Luettua: syyskuu 2024

Irma Kerppola: Teerunoja. Porvoo–Helsinki–Juva 1980: WSOY. 69 s.

Lääkäri–kirjailija Irma Kerppola(-Sirola)n kolmas runokokoelma Teerunoja on epätasainen mutta miellyttävä teos. Etenkin sen ensimmäinen osasto, joka on otsikoitu Curriculum vitae ja johon kirjan nimikin viittaa, on sarja tiiviitä tuokiokuvia. Niitä yhdistää tee, joka liittyy elämänkaaren moniin muistoihin: lapsuuden päiviin isoisän seurassa, rakastumiseen, työelämän käänteisiin ja niin edelleen. Aihe on proosallinen ja kieltämättä runoista muodostaa lukijan mielessä suoranainen tarina. Kuitenkin välähdyksenomainen rakenne, jolla se on kerrottu, aina höyryävien teekuppien ääreltä ja takaa, tekee siitä hyvin viehättävän ja tunnelmaisen. Kerppolan kieli on rönsyämätöntä ja rytmiltään ytimekästä.

Loput kolme osastoa sen sijaan ovat vähemmän onnistuneita, vaikka periaatteessa niissä on samanlaista ohi vilahtavaa muistikuvien sarjamaisuutta. Tekstit jäävät kuitenkin latteiksi. Varsinkin kirjan päättävä uskonnollisuutta käsittelevä osa tuntuu vaivaannuttavalta.

Ihan oman varjonsa muutamiin runoihin tuo se seikka, että Kerppola kirjoittaa pienestä pojastaan. Se tietysti on tuleva kirjailija Harri Sirola, joka parikymmentä vuotta myöhemmin teki itsemurhan. Tieto väkisinkin vaikuttaa Teerunojen kokemiseen.

Alvar Renqvist: Henrik Renqvist kirjankustantajana. Otavan juhlassa Kansallisteatterissa 16. XI. 1946 pidetty esitelmä. Helsinki 1946: Otava. 34 s.

Alvar Renqvist: Kirjakauppalaitos. Lyhyt esitys sen kehityksestä ja nykyisestä tilasta. Helsinki 1930: Otava. 47 s. 2. p.

Alvar Renqvist teki aikanaan Otavasta yhden Suomen suurimmista ja käynnisti samalla Renqvist-Reenpään kustantajadynastian. Hän myös oli perustamassa Akateemista kirjakauppaa. Sen lisäksi hän kirjoitti itsekin muutaman viehkon pikku kirjasen.

Vuonna 1946 Renqvist piti Otavan juhlassa esitelmän, joka ilmestyi myöhemmin samana vuonna myös omana vihkosenaan. Aiheena oli kirjoittajan isoisä, varhaisin tunnettu kustantaja-Renqvist, Henrik (synt. Kukkonen). Tämä oli 1700-luvun lopussa syntynyt pappi ja kiihkomielinen herätyssaarnaaja, joka aiheutti pöyristystä hänen seurakunnassaan. Sen seurauksena Renqvist eristettiin Svartholman vankilinnoitukseen papiksi, käytännössä yhdeksi vangeista. Siellä hän aloitti kustannustoimintansa ja tulevina vuosina julkaisi kymmeniä hengellisiä kirjoja, etenkin käännöksiä ja useimmiten rahallisella tappiolla. Vuonna 1946 Henrik Renqvististä oli ilmestynyt jo ainakin Ilmari Salosen elämäkerta, mutta Alvar-pojanpojan pienjulkaisussa on oma miellyttävyytensä.

1930 ilmestyi omana niteenään ja uutena laitoksena Renqvistin kymmenisen vuotta aiemmin toisaalla julkaistu selonteko kirjakaupan kehityksestä ja nykytilasta. Tiiviissä esityksessä käydään ensin läpi kirjakaupan historiaa, mikä edelleen on pääosin validia asiaa. Esitellyksi tulee niin kirjapainoa edeltävä aika kuin sen jälkeinen, aluksi kirjojen vaihtoon perustunut ja sittemmin hiljalleen nykymuotonsa saanut kaupanteko. Silloista nykytilannetta esitellessään Renqvist tukeutuu paljon tilastoihin ja listoihin, varsinkin Saksan ja Ranskan osalta. Tietenkin tieto on kaikin tavoin vanhentunutta, mutta edelleen vaikkapa eri maissa ilmestyneiden nimikkeiden määrä ensimmäisen maailmansodan ajoita ovat mielenkiintoista ajankuvaa.

