Rowland V. Lee: Frankensteinin poika

Frankensteinin poika
(Son of Frankenstein)
Universal Studios 1939
O: Rowland V. Lee. K: Wyllis Cooper. N: Basil Rathbone, Boris Karloff, Bela Lugosi, Lionel Atwill, Josephine Hitchinson, Donnie Dunagan.
99 min.

Kahdella ensimmäisellä Universal-studion Frankenstein-elokuvalla on kiistämätön klassikon status. Siksi on kovin ihmeellistä, että sarjan kolmas elokuva, Frankensteinin poika (Son of Frankenstein, 1939), on huomattavasti tuntemattomampi teos. Syytä sen hylkimiseen edeltäjiensä kustannuksella nimittäin ei ole.

Elokuva sijoittuu aikaan vuosikymmeniä alkuperäisten elokuvien jälkeen. Henry Frankenstein (tässä elokuvassa Heinrich) on kuollut, ja hänen poikansa Wolf palaa Yhdysvalloissa viettämiensä vuosien jälkeen esi-isiensä maille. Kyläläiset eivät uutta Frankensteinia hyvällä katso, sillä hänen isänsä luoman hirviön varjo on edelleen koko yhteisön yllä. Hyvin nopeasti nuoren Frankensteinin into suuntautuukin isänsä tutkimuksiin, etenkin kun tuhoutuneeksi luultu hirviö löytyy elossa laboratorion salaisesta huoneesta. Hirviöstä on pitänyt huolta toinen epäluoma, hirtetty ja kertaalleen kuolleeksi todettu Ygor (todellakin Ygor, ei Igor), joka tosin käyttää hirviötä omiin tarkoituksiinsa kostaessaan hirttotuomionsa langettaneille kyläläisille.

Vaikka Frankenstein (1931) ja Frankensteinin morsian (1935) ovat molemmat loisteliaita elokuvia, ei Frankensteinin pojalla ole hävettävää niiden seurassa. Se ei ehkä ole yhtä täynnä visuaalista loistoa, jolla ohjaaja James Whale täytti ensimmäiset elokuvat, mutta monessa mielessä se on dynaamisempi kuin etenkin sarjan ensimmäinen osa oli. Ohjaaja Rowland V. Leen ja kuvaaja George Robinsonin elokuvalle antama ilme on aivan yhtä goottilaisen jylhä. Varjot ovat jyrkkiä, maisemat uhkaavia ja lavasteet komeita. Monet groteskit yksityiskohdat lisäävät häiriintynyttä tunnelmaa, jossa koko ajan jokin on pielessä. Tällaisia ovat esimerkiksi Frankensteinin perheen autiuden ympäröimää ruokapöytää ylhäältä vartioivat villisianpäät tai kylän komisarion kankea tekokäsi.

Elokuvan näyttelijämiehitys on kauttaaltaan taidokas. Basil Rathbone on varsin uskottava Wolf von Frankensteinina. Hän ei kertaakaan sellaiseen teatraalisuuteen, joka välillä vaivasi vanhaa Frankensteinia esittänyttä Colin Clivea. Jopa Wolfin kunnioittavina nyökkäyksinä aiempia elokuvia kohtaan heittämät repliikin ("It's alive!") ovat luontevia. Rathbonen Frankensteinissa yhdistyvät aristokraattinen kopeus ja maaninen pakkomielteisyys ehkäpä vielä paremmin kuin hänen kuuluisimmassa roolissaan Sherlock Holmesina. Elokuvan trickster-hahmoa, jonkinlaista makaaberia kylähullua, Ygoria esittää Bela Lugosi. Draculana parhaiten muistettu näyttelijä osoittaa Frankensteinin pojassa, että hänen repertuaarinsa on paljon laajempi kuin tuijottavat silmät ja vieras korostus. Samaa voimaa Lugosi sai tarjota monessa muussakin sivuroolissa. On harmi, että hän(kin) joutui Hollywoodissa typecastingin uhriksi ja leimautui vain tietynlaisiin rooleihin. Hänessä taatusti olisi ollut ainesta muuhunkin. Samanhan osoitti myös Boris Karloff, joka onnistuikin osittain pääsemään hirviön roolin varjosta, vaikka vanha pulttikaula onkin hänen tunnetuin valkokangasminänsä. Tässä elokuvassa hirviön roolin on verrattain pieni, mukana lähes velvollisuudentunnosta. Hirviö toki on kaiken aikaan saava voima, mutta draama keskittyy aivan toisaalle Karloffin lähinnä kävellessä roolinsa läpi. Silti lopun huippukohta on tässäkin Frankenstein-elokuvassa (melo)dramaatisuudessaan koskettava.

Aino kauneusvirhe elokuvassa, ei kovin paha sekään, on Frankensteinin mukanaan tuoma perhe, joka oikeastaan on vain turha koriste elokuvassa. Perhe kyllä lisää Frankensteinin hahmoon inhimillisyyttä, joka muuten voisi hukkua hullun tiedemiehen roolin alle, mutta muutoin se rooli jää kovin muodolliseksi. Jos perhe oli saatava mukaan tarinaan, olisi sille voinut kirjoittaa hieman suuremman osuuden. Ei riitä, että hirviö kappaa Frankensteinin pojan (vai pojanpojan?) ensin ystävystyttyään hänen kanssaan ja näin saadaan kauniisti muotoiltu lopuratkaisu aikaiseksi. Sitä paitsi poika on perihollywoodilaiseen tyyliin lähinnä rasittava kakara. Frankensteinin perheen äiti sen sijaan on täysin turha hahmo, joka on mukava kai vain sen takia, ettei pikkupojan äidittömyyttä tarvitsisi perustella mitenkään.

Frankensteinin pojan jälkeen Universal siirsi sarjan A-tuotantolinjaltaan matalamman budjetin B-puolelle. Jatko-osat ovat paljon kevyempää tekoa. Niissä hirviön roolin ottivat vuorollaan hoitaakseen Lon Chaney Jr., Bela Lugosi ja Glenn Strange. Hahmona Frankensteinin hirviö on yrittänyt paluuta moneen kertaan. Hammerin elokuvat 50- ja 60-luvulta eivät koskaan ole nousseet samanlaiseen ikonisuuteen kuin yhtiön Dracula-filmit. Suuren budjetin Hollywood-yritys, Kenneth Branaghin Mary Shelleyn Frankenstein (1994, hirviönä Robert de Niro) ei sekään kovasta yrityksestään huolimatta onnistunut puhaltamaa eloa aiheeseen (toisin kuin samoihin aikoihin elvytetty Dracula Coppolan elokuvassa, joka oli sentään yleisömenestys joskaan ei kriitikkojen mieleen).

Tuomas Saloranta (toim.): Stepanin koodeksi

(Arvostelu on aiemmin julkaistu Kuolleen silmät #1:ssä 2015.)

Tuomas Saloranta (toim.)

Stepanin koodeksi

[Helsinki:] Kuoriaiskirjat, 2013 (Juvenes Print, Turku), 111[+1] s., ISBN 978-952-7021-09-5 nid.

KK 004.

Stepanin koodeksin idea on mainio: pyritään luomaan oma kielletyn kirjan mytologia Lovecraftin ja kumppaneiden tyyliin. Aikeen lähtökohtia esittelee tarkemmin antologian toimittaja Tuomas Saloranta esipuheessaan. Alkujaan tarkoitus oli kertoa vain neljän toisiinsa kietoutuvan tarinan sykli Boris Hurtan 25-vuotistaiteilijajuhlakirjassa Hurtan koodeksi, mutta idea antoi kipinän muillekin kirjoittajille, mikä johti nyt käsillä olevaan kokoelmaan. Alkuperäisten neljän kertomuksen lisäksi sen sisältää kuusi muuta tekstiä, URS-piiriläisten lisäksi myös Anne Leinoselta ja Boris Hurtalta.

Neljä alkuperäistarinaa (Samuli Antilan, Markus Harjun, Tuomas Salorannan ja Jussi Katajalan) kärsivät laajempaan kokonaisuuteen liittämisestä, hieman tarpeettomastikin. Hurtan koodeksissa ne toimivat luontevana kokonaisuutena jatkaessaan siitä, mihin edellinen teksti jäi. Nyt, kun muut kirjoittajat pystyvät jatkamaan ja laajentamaan kertomusta vapaammin, jäävät varsinkin kolme ensimmäistä kovin köykäisiksi. Ne joutuvat avaamaan taruston taustaa suhteettoman paljon – kertomaan, kuinka Stepanin koodeksina tunnetuksi tuleva kirja löydetään böömiläisestä hopeakaivoksesta ja kuinka se levittää pahuuttaan läpi vuosisatojen. Perässä juoksevat niin tuhoamishaluiset munkit kuin mihin tahansa kokoelmansa vuoksi valmiit bibliofiilit. Tausta tulee tutuksi, mutta itse tarinat jäävät hengettömiksi. Hurtan koodeksissa tarinoihin liittyi myös keveä parodinen ja pastissinen sävy, koska sellainen oli kirjan henki muutenkin. Nimikkojulkaisussaan Stepanin koodeksin tarinat kuitenkin aukeavat lukijalle vakavasti otettavina, pelottamaan ja häiritsemään pyrkivinä – eikä tämä muutos aivan toimi. Kenties pieni toimitus- ja muokkaustyö olisi ollut paikoillaan.

