perjantai 1. joulukuuta 2023

Luettua: marraskuu 2023

Dave Rees (ed.): This Was A New Day Festival 2016A Pictorial Record.

Vuonna 2016 järjestettiin ensimmäinen A New Day Festival Englannin Favershamissa. Se oli myös ainoa kerta, kun oma-alotteisesti olen käynyt Suomen rajojen ulkopuolella.

A New Day Festival syntyi samannimisen Jethro Tull -fanzinen puuhamiesten aikaansannoksena. Lehden päätoimittaja Dave Rees on ollut merkittävimpänä myös festivaalin kulisseissa. 2020 Rees julkaisi siihen mennessä järjestetyistä festareista valokuvakirjat. This Was -yläotsikolla ilmestynyt ensimmäisen tilaisuuden muistikirja ei pidä sisällään kuvia kaikista esiintyjistä (joka virhe myöhemmin korjattiin), ja olemassa olevienkin kuvien laatu ei aina ole kummoinen. Moni mukavia tunnelmia palaa mieleen silti niidenkin parissa. Olenpa itsekin päässyt yhteen otokseen, juuri ja juuri Robin Bibin taustalle kuikuilemaan.

Julkaisu sisältää myös Reesin lyhyet johdantosanat, joissa muutama kokemus saa selvyyden. Festareiden ongelmat vessojen kanssa oli ilmeisesti järjestäjienkin tiedossa ja korjattu seuraavana vuonna. Itse muistan etenkin kartanon kivijalan työmiesvessan, jossa koko tapahtuman ajan maassa makasi kuollut eläin. Rees mainitsee myös silloisen "stage managerin" hankaluudet, kun lavalla tekniikka ei aina toiminutkaan ja aikataulut kompuroivat. Martin Barre selvisi tilanteesta kunnialla (ja saipa seurueemme silloin ikään kuin korvauksena odottelusta settilistankin). Sen sijaan Steeleye Spanin Rick Kemp tulistui ihan todella.


Kaarlo Tuori: Matti WuoriTapauskertomuksia Suomesta. Helsinki [2023]: Teos. 478 s.

Oikeustieteen professori emeritus Kaarlo Tuorilta ilmestyi hetki sitten kirja kollega ja ystävä Matti Wuoresta alaotsikolla Tapauskertomuksia Suomesta. Mistään perinteisestä elämäkerrasta ei ole kyse, vaikka kirja alkaakin nopealla, muutaman kymmenen sivun biografisella osuudella. Pääpaino on sen sijaan joukossa Wuoren hoitamia oikeustapauksia. Valikoima ei ole millään tavoin kattava eikä edes minkäänlainen best of -kokoelma, mutta hyvin kuratoitu se on.

Tuorin esiin nostamien tapausten kautta hahmottuu kehityskulku Suomen (oikeus)historiassa, jatkumo siinä miten ihmis- ja perusoikeudet ovat eri aikoina näyttäytyneet tuomioistuinten päätöksissä ja millainen niiden osuuden kehitys on ollut. Mukana on kahdeksan enemmän tai vähemmän keskenään erilaista keissiä: Harro Koskisen Sikamessiaasta Mikkelin panttivankitilanteeseen 1986, Greenpeacen ensimmäisestä Suomen-operaatiosta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Suomelle langettamiin tuomioihin. Tuori käy kutakin tapausta läpi niin kulttuurihistoriallisesti kuin oikeustieteen ja -käytännön kannalta. Wuoren hahmo häviää lähes kokonaan välillä, kunnes putkahtaa jälleen vahvemmin esiin aikanaan. Hän on se punainen lanka, jonka varaan historiallisten kohtausten sarja ripustuu.

Itselleni antoisin näkökulma teokseen oli sen suomalaisen kulttuurin ja lähihistorian valotus. Tuori esittää loppupuolella toiveen siitä, että hänen oikeudellisten seikkojen käsittelytapansa ja käyttämänsä kieli avautuisi maallikollekin. Mielestäni hän onnistuu siinä erittäin hyvin – tällainenkin lajin penkkiurheilija ja sivustakatsoja pysyi vähintään kelvollisesti kyydissä, vaikka välillä mennään hyvinkin yksityiskohtaisella tasolla.

Tapauskertomuksia Suomesta on jämerä teos, ehdottomasti Wuoren arvoinen muistomerkki.


Walter Appelqvist: Emanuel KanajärviKirjamies ja korvenraivaaja. Helsinki 1964: Otava. 78 s. Otavan joulukirja 1964.

Otavan joulukirjana 1964 ilmestyi kirjastonjohtaja Walter Appelqvistin pikku kirjanen Emanuel Kanajärvestä. Kalvolassa vuosina 1801–1868 elänyt Kanajärvi oli ensisijaisesti talonpoika ja aluevaikuttaja. Hän rakensi itselleen keskelle korpea komean erämaalinnan, joka nykyään on yksi valtakunnallisesti merkittävistä, Museoviraston suojelemista kulttuuriympäristöistä. Hän oli kuudennusmies ja jäsen monessa yhteiskunnallisessa lautakunnassa.

Kulttuurihistoriaan Kanajärvi on jäänyt bibliofiilinä. Hän oli itseoppinut mutta innokas lukija. Myöhemmin lukuinto kehittyi myös vakavaksi keräilyksi, joka vei suuresta talosta paitsi merkittävästi tilaa myös rahavaroja. Kirjoja kertyi yhteensä satoja, joukossa paljon vanhaa fennicaa, muun muassa Agricolan ensipainosten lehtiä. Kanajärvi myös tilasi valtaosaa suomenkielisistä sanomalehdistä. Oman juonteensa Kanajärven kirjaharrastuksessa on ystävyys Matti Pohdon kanssa. Kansalliskirjaston vanhimman kotimaisen aineiston kerääjänä tunnettu Pohto sai Kanajärven luota oman huoneen kirjojensa varastointia varten.

Vaikka Appelqvistin kirjan alaotsikko on Kirjamies ja korvenraivaaja, sisällön painotus on kyllä jälkimmäisessä. Lähteiden vähyyden vuoksi Appelqvist keskittyy Kanajärven elämänvaiheisiin ja varsinkin hänen taloonsa, joka jo kirjoittamisen aikaan oli nähtävyys. Bibliofilia saa vain yhden luvun, josta siitäkin iso osa on kirjaluetteloita, toki itsessään kiehtovaa luettavaa sekin. Vaan eipä Kanajärvestä ole tämän enempääkään oikein kirjoitettu. Hän on jäänyt alan kuriositeetiksi, sivulauseeksi Matti Pohdon yhteydessä. Tiedä häntä, pystyisikö moderni arkistotutkija kasaamaan laajemman yleisesityksen hänestä.


Orvo Bogdanoff: Joudu joulu jo Pohjolaan. Joulukorttien ja joululehtien historiaa. [Helsinki] 2005: Multikustannus. 480 s.

Joudu joulu jo Pohjolaan on postikorttitutkija Orvo Bogdanoffin henkilökohtainen rakkaudentunnustus alalleen. Suurikokoinen, runsaasti kuvitettu ja ilmavasti taitettu teos voisi olla definitiivinen sukellus joulukorttien historiaan. Ihan siihen se ei kuitenkaan yllä.

Kirja on, kuten sanottu, komea kuvateos joulukorteista etenkin Suomessa aina 1800-luvun alusta uuden vuosituhannen puolelle. Kuvien lisäksi siinä on pääpiirteinen johdantoartikkeli, jossa käydään läpi niin painotekniikan historiaa ja joulupainatteiden varhaisvaiheita sekä esitellään keskeisiä korttipainoja. Lopuksi kirjassa on 150 sivun lähdeluettelo, josta iso osa on käytännössä joululehtien bibliografia.

Bogdanoffin teosta vaivaa rajauksen puute. Tekstiosuus jää ikävän hajanaiseksi, kun verrattain rajalliseen tilaan on ängetty avauksia moneen suuntaan. Kuvaesittelyissä puolestaan häiritsee poukkoilu. Motiiveja ruotsalaisten, virolaisten ja venäläisten korttien esittelyyn muuten valtaosin suomalaisten keskellä voi kyllä keksiä, mutta niitä ei avata lukijalle. Tulee vaikutelma aiheestaan innostuneesta harrastajasta, joka haluaa välttämättä kaiken esille kerralla. Toisaalta into on kirjan parhaitakin puolia.

Eniten kuitenkin itseäni häiritsee, että joululehtien osuus – syy jonka vuoksi teoksen pariin eksyin – jää melko pintapuoliseksi. On ymmärrettävää, että kirjoittajaa kiinnostaa nimenomaan lehtien kuvituksen korttitoisinnot, mutta jos alaotsikossa lukee "joululehtien historiaa", antaa se odottaa jotain laajempaa.

Joka tapauksessa Joudu joulu jo Pohjolaan on mielenkiintoinen kokoelma vähän kaikenlaista myös sellaiselle, joka ei itse ole varsinaisesti korteista innoissaan. Kulttuurihistoriallisesti se silti on aihe, jolla on annettavaa laajemminkin.


Esko Häkli: Tiedon taikaEnsyklopedioista ennen ja nyt. Helsinki 1981: Otava. 142 s.

Onkohan mikään mediamuoto vanhentunut niin äkisti ja rytinällä kuin tietosanakirja? Internetin kaikkivoipaisuus ja aina vain nopeammin muuttuva maailma söi niiden käytännöllisyyden ja käytettävyyden, ja entisestä sivistyneisyyden statusesineestä tuli pelkkää jätettä melkein yhdessä yössä.

Tätä ei vielä osannut ennakoida Esko Häkli vuonna 1981, kun hänen teoksensa Tiedon taika ilmestyi Otavan joulukirjana. Silloinen Helsingin yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitaja Häkli käy esseemäiseen tyyliin läpi ensyklopedian historiaa niin sanana kuin ilmiönä. Nopeasti käsiteltyä tulee niin antiikin teokset, Diderot'n Encyclopédie kuin Encyclopædia Britannicakin. Suomen varhaisvaiheista mainitaan Gezeliuksen ja Meurmanin teokset, ennen kuin keskitytään Häklin ydinasiaan, kotimaisen tietosanakirjan kehitykseen 1900-luvulla.

Häkli esittelee eri sarjojen toimitustyötä, ensyklopedisen rakenteen kehittymistä, taittoa, mainontaa ja vastaanottoa. On käsittämätöntä, että kymmeniäkin osia sisältävää tietosanakirjasarjaa myytiin tässä maassa parhaimmillaan sata tuhatta kappaletta. Ja vaikka samaan aikaan saattoi markkinoilla olla useitakin eri teossarjoja, niille kaikille riitti kymmeniä tuhansia ostajia. Eniten tilaa kirjassa saavat luonnollisesti Otavan julkaisemat sarjat, pitkälti siksi että Otava oli pitkään ainoa tietosanakirjojen kustantaja. Kiitettävän neutraalisti Häkli arvioi muidenkin kustantajien tuotteita.

Häklin essee ilmestyi historiallisesti mielenkiintoiseen aikaan. 1970- ja 1980-lukujen taite oli käännekohta tietosanakirjan toimittamisessa, kiitos entistä parempien tietokoneen mahdollistamien keinojen vuoksi. Onkin kiintoisaa, miten Häkli kuvailee tietokoneen roolia ja miten osuvasti hän ennakoi tulevaa. Juuri ilmestyneen Facta 2001:n kohdalla osataan ennakoida, että tulevaisuuden sanakirja ilmestynee muunakin kuin perinteisenä painettuna kirjana. Facta 2001:hän päivittyi verkkoversiona vielä 2010-luvun puolella. Sen sijaan Häklin optimismi painetun tietosanakirjan tärkeydestä jatkossakin on osoittautunut vääräksi.


Simo Häyrynen: Kulttuuripolitiikkaa syrjäseutukeskuksessaUuden kulttuuripolitiikan tulkintoja Joensuussa 1970-luvulla. Joensuu 1996: Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja filosofian laitos. 130 s. Yhteiskuntapolitiikan tutkimuksia n:o 2.

Koska olen sairauden jumittamana jossain päin Pohjois-Karjalaa, on ollut hyvä tilaisuus tutustua täkäläiseen kulttuurielämään puoli vuosisataa sitten. Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja filosofian laitoksen julkaisusarjassa ilmestyi 1995 Simo Häyrysen teos Kulttuuripolitiikkaa syrjäseutukeskuksessa.