Pekka Pakkala & Patrick Wester: Karmivia tarinoita. [Tampere] 2005: [Aamulehti]. 141 s. Kuv. Patrick Wester.

Pekka Pakkalan ja Patrick Westerin kirjoittama ja jälkimmäisen kuvittama kirja Karmivia tarinoita johtaa mielestäni hieman harhaan nimellään ja kansikuvallaan. Esipuheessaan kirjoittajat kertovat lähtökohtansa olleen Kansanrunousarkistossa, josta he halusivat nostaa esiin ”yliluonnollista kauhua”. Kokoelma sisältää reilusti toistakymmentä kertomusta, joita ei ole vain jäljennetty arkistokorteilta vaan laajennettu pieniksi novelleiksi.

Kirjan ensimmäinen puolisko on klassista kansanperinnettä, 1800-luvulle ja 1900-luvun alun agraari-Suomeen sijoittuvia tarinoita aaveista, paholaisesta ja muista olennoista. Jälkimmäinen puolisko puolestaan sisältää modernimmassa kännykkämaailmassa tapahtuvia kohtaamisia yliluonnollisen kanssa, siis niin sanottuja urbaanilegendoja. Kuinka moni tarinoita todella perustuu ehtaan kansantarinaan, ei käy ihan selväksi. Kirjoittajien jälkikirjoituksen sanamuoto on sellainen, ettei lukija voi olla varma, onko joukossa heidän omia kertomuksiaan. Ainakin yksi rustiikkinen ihmissusijuttu tuntuu vieraalta ollakseen sadan vuoden takaa, mutta sentään se on sujuva ja kokoelman tunnelmaltaan onnistuneimpia.

Ylipäänsä varhaisemmat kertomukset toimivat itselleni paremmin. Se kuitenkin lienee vain henkilökohtainen mieltymys. Nykyaikaan sijoittuvat tarinat tuntuvat liikaa kauhuelokuvaklišeiden toistolta. Vaan niinpä kansantarinatkin ovat lähes aina tuttujen trooppien toistoa.

Jää hiukkasen epäselväksi, mikä on lopulta kirjan kohdeyleisö. Nimi, kuvitus ja varsinkin loppupuolen Pelottaako?-televisiosarjan kaiut osoittavat selvästi nuoren lukijan suuntaan. Hyvin tekstit toimivatkin iltasatuina 11-vuotiaalle. Kuitenkin autonomian ajan maaseutukauhun vahva osuus tuntuu nuorisoa vierottavalta. Karmivia tarinoita on epätasaisuudestaankin huolimatta yllättävän hyvä lisä suomalaiseen (nuorten)kauhuun. Yksinkertaisuudestaan huolimatta se miellyttää paatunuttakin lukijaa.

Pentti Heikkinen: Hiipivä kasakka. Jännitystä, huumoria ja politiikkaa. Helsinki 2019: BoD – Books on Demand. 222 s. Kannessa merkintä "Poliittinen satiiri ja dekkari".

Venäjä kokoaa tulivoimaa Suomen rajan tuntumaan. Ruotsalaiset liikemiehet ovat huolissaan tilanteesta ja sijoituksistaan. He suhmuroivat asiat niin, että Ruotsi ja Suomi sopivat kulissien takana valtioliiton ja liittyvät kaikessa hiljaisuudessa Natoon.

Pentti Heikkisen omakustanteena ilmestynyt Hiipivä kasakka on monin tavoin kummallinen lukukokemus. Se on kirjoitettu sinä historiallisesti ainoana hetkenä, kun sellainen olisi ollut ylipäätään mahdollista. 2019 Venäjä oli jo vallannut Krimin, mutta täysimittainen sota ei ollut vielä alkanut. Heikkisen lähtökohta on, että Suomi on seuraavana kokemassa Krimin kohtalon. Samalla hän tarkoituksellisesti saarnaa Nato-jäsenyyden autuutta. Kyllähän se kertomuksessa tekeekin tehtävänsä: Venäjä ei pärjää kisassa, jossa toisella puolen on sotilasliitto – ja Suomen uudet hyppymiinat!