Lovecraftilaisista lähtökohdista ponnistavilla yrityksillä on aina vaarana jäädä esikuvansa (tai esikuviensa) laimeiksi toisinnoiksi. Stepanin koodeksi ei täysin selviydy uhasta sekään. Moneen kertaan lukija tietää jo etukäteen, mihin Kammottavaan, Salattuun ja Sanoinkuvaamattomaan suuntaan tarina on menossa. Tämä ei olisi ongelma sinänsä, jos oltaisiin avoimesti Necronomiconin etsinnässä, mutta yritystä oman maailman luomiseen se haittaa. Samaa ongelmaahan oli jo Boris Hurtan "kuoriaistarinoissa" (ks. esim. Noidan nahka -kokoelma). Tyypillisimmin lovecraftilainen tarina on Katajalan "Ääni kellarissa", jossa Stepanin koodeksin voisi vaivatta korvata millä tahansa Cthulhu-mytologian niteellä. Tarina sinänsä kyllä on vetävästi kirjoitettu HPL-mukaelma. Sama pätee oikeastaan Leinosenkin "Kirjeeseen Helenille", joka kuitenkin tyylillään erottautuu tavanomaisesta mystisyyden suurentelusta. Muutamat kirjoittajista pyrkivät löytämään myös Hurtan bibliofiilitarinoiden henkeä. Tulokset ovat vaihtelevia. Kokoelmana kertomusten yhteismitallisuutta haittaa se, ettei kirjailijoilla ole yhtenevää käsitystä siitä, halutaanko tehdä avoimesti mytologisoivia tarinoita, joissa hopea välkkyy, hevoset korskuvat ja mythoksen iskulauseet lentelevät, vai pyrkiäkö kuvamaan maailmaa ja ihmisiä, joihin pahuutta huokuva kirja sattuu vaikuttamaan. Toisaalta yhteisen agendan puuttuminen piristää kokoelmaa sikäli, ettei kertomusten miljöötä sidota lainkaan. Paha pääsee irti ajassa kuin ajassa: Stepanin koodeksi voi vaikuttaa niin perinteiden täyttämässä munkkiluostarissa kuin modernissa geokätköily-ympäristössäkin, kuten Tarja Sipiläisen päätöstarinassa. On sitten makuasia, ovatko kaikki ympäristövalinnat yhtä onnistuineita kuin toiset.

Olen varonut käyttämästä novelli-sanaa Stepanin koodeksin yhteydessä. Tokihan kirja on novellikokoelma ja sen tekstit ovat novelleja. Tällainen määritelmä ei kuitenkaan pitäisi täysin paikkansa. Mukaan mahtuu kyllä kronikointia, tarinointia ja jutustelua, mutta kertomukset jäävät usein ohuiksi, yhden idean ympärille kehitellyiksi juoksulenkeiksi yhdestä paikasta toiseen. Parhaiten kokonaisuudesta erottautuvat Leinosen ja Hurtan novellit, joissa idean lisäksi on perusteltu ja taiten kasassa pysyvä rakenne. Kerronta ei ole pelkkä juonenkuljetuksen väline vaan tapa syventää uskottavaa maailmaa juonen ympärille. Leinosen epistolaarinovelli kytkee Stepanin koodeksin silkan pelon, kauhun ja hulluksitulemisen aiheiden lisäksi myös äitiyteen (ja miksei myös äidin- ja parisuhteen sisäiseen rakkauteen), mikä lyhyesti esiteltynäkin tuo heti syvyyttä tarinaan. Hurtta puolestaan hyödyntää tekstinsä pituutta luomalla uskottavaa maailmaa 60-luvun muuttuvasta Prahasta. Tulos on elävä ja kirjoittajalleen oikeastaan epätavallisen vakava. Lisäulottuvuuden koodeksin historiaan Hurtta saa, kun hän tapansa mukaan sotkee reaalimaailman historiaa fantastiseen kuvitelmaansa. Hänen novellistaan selviää, että suomalainen kielinero "Benedictus" käänsi Stepanin koodeksin suomeksi kapakan pöydän ääressä. Benedictushan on tietysti Pentti Saarikoski, joka majaili Prahassa 1966–67 (vrt. Aika Prahassa ja Prahan päiväkirjat). Pekka Tarkan Saarikoski-elämäkerta ei tällaisesta mitään mainitsi – liekö Tarkka ollut tietoinen moisen paljastuksen vaarallisuudesta?

Muutamista hienoista hetkistään huolimatta Stepanin koodeksi jää ohueksi muutenkin kuin sivumäärältään. Se avaa kuitenkin mahdollisuuksia, jos vain kirjoittajat kokevat mielekkääksi sellaisiin tarttua. Jatkoahan on jo seurannut Hopeoitu vainaja -nimellä.

Ville Moskiitto: I Think I Will Dismember The World with My Hands / Liar on The Mountain

(Arvostelu on aiemmin julkaistu Palasokeri.comissa 2009.)

Ville Moskiitto

I Think I Will Dismember The World with My Hands / Liar on The Mountain

Harha-askel HA-10, 2009. CD-R

1. I Think I Will Dismember The World with My Hands; 2. Liar on The Mountain

Ville Forss on ollut aktiivinen nimi kansainvälisillä kokeellisen underground-musiikin kentillä jo usean vuoden verran. Vuodesta 2005 eteenpäin häneltä on ilmestynyt kymmenen albumia Ville Moskiitto -nimen alla (cdr- ja kasettimuodoissa), kaksi Autumn Galaxy -projektin levyä yhdessä Brad Rosen kanssa sekä liuta kokoelmaesiintymisiä. Lisäksi hän on edistänyt kokeellisen musiikin kulttuuria levyarvostelijana sekä julkaisijana oman Harha-askel -mikrolevymerkkinsä kautta.

Harha-askel onkin toiminut Ville Moskiiton toiseksi uusimman (uusin näyttää ilmestyneen eilen!) albumin julkaisijana. Kokonaisuudella ei ole varsinaista nimeä, vaan se on nimetty sisältämänsä kahden pitkän teoksen mukaan I Think I Will Dismember The World with My Hands / Liar on The Mountain. Molemmilla kappaleilla on pituutta noin 17 minuutin verran. Tyylikkäästä kansitaiteesta vastaa Marvelin sarjakuvatehdas, jolta kansikuvat on – no, lainattu. Kappaleiden nimet puolestaan ovat peräisin R. A. Laffertylta.

Mielenkiintoisinta Ville Moskiiton diskografian tutkiskelussa on tyylilajien tai oikeammin lähestymistapojen runsaus. Levytyksiin mahtuu niin paljasta akustista kitarointia, free jazz -kokeiluja, niinsanottua metsäfolkia ja elektronisia ääniveistoksia.

Tämän levyn molemmat kappaleet kuuluvat viimeksi mainittuun kastiin ja tuovat aiemmista julkaisuista ehkä eniten mieleen vuonna 2005 ilmestyneen Ylistyksiä-albumin. Lopulta samankaltaisista levyistä ei silloinkaan ole varsinaisesti kysymys. ITIWDTWWMH / LOTM:n kappaleet ovat pitkiä harhailuja äänimaailmoissa, jotka on saatu aikaan lähinnä jalostamalla sähkökitaran tuottamia ääniä. Kitaraksi ei musiikkia todellakaan tunnista kuin hetkittäin. Prosessoinnin avulla on syntynyt mystisiä äänitiloja, joissa pitkinä vellovien pohjaäänten varaan on luotu monenlaista jännittävää. Mistään drone-tyyppisestä musiikista ei kuitenkaan voida puhua, Moskiiton äänimaisema ei ole tarpeeksi staattinen siihen.

"I Think I Will Dismember The World with My Hands" on kappaleista rytmisempi. Tätä ei pidä ymmärtää missään varsinaisesti perinteisessä mielessä. Enemmänkin kyse on rytmisesti toistuvista, terävistä äänipurkauksista pimeänä vellovan pohjamassan seasta. Pistot eivät ole aggressivisia tai hyökkääviä. Päinvastoin kappaleesta syntyy lämmin, joskin avaruudellisen vieras atmösfääri, joka ei ole täysin vieras esimerkiksi 70-luvun berliiniläismestareiden seesteisimmille hetkille.

"Liar on The Mountain" ei puolestaan toimi mielestäni aivan yhtä hyvin kuin levyn avaaja. Muodoltaan hajanaisempi avaruusromun vyöhyke paisuu ja kevenee luontevasti ja vaivattoman oloisesti, mutta lopulta se ei vie kuulijaa kovin kauas. Ei samalla tavoin kuin edeltäjänsä. Ei silti, sopivassa mielentilassa tämäkin kappale saattaa hyvinkin jättää kuulijan kellumaan johonkin toismaalliseen tilaan, joskin ehkä ympyrää kiertämään.

Hämmentävän monipuolisessa Ville Moskiiton tuotannossa tämä kompakti ja yhtenäinen teospari sijoittuu ehdottomasti parhaimpien joukkoon. Tällä kertaa musiikista välittyy sellainen johdonmukaisuus, mikä on joskus jäänyt puuttumaan Moskiiton albumeista. En aio sanoa, että levy olisi sävelletyn oloinen, koska sitä se ei varmasti ole, mutta tällä kertaa artisti tuntuu tienneen selvästi, mihin on pyrkimässä. Pieni helmi.

