Sakari Pyysalo: Ihmisen Poika. Nykyajan lauluja. Helsinki 1906: Otava. 55 s.
Nimimerkki Sakari Pyysalo julkaisi vuonna 1906 kaksi runokokoelmaa: Otavan kustantaman Harjoitelmia ja Kariston kustantaman Ihmisen Pojan. Ihmisen Poika sisältää kahdeksan runoelmaa. Niiden kuvasto on legendojen ja kansantarinoiden maailmasta, mutta alaotsikko "Nykyajan lauluja" vihjaa ajankohtaisten tulkintojen mahdollisuuteen. Aikalaiskritiikki ainakin tunnisti, että useammassakin runossa esiintyvällä ruhtinashahmolla olisi esikuvansa jossakussa tosielämän valtiaassa. Toistuvina teemoina Ihmisen Pojan runoissa ovat vapaus ja kansan voima ruhtinaitaan vastaan. Elettiin sortokausien välivuosia...
Pyysalon runot ovat melko taitavasti mittaan lyödyt, vaikka paikoin polvi hieman ontuukin. Avausruno on kirjoitettu kalevalamittaan, mutta muuten ollaan vaihtelevammissa muodoissa ja rakenteissa. Kieli on paatoksellista ja Helkavirsien vaikutus on havaittavissa. Pari sukupolvea myöhemmin Pyysalo olisi voinut sanoittaa progea tai voimametallia.
Nimimerkin takana oli haminalainen Vilkku Joukahainen, tuleva Maalaisliiton kansanedustaja ja moninkertainen ministeri. Joukahainen, joka syntyjään oli nimeltään Vilhelm Seppä, käytti Pyysalon nimeä kolmannen ja viimeisen kerran näytelmässä Tuomas Ronkainen vuonna 1910. Joukahaisen ainoa jälkipolville tuttu teksti lienee joululaulu "On hanget korkeat, nietokset".
Ildikó Lehtinen: Obinugrilaiset Aug. Ahlqvistin silmin. Kuopio 1990: Snellman-instituutti. 50 s. Snellman-instituutin B-sarja 21. – 1. l. 1989.
Professori August Ahlqvistin muistovuoden 1989 kunniaksi Kuopion museossa järjestettiin Obinugrilaiset Aug. Ahlqvistin silmin -näyttely, joka vuodenvaihteen jälkeen siirtyi Kansallismuseoonkin. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin siihen liittyvä Ildikó Lehtisen kirjanen, joka seuraavana vuonna ilmestyi uudestaan Snellman-instituutin B-sarjassa.
Ahlqvist muistetaan nykyään turhankin yksipuolisesti A. Kiven arkkivihollisena, vaikka hän ehti elämänsä aikana tehdä monipuolisen tieteellisen ja taiteellisen uran. Yksi näistä sivupoluista oli, aikansa ylioppilasnuorukaisten tavan mukaan, kansatieteellinen työ. Ahlqvist kierteli alle kolmikymppisenä ensimmäisen kerran ns. sukukansojen mailla, kun hän hankki yliopistolle tšeremissien ja tšuvassien pukuja. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän lähti obinugrilaisten kansojen keskuuteen keräämään esineistöä. Tätä hantien ja mansien (silloin vielä suomalaisittain ostjakkien ja voguleiden) "ryöstösaalista", kuten Ahlqvist sitä kutsui, esitteli vuosien 1989–1990 näyttely.
Lehtisen kirjanen on paitsi näyttelyluettelo, joka miellyttävän yksityiskohtaisesti kuvailee esineistöä sitä näkemättömällekin, mutta myös obinugrilaisten kansojen kulttuurin pistemäinen esittely. Lehtinen on koonnut valikoiman lainauksia Ahlqvistin kirjoituksista, kuten päiväkirjanerkinnöistä, ja runsaasta kuvituksesta. Teos ei yritä olla millään tavalla kattava vaan avaus moneen suuntaan, joihin kiinnostuva selailija voi sitten jatkaa. Onpa lopussa pieni kirjallisuusluettelokin jatkotutkiskelua varten.