Hiipivä kasakka on poliittinen trilleri, mutta se on muutakin. Kirja mainitsee lukuohjeiksi myös satiirin ja huumorin. Kieltämättä ajatus länsinaapurin miljonäärien sopimasta Ruotsi-Suomesta täyttää kummankin vaateet. Lisätään siihen vaikkapa Nato-neuvottelijana toimiva kenraali Kustaa Häkkinen (vrt. G. Hägglund?), presidentti Säynästö, taksiuudistuksen pilaava ulkolainen liikenneministeri ja Venäjältä lahjuksia saava nimetön pääministeri, jonka kepulaisuus ei jää keltään huomaamatta... Ja sitten ajetaan takaa niin pirusti, monessa maassa.

Hiipivä kasakka ei ole millään muotoa hyvä kirja. Mutta mielenkiintoinen se on. Sen kieli on töksähtelevää päälausetta toisensa perään. Asioiden ääreen ei pysähdytä hetkeksikään, vaan ne vain todetaan ja jatketaan eteenpäin. Kertoja tuntuu vaihtuvan satunnaisesti, ja ainakin yhden henkilön nimikin muuttuu kesken kaiken. Monesti on kuin lukisi ihan kohtuullista kasiluokkalaisen rikostarinaa. Hämmästyttävintä on tekstin asettelu: kaikki on kursiivilla ja melkein selkokirjamaisesti rivitetty. Tällaisten teosten vuoksi on niin palkitsevaa perata omakustanteita.

Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus (Interred with Their Bones, 2007). [Helsinki] 2010: Bazar. 524 s. Suom. Laura Jänisniemi.

Jennifer Lee Carrellin Shakespearen salaisuutta on verrattu ahkerasti Da Vinci -koodiin. On totta, että sillä on joitain yhtäläisyyksiä Dan Brownin aloittaman ”tieteilijädekkareiden” tsunamin kanssa. Parempi usein käytetty verrokki on toinen vanha kirjakerhosuosikki, Umberto Econ Ruusun nimi, vaikkei kyseessä olekaan samanlainen postmoderni leikki.

Kuten Econ kirjakin, Shakespearen salaisuus vain esittää dekkaria. On totta, että sen tarinassa on muutama takaa-ajo, monta murhaa, liuta Odottamattomia Käänteitä ja valtava määrä arvoituksia ratkottavaksi. Kaikki tämä on kuitenkin toissijaista, pelkkää liimaa tärkeiden asioiden välissä. Juoni itsessään on klišeinen ja epäuskottava, hahmot pahvisia stereotyyppejä ja heitä ympäröivä maailma pelkkä kulissi. Mutta ne ovatkin vain houkutin, jolla satunnainen lukija saadaan satimeen.

Tarina kertoo tiedeuralta teatterinohjaajaksi vaihtaneesta amerikkalaisesta, joka joutuu keskelle William Shakespeareen liittyvää arvoitusvyyhtiä. Hän seuraa vihjettä toisensa perään jahdaten vuorollaan ties kuinka monta Shakespeareen liittyvää akateemista probleemia. Carrellin teos onkin pohjimmiltaan oppineen tekijän populaariin kaapuun puettu esitys Stratfordin bardin okkultistisesta puolesta (joka sattumalta onkin myös päähenkilön väitöskirjan aihe). Läpi käydään niin klassista tekijyyteen ja Shakespearen henkilöyteen liittyvää väittelyä, hänen kadonneiden teostensa kohtaloa ja kaikkea sitä keplottelua ja salaliittoilua, jota hänen historiallisessa kontekstissaan on tapahtunut.

Carrell vyöryttää nimiä, vuosilukuja ja poliittisia pelejä hyvin samaan tapaan kuin Ecokin, mutta hänen tyylinsä ei liiku yhtä paljon kikkailevalla metatasolla. Toki tarinankäänteet noudattelevat hänelläkin naurettavan paljon Shakespearen teosten yksityiskohtia ja yksittäisistä teksteistä revitään niin hämmentävän helposti suuria merkityksiä, että satunnainen lukija pudonnee helposti kyydistä. Kirjoittiko Carrell teoksen kieli poskessaan, en tiedä, mutta ainakin haluan uskoa niin.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa (Le Liseur de 6h27, 2014). Helsinki 2015: Tammi.  189 s. Suom. Kira Poutanen.