Paanpa: Mehujääihmisten uneton uni

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2008.)

Paanpa

Mehujääihmisten uneton uni

Omakustanne, 2008. CD-R.
Pasi Palonen: laulu, syntetisaattorit, basso, kitarat, rumpukone.
1. Romantikko; 2. Avaruuspukuinen mies; 3. Jimmyn valinta; 4. Lähdin Tähtiakatemiaan; 5. Jimmy ei asu enää täällä; 6. T-32 (Rakkauslaulu robootille); 7. Minä <3 Hän; 8. Poika Tyhjäpää; 9. Liftariastronautin matka sinne ja takaisin; 10. Äänentähti

Paanpa on tamperelaisen Pasi Palosen yhden miehen projekti, jonka ensimmäinen demoäänite, Mehujääihmisten uneton uni ilmestyi viime kuussa. Musiikillisesti liikutaan jossain indie- ja avaruusrockin (mitä ne sitten lienevätkään!) kentällä.

Paanpan äänimaailma rakentuu pitkälti akustisen kitaran ja erilaisten syntetisaattorisaundien yhdistelmälle. Ajoittain käytetyt konerytmitkin ovat lähempänä rock- kuin dancemusiikkia. Mistään Hawkwindin kaltaisesta riffijumituksesta ei kuitenkaan ole kyse. Paikoin musiikkissa nimittäin on kuultavissa myös kotimainen iskelmäperinne; esimerkiksi "Jimmy ei asu enää täällä"- ja "Poika Tyhjäpää"-kappaleet herättävät itsessäni vahvoja kaikuja Sigistä! Tätä ei kuitenkaan pidä tulkita moitteeksi. Voimakas melodisuus, johon liittyvät hyvät koukut, sopii tyylilajiin. — Eikä Sigissä kai mitään vikaa ole…

Seikka, joka erottaa Paanpan eniten edukseen, on sanoitukset. Niissä ihmissuhdepohdinnat yhdistyvät kiehtovasti tieteisfiktion teemoihin. Levyn kappaleita yhdistää jonkinlainen kantava tarina, joka ei kuitenkaan ole niin hallitseva, että se haittaisi musiikkiin keskittymistä. Tämä kuitenkin korostaa vaikutelmaa kokonaisuudesta ja sitoo erillisiä kappaleita. Scifi-aiheisuus tekee muutoin perinteisistä kappaleista heti kiinnostavampia. Esimerkiksi kappaleesta "T-32 (Rakkauslaulu robootille)" löytyy levyn hulvattomin säepari: "sun virtapiirit on kauniit niin / sun runko on rujon vallaton".

Itseäni viehättävät Mehujääihmisten kappaleista eniten folkahtavimmat, kuten kaunis "Minä <3 hän" ja "Avaruuspukuinen mies". Voi melkein kuvitella, kuinka akustistaan näppäilevä androidi esittää näitä kadunkulmassa. Toisaalta vauhdikkaammista raidoissa on sellaisia helmiä kuin "Jimmyn valinta", joka jää jo ensimmäisellä kuuntelukerralla rullaamaan pään sisään. Levyn avaava "Romantikko" sekä "Liftariastronautin matka sinne ja takaisin" sen sijaan ovat mitättömimmät kappaleet. Tosin edellä mainitussa on mainio instrumentaaliosa ja sanoituksen tahallinen naiivius on hellyyttävää. Albumin lopettava "Äänentähti" on juuri sopivan pateettinen avaruusnostalgia päätökseksi.

Paanpan suurin heikkous on laulu. Muun musisoinnin ollessa koko ajan pätevää ja äänimailman viedessä kuulijaa mukanaan, hajottaa Palosen lauluääni kokemusta välillä harmillisesti. Monessa kappaleessa epävireinen ja kapea ääni toimii aivan kelvollisesti, mutta jos sävelväli kasvaa yhtään yli kriittisen pisteen, kärsii kokonaisuus. Palonen kuitenkin tiedostaa tämä, sillä suurin osa kappaleista on sävelletty hänelle sopivalle skaalalle. Kokonaisuuden kannalta voisi toisen äänen, kenties naisäänen, tuominen mukaan olla parantava veto. Paanpan musiikkia on kuitenkin vaikea kuvitella ilman Palosen ääntä, joka myös vaikuttaa naivistisen vaikutelman syntymiseen. Se tekee musiikin omalla tavallaan sympaattiseksi.

Mehujääihmisten uneton uni on oikein miellyttävä esikoinen Paanpalta. Parannettavaa tietysti on, mutta kokonaisuus toimii hämmästyttävän hyvin ollakseen demo. (Ja hei, kuka voisi vastustaa tuota kansikuvaa!) Odottamaan jäämme myös Paanpan toisen projektin, Popsicle Peoplen demoa, jonka ymmärtääkseni pitäisi senkin ilmestyä tämän syksyn aikana.

Demoa saa artistilta itseltään Mikseri.netin kautta.

Bearly Queen: What a Trashy Area

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2007.)

Bearly Queen

What a Trashy Area

Omakustanne, 2007. CD-R. Numeroitu painos 10 kpl.

1. alug-alóg; 2. such a trashy are, but wait...

Bearly Queen on tuore yhden miehen ambientprojekti. What A Trashy Area puolestaan on Bearly Queenin esikoisalbumi. Kymmenen kappaleen cdr-painoksena aluksi julkaistu levy sisältää kaksi pitkää kappaletta (tai ääniteosta).

Kahden joulukuun alkupäivän aikana tehdyt raidat on rakennettu täysin sämplejä käyttäen. Saatekirjeessä artisti perustelee sämplejen käyttöä sillä, ettei hän "mikään muusikko ole". Itsensä vähättely on kuitenkin tarpeetonta. Kappaleet ovat täysin omia kokonaisuuksiaan, käytetyistä sämpleistä ainoastaan ensimmäisen raidan pieni kitaramelodia tuntui etäisesti aiemmin kuullulta. Joku voisi myös tunnistaa kakkosraidan naisäänen, mutta lähteiden metsästys ei ole nyt millään tavoin tärkeää.

Levyn aloittaa lähes 21-minuuttinen "Alug-alóg". Se muodostuu lyhyestä äänikollaašista, joka toistuu samanlaisena läpi kappaleen. Kappaleelle muodostuu keinuva ja unenomainen rytmi, jonka päälle varioidaan hienovaraisesti muutamaa muuta ääntä. Tarkkakorvaisesti keskittyvä kuulija havaitsee muunnokset, mutta ne eivät ole oleellisia.

Toinen kappale, +14-minuuttinen "Such A Trashy Are, but Wait…" on sävyltään aggressivisempi. Ensimmäiseen kappaleeseen verrattuna hahmottomampien äänten päällä leijuu ajoittain eteerisen naisäänen laulama melodianpätkä. Näistä kahdesta kokonaisuudesta jälkimmäinen on mielestäni kiinnostavampi. Vahvasti käsiteltyjen efektien toistuvuus ei ole niin selvää kuin "Alug-alógissa" – toiston sijaan syntyy vaikutelma tasaisesta, leijuvasta jatkuvuudesta.

Äänimaailman staattisuus on nytkin, kuten aina minimalistisen ambientin tapauksessa, sekä sen hyvä että huono puoli. Äänitapettina Bearly Queenin musiikki toimii erinomaisesti. Omiin ajatuksiinsa uppoutuneelle kuulijallehan (ei siis kuuntelijalle) ei edes Brian Enon Thursday Afternoonin 61 minuuttiakaan riitä. Toisaalta ihmisellä on taipumus keskittyä kuulemaansa, kun hän on painanut soittimensa play-nappia. Tällöin Bearly Queenin musiikin tasainen tapahtumattomuus kääntyy itseään vastaan: kappaleet tuntuvat nopeasti liian yksitoikkoisilta. Ratkaisuna voisi olla joko kappaleiden lyhentäminen tai niiden kehittelyn hidastaminen. Kaikkia kikkoja ei tarvitse tuoda vielä ensimmäisten kahden minuutin aikana kuulijalle, jos aikoo jatkaa vielä kahdeksantoista sen jälkeen.

What A Trashy Area on mielenkiintoa herättävä aloitus tulokkaalta. Huhujen mukaan jatkoa on luvassa, ehkä jo piankin.

Valley Below: Running Rites

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2007.)

Valley Below

Running Rites

VB Music VBCD001, 2007. CD

Heikki Jyväsjärvi: vocals, guitar, bass, keyboards, harmonium; AP Kivinen: vocals, acoustic guitar; Sami Syrjämäki: guitars, backing vocals, harmonica, flutes, glockenspiel; Jussi Jyväsjärvi: drums, percussion; Tuomo Tikkanen: bass

1. Souvenir; 2. Handyman; 3. Jukeboxing; 4. Selling Down the River; 5. Absence; 6. In Gratitude; 7. The Driver; 8. Capel Curig; 9. Running Rite; 10. Liverpool

Valley Below aloitti Heikki Jyväsjärven ja Ari-Pekka Kivisen akustisena projektina 2002. Huhtikuussa ilmestyneeseen esikoisalbumiinsa Running Rites mennessä yhtye oli kasvanut viisihenkiseksi, kun joukkoon olivat liittyneet basisti Tuomo Tikkanen sekä Jyväsjärven kanssa jo Toteemi-yhtyeessä soittaneet kitaristi Sami Syrjämäki ja rumpali Jussi Jyväsjärvi.