Häyrynen tutki niin sanotun uuden kulttuuripolitiikan ilmenemistä vuosien 1968–81 Joensuussa. Uudella kulttuuripolitiikalla tarkoitetaan tässä 60-luvulla alkunsa saanutta liikettä, jossa kulttuuria (s. o. taidetta) pyrittiin demokratisoimaan, institutionalisoimaan ja alueellistamaan. Siihen liittyy Häyrysellä myös "hegemonisen projektin" ja kansallisen eheyttämisen käsitteet. Hänen tutkimuksensa mukaan 70-luvulla Joensuussa kulttuuri nähtiin vahvasti yhteiskunnan tehtävänä, johon liittyi suuren yleisön keskiluokkainen maun tyydyttäminen, hyvän maun määrittely ja maakuntaidentiteetin tietoinen rakentaminen. Häyrynen nostaa oireiksi näistä esimerkiksi Jouko Turkan savustamisen teatterin taiteellisen johtajan virasta, kalevalais–karjalaisen kulttuuri-identiteetin omaksumisen, abstraktin kuvataiteen ja kokeellisen kirjallisuuden hylkimisen.

Vaikka Häyrysen tutkimuksesta on jo aikaa, tarjoaa se edelleen relevantin näkökulman jo tuolloin menneen ajan suomalaiseen yhteiskuntaan. Vaikka itse olin osallisena kunnalliseen kulttuurielämään vasta kirjan kirjoittamisen aikoihin (ja kaikkea muuta kuin Joensuussa), tunnistan monta Häyrysen nostamaa tekijää myös silloisessa puuhailussa. Etenkin kunnallisten taidevaikuttajien itse omakseen ottama rooli asiantuntijoina ja auktoriteetteinä resonoi muistoissani vahvasti.

Katsottua: marraskuu 2023

Bob Fosse: Cabaret

Näin Bob Fossen Cabaret'n (1972) iässä, jossa en ihan ymmärtänyt sitä mutta jossa se kuitenkin jäi kaivelemaan aivojen perukoille. Ei se nytkään tule mieleen ensimmäisenä, jos mietin kaikkien aikojen elokuvia, mutta oikeastaan se melkein voisi kuulua sinne. Romaaniin ja näytelmään perustuvaan lavamusikaaliin perustuva elokuva (!) on natsien valtaannousun aikoihin sijoittuva musikaali. Jo tämä tekee siitä erikoisuuden. Ei voi odottaa perinteistä positiivista ja onnellista tarinaa. Toinen erikoisuus on se, että lähes kaikki musiikkinumerot esitetään kabaree lavalla, ei siis osana narratiivia niin että henkilöt puhkeaisivat laulamaan aina silloin tällöin. Nämä musiikkiesitykset ne silloin hieman liian nuorena jäivät vaivaamaan mieltä. Joel Greyn seremoniamestarissa on outoa uhkaa, naamanvääntely voi sittenkin olla sulaa mielipuolisuutta – hän on mielipideilmaston ilmapuntari, pahinta sorttia myötäilijöitä, niitä joiden avulla paha nousee valtaan kerta toisensa jälkeen. Liza Minnellin päähenkilö, Saksaan päätynyt kabareelaulaja, on hänkin lumovoimainen hahmo, yhdistelmä jos jonkinmoisia inhimillisyyden hauraita puolia. Yhdessä Michael Yorkin esittämän, biseksuaalin brittitulokkaan kanssa he uppoavat 1930-luvun hedonistisen Berliinin viettelyihin. Tyylitellyn dekandenssin taustalla nousee toisenlainen ja vaarallisempi poseeraus, kun hakaristit nousevat kontrolliin. Hitler Jugendin yhteislaulu on yksi kaikkien aikojen kauheimmista kohtauksista. Sen ylväs riemu on hirvittävä muistutus siitä, miten jaloille aikeille silkka tuho voi rakentua.

Fossen ohjaus on ihailtavan hallittu ja eritoten elokuvallinen näkemys. Kamera tekee kaksoisroolin estradikohtauksissa sekä perinteisenä musikaalielokuvan osallistuvana silmänä että himokkaiden katsojien huohottavana tuijotuksena. Jopa perinteinen slapstick saa irvokkaita sävyjä hyvin nopeasti. Tässä kabareessa juhlitaan maailmanloppua. Yritä siinä nyt saada itsestäsi ja elämästäsi kiinni, kun yhdet hiton natsit pistävät maailman paskaksi ympärilläsi. Ja viimeinen kuva: kohtalokas, julma, armoton. Ei musiikkia enää lopputeksteihin. Me tiedämme miten kävi. Ja osallisia olivat kaikki.


Richard Eyre: Iris. Murali K. Thalluri: 2:37

Richard Eyren ohjaama Iris (2001) on toisaalta elämäkerta elokuva kirjailija Iris Murdochista ja hänen kumppanistaan, kriitikko John Baileystä. Se olisi helppo tuomita "brittiläiseksi laatudraamaksi" ja jättää sikseen; taiteilijamuotokuva jne. Mutta kun se on muutakin, kuvaus vanhenemisesta ja luopumisesta. Murdoch saa myöhempinä vuosinaan riesakseen alzheimerin. Vähän hönö (vai oikeastaan autistinen?) puoliso tukee parhaansa mukaan. Jim Broadbent on käsittämättömän hyvä Baileynä; Hugh Bonneville hieno nuori versio Broadbentistä. Judi Dench olisi huippu, ellei hän aina olisi huippu; samaa pätee nuorta Murdochia esittävään Kate Winsletiin. Eyren elokuva kuljettaa tehokkaasti rinnakkain kahta aikakautta, mutta lopputulos on jollain tavalla liian turvallinen – varman päälle pelattu. Ja silti: aiemmin nerokkaan mutta nyt rappeutuvan mielen kuvaus on tehokas. Onko mitään pelottavampaa kuin se, että oma mieli ja oma kieli kääntyy itseä vastaan? Etenkin kun kieli on aiemmin ollut varmin taistelutoveri. On kyllä – puoliso joka on aina ennen saanut tukeutua varmaan kumppaniin, joka alkaakin nyt olla jossain toisessa todellisuudessa. Pelottavinta on nähdä ulkopuolelta, miten kaikki aiemmin yhdessä jaettu murtuu hiljalleen. Iris on kaiken muun lisäksi kestävän rakkauden kuvaus, sellaisen jossa persoonallisuudet ja luonteet kohtaavat niin täydellisesti, ettei muuta tarvita. Elokuvana Iris on vähän liian sisäsiisti ja siloiteltu ollakseen elämyksellistä taidetta, mutta ei se paljosta jää kiinni.

Australialaisen Murali K. Thallurin 2:37 (2006) tuo mieleen Gus Van Santin Elephantin. Kummatkin ovat fragmentaarisia lukiomaailman heijastuksia, joissa seurataan usean hahmon risteäviä polkuja kohti vääjäämätöntä onnettomuutta. Thallurin elokuvassa se on koulun vessasta löytyvä ruumis. Elokuva alkaa siitä ja siirtyy sitten muutaman tunnin taaksepäin. Lähes kuin teinidraaman tyyppigalleriasta irrotetut hahmot kärsivät jokainen omalla tavallaan. Heidän tilanteensa ovat melkein liiankin kärjistettyjä, eivätkä lopulta niin yllättäviä kuin tekijät ovat ehkä yrittäneet. Loppuratkaisu on kuitenkin tehokas, lähes järkyttävä. Harmi ettei Thalluri ole sittemmin ohjannut muuta.


Philip Noyce: Näkymätön vihollinen. Roman Polanski: Frantic

Phillip Noycen ohjaama Näkymätön vihollinen (Patriot Games, 1992) on toinen Tom Clancyn Jack Ryan -romaaneihin perustuva elokuva. Sen yhteyttä Punaisen lokakuun metsästykseen voi olla hankala hoksata, sillä näyttelijät on pistetty tyystin uusiksi. Vaan eipä sitä tarvitsekaan tietää. Näkymätön vihollinen on aikansa sujuvaa ja immersiivistä toimintaviihdettä. Jos osaa unohtaa kriittisen pohdinnan, se on varsin vetävä teknotrilleri: Entinen CIA:n analyytikko Ryan on yliopistohommissa Lontoossa ja sattumalta osuu IRA-terroristien tulilinjalle. Sen jäljet kantavat kotimantereen puolelle. Lopulta kyse on perinteisestä kostotarinasta, joka sekoitetaan kansainvälisen politiikan, vakoilun ja nationalismin liemeen. Jos kuitenkin sortuu miettimään elokuvan tarinaa ja hahmoja yhtään, huomaa sen yksisilmäiseksi ja -oikoiseksi kuvaukseksi siitä, miten amerikkalaiset vapauttavat maailman niistä, jotka puhuvat englantia liian hassulla aksentilla. Irlantilaiset ovat typistyneet rooliin, jossa tyypillisimmin on tavattu venäläiset ja arabit. He ovat Clannadia kuuntelevia, ehkäisyn kieltäviä punapäitä. Noyce tekee pari briljanttia hitchcockilaista kohtausta, vaikka muuten onkin melko persoonaton joskin erittäin taitava ammattilainen.

Muutamaa vuotta aiemmin Ford oli trillerikuvioissa Roman Polanskin elokuvassa Frantic (1988). Amerikkalaispariskunta saapuu Pariisiin ja joutuu heti keskelle kulttuurišokkia. Hienosti ohjatun alkujakson kesken vaimo katoaa ja Fordin esittämä lääkäri alkaa etsiä häntä. Läpi elokuvan Polanski kuljettaa tarinaa hienosti kahdella kuvatasolla, mikä vain tehostaa päähenkilön vainoharhaisuutta: taustalla tapahtuu aina jotain, oli se oleellista tai ei. Franticin juuret ovat syvällä eurooppalaisessa elokuvassa. Harva amerikkalainen ei olisi osannut olla yhtä toteava ja ulkokohtainen samalla kun ottaa vahvaa emotionaalista kuristusotetta. Ford osoittaa hienovaraista näyttelemistä, jota sitäkään Hollywood ei ole osannut häneltä usein vaatia.


Clint Eastwood: Keskiyö hyvän ja paha puutarhassa. Sully – uroteko Hudson-joella

John Berendtin samannimiseen kirjaan perustuva Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa (Midnight in the Garden of Good and Evil, 1997) on erikoinen teos ohjaaja Clint Eastwoodilta. Georgialaiseen pikkukaupunkiin sijoittuva, erikoisia hahmoja tulviva murhajuttu kuulostaa siltä, että sen luulisi kutittelevan mieluummin vaikka Coenin veljesten mielenkiintoa. Ei Eastwood ihan kotonaan olekaan Yhdysvaltain kaakkoisosassa. Rikas keräilijä ampuu rakastajansa ja joutuu oikeuden eteen. Sattumalta paikalla on pohjoisesta saapunut reportteri, joka haluaa kirjoittaa prosessista kirjan. Tarina itsessään on melko suoraviivainen, ja sen sijaan viehätys syntyy omalaatuisista henkilöistä ja miljööstä. Ja juuri tätä puolta Eastwood ei aina tavoita. Sen sijaan hän osaa taitavasti rakentaa avarakatseista suvaitsevaisuutta – esimerkiksi homosuhteisiin ja transsukupuolisiin elokuva suhtautuu ihailtavan luontevasti, vaikka sen henkilöt eivät aina niin tee. Berendtin kirja kuvasi todellista tapausta; elokuvakin lainaa paljon todellisuutta, mutta samalla se myös muokkaa sitä tarpeisiinsa. Toden ja tekaistun raja koko ajan läsnä, niin elokuvassa kuin tarinassa.

Sen sijaan tukevammin aidosti tapahtuneessa on kiinni vuoden 2016 Sully – uroteko Hudson-joella. Se pohjaa seitsemää vuotta aiemmin tapahtuneeseen lento-onnettomuuteen, jossa pakkolasku New Yorkia halkovaan jokeen pelasti joka ikisen kyydissä olleen hengen. Nimihenkilöä, lentokoneen kapteenia, pidetään sankarina, mutta kuitenkin hänen toimintansa on viranomaisten tutkinnan alla. Elokuva näyttää kyllä itse laskunkin, mutta muutoin sen näkökulma on jälkiselvittelyssä. Kapteeni Sullenberger ei paistattele maineessa vaan kärsii kokemastaan traumasta samalla kun yrittää pelastaa uransa, vaikka on juuri pelastanut toistasataa ihmishenkeä. Vaikka Sullyssa on näyttävät efektit, katastrofielokuvan elkeet ja suuri tunnelataus, on se kuitenkin tavallaan miellyttävän pienimuotoinen, kompakti. Se ei rönsyä tai suurentele vaan pysyy tiukasti ohjaajan otteessa.

