Cycle of the Werewolf - mietteitä Stephen Kingin äärellä #8

I

En ole aivan varma, oliko Ihmissuden vuosi ensimmäinen alusta loppuun lukemani Stephen Kingin kirja, mutta ainakin se oli ensimmäinen, jonka luin alusta loppuun yhdeltä istumalta.

Veikkaan olleeni nelos- tai vitosluokkalainen, yksitoistavuotias, juuri parhaassa iässä lukemaan ihmissusitarinoita. Muistan käyneeni koulupäivän jälkeen Vilppulan kirjastossa (ja muistan kirjaston sijainneen jo silloin nykyisissä tiloissaan, joihin se joutui muuttamaan vuonna 1994, nelosluokkani keväänä), niin kuin usein muulloinkin, ja kaartaneeni heti ulko-ovelta oikealla, kahden hyllynvälin matkan sinne, missä Kingit odottelivat. En tosiaan ehkä ollut lukenut vielä ainuttakaan kingiä kokonaan, mutta yritys oli kova.

Tällaiseen tarpeeseen Ihmissuden vuosi oli mitä sopivin: se oli ohut (128 sivua), ja siinä oli paljon kuvia. Kun pääsin kotiin, tein välipalaa ja istuin ruokapöydän päähän lukemaan. Oli sateinen päivä, joten mitä muutakaan sitä ihminen tekisi kuin lukisi? Ehkä pelaisi Nintendoa, joo, mutta olin jo noihin aikoihin alkanut päästä hajulle asioiden tärkeysjärjestyksestä...

Aivan ensimmäiseksi minua kiehtoi kirjassa sen kuvitus. Bernie Wrightsonin nimi ei lue kannessa ihan yhtä suurella kuin Kingin mutta silti suuremmalla kuin kuvittajan yleensä. Nimi olikin minulle jo tuttu, mahdollisesti hänen toisesta King-yhteistyöstään, Creepshow'sta, kenties jostain muustakin sarjakuvasta. Joka tapauksessa – jumalauta miten hienoja Ihmissuden vuoden kuvat olivat, etenkin värilliset. Kuva jossa ihmissusi repii poliisin kasvot irti tai se jossa kaksi miestä katselevat harmaassa syyssateessa silvottuja sikoja, olivat lumoavia. 

Ahmaisin kirjan siltä istumalta. Se oli tarpeeksi kevyt lukea ja tarinaltaan riittävän yksinkertainen. Siinä ei ollut Kingillä tyypillistä asioiden laajaa taustoittamista ja punaisen langan hylkäämistä pitkiksi ajoiksi, mikä yleensä oli saanut minut vielä tuolloin jättämään hänen kirjansa kesken. En tietenkään osannut vielä silloin eritellä asiaa näin sanoin, mutta jälkiviisaasti on helppo nähdä, että Ihmissuden vuosi tarjosi riittävän nopeasti ja tarpeeksi lyhyin väliajoin sitä, mitä kymmenvuotias minä Kingiltä janosin: verta ja kuolemaa. Jos jokaisen lyhyen luvun lopussa joku raadellaan hengiltä tai päitä isketään irti, on minun hyväksyntäni ollut taattu.

Olen lukenut Ihmissuden vuoden sittemmin muutaman kerran uudelleen. Aloin pitää kirjaa lukemisistani 17-vuotiaana, toukokuussa 2000, ja Ihmissuden vuosi mainitaan niissä listoissa kahdesti. Olen melko varma, että yläasteaikaan olen lukenut sen ainakin kerran. Aina aikaisemmin kyseessä on ollut Annika Eräpuron suomennos (Book Studio 1990), mutta tällä kertaa päädyin tutustumaan viimein alkuperäiskieliseen tekstiin.

