Luettua: heinäkuu 2023

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin (Nachtzug nach Lissabon, 2004). Helsinki 2010: Otava. 612 s. Suom. Raija Nylander. Keltainen kirjasto 404.

Alle kuukausi sitten kuolleen kirjailijanimi Pascal Mercierin eli sveitsiläisen filosofi Peter Bierin romaani Yöjuna Lissaboniin valikoitui luettavakseni ihan sattumalta. Kirjastopoisto oli päätynyt hyllyyni ihan vain, koska se on julkaistu Keltaisessa kirjastossa. En tiennyt teoksesta etukäteen yhtään mitään, vaikka se on kuulemma ollut aikanaan pienimuotoinen ilmiö.

Romaani kertoo klassisten kielten opettajasta, kaavoihinsa kangistuneesta (ja mielestäni ainakin jossain määrin kirjolla olevasta) sveitsiläismiehestä, joka hetken mielijohteesta päättää myllätä elämänsä. Hän kohtaa antikvariaatissa portugalinkielisen kirjan, joka kiehtoo hänen mieltään, vaikkei hän osaa sanaakaan portugalia. Hän päättää lähteä Lissaboniin selvittämään, kuka kirjan kirjoittaja on. Se johdattaa hänet Salazarin-aikaisen vastarintaliikkeen ja erikoislaatuisen neron pariin.

Kertomus etenee ja syvenee kerros kerrokselta kummallisena salapoliisitarinana, jossa useat ihmiset pääsevät antamaan osittain ristiriitaisetkin näkökulmansa. Kiehtovinta – ainakin minulle – on kuitenkin se, miten vierasta kulttuuria ulkopuolisena tarkkaileva mies heijastaa kaiken selville saamansa oman persoonansa kautta; hän on monella tavalla itse se, jonka perässä hän on. Mercier rakentaakin jo itsessään kiehtovasta kertomuksesta myös filosofisten, olemassaoloa koskevien pohdintojen areenan. Mistään vaikeasta teoksesta ei kuitenkaan ole kyse vaan pikemminkin päinvastoin. Yöjuna Lissaboniin on nautittavan soljuvaa kieltä.

Naurava kummitus. Helsinki 2006: Tammi. 264 s. Suom. Katriina Savolainen, Juha Peura, Rauna Paadar-Leivo.

Vuonna 2006 ilmestyneessä Naurava kummitus -antologiassa on mielenkiintoinen premissi: joukko pohjoismaisia kirjailijoita kirjoittaa kummitustarinoita, jotka julkaistaan usealle kielelle käännettyinä sekä kuvitettuina. Itsestään selvien kansallisuuksien lisäksi mukana on saamelaisia, grönlantilaisia ja färsaarelaisia tekijöitä.

Kuten kokoelman nimi ja kansikuva antavat ymmärtää, on kyseessä nimenomaan lapsille ja nuorille suunnattu teos. Veriroiskeita ja ahdistusta on turha odottaa. Minä itse asiassa jopa nautin siitä, että saa lukea perinnetietoista, nimenomaan tunnelmalla pelaavaa aavetarinaa ilman väkivaltaa. Ja vaikka aikuislukijalle tarinat ovatkin kepeitä ja arvattavia, ääneenlukusessioiden nuorempi osapuoli eläytyi kyllä voimakkaasti kertomuksiin. Taisipa jokin tulla uniinkin.

Vaikka suurin osa novelleista osuu klassisen kummitusjutun muottiin, paikoin jopa häiritsevän tavanomaisesti. Silti melkein kaikissa salaperäinen tunnelma kohentaa kokonaisuutta. Sarjakuvamaista visuaalisuutta ja toimintaa ei juuri ole. Selvimmin joukosta erottuu äskettäin kuolleen Sari Peltoniemen tarina, joka on enemmänkin kotimaista kummaa kuin kauhua. Siinä, kuten aika monessa muussakin, paikallinen kansanperinne antaa omaperäisyyttä. Samaa näkyy etenkin saamelaistan ja grönlantilaisen kirjailijan töissä. Huumoria on mukava vähän, minkä vuoksi päätöstarina, Ritva Toivolan kirjoittama, tuntuu aikamoiselta mahalaskulta.

Kirjan kuvitus on tyylillisesti hajanaista. Joku kuvittaa hyvin räikeillä väreillä ja vahvalla viivalla, toinen luottaa utuiseen vesiväritunnelmointiin. Muutamassa tapauksessa kuvitus on suoraan sanoen kömpelöä. Kaiken kaikkiaan Naurava kummitus on kuitenkin tyylikkään näköinen kirja.

Katsottua: heinäkuu 2023

Mark Steven Johnson: Ghost Rider – Aaveajaja. Mark Neveldine & Brian Taylor: Ghost Rider – Koston Henki

Olin otollisessa iässä, kun 1990-luvun Sarjakuvalehti alkoi julkaista Aaveajajaa. Kukapa voisi kymmenvuotiaana vastustaa liekkikalloista, nahkaan pukeutuvaa moottoripyörädemonia. Yhdistelmä supersankaria, horror-hirviötä ja vaivihkaista länkkärikuvastoa oli vaikuttava.
Silloin kun on hahmo päätettiin siirtää valkokankaalle 2007, olin jo vieraantunut. Ehkä hyvä niin. Mark Steven Johnsonin elokuva Ghost Rider on antoisampi katsoa etäältä, jälkiviisaana. Ei se nimittäin kummoinen ole, mutta aika antaa paljon anteeksi. Nuori stunt-ajaja tekee diilin paholaisen kanssa ja jää rankaisemaan pahantekijöitä tämän maanpäällisenä renkinä. Elokuva on pelkkää pintaa ja tyyliä, ja sellaisenaan se on uskollinen lähdemateriaalilleen. Tehosteet, kuvakulmat, rytmi ja Nicolas Cage ovat kaikki hyvin sarjakuvamaisia, ja nimenomaan hyvässä mielessä. Ghost Riderin alkupuoli on itse asiassa oikein mukavaa viihdettä. Suurimmat ongelmat kuitenkin käyvät nopeasti selville: Ensinnäkin pahikset ovat yhtä persoonattomia kuin Petteri Orpo, ja heidän johtajansa, Mefistofeleen ongelmalapsi Mustasydän(!), on kuin EMPin goottikatalogista karannut. Toiseksi Aaveajajan hahmo näyttää ja liikkuu kuin se olisi animoitu Atarin Jaguarilla. Erityismaininta pitää antaa kuitenkin parista osuvasta roolituksesta: Peter Fonda on nerokas valinta Mefistofeleeksi, ja Sam Elliot onkin ainoa mahdollinen alkuperäiseksi Aaveajajaksi.

Entäs sitten jatko-osa? Mark Neveldinen ja Brian Taylorin ohjaama Ghost Rider – Koston Henki (Ghost Rider: Spirit of Vengeance, 2011) ei edes yritä rakentaa minkäänlaista kivijalkaa, jolla tarina seisoo. Se menee suoraan toimintaan, heiluvaan kameratyöhön ja ylipäänsä selvästi pienemmällä budjetilla operoimiseen. Tällä kertaa Ajajan on pelastettava ärsyttävä kakara, joka on vaarassa joutua osalliseksi saatanalliseen rituaaliin. Kaikki näyttelevät ali tai yli, käsikirjoitus on läpiklišeinen, ja ohjaajat yrittävät olla uusia tarantinoja mutta päätyvät halpis-rogeravaryiksi. Itse Aaveajajan hahmoakaan ei juuri näy. Lopputulos on enemmänkin yliluonnollista toimintaa kuin supersankaria saatikka kauhua.

Irwin Winkler: Suurkaupungin yöt. Frank Oz: Valtikka

Tuottajana paremmin muistetun Irwin Winklerin toinen ohjaustyö Suurkaupungin yöt (Night and the City, 1992) perustuu Gerald Kershin rikosromaaniin. Samoin kuin edellisessä Winkler-ohjauksessa, Väärässä totuudessa, pääosassa on De Niro, joka hoitaa hommansa melkein automaattipilotilla mutta rennosti – työ menee rutiinilla mutta suurieleisesti nautiskellen. Hän esittää kepulia asianajajaa, joka ryhtyy promotoimaan nyrkkeilyä ja päätyy napit vastakkain vanhan mafiapomon ja rakastajattarensa aviomiehen kanssa. Suurkaupungin öiden tunnelma on erikoinen yhdistelmä vakavia teemoja, sarjatulidialogia, luonteikkaita henkilöhahmoja (Alan King! Cliff Gorman! Jack Warden)... Parasta elokuvassa on, miten ohjaaja Winkler antaa tilaa näyttelijöilleen ja miten he käyttävät tilaisuutensa. Suurkaupungin yöt on kuin hyvä jamisessio, jossa ei välttämättä synny mitään maailmaa mullistavaa mutta jossa jokainen pääsee irrottelemaan taidoillaan hieman. Winklerin taito ei ihan riitä kaivamaan esiin Sitä Jotain, mikä tekisi elokuvasta oikeasti merkittävän, ihan samoin kuin Väärässä totuudessa.

Frank Ozin ohjaama Valtikka (The Score, 2001) muistetaan lähinnä siitä, että siinä De Niro ja Marlon Brando esiintyivät viimeinkin yhtä aikaa elokuvassa. Kummisedissähän he esittivät samaa hahmoa eri ikäisenä. Itse asiassa De Niro sai ohjata osan Brandon kohtauksista, kun tämä ei suostunut Ozin komentoon. De Niron esittämä kassakaappiekspertti aikoo lopettaa rikolliset työt ja siirtyä täyspäiväiseksi klubinomistajaksi. Sitä ennen pitää hoitaa Brandon (viimeisenä roolityönään) esittämän Rikkaan Sian tilauskeikka, 1600-lukulaisen valtikan ryöstö. Konkarin avuksi laitetaan kehitysvammaista sujuvasti imitoiva juniori, jota Edward Norton esittää Fight Clubin jälkihöyryissä. Valtikka on hyvin tehty ja mukavan vanhanaikainen ryöstökertomus, mutta ilman näyttelijöitään siinä ei valitettavasti olisi mitään muistamisen arvoista. Moderniksi Rififiksi siitä ei ole, vaikka yritys onkin kunnioitettava ja pitkä varsinainen murtokohtaus onkin hieno. Howard Shoren jazzahtava musiikki ansaitsee maininnan.

Lewis Teagu: Alligaattori. Cujo – kauhun silmät

Lewis Teague teki 80-luvulla kehnolla budjetilla elokuvia, jotka kutenkin ovat monella tapaa päätä pidempiä monien aikalaistensa kanssa.

Alligaattori (Alligator, 1989) oli hänen ensimmäinen kauhuelokuvansa. Se on satiirinen näkemys hirviöelokuvasta ja klassisesta vessaan huuhdotun lemmikkialligaattorin aiheesta. Tavallaan se on Tappajahain aloittaman alagenren edustaja, toisaalta parodia lajityypistään. Kummallakin tavalla se toimii. Teague tietää, millaisilla pelimerkeillä pelaa, ja osaa käyttää niitä katsojan odotuksilla leikitellen. Mistään komediasta ei kuitenkaan varsinaisesti ole kyse. Teaguella on myös hyvä käsitys rytmistä ja oikeasti elokuvallista silmää. Robert Forster on uskottava etsivä, joka vakavin naamoin saa tapauksen hoitaakseen. Kuriositeettiarvoa antavat Sue Lion (alkuperäinen Lolita) viimeisessä roolissaan sekä Oscar-ehdokas John Sayles käsikirjoittajana. Ja alligaattorin soidinkutsua hinkuva äijä.

Cujo oli ensimmäinen Stephen Kingin omalla nimellä julkaistu, ei-yliluonnollinen romaani. Vesikauhuisesta bernhardinkoirasta kertova tarina muistetaan etenkin loppuratkaisustaan ja siitä, ettei King itse muista se että kirjoittamisesta mitään, kiitos kokaiinin. Teague nimettiin romaanin filmatisoinnin (Cujo – kauhun silmät, 1983) ohjaajaksi aivan viime tipassa, mutta se ei tarkoittanut, etteikö elokuva olisi ollut pieteetillä tehty. En ole lukenut romaania ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen, mutta sikäli kuin muistan, siinä oli kyse etenkin pikkukaupungin ihmissuhteiden verkostoista, ihmisten pitämistä salaisuuksista toisiltaan ja niiden väkivaltaisista paljastumisista. Niin elokuvassakin: pikkukaupunkilaisen perheen idylliä varjostaa äidin uskottomuus. Käännekohdaksi osoittautuu autokorjaamon koira, jota on purrut lepakko. Edellisen vuosikymmenen eksploitaatioelokuvan estetiikasta paljon lainaava Cujo on pienimuotoisuudessaan tehokas elokuva. Se ei revittele tavanomaisilla kauhutehoilla vaan on aidosti kauhistuttava kertomus. Raivotautinen koira, joka vahtii hajonneeseen autoon vangiksi jääneitä ihmisiä, on oikeasti pelottava. Teaguen ohjauksessa ja Jan de Bontin kuvauksessa on ahdistavaa voimaa.