Robert Rodriguez: El Mariachi. Desperado

Robert Rodriguezin El Mariachi (1992) on edelleen yksi hienoimmista esimerkeistä, miten pikkurahalla voi saada aikaan ihan näkemyksellistä elokuvaa. Se maksoi vain hieman yli 7000 dollaria, mikä on käsittämättömän vähän. El Mariachi on Meksikoon sijoittuva uus-western töitä etsivästä muusikosta, joka sattumalta sekoitetaan kostoretkellä olevaan tappajaan. Yksinkertainen idea, mutta ei se mitään. Rodriguezilla nimittäin on tyyli hallussaan jo tässä esikoisessa. Joku voisi sanoa, että ei El Mariachissa muuta olekaan, eikä hän aivan väärässä olisi. Elokuva on täynnä kaikenlaista pientä kikkailua niin kameratyössä kuin leikkauksessa (molemmat muuten Rodriguezin käsialaa nekin). Kaikki on tyyliteltyä. Osittain se on varmasti peittämässä rahanpuutetta. 16-milliselle filmille kuvattu ja videona editoitu elokuva, jossa kaikki esiintyjät ovat kavereita ja sukua, käytännössä on harrastelijaelokuva. Toki lahjakkaan tekijän. Siinä mielessä se rinnastuu George A. Romeron Elävien kuolleiden yöhön tai Sam Raimin Evil Deadiin.

Raimin ensimmäinen ohjaus ei itse asiassa ole huono vertailukohta. Ihan kuten Evil Deadkin sai isomman ja komeamman jatko-osan, joka on enemmänkin uusi versio edeltäjästään, niin sai El Mariachikin. Vuoden 1995 Desperado on hollywoodilaisempi näkemys käytännössä aivan samasta aiheesta, kielikin on vaihtunut espanjasta englantiin. Tässä tapauksessa Hollywood ei kuitenkaan sulje väkivaltaa ja verellä läträystä pois (vaikka sensuurin sakset iskivätkin). Kaikki vain on ammattimaisemmin hoidettua, ja pääosissakin on nyt Antonio Banderas ja Salma Hayek. Mutta sitten on käsikirjoitus. Desperadon tarina on ihan yhtä köyhä kuin El Mariachin, mutta nyt sen huomaa, kun puitteet ovat prameammat. Ensimmäisessä osassa tarinasta antoi paljon anteeksi juuri sen kotikutoisen estetiikan vuoksi. Nyt sitä tekosyytä ei ole. Toimintaa kuitenkin on rutkasti, vaikkakin Rodriguezin komiikka alkaa saada sarjakuvamaisia slapstick-sävyjä, mikä sitten onkin vaivannut melkein hänen koko tuotantoaan.

Ns. Meksiko-trilogia täydentyi myöhemmin vielä Once Upon a Time in Mexicolla, joka sitten olikin vielä niin turboahdetumpi, ettei se jaksanut enää oikein hengittää.


René Vilbre: Ma olin siin. Daniel Borgman: The Weight of the Elephants

Virolainen, René Vilbren Ma olin siin (2008; suomeksi ilmeisesti I Was Here) kertoo lukiolaiskaverista, joka haluaisi lääkäriksi mutta päätyy myymään metaa. Tarina on se tavallinen. Kaikilla on kurjaa, ja seuraavaksi jokaiselle käy jotain vielä kurjempaa. Silti Ma olin siin onnistuu voittamaan puolelleen. Suuri ansio siitä kuuluu päähenkilö Rassille, joka on geneerisestä wannabe-gangsta-asenteestaan huolimatta sympaattinen hahmo. Samoin hänen ympärillään pyörivät luuserit ovat inhimillisiä pihalla olevina hölmöinä. Vaikuttavin on ehkäpä Tambet Tuiskin esittämä, sössöttävä mutta arvaamattoman väkivaltainen pomo, joka lopulta onkin surkea mitättömyys, kun itämafia astuu kuviin. Sass Hennon romaaniin perustuva elokuva on osittain suomalaista tuotantoa, mutta onneksi se ei tarkoita yhtäkään kiintiösuomalaista näyttelijää. En tiedä, johtuuko se vain dvd-julkaisun kehnoudesta, mutta elokuvan kuvanlaatu on kuin latteaa svhs-jälkeä, kuin Salkkareiden ykköskaudelta, mikä hieman latistaa sinänsä hyvän näköistä kuvausta.

Tanskalais–uusiseelantilainen yhteistuotanto The Weight of Elephants (2013) on niitä elokuvia, joissa on varsinaista juonta vain ohuelti. Aristotelisen tarinan sijasta sen teho on kuvissa, tunnelmissa, tunnistamisessa. 10-vuotias Adrien asuu isoäitinsä ja syvästi masentuneen taiteilijaenonsa kanssa. Hän on herkkänä lapsena koulussa syrjitty ja kotonakin yksinäinen. Sitten naapuriin muuttaa lapsiperhe. Taustalla seurataan median kautta kolmen lapsen katoamista. The Weight of Elephants on häkellyttävän kaunis elokuva, niin kuviltaan kuin sisällöltään. Se tuntuu tavoittavan jotain hyvin oleellista lapsuuden suurista epämääräisistä tunteista, peloista ja huolista ilman minkäänlaista nostalgiaa. Iso kunnia tehosta kuuluu lapsinäyttelijöille, jotka ovat läpeensä erinomaisia, etenkin kun roolit eivät ole mitenkään yksioikoisen helppoja. En tiedä, miksi Daniel Borgman ei ole tämän jälkeen ohjannut mitään; sääli se kuitenkin on.


Christian Duguay: Sirius 6B – tuhon planeetta. Ang Lee: Hulk

Jos DVD:n kannessa pitää mainita viisi modernin scifielokuvan merkkiteosta, joihin oma tuotos pitäisi vertautua, ollaan selvillä vesillä: ei kannata odottaa liikoja. Christian Duguayn ohjaama Sirius 6B – tuhon planeetta (Screamers, 1995) perustuu Philip K. Dickin novelliin perustuva, keskitason dtv-tuotannolta näyttävä Screamers on melko perinteistä militanttiscifiä kevyillä kauhumausteilla. Taustatarinassa on tulevaisuuden suuryrityksiä ja sijaissota kaukaisella planeetalla, jonka luonnonvarat on kulutettu loppuun. Jutun todellinen koukku on kuitenkin planeetan maaperässä möyrivät itsekehittyvät tekoälyvahdit. Niiden korkea kiljumista muistuttava ääni on antanut elokuvalle sen alkuperäisnimen. Ne ovat suuren osan ajasta piilossa hiekassa kuin Tremorsien madot ja sitten, kun näyttäytyvät, tuovat mieleen lähinnä CMX:n "Pyörivät sähkökoneet". Paitsi että ne ovat oppineet päivittämään itseään aina vain mutkikkaammiksi... Dickiläinen ihmisyyden pohdinta nostaa päätään. Screamersissa olisi paljon ainesta kiehtovaan elokuvaan, mutta tuotantohelvetti on tehnyt tekosensa. Nyt se on valitettavan persoonaton kasa hyviä ideoita ja liikaa selittelevää dialogia. Stop motion -animaatiot ovat kyllä viehättäviä, cgi- ei.

Ensi ajattelemalla tuntuu älyttömältä, että Ang Lee ohjasi Hulkin (2003). Mutta – oikeastaan siinä on kyse ihan samoista teemoista kuin Leellä muutenkin. Hulk, Marvelin supersankari joka ei oikeastaan ole sankari ollenkaan, on moderni Jekyll & Hyde -variaatio. Lee on toistuvasti palannut elokuvissaan piilotetun minän ongelmaan ja sitähän Hulk nimenomaan on. Nerokas tiedemies on joutunut tietämättään lapsen isänsä koekappaleeksi, ja nyt hänen oma tutkimuksensa käynnistää hänessä yllättäviä reaktioita. Sulkeutuneen ja sosiaalisesti kömpelön miehen sisältä purkautuu väkivahva ja pidättelemättömän raivokas hirviö, jonka armeija haluaa tietysti omiin tarkoituksiinsa. Sarjakuvatausta näkyy Leen tavassa jakaa kuva-alaa koko ajan useampaan ruutuun mutta valitettavasti myös hämmentävän tönköissä repliikeissä. Hulkin cgi-hahmo on välillä vanhentunut tosi pahasti, mutta toisaalta sen muovisuus muistuttaa pääosan Eric Banaa osuvasti.


Neil Marshall: The Decent. Jon Harris: The Descent Part 2

Vaikken kärsikään klaustrofobiasta, on ajatus luolastoon eksymisestä aina karminut. Syytän Tom Sawyeria. Onneksi en nähnyt Neil Marshallin The Decentiä (2005) lapsena. Perheensä onnettomuudessa menettänyt Sarah hoitaa traumaansa lähtemällä tyttöjen kanssa vähän seikkailemaan. Kuuden naisen ryhmä painuu tutkimaan entuudestaan tuntematonta luolastoa. Ihan kuin synnytyskanavaa ahtaammissa käytävissä ryömiminen ei olisi riittävän kammottavaa – ja elokuva kyllä tekee jo siitä melko painostavaa – asuttaa luolia kaljurotan näköisten troglodyyttien suku. Helppoa ratkaisua kaipaava elokuvantekijä olisi tehnyt tarinasta found footage -tyyppisen näkökulmakonttailun. Marshall valitsee toisin ja onnistuu taitavasti luomaan aidosti ahdistavan ahtauden tunnun. Pimeys ja sen varjot, pöly, jatkuva veden tiptiptiputtelu ja armoton värimaailma ovat kaikki luomassa painostavaa ja kasvavaa pakokauhu tuntua; sekä kuvaaja että äänisuunnittelija ovat olleet tehtävänsä tasalla. Loppua kohden meno muuttuu painostavan sijasta hurmeiseksi ja punasävy valtaa kuva-alan. Onpa tarjolla ihan rehellistä splatterlossautteluakin. The Descent on vahva eksploitaatiokauhun perinteenjatkaja.

Marshall siirtyi tuottajan rooliin The Descentin jatko-osassa (2009). Sen ohjasi Jon Harris, joka päätyönään on leikkaaja. The Descent Part 2 onkin hänen ainoa ohjauksensa. Elokuva menee suoraan asiaan: Kadonneita naisia yritetään etsiä pari päivää ykkösosan jälkeen. Kun Sarah ilmaantuu maanpinnalle, muistinsa menettäneenä tosin, hänet viedään hetimiten uudestaan takaisin luoliin. Mukana on satunnaisen oloinen joukko viranomaisia ja etsijöitä. Ja sitten tulevat möröt. Descent 2 on tyypillinen jatko-osa: sitä samaa kuin ennenkin mutta pinnallisemmin ja ilman intohimoa. Hahmot ovat lähinnä sielutonta tykinruokaa, ja tunnelma muistuttaa Salaisten kansioitten seiskakauden täytejaksoja. Luolastokaan ei enää ole yhtä ahdas kuin pari päivää aiemmin. Onneksi ällöefekteissä on yritystä ja rakkautta lajiin.


Bennett Miller: Foxcatcher. Jean-Marc Vallée: Dallas Buyers Club

Bennett Millerin Foxcatcher (2014) perustuu tositapahtumiin. Se kertoo kolmesta miehestä: Schultzin veljeksistä, jotka ovat painin olympiamitalisteja, sekä John du Pontista, yhden Yhdysvaltain rikkaimman suvun vesasta. Du Pont värvää veljekset joukkueeseensa tarkoituksena kultamitali vuoden 1988 olympialaisissa. Mikään tyypillinen urheiluelokuva Foxcatcher ei ole. Vain aivan hetkittäin siinä pilkahtelee perinteisen urheiludraaman troopit. Ne kuitenkin pysyvät psykologisen draaman peitossa. Voittamisen sijasta kyse on valtapelistä ja merkityksellisyydestä. Du Pont yrittää vielä iäkkäänäkin miehenä saada äitinsä hyväksyntää ja olla muutakin kuin omaisuutensa. Foxcatcher on tragedia, joka lähes huomaamatta kiristää puristustaan niin hahmoista kuin katsojasta. Rauhallisin hengenvedoin etenevä ja melkein kuin kaikkea vierestä katseleva elokuva jännittää joustaan koko ajan antamatta hetkeksikään löysää. Paljon kiitosta kuuluu pääosatriolle, joka on väkevä rooleissaan. Varsinkin Steve Carrell on hieno du Pontina, joka ei juuri elehdi mutta jonka vähät eleet puhuvat valtavasti.

Tositapaus on pohjana myös Dallas Buyers Clubilla (2013; ohj. Jean-Marc Vallée). Teksasilainen homofobinen elämäntapa-cowboy Ron Woodrof saa 1980-luvun puolivälissä kuulla olevansa HIV-positiivinen. Kaikki mahdolliset lääkkeet ovat vasta testausasteella, joten homma pitää ottaa itse haltuun. Salakauppa Meksikon puolelta, aina hyvä ratkaisu. Woodroof tapaa sairaalassa transnaisen nimeltä Rayon, josta tulee hänen liiketoverinsa ja valontuojansa avarakatseisempaan elämään (ml. bisneksen siunauksellisuus ja Systeemin vastustaminen). Dallas Buyers Club on hyvällä asialla mutta turhan saarnaava. Se ei ehkä ole erityisen kummoinen elokuva, mutta Matthew McConaughey ja Jared Leto ovat Woodroofina ja Rayonina häikäisevän hyviä. McConaughey käyttää jokaisen Oscar-kikan alkaen itsensä ruumiillisesta näännyttämisestä ja tekee kyllä vaikuttavaa jälkeä. Leto sen sijaan on, stereotyyppisyydessäänkin, yksinkertaisesti vakuuttava, ensimmäistä kertaa minun silmissäni. Jennifer Garnerin lääkäri sen sijaan on lähinnä kesäteatterikarikatyyri.