II

Ihmissuden vuosi syntytarina on moneen kertaan kronikoitu. King itse on kertonut, kuinka kustantaja Christopher Zavisa oli lähestynyt häntä vuoden 1979 World Fantasy Conventionissa. Zavisa oli ehdottanut, että King kirjoittaisi kahteentoista lyhyeen osaan jaetun kertomuksen, joka julkaistaisiin Bernien Wrightsonin kuvittamassa kalenterissa. Ideana oli, että tarina etenisi kalenterissa joka kuukausi noin viisisataasanaisen tekstin verran. King suostui, omien sanojensa mukaan toisaalta koska oli jurrissa, toisaalta siksi, että hän halusi todistaa kirjoittavansa muustakin syystä kuin rahasta. Tällainen erikoisten julkaisumuotojen kokeilu on jatkunut Kingin uralla myöhemminkin, mikä ansaitsisi oman tekstinsä.

Työ ei kuitenkaan edennyt tyydyttävällä tavalla. Kingin ajatus oli kirjoittaa ihmissusikertomus, jossa jokaisen kuukauden täysikuun aikaan tapahtuisi uusi käännekohta. Lisäksi hän halusi sijoittaa tekstinsä kunkin kuun merkkipäiviin (juhlapäiviin tms.), mikä tietysti pakotti hänet venyttämään kalendaarista realismia. King on tunnettu laveasta kerronnastaan, joten ei ole erityisen yllättävää, että viidensadan sanan enimmäispituus osoittautui hänelle liian rajoittavaksi. Kun hän pitkän ajan kituuttamisen jälkeen antoi itselleen luvan kirjoittaa heinäkuun luvun monisanaisemmin, hän tunsi saaneensa tekstiin viimeinkin kunnon otteen. Zavisa ei ollut pahoillaan asianlaidan muutoksesta vaan ehdotti kalenterin sijasta pienen kirjasen tekemistä. Wrightsonin kuvitusta voisi hyödyntää niinkin.

Lopputuloksena syntyi pienoisromaani Cycle of the Werewolf. Zavisan kustantamo The Land of Enchantment julkaisi sen lopulta vuonna 1983. Painos oli rajattu 7500 kappaleeseen, minkä lisäksi teoksesta ilmestyivät myös 100 kappaleen numeroitu ja tekijöiden signeeraama laitos, johon sisältyi Wrightsonin taidelehti, sekä 250 kappaleen numeroitu ja signeerattu "deluxe-painos", joka sisälsi Wrightsonin taideportfolion. Kansanpainos ilmestyi vasta paria vuotta myöhemmin New American Librarylta. Samana vuonna ilmestyi vielä toinenkin laitos, joka sisälsi pienoisromaanin lisäksi Kingin sen pohjalta kirjoittaman elokuvakäsikirjoituksen Silver Bullet.

III

Olen toistellut usein, että mielestäni King on vahvimmillaan yleensä nimenomaan pienoisromaanimuodossa. Novelli useimmiten rajoittaa liiaksi hänen tyyliään, kun taas romaani (ja liian sallivat kustannustoimittajat) puolestaan antavat hänelle helposti luvan laventaa ja laajentaa kertomuksiaan liikaa. Sitä paitsi Kingin "pienoisromaanit" olisivat monen muun tekijän kirjoittamina aivan täyspainoisia romaaneja. Kingin lukijoille mikä tahansa alle viisisataasivuinen tuntuu olevan pelkkä välipala.

Cycle of the Werewolf on silti nimenomaan leimallisesti pienoisromaani, novella. Se on muodoltaan ja pituudeltaan suurelta osin hallittu (tosin tähän on yksi suuri poikkeama, johon palaan tuonnempana) ja tietoisesti tiivis tarina, jonka rakenteessa on kuitenkin  liikaa huippuja ja käänteitä jotta se olisi klassinen novelli. Kaikki tämä johtuu paljolti taustalla yhä vaikuttavasta kalenteri-ideasta. Vaikka King pitikin lyhyiden lukujen vaatimusta liian rajoittavana, se on pakottanut hänet kerrankin keskittymään oleelliseen.

