Hearts in Suspension - Mietteitä Stephen Kingin äärellä #13

Hearts in Suspension (University of Maine Press, 2016) on Stephen Kingin vähemmän tunnettuja kirjoja. Oikeastaan en ole valmis välttämättä edes pitämään sitä juuri Kingin teoksena, vaikka hänen nimensä kannessa onkin. Hänen käsialaansa on kyllä yli puolet sivumäärästä, ja hän on ikään kuin teoksen läpäisevä punainen lanka, mutta miellän tekijäksi enemmänkin sen toimittajan, Jim Bishopin.

Bishop on englannin kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtori, joka siirtyi opettamaan Mainen yliopiston Oronon kampukselle vuonna 1966. Saman vuoden fukseihin kuului Stephen King. Itse asiassa King on muistellut, että hänen ensimmäinen oppituntinsa yliopistossa oli juuri Bishopin luento.

Kingin nimi kannessa on monen asian summa. Teos sai alkunsa hänen ei-fiktiivisten tekstiensä kokoelmana. Bishopin ajatuksena oli sillä tavoin juhlistaa Kingin yliopisto-opintojen alkamisen 50-vuotispäivää, mutta projekti osoittautui vaikeaksi toteuttaa monenlaisten julkaisuoikeusongelmien vuoksi. Se muotoutuikin lopulta aivan toiseen suuntaan.

Hearts in Suspensionin keskeisimmäksi aiheeksi nousee 1960-luvun lopun yhdysvaltalainen yliopistoelämä. Ajankohta oli suurten muutosten: oli Vietnamin sotaa ja rauhanaatetta, hippejä, mielenosoituksia, mellakoita joita poliisit yrittivät kukistaa väkivalloin, valtava määrä luovuutta. Samalla se oli myös aikansa nuorten ihmisenä kasvun aikaa, mikä helposti jää muistamatta populaarikulttuurin rakentaman sixties-myytin alle. Kingin vuosikurssi oli tämän myllerryksen myrskynsilmässä. Kansikuvassa näkyy tuleva menestyskirjailija nuorena miehenä keskellä mielenosoitusta. 

Kirja avaa näkymän Vietnamin sodan Yhdysvaltoihin Stephen Kingin kautta, mutta näkökulma ja kertojanääni eivät suinkaan ole vain hänen. Hän on pikemminkin polttopiste, jonka kautta monien muidenkin katseet käyvät ja sitten levittäytyvät paljon laajemmaksi näkymäksi kuin mitä yksi ainoa ihminen kykenisi tarjoamaan. 

Kirja alkaa Kingin pitkällä esseellä hänen opiskeluajoistaan. The Doorsilta nimensä lainanneessa tekstissä Five to One, One in Five hän käy fragmentaarisesti läpi muistikuviaan yliopistovuosien avainhetkistä. Hän paljastaa elämästään paljon henkilökohtaista, jota hän ei ole aiemmin käsitellyt julkisuudessa ja joka laajenee hänen käsittelyssään yleisemminkin hänen ikäpolveaan kuvaavaksi. Kingin kerronnassa on lämpöä ja ymmärrystä. Tekstistä henkii nöyrä kunnioitus muita nuo vuodet hänen kanssaan jakaneita hahmoja kohtaan.

Five to One, One in Five on aivan yhtä nautinnollista luettavaa kuin muutkin Kingin pitkät asiatekstit. Siinä  Suomalainen lukija ei välttämättä ymmärräkään, miten paljon ja laadukasta ei-fiktiivistä kirjallisuutta King on uransa aikana tuottanut. Täällä tunnetaan hänen esseistään lähinnä novellikokoelmien esipuheet (joista Yön äänien on ehdoton klassikko). Niiden lisäksi ei ole julkaistu kuin Head Down (suom. Katse pallossa), joka täkäläisestä näkökulmasta on mahdollisimman kehno esimerkki, koska se käsittelee amerikkalaista juoniori-baseballia ja julkaistiin keskellä kauhu- ja fantasianovellien kokoelmaa, sekä melko tiivis teksti Batmanista (Batman Special -lehden numerossa 2/1988). Kingin jutusteleva, alati asiansa ympärillä vaelteleva mutta oivaltava tyyli suosii nimenomaan vapaamuotoista esseetä. Niistä pitäisikin ehdottomasti saada suomennosvalikoima, mutta oikeudet lienevät kalliit eikä Kingin suomalaiskustantaja Tammi varmaankaan ole valmis moiseen "epäkaupalliseen" yritykseen, kun kerran uusi romaani tulee joka tapauksessa vuosittain.

Kingin esseetä täydentää ja peilaa fiktiivinen mutta tosipohjainen ajankuva, pienoisromaani Hearts in Atlantis. Se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1999 samannimisessä kokoelmassa, joka suomennettiin typerästi kauhuyleisöä tavoitellen Pedon sydämeksi (itse kertomus puolestaan Pedon silmäksi). Hearts in Atlantis on Kingille harvinainen realistinen teksti, joka ei sisällä juuri lainkaan dramaattisia jännitystehoja. Se on ehkäpä hänen pitkistä kertomuksistaan eniten valtavirran kaunokirjallisuutta lähestyvä. Useinhan Kingin realistisetkin tarinat sisältävät jonkin kauhu- tai muuhun jännityskirjallisuuteen kallistuvan elementin, joka ei välttämättä suoranaisesti pilaa kokonaisuutta mutta tuntuu silti teennäiseltä (tuoreehkona esimerkkinä Tervetuloa Joylandiin -romaani, joka olisi paljon parempi avoimesti nostalgisena ajankuvana, ilman kummitusta ja lopputaistelua).

Hearts in Atlantis ei ole aivan napakymppi, ei aivan sitä mitä King todennäköisesti yritti sillä saavuttaa. Hän on sanonut halunneensa pitkään kirjoittaa 1960-luvun opiskelijaliikehdinnästä ja omasta ajastaan Mainen yliopistossa, muttei uskaltanut tarttua aiheeseen aiemmin. King mahdollisesti itsekin tiedosti, ettei hänen pienoisromaaninsa ollut riittävän hyvä sellaisenaan, joten hän sisällytti sen osaksi laajempaa kokonaisuutta, jolle kertomus lainasi nimensä. Kokoelma Hearts in Atlantishan rakentuu parista romaanimittaisesta kertomuksesta sekä muutamasta novellista, jotka liittyvät toisiinsa löyhästi.

Kun luin vuoden 1999 kirjan ensimmäisen kerran lukioikäisenä ja sittemmin itse yliopisto-opiskelijana, nimikertomus jäi minulle kertomuksista kaikkein etäisimmäksi. Se tuntui melkein kuin välisoitolta paljon kiehtovampien osien seassa. Ehkä se tuntuisi yhä – sitä edeltävä Low Men in Yellow Coats on niin vahva, että mikä tahansa sen jälkeen tuntuu lähinnä hengenvedolta. Tarina ei ole itsessään kovin erikoinen: joukko opiskelijoita sekoaa asuntolassaan korttipeliin, joka on turmella heidän opintonsa ja viedä heidät itsensä sitä myöten taistelemaan Vietnamiin. Ajankuva ja kertomuksen maailman rikkaus kuitenkin ovat kiehtovia; ne saavat paljon kaikupohjaa ja syvyyttä ympäröivistä teksteistä. Nimikertomuksen merkitys kirkastuu, kun sitä edeltää ja seuraa jotain. Aivan samoin sille käy myös Hearts in Suspensionin kontekstissa. Se on fiktiivinen ankkuri, jonka ääreen lukija palaa kokoelman muiden tekstien anti mukanaan. 

Kingin osuuden päättää kolme kolumnia, jotka alun perin julkaistiin yliopiston lehdessä hänen opiskeluvuosinaan. King's Garbage Truck -nimistä kolumnia ilmestyi The Maine Campus -lehdessä viikoittain vuosien 1969 ja 1970 aikana kaiken kaikkiaan 47 osaa. Näistä Jim Bishop on valikoinut kolme sellaista, jotka liittyvät kirjan aihepiiriin parhaiten. Kingillä oli tapaa kommentoida kolumnissaan yliopisto- ja opiskelijaelämää sekä populaarikulttuuria, joihin ymmärrettävästi noina aikoina yhdistyi hyvin vahvasti myös poliittista ainesta. Kingillä oli tarinan mukaan tapana tulla lehden toimitukseen puoli tuntia ennen deadlinea, iskeä paperi kirjoituskoneeseen ja naputella valmista tekstiä kolumnin verran. Useat hänet opiskeluaikoina tunteneista kertovatkin, että jo tuolloin King joko luki tai kirjoitti koko ajan (mikä lienee liioittelua, koska monet myös muistavat hänen pelanneen paljon korttia ja ryypänneen vielä enemmän). Garbage Truckeja ei ole sittemmin julkaistu uudestaan näiden kolmen näytteen lisäksi, mikä tekee niistä entistä mielenkiintoisempaa luettavaa.

Kaiken tekstin oheen Heart in Suspensioniin on sisällytetty myös joukko valokuvia. Mukana on tietenkin kuuluisa "Study, Dammit!!" -kuva, jossa King osoittaa haulikolla suoraan katsojaan silmissään hullunkiilto ja joka julkaistiin aikanaan yliopiston lehden kannessa. Muut kuvat ovat kuitenkin harvinaisempia, ja vain muutama niistä esittää Kingiä itseään. Sen sijaan kuvissa esiintyy joukko muita ajan näkyviä opiskelija-aktiiveja, myös monta kirjaan osallistuneista kirjoittajista. Myönnän kokeneeni vilunväreitä parinkin kuvan kohdalla: Toisessa on laaja otos opiskelijamielenosoituksesta, jonka väkijoukon keskellä näkyvät myös pitkätukkaisen ja -partaisen Kingin vakavat kasvot (kirjan kanteen on valittu rajaus juuri tästä kuvasta). Toisessa King näkyy takaa päin puhumassa suurelle yleisömäärälle jossain sodanvastaisessa tilaisuudessa; pitkän nuorukaisen hieman kyyry hahmo ja häntä pitkin tilaa kuuntelemaan levittäytyneet opiskelijat ilmentävät sellaista vakavuutta ja hartautta, joka puhuttelee minua.

Kirjan jälkipuolisko on varattu Kingin opiskelutovereille, pääosin samaan vuosikurssiin kuuluneille entisille nuorille. Heidän joukossaan on silloisia ihmisoikeusaktivisteja, opiskelijalehden toimittajia, Kingin kämppiksiä, kampusmuusikoita ja nykyisiä kirjailijoita, opettajia, toimittajia, taiteilijoita ja niitä, jotka yhä jatkavat yliopistolla alkunsa saaneen aktivismin parissa. Kingin hahmo vilahtaa monen muistikuvissa, jollakulla hyvinkin keskeisenä hahmona ja jollakulla toisella vain nimenä muiden joukossa, mutta kaikkien teksteissä toistuu tunne siitä, että tuolloin oltiin tekemässä jotain tärkeää, joka kulkee osana heitä edelleen. Vietnam on läsnä jokaisella. Yhteiskunnan ja kulttuurin muutos on 1960- ja 1970-lukujen taitteen Yhdysvalloissa ollut valtaisa – olihan se sitä Suomessakin! – joten ei ole ihme, että muutos on jättänyt vahvan jälkensä ajan nuoriin. Lopuksi myös Jim Bishop antaa oman äänensä kuulua, vaikkei hänen opettajanperspektiivinsä poikkea kovinkaan paljoa oppilaistaan; hän on vain kahdeksan vuotta Kingiä vanhempi. 