Tiedä, mistä se sitten johtuu, mutta Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa (Le Liseur du 6h27, 2014) on hyvin ranskalainen. Ehkäpä syynä on absurdi, paikoin groteski huumori, ehkä kepeän jutustelun ja toisaalta tunteikkuuden saumaton yhteispeli. Oli miten oli, Didierlaurentin romaani tuntuu minusta samalta kuin Jean-Pierre Jeunet’n elokuvat: kekseliäät ideat tuntuvat tuoreilta, kummalliset vinksahdukset ilahduttavat, kyydistä nauttii mutta lopulta olo on kokemuksen jälkeen tyhjempi kuin odotti.

Lukija aamujunassa kertoo neljäkymppiä käyvästä Guylainista, joka työkseen tuhoaa kierrätykseen tuomittuja kirjoja. Silloin tällöin makulointikoneen jäljiltä selviää sivu sieltä ja lehti täältä. Näitä Guylain sitten sovitustyönään lukee ääneen junamatkoillaan muiden iloksi ja hämmennykseksi. Sivuhahmoilla on vähintään yhtä kummia syitä elämälleen: Yksi ei puhu kuin aleksandriinimitassa ja pyhittää vartijantyönsä klassisille näytelmille. Toinen yrittää kerätä erään kirjan kaikki kappaleet, koska ne on painettu kierrätyspaperille, joka on valmistettu päivänä jona makulointikone söi hänen jalkansa. Sitten on yleisövessan täti, jonka kirjoittamia ajatuksia Guylain löytää junaan jääneestä muistitikusta.

Yhtenäistä tarinaa romaanissa ei ole. On vain kavalkadi eksentrikkoja ja tilanteita; osa sympaattisia, osa ei. Kuitenkin Guylainin toisteinen (joskin omalaatuinen) arki todistaa kirjallisuuden yhdistävästä merkityksestä. Ihmiset, jotka eivät muutoin kohtaisi toisiaan kuin korkeintaan olemalla fyysisesti samassa tilassa, aukeavatkin nyt toisilleen. Joku vaikuttuu Guylainin fragmentaarisista lukuhetkistä, toinen etsii itseään hyvin kirjaimellisesti kirjan sivuista ja kolmas on antautunut olemaan kirjallinen hahmo.

Vaikka iso osa Lukijasta aamujunassa tuntuu liian itsetietoiselta näppäryydeltä ja pintapuoliselta poseeraukselta, onnistuu se silti lopussa koskettamaankin. Kirjoitus, kieli ja kirjallisuus tuovat ihmiset yhteen, saavat heidät jopa rakastumaan. Eräänlainen rakkaudentunnustus on Didierlaurentin romaanikin.

Katsottua: joulukuu 2023

Joel & Ethan Coen: A Serious Man. Tim Burton: Big Eyes

Coenin veljesten A Serious Man (2009) on periaatteessa tarina miehestä, jonka elämä ratkeilee joka puolelta. Naturalistisen tragedian sijasta tyylilaji on tekijöilleen tyypillisempään tapaan absurdi musta komedia. Elokuva ei kuitenkaan tarjoa niin groteskeja hahmoja ja käänteitä kuin Coeneilla yleensä vaan huomattavasti hillitympiä karikatyyrejä. Kaikki on selvästi henkilö- ja omakohtaisempaa kuin yleensä. Vuoteen 1967 sijoittuvassa tarinassa juutalainen fysiikanopettaja joutuu yhä uusiin tilanteisiin, joissa hänen elämänsä, perhesuhteensa, uransa, terveytensä kyseenalaistuu ja paine hänen ympärillään kasvaa. Ajankuva tuo elokuvaan kehykset, jotka täyttyvät leimallisesti sellaisesta juutalaisesta sisällöstä, joka ei varmasti aukea kaikilta osin minulle. A Serious Man on silti nautittava elokuva, moderni Jobin tarina, jossa jumala kätkeytyy toistuviin koettelemuksiin. Yksi avain lienee elokuvassa toistuva Jefferson Airplane -laina: "The the truth is found to be lies / and all the joy within you dies".