Scott Derrickson: Sinister. Ciarán Foy: Sinister 2

Scott Derricksonin Sinister (2012) on keskimääräistä parempi kummitustaloelokuva. Se ei toimi genren länsimaisten perinteiden mukaan vaan rakentuu ehkä enemmänkin japanilaisen kauhuelokuvan elementeille. Kauhukirjailija muuttaa taloon, jossa on tapahtunut lasten joukkohirttäjäiset. Ullakolta löytyy vanhoja filmejä lapsista, elävinä ja kuolleina, klassista snuffia. Talo alkaa heti vainota perheenisää ja lapset sekoilla, videoilla alkaa näkyä paikallinen Sadako. Ainekset ovat oikeastaan tosi naurettavan perinteiset, mutta jotenkin Derrickson onnistuu pitämään kasvot peruslukemilla ja elokuvan uskottavana. Kirjailija on heti viskipullossa kiinni, ja vaimo mäkättää. Käytetään kaikki modernin kummitustalon keinot: ääniä ullakolta, värisevää kännykän taskulampun valokeilaa, karmivia filmikuvia... Kaikki pysyy kuitenkin kiitettävän viitteellisenä, ilman kaikkein selvimpiä alleviivauksia. Paljon on kiinni Ethan Hawkesta pääosassa. Hän saavuttaa tasapainon jokamiehen ja ylimielisen muka-neron välillä ihailtavan hyvin (vrt. John Cusack 1408:ssa). Kamera myötäilee häntä ihastuttavan harhaisesti. Muutenkin Sinisterin meriitit liittyvät klišeitten kierrätykseen, luovaan uusiokäyttöön. Se kasaa uusperinteisistä elementeistä jotain, ei ehkä uuden- mutta omanlaistaan. Lopulta kyse on yliluonnollisen sarjamurhaajan ja creepy kid -trooppien kohtaamisesta. Kaikki tuntuu tähtäävän jonkin suuremman mytologian luomiseen.

Derrickson oli kirjoittamassa Sinister 2:ta (2015), mutta ohjausvastuu oli Ciarán Foylla. Linkki edelliseen on tasan yksi poliisimies, mikä on melko hatara yhteys. Nyt yksinhuoltajaäiti kahden poikansa kanssa on muuttanut vanhaan kirkkoon ja, kappas, siellä on lapsikummitukset liikkeellä. Sitten kuunnellaan vanhoja savikiekkoja ja katsellaan kaitafilmejä ja jumankauta kun pahuus on irti. Alligaattorit näykkivät pussipääskidejä ja kotivideoissa jengi jäätyy hengiltä. Kakkonen on tympeä jatko-osa, joka olisi ihan kiva väliinputoaja, jos sillä itsellään olisi puolen tusinaa typerää seuraajaa. Mutta koska Sinister jäi kahteen elokuvaan, kakkonen on lähinnä turha vaikka siinä onkin joitain visuaalisesti kekseliäitä juttuja. Tarinan saumoja peitellään stereotyyppisillä hahmoilla ja komiikalla, kun todellista näkemystä tai elokuvallista taitoakaan ei ole. Kytkökset ykköseen jäävät lähinnä kuolleisiin skideihin, jotka haluavat katsella kotileffoja. Jos olisin 50-luvun jenkkilapsi, ehkä samaistuisin ja koskettuisin. Loppu on Maissilapsia enemmän kuin muuta. Ja kuitenkin: finaalissa on yritystä.

keskiviikko 1. marraskuuta 2023

Luettua: lokakuu 2023

Sakari Toiviainen (toim.): TulioLevottoman veren antologia. Helsinki 2002: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 391 s. Suomen elokuva-arkiston julkaisuja

Kun Teuvo Tulio kuoli vuonna 2000, alkoi hänen elokuviensa kunnian palautus. Elokuvat saatiin DVD:lle ja Suomen elokuva-arkiston julkaisusarjassa ilmestyi Sakari Toiviaisen toimittama Tulio. Levottoman veren antologia. Se on painava paketti, joka on enemmän kuin pelkkä johdanto Tulio-katselijuuteen ja -tutkimukseen. Toisaalta se on myös hiukan liian hajanainen.

Kirja rakentuu kahden laajan tekstin ympärille. Ensinnä on Tulion omat muistelmat henkilöstään ja urastaan. Se on ilmestynyt alun perin Jaana-lehdessä 1974 mutta muokattu uudelleenjulkaisua varten. Kirjan loppupuolta hallitsee sitten Martti-Tapio Kuuskosken massiivinen essee Tulion elokuvien johtomotiiveista, "tulioideista". Se on yhtä aikaa kiehtovaa pohdintaa, pikkunäppärää tulkintojen pyörittelyä (esim. Tulion ja Richard Wagnerin epämääräiset yhtäläisyydet) ja tieteellinen ja puolitieteellinen termivyöryttely.

Niiden väliin mahtuu sitten niin henkilökohtaisia muistelmia (Annikki Suni), cinefiliaa (Peter von Bagh) kuin popularisoitua tieteellistä tekstiäkin. Viimeksi mainittua edustaa esimerkiksi Juha Seitajärven artikkeli, hänen graduunsa perustuva katsaus Tulion musiikinkäyttöön. Kirja päättyy kahteen kansainväliseen näkökulmaan, jotka kumpikin tosin on julkaistu jo aiemmin Filmihullussa.

Tulio on tyylikäs kirja, kauniisti taitettu ja runsaasti kuvitettu. Sitä harmillisempaa on, että yksi oikolukukierros olisi tehnyt vielä hyvää. Mutta semmoisesta valittaminen kaksikymmentä vuotta myöhemmin olisi pikkumaista.


Dave Rees & Martin Webb: Jethro Tull. The A New Day TapesVolume Three. 2020: A New Day. 284 s.

Dave Rees oli vuonna 1985 tuskastunut siihen, ettei hänen suosikkiyhtyeestään Jethro Tullista puhuttu päivänmediassa. Siispä hän päätti ottaa homman omiin hyppysiinsä ja perusti A New Day -fanzinen. Kakkosnumerossa kyytiin hyppäsi Martin Webb. Kaksikko luotsaa printtilehteään yhä Internetin ajallakin.

Vähänpä Rees aikanaan tiesi, että lehden psrustamisen aikaan yhtye oli käytännössä telakalla ja ehkäpä olisi lopettanutkin ilman A New Dayn nostatusta. Yksi oleellisimmista lehden piirteistä oli alusta asti bändiläisten haastattelut – ja niitähän on riittänyt, koska Jethro Tullissa on yli 50 vuoden aikana kuulunut laskutavasta riippuen noin 30 muusikkoa. Samalla siitä on muodostunut yhtyeen historian kronikoitsija.

A New Dayn haastatteluista koottujen kirjojen viimeinen osa ilmestyi 2020. Se kokoaa materiaalia vuosilta 2008–2015. Siihen aikaväliin mahtuu esimerkiksi pitkäaikaisen kitaristin, Martin Barren potkut ja soolouran alku, Jethro Tull -nimen käytön lopettaminen (mikä osoittautui väliaikaiseksi) ja Ian Andersonin teatraaliset multimediakiertueet. Mielenkiintoisin kirjan osuuksista on "muut rumpalit" -osio, jossa käydään läpi lähes kaikki yhtyeen kanssa pienimuotoisemmin toimineet rumpalit – lähes, sillä Phil Collins, joka soitti kaksi biisiä Tullin kanssa 80-luvulla konsertissa, on liian suuri stara pikkulehdelle.

Onhan minulla kaikki nämä tekstit hyllyssä alkuperäisjulkaisuina, mutta uudelleenlukeminen paljastaa niistä paljon jälkiviisaita huomioita. Lisäksi kirjamuoto antaa tarinaan jatkuvuutta, juuri sitä kronikoinnin tuntua.


Alfred Hitchcock [= Robert Arthur]: 3 etsivää ja kuiskaava muumio. (Alfred Hitchcock and the Three Investigators in the Mystery of the Whispering Mummy, 1965). Jyväskylä 1973: Gummerus. 170 s. Suom. Laura Tetri. Alfred Hitchcock ja kolme etsivää 3.

En ollut nuortenkirjallisuuden ystävä edes nuorena. Enid Blyton -kauteni osui aikaan ennen koulun aloittamista – mutta lastenkirjoiksihan nekin nykyään kai luettaisiin. Ainoa niin sanottu poikakirjasarja, josta missään määrin innostuin, oli 3 etsivää. Niissä kolmen pojan etsivätoimisto ratkoo perinteiseen arvoitusdekkarihenkeen pulmia, jotka usein ensisilmäykseltä vaikuttavat yliluonnollisilta mutta joihin löytyy lopulta ratkaisu ihan inhimillisestä rikollisuudesta. Pojat ovat tietenkin keskenään sopivan erilaisia tyyppihahmoja: joukon kärkenä on hienosti Jupiter Jonesiksi nimetty nero (jonka tanakkuudesta muistutetaan joka välissä), on kirjallisesti suuntautunut Bob ja on älykköjä urheilullisempi Pete. Tukikohtana heillä on Jupiterin sukulaisten romutarhan perille piilotettu asuntovaunu, johon pääsee vain salakäytäviä. Varsinkin se oli lapseni minusta hyvin kiehtovaa.

Sarjan loi ja sen ensimmäiset kymmenkunta osaa kirjoitti Robert Arthur. Hänen nimeää saa kuitenkin etsiä nimiösivun pikkutekstistä. Kannessa nimittäin lukee elokuvaohjaaja Alfred Hitchcockin nimi. Arthurin nerokas markkinointikeksintö nimittäin oli se, että nuortenkirjasarja myy paremmin, jos siihen saa valmiiksi kuuluisan henkilön mukaan. Hitchcock oli sikäli luonnollinen valinta, että hänhän oli ehtinyt jo vuoteen 1964 mennessä, jolloin ensimmäinen sarjan kirja ilmestyi, luoda itselleen kaupallisen henkilökultin. Niinpä sitten jokainen kirja päättyy siihen, että etsiväkolmikko istuu selvittämässä senkertaista tapausta Hollywoodissa ohjaajasuuruudelle. En epäile yhtään, etteikö Kolme etsivää ole merkittävä syy myöhempien vuosien Hitchcock-ihailulleni.

Kolmen vuosikymmenen jälkeen palasin 60-luvun Kaliforniaan ja luin sarjan kolmannen kirjan, Kuiskaava muumio. Muistikuvieni mukaan se on varmasti ihan yhtä hyvä kuin moni muukin osa. On kauhufiktiosta tuttua egyptologista mystiikkaa, on jänniä vekottimia, on takaa-ajoa ja lopussa yrmy Alfred-setä. Huomasin viihtyväni kirjan parissa oikein hyvin. Kyllähän tarinan logiikassa on aukkoja ja syyllisen arvaa melkein heti, mutta kaiken kaikkiaan Kuiskaava muumio on hyvin kirjoitettua viihdettä.


Pekka Niemelä & Jarmo Kuronen (toim.): Suomalainen kansanlääkintä kautta aikojenNäyttelykirja. [Helsinki] 1985: [Suomen Akatemia]. [6]+45[+[5] s.

Vuonna 1985 järjestettiin Kuopion yliopiston fysiologian laitoksella näyttely suomalaisesta kansanlääkinnästä. Näyttelyn oli määrä kiertää muuallakin; en tiedä kävikö näin. Sen oheen julkaistiin myös oheiskirjanen, Suomalainen kansanlääkintä kautta aikojen.

Näyttelyjulkaisu on hajanainen kokoelma erilaisia pistoja aiheeseensa. Pienessä tilassa ei tietenkään pysty kovin syvälliseen katsaukseen, joten kirjoittajat – lähinnä alan silloista nuoren polven tutkijastoastoa – lähestyvät aihetta lähes fragmentaarisin väläyksin. Osansa saavat šamaanit, sauna, synnytys, kuppaus, suoneniskentä ja varvunkäyttö. Kirjasen kokonaisin teksti on karttulalaisen kansanparantaja Taavetti Hanhinevan esittely.

Itselleni antoisinta kokoelmassa on sen suhde kansanperinteeseen ja esimerkiksi vanhoihin kirjalähteisiin. Agricola ja Lönnrot mainitaan moneen kertaan, vähemmän tunnetuista vaikkapa Gabriel Maxenius.