Olen sanonut ennenkin, että Snellman-instituutin julkaisusarjassa on mielenkiintoisen monipuolinen kirjo vähän kaikenlaista pientä ja kiehtovaa. Niin kuin tämäkin.
Vilho Rautseppä: Kylpymatka. Suvisia säeleikitelmiä. Helsinki 1928: Otava. 99 s.
Haminalainen kansanedustaja, ministeri ym. ym. Vilkku Joukahainen käytti aiemman Santeri Pyysalo -salanimen lisäksi toistakin pseudonyymiä. Vilho Rautsepän nimissä ei tietääkseni ilmestynyt kuin yksi teos, vuoden 1928 Kylpymatka, alaotsikoltaan "Suvisia säeleikitelmiä". Ero parinkymmenen vuoden takaiseen Pyysalon ei voisi olla paljoa suurempi. Siinä missä varhaisempi lyriikka oli kantaaottavaa ja (uus)romanttista, on Kylpymatka komediallista säetarinointia.
Kylpymatkan punainen lanka alkaa, kun lääkäri patistaa minähahmon parantelemaan terveyttään kylpylään. Minä, ilmeisen hyvin toimeentuleva kaupunkilaismies, suuntaa vaimoineen Huttulan kylpyläkylään. Lopulta kaikki tämä on tekosyy verbaalileikittelylle, kekseliäälle riimittelylle ja kepeille tyyppikuville, kun pariskunta kohtaa kaikenmoista kansaa reissussaan. Joukahais-Rautsepän kielellinen kyvykkyys on valloittavaa luettavaa. Hän hallitsee runopolvensa, mittansa ja riiminsä ihailtavan vaivattoman tuntuisesti. Tarina ja hahmot muistuttavat aikansa humoristisia kirjailijoita (Valentin tulee mieleen) tai hieman myöhempää kotimaisen elokuvan farssiperinnettä. Kylpymatka on helppo kuvitella filmiksi, pääosaan mielellään Aku Korhonen, kiitos.
Kuvituksesta vastaa Eeli Jaatinen, mikä antanee teokselle ripauksen lisää keräilyarvoa.
Sir Arthur Conan Doyle: Round the Red Lamp. Being Facts and Fancies of Medical Life. Project Gutenberg, 1996. Osoitteessa https://www.gutenberg.org/ebooks/423. – Julkaistu alun perin 1894.
Arthur Conan Doyle oli niitä kirjailijoita, jotka nojasivat tarinanaiheissaan usein siviiliammatin tarjoamiin aineksiin. Doylen tapauksessa se tarkoitti lääkärintointa. Siltä pohjalta syntyi yksi mainio romaani (The Stark Munro Letters, 1895) ja joukko novelleja. Vuonna 1894 hän kokosi lääkärikertomuksistaan kokoelman Round the Red Lamp. Nimi viittaa Iso-Britanniassa lääkärin vastaanoton merkkinä olleeseen punavaloon.
Round the Red Lamp on hyvin heterogeeninen ja hajanainen valikoima, missä piilee sen viehätys mutta myös ongelmat. Mukana on nimenomaisesti lääkäritarinoita, joissa realistisessa maailmassa hitusen idealistisesti piirretyt hahmot toimivat ammattikunnan ongelmien parissa. Osa näistä on vinjettimäisiä juttuja tai jutustelevia vinjettejä varsinaisen "kertomuksen" sijasta. Osa tarinoista on kepeitä ja humoristisia, toiset vakavia ja (melo)dramaattisia. Joissakin teksteissä henkilöiden lääkäriydellä ei ole mitään oleellista tekemistä tarinan kannalta, ja joissain sinänsä mainioissa novelleissa lääkäri on pelkkä sivuhahmo, jolloin niiden sijoittaminen tähän kokoelmaan tuntuu hieman keinotekoiselta.
Ja sitten Round the Red Lampissa on kolme kauhukertomusta. Ei-yliluonnollinen ja tyylikäs goottilaistarina The Case of Lady Sannox vielä solahtaa muiden joukkoon vaivatta. Sen sijaan selvästi yliluonnolliset The Los Amigos Fiasco ja Lot No. 249 tuntuvat eksyneiltä, niin mainioita juttuja kuin ovatkin. Varsinkin jälkimmäinen, joka on kokoelman pisin teksti ja tyyliltään niin erilainen kuin mikään muu teoksen novelleista, on Doylen parhaita kertomuksia, mutta tuskin se kenenkään mielessä on "lääkärijuttu".