Running Ritesin materiaali on kypsynyt pitkään, sillä alkuperäinen duo esitti kappaleita jo viidettä vuotta sitten. Ajan jälki kuuluukin viimeistellyissä sovituksissa ja rennossa soitossa. Valley Below'n musiikista puhuttaessa on usein mainittu 90-luvun voimapopyhtyeet, kuten Teenage Fanclub, ja esimerkiksi kotimainen Bookends (jossa rumpali-Jyväsjärvi soittaa). Itselleni luontevampia ja tutumpia vertailukohtia ovat 60-luvun popyhtyeet aina Beatlesista ja Byrdsistä lähtien. Parhaiten näiden yhtyeiden vaikutus kuuluu Jyväsjärven ja Kivisen kuulaassa stemmalaulussa. Miesten äänet soivat kauniisti yhteen, ja heidän hieman "laiska" laulutyylinsä on parhaimmillaan rauhallisissa kappaleissa kuten "Selling Down The River".

Muutenkin yhtye taitaa parhaiten tunnelmoinnin. Rokkaavammista raidoista parhaiten kulkee tarttuvariffinen "Absence". Siinä nopea perusmelodia vaihtelee pitkäsointisemman kertosäkeistön kanssa ja nousut ja laskut ovat oikeaissa kohdissa. Running Ritesin kappaleita yhdistää se, että aluksi yksinkertaisilta ja helpoilta kuulostavat sävellykset alkavat kuuntelukertojen karttuessa kuulostaa yhä monimutkaisemmilta – hienoja yksityiskohtia paljastuu kärsivälliselle kuuntelijalle hiljalleen.

Levyn ehdoton huippukohta – tämän on ilmeisesti tiedostanut itse bändikin – on toiseksi viimeinen kappale "Running Rite". 7½-minuuttisessa, rauhallisesti alkavassa mutta vaivihkaa dramaattiseksi kasvavassa kappalessa yhtyeen kaikki vahvuudet osuvat yhteen samanaikaisesti: Melodiat ovat mieleen jääviä, ja laulajien äänet soivat täydellisesti yhdessä. Koko kappaletta leimaa ilmava tunnelma, aivan kuin yhtye leijailisi koko ajan hieman maanpinnan yläpuolella. Erityisesti rumputyöskentely on taidokkaan rentoa.

AP Kivisen englanninkieliset sanoitukset perustuvat usein sanaleikeille ja hienovaraiselle huumorille: "Many happy returns / now or never it's – heads or tails / And the year of the Deer / running in North Wales". Englanti ja englantilaisuus kuuluvat voimakkaasti sanoituksissa, mikä ei suinkaan ole huono asia. Capel Curigin virrat ja Liverpoolin pubit luovat sävellyksiä hyvin tukevan kodikkuuden ja lämpöisyyden.

Jos jotain moitittavaa Running Ritesista pitäisi nostaa esiin, on se kappaleiden pintapuolinen samankaltaisuus. Kikkailuun ei ole haluttu ryhtyä, joten saundimaailma jää välttämättäkin hieman kapeaksi. Nopeiden ja rauhallisten kappaleiden vuorottelulla levy on saatu hengittämään, mutta ajoittain soinnin pysyvyys uhkaa tylsistyttää. Ongelma pätee erityisesti levyn alkupuolella. Loppua kohden tuotanto monipuolistuu, ja viimeisen, "Liverpool"-kappaleen aloittavaa urkuharmoonia tekisi mieli ylistää nerokkuutena.

Pietari: Navakka moninainen

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2007.)

Pietari

Navakka moninainen

Tule ystävänä ty-10, 2007. CD-R.

Pietari Pietikäinen: soittimet ja sävellys; Joni Cibulka: kitara

1. Navakka moninainen; 2. Kultaiset kainalosauvat

Pietari on Pietari Pietikäisen projekti, jonka vajaan 13 minuuttin mittainen cd-r Navakka moninainen ilmestyi viime kuussa. Julkaisijana toimii mikrolevymerkki Tule ystävänä. Äänenlaatu on lo-fi, joka saattaa häiritä joitakuita kuuntelijoista. Itse kuitenkin olen sitä mieltä, että äänen kotoisa sumeus tekee Pietarin musiikille ainoastaan hyvää: pehmeän lämmin saundi tuntuu miellyttävältä kuin ikäloppu mutta rakas laiskanlinna.

Levy rakentuu kahdesta, keskenään melko erilaisesta instrumentaalikappaleesta. Nimikappaleella musisoi ainoastaan Pietikäinen itse. Seitsenminuuttinen kappale on nopeissa käännöksissään ja tunnelman muuttumisissaan ehtaa progea. Mukaan mahtuu kaunista ja mahtipontista pianoa kuin revittelevämpiäkin osuuksia. Paikoin mieleen tulee esimerkiksi Pekka Pohjolan ensimmäiset soolot. Ajatukset suuntautuvat muutenkin 70-luvun suomalaisiin jazzrockareihin. Kakkoskappaleella Kultaiset kainalosauvat Pietikäinen soittaa ainoastaan pianon ja kitarassa on Joni Cibulka. Kappale on ensimmäistä rauhallisempi, tunnelmaltaan unenomainen.

Navakka moninainen on pakattu levymerkille tyypilliseen tapaan käsintehtyyn pahvikoteloon, joka entisestään korostaa kotoisaa tunnelmaa. Kokonaisuus on yhtenäisyydessään onnistunut. Hintaa Pietarin levyllä on vaivaiset 3 euroa, joten harvassa ovat syyt sen ostamatta jättämiseen.

Ous Mal: Riioraa

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2008.)

Ous Mal
Riioraa
267 lattajjaa LTJ-85, 2009. CD-R.
1. Avara; 2. Lintuparvi; 3. Ensilumi; 4. Merilaulu; 5. Ikkuna; 6. Tähti; 7. Rannalla

Vuodesta 2002 alkaen on 267 lattajjaa -pienlevymerkki esitellyt ansiokkaasti suomalaista (toki myös ulkolaista) kokeellista underground-musiikkia. Järjestysnumerolla 85 ilmestyi viime kuussa Ous Mal -nimisen duon esikoisalbumi Riioraa.

Ous Malin jäsenet ovat kertoneet työtapansa perustuvan lähes täysin sämplejen käsittelyyn (ks. tulivuori.blogspot.com). Musiikin pohjana käytetään löydettyjä ääniä, joiden lähde voi olla vanha kasetti tai levy, kenties radio. Ous Malin musiikissa sämpleihin suhtaudutaan hyvin "vanhanaikaisesti"; niitä ei turhaan siistitä tai siloitella, vaan sihinät, suhinat ja napsut kuuluvat lopullisten kappaleiden luupeissa. Tämä luo musiikkiin sellaista luonnollista pehmeyttä ja lämpöä, mitä nykyisessä elektronisessa musiikissa jää usein kaipaamaan.

Sämplejen lisäksi Riioraalla kuullaan (ilmeisesti) vartavasten näitä kappaleita varten äänitettyjä selloa, pianoa ja kanteletta. Elektroninen äänimaailma limittyykin vahvasti folk-saundien kanssa. Lopputuloksen vahvin vertailukohta onkin Paavoharju, jonka musiikki tulee mieleen monta kertaa Ous Malin levyä kuunnellessa. Selvin ero Paavoharjuun on lauluosuuksien puuttuminen. Tämä luo toisaalta musiikkiin abstraktimman ulottuvuuden – kuultavien rakenneosien monet alkuperät ilman inhimillistä ääntä eivät ankkuroi Riioraan musiikkia turhaan – toisaalta laulu olisi voinut elävöittää esityksiä ja monipuolistaa levyn sisältöä.

Riioraa noudattaa karkeasti ottaen kaavaa, jossa hahmottomammat ambient-kollaašit vaihtelevat melodisempia ja sävelletymmän kuuloisia elementtejä sisältävien raitojen kanssa. Itselleni kaihoisan nätit tunnelmoinnit tuntuvat kuunteluhetkelle lumoavilta, mutta kappaleen päätyttyä ei juuri minkäänlaista kuulokuvaa jä jäljelle. Jotain tarpeeksi koukuttavaa niistä jää puuttumaan ollakseen täysosumia (sama muuten vaivaa Paavoharjunkin vastaavia teoksia). Sen sijaan enemmän kamarifolk-lokeroon sopivat kappaleet paitsi onnistuvat luomaan tavattoman vahvan tunnelman myös jättämään jonkinlaisen mielentilan ja vaikutelman myös kuuntelun jälkeiseen aikaan. Hienoja hetkiä ovat etenkin "Lintuparvi" kanteleineen ja selloineen, "Tähti" sekä "Merilaulun" alkupuoli. Toisaalta viimeksi mainitun lopussa ilmestyvä rumpukomppi on levyn suurin kauneusvirhe.

Riioraa on vakuuttava uutuus ja ennen kaikkea erittäin kaunista musiikkia. Ous Malilla on selvästi oma saundi ja tekemisen filosofia. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen yhtye ja albumi.

Kaisla: Vladivostok

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2004.)