Alan Parker: Keskiyön pikajuna. Franklin J. Schaffner: Brasilian pojat

Alan Parkerin Keskiyön pikajuna (Midnight Express, 1978) on pohjimmiltaan klassinen vankilapakoelokuva. Nuori amerikkalaismies jää Turkissa kiinni yrityksestä salakuljettaa hašista. Vankilassa alkaa olla kurjaa, joten sieltä pitää päästä pois. Se mikä erottaa Keskiyön pikajunan muista on sen turkkilaismiljöö. Se on toisaalta etu mutta ainakin nykyajasta katsottuna myös suuri haitta. Niin karrikoitu on kuva Turkista, turkkilaisista ja heidän tavoistaan. Vieras on pahasta, ja on parempi tuntea myötätuntoa amerikkalaiseen rikolliseen kuin vieraaseen kulttuuriin. Ilmeisesti tämä nähtiin jo elokuvan ilmestymisen aikaan. Harmi että se hämärtää kokonaiskuvaa muutoin vaikuttavasta ja tehokkaasta teoksesta.

Franklin J. Schaffnerin Brasilian pojat (The Boys from Brazil, 1978) toimii ehkä juuri siksi, että sen perusidea on niin absurdi. Natsitohtori Mengele aikoo murhauttaa liki sata vanhaa miestä ympäri maailman, jotta arjalainen rotu pelastuisi. Taustalla on pseudoscifistinen salaliitto; hyvin konkreettinen toinen tuleminen. Reikäpäinen fantasia on kuitenkin pohjimmiltaan hyvinkin vakavien asioiden äärellä – varoittava kertomus, joka resonoi valitettavan hyvin tämän päivän Suomessakin. Brasilian pojissa viehättää eniten sen vanhanaikaisuus, siis jo valmistumisvuotensa mittapuulla. Vaikutelmaa tehostaa vanhojen starbojen liuta: etenkin vaikuttavia ovat Laurence Olivier saksalaisaksentteineen natsinmetsästäjänä ja Gregory Peck karismaattisena Mengelenä. Lopetus on ironisenakin kylmäävä.

Mel Smith: Bean – äärimmäinen katastrofielokuva. Paul Weiland: "Mustan kyyn kellopeli"

Arvostan suunnattomasti Rowan Atkinsonin ja Richard Curtisin yhteistyötä, sekä Mustan kyyn verbaalikomiikkaa että fyysisempää Mr. Beania. Varsinkin ensin mainittu on ollut oleellinen osa nuoruuttani ja esimerkiksi ainoa keino, jolla valmistauduin englannin yo-kirjoituksiin. Siinä missä Musta kyy oli vielä leimallisesti brittiläinen ilmiö, mykkäkoomikoilta paljon lainaavasta Beanista tuli globaali suosikki.

Vuonna 1997 suosiota yritettiin lypsää elokuvalla. Mel Smithin ohjaama Bean –äärimmäinen katastrofielokuva (Bean: The Ultimate Disaster Movie) menee usein sieltä missä aita on matalimmillaan. Kansainvälistä yleisöä kosiskellaan amerikkalaisuudella, jonka keskelle Bean pudotetaan. Vaikka hänelle onkin kirjoitettu muutama loistava gägi ja sarjatulella monta vähäisempääkin, vie keskiluokkainen jenkkiperheauvo tilaa ihan liiaksi. Ongelmia on nähdäkseni kaksi: Elokuvaan on haluttu perinteinen tarina, mikä on ristiriidassa Beanin perimmäisen luonteen kanssa; Tatilta olisi voinut uskaltaa lainata enemmän. Toiseksi Beanin lapsiaikuisen sijoittaminen "normaalien" ihmisten joukkoon vain korostaa hänen kummallisuuttaan –kuin Chaplin olisi tehnyt Siniparran vielä kulkurina.

Mustasta kyystä ei onneksi koskaan tehty pitkää elokuvaa. Muutama puolen tunnin spesiaali kuitenkin. Niistä viimeinen esitettiin Suomessakin: Paul Weilandin ohjaama Mustan kyyn kellopeli (Blackadder: Back & Forth, 1999) ilmestyi juhlistamaan vuosituhannen vaihdetta. Brittihistorian käännekohdissa vaikuttaneen Mustakyyn suvun viimeisin vesa sattuu omistamaan aikakoneen, joka on oiva apu yläluokan vedonlyönnissä. Ja hyvä tekosyy sotkea historia. Curtisin ja Ben Eltonin kynä ei ole ihan yhtä hyvässä terässä kuin alkuperäisten sarjojenkin aikaan, mutta vaikka dialogi kierrättääkin vanhoja trooppeja (kuten pitääkin), on joukossa muutama huikea verbaalisivallus ja historian kyseenalaistuksen. Näkisin esiintyjäporukan vielä nykyäänkin mieluusti koossa vaikka vähän kehnommillakin vitseillä.

Fred Niblo: Salaperäinen nainen. Viettelijätär. Clarence Brown: Himo.

Fred Niblon Salaperäinen nainen (The Mysterious Lady, 1928) on lähes kaikin puolin tavanomainen, tusinamelodramaa. Lähes, sillä Greta Garbo pääosassa nostaa sen piirua lajitovereitaan merkityksellisemmäksi. Garbo esittää venäläisvakoojaa, joka huiputtaa wieniläisupseerin rakastumaan itseensä – ja rakastuu itsekin. Tarina hiihtelee tuttuja latuja, eikä yllätyksiä tule. Kyseessä on kuitenkin perushyvä kamaritrilleri, jossa ei ole tavanomaisuuden lisäksi suurta moitittavaakaan. Garbon lisäksi maininnan ansaitsevat myös häntä onnistuneesti täydentävä Conrad Nagel sekä William Danielsin paikoin erittäin kaunis kuvaus. Tosin jälkimmäistä vaivaa sama epätasaisuus kuin oikeastaan koko elokuvaa; dynaamiset ja tehokkaat kuvat ja kohtaukset voivat vaihtua aivan yllättäen latteisiin ja laahaaviin.

Kaksi vuotta aiemmin Clarence Brownin ohjaamassa Himossa (Flesh and the Devil, 1927) Garbon vastanäyttelijänä oli se sopivin, John Gilbert. Elokuva alkaa lähes sotilasfarssina kahdesta ylimysystävyksestä, jotka pääsevät lomille kotiin kasarmilta. Sävy on kepeä, ja jopa gägeissä löytyy, kunnes toinen toveruksista kohtaa Garbon esittämän muukalaisen öisessä puutarhassa. Vaihdos koomisesta suorastaan eroottiseen on äkillinen ja voimakas. Ja sitten hyvin nopeasti vaihdetaan klassiseen melodraamaan ystävistä, jotka nainen erottaa. Brownin ohjaus ei kikkaile liikoja, mutta se on ihailtavan hallittua; leikkauksen rytmi, näyttelijöiden tunnelmanvaihdokset, kameran liike....

Ja vielä sitäkin aiemmin Niblo oli asialla Viettelijättärellä (The Temptress, 1926), joka oli Garbon toinen elokuva Hollywoodissa. Se on ikävän puiseva ja kömpelö, osittain selvästi vielä edellisen vuosikymmenen estetiikassa kiinni. Naamiaisissa rakastuva pari joutuu ikävään väliin, kun selviää että eukko on naimissa ukon vanhan kaverin kanssa. Ja että hän on kierrellyt vähän muuallakin. Vanhakantaisen ylinäyttelemisen ja välitekstidraaman seassa saadaan muutama modernimpikin kohtaus, kuten säärikollaaši pöydän alla. Sitten tapahtuu muutakin mutta siinä ei ole juuri mitään mainittavaa, vaikka maisema vaihtuukin Argentiinaan. Oudon muodoton elokuva...

Pappa: toinen muistokirjoitus

Edellisen jatkoksi KMV-lehdessä 28.7.2023 ilmestynyt muistokirjoitukseni. Otsikko ja ingressi ovat toimituksen.

VILPPULAN KUNNANVALTUUSTON ENTINEN PUHEENJOHTAJA TENHO NOROJÄRVI ON KUOLLUT

Vilppulan entinen kunnanvaltuuston puheenjohtaja Tenho Norojärvi oli metsien mies ja taitava tarinan iskijä. Hän kuoli 26. kesäkuuta.

"Täällä kuljen mailla ja samoan soilla, / usein metsihin eksyn yöksi, / teen kontteja, virsuja, vispilöitä / ja runoa puhdetyöksi." Runoilija Einari Vuorelan esikoiskokoelman ensimmäinen runo, ”Metsässä”, on aina tuonut mieleeni pappani, Tenho Norojärven.

Pappa syntyi 31.7.1934 huopioniemeläisille Emil ja Laina Maria Norojärvelle. Hän oli lopulta seitsemästä lapsesta viides. Koulunsa hän kävi Väärinmajan koulussa, jossa vuoden kohokohta oli Suvivirsi, sillä se merkitsi kesälomaa ja pääsyä oravametsälle.

Niin kuin Vuorelan runon puhuja, oli myös pappa henkeen ja vereen metsien mies. Lapsuuden metsästysinnostus jatkui koko elämän, ja varsinkin hirvikauden alkaminen oli aina hänen syksynsä kohokohta. Vaikka pappa kaatoi reilusti toista sataa hirveä, muistan hänen joskus tunnustaneen, että ”ampuminen on toissijaista, tärkeintä on kun pääsee koiran kanssa metsään”. Pappa oli myös innokas hiihtäjä setänsä, työläisolympialaisten kultamitalisivakoija Heikki Norojärven suksenuraa seuraten, ja hän voittikin useita kunta- ja piiritason mestaruuksia. Harrastukset yhdistyivät hirvenhiihdon muodossa, jossa lajissa pappa ylti SM-hopeallekin.

Yhteisiä papalle ja runon puhujalle ovat myös puhdetyöt: Kontteja ja virsuja tiedän hänen tehneen, ja vaikka runoista en olekaan varma, oli pappa taitava tarinan iskijä. Hänellä oli aina takataskussa jokin kasku, ja jokaisesta lapsenlapsesta oli oma vakiojuttunsa, joka kerrottiin kun uusia kuulijoita oli läsnä. Lopulta kuitenkin veistely oli hänen lajinsa, minkä seuraamuksena syntyi suuri määrä erilaisia veistoksia suomalaisista metsäneläimistä. Saipa hän niitä esille ihan näyttelyssäkin.

Myös työuransa pappa teki metsän parissa. Käytyään Nikkarilan metsäkoulun Pieksämäellä hän päätyi töihin Metsähallitukselle liki viideksikymmeneksi vuodeksi. Metsätyönjohtajana toiminut pappa jatkoi tässäkin suvun perintöä – hän oli ainakin kuudetta sukupolvea, joka on palvellut enemmän tai vähemmän vastaavissa tehtävissä.

Elämänsä aikana pappa toimi useissa luottamustehtävissä. Vilppulan kunnanvaltuustossa hän edusti sosiaalidemokraatteja vuosina 1975–92. Sinä aikana hän kuului kunnanhallitukseen (1975–80) ja toimi sekä valtuuston puheenjohtajana (1981–88) että ensimmäisenä varapuheenjohtajana (1989–92). Lopulta hän jättäytyi tehtävistään pois antaakseen tilaa nuoremmilleen.

Pappa meni naimisiin vuonna 1959. Avioliitto Airi-mummuni (o. s. Salminen) kanssa kesti yli kuusikymmentä vuotta, ennen kuin pappa jäi leskeksi keväällä 2020. Heillä oli kaksi lasta, jotka syntyivät vuosina 1959 ja 1963. Näiden lisäksi pappaa jäävät kaipaamaan neljä lastenlasta ja viisi lastenlasten lasta.

Rakkain paikka papalle oli Kinturi, hänen pienen järven keskellä pienessä saaressa sijainnut mökkinsä. Pappa itse tosin käytti mieluummin sanaa erämaakämppä. Sinne ei kaivattu moderneja mukavuuksia. Mahdollisimman luonnonmukainen puusto ympärillä ja korkeintaan takkatulesta lähtevä lämpö riittivät, kun hän tarkkaili jokakesäisiä vieraita, joutsenia ja kuikkaa, jopa silloin tällöin uimareissulle ryhtynyttä hirveä tai karhua.