Itse näyttely ei kirjan perusteella ole ollut laaja. Esineistöä siinä mainitaan olleen 12 numeroa, joista osaan sisältyy useampi esine (esimerkiksi erilaisia kuppaussarvia).


Keskiyön kummitusjuttujaHelsinki 2003: Kolibri. 127 s. Suom. Annukka Kolehmainen & Hanna Antikainen.

Salaperäinen kreivitär ja muita salapoliisikertomuksia Helsinki 2003: Kolibri. 127 s. Suom. Sisko Hallavainio.

Jos tarkastelee näitä kahta Kolibrin vuonna 2003 julkaisemaa pokkaria rinnakkain, voisi kuvitella niillä olevan paljonkin yhteistä. Kummassakin on Milja Holländerin kansitaide ja samanlainen typografia, molemmat ovat novelliantologioita joita takakannessa mainostetaan "koululaisille". Vaan siihenpä yhtäläisyydet sitten jäävätkin.

Keskiyön kummitusjuttuja on valikoima ruotsalaisten nuortenkirjailijoiden 2000-luvun alkuvuosina kirjoittamia aavetarinoita. Yhdeksällä kertomuksella on viisi kirjoittajaa; eniten tekstejä on Ewa Christina Johanssonilta. Tyylilaji on hyvin perinteinen, vaikka tarinat sijoittuvatkin pääosin moderniin Skandinaviaan (suomennos lokalisoi tarinat vähintään henkilönnimien osalta Suomeen). Poikkeuksen tekevät pari Lappiin sijoittuvaa juttua. Juonet ovat lapsille vesitettyä Twilight Zone -lajiketta, jossa karmeatkin yliluonnollisuudet pohjustetaan hyvissä ajoin ja avoimet lopetuksetkin ovat lopulta turvallisia. Varsinkin Johansson tuntuu noudattavan metodia tarkasti. Teoksen alkuperästä on paha sanoa mitään varmaa, koska sille ei mainita edes toimittajaa, mutta luultavasti Kolibrin omistanut Bonnier on kierrättänyt länsinaapurissa ilmestynyttä materiaalia tänne meillekin.

Toimittajaa ei mainita myöskään Salaperäisessä kreivittäressä. Ja vaikka takakansi kuinka yrittääkin myydä nidettä lastenkirjallisuutena, on kyseessä viktoriaanisen ajan salapoliisikirjallisuuden antikvaarisesta valikoimasta. Ehkäpä kertomusten nykylukijan silmissä lapselliselta vaikuttavat käänteet ja tyyli ovat vaikuttaneet markkinointiin, mutta kuinkahan monelta alan harrastajalta pikkujulkaisu on jäänyt huomaamatta? Kokoelmassa on viisi kertomusta Iso-Britanniasta, Kanadasta ja Yhdysvalloista, molemmin puolin vuosisadan vaihteen. Nimikertomus on laitettu "tuntemattoman" piikkiin, mutta todellisuudessa se on W. S. Haywardin kirjoittama, ensimmäinen tunnettu kerta kun kirjallista rikosta on selvittelemässä nainen. Itse asiassa se tuntuisi olevan kokoelman punainen lanka, sillä muissakin tarinoissa nimenomaan naiset ratkaisevat arvoituksen – paitsi että mukana on myös yksi Jacques Futrellen prof. Van Dusen -juttu. Hyvin erikoinen julkaisu siis.

Katsottua: lokakuu 2023

Teuvo Tulio: Intohimon vallassa. Roland af Hällström & Teuvo Tulio: Hornankoski

Intohimon vallassa (1947) aloittaa jälleen jotain uutta Teuvo Tulion elokuvissa, nimittäin uudelleenfilmatisoinnit. Johannes Linnankosken tarinaan perustuva Taistelu Heikkilän talosta oli Tulion ensimmäinen ohjaustyö. Nykyään se on kadonnut, mutta aiheen uusi filmatisointi on sen sijaan säilynyt. Kauhuromantiikka on mukana alusta asti jälleen, tällä kertaa kuitenkin Hollywoodin b-tuotantoja muistuttavana epäsikiönä, jossa halpa budjetti ja korkea kunnianhimo risteävät suomalaisittain ainutlaatuisella tavalla ja jalostuu jyrkäksi melodraamaksi. Ekspressionistisen jyrkät varjot sekä tarkkaan rajatut ja toisaalta sieltä täältä lainatut kuvat kertovat tarinaa alkoholisoituneesta miehestä ja naisesta, joka oikeasti rakastaa mitätöntä tukkimiestä, ottaa lopulta ohjat käsiinsä ja joutuu lopulta sen vuoksi murhatuksi. Tulion kerronta on pitkälti hyvin kuvallista, osittain jo ihan siksikin että arkkityyppisten kuvien lainailu ja varastelu niin itseltä kuin muiltakin on ollut taloudellisesti viisasta. Tulos on komean korni leikkaa–liimaa-askartelun ja tarkkasilmäisen kuvauksen kollaaši. Siegfriedmäinen Kullervo Kalske ja Regina Linnanheimo ovat komein pääosapari, jonka Suomessa kuvitella saattaa – ensin nuorina rakastuneina, sitten sadomasokistisen valtapelin nappuloina ruoskan molemmissa päissä.

Hornankoski (1949) on nimellisestä Roland af Hällströmin ohjaus, mutta nykyään sitä pidetään Tulion elokuvana. Totuus lienee jossain heidän yhteisvastuussaan. Aikamoisesta kollektiivimuhennoksesta on muutenkin kyse: valtava määrä lainattuja kuvia muista elokuvista ja klassinen Tulio-tarina. Merkittävän talon pojat rakastuvat samaan naiseen. Toinen on lähtenyt tukkilaiseksi, ja toinen on vilpillisyyteen sortuva talonpoika. Kosken rantamilla kelpaa käydä kohtalokas kolmiodraama. Tai oikeastaan neliö-, sillä myös veljesten äidillä on osansa tapahtumia ohjaavana mahtina. Sen verran muita tulioita rauhallisempi ja kerronnaltaan perinteisempi Hornankoski kuitenkin on, että jos ei Hällström saa siitä kunniaa, niin ainakin tuotantoyhtiö Fenno-Filmi. Joka tapauksessa se on suotta muiden varjoon jäänyt Tulio-elokuva, joka ansaitsee maineen klassisena draamana.


James L. Brooks: Elämä on ihanaa. Jon Avent: Paistetut vihreät tomaatit

James L. Brooksin Elämä on ihanaa (As Good as IT Gets, 1997) on hyvän elokuvan maineessa. Se maine ei ole oikein auennut minulle koskaan. Draamakomedia kärttyisästä, neuroottisesta ja kaikin tavoin rasistisesta ihmisvihaajasta joka löytää itsestään rakentavia tunteita, kun naapurin taiteilijan pikkukoira jää hänen hoteisiinsa, on ennalta-arvattava ja tavanomainen. Romanttinen juonne vakiokuppilan tarjoilija–yksinhuoltajaan on yhtä aikaa ilmiselvä ja hankala ottaa todesta. Yhteiskunnalliseksi kommentaariksikin kaikki jää melko pinnalliseksi, vaikka varovaista yritystä onkin. Kolmen tahoillaan kamppailevan päähenkilön ongelmista ja epätodennäköisistä suhteista olisi saanut irti paljon enemmänkin. Jäljelle jää kaksi vahvaa seikkaa: kepeää ja painokasta perinteisen Hollywood-komedian tapaan yhdistelevä, sydämellinen tyyli sekä hieno näyttelijätyö. Sekä Jack Nicholson että Helen Hunt voittivat pääosa-Oscarit. Greg Kinnearkin olisi voinut omansa ansaita. Ja Todd Solondz cameostaan.

Oscareista pääsi melkein osalliseksi myös Jon Avnetin Paistetut vihreät tomaatit (Fried Green Tomatoes, 1991). Fanny Flaggin romaaniin perustuva elokuva asettuu tekoaikansa muiden "naisfilmien" (ajattelen nyt vaikkapa Thelma & Louisea) joukkoon luontevasti; voimansa löytävistä, itsenäisistä naisista kertovien elokuvien. Alabamalaisen vanhainkodin asukki alkaa kertoa menneitä satunnaiselle vieraalle, joka saa vanhuksen tarinoista voimauttavan pakopaikan omasta vaihdevuotisesta kotirouvanelämästään. Ne keskittyvät etenkin nuoreen Idgieen, joka ei välitä muiden odotuksista tai hänelle varatusta naisen roolista. Paistetut vihreät tomaatit on häpeämätön, nostalgiaan nojaava tunnenarunveto, jossa jokainen nykäisy voittaa. Se tehdään kuitenkin niin hyväsydämisesti, että katsoja huomaa nopeasti olevansa pelkkä Pavlovin koira, joka kuolaa kun elokuva käskee kuolata. Etelävaltioromantiikka on niin taiten tarjoiltu, että suomalainenkin alkaa muistella lapsuuttaan Alabamassa.


Hanne Leminen: Tuhottu nuoruus. Matti Kassila: Kuriton sukupolvi

Kaksi perhettä, toinen työläinen ja toinen herraskainen. Edellinen köyhä ja monilapsinen mutta onnellinen, toinen varakas ydinperhe mutta rikki. Perheiden nuoret ovat rakastuneita, mutta luokkaero on todellinen. Hannu Lemisen ohjaama Tuhottu nuoruus (1947) on pohjimmiltaan valistuselokuva. Jo alkuteksteissä painotetaan Väestöliiton osuutta. Perhearjen kuvauksen ohessa kerrotaan yhteiskunnan apukeinoista vähävaraisten perheiden varalta. Ja sitten kun iskee tragedia, varoitetaan laittomista aborteista. Vastoin kaikkia odotuksia Leminen saa elokuvan toimimaan. Kyllähän siinä päälleliimatun tuntuista luennointia on ja sanomaa alleviivaillaan. Kuitenkin myös aitoa tunnetta Tuhotussa nuoruudessa on, ja etenkin työläisistä se välittää. Yhteiskunnallisuus ja eräänlainen semidokumentaarisuus tuovat mieleen italialaisen neorealismin, onpa mukana amatöörinäyttelijöitäkin. Osa ammattilaisista sen sijaan tuntuu olevan väärässä elokuvassa; yli kolmekymppiset Helena Kara ja Kullervo Kalske eivät oikein asetu nuoriksi hahmoikseen.

Yli-ikäisiä olivat myös Matti Kassilan ohjaaman Kurittoman sukupolven (1957) "nuoret". Mika Waltarin näytelmään ja kaksikymmentä vuotta aiemmin Wilho Ilmarin ohjaamaan filmiin perustuva elokuva kertoo 50-luvun sekoilevasta rokkinuorisosta. Sellaisiksi kolmenkympin molemmin puolin olevat näyttelijät luonnistuvat vain irvokkaasti. Mutta sepä toimii – farssimaisen irrottelun kautta nauretaan aiemman sukupolven näkökulmasta hölmöläisiltä vaikuttaville perillisille. Parhaiten mieleen jäävät suorastaan ekspressionistisen riehakkaat musiikkijaksot. Kaiken ytimessä on kuitenkin Tauno Palon esittämä höpsähtänyt professori, joka on omistanut elämänsä tutkimukselle, vaikka perhe viittaa semmoiselle kintaalla. Hän ihastuu poikansa tyttöystävään, mikä herättää pettymyksen aiempiin valintoihin. Ehkäpä yhteisymmärrys sukupolvien välillä sittenkin on löydettävissä.


Alexandre Aja: The Hills Have EyesMirrors

Wes Cravenin alkuperäinen Yön silmät vuodelta 1977 on ihan aiheesta sleaze-klassikko. Niinpä oli ihan selvää, että 00-luvun kauhu-uusintojen huumassa sekin sai uuden olomuodon. Alexandre Ajan ohjaama uusi The Hills Have Eyes (2006) säilyttää oleelliset: eripurainen perhe (kolmea sukupolvea) on automatkalla läpi autiomaan, mutta reissuun tulee stoppi, kun mutanttikannibaalien perhe päättää napata heidät päivälliseksi. Erotuksena alkuperäisen degeneroituneesta mutta vain lievästi friikahtavasti perheestä uudessa versiossa klaani on oikeasti epämuodostunutta – syynä Yhdysvaltain vanhat ydinkokeet. Elokuvan alkupuolen tunnelma on uhkaavuudessaan vahva, mutta se lässähtää vanhaan ansaan: kun hirviö lopulta näytetään, se ei olekaan niin kauhea. Vaikka väkivalta on brutaalia ja visuaalista, mölisevät epäsikiöt ovat lähinnä koomisia. Jokin hölmössä estetiikassa saa syyttämään siitä ohjaus- ja käsikirjoitustiimin ranskalaisuutta. Onneksi suurin osa goresta on ihan ehtaa käsityötä, sillä cgi-efektit ovat välillä niin kömpelöitä, etteivät ne edes naurata.