Monessa Kingin opiskeluaikaisen tuttavan – ystävän – kertomuksissa toistuu eräs tietty yliopistokurssi. Siihen viittaa myös Bishop omassa päätösesseessään. Kurssi oli Bishopin ja hänen kollegansa Burt Hatlenin järjestämä amerikkalaisen nykyrunouden työpaja, ja se on ilmiselvästi ollut mullistava kokemus monelle mukana olleelle. Bishopin mukaan osallistujiksi valikoitui vain 12–15 opiskelijaa, mukana esimerkiksi Stephen King sekä tämän tuleva vaimo Tabitha. Minulle lukijana tällaisesta kollektiivisesta oppimiskokemuksesta puhuminen tuntuu erityisen painokkaalta. Siviiliammatissani äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina olen samassa tilanteessa kuin Jim Bishop – ja miksei myös Stephen Kingkin hetkeä myöhemmin, kun hän toimi opettajana jonkin aikaa. Kuinka saada joukko motivoituneita nuoria yhteen ja rohkaista heidän liekkinsä kasvamaan suureksi yhteiseksi roihuksi? Mahdollista se on, ainakin välillä; Bishopin kurssi on jäänyt sen käyneiden mieliin puoleksi vuosisadaksi.

Ammatillisesti koen hyvinkin innostavana ajatuksen, että vuosikymmenten päästä saisin koota jotain vastaavaa entisen oppilaani kunniaksi; jo se ajatus on etuoikeus, jota ei kovin monella muulla alalla ole. Tämä on vielä yksi syy siihen, miksi ajattelen Hearts in Suspensionin olevan yhtä lailla ellei enemmänkin Jim Bishopin kuin Stephen Kingin kirja: se juhlistaa Kingin yliopistoon kirjautumisen 50-vuotispäivää mutta se juhlistaa myös erään innostavan opettajan vaikutusta oppilaisiinsa.

Blood and Smoke - Mietteitä Stephen King äärellä #12

I

Yksin harvemmin mainituista Stephen Kingin novellikokoelmista on Blood and Smoke (Simon & Schuster, 2000). Syy on selvä: se ilmestyi ainoastaan äänikirjana. Kingin tuotannossa on lukuisia esimerkkejä enemmän tai vähemmän erikoisista julkaisukokeiluista, ja tämä on yksi niistä. Eihän äänikirjassa sinänsä mitään kummaa ole. Vaikka ne Suomessa ovatkin suhteellisen tuore ilmiö, Yhdysvalloissa äänikirjat ovat olleet valtavirtaa 1970-luvulta alkaen. Erikoista Blood and Smokessa sen sijaan on, että kokoelman sisältö oli valtaosin uutta.

Kolmesta kertomuksesta vain yksi oli ilmestynyt aiemmin. Kaksi muutakin toki saivat printtijulkaisunsa seuraavien vuosien aikana, mutta markkinoinnin kannalta oli tärkeää, että lukijat (kuulijat) tiesivät olevansa jonkin ainutlaatuisen äärellä. Kaikki kolme ilmestyivät sittemmin Kingin Everything's Eventual -kokoelmassa vuonna 2002 (suom. Maantievirus matkalla pohjoiseen, 2003).

Nykypäivänä ei enää ole outoa sekään, että kirjallinen teos ilmestyy ainoastaan äänitemuodossa. Varsinkin Suomessa on viime vuosina nähty monen kirjallisuuden kuluttajan siirtyminen perinteisestä paperille painetusta tai edes sähköisenä ilmestyneestä mutta luettavasta kirjallisuudesta kohti audiomuotoa. Esimerkiksi Amazonin Audible-äänikirjapalvelu on jo pitkään tarjonnut omia, eksklusiivisia tuotantojaan, jotka ovat saatavilla ainoastaan kuunneltavina. Ihan oma asiansa on se, miten äänikirjan suosio on kenties muuttamassa kirjallisuutta ylipäänsä.

Vuonna 2000, kun Blood and Smoke ilmestyi, oli se kuitenkin melko ainutlaatuinen teos. Oli tavatonta, että bestseller-kirjailija julkaisi uutta tuotantoaan jossain muussa kuin perinteisessä printtimuodossa. (Äänikirjojan tapauksessa pitää muistaa vielä sekin, että vuosituhannen vaihteessa ei ollut mahdollisuutta esimerkiksi striimata äänitiedostoa suoraan kännykkään tai edes tietokoneelle, vaan äänitteet ilmestyivät cd-levyinä ja kasetteina.) Toisaalta hyvin pian Blood and Smoken jälkeen King koetteli tottumuksia uudestaan, kun hän julkaisi Riding the Bullet -kertomuksensa ainoastaan sähköisenä.

II

Kokoelman käynnistävä Lunch at the Gotham Café on kokoelman kertomuksista se, joka oli ilmestynyt jo aiemmin. Se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1995 Roc Hardcoverin kustantamassa Dark Love -antologiassa ja kaksi vuotta myöhemmin Kingin omassa Six Stories -kokoelmassa. Jälkimmäisen julkaisi Kingin oma kustantamo Philtrum Press 1100 kappaleen painoksena. Mistään suuren yleisön julkaisusta ei siis voi puhua.

Lunch at the Gotham Café on yksi Kingin tuotannon jälkipuoliskolle luonteenomaisia tarinoita, joissa vakava psykologinen aines yhdistetään väkivaltaiseen, usein koomiseen elementtiin. Se on mielestäni myös yksi onnistuneimmista. Päähenkilö Steven Davis on läpikäymässä avioeroa. Vaimo on lähtenyt ja jättänyt jälkeensä vain viestin. Yhteydenpito tapahtuu lakimiesten välityksellä. Ensimmäinen kasvokkainen tapaaminen järjestetään novellin nimiravintolaan, mutta se keskeytyy, kun mieleltään järkkynyt tarjoilija käy seurueen kimppuun.

Novellin aloitus ja lopetus ovat sävyltään vakavia, mutta siihen väliin osuva brutaali purkaus on kirjoitettu aivan eri rekisterissä. Tarjoilija esitetään kaikessa traagisuudessaankin hyvin koomisena hahmona, mitä äänikirjan luenta korostaa entisestään. Samoin Kingille tavanomaiset ällöefektit, vaikka ne eivät tällä kertaa olekaan pahimmasta päästä, ovat alleviivattuja ja niillä kyllä herkutellaan ihan kylliksi. Kokonaisuus ei ole erityisen tasapainoinen, mutta vakavan ja koomisen yhdistelmä kuitenkin enimmäkseen toimii. Ehkä syynä on, että tarina kerrotaan niin vahvasti Davisin näkökulmasta. Hänelle täysin käsittämätön ja yllättävä käänne tapahtumissa tuntuu koomiselta. Samalla tavalla voidaan perustella myös sitä, että Davisin vaimon hahmo jää hyvin ohueksi, melkein karikatyyriksi. On kyllä valitettavan tavallista Kingin tuotannolle, etteivät hänen työikäiset naishahmonsa useinkaan hengitä, mutta tällä kertaa sen voi edes jossain määrin hyväksyä. Davis tuntuu olevan vaimonsa suhteen tyystin hakoteillä; hän ei (eikä lukija siinä sivussa) esimerkiksi ymmärrä, miksi vaimo on jättänyt hänet. Sen sijaan, että hän pohtisi syitä kertaakaan, hän keskittyy toivomaan, mitä vaimolla olisi päällä heidän tapaamisessaan.

1408 on tarkasti ottaen kokoelman ainoa varsinainen kauhukertomus. Se on tarina kummitustalosta, oikeastaan kummitushotellihuoneesta. Kirjailija Mike Enslin on tullut newyorkilaiseen hotelliin yöpymään huoneessa, jolla on synkkä historia. Enslin on tehnyt hyvän tilin aiemmilla kirjoillaan, joissa hän on yöpynyt kymmenessä eri kummitustalossa ja kymmenellä eri hautausmaalla ja niin edelleen. Rakenteeltaan novelli on hieman kuin tiivistetty Hohto. Neljään osaan jaettu kertomus alkaa pitkällä jaksolla, jossa Enslin ja hotellin omistaja Olin keskustelevat huoneen historiasta (aivan kuten Hohdossakin kirjailija ja omistaja käyvät läpi Overlook-hotellin taustoja). Vaikka Enslin on luonut uran yliluonnollisuuksista kirjoittamalla, hän ei usko sellaisiin lainkaan. Olin sen sijaan on vakuuttunut huoneen 1408 pahuudesta. Ja tietenkin hän on oikeassa.

1408 on varsin tehokas kauhutarina. Hotellihuoneen karmea historia esitetään kuin klassisessa kummitusjutussa, mutta surrealistiset painajaisnäyt antavat Kingille mahdollisuuden irrotella ilman genren (tai  hänen omia) perinteisiä kliseitä. Tai oikeastaan kliseillä nimenomaan leikitellään, mutta novellin kerrontaratkaisut aiheuttavat niihin mielenkiintoisia kierteitä. Enslin kuljettaa mukanaan sanelinta, jolle hän luonnostelee tulevan kirjansa sisältöä. Novellin toisessa luvussa käydään läpi huoneen sisällä tapahtunutta kahdesta näkökulmasta. Toisaalta kerrotaan, mitä sanelukoneen nauhalle on tallentunut, toisaalta välillä liu'utaan Enslinin omaan kokemukseen. Ratkaisu on tehokas. Se pitää lukijan yhtä aikaa juuri sopivan etäällä tapahtumista, jotta niitä voisi alkaa järjellistää, mutta tarpeeksi lähellä, jotta Enslinin mielen hajoaminen tuntuu uskottavalta.

Kokoelman päättää kertomus nimeltä In the Deathroom.  Yhdysvaltalaisreportteri Fletcher on ollut osallisena nimeltä mainitsemattoman, mutta kovin Meksikon oloisen Etelä-Amerikan valtion kapinallisliikkeessä. Nyt hän on jäänyt kiinni ja on kuulusteltavana ja kidutettavana maan tiedusteluministeriön tiloissa. Se on melko ainutlaatuinen tarina Kingin tuotannossa, osittain poliittisen taustatarinansa vuoksi, osittain siksi ettei se sijoitu Yhdysvaltoihin. Toki kumpikaan näistä seikoista ei sinänsä ole oleellinen tarinan kannalta. Aivan yhtä hyvin voitaisiin kertoa psykopaattisten rikollisten haaviin jääneestä mainelaismiehestä. Mutta koska miljöö kuitenkin on eteläamerikkalainen, tarinaan ja hahmoihin suhtautuu sittenkin hieman eri tavalla. Jos ei muuta niin ainakin eksotiikkaa se tuo mukanaan.