Tuosta saaresta pappa oli palaamassa viimeistä kertaa, kun hän veneen maihin vedettyään tyypertyi rakkaan mökkijärvensä rantaan. Siihen pappa kuoli juhannuksen jälkeisenä maanantaina, 26.6.2023. Hän olisi täyttänyt heinäkuun lopussa 89 vuotta.

Mikael Luova, FM

Hamina

Pappa: kirjalliset muistosanat

I

Siitä on kesää vaille kaksikymmentä vuotta, kun luin ensimmäistä kertaa Juha Seppälän Super Marketin (1991). Kirjastosta lainaamani lyhytproosakokoelma teki suuren vaikutuksen nuoreen kirjallisuudenopiskelijaan tietysti anarkistisuudellaan, räävittömyydellään, törkeydellään, tylyydellään ja iskevyydellään. Silti se teksti, joka jätti pysyvimmän jäljen, on kaikkea muuta. Teoksen päättää "Kuolema"-niminen osasto, johon sisältyy vain yksi, samanniminen ja noin satasanainen teksti.

"Kuolema" kuvaa toteavaan sävyyn muta yhtä aikaa herkänkauniisti vanhan miehen, tekstin minän isoisän, kuoleman. Tämä kohtaa loppunsa aurinkoisena maaliskuun iltapäivänä pihamaallaan, klapinnoutomatkalla karvalakki päässään. Varpuset lentelevät, lapsi itkee jossain, postiauto ajaa reittiään. Seppälän piirtämä kuva on seesteinen, lohdullinen. Se on jyrkässä kontrastissa kaikkeen aiempaan, mitä lukija on saanut eteensä Super Marketissa.

Seppälä palaa samaan aiheeseen toisaallakin, mutta omasta kirjahyllystäni en löytänyt sitä tekstiä. Koska aihe on toistunut kirjoittajan tuotannossa, muistikuvieni mukaan vieläpä hyvin yhtenevällä tavalla, se on tuntunut minusta erityisen painokkaalta, kenties omakohtaiselta. 

Minulle se ainakin on tuntunut omakohtaiselta. Super Marketin päätöstekstiä lukiessani olen aina kuvitellut tapahtumien ympäristöksi oman mummulani Koillis-Pirkanmaalla, ymmärtääkseni ei kovinkaan kaukana Seppälän suvun juurilta. Kuva ei sinänsä ole todenmukainen: ei minun pappani olisi hakenut polttopuita ulkoa vaan kellarista, ei postia niillä seuduin jakanut auto ainakaan silloin kaksikymmentä vuotta sitten... Mutta tällaiset ovat sivuseikkoja. Saattoihan pappa kulkea erämaakämpällään, pienen järven pienessä saaressa, jossa halot todella haettiin ulkokautta saunamökin takaa.

Tällaisilla asioilla ei kuitenkaan ole väliä. Oleellista Seppälän kuvauksessa on itse kuolema. Vanha mies kaatuu omilla tiluksillaan, työn ääressä, saappaat jalassa (tästä teksti ei tosin mainitse, mutta mieleni on aina kääntänyt päässä olevan karvalakin saappaiksi jaloissa) ja luonnon ympäröimänä. "Ei kuolema niin merkillinen asia ole."

II

Pappa kuoli kolmisen viikkoa sitten, juhannusta seuraavana maanantaina. Leskeksi muutama vuosi sitten jäänyt ja viime syksynä koiransakin menettänyt vanha mies oli palaamassa rakkaasta saarestaan, joka oli ollut hänen henkireikänsä kuudenkymmenen vuoden ajan, ja tuupertunut rantamutaan. Saappaat jalassa. Karvahattua ei varmasti päässä ollut mutta vihreä metsästäjän lierihattunsa kenties. Varpusista en tiedä. Mutta nämä ovatkin sivuseikkoja. Oleellista on, että viimeisenä tekonaan hän on saanut vetää soutuveneen maihin hiljaiseen järvenrantaan niin kuin tuhannet kerrat aiemminkin, siihen rantaruovikon ja hyttysparven ja koivunkahinan keskellä. "Siihen kuolema jostain ilmestyi, otti isoisää kädestä kiinni ja vei mennessään."

III

Jo ennen Super Marketia oli toinen teksti leimautunut ikiajoiksi mielessäni pappaan.

Pappa oli – näin jälkikäteen ajateltuna ihanan myötäelävällä tavalla – ottanut tavakseen hakea minut sadan kilometrin päästä opiskelukaupungistani kotipuoleen viikonlopuksi. Eräänä perjantaina ojensin hänelle vastikään nettidivarista ostamani kirjan. Yleensä en tämmöistä olisi tehnyt, ei pappa ollut kirjamiehiä. Päätalot oli kyllä luettuna ja jonkin verran paikallishistoriaa ja metsästyskirjallisuutta kotihyllyssä, mutta emme me koskaan siitä puhuneet.

Kuitenkin sillä kertaa tunsin tarvetta jakaa lukukokemustani. Einari Vuorelan Runot-valikoiman (ja alun perin hänen esikoiskokoelmansa, vuoden 1919 Huilunsoittajan) aloitusruno oli synnyttänyt välittömästi mielleyhtymän pappaani. Pappa oli koko ikänsä, melkein yhdeksänkymmentä vuotta, metsien mies. Takana oli pitkä ura Metsähallituksella, hän oli aktiivinen hirvestäjä joka myönsi että ampumista tärkeämpää oli saada olla koiran kanssa metsässä, ollut metsätöissä ja uitoillakin jo lapsena. Ja sitten oli se kämppä, koruton ja jonkun mielestäni ehkä karukin, mahdollisimman luonnonmukaisena pidetty lämpäre juuri ja juuri pinnan ylle nousevaa maata ja saunamökki, myöhemmin tupakin, sen keskellä. Siellä täällä löydettyjä luonnonerikoisuuksia ja majavankalloja ja puhdetöinä tehtyjä puuveistoksia.

Pappa luki Vuorelan "Metsässä"-runon, ei ääneen mutta kaikessa rauhassa ja keskittyen. "Täällä kuljen mailla ja samoan soilla, / usein metsihin eksyn yöksi, / teen kontteja, virsuja, vispilöitä / ja runoa puhdetyöksi." En tiedä, veistelikö pappani ikinä ainuttakaan runoa, mutta kun tarinaniskentä alkoi, se oli ainakin hyvin lähellä runoutta. Kun pappa oli lukenut Vuorelan tekstin, hän ojensi kirjan takaisin minulle, hiljaisena ja pohtivan oloisena. Koin, että olin tunnistanut yhteyden oikein. Silloin mietin ohimennen mielessäni, että tässä on runo luettavaksi papan hautajaisissa, sitten joskus.

Pappa haudataan ylihuomenna. En aio lukea Vuorelaa tilaisuudessa. Me olemme jo lukeneet sen yhdessä.

Luettua: kesäkuu 2023

Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 2/1973. Mänttä 1973: Mäntän kirjapaino. Suom. Pirkko Hynninen.

Vuodesta 1956 asti ilmestynyttä Alfred Hitchcock's Mystery Magazine -lukemistolehteä yritettiin tuoda Suomeen muutamaankin kertaa. Pitkäaikaisin kokeilu taisi olla vuosina 1973–74 ilmestynyt Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia, jota ilmestyi 11 numeron verran. Kustantaja oli Mäntän kirjapaino ja päätoimittaja Pirkko Hynninen. Yleensä AHJK:n numerot noudattelivat jotain aiemmin ilmestynyttä emolehden numeroa korkeintaan pienin muutoksin. Esimerkiksi englanninkielisen lehden avauksena toiminut pitkänovelli (novelette) siirtyi suomennoksen päätökseksi.

Lehden toinen numero on kummallisen takapainoinen. Alkupuoli on yhtä mitättömyyttä toisensa jälkeen, mutta lopussa alkaa olla kehitellympiäkin ideoita ja taitavampia kirjoittajia. Varsinkin näin viidenkymmenen vuoden jälkeen lukijan olisi helppo hylätä lehti kokonaan luettuaan muutaman ensimmäisen kertomuksen. Ne ovat kaavamaisia loppukäänteeseen perustuvia, usein humoristisia harjoitteita. En ole amerikkalaisen rikoskirjallisuuden tuntija ollenkaan, mutten usko, että monestakaan on kuultu AHMM:n jälkeen.

Loppupuolella meno sen sijaan, kuten sanottua, ryhdistäytyy. Merkkiteoksia ei kannata odottaa, mutta pieniä pilkahduksia kuitenkin. Dan J. Marlowen tiivis kertomus, jossa pikkurikollinen tappelee tiensä rikollispomon pihalta tämän yläkerransviittiin on näppärä, ja Jack Leavittin rakenteeltaan mielenkiintoinen ja rikoksentekijän näkökulmasta kerrottu murhajuttu kompastuu vasta lopun typerään twistiin.

Paras on jätetty viimeiseksi. George C. Chesbron Mongo the Magnificent -romaaneja ei ole suomennettu ainoatakaan mutta lyhyempiä kertomuksia sentään pari. Niistä varhaisempi eli Korkealla oleva nuora, toinen Mongo-juttu ylipäätään, on tässä lehdessä. Entinen "sirkuskääpiö" (sic), nykyinen kriminologian tohtori ja yksityisetsivä Mongo on loistava hahmo, ja kertomuksen sirkusmiljöö muutenkin kiehtova. Valitettavasti tarinan jännite herpaantuu loppua kohden, mutta kaiken kaikkiaan se on ehdottomasti lehden parhaiten kirjoitettu ja omaperäisin kertomus.

Jouni Avelin: Varokaa lentävää päätä! Kulttuurivihkojen kolumneja 2009–2018. Helsinki 2018: Kulttuurivihkot.

Varokaa lentävää päätä! kokoaa Kulttuurivihkojen pitkäaikaisen kolumnistin, Jouni Avelinin tekstejä vuosilta 2009–2018. Yhteensä niitä kertyy viitisenkymmentä. Aiheet liikkuvat yleisesti ottaen kulttuurikysymyksissä, usein elokuvan ja kirjallisuuden ympärillä. Usein lähtökohta on jokin ajankohtainen uutinen, artikkeli, julkinen möläytys, josta Avelin sitten kuroo kasaan suurempaa pohdiskelua. Erityisesti Matti Apunen tuntuu olleen antoisen aiheiden lähde.

Avelinin tyyli on sarkastinen ja hänen huumorinsa kuivaa, eikä hän kunnon kolumnistin tavoin pidä pohdiskeluaan persoonattoman yleisellä tasolla. Lisäksi Avelin on taitava sanankäyttäjä, joka parhaimmillaan rakentelee pitkiä ja monipolvisia semanttisia ketjuja. Parista tekstistä voi uumoilla, että kirjoittajalla on tullut niitä tehdessään kiire tai aie ei muuten vain ole lähtenyt aivan korkeimpaan lentoonsa, mutta sellaiset ovat harvassa.

Hän edustaa perinteisen laatukirjoittajien koulukuntaa, jossa ajattelu ja sanomisen tapa ovat hiottua ja arvoja itsessään. Tiiviitten kolumnien lisäksi kokoelmassa on pari hieman pidempääkin esseemäistä tekstiä, joista etenkin Henry David Thoreauta käsittelevä on nautittavaa luettavaa.

Kari Glödstaf: Harold Lloydin elämä ja elokuvat. Turku 2022: Kustantamo Helmivyö.

Otinpa viimein hommakseni lukea alusta loppuun viime vuonna ilmestyneen, Kari Glödstafin kirjoittaman Harold Lloydin elämä ja elokuvat -teoksen. Tähän mennessä olin sitä selaillut taajaan ja lueskellut, mitä kulloinkin katsomastani elokuvasta oli sanottu. Kirja kieltämättä kannustaakin sellaiseen lukutapaan. Se jakautuu kahteen osaan: ensin on tiivis, noin 40-sivuinen Harold Lloydin uran läpikäynti, jota seuraa ihailtavan tarkka, kommentoitu filmografia. Kokonaisuus on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa.

Harold Lloyd oli elokuvan mykkäkauden "kolmas suuri koomikko", joka muistetaan yleensä mainita Chaplinin ja Keatonin jälkeen. Jos ajatellaan ihan puhtaasti heidän koomikkouttaan, Lloyd saattoi jopa olla paras. Kuitenkin hänen tuotantonsa on valitettavan unohtunutta, vaikka olen kyllä törmännyt moneenkin eläkeikäiseen ukkoon, jotka ovat kysyneet nimenomaan Lloydista, kun olen maininnut tykästyksestäni mykkäelokuvaan. Glödstafin kirjan antoisin puoli onkin tämän unohduksen pölykerroksen tuulettamisessa.