Kaisla

Vladivostok

Kenola Music MAMMUCD0128, 2004. CD-EP.
Anna Valtonen: koskettimet, laulu; Anni Suominen: akustinen kitara, laulu; Janne Lassila: basso; Esa Perämäki: sähkökitara, akustinen kitara; Riku Koski: rummut; Heikki Rasi: perkussiot

1. Vladivostok; 2. Haava: 3. Frailty; 4. Julianna

Kaisla ja kalat -nimellä aloittanut yhtye sai alkunsa parisen vuotta sitten Oriveden opistossa ja ehti äänittää kaksi demoa. Nykyään yhtyeen jäsenet vaikuttavat Helsinki–Jyväskylä–Joensuu-linjalla. Viime vuoden alussa nimi lyheni muotoon Kaisla, ja yhtyeen ensimmäinen virallinen julkaisu, Vladivostok-EP, ilmestyi nyt joulun alla.

Yhtyettä on verrattu jonkin verran Ultra Brahan, mikä omasta mielestäni ei ole reilua Kaislaa kohtaa. On toki totta, että joukon keulalla on kaksi kauniisti toisiinsa sointuvaa naisääntä ja että sanoituksissa on keskivertopoppia enemmän mietittävää. Siinä missä Ultra Bra otti vaikutteita 70-luvun työväenmusiikista, pohjaa Kaisla enemmänkin kevyisiin jazzvaikutteisiin, joita se yhdistää rock- ja popidiomeihin.

Vladivostok jakautuu selkeästi kahtia, ensinnäkin käytetyn kielen vuoksi. EP:n kaksi ensimmäistä kappaletta ovat suomenkielisiä mutta kaksi jälkimmäistä lauletaan englanniksi. Toisaalta suomenkieliset kappaleet (molemmat kosketinsoittaja-solisti Anna Valtosen kirjoittamia) ovat agressiivisempia ja rokkaavampia kuin loppupuoli, jolla rauhoitutaan ja siirrytään tunnelmoivammalle linjalle. EP:n avaa nimikkoraita "Vladivostok", joka sisältyi jo edelliselle demolle. Kappale kulkee rytmiryhmän jyräävän iskun päällä, jolle kirkas laulu muodostaa tehokkaan vastineen. "Vladivostok" leikkii jonkin verran rytmin kanssa ja on muutenkin sopivan kimurantti – levyn ehdottomasti progein kappale siis! Toinen kappale, "Haava", on sitten suorempaa poprockia mutta moniosaisuudessaan oikein pätevää sellaista. Sanoituksetkin ovat oikeastaan perinteiset mutta sisältävät joitain mainioita oivalluksia. "Frailty" on sinänsä toimiva kevyt tunnelmointi mutta melko mitäänsanomaton minusta. Unohtuu heti loputtuaan. Esa Perämäen kitarointi tosin jättää suuhun hyvän maun. Lopetuskappale "Julianna" on rumpali Riku Kosken säveltämä ja laulajien yhdessä sanoittama. Kyseessä on varsin kaunis, pianovetoinen balladi, joka kuitenkin kasvaa ja voimistuu loppua kohden. Sanoitus on jälleen sopivan omaperäistä ja leikkii mukavasti klišeillä; tämän otoksen perusteella kumarran nimenomaan Valtosen sanoittajantaitoja kohti.

Kokonaisuutena Vladivostokista jää jälkeen hyvä vaikutelma. EP esittelee monipuolisen ja osaavan yhtyeen, jolla on varaa jatkaa useampaankin suuntaan. Jos "Frailty" vielä olisi vaihdettu johonkin omaperäisempään, olisi kyseessä hyvin vahva kokonaisuus. Paikoin samea tuotantokaan ei pääse haittaamaan, kun esitysten ja sävellysten taso on näin – valmis. Erityisen vaikutuksen tekevät molempien laulajien äänet, jotka eivät missään nimessä ole niitä perinteisen hentoja, joita valitettavasti Suomessa vieläkin niin usein kuulee tämänsuuntaisten bändien (mitä se sitten tarkoittaakin) naissolisteilta. Yhtälailla poikien soittotaidot ansaitsevat kiitosta. Harrastelijoista ei ole kyse. Ainoa toivomus minulta on, että Kaisla pysyttelisi tiiviisti suomen kielessä. Englanti ei mahdollista sitä tyylittelyä ja sävyttelyä, jota äidinkielisissä sanoituksissa on.

Kreep Ensemble: Yksilö yksinäinen, vapaan tahdon

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2006.)

Kreep Ensemble

Yksilö yksinäinen, vapaan tahdon

Omakustanne, 2005. CD-R. Numeroitu

1. Tiedotus vieraalle; 2. Kaksi lyhyttä katkelmaa ajan loputtoman hitauden kiireellisyydestä. a. Valuma. b. Tasainen; 3. Onnellisessa tilassa hän; 4. Kiireisissä silmissä; 5. Linja-automatka halki pippurimaa. a. Tylsistymä ikävän. b. Alamäki kovin kuoppainen. c. Väsymys tumman keskellä

Kreep Ensemblen viimevuotinen, vajaa puolituntinen cd-r on luonteva edeltäjä yhtyeen kolmannelle, ni-Frith Autumn Boogie-albumille (jonka Hezzu on arvostellut Palasokerissa). Yllättävän laajalla musiikillisella areenalla painiva yhtye on saanut aikaan jo tällä levyllään tunnelmaltaan vahvan kokonaisuuden.

Tiedotus vieraalle aloittaa levyn tummasävyisellä ambientilla, jonka päällä kuullaan ilmeisesti kitaristi Kalle Aution monologi. Seuraavilla kappaleilla sen sijaan pysytään jazzidiomin piirissä, sen hämyisällä ja avaruudellisella laidalla. Onnellisessa tilassa hän jaKiireisissä silmissä sisältävät myös folk-sävyjä. Kappaleissa kuullaan lisäksi laulua, joka aluksi tuntuu häiritsevän tunnelmointia mutta paljastuu lopulta sitä tukevaksi tekijäksi. Varsinkin ensin mainitun varovaisen haparoivia lauluosuuksia ei tarkemmin ajatellen olisi voinut muulla tavoin esittääkkään rikkomatta kappaleen herkkää sävyä.

Levyn päättää kolmiosainen Linja-automatka halki pippurimaan, joka on albumin vahvin teos. Sen ensimmäinen osa, Tylsistymä ikävän on ambientmainen maailalu, mutta sitä seuraava Alamäki kovin kuoppainen ehtii alle neljässä minuutissaan kasvaa nimensä mukaiseksi ryminäksi. Tämän jälkeen levyllä koittaa kuudentoista minuutin hiljaisuus, minkä päättää Väsymys tumman keskellä, suorastaan eeppinen, kitaravetoinen jazzlevitaatio.

Kreep Ensemble on siitä erikoinen yhtye, että sen sointi aivan varmasti tuo mieleen tusinan verran muita artisteja, mutta loppujen lopuksi ei kuulosta keneltäkään. Ajankohtaisista vertailukohdista voisi mainita Kuusumun profeetan folkimmillaan ja Mosaikin, mutta lopulta sekin on vain harhaanjohtavaa.

Deborah & Noodles, elämäni romanssi

I

Länsimainen ihminen opetetaan tavoille pääosin (populaari)kulttuurin avulla. Taiteen tehtävä on kertoa, miten kohdella muita ihmisiä, kuinka rakastaa, kuinka kuolla; se kertoo mikä on tärkeää, mikä halveksuttavaa. Yhtä aikaa taide on aikansa yhteiskunnan peili. Se säilyttää myöhempiä aikoja varten kuva siitä, keitä me olemme.

Onneksi suurin osa ihmisistä osaa ottaa syrjähypyn taiteen sylistä ja kohdata muita ihmisiä. Ihmiset eivät ole täydelliseksi hiottuja, kuten taideteos. (Sillä eikö huonoinkin tusinaromaani tai b-elokuva ole lopullinen? Myöhemmin hiottunakin alkuperäinen versio säilyy kollektiivisessa kaanonissa.) Tämän epätäydellisyyden vuoksi ihmiset pystyvät opettamaan toisilleen asioita, joita taide vain parhaimmillaan hipaisee. Ihminen on yllättävä, muuttuva, sopeutuva, vastaan hangoitteleva. Jokainen kohtaaminen ihmisen kanssa on ainutlaatuinen. Jokainen kokemus on peruuttamaton. Taide antaa periksi tulkinnoille, ihminen muuttuu tulkintojen mukana.

Sitten on meitä, jotka emme ehkä avaa kotimme verhoja päiväkausiin, ellei ole ihan pakko. Meitä jotka viihdymme muiden kuvittelemissa maailmoissa niin, että odotamme muiltakin samaa. "Minusta tuntuu että jos ihminen nostaa musiikin elämässään keskeiselle sijalle (ja sama kai pätee kirjoihin, elokuviin, näytelmiin, yleensä kaikkeen tunteita herättävään), hän ei voi panna rakkauselämäänsä järjestykseen, ei pitää sitä valmiina tuotteena. Sitä on koko ajan reposteltava, pidettävä se elossa ja kuohuntatilassa, sitä täytyy kaivella ja setviä, kunnes se on kaluttu puhki. Ehkä meikäläisten elämä on liian korkealentoista, koska imemme itseemme kaiket päivät tunnelatausta, ja niinpä meille ei riitä että olemme vain tyytyväisiä: meidän on oltava onnettomia tai tolkuttoman, hurmoksellisen onnellisia – –" (Nick Hornby: Uskollinen äänentoisto). Meille ovat läheisimpiä elokuvien, romaanien, laulujen henkilöt, jotka ottavat meidät vastaan aina samanlaisia, turvallisina. Me säännöstelemme seuramme oman kulloisenkin mielialamme mukaan, valitsemme sitä tukevan seuran. Suojaudumme inhimillisiltä järkytyksiltä samalla, kun rakennamme omasta elämästämme imitoivaa draamaa. Olemme oman elämämme don Quijoteja samalla, kun sokeina pilkkaamme muita samalla tavoin käyttäytyviä – vaikka kyse on vain siitä, että he ovat nähneet eri elokuvat ja lukeneet eri kirjat.