Kertomus on vakava ja oikeastaan vahvatunnelmainenkin (jälleen osittain luennan vuoksi) mutta enemmänkin Korkeajännitys- tai Tarantino-tyyliin kuin erityisen realistisesti. Varsinkin kuulustelijat kuvataan suorastaan sarjakuvamaisiksi stereotyypeiksi; itse asiassa teksti itse käyttää heistä useita elokuvaviittauksia. Paljon on lukijasta kiinni, miten tällaiseen suhtautuu. Kun tapahtumat alkavat tiivistyä – Fletcheriä aletaan kiduttaa sähköllä – tarinaan ilmestyy väkivaltaista liioittelua ja tyyliteltyä toimintaa. Kerronta on näinä hetkinä hyvin elokuvallista. Tältä osin In the Deathroom muistuttaakin kokoelman aloitusnovellia. Molemmissa kertomusta kehystävä vakavuus väistyy hetkittäin hirtehisen huumorin tieltä. In the Deathroomissa huumori tosin on niin kuivaa ja mustaa, etteivät kaikki sitä varmasti edes huumoriksi tunnista.

III

Keskenään melko erilaisia kertomuksia yhdistää löyhästi kuoleman ja tupakoinnin aiheet. Tupakointi oli jo aiemmin ollut Kingillä pariinkin kertaan tarinan keskiössä. Pikkunäppärässä novellissa Quitter Inc. (suom. Lopettajat Oy) mies yrittää päästä sauhuttelusta eroon uudella, radikaalilla menetelmällä. Ten O'Clock People (suom. Kello kymmenen ihmiset) puolestaan on yksi hänen kaikkien aikojen typerimmistä tarinoistaan. Siinä iso osa ihmiskunnasta paljastuu lepakkomaisiksi maailmanvalloittajaolennoiksi, jotka ainoastaan nikotiinin käyttäjät pystyvät näkemään. 

Blood and Smoken jutuissa tupakointi on paljon pienemmässä roolissa, enemmänkin tarinoita yhdistävänä, hienovaraisena ankkurina. Kussakin kertomuksessa tupakka, nimenomaisesti savuke, toimii eräänlaisena symbolina päähenkilön kyvylle hallita tilannetta. Näin nikotiiniaddiktion selättäminen nousee edustamaan muunkinlaista itsekuria, toimintakykyä ja voimaa nousta tilanteen herraksi.

Lunch at the Gotham Cafen Steven Davis lopettaa tupakoinnin sillä hetkellä, kun vaimo jättää hänet. Vieroitusoireista huolimatta Davis pitää riippuvuutensa kurissa, myös silloin kun hänen kimppuunsa käydään ravintolassa veitsen kanssa, myös silloin kun hänen tuleva ex-vaimonsa melkein tapattaa hänet kesken hyökkäyksen. Hänen itsekurinsa pettää ainoastaan silloin, kun vaimo ei suostu myöntämään hänelle edes sitä kunniaa, että hän mahdollisesti pelasti tämän hengen. Lopussa Davis käy ostamassa askin Marlboroa mutta päätyy viskaamaan sen katuojaan. Hän on kaikesta huolimatta tilanteensa herra.

1408:n kirjailija Mike Enslinillä on kaksi onnenamulettia, havaijipaita ja korvan takana pitämänsä savuke. Yhdessä ne pelastavat hänet, tavallaan. Tarinan alkupuolella Enslin on itsevarma, hieman koppavakin. Hän suorastaan retostelee "onnenpaidallaan", mikä tietenkin tuntuu falskilta, koska hänen epäuskonsa yliluonnollista kohtaan käy niin selväksi. Savuke korvan takana sen sijaan tuntuu merkityksellisemmältä, henkilökohtaisemmalta. Hän ei ole polttanut enää vuosikausiin, mutta tapa kantaa yhtä tupakkaa edelleen mukana on säilynyt. Epävarmoina hetkinään Enslin koskettelee sitä, useimmiten tiedostamatta asiaa itsekään. Kun hän sitten kohtaa hotellihuoneen kauhut, eikä enää pysty vastustamaan niitä, hän on sytyttävinään savukkeensa mutta oikeasti tuikkaakin tuleen paitansa, mikä rikkoo lumouksen hetkeksi. Enslin ei missään nimessä hallitse tilannetta, mutta onnensavuke antaa hänelle edes pienen mahdollisuuden vaikuttaa kohtaloonsa.

In the Deathroomissakin savuke on päähenkilölle keino selvitä tukalasta tilanteesta. Kuulustelijat tarjoavat Fletcherille useaan otteeseen tupakkaa, mutta hän kieltäytyy siitä toistuvasti: "Ei vielä." Tupakan pitkitetty vastaanottaminen tuntuu antavan Fletcherille voimia, se on palkkio jonka eteen on tehtävä töitä, se pitää hänet valppaana ja pakottaa miettimään mahdollisuuksia. Kun hän sitten lopulta hyväksyy tarjouksen, hänellä on suunnitelma valmiina, ja siinä palavalla savukkeella on keskeinen rooli. Novellin epilogissa nähdään mies, Fletcher vaikkei sitä suoraan sanotakaan, ostamassa tupakka-aski lehtikojulta. Hän on palkkionsa ansainnut, hän on selvinnyt.

On luonnollista, että tupakointi on Kingin tuotannossa niinkin näkyvä osa-alueensa. Hänen päihdeongelmansa on yleisesti tunnettu, ja vaikka hän onkin ollut kaikesta muuta kuivilla vuosikymmenet, tupakoinnista hän ei ole luopunut. Vuonna 2016 hän kirjoitti sallivansa itselleen kolme savuketta päivässä. Sallivansa – se siis on hänen hallinnassaan, hän kontrolloi riippuvuuttaan. Hän on tilanteensa herra. 

Blood and Smoken savukeaihetta korostaa sen paketointi. Äänikirjan pahvikotelo jäljittelee tupakka-askia paitsi ulkoasultaan myös avausmekaniikaltaan. Illuusio toimii etenkin kasettiversiossa; c-kasetit kun ovat karkeasti ottaen tupakka-askin kokoisia. Cd-laitos tuntuu tuntuu sen sijaan ylileveältä ja vääristyneeltä. 

IV

Huomionarvoista Blood and Smokessa on se, että kaikki sen kertomukset ovat kirjailijan itsensä lukemia. King ei ollut enää tässä vaiheessa vieras teostensa ääneenlukijana. Ennen Blood and Smokea hän oli osallistunut yli kymmenen kirjansa luentaan. Varhaisissa äänityksissä hän on vielä melko epävarma ja kiireinen lukija, mutta niidenkin joukossa on joitain helmiä, kuten Needful Things -romaanin riemukas tulkinta.

Blood and Smokessa King kuitenkin yltää ensimmäistä kertaa täyteen varmuuteen lukijana. Hänen tulkintansa on ilmeikästä ja täsmällistä. Vaikka Kingin nasaaliääni ja vahva Uuden-Englannin murre eivät välttämättä lähtökohtaisesti ole erityisen nautinnollinen, hän tuntee oman tekstinsä niin hyvin, että tavoittaa tunnelman ja hahmojensa luonteen vaivattomasti. 

Erityisen hyvin King onnistuu vakavan ja koomisen rajalla tasapainottelussa, mikä korostuu Blood and Smoken tapauksessa. Tarjoilijahahmon toistuvat "Eeeeeee"-huudot Lunch at the Gotham Caféssa ovat yhtä aikaa riemastuttavia ja häiritseviä. 1408:ssa puhelimesta kuuluva ääni, jota kuvaillaan epäinhimilliseksi, huoneen omaksi ääneksi, onnistuu olemaan juuri sitä ilman mitään teknistä äänenmuokkausta. In the Deathroomin ministeri  Escobar saa imelästi mielistellessään stereotyyppisen elokuvameksikaanin äänen. Kaikki näistä esimerkeistä antavat tarinalla ylimääräisen sysäyksen, jotain mitä lukiessa niistä ei välttämättä saisi, jotain mikä määrittelee tekstiä uudella tavalla. Mielestäni jokainen kertomus toimii Kingin tulkitsemana paremmin kuin painetun kirjan sivuilta luettuna.

Oma erikoisuutensa Blood and Smokessa on vähän mutta tehokkaasti käytetyt ääniefektit. 1408:aa säestää saksofoni, ensin melodinen ja viipyilevä, sitten atonaalinen ja raastava. Molempiin löytyy perusteet tekstistä, eli ne eivät ole vain päälle liimattuja tehosteita. Kuitenkin varsinkin silloin, kun jälkimmäinen puhkeaa soimaan, kuulija todennäköisesti säikähtää niin, että tarinan päätyttyä hänen olonsa on vielä levottomampi kuin se olisi pelkän lukemisen jäljiltä. In the Deathroomissa kuullaan sekä aluksi että lopuksi eteläamerikkalaista kansanmusiikkia (tai sitä jäljittelevää). Sen tehtävä on virittää kuulijaa uuteen miljööseen kahden New Yorkiin sijoittuva kertomuksen jälkeen. Vaikutelma ei ole yhtä iskevä kuin 1408:n saksofoneissa, mutta varsinkin tarinan lopussa musiikki korostaa Fletcherin vapautta, hänen selviytymistään. Näin harvakseltaan käytettynä musiikki tuntuu hieman kikkailevalta, nimenomaan tehokeinolta, mutta sen vaikutusta on hankala kiistää.

Storm of the Century - Mietteitä Stephen Kingin äärellä #11

I

Stephen King on kenties filmatuin nykykirjailija. Monelle Kingin nimi ei edes yhdisty hänen kirjoihinsa vaan nimenomaan niiden elokuvasovituksiin. Työssäni perusopetuksen äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina törmään jatkuvasti siihen, että King on se, "joka teki IT-elokuvat" (tai mikä nyt sattuukaan sillä hetkellä olemaan tuorein suuri King-tuotanto).

Toki King on myös elokuvantekijä. Hänen ansioluettelostaan löytyy yksi ohjauskrediitti ja pieniä roolisuorituksiakin, mutta ehdottomasti eniten hän on toiminut, luonnollisesti, käsikirjoittajana. King on vastuussa paristakymmenestä elokuva- ja televisiokäsikirjoituksesta, jotka ovat päätyneet tuotantoon; filmaamattomia tunnetaan suurin piirtein saman verran. Suurin osa näistä on hänen omien teostensa sovituksia, mutta onpa hän tehnyt versionsa esimerkiksi Ray Bradburyn Paha saapuu portin taa -romaanista (ei filmattu) ja Lars Von Trierin Valtakunta-tv-sarjasta (joka filmattiin Kingdom Hospital -nimellä).

Ja sitten ovat ne muutamat kerrat, kun King on lähtenyt aivan alusta asti kirjoittamaan kuvallista muotoa ajatellen. Tällaisia ovat ainakin jaksot tv-sarjoihin Keskiyön kauhutarinoita ja Salaiset kansiot sekä Kultaiset vuodet, joka oli epäonnistunut yritys kokonaiseksi sarjaksi. Vuonna 1992 ilmestyi elokuva Unissakävelijät, joka on toistaiseksi ainoa kerta, kun Kingin originaalikäsikirjoitus on filmattu pitkäksi teatterielokuvaksi. Lisäksi ovat kaksi ABC-televisioyhtiölle tehtyä minisarjaa eli Storm of the Century ja Rose Red.