"Oleellinen" merkitsee tässä tapauksessa kahtalaista: Suurin osa Cycle of the Werewolfin luvuista noudattavat ainakin suurin piirtein alkuperäisajatusta tiiviistä välähdyksistä, joiden avulla tarina etenee. Kahta tai kolmea kuukautta lukuun ottamatta jokaisen kuukauden teksti esittelee ihmissuden uhrin ja tilanteen jossa tämä saa loppunsa ihmissuden kynsissä. Rakenne toistaa itseään, mutta minua se ei ainakaan ole koskaan häirinnyt. Vielä yksitoistavuotiaana minuun teki suurimman vaikutuksen tietenkin tappokuvaukset. Ne ovat väkivaltaisia ja iskevän tylyjä. Niiden tehoa kasvattaa kuitenkin kaikki se, mitä ihmissuden ilmestymistä ennen kerrotaan. Ja tämä on se seikka, mikä minua nykyään miellyttää eniten: King aloittaa melkein kaikki luvut vahvatunnelmaisilla ja mielikuvia herättävillä kuvauksilla. Verrattain lyhytsanaisesti ja harkitusti hän saa herätettyä eloon vaikutelman juuri kyseisestä kuukaudesta, miljöönä toimivan pikkukaupungin ilmapiiristä ja sen asukkaista. Joka kerta kuvauksessa on uhkaa mutta myös jonkinlaista haikeutta, katkeransuloista ymmärrystä ihmisiä ja pikkukaupunkilaisuutta kohtaan. 1980-luvun alku oli muutenkin aikaa, jolloin Kingin teksteissä kuului eräänlainen itsetietoinen kirjallisuudellisuus, pyrkimys kirjoittaa hyvää kirjallisuutta eikä vain vetävää tarinaa. Parhaana esimerkkinä tällaisesta pidän Different Seasons -kokoelmaa.

Toisaalta Cycle of the Werewolf on Kingin pienoisromaaneista kevyimpiä. Yksi syy siihen on sen aihe. King ei tuo populaarikulttuurin ihmissusimyyttiin mitään uutta. Nyt ei edes puhuta 'Salem's Lotin kaltaisesta "vampyyriperinteen tuomisesta nykypäivään" vaan ihan vain perinteisestä ja klišeisestä ihmissusijutusta: ihminen muuttuu susimaiseksi pedoksi täydenkuun aikaan, ja vain hopealuoti pystyy tappamaan ihmissuden (totta puhuen, King ei sano, etteikö mikään muu voisi toimia; mitään muuta ei edes kokeilla). Ihmissusi oikeastaan onkin vain tekijä, joka saa muuten irralliset tuokiokuvat liittymään toisiinsa. Kingin todellinen(?) mielenkiinto tuntuu olevan Tarker's Millsin kaupungin asukkaissa. Näinhän se monesti on: King kuvaa usein pieniä amerikkalaisyhteisöjä ja niiden ihmisiä menneisyyksineen, salaisuuksineen ja ongelmineen, ja kauhuelementit ovat pikemminkin kerronallinen liima ja markkinointikeino kuin kirjoittajan todellinen intohimo. Tämä voisi selittää senkin, miksi Kingin tuntuu olevan niin vaikeaa kirjoittaa kertomuksilleen toimivia lopetuksia.

Cycle of the Werewolfin lopetuksessa ei ole mitään ongelmaa. Se on niin kaavamainen ettei voi epäonnistua.

Olen valmis antamaan kaiken ennalta arvattavuuden ja tavanomaisuuden anteeksi, koska tunnelma, jonka Kingin kieli ja anekdoottimaiset kuvaukset millsiläisistä herättävät, on niin vahva. On silti yksi mutta – isohko mutta – jota on vaikea hyväksyä, vaikkakin pystyn hyvin ymmärtämään sen. Tarkoitan nyt heinäkuun lukua. Siinä King rikkoo aiemmin noudattamansa periaatteet. Luku on selvästi muita pidempi, ja se keskittyy kaupungin ja ihmissuden sijasta Marty Coslaw -nimiseen poikaan, josta muodostaa kertomukselle ellei ihan pää- niin ainakin sankarihahmo. Luku muistuttaa kerronnaltaan perinteisempää tusina-Kingiä. Keskiössä ovat nyt toiminta ja tapahtumat tunnelmoinnin ja kaupungin kollektiivisen alitajunnan kuvaamisen sijasta. Ratkaisu on, kuten sanoin, ymmärrettävä – näin King saa tarinaansa perinteisemmän draaman kaaren (minkä tarpeellisuudesta en ole lainkaan varma) ja pohjustuksen loppuratkaisuunsa. Luku on kyllä monella tapaa käännekohta, mutta se muuttaa tekstin hengen ja rikkoo tarinan soljunnan niin kuin herääminen rikkoo unen. Todellisuus tuntuu välttämättä aina unta kalpeammalta.