Myös Ajan seuraava ohjaus oli uusintafilmatisointi, tavallaan. Mirrorsin (2008) oli tarkoitus olla Hollywood-näkemys korealaisesta elokuvasta, mutta Aja lähestyi aihetta lopulta hyvin vapaasti. Elokuva on periaatteessa omaperäinen kummitustalojuttu. Alkoholisoitunut ex-poliisi päätyy yövartijaksi palaneeseen tavarataloon, jossa on niin maar pirusti peilejä. Ja peileissä näkyy eri asioita kuin niiden ulkopuolella, lähinnä kaikkea veristä. Idea on kaikessa pöljyydessään yllättävän hyvä, ja sillä saa aikaan muutamat kekseliäät kohtaukset. Kokonaisuus on kuitenkin aika hutera ja jäsentymätön. Toisin kuin Kiefer Sutherlandin käyttämät kaksi ilmettä: huutaa ja ei huuda. Mirrors on mielestäni parempi kuin maineensa, mutta pitäisi varmaan etsiä katsottavaksi se alkuperäinen korealaiselokuva.


Barry Levinson: Sademies. Terry Gilliam: The Fisher King

Barry Levinsonin Sademies (Rain Man, 1988) on klassikko monella tapaa. Ensinnä se on laatudraama hollywoodilaisittain: sujuva ja helposti sulava, silti painokas ja koskettava. Toiseksi sen merkitys autismin tunnistamisessa ja tunnustamisessa on ollut valtava, sekä hyvässä että pahassa. Itsekäs nuori autokauppias saa kuulla, että hänen etäiseksi jääneen isänsä miljoonatestamentti meneekin veljelle, josta hän ei ole aiemmin kuullutkaan. Veli sattuu olemaan savant-autisti, jolta voisi kuvitella olevan helppo huijata puolet rahoista. Mikäpä olisi parempi syy kaappaukselle ja roadtripille. Dustin Hoffmanin hahmottelee Raymond-veljen huikean hienosti. Raymondin hahmo valitettavasti yhdisti suuren yleisön mielessä autismin ja savantismin, joka hänessä näyttäytyy ilmiömäisenä muistina ja matemaattisena lahjakkuutena. Se ei tietysti ole elokuvan vika. Päinvastoin sen ansiosta kumpikin piirre sai ennenkuulumatonta näkyvyyttä. Ohjaaja Levinson on niitä tekijöitä, joita Cahiers du Cineman tyypit olisivat nostaneet aikanaan esiin. Uusia töitä ei enää aikoihin ole tullut, joten ehkäpä retrospektiivinen tarkastelu olisi jo mahdollista?

Terry Gilliamin huumori osuu erikoiseen rakoon. Siinä on toisaalta amerikkalaista säkenöintiä ja toisaalta englantilaisen komiikan kuivakkaa älyllisyyttä. Gilliamin The Fisher Kingissä (1991) radion roska-dj aiheuttaa välillisesti joukkosurman ja alkoholisoituu ja syrjäytyy ja päätyy ritariksi spurgujen pyöreään pöytään. Sitä johtaa Robin Williamsin esittämä sankari, joka menetti vaimonsa tuossa massamurhassa. Entinen dj päätyy aseenkantajaksi Central Parkin don Quijotelle ja amoriksi tämän ihastukselle. King Fisher on ylistys laitapuolen kulkijoille. Semisurrealistinen, yhteiskunnallinen absurdismi on turhan hienosteleva leima Gilliamille mutta kelvatkoon. Jeff Bridgesin uraan se sopii ihan yhtä hyvin. Robin Williams on vimmainen, Amanda Plummer myös omalla pidätellyllä tavallaan. Hullua rakkautta se on tämäkin. Mutta Gilliamin ytimessä on rytmi, kompuroiva, rykäyksittäinen rytmi jossa rampa tanssii nilkuttaen ja kamera on aina kenallaan.


Christophe Barratier: Kuoropojat. Robert Benton: Billy Bathgate

Christophe Barratierin ohjaama Kuoropojat (Les Choristes, 2004) tekee heti alussa selväksi, mistä on kyse. Katsoja tietää välittömästi, että kyseessä on Kuolleiden runoilijoiden seuran hengenheimolainen, kevyesti nostalginen draama sisäoppilaitoksen pojista, joiden maailma järisee uuden ja innostavan opettajan myötä. Nyt kyse ei ole runoudesta vaan musiikista, mutta perusajatus on sama. Ongelmapoikien kouluun tulee uusi opettaja, joka ankaruuden sijasta ottaa keinoikseen huumorin ja oppilaiden laulattamisen. Yllätyksiä ei ole, mutta Kuoropojat on silti lempeä ja humaani elokuva ja sellaisena oikein miellyttävä. Vertailu sinänsä ei ole kovin reilua, sillä Kuoropojat pohjaa jo 1940-luvulla tehtyyn ranskalaiselokuvaan. Se ei keksi uutta mutta sentään varioi vanhoja teemoja taiten ja ilmaan liikaa sentimentaalisuutta. Kehyskertomuksessa Jacques Perrin toistaa Cinema Paradison roolinsa hämmentävän samankaltaisena.

E. L. Doctorow'n Gangsterin oppipoika on mainio romaani, yhdistelmä häpeilemätöntä nostalgiaa, halpaa rikoskirjallisuutta ja historiallisia yksityiskohtia ja ennen kaikkea taitavaa kieltä. Robert Bentonin filmatisointi, Billy Bathgate (1991), säilyttää materiaalistaan lähinnä pulpkirjalliset sävyt ja vahvan (semifantastisen) ajankuvan. Elokuva on kovin tavanomainen nuoren pojan kasvutarina rikollismaailmassa, toki suurella budjetilla kuorrutettu. Kaikki näyttää hyvältä, mutta henki ei oikein puhalla elokuvan maailmassa. Dustin Hoffmanin gangsteripomossa on nyansseja, mutta nekin hukkuvat turhan tasapaksun sälän sekaan. Jotain hyvääkin: Billy Bathgate onnistuu kertomaan tarinansa selvästi alle kahden tunnin kompuroimatta kerronnassaan, mikä ei ole ollenkaan itsestään selvä saavutus.


Russel Mulcahy: Highlander – kuolematon. Highlander II

On puhtaasti makuasia, onko idea ikuisista ja lähes kuolemattomista, jotka kamppailevat eloonjäännistään päänkatkomisen uhalla läpi maailmanhistorian, hyvä vai huono. Oli miten oli, Gregory Widenin idea kasvoi kuudeksi elokuvaksi ja kolmeksi tv-sarjaksi, ja se oli niitä peruskertomuksia, joiden parissa 80- ja 90-lukujen lapset kasvoivat. Russel Mulcahyn ohjaama ensimmäinen osa, Highlander – kuolematon (1986), kertoo Skotlannin ylämaalaisesta, joka päätyy nykyaikaan asti kilvoittelemaan kaltaistensa kanssa ikuisesta elämästä. Se jonka pää pysyy harteilla, on voittaja. "There can be only one", sanoo riikinkukkokoristeinen Sean Connery; "Who wants to live forever", laulaa Queen. Yhdistelmä tukkahevin säestämää 80-lukulaista toimintaa ja keskiaikafantasiaa toimi ainakin nuoreen meikäläiseen, jolle Highlander oli yksi henkilökohtaisia perusteoksia. Saagan ensimmäinen elokuva perustelee ja pohjustaa takaumissa tulevaa, esittelee nuoren skotin kokemat syytökset, kun hän vastoin odotuksia selviää klaanisodissa hengissä. Nykyajan New Yorkissa hän puolestaan säilyy miekkaa heiluttavalta takaa-ajajaltaan. Typerä tarinahan se on, eikä kehnosti esiintyvä Christopher Lambert auta asiaa yhtään. Lapsuuden sankareita ei kuitenkaan niin vain syrjäytetä; enkä tarkoita niinkään Lambertia kuin Clancy Brownia.

Ammattilainen osaa nokittaa hölmön idean naurettavaksi. Ohjaaja Mulcahy saa sankari viitan vain osittain, sillä tuotantotiimi se lopulta pilasi Highlander II:n (1991). Se on silti kunnianhimoinen epäonnistuminen. Se jatkaa tarinaa cyberpunk-tulevaisuuteen välittämättä liikaa logiikasta; joskin tämä "renegade version" (1995) yrittää korjata tilannetta vähän. Lyhyesti: kuolemattomat ovat aikamatkaajia, jotka jatkavat dekapitaatioleikkiään ekokatastrofin runtelemalla, kaukaisella 2020-luvulla. Komeannäköinen roskalava elokuvaksi, ja ehkäpä ykköstä viihdyttävämpi. Kuvaus on paikoin erittäin kekseliästä ja ideoita on vaikka kolmeen elokuvaan (tosin osa on pöllitty RoboCopista ja Total Recallista). Ja sittenkin kokonaisuus on epämääräinen pötkö kuin Saarioisen hernari suoraan purkista.


Peter Jackson: King Kong. Jordan Vogt-Roberts: Kong: Skull Island

Jostain syystä hyllystäni löytyi Peter Jacksonin King Kong (2005). Toki alkuperäinen elokuva on vankka suosikkini, ja Peter Jacksonkin oli yhteen aikaan liki jumalainen ohjaaja. Sitten hän siirtyi Yhdysvaltoihin – Sormusten herroja voin lähinnä sietää. Mikä sormustrilogiassa eniten minua on aina ärsyttänyt, on sen pitkitetyt toimintakohtaukset (ja typerät kaukaisuuteen tuijottelut), jotka riivaavat hieman tätäkin elokuvaa. Yli kolmen tunnin kesto ei tunnu perustellulta. Parasta King Kongissa on sen komea alkujakso, kollaaši 1920-luvun New Yorkista. Muutenkin ajankuva on hoidettu hienosti – välillä liiankin, sen verran yksioikoisia hahmot ovat arkkityyppisyydessään, vaikka niitä syvennetäänkin alkuperäisestä. Ylipäänsä King Kong on inhimillisempi kuin yksikään Sormusten herroista huolimatta siitä, että todellisessa pääosassa on lopulta cgi ja tehostemiesten hirviöintoilu saakin liki koomiset mittasuhteet. Spektaakkelin tuntua ei voi kieltää. Jackson taitaa massiiviset kohtaukset, joissa jännite säilyy ihailtavan hallitusti. Jack Black tekee ehkä uransa parhaan roolityön orsonwellesmäisenä ohjaajana lähes ilman tavanomaisia maneereitaan. Naomi Wattskin onnistuu tuomaan ääriperinteiseen hahmoonsa vivahteita Tukholma-syndroomasta alkaen. Toivoisinkin jatko-osaa, jossa keskityttäisiin hahmon traumastressiin ja normaalin elämän mahdottomuuteen.

Sen sijaan 2017 saatiin Kong: Pääkallosaari (Kong: Skull Island). Jordan Vogt-Robertsin ohjaus on kuitenkin reboot, ei jatko-osa. 1970-luvulla joukko Vietnamista vapautuvia sotilaita lähtee saaattamaan tutkimusryhmää aiemmin tuntemattomalle saarelle. Paljon aikaa menee ihan vain poseeraukseen, mutta sehän on ajan henki. Ja sitten kun jättiläisapina – ja moni muu olento – astuu lavalle, homma menee silkaksi hirviöfetisismiksi. Katsojaa kaipaa suurta elukkaa ja tuhoa ja sitä annostellaan taiten. Kong on fan serviceä sukupolvelleni: monta tuttua vanhaa naamaa (ns. Marvel-materiaalia), sarjakuvamainen tarinankuljetus, "vanhaa kunnon" seikkailutoimintaa.... Ei se elokuvana ole mitenkään kummoinen, mutta varmat dopamiiniryöpyt se tarjoaa vihkiytyneelle. Olisiko eka kerta kun länsimainen elokuva ymmärtää kaijūn hengen?


Scott spiegel: Intruder. From Dusk till Dawn 2: Texas Blood Money

Sam Raimin kaveri Scott Spiegel pääsi tositoimiin elokuvanteossa hankalaan aikaan. Kun hänen pitkä esikoisensa Intruder (1989) ilmestyi, oltiin vedenjakajalla, jossa b-tuotannot alkoivat ilmestyä yhä useammin videolla valkokankaiden sijaan. Intruder on täysverinen(!) slasher-elokuva, joka on jäänyt edeltäjiensä varjoon. Syynä on etenkin sen amatöörimäinen ote. Monista kekseliäistä kuvista huolimatta elokuvaa nimittäin leimaa harrastelijamaisuus. Se on innokkaiden harrastelijoiden työtä. Yhden paikan tarinassa pian lopettavan marketin työntekijöitä ja asiakkaita alkaa häiritä erään entisen poikaystävä, ja sitten väki alkaa kuolla yksitellen. Tarinankuljetus ei käy järkeen kuin juuri ja juuri, ja käsikirjoitus rakentuukin suurelle määrälle tyhjää dialogia. Halloweeniläinen tunnelmanluonti voisi toimia, jos tarinassa olisi edes jonkinlaista ideaa. Valitettavasti käsikirjoitus jää kovin mitättömäksi ja näyttelijät ovat kuin lukion ilmaisutaidon kurssilta. Visuaalisia ideoita sentään on, mutta Intruder on auttamatta jo syntyessään vanhentunut elokuva.