Lloydin filmografia on pikkutarkkaa työtä ja kattavuudessaan jo kunnioitusta herättävä teko. Sitä täydentävät kommentit, juonireferaatit ja arviot ovat toinen mokoma. Glödstaf selostaa ja kuvaa monta minullekin aiemmin tuntematonta Lloydin lyhytelokuvaa (YouTube on ollut ahkerassa käytössäni viime aikoina) ja pitkien elokuvien laajat kritiikit ovat tehneet sen mitä tällainen kirjallisuus parhaimmillaan saa aikaan: herättäneet innon katsoa käsitellyt elokuvat uudestaan. Tekstit eivät kuitenkaan ole "vain" arvosteluja, vaan niissä kulkee koko ajan punaisena lankana Lloydin uran kehitys ja siihen liittyvät sivupolut. Tätä ei silmäilevä ja valikoiva lukija saa kokea.

Ainoa huomautus: Voi mikä keskiviikko (1947) on todellisuudessa huikea postmoderni delirium-unen kuvaus. Tämän Glödstaf unohtaa teoksessaan mainita.

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja. Paluu Uhriniituntakaiseen. Hämeenlinna 2020: Karisto. 199 s.

Kuopuksen kanssa iltasatukirjana luettu Magdalena Hain Kuolleiden kirja jatkaa Haisevan käden jalanjäljissä (kädenjäljissä?). Jälleen ollaan Suomen syrjäkylillä, Uhriniituntakaisen kylässä, ja tarjolla on toistakymmentä kauhukertomusta. Mukana on niin klassista kauhukuvastoa aaveineen, urbaanilegendoineen ja kevyine roiske-efekteineen. Samoin Hain taitavaa genren ja nuortenkirjallisuuden teemojen yhdistelyä.

Erona edeltäjäänsä Kuolleiden kirjassa on enemmän huumoria. Olihan sitä Haisevassa kädessäkin, mutta nyt lähes joka kertomus lähestyy EC-sarjakuvien tyyliä, mikä ei tietysti ole itsessään huono asia, varsinkaan kirjan kohdeyleisölle, mutta itseäni se hieman harmitti lukiessa. Poissa nimittäin ovat sellaiset puhtaat tunnelmatarinat, jotka ovat mielestäni Haisevan käden parhaimmistoa. Nyt tuntuu liian usein kuin lukisi R. L. Stineä, joka on oppinut kirjoittamaan. Kuolleiden kirjan huiput minulle ovat – ei mitenkään yllättäen – ehkä eniten perinteistä kummitustarinaa muistuttavat "Pitkät jalat" ja "Viimeinen bussi", joissa humoristisuus ei vie tehoja vahvalta tunnelmalta, sekä "Äitini vihasi voikukkia", joka lähentelee kauhun sijasta uuskummaa.

Record Collector Presents Jethro Tull. London 2023: Diamond Publishing.

Record Collector -lehden "bookazine"-sarjan tuorein numero keskittyy Jethro Tulliin. Vaikkei Johnny Sharpin toimittama lehti tarjoakaan mitään erityisen uutta, se on miellyttävä katsaus ja muistinvirkistys tällaiselle paatuneellekin fanille.

Kahden uuden – ja melko yhdentekevän – Ian Andersonin haastattelun väliin on ahdettu monenlaista. Kokonaisuuden rungon muodostaa sarja miniesseitä kustakin yhtyeen 23 studioalbumista. Parhaimmillaan ne todellakin ovat pohtivia ja uusia näkökulmia avaavia esseitä, kehnoimmillaan kappale kappaleelta läpijuoksevia arvosteluja. Näiden oheen on sitten ripoteltu juttuja bändin muusta tuotannosta, keräilijöistä, julkkisfaneista ja niin edelleen. Sävy on luonnollisesti myötäsukainen, vaikka välillä jokin kriittisempikin sana annetaan (Catfish Rising saa kohtuuttomat haukut). Itseäni eniten miellytti Martin Webbin katsaus Tull-harvinaisuuksiin, joka on reilusti päivitetty versio takavuosina Record Collectorissa ilmestyneestä artikkelista.

Yashar Kemal: Tuhannen härän vuori (Binboğalar efsanesi, 1971). Helsinki 1977: Tammi. Suom. Eva Siikarla. Keltainen kirjasto 133.

Yleensä kun luen kaunokirjallisuutta, luen joko huonoa sellaista tai sitten kanonisoituja klassikoita. Joka tapauksessa lukutapa on silloin analyyttinen. Harvoin enää uppoan kirjallisuuden maailmaan. Siksi päätin nyt tietoisesti lukea Hyvää Kaunokirjallisuutta, ihan vain itsensä takia. Keltainen kirjasto on yleensä laadun varma tae, vaikka omanlaisensa kaanon se on sekin. Turkkilaisen Yashar Kemalin romaani Tuhannen härän vuori on komea, kansanlaulumainen tarina paimentolaisheimosta, joka tasavaltalaistuneessa Turkissa on enää häviämään uhattu anomalia. Suomennos ja sen myötä lukukokemus kärsii siitä, että käännös on tehty englannin kielen kautta; harmillisen usein englanti paistaa läpi.

Katsottua: kesäkuu 2023

Aki Kaurismäki

Molemmin puolin kesäloman alun on ollut hyvä hankkiutua tunnelmaan Aki Kaurismäen seurassa. Kaurismäen elokuvista on sanottu niin paljon hyvää ja viisasta, ettei pitäisi edes yrittää. Toteanpa vain, että sekä työläistrilogia (1986–1990) että Suomi-trilogia (1996–2006) ovat parasta suomalaista elokuvaa. Etenkin Ariel ja Mies vailla menneisyyttä ovat olleet pitkään sydäntäni lähellä, ensimmäinen äärimmäisen tiiviin muotonsa vuoksi, jäljempi varsinkin dialoginsa. Kaurismäen yhteiskunnalliset sadut ovat täynnä ymmärrystä muuten varjoon ja syrjään jääviä kohtaan, luusereita, yksinäisiä, työttömiä, kodittomia. Niiden avoin sentimentaalisuus ja vähäeleinen mutta vahva tyylittely ovat Kaurismäelle leimallisia mutta ylipäänsä elokuvassa jotenkin tavattomia, ainakin nykyään. Kaurismäen keinotekoinen ja paljon puhuttu nostalgia näkyy paitsi tarinoiden maailmassa myös elokuvien muodossa. Häpeämättömän positiiviset lopetukset, paitsi ehkä (ja vain ehkä) Tulitikkutehtaan tytössä, vanhat iskelmät ja alidramaattinen replikointi osuvat jonnekin heimovaiston hermoytimeen ja tekevät olon ainakin hetken verran onnelliseksi.

Woody Allen: Midnight in Paris. To Rome with Love

Kourallisen mestariteoksia lisäksi Allen on ohjannut joukon yhdentekevää täyteohjelmistoa. Ja sitten ovat oudon rutiininomaiset onnistumiset, jotka ovat lähes erinomaisia. Niin kuin Midnight in Paris (2011). Se alkaa hienolla kollaašilla Pariisin kaduista ja jatkuu periallenilaisena pseudoälykködialogin ja neuroottisesti höpöttävän päähenkilön esittelynä kunnes saa fantastisia piirteitä. Aloitteleva kirjailija eksyy häidensä alla Pariisissa paitsi väärään paikkaan myös väärään aikaan ja tapaa lähes sadan vuoden takaisia kulttuuripersoonia, niin kuin Hemingway ja Picasso, tai ainakin heidän karikatyyrejään. Elokuva on otteeltaan kepeä, vaikka odottaakin katsojalta joltistakin kultturihistoriallista sivistystä. Ei mitään liikoja mutta sen verran että amerikkalainen kohdeyleisö voi kokea tyytyväisyyttä itsestään. Ytimessä on kuitenkin päätöksiään epäröivän päähenkilön sisäisestä prosessista, joka pakenee odottavaa keskiluokkaista avioliittoa boheemiin menneisyyden maailmaan, jota oikeasti rakastaa. Midnight in Paris ei ole mestariteos mutta se on hirveän sympaattinen, hyväntuulinen ja nokkela, viihdettä mutta hyvällä tavalla.

Ilmeinen sisarteos edelliselle on seuraavan vuoden To Rome with Love. Tapahtumapaikkana on nimen Rooma, johon sijoittuu neljä limittäin kerrottua romanttista tarinaa. Kulissit ovat komeat, näyttelijäkatras on nimekäs eikä vain amerikkalainen, dialogi nasevaa, ideat oikeastaan aika mainioita... Valitettavasti elokuva haahuilee turhan paljon. Se ei yllä lähellekään Altmanin tai Scolan vastaavien ensemble-elokuvien tehoa vaan jää irrallisten, sinänsä kyllä ihan kelvollisten kohtausten ja erikoisuuksien sarjaksi. To Rome with Love pyrkii maustamaan keitostaan absurdilla semifantasialla, niin kuin konttorirotan tavallisuudellaan saama supertähtiasema tai Alec Baldwin äreänä parisuhdeomanatuntona. Yksi tarinoista puolestaan on nostettu suoraan Felliniltä. Koko elokuva jää oudon mielenkiinnottomaksi, vaikka ainekset olisi paljon enempään. On siinä silti oma viehätyksensä, samaa leppoisaa ja hyväntuulista juohevuutta kuin klassisessa italialaiselokuvassa.

Mike Nichols: Miehuusvuodet. John Cassavetes: Minnie & Moskowitz

Mike Nicholsin ohjaama, Jules Feifferin kirjoittama Miehuusvuodet (Carnal Knowledge, 1971) on vahva elokuva heikoista miehistä. Se seuraa kahden miehen tarinaa 1940–60-lukujen Yhdysvalloissa, ja nimenomaan heidän naiskuvioitansa. Romantiikasta ei ole tietoakaan. Kaikki on peliä, harkittuja siirtoja toisensa jälkeen, kyvyttömyyttä asettumaan muiden asemaan omia tarpeita pidemmälle. Miehuusvuodet on kylmä ja alakuloinen elokuva. Se etenee katkelmallisesti, tiukoin rajauksin niin draamassa kuin kuvissaan ja katselee hahmojaan yhtä kaukaa kuin kamera kuvaa heitä läheltä. Nicholsin ohjauksessa on herkkyyttä ja italialaiskuvaaja Giuseppe Rotunnon jäljessä oivalluksia, joiden kanssa heikompilahjainen olisi uponnut suohon heti alussa. Jack Nicholson ja Art Garfunkel ovat hienon eriparinen kaksikko; heidän lisäkseen myös Candice Bergen ja Ann-Marget tekevät hienot roolit.

Samanlaista komeaa näyttelijätyötä täynnä on John Cassavetesin Minnie & Moskowitz (1971). Gena Rowlands ja Seymour Cassel esittävät kahta elämässään pientareen puolelle eksynyttä kulkijaa. Hienoiten pääsevät kuitenkin irrottelemaan pikkuosissa Timothy Carey ja Val Avery, joissa on maanista voimaa. Cassavetes ohjaa elokuvaansa läheltä näyttelijöitä, mutta antaa näiden roolihahmoille tilaa olla aitoja. Pienellä rahalla tehty Minnie & Moskowitz ei prameile ulkoasullaan tai teknisillä tempuilla, mutta ymmärrys ihmisestä ja rosoisen realistinen kuvaus riittävät pitkälle. On ihme, että ihmiset kykenevät ylipäänsä kohtamaan toisensa tai ymmärtämään tunteitaan.

Chris Nahon: Kiss of the Dragon. Marco Mak: Xanda

Kiss of the Dragon (2001) on nimeään myöten geneerinen vuosituhannen vaihteen toimintaelokuva. Se ei silti ole täysin vailla viehätystä. Osasyy siihen saattaa olla, että elokuva on keitetty kasaan hyvin moninaisista aineksista. Elokuva perustuu pääosaa esittävän kiinalaisen Jet Lin tarinaan, jonka perusteella ranskalainen tuottaja Luc Besson yhdessä amerikkalaisen Robert Mark Kamenin kanssa on työstänyt käsikirjoituksen. Ohjaaja puolestaan on ensikertalainen Chris Nahon, ranskalainen hänkin. Tarina on pelkkä mutkikas tekosyy ryminälle, klassinen väärä mies -variaatio. Toiminta puolestaan pyrkii realismiin – ainakin verrattain – joten vaijeriakrobatiaa ei juuri nähdä. Pari ihan mainiota taistelua Jet Lille kuitenkin suodaan (potkulaudan käytöstä kiitoksia), ja ideaa akupisteitä hyödyntävästä kamppailulajiekspertistä käytetään näppärästi. Muina tarinan pelinappuloina ovat Bridget Fonda yllätävänkin herkkävireisesti esittämä prostituoitu ja Tchéky Karyon, joka lähinnä huutaa koko ajan. Amerikkalainen rahoitus näkyy valitettavasti siinä, että niin kiinalaiset kuin ranskalaisetkin puhuvat kaikki englantia. Ainakin aksentit ovat aidot.