Ottaen huomioon, miten moninaisia tekstejä Stephen Kingiltä on vuosien aikana julkaistu ja miten suuret markkinat hänen vähäisemmilläkin teoksillaan on, on jokseenkin yllättävää, ettei hänen käsikirjoituksiaan ole julkaistu kirjamuodossa kuin kourallinen. Englanninkielisessä maailmassahan ei ole ollenkaan harvinaista, että elokuva- ja tv-draamaa ilmestyy myös painettuna; Suomessakin tätä on yritetty muutamaan otteeseen. Paria lyhyempää tekstiä lukuun ottamatta ainoat kirjajulkaisun saaneet Kingin käsikirjoitukset ovat olleet The Silver Bullet (joka ilmestyi samassa niteessä Cycle ofthe Werewolf -romaanin kanssa 1985) sekä vuonna 1999 ilmestynyt Storm of the Century.

II

Storm of the Century kertoo Uuden-Englannin saaresta, jonka pieni yhteisö valmistautuu "vuosisadan myrskyyn", kovimpaan lumimyteriin miesmuistiin. Kyseinen saari on Little Tall Island, tuttu jo novellista Kotikonstein sekä Doloreksen tunnustus -romaanista, johon sivumennen viitataankin käsikirjoituksessa. Myrskyn mukana saarelle tulee jotain pahempaakin, mystinen mies nimeltään André Linoge, joka tuntuu tietävän kaikkien salaisuudet ja saa ihmiset vahingoittamaan itseään, muita ja etenkin yhteisöä. Kuitenkin saaren lapset tuntevat Linogeen outoa vetoa. Linogen hahmo paljastuu nopeasti aivan muuksi kuin pelkäksi murhanhimoiseksi sekopääksi, edes yliluonnolliseksi sellaiseksi. Hän edustaa jotain ikiaikaisempaa pahaa, joka on kiinnostunut etenkin saaren lapsista. "Give me what I want, and I'll go away."

Marko Hautala on kirjoittanut, että King "ei ole Lovecraftin, vaan pikemminkin Mark Twainin jälkeläisiä". Hautala viittaa tällä asioihin kuten "ihmisläheisyys" ja "rento jutunkerronta". Itse näkisin yhteyden etenkin yhteisön kuvauksessa. Siinä missä Lovecraftin näkemys maailmasta on täynnä yksilöitä, jotka ovat lopulta voimattomia ja mitättömiä, Twainin ja Kingin hahmot ammentavat voimaansa ja olemassaolonsa syitä ympäröivistä ihmisistä ja kotikaupungista. King itse vertaa Storm of the Centuryn esipuheessa tarinaa aiempiin pikkukaupunkikuvauksiinsa, etenkin Painajainen- ja Tarpeellista tavaraa -romaaneihin.  Itse lisäisin joukkoon myös Kolkuttajat. Kieltämättä samankaltaisuuksia on paljon. Storm of the Centuryn hahmokatras on suuri, joskin muutamat henkilöt nousevat selvästi muita korkeammalle. Suurin osa puolestaan jää taustaksi ja ajoittaisiksi tarinan polttopisteiksi, mutta kieltämättä vaikutelma nimenomaan yhteisöstä (eikä vain ihmisjoukosta) syntyy. Kyse on ennen kaikkea siitä, asettaako yksilö etusijalle itsensä vai oman yhteisönsä. Siinä missä Painajaisessa ja Tarpeellisessa tavarassa keskushenkilöt, kirjailija Ben Mears ja sheriffi Alan Pangborn, saavat katsoa, miten ihmiset ja kotikaupunki heidän ympärillään alkavat kääntyä itseään vastaan, Storm of the Centuryn Mike Anderson joutuu omiensa hylkäämäksi ja sen ihmisten yhteisvoiman jyräämäksi.

Storm of the Centuryn saarelaiset ovatkin nimenomaan yhtä. Vaikka jokaisella on omat pikkuvikansa ja elo ei suinkaan ole aina auvoista, ei Little Tall Islandin väki ole samanlainen vahvojen, jopa karikatyyrimäisten hahmojen kavalkadi kuin Tarpeellisessa tavarassa. Porukka on jopa vähän tylsää. He ovat tiivis ihmiskohtaloiden verkko, joka tuntuu säröilevän hyvin pienistäkin asioista, kun Linoge heittelee ilmoille heidän "synkkiä salaisuuksiaan" (niin kuin kannabiksen kasvatusta sivutienestinä). Mutta kun aito ja oikea tragedia kohtaa heidät, saarelaiset muodostavat muurin, josta jokainen erimielinen jää ulkopuolelle. Mike Andersonin kannalta se on valitettavaa.

III

Storm of the Centuryn tarina ei ole kummoinen. Siinä on kyllä ihan kelvollinen idea ja parit lupaavan oloiset hahmot. Vähän karsimalla siitä voisi saada kivan pikku novellin. Sili King vertaa esipuheessaan käsikirjoitusta toistuvasti romaaniin. Tavallaan se on osuva vertaus, koska vastaavasti hänen romaaninsa ovat usein varsin elokuvamaisia. Uskallan kuitenkin väittää, että jos King olisi päätynyt kirjoittamaan tarinansa perinteiseksi proosaksi tv-draaman sijasta, hän olisi saanut siitä romaanin mittaisen vain tyypilliseen tapaansa laajentamalla saaren asukkaiden tarinoita ja todennäköisesti venyttämällä tarinaa joka suuntaan, kunnes sen muoto olisi alkanut kadota. Nytkin moni kohtaus tuntuu venytetyltä, mutta rakennettaan tarina ei menetä missään vaiheessa. Itse asiassa Kingin perussynti, liika rönsyily, on melkein minimissään.

Kenties venyttäminen ei olekaan oikea sana. Ehkäpä kyse on pikemminkin mitättömyydestä - tarinan käänteissä on paljon sellaista, jota se ei oikeasti kaipaa, ja toisaalta sen toivoisi sisältävän paljon sellaista, mitä lukija ei koskaan saa. Se kyllä alkaa tehokkaasti ja eskaloituu hyvin pian alun jälkeen, mutta sitten seuraa pitkä haahuileva vaihe. Varmasti tähän on osasyynä televisioilmaisun rajoitteet – vuonna 1999 sensuuri oli vielä voimissaan ihan eri tavalla kuin nykyään; kohtaukset ja dynamiikka piti miettiä mainoskatkoja silmällä pitäen. King sanoo sensuurin olleen jopa hyvä asia, koska se pakottaa miettimään uusia ratkaisuja ja keinoja kiertää kieltoja. Todennäköistä onkin, että ilman television rajoituksia Storm of the Centuryssä nähtäisiin paljon enemmän visvaisia kuolemia. 

Romaanimaisuutta Storm of the Centuryyn tuovat sen pitkät kuvailevat jaksot. Onkin kiehtovaa lukea filmattavaksi tarkoitettua käsikirjoitusta eräänlaisena kurkistuksena kulisseihin. King käyttää paljon tilaa kuvaillakseen näkymiä kaupungista myrskyn keskellä, mutta varsinkin hahmojen eleisiin ja ilmeisiin hän keskittyy usein. Se tuo tekstiin myös kummaa ristiriitaisuutta, sillä kirjoittaja ei malta olla viljelemättä huumoria pitkin käsikirjoitusta. Huumorin ei yleensä ole tarkoitus näkyä kuvatussa lopputuloksessa, vaan se on tarkoitettu enemmänkin sivuhuomioiksi ja silmäniskuiksi tekijöille. Tästä syystä Storm of the Century ei toimi varsinaisena lukudraamana.

Kuitenkin pitää muistaa, että kirjana julkaistu käsikirjoitus ei ole lopullinen, filmattu versio. Muutoksia siihen on tullut vielä kuvausten alettua, ja esimerkiksi sensuuriviranomaisilla oli vielä sanottavaa käsikirjoitukseen. Kirja ilmestyi juuri ennen kuin tv-sarja esitettiin ensimmäistä kertaa helmikuussa 1999; esimerkiksi Kingistä paljon kirjoittaneen Stephen Spignesin mukaan se on myös parempi näistä kahdesta.

IV

Storm of the Centuryn alkuasetelma on oikeastaan yllättävän lähellä Tarpeellista tavaraa. Kaupunkiin, "jossa kaikki tuntevat toisensa", tulee ulkopuolinen, joka tietää asukkaiden salaisuuksia ja aiheuttaa näiden välille eripuraa. Siinä missä romaanissa eripura purkautuu kaupungin täydellisenä tuhoutumisena, ensin mainitussa yhteisö sen sijaan tiivistyy. Ero on nyansseissa. Kumpikin tarina muuten sijoittuu 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen, mikä saattaa jopa olla tarkoituksellista, tietoinen rinnastus.

André Linoge ja Tarpeellisen tavaran Leland Gaunt voisivat hyvin olla sama hahmo. He ovat pahaenteisiä tummiin pukeutuvia miehiä, jotka tökkivät ihmisiä heidän kipupisteisiinsä juuri sen verran, että näiden välit alkavat oirehtia, ja sitten he astuvat sivuun seuraamaan tapahtumia. Itse asiassa samahahmoisuus ei ole kovin kaukaa haettu vaihtoehto. Kingin tuotannossa toistuu mustiin pukeutuneen miehen hahmo, jonka ihan tietoisestikin vihjataan olevan ainakin useimmiten yksi ja sama. Oli kyse sitten Mustan tornin ja Tukikohdan Flagg(e)ista, Gwendy-tarinoiden tummiin pukeutuneesta miehestä, varhaisesta "The Dark Man"-runosta tai, kuten Heidi Strengell on ehdottanut, jopa parista lapsena kirjoitetusta tarinasta, sama arkkityyppi toistuu läpi Kingin tuotannon. Gauntia ja varsinkin Linogea on helppo pitää tuon saman hahmon yhtenä naamiona. Linogen alkuperä tosin saa tarinan edetessä omanlaisensa selityksen (tai oikeammin viittauksen sellaiseen), mutta koska tarina kerrotaan saarelaisten näkökulmasta, tulkinnat Linogesta saattavat hyvinkin olla heidän mielikuvituksensa ja olettamustensa värittämiä.

Linoge ei ole ainoa stereotyyppinen King-hahmo. Mike Anderson on hyvin perinteinen all american -sankari. Hän on pienistä puutteistaan huolimatta puhtoisin mies koko kertomuksessa, aikaansaava ja periaatteistaan kiinni pitävä. Anderson on juuri sellainen hahmo, jolle King romaanimuodossa kirjoittaisi muutamia arkielämän ongelmia tai taustalla vaanivia traumoja, jotka toisivat häneen syvyyttä ja haavoittuvuutta mutta jotka eivät kuitenkaan estäisi häntä toimimasta moraalisesti oikein. Toki jälleen: vuosituhannen vaihteen televisio vielä vaati tällaiseen tarinaan selvää samaistumiskohdetta katsojalle. Kun sen pitää mielessä, Anderson ei ole ollenkaan huonompi perusmies. Hänen traaginen kohtalonsa tuntuu heti hieman traagisemmalta, kun se sattuu kunnon tyypille, jolle oikeastaan kuuluisi käydä hyvin. 

Muut saarelaiset ovatkin sitten ohuita pahvihahmotelmia. On omahyväinen kylänjohtaja, vähän hölmö mutta hyväntahtoinen sheriffin apulainen, raivostuttava kakara ja hänen vastinparinaan sankarin hyveellinen poika, jolla on pienenpieni vika, syntymämerkki nenässään. Aivan viime metreille myös Miken vaimo Molly on tavanomainen tarinan ykkösnainen, mutta hänen hahmonsa rikkoutuu herkullisesti tarinan huippukohdassa. Tätä muutosta olisin mielelläni seurannut pidemmällekin.