Vuonna 1998 Spiegel ohjasi jatkoa modernin roskaelokuvan klassikolle Hämärästä aamunkoittoon. Texas Blood Money -alaotsikon alla suoraan videolla ilmestynyt elokuva on ehtaa etelävaltioiden gotiikkaa. Texasilainen pikkunilkkien porukka lähtee Meksikoon pankkikeikalle, ja osa heistä päätyy ykkösosasta tuttuun vampyyrien juottolaan. Turhaa tarinaa ei tarvita, tyyli on pääasia ja kulmahapaiden odottelu. Erikoisia kamerakulmia käytetään tässäkin, ja kaikki on kuvattu kummallisen punaisessa sävyssä. Kumilepakoita on kuin Lugosin Draculassa, ja ykkösen goresta on jäljellä vain kaiku (jota muutama taitava leikkaus täydentää), mutta ei jatko-osa ihan pelkkää Kauhua kryptasta ole. Perinnetietoinen katsoja saa siitä monet naurut irti. Rehellistä roskaa, sanoisin, ja lievästi länkkärihenkistä toimintaa kauhun sijasta.

Bruce Campbell tekee kummassakin elokuvassa pikku cameon.


Miike Takashi: 1 puhelu tullut. Tarsem Singh: The Cell

En tiedä miksi, onko Akimoto Yasushin romaanin Chakushin ari taustalla aito urbaanilegenda. Ainakin se voisi olla. Vuonna 2003 Miike Takashi ohjasi sen pohjalta elokuvan 1 puhelu tullut, jossa opiskelijat alkavat saada omasta numerostaan puheluja. Soittaja jättää aina vastaajaan viestin, jossa kuuluu puhelimen omistajan viimeiset sanat. Seuraava uhri löytyy edellisen puhelimen yhteystiedoista. Modernihko näkemys ketjukirjekirouksesta siis. Idea on näppärä ja lopulta yllätyksellinenkin – slasher-kuviota säestetään salaperäisellä yliluonnollisuudella, niin kuin monessa muussakin vuosituhannen taitteen japanilaisessa kauhuelokuvassa. Japanilaista kerroksellisuutta, joka saattaa länsimaiselle näyttäytyä sekavuutena, tasapainottaa ohjaajan kyky hallita kuviaan ja rytmiä. Lisäksi Miikelle tyypillisiä groteskeja yksityiskohtia on jonkin verran. Mielenkiintoinen lisä on elokuvan mediakritiikki, kun oletettu seuraava kuolema halutaan näyttää suorana televisiossa. Loppuaan aikalaskurin vierellä ja arkisen studiopuuhastelun keskellä odottava nuori nainen on elokuvan kylmäävin kuva.

90-luvun jälkipuoliskon sarjamurhaajaelokuvan erikoisimpia ilmentymiä on Tarsem Singhin ohjaama The Cell (2000). Siinä murhaaja, uhrinsa masokistisia leikkejään varten muokkaava skitsofreenikko, saadaan kiinni jo alussa, mutta hänen viimeinen uhrinsa on teillä tietymättömillä ja hän itse jossain katatonian tuolla puolen. Kokeellisen teknologian avulla psykologi lähtee tutkimusmatkalle murhamiehen mieleen eräänlaisessa keinotodellisuudessa. Nämä sisäavaruudet ovat visuaalisesti häkellyttävän upeita surrealistisia painajaisia. Niissä selvästi on tekijöiden fokus, joskin tarina-aines on paljon mainettaan parempi. Harmi vaan, että pääosassa on – kai rahoittajien vaatimuksesta – Jennifer Lopez, jonka unissakävelijämäisyys toki sopii elokuvan maailmaan. Vincent D'Onofrio murhaajana sen sijaan on intensiivinen.

sunnuntai 1. lokakuuta 2023

Luettua: syyskuu 2023

Pertti Ylermi Lindgren: Kreivi. Tasavallan Casanova. Helsinki 1992: Aquarian. 173 s.

Pertti Ylermi Lindgren oli aikoinaan maineikas huijari ja sarjakihlautuja, jonka vaiheita seurattiin niin Suomessa kuin Ruotsissa. 1960-luvulla Jallu-lehti julkaisi hänen muistelmansa, joissa keskityttiin etenkin hänen naisseikkailuihinsa. En ole kyseisisä muistelmia lukenut, mutta vuonna 1992 kirjamuodossa ilmestynyt Kreivi. Tasavallan Casanova on todennäköisesti pitkälti samansisältöinen jos ei ihan yksi yhteen olisikaan.

Lindgrenin muistoihin on suhtauduttava hyvin varauksella. Todennäköisesti hänen varhaisvaiheensa on muistelmissa käsitelty melko totuudenmukaisesti – sotalapsuus Ruotsissa, vieraantuminen biologisesta perheestä ja suomen kielen unohtaminen – mutta kun päästään hänen urotekoihinsa, on niissä varmasti paljon ylimääräistä kuorrutusta. Jutun juoni on, että Lindgren tajuaa, miten helppoa on esiintyä keksittyinä roolihahmoina, olivat he sitten kreivejä, italialaisia tutkijoita tai gynekologian opiskelijoita, ja siinä samassa huijata naisilta näiden rahat. Varmasti jutuissa on totuutta osaksi, mutta kyllähän naisten helppouskoisuus on välillä kovin uskomatonta, etenkin kun Kreivin keinovalikoima kuulostaa varsin vähäiseltä.

Ihan oman lisänsä kirjaan tuovat sen "eroottiset" piirteet. Välillä Lindgren intoutuu muistelemaan kohtaamisiaan niin limaisen yksityiskohtaisesti, ettei todellakaan ole sattumaa, miksi juuri Jallu aikoinaan valikoitui hänen muistelukanavakseen. Tiettyä ilomielistä riehakkuutta hänen jutuissaan kieltämättä on, ja kielenkäyttö yltää välillä todella luoviin sävyihin.

Ilmeisesti kirjalle oli aiottu jatkoakin, mutta ymmärtääkseni sellaista ei koskaan ilmestynyt. Tarina päättyy Jallun tarjoukseen muistelmista. Näin ollen käsittelemättä jäävät ura iskelmälaulajana sekä käsittääkseni aivan rehellisenä perheenpäänä ja perushoitajana.


Olavi Kanervisto (toim.): Sata kertaa sadalla sanalla. Janakkala 2007: Tieto-tila. 188 s. Kannessa nimi Raapaleantologia

Vuonna 2006 Suomen Mensa juhlisti nelikymppisiään raapalekirjoituskilpailun merkeissä. Raapalehan on englantilaisessa scififandomissa syntynyt proosamuoto: täsmälleen satasanainen novelli. Suomeen se rantautui 1989, kun Aikakone-lehti lanseerasi drabblelle suomenkielisen vastineen. (Usein kerrotaan suomennoksen takana olleen tuleva Finlandia-voittaja Johanna Sinisalo, mutta en löydä mistään primäärilähteestä vahvistusta asialle. Ei sillä että epäilisin.)

Mensan kisaan osallistuneista teksteistä sata julkaistiin seuraavana vuonna Olavi Kanerviston toimittamassa antologiassa Sata kertaa sadalla sanalla. (Kirjan kannessa on kyllä Raapaleantologia isommalla, mutta nimiölehdellä sanaa ei edes mainita.) Koska raapaleen juuret ovat scifissä (sisältäen fantasian ja kauhun), on luonnollista, että genrekytkös on vahvana tässäkin kokoelmassa. Toisaalta onpa joukossa myös rikosfiktiota, metatekstejä kirjoittamisesta kuin borishurttamaisia vinon humoristisia realismin kappaleitakin.

Hurtan tai vaikkapa Shimo Suntilan tasoon ei silti ylletä. Useimmille kirjoittajille nämä ovat ensimmäisiä kokeiluja, ja monesti näkee, että suurin keskittyminen on laitettu sadassa sanassa pysymiseen. Lajin perinteet kuitenkin ovat hallussa: monesti tekstit päättyvät viimeisen virkkeen käänteeseen, joka asettaa koko muun jutun uuteen valoon. Joskus se on oivaltavaa (pari vedenpinnan käyttöä maailmojen rajana), joskus väkinäistä (Kekkonen kristuksena), joskus vain typerää (jokunen tunkkaiselta nykyään tuoksuva juttu).

Fandomista tuttuja kirjoittajia ei ole mukana kuin pari, Heikki Oja (eli Matias & Matilda Ranta) ja Juha-Pekka Koskinen. Tosin moni kirjoittaja esiintyy vain salanimellä, joten ehkä ei ole tarpeen vielä epäillä kotimaisten scifistien matalaa älykkyysosamäärää.

Pieneen mutta innokkaaseen suomalaisen raapalekirjallisuuden kaanoniin Sata kertaa sadalla sanalla on mukava lisä, osoitus siitä että lajilla on elinvoimaa tiukimpien piirien ulkopuolellakin.

Katsottua: syyskuu 2023

Teuvo Tulio: Unelma karjamajalla. Sellaisena kuin sinä minut halusit

Unelma karjamajalla (1940) jatkaa Teuvo Tulion maalaismelodraamojen sarjaa. Tyylilaji on kuitenkin yhä hieman myöhempiä aikoja rauhaisampi ja lähempänä muuta aikakauden draamaa. Ruotsalaiseen näytelmään perustuva elokuva kertoo köyhästä orpotytöstä, johon rikkaan talon poika iskee silmänsä ja jonka tämä palkkaa piiaksi. Pojassa on hulivilin vikaa, ja hän on vaikeuksissa niin velkojensa kuin pian toimeen piian kanssa. Tulio hyödyntää jälleen lajityypin ja suomalaisen luontokuvauksen klišeitä häpeämättömästi hyödykseen. Tulos on suomifilmiä yhdelletoista käännettynä, vaikka kontrastit eivät ole vielä aivan mahdottoman jyrkkiä ja eroottinen kiihko on pidätellympää kuin vaikkapa Tulipunakukassa. Tutkija Juha Seitajärvi on epäillyt sävyn syntyvän Tulion latvialaistaustasta, joka saa suomalaisuuden näyttäytymään omaperäisellä tavalla. Oman viehätyksensä tuovat pääosien amatöörinäyttelijät, tuore miss Eurooppa Sirkka Salonen ja jalkapalloilija Kaarlo Oksanen. Kaiken kaikkiaan Unelma karjamajalla on melko tyypillinen agraaridraama ja Tulion tuotannossa kumman löysä välityö.

Olisikohan Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944) ensimmäinen arkkityyppinen Tulio-elokuva? Melodraaman sävyt ovat terävöityneet entistä mustavalkoisemmiksi, kun merimiehen ja hänen nuorikkonsa onni murenee. Nainen lähtee kotisaarelta, ja seurauksena on salamalaisittain "se tavallinen tarina". Peter von Bagh on maininnut tässä näkyvän äsken loppuneen sota-ajan allegorian. Lopputulos nähdään jo vaikuttavassa alkujaksossa, jonka dramaattisissa kuvissa esitellään öinen satamakaupunki ja prostituoiduksi ajautunut nainen. Ensimmäisiä vuorosanoja saa odottaa melkein kymmenen minuuttia, eikä niitä kaipaakaan, koska Tulion kuvakerronta on niin vahvaa. Ja senkin jälkeen hänen hyvin kirjalliset repliikkinsä ovat kuin pakotettuja muodollisuuksia. Tulio olisi ollut kotonaan mykkäelokuvassa.


Darren Aronofsky: Blak Swan. Michael Powell & Emeric Pressburger: Punaiset kengät

Kun elämä ja taide törmäävät yhteen, jäljelle jää tanssi. Darren Aronofsky on kieltänyt, että hänen Black Swaninsa (2010) olisi tietoisesti saanut vaikutteita Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin Punaisista kengistä (The Red Shoes, 1948). Mutta miten olisi mahdollista, että kaksi englanninkielisen elokuvan kenties merkittävintä balettielokuvaa eivät kuuluisi yhteen?