Hieman samankaltaista kypsyyttä osoitti Tim Burtonin Big Eyes (2014). Eksentristen ja fantastisten yksilöiden kuvaaja jatkoi linjallaan kertoessaan tositapahtumien pohjalta kuvataiteilija Margaret Keanen tarinan mutta paljon aiempaa realistisemmin. Kyllähän tyylitelty kuva- ja värimaailma ovat edelleen läsnä, mutta riuhtova outoilu on saanut väistyä perinteisemmän tarinan tieltä, ainakin hetkeksi. Keane oli 1950- ja 60-luvuilla hurjan menestynyt kitsch-taiteilija – mutta kukaan ei tiennyt sitä, sillä hänen huijarimiehensä otti kaiken kunnian. Naista ei noihin aikoihin otettu vakavasti, ei myöskään Walter Keanen omaa tuotantoa (joka muuten oli sekin jonkun muun tekemää). Eksentristyyden mukana Burton on luopunut myös jossain määrin omasta erityislaadustaan – Big Eyes on hyvä ja hallittu elokuva mutta samalla myös aavistuksen tavanomainen. Jos todellisuuspohjasta ei tietäisi, voisi elokuva tuntua vaikuttavammalta. Nyt sitä vaivaa jossain määrin sama ulkokohtaisuus kuin monta muutakin Burtonin myöhempää elokuvaa. Friikahduksen häivä näkyy yhä Walterin hahmossa, jonka patologista valehtelua Christoph Waltz tulkitsee nautiskellen.

Kim Farrant: Strangerland. Geoffrey Wright: MacBeth

Kim Farrantin ohjaama Strangerland (2015) yrittää kovasti olla syvällinen ja taiteellinen trilleri perheestä, jonka teini-ikäiset lapset katoavat. Perhe on joutunut muuttamaan aavikon laitaan skandaalin alta, ja nyt katoaminen tuo pintaan menneitä salaisuuksia. Kaikkea ei paljasteta katsojallekaan, moni asia jää viittauksen tasolle ja tulkinnan varaan. Mysteerin odottava tunnelma kulkee läpi elokuvan, mutta se ei synnytä sellaista jännitettä kuin ohjaaja kenties olisi halunnut. Strangerland on liian usein laahaava ja väärällä tavalla totinen elokuva. Sen kurjistelu ei tukahduttaa elon sinänsä hallitusta kuvakerronnasta ja varsinkin luonto-otosten osalta kauniista kuvauksesta. Nicole Kidmanin musertuva äiti on hurja, vereslihainen hahmo, mutta hänkin jää jotenkin ulkokohtaiseksi. Sama vaivaa vielä enemmän Joseph Fiennesin esittämää isää, joka etenkin alkupuolella on vaivaannuttavan kömpelö pökkelö. Strangerland yrittää selvästi sanoa jotain painavaa ja herättää ajatuksia, mutta mitä ne ovat, sitä en valitettavasti tiedä.

Kunnianhimoinen idea on myös Geoffrey Wrightin jälkitarantinolainen näkemys Shakespearin skottilaisnäytelmästä. Macbeth (2006) vaihtaa Skotlannin kuninkuuskamppailut australialaisen rikollisjengin valtapeliin. Siirros ei sinänsä ole mahdoton ajatus ja paperilla se varmaan on toiminutkin. Toteutuksen suurin ongelma tyylitajuttomuus. Vaikka kulissit näyttävät hyvältä, on heiluva kamera vain halvan oloinen ja näyttelijät yksi-ilmeisiä kuin Konnunsuon kesäteatterissa. Siitäkin voisi vielä päästä yli, mutta kun Wright ja toinen käsikirjoittaja Victoria Hill ovat päättäneet säilyttää shakespearilaisen replikoinnin, on se yksinkertaisesti liikaa näyttelijöille. Korvauksena elokuva tarjoaa paljon räiskintää, veriroiskeita ja alastomia naisia. Macbeth on kuin Roger Averyn ohjaama Salattujen elämien jakso.

Steven Spielberg: Tappajahai. Jeannot Szwarc: Tappajahai 2

Steven Spielbergin Tappajahai (Jaws, 1975) oli paljon alku. Se oli ohjaajansa ensimmäinen menestys, se aloitti Hollywoodissa suurten kesä-blockbustereiden trendin (ja yhdessä Star Warsin kanssa pilasi ns. uuden Hollywoodin hyvin alkaneen laatuelokuvan perinteen) ja se teki kauhuelokuvasta salonkikelpoista. Jonkinlaista kevytkauhuahan Tappajahai on, periaatteessa ihan sitä itseään mutta ei silti pääse järkyttämään suuria massoja; John Williamsin musiikkikin korostaa mieluummin seikkailuaspektia. Itse asiassa Tappajahain pienyhteisön arkea sekoittava hirviöjuoni edustaa samaa sorttia kuin samoihin aikoihin aloittaneen Stephen Kingin romaanit. Mielenkiintoisinta on se, mitä turistikylän rannoille ilmaantuva valtava valkohai saa aikaan ihmisissä ja yhteisössä – ensin asukkaissa, sitten pyyntiporukassa – ei niinkään ne hyökkäyskohtaukset, jotka elokuvasta parhaiten muistetaan. Niissä kyllä näkee, miten Spielberg on nauttinut, kun on päässyt läträämään verellä ja kauhistuttamaan kesäleffailijoita irtojäsenillä. En ole aiemmin noteerannut Tappajahaita kovinkaan korkealle, mutta pitkä paussi on tehnyt hyvää – sehän onkin ihan kelpo elokuva.