Lopetus onkin hyvin kolea, vuoden 1999 Kingille jopa tyly. Sattumalta se on myös ehdottomasti käsikirjoituksen paras osa, kirjoitettukin lähes koskettavasti. Haikeuden ja  järkytyksen yhdistelmä tuo hieman mieleeni pienoisromaanin Ruumis, miksei myös Usvan jossa siinäkin paljon yliluonnollisesta jätetään avoimeksi.

V

On eräs seikka, joka antaa Storm of the Centuryn tarinalle ja sen hahmoille roimasti syvyyttä. Tai oikeastaan: antaisi, jos sitä kehiteltäisiin enemmän kuin muutaman viittauksen, vihjauksen ja irrallisen heiton verran.

Toisen osan kuudennessa näytöksessä Tall Islandin väki näkee yhteistä unta. Siinä tv-toimittaja raportoi heidän saareltaan, josta asukkaat ovat hävinneet myrskyn tuuliin. Toimittaja, joka alkaa muistuttaa hämmästyttävästi André Linogea, viittaa ohimennen myös erään Roanoken kylän mysteeriin. Hän kertoo, kuinka vuonna 1587 jokainen roanokelainen katosi jälkiä jättämättä – lukuun ottamatta erään puun runkoon kaiverrettua sanaa Croaton. Kyläläisten kohtalo samoin kuin Croatonin merkitys ovat jääneet salaisuudeksi. Pian unessa nähdään Little Tall Islandin väen kulkevan kuin transsissa, jokaisen otsaan tatuoituna tuo sama sana, Croaton. Linogelta anteeksi pyytäen jokainen hyppää vuorollaan mereen

Roanokeen ja Croatoniin viitataan käsikirjoituksessa muutaman muunkin kerran, sekä kuvausohjeissa että oheiskommenteissa. Se tuntuu kerronnalliselta tempulta. Vieläpä aika halvalta tempulta. Tällä tavalla esitettynä se tuntuu samanlaiselta jutuniskennältä kuin mikä tahansa paikkaan sidottu kummitustarina; samanlaiselta mystifioinnilta kuin marttyyriksi tarkoitetun hahmon nimeäminen sattumalta niin, että hänen nimikirjaimensa ovat J. K. Roanoke-tarina ei tuo Storm of the Centuryyn mitään lisää, korkeintaan keinotekoiselta tuntuvan pseudoselityksen ja kikkailevan mytologisoinnin.

Mutta: koko sivujuonne saa sittenkin aivan toisenlaista painokkuutta, jos tietää, että Roanoken tapaus on totta.

Ensimmäinen englantilaisille vanhemmille Pohjois-Amerikan mantereella syntynyt lapsi oli nimeltään Virginia Dare (s. 18.8.1587). Hänen vanhempansa kuuluivat siirtokuntaan, joka oli perustettu Roanoken saarelle, nykyisen Pohjois-Carolinan edustalla. Jo paria vuotta aiemmin sir Walter Raleigh oli yrittänyt asuttaa Roanokea, huonolla onnella. Virginian äidin isä oli uuden siirtokunnan kuvernööri John White. Kuvernööri White lähti viikko Virginian syntymän jälkeen käymään Englannissa hankkiakseen siirtokunnalle rahoitusta ja muuta apua. Hän sopi Roanoken väen kanssa, että jos nämä joutuisivat lähtemään saarelta ennen hänen paluutaan. Heidän piti kaivertaa näkyvään paikkaan, esimerkiksi puunrunkoon, uuden päämääränsä nimi sekä maltanristi, jos lähdön syynä oli ollut intiaanien tai espanjalaisten hyökkäys.

Kuvernööri White palasi neljä vuotta myöhemmin, sen jälkeen kun pyörremyrsky (vuosisadan myrsky?) oli viivyttänyt hänen matkaans, eikä siirtokunnasta ollut jäljellä enää kuin aidantolppaan kirjoitettu sana CROATOAN ja puunrunkoon kirjoitettu CRO. Nykyään "kadonneena siirtokuntana" (Lost Colony) tunnetun ihmisjoukon kohtalosta on vain arveluja. White uskoi, että he olivat lähteneet vapaasta tahdostaan, koska kummankaan kaiverruksen yhteydessä ei ollut sovittua ristiä. Hän oletti sanojen viittaavan croatan- eli hatteras-intiaaneihin, joiden mukaan siirtokunta olisi kenties lähtenyt vapaaehtoisesti.

Roanoken kertomus ja etenkin Virginia Daren hahmo ovat toistuvia aiheita yhdysvaltalaisessa folkloressa, vähän samaan tapaan kuin Salemin noitaoikeudenkäynnit, jonka nekin King kerran Storm of the Centuryssa mainitsee. Yhtä tunnetusta tapauksesta ei käsittääkseni kuitenkaan ole kyse. Siksi hämärä ja nopeasti kuitattu vihjaus historiallisiin tapahtumiin tuntuu pikemminkin raivostuttavalta kuin tyydyttävältä. Jotain syystä King myös kirjoittaa sanan croatoan väärin, mikä hämmentää vielä hieman lisää.

VI

Storm of the Centurylla on toinenkin subteksti, nimittäin Raamattu. Tekstissä vilisee useitakin raamatuntekstejä, oli sitten kyse sitten hahmojen tekemistä suorista sitaateista tai muunlaisista viittauksista. Uskonasioiden on täytynyt olla Kingin mielessä 1990-luvun loppupuolella, sillä tuon ajan teoksissa kristillisyys on hyvin näkyvä osa: Kuoleman käytävän messiaskuvasto, Epätoivon kaupungin ja Teloittajien sekä Eksyneiden jumalan uskonnolliset pohdiskelut. Onhan uskonto esiintynyt hänen teksteissään ennenkin, mutta ehkä Tukikohdan naiivia loppuratkaisua lukuun ottamatta se ei koskaan ole ollut samalla tavalla vilpitöntä, oleellinen osa tarinaa tai ainakin sen pohjavirtoja, kuin vuosien 1996–1999 välillä. 

Tärkeimmät Raamattu-alluusiot Storm of the Centuryssä ovat Jobin hahmo sekä Markuksen (5:1–20) ja Luukaksen (8:26–39) evankeliumeissa kerrottu tarina Legioonasta.  Mike Anderson kertoo eräässä vaiheessa Jobin kertomuksen ja selvästi rinnastaa vähintään itsensä ellei peräti koko Little Tall Islandin yhteisön tähän. Jobhan oli onneton vanhurskas, jonka uskoa Saatana alkaa koetella – Jumalan luvalla. Mike ei sano sitä ääneen, mutta selvästi hän uumoilee, että myös saarelaiset on asetettu Paholaisen koeteltaviksi.

Toinen tarinalle tärkeä Raamatun kohta, Jeesuksen ja Legioonan kohtaaminen, antaa ymmärtää, että Mike saattaa hyvinkin olla oikeassa. Mike sattuu näkemään ohimennen lasten aakkospalikoita, joista hän saa (melko epäuskottavasti mielestäni) ajatuksen. Hän tajuaa, että Linogen nimi on todellisuudessa anagrammi sanasta legion. Raamatussa Legion, eli suomeksi käännöksestä riippuen Legioona tai Legio, on  yhteisnimitys joukolla demoneita, jotka ovat riivanneet miehen Gerasassa. Jeesus manaa demonit miehestä mutta ei lähetä näitä "kadotuksen kuiluun" vaan sallii niiden mennä läheisellä vuorella laiduntaviin sikoihin. Sen jälkeen sikalauma syöksyy jyrkännettä alas järveen ja hukkuu. Tämä rinnastuu tietysti saarelaisten näkemään uneen, jossa jokainen vuorollaan heittäytyy mereen ja kuolemaansa, koska ei ole kyennyt toteuttamaan Linogen toivetta.

Kieltämättä yhteys Little Tall Islandin ja Roanoken välillä ja toisaalta niiden yhteys Gerasan demonikimppuun on kiehtova: Näinkö uudisasukkaillekin kävi? Tuliko Linoge jossain entisessä muodossaan hakemaan myös heitä? Hävisikö koko Roanoken asujaimisto, koska he eivät suostuneet luovuttamaan pikku Virginiaa? Onko taustalla jonkinlainen Jumalan ja Saatanan välinen sopimus, jossa jälkimmäisellä on taivaallinen lupa käydä koettelemassa  yhteisön voimaa vaatimalla näiltä lasta itselleen?

Yhteyttä olisi pitänyt vain rakentaa vankemmaksi. En yleensä ole se, joka kaipaa lisää selittelyä; lukijoiden ja katsojien sivistyneisyyteen pitäisi voida luottaa. Nyt kuitenkin Roanoke- ja Legioona-viittaukset jäävät irrallisen oloisiksi, yllättäviksi välähdyksiksi keskellä tarinaa ilman kunnon pohjustusta tai ratkaisua, ja juuri se on raivostuttavaa. Storm of the Centuryssä Kingilla olisi ollut tilaisuus lanseerata Roanoken tarina osaksi modernia tarinaperintöä. Siinä hän ei ilmeisestikään onnistunut, koska hyvin harvoin sarjan (tai julkaistun käsikirjoituksen) yhteydessä asiasta mainitaan yhtään mitään. Suurin osa katsojista (ja lukijoista) on todennäköisesti vain ohittanut sen olankohautuksella. Se on sääli.

 

Lähteet

Encyclopedia Britanica: Virginia Dare. Osoitteessa www.britannica.com/biography/Virginia-Dare.

Encyclopdia Britannica: Lost Colony. Osoitteessa www. britannica.com/place/Lost-Colony.

Stephen King 1999: Storm of the Century. New York: Book-of-the-Month Club.

Kevin Quigley: Storm of the Century. Julkaistu Charnel House -sivustolla osoitteessa www.charnelhouse.org/storm-of-the-century.

Stephen J. Spignesi 2003: The Essential Stephen King. A Ranking of the Greatest Novels, Short Stories, Movies, and Other Creations of the World's Most Popular Writer. New Jersey: New Page Books.

Heidi Strengell 2004: Kingin maailma. Lajityyppitutkimus. Lapin yliopiston kielikeskuksen julkaisuja 12.

Mile 81 ja vähän muitakin sähkökirjoja - mietteitä Stephen Kingin äärellä #10

I

Kun Stephen Kingin Riding the Bullet ilmestyi vuonna 2000, se oli sensaatio. Syy ei ollut kertomuksessa itsessään vaan mediassa, jossa se julkaistiin. Riding the Bullet oli nimittäin ensimmäinen suurille markkinoille suunnattu sähkökirja.

Totta kai kirjallisuutta oli julkaistu sähköisesti edellisenkin vuosituhannen puolella, monenlaista ja monessa muodossa. Riding the Bullet ei ollut edes ensimmäinen Kingin sähköinen julkaisu. Esimerkiksi edellisvuonna oli ilmestynyt cd-rom-muodossa Stephen King's F13 -niminen multimediapaketti, joka sisälsi tavanomaisten Windowsin työpöytäteemojen ja näytönsäästäjien lisäksi myös novellin "Everything's Eventual". Mikään aiempi ei kuitenkaan ollut ollut niin suuri ilmiö kuin Kingin kummitusjuttu. Kustantaja Simon & Schuster onnistui markkinoinnissaan niin hyvin, että ensimmäisen vuorokauden aikana tiedostoa oli myyty liki puoli miljoonaa ja siinä sivussa serverit kaatuivat ja ihmismielet pahoittuivat.