Xanda (2004) sen sijaan on ihan ehtaa Hongkong-mättöä, vaikka Rockyjen vaikutus onkin ilmiselvä. Marco Makin ohjaama elokuva on perinteikäs altavastaajasta mestariksi -urheiluelokuva, lajina xanda eli sanda eli kiinalainen potkunyrkkeily. Köyhä maalaisserkku, kung fu -mestari, saapuu suurkaupunkiin ja päätyy hippasille sandamestarin kanssa. Siinä sivussa läheiset saavat pahasti päihinsä, ja sankarin kunnia vaatii otteluita. Kung fun kauneus melkein saa vaihtua tosimiesten tehokkuuteen. Siinä sivussa saadaan treenimontaašeja ja romanttisia takaumia ja romanttisia montaašeja kuin katsottaisiin Team Americaa. Otteluissa on tyylittelyä, joka on velkaa länsimaisille nyrkkeilyelokuville, mutta hongkongilaisten kamppailusisarustensa kikkailu siitä puuttuu lähes kokonaan. Tarina on ennalta tuttu ja naiivikin, mutta toteutuksessa on paljon tyylikästä. Olen taatusti vähemmistössä, mutta minä aloin hyvin nopeasti välittää päähenkilöstä ja toivoa hänen voittoaan.

Elmo Nüganen: Nimet marmoritaulussa. Tanit Jitnukul: Kunpan

Nimet marmoritaulussa (Nimed marmortahvlil, 2002) on monella tapaa mielenkiintoinen elokuva. Ensinnäkin se on virolainen, eikä meillä Suomessa vieläkään tunneta sikäläistä elokuvaa lainkaan. Toiseksi se on virolais–suomalainen yhteistuotanto ja sellaisenaan rinnastuu vuosituhannen vaihteen kotimaisiin sotaelokuviin. Kolmanneksi se perustuu Albert Kivikasin romaaniin, jolla on ymmärtääkseni keskeinen asema virolaisessa patriotismissa. Ja patriotismissa sitten löytyykin. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa Virokin itsenäistyi mutta sai heti Neuvostoliiton kimppuunsa. Joukko nuoria miehiä osallistuu vapaaehtoisina puolustamaan nuorta maataan. Elokuva valmistui kymmenisen vuotta uuden itsenäistymisen jälkeen, ja on helppo ymmärtää sosiaalinen tilaus tällaiselle kertomukselle. Yhtä lailla nykyinen maailmantilanne luo tarinalle omanlaisensa hehkun. Valitettavasti se tarina ei ole kummoinen, ja muutenkin elokuva jää latteaksi ja hengettömäksi – ainakin ellei kykene sijoittamaan omia kansallistunteitaan tapahtumien pyörteeseen. Ehdottomasti paras puoli elokuvassa on sen historiallinen miljöö etenkin alkupuolella. Näyttelijöistä ei kannata mainita kuin Priit Võigemast jonka busterkeatonmaisia kasvoja katselee mielikseen.

Kunpan (2002) perustuu thaimaalaiseen kansantarinaan suuresta sotasankarista. Elokuvan kerronta muistuttaakin eeppistä runoa, jossa tapahtumat kerrotaan viitteellisesti, lyhyin väläyksin. On tietysti makuasia, sopiiko tapa elokuvaan. Kunpan on katsojasta riippuen joko kömpelö ja muodoton tai sitten eksoottinen. Vailla elokuvallisia avuja se ei missään nimessä ole, sillä etenkin kuvaus on kaunista ja tunnelmallista. Tarina itsessään on kuvaus miehestä, joka alkaa uikuttaa aina, kun hänen "kunniaansa" loukataan. Onneksi mukana on yliluonnollisiakin elementtejä, niin kuin manuaaliabortoitu tappajasikiö. Kunpania on paras katsoa ajattelematta sen suuremmin ja nauttien sen kuvavirrasta.

Emanuele Crialese: Terraferma. Aki Kaurismäki: Le Havre

12 vuotta ilmestymisensä jälkeen Emanuele Crialesen Terraferma (2011) on edelleen ajankohtainen. Se kertoo 19-vuotiaasta saarelaispojasta, joka ei halua muuttaa mantereelle äitinsä mukana vaan jatkaa kalastamista merelle kadonneen isänsä aluksella. Eräänä päivänä kalastajat kohtaavat merellä pakolaisjoukon ja pelastavat mereen pudonneet kyytiinsä. Mukana on viimeisillään raskaana oleva nainen. Virkavalta ei semmoisesta pidä vaan tekee pakolaisten auttajien elämästä vaikeaa. Elokuva rinnastaa pakolaiset turisteihin parilla tehokkaalla kuvalla; ovat toivotut tulijat, joilla on mukanaan rahaa, ja ovat ne muut. Terraferma ei yritäkään olla alleviivailematta sanomaansa mutta ei myöskään ole naiivi, imelä, romantisoiva. Sen on tarkoitus herätellä (länsimaista) katsojaa siihen, mikä on todellisuutta Välimerellä. Sellaisenaan se ei ole vanhentunut lainkaan. Kauniit kuvat kirkkaasta merestä ja sinisestä taivaasta ovat rajussa ristiriidassa inhimillisen toivottomuuden ja välinpitämättömyyden kanssa.

Vuonna 2011 myös Aki Kaurismäki tapaili samoja teemoja mutta eri sävellajissa ranskankielisellä Le Havrellaan. Kaupungin satamasta löytyy viikkoja siellä seissyt kontti täynnä pakolaisia. Heistä eräs nuori poika karkaa poliiseilta ja päätyy ystävystymään paikallisen kengänkiillottajan kanssa. Tämä ottaa auttaakseen poikaa, vaikka rikospoliisi onkin kytiksellä. Le Havre on ihan yhtä humaani ja pienen ihmisen puolella kuin mikä tahansa Kaurismäen elokuva. Toisaalta siinä on jo Suomi-trilogiasta tuttua satumaisuutta, joka oikeissa käsissä ei ole mautonta vaan pikemminkin vapauttavaa; hyvä että edes elokuvissa jne. Le Havren käsikirjoitus on tuntunut minusta aina jotenkin löysemmältä kuin Kaurismäelle tavallista on, mutta tällä katselukerralla tuntui siltä, että vaikutelma johtuu vain vieraasta kielestä. Le Havre on hyvin harkittu elokuva, niin ulkonäöltään, tyyliltään kuin sanottavaltaankin. Niin kuin se yksityiskohta, että tilanteen pelastaa trollipeikon näköinen vanha rokkari.

Roland Joffé: Captivity. Michael Haneke: Funny Games

Roland Joffé aloitti uransa parilla komealla mestariteoksella ja sukelsi sitten syvälle suohon. Yksi upottavimmista silmäkkeistä oli kauhuelokuva Captivity (2007). Silloinkin suurin syy oli tuottajissa, jotka halusivat muuttaa kidnappausjännärimuodikkaaksi kidutuspornoksi. Suomalainen julkaisu sisältää alkuperäisen, vähemmän kidutusta sisältävän version, joka tuntuu nettikommenttien perusteella olevan se parempi. Ei se näinkään ole kummoinen. Kaapattua mallia pidetään vankina kopissa, ja samaan aikaan poliisi yrittää löytää hänet. Pian selviää ettei hän ole ainoa. Tällaisenaankin kyse on halvasta Saw- ja Hostel-kopiosta; Selviytyjät Kellarista, siis. Tapahtumia yritetään perustella pintapuolisella julkkiskritiikillä, mutta kaiken kaikkiaan elokuvaa jää pelkäksi pinnaksi. Joka ei sekään nouse paljon hyvin tehdyn harrastelijamaisuuden yläpuolelle. Joffé tekee kyllä ihan kohtuullista työtä, mutta käsikirjoitus on ontto, ja kaikki vieläpä nähdään ällöttävän värifiltteröinnin läpi.

Michael Haneke filmasi Funny Gamesinsä ensin Itävallassa 1997 ja kymmenen vuotta myöhemmin USAssa kuva kuvalta. Silti alkuperäisessä on enemmän potkua. Ylemmän keskiluokan idylli katkeaa (niin kuin Händelin ooppera Naked Cityn noiserockilla alkutekstien aikana), kun kaksi nuorukaista ottavat kolmihenkisen perheen vangikseen ja leikittelevät näillä ihan pelkästä sadismin ilosta. Elokuva voi katsoa protokidutuspornonakin, mutta yhtälailla se on kommentaari meistä, jotka altistamme katsojina itsemme toistuville väkivaltafantasioille. Haneke ei anna unohtaa, että olemme osallisia. Hän käyttää odotuksiamme, toiveitamme ja totunnaisia katsomistapojamme meitä itseämme vastaan. Toisaalta Funny Games leikittelee genreodotuksilla, toisaalta rikkoo ne kaikki. Katsoja tietää, miten "asioiden kuuluu mennä", ja tuntee itsensä petetyksi, kun odotuksiin ei vastatakaan. Takaisinkelauskohtaus tekee joka kerta pahaa; samoin pitkinä otoksina toteutettu suvantovaihe ennen finaalia. Ja sitten on tietysti yhteiskunnallinen kerrostuma: keskiluokka telkeää itsensä huviloihinsa ja saa maistaa ihan omia golfmailojaan.

Sean Penn: Kunniasanalla. Pekka Lehto: Game Over

Sean Pennin Kunniasanalla (The Pledge, 2001) alkaa huiman kauniilla montaašilla, jonka taustalla soi Klaus Badeltin ja Hans Zimmer aivan yhtä kaunis, folksävyinen musiikki. Surullisenkaunis tunnelma ja verkkainen jännite säilyy koko elokuvan ajan. Eläköityvä poliisi saa viimeisenä tehtävänään kertoa pariskunnalle, että näiden pikkutyttö on löydetty pahoinpideltynä ja tapettuna. Hän vannoo selvittää tapauksen. Lupaus jää vaivaamaan eläkepäiviäkin ja kasvaa pakkomielteeksi. Pennin ohjaus on periaatteessa sujuvaa ja perusvarmaa Hollywoodia, mutta hänellä on oma tyylinsä, joka näkyy yksityiskohdissa. Kamera zuumaa tavalla, joka tuo mieleen pikemminkin 1970-luvun kuin uuden vuosituhannen; silloin tällöin päähenkilön sisäinen liikehdintä välittyy katsojalle nopeina välikuvina ja korostettuna äänimaailmana. Ainoa selvä kauneusvirhe on Benicio del Toron kehitysvammainen intiaani, jossa on liikaa sketsihahmoa. Jack Nicholson pääosassa sen sijaan on ihailtavan hillitty, hänelle tyypilliset maaniset maneerit tulevat pintaan vasta lopussa. Harmi että Penn on ollut melko harvakseltaan ohjaajanpenkillä. Toivottavasti hän tekee eastwoodin ja alkaa nyt yli kuusikymppisenä kultakautensa.

Pekka Lehdon true crime -elokuva Game Over (2005) menee suoraan asiaan. Lähtötilanne on tiivistetty ennen kuin alkutekstit ovat ohitse. 2001 tapahtuneeseen, niin sanottuun Heinojen kaksoismurhaan perustuva elokuva dramatisoi tapahtumat, joiden tuloksena nuorisojoukko päätyy tappamaan liikemiehen vaimoineen. Lehdon näkemys on katkelmallisesti etenevä, tunkkaiselta tv-tuotannolta näyttävä pökäle. Tai ehkä ongelma on pikemminkin William Aldridgen käsikirjoituksessa, jota kiinnostaa lähinnä itse murha, eivät esimerkiksi siihen johtaneet syyt. Lehto kyllä käyttää monenlaisia elokuvallisia keinoja, mutta toisaalta henkilöohjaus on vähän niin ja näin. Reino Nordin on (jostain syystä...) luonteva itseään täynnä olevana rikkaan perheen kersana, mutta muut lähinnä larppaavat hahmojaan ihan kivasti. Nyt Game Over jää kuin dokudraaman näyteltyjen osuuksien ohimarssiksi. Jossain siellä on tarina, mutta en oikein jaksa kaivaa sitä esiin kaiken musavideoestetiikan seasta.