II

Näin Sergio Leonen Suuren gangsterisodan (Once upon a Time in America, 1984) ensimmäisen kerran lapsena televisiosta. En pysty sanomaan tarkempaa ajankohtaa, koska olen varma, että se tapahtui jouluna ja että elokuva esitettiin kahdessa osassa peräkkäisinä päivinä. Kuitenkaan esimerkiksi Elonet ei mainitse lainkaan tällaista; ehkä tietokanta ei listaa sarjamuotoisia esityksiä? Joka tapauksessa olin kymmenen tai yhdentoista, nykykäsitykseni mukaan aivan liian nuori näkemään tällaisen elokuvan (Alain Bergala olisi epäilemättä eri mieltä). Satuin vain olemaan television edessä ensimmäisen osan alkaessa tietämättä, mitä olin aikeissa nähdä. Mutta mitä lopulta näin, vaikutti minuun syvästi. Olen toistuvasti väittänyt, että Suuri gangsterisota avasi minulle elokuvan taiteena.

En voi väittää ymmärtäneeni Suurta gangsterisotaa. Varsinkin sen kolmessa eri aikatasossa liikkuva tarina hämmensi minua. Toisaalta elokuva on edelleen ja joka katselukerralla arvoituksellinen. Siinä on paljon varaa tulkinnalle, ja 2012 julkaistu "extended director's cut", joka palauttaa tarinaan muutamia teatteriversio(i)sta leikattuja kohtauksia, sotkee selityksiä entisestään. Itse olen yhä vakuuttuneempi tulkinnasta, jonka mukaan 60-luvulla tapahtuvat jaksot ovat syyllisyydentunnossaan piehtaroivan Noodlesin ooppiumihöyryisiä kuvitelmia. Tätä tukee paitsi tarinan hämäräksi jäävät yksityiskohdat (etenkin lopun kohtaus kadulla Noodlesin poistuttua Baileyn talosta, myös irrallisen oloinen frisbeeotos) myös elokuvan rakenne ja jotkin sen tekniset ratkaisut, kuten yllättävän leikkaukset kohtauksesta ja aikatasosta toiseen.

Ooppiumiluolan kiinalainen varjoteatteri rinnastuu Noodlesin päässä käytävään näytelmään. Noodles rakentaa itselleen tulevaisuuden, joka oikeuttaa hänen tekonsa, ystävien pettämisen joka johtaa näiden kuolemaan. Hän asettelee elämänsä merkittävät hahmot siihen asemaan, johon he hänen mielestään kuuluvat. Jokainen saa ansaitsemansa mukaan: Carol päätyy pölyttymään Baileyn säätiön holveihin täysin 30-lukulaisen elämänsä vastakohtana. Maxin Noodles nostaa kuolleista, jotta voi kuvitella tämän myöhemmin romahduksen ja kärsimyksen – Noodles on tehnyt vain palveluksen katkaisemalla Maxin elämän huipulla. Katkeransuloisimman kohtalon hän kuitenkin varaa Deborahille.

III

Deborah & Noodles oli ensimmäinen minuun syvästi vaikuttanut elokuvaromanssi, ensimmäinen monien ketjussa. (Ensimmäinen elokuvaihastus oli Disneyn Peter Panin lanteitaan peilaava Helinä-keiju.) Olisiko liioittelua väittää, että myöhemmät vaiheeni olisivat olleet toisenlaiset, jos en olisi alaluokkalaisena nähnyt Deborahia tanssimassa kapakan takahuoneessa ja paljastamassa takapuoltaan häntä salaa katselevalle Noodlesille? Tai kuullut Deborahin tunnustavan tunteensa Noodlesille lukemalla Laulujen laulua? Ensimmäisellä katsomiskerralla elokuvan vanhin aikataso tuntui luonnollisesti läheisemmiltä; ehkä se tuntuu edelleen. Viimeistään sen jälkeen olen katsonut maailmaa nostalgian sumeiden silmälasien takaa. Kuinka monta surullisenhaikeaa deborahia kohdalleni on osunut ilman että kukaan heistä sitä on edes tiennyt; he ovat olleet menneisyyden unikuvia jo tavattaessa.

Noodles joutuu vankilaan istumaan pitkää tuomiota. Siellä hän selviää ajattelemalla Deborahia ja lukemalla Raamatusta tämän siteeraamia säkeitä. Kun nuoruudenihastukset tapaavat Noodlesin vapauduttua, on aika kulkenut heille eri tavoin. Deborah on jatkanut elämäänsä ihmisten joukossa, kokenut ja oppinut. Noodles on jumittunut mielikuviinsa, stabiileiksi muuttuneisiin lapsenunelmiin, jotka eivät enää voi kohdata todellisuutta sellaisinaan. Tämä konkretisoituu hänen viedessään Deborahin prameille treffeille vain heille varattuun merenrantaravintolaan jousiorkestereineen. Noodles jatkaa siitä, mihin hän on mielessään jäänyt esimurrosikäisen tytön kanssa. Deborah on jättämättä hyvästejä, siirtymässä elämässään eteenpäin, elämässä tässä hetkessä. Ristiriita kärjistyy, kun Noodles raiskaa Deborahin auton takapenkillä. He eivät näe toisiaan yhtä pikaista vilkaisua lukuun ottamatta 35 vuoteen.

Muista naishahmoista kymmenvuotiaaseen minuun teki vaikutuksen teini-ikäinen Peggy. (Myöhemmin, aikuisiällä kiehtovaksi on muodostunut myös leonelaisen misogynisesti kuvattu Carol.) Seksiä rahasta tai kermaleivoksesta myyvä oli tietenkin hämmentävä asia jo itsessään. Mutta erityisesti hämmensi se, että Peggy silminnähden nautti roolistaan. Huoraaminen ei ollut hänelle pakon sanelema ja epätoivoinen teko vaan puhtaasti keino saada mahdollisimman paljon itselleen, kun kerran muut olivat halukkaita antamaan paljon. Tätä vasten merkittäväksi nousikin kohtaus Patsysta, joka on kuullut muilta Peggyn jakavan itseään kermaleivosta vastaan. Poika ostaa kalliimmanpuoleisen leivoksen, käskee paketoida sen kauniisti ja koppuu Peggyn ovelle. Kylpevää tyttö rappukäytävässä odotellessaan Patsy kaapii käärepaperiin tarttunutta kermavaahtoa suuhunsa. Seuraavaksi hän uskaltaa maistamaan hieman itse leivoksesta. Ottamaan kirsikan sen päältä. Ja lopulta ahnaasti syömään koko leivoksen. Toisin kuin Peggy, Patsy joutuu tekemään valintansa, ja turhan nuorena ollakseen oikeasti kiinnostunut tyttöjen kanssa vehtaamisesta hän valitsee aitojen viettiensä mukaisesti leivonnaisen.

Kolmas vaikuttava otos oli kuva, johon elokuva päättyy. Juoni palaa 30-luvulle, kiinalaisten hoiviin pakenevaan Noodlesiin. Hän asettuu pedille ja vetää epätoivoisen rajusti keuhkonsa täyteen oppiumisavua. Kuva siirtyy suoraan Noodlesin yläpuolelle, patjan katteena olevan harsokankaan taakse. Kamera ajaa äärimmäiseen lähiotokseen Noodlesin hämmentyneistä, hiljalleen kuvitelmiin vajoavista kasvoista. Yhtäkkiä kasvoille ilmestyy leveä hymy. Noodles on saanut mielenrauhan, tulevaisuus on valmistumassa ainakin hetkeksi.

Tuo hymy kammotti minua sen ensi kertaa nähdessäni. Nyttemmin se aiheuttaa kylmät väreet selkäpiissä. Tunnistanko itseni? Kuinka suuri on kuvitelman voima määrittelemässä todellisuuttani? Onko hyvä tarina oleellisempi kuin todellisuuden kohtaaminen? Kuinka moni muu elää samassa harhassa kanssani?

Fantasiafantasiaa: Samettipuutarha ja yliluonnolliset fantasiat

Samettipuutarha
Helsinki: Gummerus Kustannus Oy, 2011 (Bookwell, Juva), 215 s., ISBN 978-951-20-8427-2 sid. Erotica.

En saa tähän hätään käsiini mistään vuoden 2011 Atorox-ehdokasasettelulistaa eli kyseisen vuoden aikana julkaistujen spefi-novellien listaa. Suurella todennäköisyydellä listalta kuitenkin puuttui viisi nimikettä, jotka julkaistiin Gummeruksen Erotica-sarjan Samettipuutarha-antologiassa. (Jos olen väärässä, korjatkaa ihmeessä!)