Pahennusta nostatti muutamakin asia. Riding the Bullet herätti aivan samoja kysymyksiä kuin mikä tahansa muukin sähköinen teos: pitääkö pelkästä lukuoikeudesta maksaa? paljonko sitten olisi kohtuullinen maksu? saako ostaja päättää, montako kopioita ja missä muodossa teoksesta tekee? Riding the Bulletin tiedosto oli kopiosuojattu, ja myös tekstin tulostaminen oli estetty. Ihmiset eivät olleet tyytyväisiä – tai ainakaan kovaääninen vähemmistö ei ollut. Iso osa sadoista tuhansista lataajista kuitenkin oli mielissään. Vaikutti siltä, että kirjankustantamisessa oli alkamassa uusi aika.

Uusi aika kyllä koitti hiljalleen, mutta ei ihan niin sujuvasti tai siinä muodossa, kuin Kingin tempauksen ajateltiin ennakoivan. King itse koetteli digitaalisten lukijoiden rajoja The Plant -jatkokertomuksellaan, jota hän kaupitteli luku kerrallaan nettisivuillaan. Projekti jäi kesken, kun kävi selväksi, ettei valtaosa lataajista ollut valmis edes nimelliseen yhden dollarin hintaan. Seuraavaa isoa askelta sähkökirjan historiassa saatiin odottaa vuoteen 2007, kun verkkokauppajätti Amazon lanseerasi Kindle-sähkökirjanlukijansa ja siihen liittyvän palvelun. Ja kukapa olisi ollut edesauttamassa Kindlen alkuvuosia ellei Stephen King.

Vuonna 2009 ilmestyi hänen kertomuksensa Ur. Paitsi että sen tarinassa Kindlellä on aivan oleellinen rooli, se oli pitkään luettavissa ainoastaan Amazonin laitteella. Tällainen tietysti sai aikaan pahaa verta monissa lukijoissa, koska jos halusi saada Urin luettavakseen, ei siihen ollut muita (laillisia) keinoja kuin maksaa Amazonille. Seuraavina vuosina Kingiltä ilmestyi muutamia karkeasti pienoisromaanin mittaisia kertomuksia nimenomaan sähkökirjoina. Pitkä novelli Mile 81 (Simon & Schuster 2011), yhteistyönä Stewart O'Nanin kanssa syntynyt baseball-aiheinen kertomus A Face in the Crowd (Simon & Schuster 2012) ja aseenkanto-oikeutta käsittelevä pamfletti Guns (Philtrum Press 2013) ilmestyivät Amazonin "Kindle Singleinä".

Ur ja Mile 81 sisältyivät myöhemmin Kingin The Bazaar of Bad Dreams -kokoelmaan (2015), mutta A Face in the Crowd ja Guns eivät toistaiseksi ole luettavissa kuin sähköisinä julkaisuina.

II

Mile 81 on monella tapaa arkkityyppinen Stephen King -kertomus. Melkein kuin King kirjoittaisi pastissia alkuaikojen tuotannostaan. Kertomus sisältää useita perinteisen King-tarinan peruselementtejä, kuten aikuisia kekseliäämmät lapsihahmot, arkipäiväisen mutta uhkaavaksi muuttuvan miljöön, yliluonnollisen auton ja lähes itseironista huumoria. Kertomus ei ole missään nimessä suurta kirjallisuutta eikä edes erityisen ikimuistoinen hetki tekijänsäkään tuotannossa, mutta siitä henkii hauskuus – King on todennäköisesti nauttinut sen kirjoittamisesta.

Mile 81 sijoittuu mainelaisen valtatien levähdyspaikalle, jonka liiketoiminta on lakkautettu ja josta on tullut sittemmin lähinnä teinien ryypiskely- ja naiskentelupaikka. Levikkeelle saapuu likainen farmariauto, joka alkaa aterioida sitä varomattomasti lähestyvillä ihmisillä. Juonen lähtökohta on juuri niin naurettava tai nautittava kuin lukijan oma näkökulma vain sallii. Se että tapahtumat laittaa liikkeelle voima, joka on oikeastaan tosi typerä, sallii kuitenkin Kingille kirjoittajana monia etuoikeuksia.

Ensinnäkin King saa luvan olla suuremmin välittämättä tarinankerronnan lainalaisuuksista, siitä miten tarina "kuuluu kertoa". Novellin rakenne on oikeastaan hyvin samankaltainen kuin melkein kolmekymmentä vuotta varhaisemmassa Ihmissuden vuosi -pienoisromaanissa (josta voi lukea lisää täältä). Novellin jokainen luku marssittaa levähdyspaikalle uuden auton ja sen mukana tietysti lisää uhreja. Luvut etenevät melkein kaavamaisesti: esitellään auton matkustaja tai matkustajat, jotka ihmettelevät levähdyspaikalla nököttävää farmaria, ja kerrotaan pari kuvaavaa anekdoottia heistä ennen kuin he astuvat liian lähelle autoa ja tulevat imaistuksi sen sisuksiin. Variaatiota on oikeastaan hyvin vähän, mutta jälleen kerran King osoittaa, että hänen vahvuutensa ei ole niinkään tarinassa tai juonenkäänteissä vaan henkilöissä. Ei kukaan Mile 81:n hahmoista nouse erityisen vahvaksi sinänsä, mutta heissä kaikissa on sarjakuvamaista charmia, jokainen on omanlaisensa kiehtova pikku karikatyyri. Näiden ihmiskuvien kanssa King sitten leikittelee jutustelemalla heistä yhtä ja toista ja sitten syöttämällä heidät autolle sopivien ällöefektien kera.

Tämä onkin toinen Kingin itselleen sallimista seikoista: hän voi irrotella tarinallaan melko vapaasti. Kun kertomus ei ota itseään vakavasti (kuinka se voisikaan?), sen raameissa voi keskittyä pelkkään jutuniskentään. Koska tarina etenee luvuittain melkein syklisesti, se tarjoaa kertojalle mahdollisuuden pieniin sisäistarinoihin. Ainahan Kingillä on takaumia ja välillä hyvinkin laajoja vilkaisuja hahmojensa menneisyyksiin, mutta Mile 81:n kohdalla kerronnassa on tietynlaista rupattelevuutta. Se tuo mieleen ne jutut, joita joku tarinan levähdyspaikan kahvion entisistä vakiasiakkaista olisi voinut kertoilla innokkaille kuulijoilleen nurkkapöydässä. Sävy lähestyy esimerkiksi novellin "Siihen kasvaa kiinni" (It Grows on You, 1973) tai romaanin Buick 8 (From a Buick 8, 2002) kerrontaa. Tämänkaltaisessa kertomuksessa voi kertoa oikeastaan ihan mitä tahansa, jos kuulijat vain saa lumoutumaan. Voi vaikka kertoa avaruudesta tulleesta ihmissyöjäperheautosta.

Buick 8 on sikälikin hyvä vertailukohta, että myös siinä on yliluonnollinen, "elävä" auto. Lisää samanlaisia tapauksia Kingin tuotannossa ovat Keltatakkiset alhaiset miehet -kertomuksen (Low Men in Yellow Coats, 1999) autot sekä tietenkin romaanin Christine, tappaja-auton (Christine, 1983) nimikko-Plymouth. Christinen elokuvaversioon itse asiassa viitataankin suoraan Mile 81:ssa, joten King on hyvin tietoinen näistä alluusioista itsekin. Siinä missä mainituissa tarinoissa autojen voimien taustalla on jokin yliluonnollinen voima, henkiolento tai muu vastaava, Mile 81:n farmarin vihjataan tulevan avaruudesta. Onko se edes oikeasti auto, ei ole varmaa – mahdollisesti jokin on vain ottanut auton muodon. Tämä puolestaan tuo mieleen novellin "Rekat" (Trucks, 1973) ja etenkin sen filmatisoinnin Maximum Overdrive (1986), jonka King itse käsikirjoitti ja ohjasi. Elokuvaversiossa Maapallon ohittava komeetta saa kaikki planeetan laitteet toimimaan itsenäisesti ja hyökkäämään ihmisten kimppuun.

III

Tavallaan erikoisin osuus Mile 81:a on sen ensimmäinen luku. Siinä nuori poika, Pete Simmons, joutuu isoveljensä lemppaamaksi ja päättää siksi lähteä yksin tutkimaan levähdyspaikan hylättyä liikekeskusta. Peten harhailua ja havainnointia tyhjissä liiketiloissa seurataan pitkään. Luku päättyy hieman teennäisen oloisesti siihen, että Pete ottaa maistiaiset löytämästään viinapullosta ja nukahtaa hiprakkaansa. Peten liikkeillä on hyvin vähän mitään tekemistä muun tarinan kanssa. Toki hän tekee paluun lopussa ja häätää salaperäisen auto-olennon (melkein satumaisen näppärästi suurennuslasilla), mutta tällainen juonenkäänne ei olisi vaatinut millään muotoa pitkää alkulukua pohjustuksekseen.

Voisiko olla niin, että Peten tarinan on alun perin pitänyt olla jotain aivan muuta – jotain mikä ei ole päässyt alkua pidemmälle ja joka on sitten liitetty tyystin toisenlaiseen tarinaa? Tämä luultavasti on minulta ylitulkintaa, mutta kertomuksen aloitus tuntuu joka tapauksessa kummalliselta. Voihan toki olla niinkin, että Kingillä on ollut tarkoituksena kirjoittaa juuri Ihmissuden vuoden tyyliin hieman laajempi kertomus, jossa levähdyspaikalle saapuu jos jonkinmoista väkeä. Mutta kun kirjoittaja on huomannut alkavansa toistaa samanlaista kaavaa hyvin nopeasti, hän on luopunut ideasta ja kirjoittanut pikaisen lopetuksen. Tällaisia ideoita, joita ei ole viety (tai osattu viedä?) aivan loppuun asti, tuntuu olevan Kingin viime vuosien teoksissa jonkin verran.

Eräs tällainen useitakin puolittaisia ideoita sisältävä teos on samana vuonna Mile 81:n kanssa ilmestynyt massiivinen romaani 22.11.63. Se todellakin on kimppu monenmoista, mikä ei ole kokonaisuuden kannalta millään tavalla oleellista mutta mitä ei myöskään ole raaskittu jättää pois. Tuolloin vielä ilmestymättömästä romaanista on pitkähkö katkelma Mile 81:n lopussa.

Pimeä yö, tähdetön taivas - mietteitä Stephen Kingin äärellä #9

Stephen King

Pimeä yö, tähdetön taivas

Tammi, 2012 (alkuteos Full Dark, No Stars, 2010). 354 s. Sid. Suom. Ilkka Rekiaro.

I

Full Dark, No Stars ilmestyi alkukielisenä vuonna 2010, ja suomennos Pimeä yö, tähdetön taivas kaksi vuotta myöhemmin. Tässä vaiheessa Stephen Kingin uraa oli jo ehditty tottua erilaisiin muotokokeiluihin. Hänen tuotannolleen leimallisten tiiliskiviromaanien lisäksi Kingiltä oli ilmestynyt lyhytproosaa sekä kokoelmina että erikoisempina yksittäisniteinä, oli jatkokertomusta, oli kuvakirjaa, oli vain ääni- tai sähkökirjana ilmestyneitä kertomuksia, oli salanimillä kirjoitettuja teoksia ja niin edelleen.