David Moreau & Zavier Palud: The Eye. Andrew Douglas: The Amityville Horror

00-luvulla amerikkalaiset tykkäsivät tehdä uusia versioita itäaasialaisista kauhuelokuvista. Trendin jälkijunaan kuuluu David Moreaun ja Xavier Paludin The Eye (2008). Siinä viulisti, joka on lapsena sokeutunut onnettomuudessa, saa näkönsä sarveiskalvon siirron ansiosta takaisin. Paranemisvaiheen epäselvässä sumeudessa hän alkaa nähdä myös kummituksia. Yksinkertaisista lähtökohdista voi edetä moneen suuntaan. Valitettavasti The Eye valitsee keskinkertaisuuden. En ole nähnyt alkuperäistä hongkongilaista elokuvaa, mutta uskallan silti sanoa, että uusioversio on heikompi. Kauhutehot nojaavat lähinnä halpoihin hyppysäikkyihin, joskin loppupuolella meno hieman ryhdistäytyy (ennen kuin menee taas hölmöksi). Lisäksi elokuvan vahvasti painottama seikka, että päähahmo kuormittuisi näkyvien asioiden tulvasta, on naurettava. Eikö muka viisivuotiaana sokeutunut olisi ikinä nähnyt kaljua ihmistä? Asiaa ei auta Jessica Alban tulkinta, joka ei yritäkään olla todenmukainen (ei hän silti niin huono ole kuin väitetään). Tällaiset ovat tietysti sivuseikkoja eivätkä aasialaisissa elokuvissa edes häiritseviä, mutta amerikkalaisissa, jotka muuten pyrkivät näennäiseen realistisuuteen, ne syövät uskottavuuden kaikelta muultakin.

Uusintafilmatisointi on myös Andrew Douglasin ohjaama The Amityville Horror (2005), joka perustuu 1970-luvun hittielokuvaan, joka perustuu hittikirjaan, joka on perustuvinaan tositapaukseen. Alkuperäinen oli kehno (huolimatta kaikista jatko-osistaan), eikä uusi ole sen kummempi. Vuonna 1974 häiriintynyt nuorimies ampui perheensä kotonaan. Vuotta myöhemmin taloon muutti Lutzin perhe. Tähän asti kaikki on totta. Jatko perustuu isä-Lutzin hyvin myyneeseen tarinaan talon kummituksista. Arkkityyppinen aavetalotarina on tietysti hölmö muttei ollenkaan niin typerä kuin sen maine on; Hohto Lite. Sopivassa mielentilassa (esim. juhannuksen laskuhumalassa) se on ihan pätevä genrensä edustaja ja hauskaa viihdettä.

Luettua: toukokuu 2023

Jorge Luis Borges: Omaelämäkerta. 1899–1970 (Autobiographical Essay, 1970). [Rajamäki] 2018: Aviador. 125 s. Suom. Pentti Saaritsa.

Jorge Luis Borgesin Omaelämäkerran alkuperäinen nimi on suomennosta kuvaavampi. The New Yorkerissa vuonna 1970 ilmestynyt Autobiographical Essay on nimenomaan Borgesin esseemäinen katsaus menneeseen, ei varsinainen elämäkerta saatikka muistelmat. Sellaisena se kuitenkin on monin verroin sujuvampi ja nautittavampi kuin suurin osa kirjoittajan oman elämän kronikoinneista. Borges keskittyy siihen, mikä häntä elämässään puhuttelee, välittämättä liikaa kokonaisuuden tasapainoisuudesta tai yleisön odotuksista. Ihan niin kuin hän on tehnyt lähes kaikessa proosassaan. Niinpä hän antaa paljon aikaa ja tilaa vanhemmilleen ja tovereilleen sekä kirjailijan uransa kömpelöille alkuyritelmille pikemmin kuin onnistumisille. Kaiken hän kirjoittaa kepeän toteavasti, koko ajan huumorin siinä sivussa muistaen.

Harmi että niin nautittava sisältö on pakattu niin rumiin kuoriin. Olen viimeinen haukkumaan kenenkään kansitaidetta, mutta Aviadorin kanteen valitsema ruskehtava rantu ei oikein kyllä houkuttelekaan. Onneksi näin kirjastossa ensin selkämyksen. Sisäsivujenkin taitto tuntuu halvalta, kun iso fontti tuo mieleen selkokirjat. Tämmöinen on kuitenkin turhaa nillitystä. Borgesia ei voi koskaan suomentaa liikaa.

Allen Ginsberg: Huudon jälkeen. Runoja 1972–1992. Turku 1999: Sammakko. 59 s. Val. & suom. Markku Into

En voi sanoa pitäväni Allen Ginsbergin lyriikasta. Tiedostan kyllä sen merkityksen ja voin ainakin osittain tavoittaa syyn, miksi niin moni Yhdysvaltain ulkopuolellakin on vaikuttunut siitä aikanaan (ja vieläkin). Silti.

Ginsbergin runous on täyttä – mutta ei merkityksistä tiheää vaan pikemminkin täynnä niin kuin varasto on, kun sinne vuosien mittaan kertyy rompetta joka viskataan minne sattuu mahtumaan. Hänen kuvajononsa tuntuvat teennäisiltä, nimien pudottelunsa poseeraukselta. Ei liene sattumaa, että "Huuto on hänen kuuluisin runonsa, koska ainakin minulle tulee hänen teksteistään sellainen olo, että minulle huudetaan. Käsketään heräämään ja tajuamaan asiat. "Wake up, man! Educate yourself!" Ja niinhän Ginsberg varmaan haluaakin. Hän on etupäässä lavarunoilija, jonka runot on tarkoitettu ääneen luettaviksi, ehkäpä ihan huudettaviksi. Se taas on henkilökohtainen mieltymykseni, etten ole koskaan erityisemmin pitänyt sellaisesta.

Toisaalta, mitä vanhemmaksi Ginsberg käy, sitä enemmän alan arvostaa hänen tekstejään. Huudon jälkeen -kokoelmaan (Sammakko 1999) on valikoitunut etenkin 1970-luvun tekstejä, mutta kun päästään seuraavalle vuosikymmenelle ja kirjottaja alkaa rauhoittua, löydän äkkiä paljonkin kaikupintaa. Ehkäpä se on sisälläni asuva, alati kuolemaan valmistautuva vanhus, joka kokee silloin samaistumisen hetkiä.

Jorge Luis Borges: Haarautuvien polkujen puutarha. Esseitä, juttuja, tarinoita. Porvoo–Helsinki–Juva 1993: WSOY. 285 s. Val. & suom. Matti Rossi. 2. p. – Ilmestynyt alun perin 1969.

Jorge Luis Borgesin tekstien suomennosvalikoima Haarautuvien polkujen puutarha kuului lukioikäisen minun elämyslukemistoon. En silti uskoakseni (vaikka kyllähän minä tiedän, sillä kaikki on ylös kirjattua) ole lukenut sitä aiemmin kokonaan kuin kerran. En ehkä osittainkaan. Mutta tykkäsin ajatella, että se on minulle tärkeä kirja. Ei minkään ulkoisen statuksen vuoksi – sillä kenenkäpä kanssa meidän kulmillamme olisi voinut kirjallisuudesta puhua – vaan henkisen. Oli mukava tietää, että on lukenut Borgesia. Vaikka en minä siitä kai juuri mitään ymmärtänyt. Olin teollisuuskauppalan työläisvesa. Ymmärtänenkö vieläkään, vaikka kuinka pakottamalla olen pakottanut itseni kouluja käyneeksi humanistiksi.

Borges on tunnetusti hämmentävä kirjailija. Hän hämmentää paitsi lukijaa myös tekstilajeja, kirjoittamisen tyylejä, todennäköisesti itseäänkin aika ajoin. Haarautuvien polkujen puutarha sisältää niin "fiktiota" kuin "faktaakin", novelleja ja esseitä, mutta tämmöiset rajankäynnit ovat Borgesin tapauksessa turhia. Vain harvoin tekstin lajin erottaa selvästi, eikä silloinkaan saa olla liian varma. Asiallinen kirjallisuusessee lainaa yhtäkkiä täysin tekaistua lähdettä (joka otettiin niin tosissaan, että eräs suomalainen äidinkielen oppikirja toisti väitteen totena vielä 2000-luvulla), ilmiselvä fiktio viittaa laajaan pohjakirjallisuuteen, joka on olemassa tai ei ole, teksti voi olla pelkkä lainaus laimeita toisen käden anekdootteja... Borges leikkii koko ajan lukijan kanssa.

Borgesin proosa on yhtä aikaa oppineen jutustelevaa, kuivakan akateemista ja täynnä runollisia oivalluksen mahdollisuuksia. Se vaatii lukijalta alati valpasta mieltä, sen verran pohjasivistystä, että voi kuvitella tietävänsä jotain ennen kuin Borges korjaa harhan, ja roimasti valmiutta itseironiaan, kun tajuaa tulleensa taas huijatuksi johonkin aivan muuhun kuin mihin oli varmana astumassa.

Katsottua: toukokuu 2023

Federico Fellini: Cabirian yöt. Pier Paolo Pasolini: Sikolätti

Jos pitäisi mainita ohjaaja, jonka elokuvien ääressä tuntee syvintä onnellisuutta, niin valintani olisi varmaankin Federico Fellini. Cabirian yöt (Le notti di Cabiria, 1957) kuuluu ehdottomasti hänen sielulle hyvää tekeviin elokuviinsa. Jonkun toisen käsissä tarina prostituoidusta, joka haluaisi vilpittömästi parempaa elämää ja joka kuitenkin joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään, olisi synkkä ja surkea. Fellini kuitenkin onnistuu puhaltamaan siihen sellaista ymmärrystä ja myötäeloa, että katsoja pakostakin haluaa Cabirialle vain hyvää. Iso osa ansioista kuuluu toki myös nimihenkilöä esittävälle Giulietta Masinalle, jonka varassa elokuva elää ja hengittää. Hänen karismansa ottaa kuvan joka kohtauksessa haltuun tavalla, johon törmää hyvin harvoin. Se on lumoutumista kaikkein pyyteettömimmässä ja epäseksuaalisimmassa merkityksessään. Cabirian yöt on elokuva inhimillisestä luottamuksesta ja uskosta parempaan. Semmoisia saisi olla enemmänkin.

Jos olo alkaa tuntua liian pehmoiselta, on sitten Pier Paolo Pasolinin aika. Harva ohjaaja onnistuu saamaan aikaan minussa yhtä vaivaantuneen olon. Enkä nyt ajattele vain Salóa. Jopa Elämän trilogia onnistuu hämmentämään. Sikolätti (Porcile, 1969) ei ole läheskään paras Pasolinin elokuva, mutta tehokas se on. Se kertoo kahta rinnakkaista tarinaa. Toisessa tulivuoren juurella kehittyy jossain menneessä ajassa kannibaalien heimo. Tarina kerrotaan lähes täysin ilman vuorosanoja pitkissä, usein käsivaralla filmatuissa kuvissa. Toinen tarina puolestaan rakentuu hyvin vahvasti nimenomaan dialogin varaan. Eikä minkään elävän vuoropuhelun vaan hyvin teatraalisen, korostetun teennäisen. Se kertoo Hitlerin näköisen teollisuuspomon pojasta, jolle ei kelpaa hänelle kaavailtu, vasemmistoaktiivimorsian, koska hän käy mieluummin rakastamassa sikoja. En väitä ymmärtäväni, mitä kaikkea elokuva haluaa sanoa, mutta kyydin epämukavuudesta on nautittava.

Alejandro Jodorowsky: The Holy Mountain

Neljäkymmenvuotispäiväelokuvakseni valikoitui samalla vuoden sadas katsomani, Alejandro Jodorowskyn The Holy Mountain (La montaña sagrada, 1973), joka puolestaan sai ensi-iltansa aikalailla tasan viisikymmentä vuotta sitten Cannesissa.

Holy Mountain mainitaan usein psykedeelisenä, surrealistisena, järjettömänäkin. Totta kyllä, sen vuolas kuvavirta ja mielikuvitukselliset assosiaatiot tuovat mieleen surrealistit, etenkin Buñuelin elokuvat. Totta kyllä, niin ohjaaja kuin hänen näyttelijänsäkin nappailivat happoa ja sieniä elokuvan tekoaikana. Totta kyllä, järkeä on vaikea nähdä, jos ei tunne koodistoa jolla elokuva operoi. En väitä minäkään tuntevani mutta tunnistan kyllä sen olemassaolon. Jodorowsky yhdistelee Holy Mountainissa esoteerista kuvastoa ja symboliikka yleisemmin tunnettuihin uskonnollisiin merkkeihin. Se kyseenalaistaa toden olemusta jatkuvasti mutta etenkin lopussaan, jossa valaistuvat hahmot tunnustavat olevansa osa elokuvaa. Yhtä lailla Jodorowsky hyödyntää alitajuntaa ruokkivia näkyjä, seksuaalisuutta ja suggestiivista värimaailmaa ja liikettä.