Erotica oli 1970-luvulla suomenkielisen eroottisen kirjallisuuden laadukkain julkaisukanava. Sarjassa julkaistiin yhteensä 12 teosta alkaen viktoriaanisen ajan pornosta (Herra Jackin ihmeellinen huone) moderniin eroottiseen korkeakirjallisuuteen (Nabokovin Lolita). Sarja lakkasi ilmestymästä vuoden 1975 jälkeen. Gummerus kuitenkin elvytti klassisen nimen tämän vuosikymmenen alussa, kun vuosina 2011 ja 2012 ilmestyi neljä Erotica-novelliantologiaa. Kustantaja korosti kirjaesittelyissään, kuinka kokoelmat sisälsivät "naisten kirjoittamia laadukkaita eroottisia novelleja", "joiden tarkoitus on kiihottaa nimenomaan naista". Ilmiselvästi haluttiin tehdä ero laaduttomaan ja miehille tarkoitettuun pornografiaan. Silti ero perinteisiin miestenlehtien novelleihin on, ainakin miehen näkökulmasta, olematon; sisältö on uusissa Erotica-kertomuksissa hyvin pitkälti sitä samaa tuttua ja turvallista jyystöä kuin vanhaan hyvään Suomi rakastaa -pokkarien aikaan. Selvän poikkeuksen realististen (tai ainakin tosimaailmaan sijoittuvien) seksifantasioiden kaavaan kuitenkin tekevät Samettipuutarhassa julkaistut viisi yliluonnollisia elementtejä sisältävää novellia. Tekstien kirjoittajista ei ole tietoa, sillä uuden Erotican julkaisupolitiikkaan kuului anonyymiys. Kirjoittajia on todennäköisesti kuitenkin ollut useampi kuin yksi kirjoitustyylien perusteella. Myöskään kirjan toimittajasta ei ole mainintaa.

Marginaalisimmin yliluonnolliseen suhtautuu tarina "Metsän mystiikkaa". Novellin minäkertoja, nainen, ajautuu erikoiseen tapahtumaketjuun eksyttyään korpisuolle. Aluksi hän todistaa kahden hirven parittelun, minkä seurauksena nainen huomaa kiihottuneensa. Avuksi kelpaa sileäpintainen kaatuneen männyn runko. Käänteentekevä on se hetki, jona nainen keksii yhden puun oksantyngistä sopivan miehenkorvikkeeksi. Tässä vaiheessa kerronta muuttuu: on lukijasta kiinni, kuinka paljon naisen havainnoista on totta vai onko kyse vain runollisista metaforista ja henkisistä näyistä. "Ikivanha rituaali tuntui herättävän puun eloon. – – [M]ieleeni alkoi tulvia voimakkaita kuvia tällä lammella suoritetuista seremonioista." Näissä kuvissa joukko nuoria ihmisiä suorittaa monenlaisia seksuaaliriittejä, muun muassa naivat samaa mäntyä kuin nainenkin. Samaan aikaan näiden näkyjen kanssa nainen yhtyy mystisesti paikalle ilmestyneeseen (ja pian yhtä äkillisesti häipyvän) mieheen. Novellin loppupuoliskoa sävyttää unenomainen kerronta, joka yhdistyy hyvin graafiseen pornokuvastoon (joka ei ole aivan vailla tekstilajille tyypillistä tahatonta huumoria: "Se halkoi takapuoleni punertavaa hedelmää mehut tirskuen"). Novelli on mielikuvituksellisuudessaan Samettipuutarhan parempia tekstejä. Kun realismi ei sido, voi fantastisella kielellä irrotella enemmän.

"Evangeline ja tumma vesi" sen sijaan on ehtaa yliluonnollisuutta. Kirjoitustyyliltään se muistuttaa eräiden URS-kirjoittajien kerrontaa, etenkin lopun genretietoinen yllätyskäänne huutaa uusrahvaanomaisuutta (luultavasti todellisuus on jotain aivan muuta, jolloin moka pantaneen minun piikkiini). Tarinassa Evangeline-niminen nainen kohtaa vampyyrin. Miljöö on perinnetietoisen goottilainen linnoineen, jyrkänteineen, romanttisine kaarisiltoineen ja öljylamppuineen. Aluksi genrekonventioita yhdistetään tehokkaasti jaksossa, jossa peilin edessä seisova Evangeline tulee vampyyrin hyväilemäksi. Peilissä ei tietenkään näy ketään, kuten vampyyrimyyttiin kuuluu. Tämän jälkeen seuraa geneerisempi panokohtaus. Kertomus kuitenkin saa yllättävän käänteen, kun Sebastian-vampyyri viimein päättää tyydyttää verenhimonsakin. Evangeline paljastuu näet vedenneidoksi, jonka veri on liian vahvaa vampyyrille. Tässäkin novellin loppu on kirjoitettu unimaiseen ja vahvan kuvalliseen tyyliin. Novellin lukeekin mieluummin spefinä kuin erotiikkana, jos sellaista erottelua on edes syytä tehdä.

Samettipuutarhan loppupäässä on kolmen, toisiinsa liittyvän novellin sarja. Novelleja sitoo toisiinsa – ei kukaan vähempi kuin – Robert E. Howardin Conan-barbaari! Aluksi naurettavalta tuntuva idea Conanista ja erotiikasta ei ole tarkemmin ajateltuna lainkaan tärähtäneempi. Lopulta kovin yksiulotteisena hahmona Conan taipuu monenlaiseen käyttöön, kunhan hänestä ei yritä tehdä yhtään kompleksisempaa. Eikä näissä kertomuksissa siitä ole pelkoa: Conan ajattelee vain tavoitettaan, on valmis tappamaan kenet vain – ja nussii jos siihen on tarve. Sarjan aloittaa "Conan maksaa matkansa", jossa käy ilmi kimmerialaissankarin tämänkertainen "MacGuffin", Ahrimanin silmä-niminen jalokivi. Etsintäretkeään varten Conan tarvitsee rahaa, ja sitä hänelle tarjoaa mystinen nainen, joka haluaa viettää lihaskimpun kanssa kiihkeän yön. Mitähän ajattelisi Howard Conanistaan huoraamassa? Tarina etenee kovin perinteiseen seksikohtaukseen, jossa todetaan ennalta arvattavasti, että Conan on yhtä taitava ja kestävä sängyssä kuin taistelukentällä ja että hänellä on suuri elin.

Conan-tarinoista toinen, "Conan ja Helliborean härkä", on riemastuttava parodia, jossa retkellään haaksirikkoutunut Conan joutuu osaksi ikivanhaa perinnettä. Hänet pakotetaan kohtaamaan taisteluareenalla Vadoksin, paikallisen taistelijan – alasti. Hikisen painiskelun jälkeen Conan jää alakynteen ja Conaniakin isompi vastustaja raiskaa sankarimme yleisön edessä. Tätä taistelua ei käydä hengestä vaan siemenestä! Taitavalla sulkijalihaksen käytöllä Conan kukistaa Vadoksin, ja tarina voi päättyä homoeroottiseen suudelmaan. "Conan ja Acheronin kirot" on aivan yhtä kaavamainen kertomus. Siinä Conan on viimein päässyt Ahrimanin silmän luo, Acheronin "kirottuun valtakuntaan, pimeän ja pahan tyyssijaan". Varma kuolema kääntyykin ylimaalliseksi naiskenteluksi noitakuningatar N'Began kanssa. Kiimainen kierintä saa ikiaikaisen pahankin leppymään, ja N'Bega lähtee lopulta Conanin kanssa kohti parempia maita.

Toisin kuin kaksi ensin mainittua novellia, jotka viitteellisyydessään aukeavat varmasti kirjan keskivertolukijallekin, Conan-jutut ovat vaikeammin lähestyttäviä. Taatusti niistä saa irti eniten sen, joka tuntee Conan-klišeet ja osaa lukea novellit ironisten lasien läpi. Tarinat leikittelevät korkean fantasian tyypillisyyksillä, kuten eksoottisten nimien tulvalla ja Suurten Myyttisten Asioiden korostamisella yli arkisen elämän. Eroottisena kirjallisuutena ne eivät ole kaksisia, mutta leikittelevänä fanfictionina ne jaksavat huvittaa.

Spekulatiivisen fiktion ja erotiikan yhdistäminen ei ole maailmalla mitenkään harvinaista. 90-luvun alussa ilmestyi suomeksikin antologioita kuten Ensimmäinen kerta (1990, suom. Jalava 1991), Värisyttävä kosketus jatko-osineen (1991, 1993, suom. Book Studio 1992, 1995) ja Julma on rakkaus (Jalava 1992). On hieman erikoistakin, ettei suomalainen nyky-scene ole vielä saanut aikaan alan antologiaa, vaikka kaikkea muuta on roppakaupalla tarjolla. Yksittäisiä novelleja on kyllä ilmestynyt (eniten samassa yhteydessä varmaankin Tuska ja hurmio -antologiassa, Turbator 2011). Lähimmäs eroottista spefiä päässee "romanttinen lukemistolehti" Ursula, jonka kirjoittajistosta muuten saattaa löytyä Samettipuutarhankin spefi-tekstien kirjoittajat.