Marty on klassinen King-hahmo. Hän on kymmenvuotias ja älykkäämpi kuin moni muu ikäisensä. Hän on altavastaaja, Martyn tapauksessa siksi että hän on rampa ja sidottu pyörätuoliinsa. Pyörätuoli on näppärä keino pakottaa Marty kohtaamaan ihmissuden sen sijaan, että hän vain yrittäisi paeta. Martyn erilaisuuttaan korostavat kaksi hänen perheenjäsentään, karikatyyrimäiset isä (liikunnanopettaja joka ei oikein osaa suhtautua urheilukyvyttömään lapseensa) ja sisko (joka osaa vain vinkua, miten veli saa tahtonsa läpi vain koska herättää muissa sääliä). Martyn äitiin viitataan vain pariin kertaan, ja hän jää Kingin hysteeristen naishahmojen perimuodoksi. Äidin veli, Al-eno, puolestaan on stereotyyppinen Kiva Aikuinen, joka ymmärtää lapsen tarpeet (tässä tapauksessa ilotulitteiden ampumisen oman henkensäkin uhalla). Vaikka ketään muutakaan Tarker's Millsin asukkaista ei kuvata juuri sen tarkemmin kuin Martyn perhettä, nämä jäävät silti jotenkin vielä ohuemmiksi. Sama pätee oikeastaan Martyynkin. On erittäin kuvaavaa, että ihmissuden uhrit, joiden ainoa tehtävä tarinassa on kuolla, ovat kiehtovampia ja edes hiukan syvempiä kuin ne, joiden pitäisi olla päähenkilöitä tai ainakin niitä joihin lukijan soisi samaistuvan.

IV

Cycle of the Werewolf olisi oleellisesti eri teos ilman Bernie Wrightsonin kuvitusta. Kirjan taitosta jokseenkin puolet on varattu muulle kuin Kingin tekstille.

Wrightson tarjoaa joka kuukaudeksi kolme erilaista kuvaa. Ensinnä ovat koko aukeaman tunnelmalliset, mustavalkoiset piirrokset, jotka toimivat otsikkokuvina kullekin luvulle. Näissä kuvissa ei nähdä ihmishahmoja, vaan ne ovat joko puhtaasti luonnonmaisemia tai kulttuurinäkymiä, jostain aivan asutuksen rajamailta (vähän niin kuin ihmissusikin on ihmisyyden ja eläimen rajamailla?). Otsikkokuvissa on helppo huomata projektin kalenteritausta; niiden alle voi hyvinkin kuvitella kalenteriruudukon. Piirrokset luovat kullekin luvulle omanlaisensa tunnelman, jo ennen kuin ainuttakaan sanaa on päästy lukemaan. Niin paljon kuin Kingin kuvallisuutta tässä teoksessa arvostankin, arvelenpa silti sen saavan lisäpontta nimenomaan Wrightsonin pohjustuksista. Omat suosikkikuvani ovat huhtikuu valtaisine kumpupilvineen ja elokuu lohduttomine tulvineen.

Toiseksi ovat ne kuvat, jotka minuun iskivät alakoululaisena. Jokaiseen kuuhun sisältyy yksisivuinen värikuva, jossa kuvataan kunkin luvun huippukohta, käytännössä jokin väkivallanteko. Kuvat ovat sarjakuvamaisia, värikkäitä ja dramaattisia. Usein Wrightson turvautuu häpeämättömiin splattertehoihin, mikä tietysti on sallittua silloin, kun tekstikin niin tekee. Niin paljon kuin lapsena näistä kuvista pidinkin, eivät ne enää tee samanlaista vaikutusta. Verisyydestään huolimatta ne tuntuvat turvallisilta. Niissä on samaa kaavamaisuutta kuin Kingin suhtautumisessa ihmissusitarinaan. Ne ovat juuri sellaisia, joita olisi voinut kuvitella ilmestyvän Wrightsonin töitä esittelevissä keräilykorttisarjoissa 1990-luvun alussa. Ongelmallista on myös se, että kuvat ja teksti eivät aina anna samaa informaatiota. Tekstissä esimerkiksi korostetaan usein ihmissuden käpälien ihmismäisyyttä, mutta piirroksissa näin ei ole; samoin teksti saattaa puhua pedon keltaisista silmistä, ja viereisellä sivulla näemmä aivan selvästi, että silmät ovat vihreät.