Samalla hän osoittaa suvereenia taidemuodon hallintaa. Holy Mountain on harvinaisen puhdasta elokuvaa, joka tähtää pikemminkin katsojakunnan kollektiiviseen tiedostamattomaan kuin tietoiseen narratiivinnälkään. En yllättynyt kuullessani, että kaikista elokuvantekijöistä Jodorowsky nosti korkeimmalle Fellinin. Heillä on samaa inhimillisen täydellistä läpiluentaa, jossa stimuloidaan aisteja samalla kun kaivellaan esiin psyyken hermopäitä. Fellinillä se tapahtui jonkinlaisen psykologis–kulttuurin viitekehyksen kautta, Jodorowskylla salatieteellisen.

Tai sitten Jodorowsky vain valuttaa katsojan silmille suloisia tyhjyyksiä niin kuin minäkin tässä koko ajan teen.

Mike Newell: Rakkautta koleran aikaan. Jon Jones: Northager Abbey

Rakkautta koleran aikaan (Love in the Time of Cholera, 2007) kertoo kolumbialaisesta pölvästistä, joka rakastuu nuorena miehenä 1800-luvun lopussa, ja vaikka rakkauden kohde muuttaa pois menee naimisiin ja lisääntyy, mies, joka näyttää Groucho Marxin ja Teuvo Pakkalan rakkaushedelmältä, ei osaa päästää irti. Hän kuitenkin sublimoi pakkomielteensä jokaisen muun vastaantulevan naisen kellistämiseen viidenkymmenen vuoden ajan, ja Shakiran laulaessa taustalla saippuoi ihmissuhdeooppera niin, ettei vaahdon alta tahdo erottaa sävyjä. En kyllä muista, että pohjalla oleva Gabriel Garcia Marquezin romaani olisi ihan semmoinen... Kaunis elokuva se on, ja epookki on rakennettu huolella. Valitettavasti muuten Rakkautta koleran aikaan on tasapaksu ja ikävän mitätön elokuva. Javier Bardem on pääosassa parhaimmillaan hyvä mutta välillä jopa hän uhkaa kääntää roolinsa karikatyyriksi. Muut näyttelijät ovatkin sitten lähinnä TV:stä tuttuja, mikä vain korostaa telenovellamaisuutta. Ehkäpä brittiohjaaja Mike Newell olisi pitänyt korvata eteläamerikkalaisella tekijällä...

ITV:n sovitus Jane Austenin Northanger Abbeystä eli Neidosta vanhassa linnassa (2007, ohj. Jon Jones) onnistuu yllättävän hyvin tavoittamaan alkutekstin humoristisuuden. Roomaanien maailmaan uppoava nuori nainen astuu seurapiireihin, mutta joutuu huomaaman etteivät todelliset ihmiset edes 1800-luvun alun etiketin kahleissaan toimi kuten kirjoissa. Austenin kertomus parodioi ajan goottilaista romaania, mikä taso saavutetaan elokuvassa ääneen luetuilla katkelmilla Udolphosta ja Munkista ja dramatisoimalla pähenkilön kuvitelmia. Brittiläiset osaavat kuvata menneisyyden maailmojaan ja jokaiseen Austen-filmatisointiin kuuluvia tanssiaisia. Tv-tausta näkyy elokuvassa mutta brittien tapauksessa se ei ole ongelma. Sitä paitsi valkokangaselokuvaa pienempi budjetti tuo elokuvaan realistista rosoa tarkkaan koreografioidun suurreellisuuden sijasta.

Ismo Kiesiläinen: Emma. Normaaliperusviiva. Joonatanin evankeliumi. Meitä on käsiteltävä varoen

Ihmiskunnan viimeinen toivo -niminen ryhmä on erikoistunut turhia selittelemättömiin draamoihin. Kaikki sen elokuvat on ohjannut Ismo Kiesiläinen. Ihmisten välissä -julkaisu sisältää neljä elokuvaa sekä CD:llisen niihin sävellettyä musiikkia.

Lyhytelokuva Emma (2005) on surumielinen kertomus isästä, joka ilmeisesti lähestymiskiellon jälkeen kuvaa koulun pihalla leikkivää lastaan, sekä bussista, jonka kuskia häiriköivät teinit häiriköivät. Verkkaisissa ja tiukkarajaisissa kuvissaan Emma käsittelee muistamista ja kaipuuta kauniisti.

Samaa haikeutta on myös noin puolituntisessa Normaaliperusviivassa (2007). Se kertoo nuorukaisesta, joka lähtee etsimään ala-asteaikaista ihastustaan. Juuso Pekkisen esittämässä pojassa on sellaista vilpitöntä – paremman sanan puutteessa – mukavuutta, joka tekee hänestä erittäin sympaattisen. Ja vaikka elokuva kertoo sinänsä hyvin pienistä asioista ilman minkäänlaista suurentelua, ne kohoavat arkisen yläpuolelle. Jokainen pystyy samaistumaan pienten eleiden ja katseiden aiheuttamiin valtaviin tunteisiin.

Pekkinen on mukana myös vuoden 2008 Joonatanin evankeliumissa (samoin kuin Niina Koponenkin). Liki tunnin mittainen elokuva on edellisiä laveampi paitsi pituudeltaan myös sisällöltään. Se liittyy bergmanilaiseen ihmissuhteiden mahdottomuutta vatvovaan perinteeseen. Selkänojana on kirkollinen viitekehys. Keskiössä on nuoripari, jonka miehelle kehittyy sivusuhde ja nainen saa väärään numeroon tulleita uhkausviestejä vastaajansa. Joonatanin evankeliumi on hienosti hallittu ja vähäeleinen elokuva. Mainio kosketus on Terho Pursiainen papin roolissa.

Kolmeminuuttinen Meitä on käsiteltävä varoen (2004) on lyhyt väläys ilmeisen rakastuneesta parista, joka miettii, mitä he tekevät erottuaan. Se on tyyliharjoitus mutta viehättävä sellainen.

Teemu Villikka: The Beautiful Road to Albinbam. Juha Helminen: Plea. Kidutus

Kouvolalaisen Teemu Villikan ohjaama The Beautiful Road to Albinbam (2010) on, kuten nimikin antaa olettaa, elokuva matkasta. Elämäänsä pakeneva nuorimies saa kyytiinsä amerikkalaisen reissaajan. He lähtevät ajamaan kohti kuvitteellista Albinbamia, pitkin syrjä-Suomen soratietä. Kesäiset pellonlaidat näyttävät kauniilta kuten aina, mutta tarina laahailee paikoin. Villikan ohjauksessa on kyllä varmuutta ja ymmärrystä rytmin päälle, mutta käsikirjoituksessa on liikaa löysää. Aineksia ei riitä melkein puolentoista tunnin mittaan. Toisaalta parikymppisten harrastajien jäljeksi Albinbam on häkellyttävän hyvää ja väistää tekotaiteellisuudet, ja siinä on sydän paikoillaan. Vielä häkellyttävämpää itselleni oli tajuta, että yksi takaumajakso on kuvattu tiellä, josta tuli vain hetkeä kuvausten jälkeen kotikatuni kymmeneksi vuodeksi.

Lounais-Hämeestä ponnistanut Epicenter Productions taisi olla pitkälti yhtä kuin ohjaaja ym. Juha Helminen. 20-minuuttinen, englanninkielinen Plea (2010) alkaa sillä, kun nuori nainen herää tuntemattomasta paikasta, jossa äänestä päätellen kurkunpäänsä vaurioittanut jousimies lähettää hänet tappamaan kaljua kaapumiestä; ilmeisesti tässä ollaan olemassaolon peruskysymysten äärellä ja ihmisyyden perimmäisyyksiä koettelemassa. Teatterimainen lavastus, mystinen tarina, painokas replikointi vihjaavat ja lopun pitkä sotaäänien kollaaši osoittavat, että nyt on yritetty tehdä filosofista taidetta. Elokuva on kieltämättä kömpelö ja naiivi, mutta siinä on sentään joitain mainioita kuvallisia ideoita ja halua sanoa paljon.

Kidutus (2012) liikkuu eri tyylilajissa. Epärehellisesti vaurastunut mutta masentunut ohjelmoija saa asuntoonsa sähkömiehenä esiintyvän miehen, ja elokuvan nimi paljastaakin jo, missä merkeissä jatko sujuu. Mistään splatterista ei kuitenkaan ole kyse. Tunkeilija ottaa asunnon haltuunsa ja kuulustelee arkisen toimien seassa isäntäänsä työkalupakin kanssa. Hän ilmiselvästi kärsii itsekin, eikä ole pelkkä sadisti. Jere Marttila on aika hyvä kiduttajana, mutta melkein kaiken hänen luomansa uhkaavuuden mitätöi hömelö hissimusiikki. Kaiken kaikkiaan Kidutus on kuitenkin reilusti edeltäjäänsä parempi.

Paul Weitz: American Pie. James B. Rogers: American Pie 2

Seksikomedioita on ollut elokuvissa vuosisadan verran, mutta vuosituhannen vaihteessa hetken suosiossa oli erityisen paljon myötähäpeällä mässäilevä alalaji. En ole asiantuntija, mutta ehdottomasti American Pie oli genren keskeisiä teoksia.

Ensimmäisessä osassa (1999) on kyse perusasioista – miten paljon seksillä on statusarvoa ja miten siitä pitäisi päästä osalliseksi hinnalla millä hyvänsä – ja tyylilaji on farssi isolla ripauksella huonoa makua. Joukko high school -luusereita eli ihan normaaleja epävarmoja tyyppejä yrittää elää kulttuuristen odotusten mukaan ja yrittävät todistaa miehuuttaan. Tuloksena on kömpelyyttä, epätoivoa, turhaumia ja sitä myötähäpeääkin (vaikka paljon vähemmän kuin elämään jääneet avainkohtaukset antaisivat odottaa). Mutta sitähän se on itse kullakin ollut, vai... Kaiken hölmöyden alla on yllättävän paljon sydäntäkin. Eikä sitä hölmöilyäkään ole ihan kauheasti, vaan elokuva noudattelee lopulta hyvin perinteistä tarinankaarta. Kaikessa American Pien hahmojen epätoivoisessa epävarmuudessa on paljon samaistuttavaa. Enkä minä tietysti ole koskaan kieltäytymässä lapsellisesta pieruhuumorista. Toki paljon elokuvan naiskuvasta on vanhentunut, mutta toisaalta nimenomaan naiset ne vahvoja hahmoja ovat. Kaiken kaikkiaan ja loppujen lopuksi American Pie on kiltti, hyväntahtoinenkin teinikomedia, jossa on pari klassista, ihan syystä, kohtausta.

American Pie 2 (2001) jatkaa siitä, mihin ykkösessä jäätiin. Vuosi collegessa on takana, ja tyypit vuokraavat rantatalon bilekäyttööön, mutta entiset epävarmuudet eivät ole kadonneet mihinkään. Tässä osassa palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Vähän niin kuin kauhuelokuvissa: eka osa tarvitaan tarinan pohjustamiseen, mutta sitten päästään keskittymään varsinaiseen asiaan. Nyt ei sydäntä tarvita; muut elimet riittävät. Huumori on huonoa, ja Stiflerkin saa viimein kunnolla tilaa. Alkupuoliskon jälkeen kerronta lerpahtaa ja kokonaisuus ei tyydytä. Muutama kohtaus nousee jälleen yli kaiken muun (radiopuhelimet ja pikaliima), jokunen irtovitsi pääsee yllättämään, mutta muuten – eipä tätä tee mieli tämän enempää puolustaa.

Jesse Dylan: American Pie: The Wedding. Jon Hurwitz & Hayden Schlossberg: American Pie: Luokkakokous

American Pie: The Wedding (American Wedding, 2003) jatkaa amerikkalaisen elämänkaaren seuraavaan johdonmukaiseen vaiheeseen. Opiskelut on opiskeltu, joten on aika avioitua. Ja sehän nyt on pelkkä tekosyy yleiselle perseilylle (ja tavanomaiselle hääpelleilylle). Härskeimmät hetket ovat kiitettävän härskejä (pökäletryffeli on ihan jeba), vaikka niitä on edelleen aivan liian vähän, slapstickin määrää on lisäilty ja tyhjäkäyntipuhetta on hieman vähemmän. Paljon on kiittäminen Stiflerin hahmoa, joka on entisestään kärjistetty kaikentuhoavaksi tricksteriksi. Sarjan kolmannessa osassa on eniten särmää, mutta mutta –– odotan yhä sitä mauttomuutta, josta tämä piirakka on kuulu. Pitänee hyväksyä, ettei Tom Green ole näissä.