Kumpikin elokuva käsittelee taiteen, sen tekijöiden ja elämän rajapintaa; kumpi on tärkeämpää lopulta ja kumpi määrittää toisen. Black Swanin päähenkilö kamppailee dominoivan äidin, käden ulottuvilla olevan huippuroolin ja tukahdutettujen tunteiden keskellä. Punaisten kenkien prima ballerina saisi kaiken, mutta rakkauden valitessaan hän menettää tanssin. Edellinen yltää suureen taiteelliseen saavutukseen elämänsä ja mielenterveytensä kustannuksella, jälkimmäinen saa vapauden elää kun hylkää taiteen.

Punaiset kengät on komea melodraaman, taitelijakuvauksen ja tanssielokuvan rajankäyjä. Se operoi sulavasti niin monella tasolla, että on helppo sanoa sen olevan ylipäänsä loistavaa elokuvaa. Tanssi ja elokuva ovat yhtä siinä kenties hienommin kuin yhdessäkään musikaalissa. Puolivälin pitkä balettijakso ei ehkä ole hienoa balettia mutta se on loisteliasta elokuvaa – sekä kuvakerronnaltaan että teknisesti.

Black Swan on etupäässä paineessa särkyvän psyyken kuvaus. Siinäkin tanssi hehkuu kirkkaasti mutta palvelee kuitenkin lopulta draamaa. Kerronta haastaa katsojaa eikä anna itsestäänselviä tulkinnan mahdollisuuksia. Se mikä lopulta on totta, ei ole oleellista – tärkeintä on, paljonko on valmis antamaan taiteen puolesta.

Mitsutake Kurando: Samurai Avenger: The Blind Wolf. The Butcher Brothers: The Violent Kind

Mitsutake Kurandon Samurai Avenger: The Blind Wolf (2009) on ehtaa sleazea. Rikollispomo tappaa amerikanjapanilaisen miehen perheen ja sokaisee tämän itsensä. Kostoa hautovasta miehestä tulee A. W. Yrjänän näköinen sokea samurai, jonka on kohdattava autiomaassa seitsemän salamurhaajaa ennen pääsyä maaliinsa. Mitsutake on tarantinonsa katsonut (Kill Billin varsinkin) – tyyli on kaikki kaikessa. Typerästäkin tarinasta tulee uskottava kun sen tekee poseeraten. Väkivalta on verisen visuaalista, lähes joka nainen on yläosattomissa, näyttelijät ovat huonoja ja efektit Amigalla tehdyn näköisiä – mutta koko homma on tehty semmoisella rakkaudella, että se vie mukanaan. Vaikka budjetti on ollutkin näkkileipäpaketin luokkaa, näkemyksellisyys korvaa puuttuvat taalat. Harmi että taistelukohtauksiin ei riitä alkeellisintakaan taitoa kellään muulla kuin leikkaajalla. Onneksi toiminnan keskeyttää säännöllisesti periamerikkalainen kertojaääni, joka selittää tapahtumia ja tuo mieleen Russ Meyerin elokuvat.

Rehellistä roskaa on myös "The Butcher Brothersin" The Violent Kind (2010). Se on tyylitietoinen kunnianosoitus 70-luvun eksploitaatiolle. Käsivarakamera heiluu erikoislähikuvissa liivijengiläisistä panemassa, pieksemässä ja pilettämässä. Moottoripyöräkerhon kemut saavat synkän käänteen, kun lähistöllä alkaa norkoilla revontulien loisteessa virnuilevia hahmoja, jotka tekevät soveltavaa magiaansa ja saavat ystävät ja eksät hyökkäämään viattomien jengiläisten kurkkuihin. Elokuvassa on itsetarkoituksellista kökköyttä mutta mitenkään koominen se ei yritä olla. Totisuus ja tyylitellyn "dokumentaarinen" rosoisuus ovat sen keinoja synnyttää esikuviensa painostavaa tunnelmaa. Lämmin värimaailma ja verinen vinksahtaneisuus tuovat mieleen Tobe Hooperin Moottorisahamurhat, yliluonnollinen mökkihöperyys Evil Deadin. Rujoutta löytyy mutta energiaa jää kaipaamaan; tyylilaji vaatisi nykyään itsetietoista överiyttä. The Violent Kind on varma pastissi mutta sellaisenaan automaattisesti vanhentunut; se ei ole mitenkään kummoinen elokuva mutta Internet-mainettaan parempi sentään, paljon parempi. Viimeinen puolituntinen sisältää monta vahvaa juttua.

Tony Jaa & Panna Rittikrai: Ong Bak 2. Rob Minkoff: The Forbidden Kingdom  kaksi mestaria

Tony Jaan ja Panna Rittikrain ohjaama, thaimaalainen Ong Bak 2 (2008) on käsittääkseni esiosa ykköselle ja sellaisenaan aivan ymmärrettävää katsottavaa sellaisellekin, joka ei ole aiempaa nähnyt. Tarina muistuttaa jotain minkä olen kuullut ennenkin: nuori aatelispoika jää orvoksi ja päätyy opiskelemaan soturiksi kostaakseen. Omalaatuisuus syntyykin miljööstä – 1400-luvun Thaimaasta. Maisemat ovat komeita ja muutenkin ulkoiset avut ovat kohdallaan. Ohjaus kuitenkin lainaa paljon länsimaisista ja aasialaisista toimintaelokuvista. Musiikki on mahtipontista, hidastuksia viljalti ja juonenkäänteitä ei tarvitse hirveästi arvuutella. Taistelukohtauksissa on brutaalia voimaa, ja osaavan stuntmiehenäkin Jaa on pääosassa taitava joskin hyvin yksi-ilmeinen. Erityismaininnan ansaitsee norsun käyttö kamppailualustana.

Idea tuntuu ennakolta tuhoon tuomitulta: Tuodaan kaksi Hollywoodiin siirtynyttä hongkongilaisen toimintaelokuvan suurta nimeä yhteen myöhällä iällä ja laitetaan heitä ohjaamaan mies, joka on lähinnä tehnyt animaatioita... Näin kävi, kun Jackie Chan ja Jet Li päätyivät Rob Minkoffin ohjaukseen The Forbidden Kingdom – kaksi mestaria (2008). Mutta suure(hko)lla sydämellähän se on tehty. Amerikkalainen kungfu-leffafani herää suosikkiensa muinaisesta Kiinasta ja päätyy perinteisiin juonenkäänteisiin. Vaikka periaatteessa kyse on Last Action Hero -variaatiosta, on Forbidden Kingdomissa ihan omaakin charmiaan. Siihen tosin vaikuttaa, kuinka paljon tunnistaa viittauksista ja paljonko välittää pohjateksteistä. Mikään kreisifarssi se ei kuitenkaan ole vaan kunnianosoitus. Vaijeriakrobatia on tyylillä tehtyä, ja koomisuus itse asiassa vain tehostaa meininkiä. Vaikka amerikkalaisuus onkin ikävää matkaseuraa, on taistelukohtauksissa sellaista paloa, joka nimenomaan puuttuu yleensä, kun jenkit yrittävät jäljitellä kiinalaisia. Niiden välillä on kuitenkin liikaa höttöä ja tavanomaisen fantasiaelokuvan rakennuspalikoita. Tekijöillä tuntuu silti olleen hauskaa, ja se välittyy katsojallekin.


Teuvo Tulio: Rakkauden risti. Levoton veri

Vaikka Teuvo Tulion ja Regina Linnanheimon yhteistyö palautuu aina Tulion ensiohjaukseen, on Rakkauden risti (1946) kuitenkin ensimmäinen säilynyt hänen elokuvansa, jossa Linnanheimo näyttelee. Se on myös piste, josta eteenpäin Linnanheimon käsikirjoitustyö on niin oleellinen osa Tulio-elokuvaa, että heitä on ajateltava kanssa-auteureinä. Rakkauden risti toistaa tekijöittensä tyypillistä "langennut nainen" -aihetta. Uutta on sen käsittelytapa, joka sivuaa suorastaan goottilaista kertomusta. Mies haaksirikkoutuu majakkasaarelle ja saa kuulla tarinan majakanvartijan tyttärestä, jonka edellinen hylkymies on vietellyt matkaansa ja rappioon. Matkalla tämä kohtaa taiteilijan, joka haluaa maalata naisen ristillä riippumassa. Vaikka Rakkauden ristissä näkyy Tulion taipumus kierrätykseen niin kuvissa, äänissä kuin teemoissakin, ja lavasteet alkavat olla paikoin pahvisen näköisiä, on siinä hurjaa näkemyksellistä. Ensimmäistä kertaa tulee sellainen olo, että Tulio tietää ohjaajana mitä haluaa tehdä. Rakkauden risti on hienon näköistä elokuvaa, jonka ei tarvitse hävetä eurooppalaisten aikalaistensa seurassa.

Samaan aikaan Rakkauden ristin kanssa Tulio (ja Linnanheimo) teki elokuvaa Levoton veri (1946), joka on eräällä tapaa yksi ohjaajan parhaista. Se on klassinen, joku voisi sanoa "vanhanaikainen", kolmiodraama. Kaksi siskosta rakastuvat samaan mieheen. Toinen saa tämän, mutta tragedian kohdatessa liittoa se happanee. Nainen sokeutuu, jolloin hänen mitään näkemättömien silmiensä alla alkaa salasuhde. Ankaraa melodraamaa siis jälleen. Ehkäpä ankarampaa kuin koskaan aiemmin. Musta on entistä mustempaa, ja sen lisäksi ei olekaan muuta kuin harmaan sävyjä. Kerronta on tiukkaa ja hallittua; kaikki etenee vääjäämättömästi kohti tuhoa; välähdyksenomaiset kohtaukset kertovat oleellisen siinä missä kouristelevasti katkeileva musiikkikin. Hannu Salmen toteamukseen Levottomasta verestä myöhäisenä mykkäelokuvana on helppo yhtyä. Loppua kohden voimistuvat kauhuelementit ovat melko ainutlaatuisia suomalaisessa elokuvassa Tulion lisäksi. Kuva Linnanheimosta mustissa laseissaan pitäisi olla kotimaisen elokuvan suuria ikonisia näkyjä.


Shimizu Takashi: Kikin lähettipalvelu. Kurosawa Akira: Elokuun rapsodia

Kadono Eikon lasten fantasiaromaani Majo no Takkyūbin tunnetaan meillä parhaiten Miyazakin animaatiofilmatisoinnista Kikin lähettipalvelu. Vähemmän tunnettu on myöhempi näytelty elokuvaversio vuodelta 2014. Vaan kylläpä se onkin vähäisempi elokuva. Shimizu Takashin ohjaus on pikkukivan näköinen mutta kliinisen tuntuinen lastenelokuva, jossa on hyvin vähän minkäänlaista syvyyttä. Tässä mielessä se muistuttaakin paljon monia suomalaisia 2000-luvun lastenelokuvia. Erikoisefektit, jotka tällaisessa tarinassa ovat oleellisia, tuovat mieleen lähinnä 90-luvun cgi-tehosteet. Luulin aluksi että elokuva olisikin jokin pienen budjetin tv-tuotanto. Mutta ei. Ei Kikin lähettipalvelu täysin ilman viehätystä ole, sillä sen tarina on riittävän kiehtova ja sitä paitsi, käsittääkseni, lähempänä pohjatekstiä kuin Miyazakin versio.

Elokuun rapsodia (Hachigatsu no rapusodī, 1991) on Kurosawa Akiran toiseksi viimeinen ohjaus. Se on pohjimmiltaan elokuva muutoksesta. Tarinassa serkusparvi on viettämässä kesälomaa isoäitinsä luona, kun heidän vanhempansa ovat katsomassa nuorena Yhdysvaltoihin muuttanutta ja nyt kuolevaa isoäidin veljeä. Näiden kolmen sukupolven – perinteistä japanilaisuutta edustavan vanhuksen ja Amerikan rikkauksille kumartavan, ensimmäisen sodanjälkeisen ikäluokan jälkeen tulee seuraava, jonkinlaista synteesiä etsivä – kautta tarkastellaan paitsi kulttuurin muuttumista myös kahden aiemman vihollismaan suhdetta. Taustalla on etenkin Nagasakin ydinpommin trauma. Myöhäis-Kurosawalle tyypilliseen tapaan Elokuun rapsodia on verkkainen ja eleetön. Tiukat kuvarajaukset ja rauhalliset leikkaukset antavat tilaa sanoille ja äänille; varsinkin luonto elää äänimaailmassa. Toisaalta muutama hyvin ajoitettu efektikuva on tehokas. Sotavuosiin palataan ainoastaan kertomuksina ja muistoina, dramatisoituja takaumia ei ole. Varsinkin Nagasakin muistomerkeille sijoittuvat jaksot ovat turhan saarnaavia. Sen kuitenkin korvaa kaiken toteavuuden jälkeen suorastaan järkyttävältä tuntuva loppukohtaus, jossa menneet vuosikymmenet rysähtävät pintaan myrskynä.