Lopulta jokainen luku päättyy pieneen mustavalkopiirrokseen. Näissäkään kuvissa ei ihmishahmoja nähdä (yhtä irtopäätä lukuun ottamatta) mutta ei myöskään maisemia. Yleensä vinjeteissä kuvataan jotain lukuun viittaavaa esinettä, kuten kaatunutta suolasirotinta tai lattialle levinneitä pelikortteja, ja kenties muutamaa pisaraa verta. Aiheiden arkisuudesta huolimatta pikkukuvissa on järkyttävää tehokkuutta. Ne konkretisoivat sitä, miten normaaliuteen on tullut repeämä ihmissuden iskiessä. Tilanne voi olla ohi, mutta asiat eivät enää ole sitä mitä vielä hetki sitten.

Kaikista puutteistaan (vai olisiko sittenkin kyse makuasioista?) huolimatta Wrightsonin kuvitus saa harmittelemaan, ettei nykyään enää aikuisten kirjallisuutta yleensä kuviteta. Taitava kuvittaja voisi tuoda kirjallisuuteen sellaisen tason, josta moni nykyteoskin saattaisi hyötyä, varsinkin silloin jos kuvittaja ja kirjailija tekisivät yhteistyötä. Cycle of the Werewolf olisi paljon köyhempi, ellei siinä olisi Wrightsonin osuutta.

V

Vuoden 1985 Silver Bullet -nide on siitä mielenkiintoinen julkaisu, että se sisältää oikeastaan kolme tulkintaa samasta tarinasta. Pienoisromaanin lisäksi on tietysti Wrightsonin kuvitus joka, kuten edellä on mainittu, antaa osittain toisenlaisen näkökulman tarinan vaiheisiin. Kolmas versio on Kingin itsensä kirjoittama elokuvakäsikirjoitus, nimiteksti Silver Bullet. On oikeastaan hyvin erikoista, että juuri Silver Bullet (elokuvaa esitettiin suomessa nimellä Hopealuoti) on valikoitunut julkaistavaksi painettuna. Se ei ollut ensimmäinen Kingin kirjoittama elokuvakäsikirjoitus, ei edes ensimmäinen filmattu. Kuitenkin se oli ainoa hänen käsikirjoituksensa melkein kymmeneen vuoteen, joka päätyi kirjankansien väliin.

Silver Bullet on hyvin erilainen kertomus kuin Cycle of the Werewolf. Se keskittyy oikeastaan pienoisromaanin jälkipuoliskoon eli Marty Coslaw'n osuuteen. Tarina sijoittuu kesään kokonaisen kalenterivuoden sijasta, ja elokuvan yleinen henki on paljon keveämpi kuin alkutekstin. Siinä missä King on romaanissaan pyrkinyt tekemään hyvin kirjallista tekstiä, tuntuu elokuvaversio olevan tarkoituksellisen leffa. Se ei edes yritä olla muuta kuin vetävä ja viihdyttävä kauhujuttu, aivan kuin King ei ihan luottaisi kyykyihinsä käsikirjoittajana. Tarinaan on tullut mukaan huumoria, joka puuttuu Cycle of the Werewolfista tyystin; ihmisussi esimerkiksi laulaa heti ensimmäisessä kohtauksessa!

Julkaistu käsikirjoitus eroaa monissa kohdin filmatusta elokuvasta. Näin ollen Silver Bullet -elokuva on oikeastaan jo kertomuksen neljäs versio. Ei lainkaan huono saldo pienimuotoiselta kertomukselta, joka sai alkunsa kalenteri-ideasta.