Kunnon kassamenestysten tapaan Tappajahaikin sai liudan jatko-osia. Ranskalaisen Jeannot Szwarcin ohjaama Tappajahai 2 (Jaws 2, 1978) tuo takaisin muutaman hahmon ja näyttelijän ykkösestä ja tyytyy muutenkin sen kaiuttamiseen. Tietysti kaiun luonteeseen kuuluu olla alkuperäistä heikompi. Taas on meressä iso misantrooppihai. Poliisipäälliköllä heräävät vanhat traumat. Ja niin edelleen. Hahmot ovat huonosti kirjoitettuja, tapahtumat pitkään pelkkää merkityksetöntä haahuilua ja purjehduskuvaa joita maustetaan mukauhkaavilla vedenalaisotoksilla, ja mukaan on ympätty aivan turhaa teinidraamaa. Roy Scheideriakin näyttää lähinnä ärsyttävän olla mukana.

Joe Alves: Tappajahai 3. Joseph Sargent: Tappajahai 4

Tappajahai 3 (Jaws III, 1983) vaihtaa maisemaa edellisistä osista. Pääosassa ovat nyt niiden poliisipäällikkö Brodyn varttuneet pojat, jotka työskentelevät SeaWorldissä. Sinne pääsee soluttautumaan avomereltä myös, yllätys, valkohai – ja sen mutsi. Idea voisi älyttömyydessäänkin olla hyvää elvytystä sarjalle, mutta Tappajahai 3 on epätasainen ja kömpelö yhdistelmä katastrofielokuvaa ja kauhutrooppeja. Silti taidan pitää siitä enemmän kuin kakkosesta, ihan vain koska se yrittää jotain erilaista. Kolmatta Tappajahaita leimaa kummallinen ilme, mikä selittyy sillä, että elokuva filmattiin alun perin kolmiulotteisena. Siksi hieman vinksahtanut mise-en-scène, epäskarppi kuva ja paksurajaiset ja irrallisen oloiset objektit keskellä ruutua toistuvat läpi elokuvan. Ohjaaja Joe Alves muistetaan paremmin lavastajana. Tämä on hänen ainoa ohjauksensa. Toinen käsikirjoittajista on kauhukirjailija Richard Matheson. Näyttelijästössäkin on pari mielenkiintoista nimeä: Dennis Quaid varhaisessa pääosassa ja hetkeä myöhemmin tulevaisuuteen palannut Lea Thompson.

Toistaiseksi viimeinen sarjassa on ilman numeroa nimellä Tappajahain kosto (Jaws: The Revenge, 1987; ohj. Joseph Sargent) ilmestynyt neljäs osa. Hieman yllättäen myyvää nimeä ei hyödynnetty ainoassakaan suoraan videolle tuotetussa halpiksessa eikä ainakaan vielä ole ilmestynyt muodikasta uudelleenfilmatisointia. Kosto unohtaa kolmosen olemassaolon ja jatkaa kakkosen jäljissä. Nuorempi Brodyn pojista on nyt poliisi edesmenneen isänsä jalanjäljissä – ja hai syö hänet heti alkuminuuteilla. Äiti on varma, että hai on tullut kostamaan heidän perheelleen. Esikoispoika vie mamman mukanaan Bahamalle, missä hän toimii meribiologina. Ja hai tulee perässä. Vaikka tämän lähtökohdan hyväksyisi asiaankuuluvana yliluonnollisuutena, on elokuva muutenkin täynnä käsittämättömiä loogisia aukkoja ja yleistä hölynpölyä. Se ei kuitenkaan ole mikään nautittava roskaelokuva vaan periaatteessa ihan ammattitaitoisen näköinen mutta rehellisen huono tekele.