Yksi Kingin tuotannon omalaatuisimmista muodoista on pienoisromaanikokoelma. Tämäntyyppistä julkaisulajia ei kovin paljon harrasteta. Jos kirjailija kirjoittaa jotain lyhyen romaanin tai pienoisromaanin (engl. novella) mittaista, on aivan luontevaa julkaista sellainen omana nimikkeenään. Noin satasivuinen kertomus on kioskipokkarin perusmitta, ja esimerkiksi Suomessa tällaisia tiiviitä romaaneja ovat kirjoittaneet jokseenkin jokainen laajan uran luonut kirjailija.

Stephen Kingin tapauksessa asia ei ole kuitenkaan ollut ihan niin yksioikoinen. Syy siihen on pitkälti kustannustoimintaa ohjaavissa voimissa. Ensinnäkin King on aina ollut erittäin tuottelias. Sen jälkeen, kun esikoisromaani Carrie ilmestyi 1974, on häneltä julkaistu lähes joka vuosi ainakin yksi uusi kirja. Ainoat poikkeukset ovat vuosi 1976 (jolloin silloinkin joulukuussa ilmestyi Richard Bachman -salanimen ensimmäinen romaani) ja 1988 (lukuun ottamatta paria erikoisjulkaisua, minkä lisäksi edellisvuonna oli ilmestynyt kolme uutta romaania ja yksi romaani ensimmäistä kertaa tavallisena kuluttajapainoksena). Kustantamoiden kannalta tällainen on ongelmallista, sillä pelkona on, että useat saman kirjailijan uutuudet syövät toistensa menekkiä. Tämähän on monesti myöhemmin osoittautunut Kingin kohdalla turhaksi peloksi (vuonna 1996 Yhdysvaltain kymmenen myydyimmän kirjan listalla oli parhaimmillaan seitsemän Kingin teosta), mutta siihen meni aikaa.

Ensimmäinen keino helpottaa ylikuumenemista oli ottaa käyttöön nom de plume, pseudonyymi, salanimi. Richard Bachmanina King pystyi julkaisemaan viisi kirjaa, jotka poikkesivat viimeistä lukuun ottamatta hänen tavanomaisemmasta kauhu- ja fantasiaprofiilistaan. Sittemmin Bachmanilta on ilmestynyt vielä pari "postuumia" teosta. Toinen tapa oli julkaista romaaneja, joiden King "ei uskonut kiinnostavan tavallista yleisöään", rajoitettuina painoksina pieniltä erikoiskustantajilta. Näin alkoi esimerkiksi Musta torni -sarjan julkaisuhistoria.

Kolmas tapa oli alkaa niputtaa yhteen kertomuksia, jotka olivat liian pitkiä novelleiksi mutta tarpeeksi lyhyitä pinottavaksi samoihin kansiin. Kingin pienoisromaanit ovat sellaisia, joista monet joku muu kirjoittaja olisi ilomielin julkaissut omina niteinään. Kustantajan näkökulmasta kuitenkin oletettiin, että Kingin lukijat janosivat paksuja kirjoja ja siksi olisivat vieroksuneet ohkaisia, hieman yli satasivuisia julkaisuja. Ensimmäinen Kingin pienoisromaanikokoelmista, Different Seasons (suomeksi kahdessa osassa ensin Kauhun vuodenajat, sittemmin muutamalla muullakin nimellä), oli sikälikin riski, että se oli suurelta osin kaikkea muuta kuin kauhua. Different Seasons loi kuitenkin mallin tulevalle muodolle. Se sisälsi neljä kertomusta, jotka oli sidottu toisiinsa löyhästi. Neljästä pienoisromaanista kolme oli realistisia vailla minkäänlaista yliluonnollisuutta. Vain päätöskertomuksessa oli perinteisempiä kauhutehoja. Mielestäni kokoelma on edelleen yksi Kingin uran vahvimmista teoksista. Se on sitä sekä tarinoidensa että kielensä puolesta.

Toinen vastaava kokoelma ilmestyi 1990. Four Past Midnight (suom. Sydänyö; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä) on hengeltään hyvin erilainen kuin edeltäjänsä. Sen kaikki neljä kertomusta ovat kauhufantasiaa ja kieltämättä sellaisia, että omina kirjasinaan ne eivät jaksaisi kantaa ihan loppuun saakka. Kokoelmana ne saavat toisistaan vipuvoimaa vaikka ovatkin täysin itsenäisiä tarinoita. Aivan toista maata on sen sijaan vuoden 1999 Hearts in Atlantis (suom. Pedon sydän), jonka viisi kertomusta vaihtelevat puhtaasta romaanista novelleihin. Kertomukset kuitenkin liittyvät toisiinsa niin tiukasti, että kirjan voi lukea aivan hyvin myös romaanina. Yhteenkuuluvuus on sikäli melkoinen saavutus, että King käsittelee kirjassaan hyvin realistisesti 1960-luvun opiskelijaliikehdintää, toisaalta hieman maagisen realismin henkeen sotaveteraaniutta ja kytkee tähän kaikkeen myös Mustan tornin avoimen yliluonnollisuuden.

Vuonna 2010 ilmestyi sitten Pimeä yö, tähdetön taivas. Uudella vuosituhannella oli Kingiltä alettu julkaista viimein ohuempiakin kirjoja (The Colorado Kid vuonna 2005), ja varsinkin sähkökirja julkaisumediana oli avannut tällaisia mahdollisuuksia. Pimeä yö, tähdetön taivas olikin jälleen hieman erilainen kokonaisuus kuin aiemmat pienoisromaanikokoelmat. Sen tekstejä yhdistävät teemat ja aiheet. Vaikka ne eivät sinänsä liity toisiinsa, ne kuuluvat yhteen. Kertomukset tuskin ovat syntyneet ilman toisiaan.

II

Pimeää yötä lukiessani huomasin pohtivani monia rajoja. En välttämättä sellaisia, joita teos itsessään koettelisi. Pikemminkin kyse on omien ja muiden luomien odotusten aiheuttamista rajaviivoista. Otetaan esimerkiksi tekstilaji. Olen yllä puhunut pienoisromaaneista. Ja kyllä, Pimeän yön tekstit ovat pääosin pienoisromaaneja – ne ovat pitkähköjä ja kantaisivat itsensä yksinäänkin. Vain yksi kertomuksista on selvästi jotain muuta. Mutta: Suomennoksen jälkisanoissa King on laitettu puhumaan "novelleista". Alkutekstissä vastaava sana on "story". Stephen Kingin virallinen verkkosivusto sen sijaan nimeää jokaisen kertomuksista "short storyksi" novellan sijaan (novella-sanaa käytetään sivustolla kyllä monen muun sellaisen tarinan kohdalla, joihin se ei mielestäni sovi). Ilmeisesti ainakin osittain taustalla ovat Suomen ja Yhdysvaltojen erilaiset tavat määritellä. Jälkimmäisessä kategoriat perustuvat usein sanamääriin, meillä Suomessa johonkin epämääräisempään kerronnallisuuden ja tarinan rakenteen seikkoihin (ja nyt ei edes yritetä lähteä pohtimaan, olisiko sana novelli varattava vai tietynlaisille, ns. korkeakirjallisille lyhytkertomuksille). Ja jottei asia olisi turhan selvä, on suomenkielisen laitoksen takakannessa käytetty sanaa "pienoisromaani".

Tällainen on lopulta semanttista knoppailua. Entä tarinoiden sisältö? Vaikken yleensä juuri lue kirjojen takakansitekstejä, tässä tapauksessa haluan pysähtyä sen pariin hetkeksi. Tammi käyttää mainospuheessaan sellaisia sanamuotoja kuin "puistattavan hyytävä", "synkkä", "yönpimeä" – ja onpa kritiikkisitaateista saatu irrotettua myös klassinen "kauhun kuningas". Saatan tulkita liikaa, mutta minusta kuulostaa, että kustantaja yrittää epätoivoisesti viitata kauhugenreen joutumatta sanomaan suoraan, että kauhusta ei varsinaisesti ole kyse. Mersumies-trilogian kanssa Tammi käytti toista taktiikkaa ja antoi kirjoille alaotsikoksi "trillerin", jottei kukaan kauhua etsivä joutuisi pettymään rikoskertomuksen parissa. Nyt puolestaan yritetään uskotella, että luvassa on kauhua, vaikka rikostarinoistahan nämäkin ovat. 

King on koko uransa kirjoittanut rikosfiktiota. Aivan ensimmäisten julkaistujen novellien joukossa on monta ei-yliluonnollista kertomusta, jotka kuvaavat rikosta ja rikollisia. Romaanipuolella sen sijaan hänet leimattiin alusta asti kauhukirjailijaksi (ks. aiheesta esim. Kingin essee "On Becoming a Brand Name"). Suomessa tätä mainetta korostettiin pitkään jo kirjojen nimissä. Yllä jo mainittiin, kuinka Different Seasons kääntyi Kauhun vuodenajoiksi, vaikka sisällössä ei kovin paljon kauhua ollutkaan. Oli miten oli, Kingin kirjatuotannosta iso osa on kauhua tai ainakin yliluonnollista proosaa. Yliluonnolliset elementit jättävätkin helposti varjoonsa niiden alla olevat rikosjuonet. Esimerkiksi jo Kosketuksessa (Dead Zone, 1979) on poliittisen salamurhan aihe, ja Pimeä puoli (The Dark Half, 1989; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä) on pohjimmiltaan kovaksikeitetty rikosjuttu huolimatta siitä, että rikollinen onkin lihaksi tullut sivupersoona. Niiden välissä ilmestyi Piina (Misery, 1987), täysin ei-yliluonnollinen romaani, joka kuitenkin myytiin "psykologisena kauhuna" mieluummin kuin rikosfiktiona tai edes epämääräisesti "trillerinä".

Kolmas Pimeän yön herättämä rajankäynti liittyy Kingin kirjoitustyyliin. Vaikka Kingin maine suuren yleisön mittakaavassa on pelottavan kertojan, eivät kauhua laajemmin lukevat pidä häntä millään tavoin kovin kummoisena kauhukirjailijana. Kingin vahvuudet liittyvätkin enemmän hänen psykologiseen silmäänsä ja yhteisön kuvaukseensa. Kingin kauhutehoja vesittävät yleensä paitsi lavea ja rönsyävä kerronta myös hänen mieltymyksensä huumoriin. Hyvin usein hän katkaisee kiristyvän tunnelman jollain koomisella sivuhuomautuksella. Jokin sinänsä kauhea asia esimerkiksi voi tuoda henkilöhahmon mieleen huvittavan muiston. Tarkoitus on varmaankin usein tehostaa kauhistuttavuutta ankkuroimalla se hahmon ja lukijan arkielämään, mutta useimmiten käy päinvastoin ja jännite lässähtää. Näin ei kuitenkaan käy Pimeän yön kertomuksissa.

III

Pimeän yön kolme rikoskertomusta – 1922, Iso kuski ja Hyvä avioliitto – ovat kingiläisittäin poikkeuksellisen totisia, brutaaleja ja tylyjä. Niissä ei juurikaan pilkahtele huumori, korkeintaan tarinoiden alkupuolella kun asiat ovat vielä hyvin. Kokoelman alkuperäinen nimi Full Dark, No Stars on erittäin osuva. Nämä tarinat ovat synkkiä.