13 vuotta ensimmäisen elokuvan ja high schoolista valmistumisen jälkeen on Luokkakokouksen (American Reunion, 2012) aika. En ole nähnyt sen suomalaista kaimaa, mutta tuskin se kummempi on. Kolmikymppinen keskiluokka kerääntyy vanhoille kulmille fiilistelemään vanhenemistaan. Ja lukiotyttöjä. Etenkin Stifler. Joku saisi tehdä vakavan psykologisen draaman, jossa seurataan 50-vuotiasta Stifleriä. Ja silti hän on elokuvan sympaattisin hahmo (ehkä isää lukuun ottamatta), ainoa joka on reilusti oma itsensä, kun kaikki muut yrittävät larpata aikuista. Huonoa huumoria yritetään repiä aiheista, jotka eivät ole räävittömiä vaan pikemminkin vaivaannuttavan niljaisia. Semmoisia kultakäätykaulaisen enon juttuja.

Pakko sanoa, että olen pettynyt American Piehin. Kiltti ja turvallinen, muutama kokkare joukossa. Jotenkin tuntuu, että tuskinpa suoraan DVD:llä ilmestyneet spin-offit ole sen kummempia... Senkin sanon, että jollain kummalla tapaa sarjan tyypeistä alkaa välittää, ainakin näin kerralla katsottuna. Heidän kohtalonsa tuntuu ihan vähän haikealta nelososan lopussa.

Steve Rash: American Pie Presents: Band Camp. Andrew Waller: American Pie Presents: Beta House

Kolmen varsinaisen osan jälkeen American Pie jatkoi suoraan DVD:llä ilmestyneillä spin-offeilla. Niistä ensimmäinen oli Band Camp (2005), jossa seurataan muun muassa Stiflerin pikkuveljeä. Toisin sanoen Stifleriä ilman Sean William Scottin palkkaa. Muita kierrätettyjä hahmoja ovat Jimin isä ja Sherminator. Tarinassa pikku-Stifler, koulukiusaaja par excellence, lähetetään lusimaan orkesterileirille. Kapinallisena molopäänä hän ottaa mukaansa Jännittäviä VakoiluVempeleitä, jotta voi kuvata piilokamerajynkkyä. Tulos on Disney Channelia murrosiässä; Hannah Montanaa paskat housuissa. Kenellekään yli 13-vuotiaalle elokuvan ei pitäisi antaa mitään, ja sitä nuoremmille sitä ei saisi näyttää. Kenelle se siis on tehty? Ilmeisesti minulle. Band Camp on itse asiassa niin typerä, etten ihmettele, vaikka sillä olisi jokin kumma Reddit-kultti. Hassua kyllä, se on tähän mennessä sarjan törkein osa; siinä kohtaa kun aurinkorasva korvataan itsepuristetulla munavoilla, ollaan jo lähellä suolisattumia vanhemman Stiflerin hampaanväleissä.

Kolmas spin-off, Beta House (2007), jatkaa samalla linjalla. Fuksi (yksi Stifler taas) saapuu collegen asuntolaan ja kaikkialla on kutevia ihmisiä. Näin se koulutus toimii. Ollaan vankasti Delta-jengin jalanjäljissä. Esikuva on tunnistettavissa häkellyttävän selvästi: Blutokin on oma itsensä nimeä lukuun ottamatta. Ja kieltämättä huumori on melkein samalla absurdilla tasolla. Ero on lähinnä siinä, että tolvanoiden pahin uhka ei enää ole urheilijat vaan nörtit. Aika käytetään lähinnä jörnimiseen ja pämppäilyyn. Samoin käsikirjoitus. Jos Delta-jengi ei olisi tuttu, tämä elostelu voisi olla huvittavampi. Olisikohan John Landis tehnyt ihmeitä Stiflerin suvun saagan parissa? Typerähän se tämäkin on, mutta se tiedostaa asian.

Hämmentävää, että kaikista American Pie -otsikon alla ilmestyneistä elokuvista hauskimmat (siis yksinkertaisesti typerimmät) ovat nämä jämäleffat. Se kertoo todennäköisesti enemmän minusta kuin elokuvista.

Paris, je t'aime. New York, I Love You

Paris, je t'aime (2006) ja New York, I Love You (2008) ovat antologiaelokuvia, jotka sisältävät joukon nimikkokaupunkiin sisältyä (rakkaus)tarinoita. Pariisissa tapahtuu 18 lyhytelokuvaa, New Yorkissa 10. Elokuvien ohjaajat ovat laajalti ympäri maailmaa ja tyylilajitkin moninaiset. Mitään valtavia irtiottoja ei tehdä (ehkäpä Vincenzo Natalin sanatonta vampyyriromanssia lukuun ottamatta), mutta varsinkin Pariisin tarinat vaihtelevat ilahduttavan paljon aina vähäeleisestä realismista absurdeihin miimikoihin. New York saa paljon tasaisemman kattauksen – lieneekö sattumaa, että juuri ne kaksi segmenttiä, joissa puheen rooli oli minimaalinen, leikattiin testiyleisön reaktioiden vuoksi pois?

Jotkut ohjaajat käyttävät tilaisuutta teknisiin kokeiluihin (Alfonso Cuarónin yhden otoksen elokuva), jotkut hyödyntävät erikoisefektejä (tosin hyvin, hyvin harva), amerikkalaiset tykkäävät puhua seksistä (ja puhua ylipäänsä). Pariisissa tarinoida nivoo yhteen vain säästeliäät välikuvat kaupungista, mutta New Yorkissa on käytetty sidostarinaa, mikä tuntuu jotenkin halvemmalta.

Ylipäänsä nämä kaksi ovat paitsi mielenkiintoisia kokeiluja myös parhaimmillaan aidosti korkealaatuista ja koskettavaa elokuvaa. Harmi ettei jatko seurannut – kaupunkeja olisi kyllä riittänyt.

Gustave de Kervern & Benoît Delépine: Louise–Michel. Martin Provost: Séraphine

Gustave de Kervernin ja Benoît Delépinen kirjoittama ja ohjaama Louise–Michel (2008) on musta komedia, semmoinen Aki Kaurismäki voisi Quentin Tarantinon kanssa adoptoida kesän ajaksi. Joukko naisia jää työttömäksi tehtaasta, vaikka johto on viimeiseen asti väittänyt muuta. He päättävät palkata ammattilaisen hoitelemaan entisen pomon. Juro ja romuluinen Louise törmää kadulla Micheliin, joka sattuu oleman alan miehiä, ainakin omasta mielestään. Kumpikin ovat vähän sinne päin, eivät aivan synkassa maailman kanssa. Louise–Michelin staattiset, hitaasti vaihtuvat kuvat antavat tilaa hienoviritteisille yksityiskohdille ja hiljaiselle huumorille. Se on lisäksi paitsi hirtehistä myös absurdia. Kaikille se ei varmasti aukene. Niin kuin ei sen vieraannuttava ironisuuskaan. Mutta sehän on tietysti heidän häpeänsä.

Martin Provostin elämäkertaelokuva Séraphine (2010) on sitten aivan toista ja todistaa Moreaun skaalasta. Naivistimaalari Séraphine Louis (eli Séraphine de Senlis) ei toki hänkään ole aivan tavanomainen hahmo. Pelokas työläisnainen maalasi uskonnollisen kiihkon ja mielisairauden rajaseuduilla ja valmisti itse värinsä mitä moninaisimmista luonnonaineksista. Hänet keksii siivoamasta Wilhelm Uhde, saksalainen Picasson ja Rousseaun mesenaatti, joka tajuaa löytäneensä jotain uutta ja ainutlaatuista. Vastaiskut toisensa jälkeen kuitenkin tulevat tielle – maailmansota, lama... Séraphinen tarinankaari noudattelee oikeastaan tyypillisiä uria. Kuitenkin sen rauhaisa verkkaisuus, eleettömät otokset ja kiihkoilematon ote sekä Séraphinen seuraaminen niin läheltä mutta kuitenkaan täysin häntä ymmärtämättä nostavat sen tavanomaisuuden yläpuolella. Viisaasti se keskittyy nimenomaan kehittyviin taiteilijuuteen ja mielisairauteen, ei koko elämäntarinaan. Lisäksi Séraphine on kaunis elokuva, kuten taideaiheisen pitääkin. Harvoin on vihreä näyttänyt elokuvassa niin houkuttelevalta.

Bill Eagles: Dracula. Derek Hockenbrough: Dracula the Impaler

Maailman filmatuin hahmo on tunnetusti Dracula. Sadan vuoden aikana hän on esiintynyt liki kolmessasadassa elokuvassa. Televisioonkin Dracula ehti jo 1960-luvulla. Lienee turha kysyä, miksi vampyyrikreivi aina vain palaa: valmiiksi tuttu nimi säästää mainoskuluja ja vanha hahmo on jo vapautunut ikävistä tekijänoikeuksista. Bram Stokerin alkuperäisessä romaanissakaan ei ole tarvinnut pysytellä enää aikoihin.

Granadan tv-versio vuodelta 2006 ottaa Stokerilta elementtejä valikoiden, mutta onnistuu pitämään kiinni melko hyvin hänen romaaninsa maailmasta ja tunnelmasta. Kiitokset kuuluvat tietysti brittiläisten pettämättömälle kyvylle pukudraamaan. Jonkin verran tarina on myös velkaa vuoden 1924 näyttämösovitukselle. Aivan oman kierteensä sovitukseen tekee kuitenkin se, että Dracula saapuu Lontooseen kutsuttuna. Arthur Holmwood saa kuulla saaneensa syntymässä kuppatartunnan, johon toivoo pelastukseksi pyhää verta palvovaa salaseuraa. Draculaa puolestaan vetää puoleensa naisseura. Valitettavasti kaikki kaatuu nimiroolia esittävään Marc Warreniin, joka cockney-sutenöörin näköisenä ei sovi alkuunkaan hommaan. David Suchet mielipuolisena Van Helsinginä on hyvä mutta hän pääsee kuviin vasta myöhään.

Dracula the Impaler (2013) onkin sitten ihan muuta. Todennäköisesti opiskelijatyönä ilmestynyt elokuva pohjautuu maineikkaalle väärinkäsitykselle Valakian ruhtinas Vlad III:sta Draculan esikuvana. Joukko jenkkiteinejä lähtee unen innoittamana reissuun Vladin linnaan Romaniaan. Sitten tapahtuu kaikkea tyhmää. Yksi heistä onkin uudelleen syntynyt Vlad jne. Ohjaaja ei ole aivan kädetön, mutta pieni budjetti tulee tielle. Jos hän olisi huonompi, olisi elokuvassa kalkkunaviehätystä, mutta nyt visio ja todellisuus eivät kohtaa. Lopputulos näyttää nyt romanialaiselta tosi-tv:ltä.

Tim Miller: Deadpool. David Leitch: Deadpool 2

Deadpool (2016) oli mielikuvissani väkivaltainen ja rivo näkemys supersankarielokuvasta. Niin sitä kai aikoinaan markkinoitiin. Koska en vastaa markkinamiehen huutoon vaan odotan lähemmäs kymmenen vuotta, niin tsekkasin asianlaidan vasta nyt. Mitä Deadpool oikeasti on – perinteinen supersankarielokuva postmodernin itsetietoisessa ja -ironisessa paketissa. Oikein näppärä ja miellyttävä semmoinen mutta ei paljon muuta. Jos vähän veriroiskeita ja pari irtopäätä riittävät väkivallaksi, niin joo, onhan niitä. Jos muutama mukavan keskenkasvuinen alapäävitsi riittää rivoksi, niin joo, sitäkin riittää. Odotinko enemmän? Ainakin olisin sietänyt enemmän. Deadpool on ihan kiva elokuva, mutta odotan että joku tekisi Lobon ihan tosissaan.

Deadpool 2 (2018) pitää kiinni humoristisuudesta mutta samalla se on täysiverinen genrensä edustaja. Se onnistuu olemaan sekä supersankarielokuva että sellaisen parodia. Semmoista pitää arvostaa. Ironinen lajityypin kommentointi mahdollistaa käsikirjoitukseen aukkoja, joita ilman tarina kompuroisi omiin jalkoihinsa. Lisäksi kohtuullisen isosta hahmokatraastaan huolimatta Deadpool 2 pysyy koossa ihailtavan hyvin. Salaisuus lienee siinä, että ison osan uusista hahmoista tapattaa nopeasti. Eipä kakkososakaan sisällä kummoista splatteria tai erityisen paljon asiattomuuksia. Edes teatteriversiota pidempi leikkaus.