Freeman & Chizmar (ed.): Dark Screams. Volume One

Brian James Freeman & Richard Chizmar (ed.)
Dark Screams
Volume One
New York: Hydra, 2014, 88 s., ISBN 9780804176576 mobi

Kustantajan esittelyn mukaan Dark Screams on novellikokoelmien sarja, jonka tarkoituksena on löytää jonkinlaisia kauhun äärikokemuksia genrerajoista huolimatta. Ensimmäisen osan perusteella tavoitetta ei saavuteta. Kokoelma on hyvin epätasainen niin sisällöltään kuin laadultaankin. Voidaan tietenkin ajatella, että rajat löydetään huitomalla vähän joka suuntaan, mutta yleensä tuloksena on kyllä jotain ihan muuta. Dark Screams -sarjassa on julkaistu myös kaksi muuta osaa, joten ehkä ne laajentavat kenttää tasapuolisemmin. Nyt kuitenkin keskityn vain sarjan ensimmäiseen kirjaan.

Antologian toimittajat Brian James Freeman ja Richard Chizmar ovat pitkän linjan kirjailijoita, mutta molemmat ovat ansioituneet myös kustantajina. Molemmille on tyypillistä opportunistinen kustannustoiminta: sekä Freemanin Lonely Road Books ja Chizmarin Cemetery Dance Publications tunnetaan rajallisina painoksina ilmestyneistä ja luonnollisesti kovahintaisista deluxe-laitoksistaan. Vähän samaa markkinahenkeä on Dark Screamsissakin. Millään muulla kuin häpeämättömällä myynninlisäämisellä ei voida perustella sitä, että muutoin uusia novelleja sisältävä kokoelma alkaa Stephen Kingin "The Weeds"-novellilla, joka on ilmestynyt alunperin 1976 Cavalier-miestenlehdessä. Kolme vuotta myöhemmin se julkaistiin toisessa miestenlehdessä, Nuggetissa, mutta yhdessäkään Kingin omassa kokoelmassa sitä ei ole nähty. Tämän vuoksi "The Weeds" on ollut haluttu King-harvinaisuus. On toki hienoa, että harvoin nähty teksti tuodaan tarjolle suurelle yleisölle, mutta Dark Screams ei tunnu oikealta paikalta. Sen sijaan se on juuri oikea paikka myynnin kannalta; Kingin mainosarvo nostaa sarjan ensimmäisen osan myyntiä varmasti ja houkuttelee myöhemmillekin voluumeille yleisöä.

Novellina The Weeds" ei ole lainkaan hassumpi. Tarina on alan harrastajille tuttu, sillä se toimi pohjana Kingin ja George A. Romeron Creepshow-elokuvan (1982) jaksolle "The Lonesome Death of Jordy Verrill" (elokuvan pohjalta King ja Bernie Wrightson työstivät myös Suomessa julkaistun sarjakuva-albumin). Ero filmattuun versioon on kuitenkin selvä. Elokuvan Jordy Verrill (jota esitti unohtumattomasti King itse) oli tyhmänpuoleinen, koomisella tavalla groteski hahmo. Yksinkertainen Jordy on novellissakin, mutta hahmona hän on paljon traagisempi. Jordyn maille putoaa meteoriitti, joka tuo mukanaa vierasta, valkoista ainetta. Aine reagoi veden kanssa ja alkaa kasvattaa ruohomaista kasvustoa sinne, mihin se vain koskee. Jordy kannalta valitettavaa on, että hän tökkää ainetta sormillaan. Ja hieroo silmäänsä. Ja käy kusella. Novelli seuraa tämän kehityskulun väistämättömään loppuunsa. Suurta kaunokirjallisuutta "The Weeds" ei ole, mutta kioskikauhujuttuna se vertautuu Night Shift -kokoelmassa (1978; suom. Yön äänet 1989) julkaistuihin muihin miestenlehdissää ilmestyneisiin Kingin kertomuksiin.

Antologian kolme seuraavaa novellia ovat paljon ongelmallisempia. Kelley Armstrongin "The Price You Pay" on tyly tarina, oikeastaan rikosjuttu joka äärimmäisyydessään lähenee kauhukertomusta. Sävyltään se olisi sopinut oikein hyvin vaikkapa 2000-luvun Isku-lehteen. Kertomuksen fokus on nuoren naisen, jolla on ystävänsä kanssa salainen menneisyys. Tarina aukeaa hieman itsetarkoituksellisenkin mutkikkaasta: nykyajassa etenevän juonen ohessa käydään takautumissa läpi muutamia avainkohtia naisten elämästä. Itse juonikudelma on tarpeeksi monipolvinen, jotta mielenkiinto säilyy, joskin monesti uskottavuutta on venytetty liiaksi. Taitava kertoja saisi epäuskottavankin jutun toimimaan, mutta valitettavasti Armstrong ei tähän kykene. Sen sijaan hän keskitty väkivaltaan. Veri roiskuu ja sadismi hehkuu. Lopputulos on vastenmielinen ja kidutuspornoa lähenevä. Lopun moraalikin on arveluttava.

Bill Pronzini on nimenä alan pieni klassikko. Hänen tämänkertainen tekstinsä "Magic Eyes" kuitenkin jää vanhan idean väsyneeksi toistoksi. Mies on vankimielisairaalassa tapettuaan vaimonsa. Hän ei kuitenkaan myönnä ilmiselvää tekoaan. Hän nimittäin uskoo, että vaimonsa ruumiin oli ottanut haltuun Jokin (novellin nimen "maagiset silmä") ja että tämän Jonkin hän oli tappanut, ei vaimoaan. Ja arvatkaapa, ottaako Jokin myös muita haltuunsa. Ainoa mielenkiintoinen idea novellissa on sen rakenne. Tarina on kerrottu miehen muistiinpanoina, joita hän kirjoittaa itseterapiana lääkärinsä pyynnöstä. Aivan uskottavasti keino ei toteudu, sillä Pronzini joutuu selittelemään paljon taustoja, joita kukaan tuskin omiin muistiinpanoihinsa tällä tavoin kirjoittaisi.

Kokoelman seuraavassa novellissa on kiehtova idea. Simon Clarkin "Murder in Chainsin" päähenkilö herää avarasta maanalaisesta tilasta, joka pian paljastuu sadevesiviemärin osaksi. Hän ei tiedä, miten sinne on joutunut – eikä ainakaan sitä, miksi hänen kaulassaan on ketju jonka toisessa päässä on mielipuoliselta vaikuttava lihaskimppu. Alkuasetelmassa on paljon sellaista, mikä tuo mieleen Poen: goottilaisuuteen viittaava ympäristö, uhkaavuudessaan järjettömältä vaikuttava tilanne johon päähenkilö on joutunut itsestään riippumattomista syistä. Valitettavasti Poelle tyypillisen tunnelmoinnin ja rajatilapohdiskelujen sijasta lukija saa sitä, mitä nykyään tuntuu aina olevan tarjolla – väkivaltaa. Päähenkilöön kytketty kolossi kykenee vain murskaamaan ja repimään, eikä samasta loukusta löytyvät muut ihmiset kykene hekään muunlaisiin ratkaisuihin kuin "Tapa se!". Tuntuu samalta kuin olisi katsomassa elokuvaa 14-vuotiaitten kansaa. Näkökulma on yhtä kapea. Novellilla ei ole lopulta oikein muutakaan tarjottavaa. Avoimeksi jäävä lopetus on varmasti tuntunut vaikuttavalta idealta mutta vain korostaa sitä, ettei Clarkilla ole tarjota kuin toimintaa ja verta.

Onneksi toimittajilla on ollut sen verran tyylitajua, että he ovat sijoittaneet Ramsey Campbellin novellin viimeiseksi. "The Watched" on kirjoittajalleen tyypillisen tyylikäs tunnelmapala, joka on yhtä häiritsevä kuin se on koskettava. Tarina kerrotaan (kirjaimellisesti) sivustakatsojan näkökulmasta. 12-vuotias vanhempiensa hylkäämä poika joutuu kesken orastavien kasvukipujensa todistamaan naapurissa asuvan huumediileriperheen kohtalonhetkiä. Novelli alkaa pahaenteisen realistisena mutta saa pian yliluonnollisesta tehoa, joka aivan lopussa kohoaa vaikuttavasti. Campbell oikeastaan lainkaan kuvaa toimintaa. Sen sijaan hän kertoo toiminnan tapahtuneen ja keskittyy niihin reaktioihin, joita pojan valmiiksi huterassa maailmankuvassa tapahtuu. "The Watched" on tyylikäs, mieleenjäävä kertomus. Campbellilla on taito yhä uudelleen, hyvin yksinkertaisilla keinoilla saada lukija tuntemaan olonsa epävarmaksi ja jotenkin uhatuksi. Se on monin verroin tehokkaampaa kuin hurmeen roiskiminen.

Dark Screams on olemassa vain sähkö- ja äänikirjana. Painettua laitosta ei siis ole. Matalan hintansa (alle kolme euroa Kindlelle per voluumi) vuoksi se on kuitenkin helposti lähestyttävä. Huonommat tekstit voi sietää, kun tietää, että rahalla saa vastinetta ainakin osassa novelleista. Myöhemmätkin osat vaikuttavat sisältävän lukukelpoista materiaalia. Kirjailijoista mainittakoon Robert R. McCammon, Richard Christian Matheson ja Peter Straub.