Mainitut kolme kertomusta kuvaavat rikoksia mutta vieläkin enemmän rikosten vaikutuksia. Ne saattavat laukaista uusia pahantekoja, ne todennäköisesti levittävät kärsimystä sivullisiinkin (uhreja eivät ole vain rikosten suorat kohteet vaan myös omaiset ja yhteisö), ja rikos saa tavalla tai toisella rangaistuksensa. Rangaistus ei välttämättä tule viranomaisilta – tässä kokoelmassa ei itse asiassa koskaan – vaan joko tekijän itsensä sisältä (1922), rikoksen uhrilta (Iso kuski) tai tekijän läheiseltä (Hyvä avioliitto). Pimeä yö käsitteleekin koston dilemmaa: onko oikein rangaista rikoksesta uudella rikoksella?

Pimeän yön ihmiskuva on lohduton. King sanoo jälkisanoissaan halunneensa "kirjoittaa siitä, mitä ihmiset saattaisivat tehdä ja miten he saattaisivat käyttäytyä tietyissä kiperissä tilanteissa". Hän viitannee tarinoidensa päähenkilöihin, mutta itse näen tämän liittyvän oikeastaan jokaiseen kirjan henkilöön. Synkimmillään se tarkoittaa kaikkia niitä kertoja, kun ihminen tekee jotain, mikä yleisesti mielletään vääräksi tai pahaksi. Mikä saa ihmisen tappamaan, ehkäpä jopa useita kertoja, ja siinä sivussa elämään näennäisen tavallista elämää? Kun Ison kuskin päähenkilö Tess lähtee kostamaan hänelle tehtyä vääryyttä, on lukijan helppo ymmärtää häntä. Sen sijaan häneen itseensä kohdistunutta silmitöntä väkivaltaa ei perustella. Se vain tapahtuu, ja lukijan on itse tehtävä päätelmänsä. Helpoin ratkaisu on todeta, että sellaista sattuu, maailmassa on pahuutta, jotkut ihmiset ovat sairaita ja niin edelleen. King kuitenkin pakottaa miettimään pidemmälle. Entä sitten kun läheiset edesauttavat varsinaisen rikoksentekijän "pahuutta" ja "sairautta"? Entä sitten kun silmittömän pahoihin tekoihin toistuvasti kykenevä ihminen on samaan aikaan mitä rakastavin ja rakastettavin perheenjäsen?

King ei kaunistele. 1922 kuvaa murhan ja sen jälkipuinnin tarkasti mutta lähes toteavasti. Melkein kuin yhteiskunnallinen realisti kuvaisi teollista työtä. Vasta seuraamukset ovat se kammottava osuus, kun teon aiheuttamat aallot alkavat iskeytyä ympärillä oleviin. Iso kuski vetää lukijan osaksi raiskausta, hirvittävää sellaista. Mieslukijana näkökulmani on varmasti rajoittunut, mutta kehtaan silti väittää Kingin löytäneen oikean tavan kirjoittaa kohtaus. Se on julma ja väkivaltainen muttei mässäile. Se ahdistaa lukijaa, mutta niin sen pitääkin. Kukaan ei taatusti ole raiskaajan puolella hetkeäkään. Hyvä avioliitto vie lukijan kenties kirjan rankimman kysymyksen äärelle: mitä jos lähimmäisesi ei olekaan sitä, minä olet häntä pitänyt vuosikausia; mitä jos koko elämäsi on ollut jonkun toisen valetta? Se on raskas kysymys eikä oikeastaan edes kovin harvinainen. Hyvässä avioliitossa valhe on sarjamurhaajan, mutta tavallisimmillaan se voi olla vaikkapa sarjapettäjän. Mittakaava vain on toinen.

IV

Olen toistaiseksi jättänyt mainitsematta Pimeän yön kolmannen kertomuksen, novellin "Kahden kauppa". Se poikkeaa ensi silmäyksellä muista teksteistä tyystin. Se on selvästi lyhyempi, ehdottomasti novellimittainen. Se sisältää yliluonnollisuuksia. Se ei kuvaa varsinaisesti rikosta, ei ainakaan siinä mielessä että lakeja rikottaisiin.

"Kahden kauppa" on oikeastaan eräänlainen faabeli, vertauskuva, satu. Vähän samaan tapaan kuin tuoreempi pienoisromaani Keveys (Elevation, 2018; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä), joka tosin on aika paljon toiveikkaampi. Se alkaakin melkein kepeänä, vaikka alkutilanne on sarjakuvamaisen synkkä: syöpäsairas mies kohtaa paholaisen. Pimeän yön muiden kertomusten tapaan tämäkin tarina saa lopulta hyvin makaaberin sävyn. Mies saa elämälleen lisäaikaa, jos hän nimeää jonkun muun sijaiskärsijäkseen. Ja kärsiä joku toinen sitten saakin.

Kingin kerrontatyyli on koko ajan ulkopuolisen toteava, jälleen sadun tapaan. Ympäröivä maailma menee menojaan, hahmot kohtaavan monenlaista, ketkä hyviä ja ketkä huonoja asioita. Keneenkään ei yritetä samaistua. Silti lopputulos on kylmäävä. Voisiko joku oikeasti, jos saisi tilaisuuden käydä kauppaa paholaisen kanssa, tehdä näin? Ajatella, että kyllä elämä on mukavaa, kunhan vain itsellä menee hyvin muiden kustannuksella? Aika helppo meidän on myöntää, että kyllä totta kai, näinhän se menisi.

Yksinään "Kahden kauppa" olisi näppärä mutta hieman yhdentekevä moraalitaru. Mutta kun se on Pimeän yön muiden tarinoiden joukossa, se saa kummasti lisäpontta. Se on yllättävä kahden realistisen julman kertomuksen jälkeen. Ensin lukijaan iskee epäusko siitä, mitä hän on lukemassa, mutta aiempien tarinoiden synkät varjot sävyttävät myös "Kahden kauppaa", muistuttavat mistä siinäkin on pohjimmiltaan kyse. Novellin lopussa lukija voi naurahtaa sen liioitellulle häijyydelle – mutta nauru tarttuu kurkkuun, kun siirrytään jälleen Hyvän avioliiton realistiseen julmuuteen. "Kahden kauppa" on hengähdystauko, hetken suvantovaihe, mutta tarpeellinen ja tehokas.

V

King sitoo Pimeän yön kertomuksia toisiinsa mielenkiintoisesti. Kyse ei ole nokkelista ristiviittauksista. Tarinoissa ei esiinny samoja henkilöitä tai edes paikkoja, eikä niissä viitata toistensa tapahtumiin (saati Mustaan torniin, herran kiitos). Yhtymäkohdat ovat hyvin hienovaraisia, melkein alitajuisia.

Tietenkin kertomusten teemat ja aiheet risteävät. Koston, itsekkyyden tai tekojen seuraamusten toistuva käsittely vaikuttaa tekstien välillä ja saa lukijan yksittäisten kertomusten sijasta kokonaisuutta. King varioi taitavasti näitä johtoajatuksiaan. Tarinat rinnastuvat toisiinsa, ja jopa jotkin tilanteet samaistuvat lukijan mielessä helposti, mutta risteyskohdissa polut vievät uusiin suuntiin.

Toinen, paljon pienempi keino, on käyttää peräkkäisissä tarinoissa joitain toistuvia avainsanoja. Esimerkiksi jokin hieman epätavallisempi sanonta tai vertaus voi kertautua seuraavassa kertomuksessa. Tai vaikkapa ammatti, kuten kirjastonhoitaja joka esiintyy sekä 1922:ssa että Isossa kuskissa. Tällaiset ristipistot eivät ole millään tavoin alleviivattuja tai välttämättä huomattavaksi tarkoitettuja. Lukija voi tietenkin panna ne merkille, ehkä jopa ärsyyntyä moisista "kömpelöistä toistoista". Ne ovat kuitenkin yllättävän vaikuttava tapa saada tarinat limittymään toisiinsa lukijan mielessä.

Pimeä yö, tähdetön taivas pitäisi lukea yhtenä teoksena neljän erillisen sijasta. Tämän vuoksi on harmillista, että kirjan kertomuksista kolme on filmattu omina itsenäisinä elokuvinaan. En ole nähnyt niistä ainoatakaan, joten en voi arvioida onnistumista. Pelkään kuitenkin, että jotain kirjan ominaislaadusta on kadotettu sovitusten myötä. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö elokuvaversiot voisi olla toimivia ja päteviä omina teoksinaan. Hyvän avioliiton on sovittanut King itse ja Ison kuskin Richard Christian Matheson, joten ainakin ammattilaiset ovat olleet asialla. En voi kuitenkaan olla tekemättä vertausta Kauhun vuodenajat -kokoelmaan. Senkin neljästä tarinasta kolme on filmattu, ja jokainen elokuvista on hieno. Jotain kuitenkin puuttuu, ja se jokin on tarinoiden välinen jännite, niiden vaikutus toisiinsa.

VI

King päätyi itse kuitenkin sekoittamaan kokonaisuuttaan. Full Dark, No Starsin pokkaripainokseen (2011) nimittäin sisällytettiin uusi novelli. "Under the Weather" -nimistä tarinaa voi kyllä pitää ikään kuin klassikkolevyn remasteroidun cd-painoksen bonusraitana, jonka voi kyllä kuunnella mutta jota ei miellä varsinaisesti levyyn kuuluvaksi. Tällainen lukutapa on perusteltu, sillä "Under the Weather" julkaistiin myöhemmin Kingin novellikokoelmassa The Bazaar of Bad Dreams (2015; ei suomennettu).

Mutta silti. Alkuperäinen Pimeä yö, tähdetön taivas on sen verran harkittu kokonaisuus, että ylimääräisen tarinan liittäminen entisten jatkoksi tuntuu jotenkin painokkaalta. Todennäköisesti tulkitsen liikaa. Luultavimmin King kirjoitti kokoelman jo ilmestyttyä novellin, jonka koki jollain tavalla vielä liittyvän aiempien kertomusten jatkumoon ja pokkarilaitos tuntui sopivalta väliltä saada se julkaistuksi. Mikäs siinä.

"Under the Weather" on paljon muuta kirjaa kevyempää tekoa. Se on yhden idean, vieläpä oikeastaan loppukäänteen, ympärillä rakentuva pienimuotoinen tarina. Kyllä, se on eräänlainen rikosjuttu, juuri sellaista sorttia joka julkaisupaikasta riippuen voidaan lukea myös kauhuna. Se ei millään tavalla liity Pimeän yön kostotematiikkaan, mutta voisi kyllä vastata kysymykseen siitä, mihin kaikkeen ihminen on valmis, kun olosuhteet antavat mahdollisuuden. Lihaa luiden ympärille "Under the Weather" saa mainostoimistomiljööstä, mutta novellin painavuuteen se ei juuri tuo mitään uutta. Arkipäiväinen ympäristö korkeintaan korostaa ajatusta tavallisesta ihmisestä erikoisessa tilanteessa.

"Under the Weather" on kuin hiljainen coda muun kokoelman vivahteikkaammalle sinfonialle. Se kestää lukemisen, mutta olen tyytyväinen, ettei sitä sisällytetty suomennokseen.