Myöhemmin Round the Red Lampiin liitettiin vielä kaksi Doylen varhaista lääkäriaihetta sivuavaa tarinaa (joista toinen on yliluonnollinen), mutta niitä ei ollut lukemassani, Project Gutenbergin jakamassa laitoksessa.
Heikki Toppila: Valkolan vaarin jouluviinat ja muita kertomuksia. Helsinki 1923: Kirja. 194 s.
Heikki Toppilan toinen julkaistu teos, novellikokoelma Valkolan vaarin jouluviinat ja muita kertomuksia, mainitaan usein tekijänsä heikoimpana. Vaan onpa se hieman puolittaisenakin painavaa tekstiä. Toppilan kansantarinoista ja olevaisen yöpuolesta ammentava tyyli ja tematiikka ovat läsnä joka kertomuksessa, vaikka häneen tavallisesti liitetystä ekspressionistisuudesta ei kovin paljon näykään.
Valkolan vaarin jouluviinojen tarinat kertovat yhteisön laidoilla kulkevista, ulos jollain tavalla suljetuista hahmoista, joita tuntuu painavan joko muistot, synnin taakka ja harhat. On viinaa avoimesti kieltolain aikaan keittelevä vanhus, joka muiden silmissä kuolee ja herää henkiin, on lapsensa murhaa yrittävä piika, isäntappaja, harhoissaan keisarin tytärtä emännäkseen odottava mies, muistojensa piinaama ruotiukko, kotikissoja turkiksiksi tappava eksentrikko... Makaabereistakin aiheista huolimatta, varsinaisia kauhujuttuja Toppilan kertomukset eivät ole. Ovat ne kuitenkin tiukkatunnelmaisia, painostaviakin, ja intensiteetiltään hallittuja.
Juhani Aho: Sasu Punanen ja muita lastuja. Helsinki 1912: WSOY. 134 s.
Sasu Punanen ja muita lastuja (WSOY 1912) on Juhani Ahon kuudes lastukokoelma. "Lastu" oli Aholle kätevä kattotermi kaikelle lyhytproosalle novelleista, erämuistelmiin ja narratiivittomaan pohdiskeluun. Sasu Punanen pitää sisällään kannen alaotsikkonsa (joka on toinen kuin nimiösivulla) mukaisesti "leikillisiä lastuja". Niiden moninaisuutta yhdistää siis kepeys ja humoristisuus.
Joukossa on jokunen mainio tarina, kuten nimikertomus jossa muuten kaikin puolin keskiverto mies puhkeaa kukkaan kun pääsee nauttimaan saunan lauteille. Perinteisempää novellistiikkaa edustaa kokoelman varmaankin tunnetuin teksti, Wilhelmiina Wäisänen, jossa sivustaseuraava kuvailee kanssamatkustajansa touhotusta pakaašiensa kanssa junassa ja piirtää sen perusteella tarkan luonnekuvan tästä. Ison osan kokoelmasta vievät pakinamaisen kärjistetyt jutut, usein kevyesti yhteiskunnalliset, joissa irvaillaan virkamiehille, yhdistysintoilulle ja vaikkapa sijoituskuumeelle. Yllättävän moni tuntuu yhä ajankohtaiselta. Mielenkiintoinen kuriositeetti on Tuomiokello-niminen pikku kertomus miehestä, joka erehtyy luulemaan pimeässä kyydittävää uutta kirkonkelloa lopun ajan merkiksi. Hetki on ehkä Ahon lähimmin kauhukirjallisuutta muistuttava.
Rehti-Jalmari: Hässimälöijää!. Hamina 2000: Rehti-Jalmari. 54 s.
Jouluaattoilta olisi mitä mainiointa aikaa lukea laadukasta lahjakirjallisuutta, jotain juhlavaa tai seesteistä tai vaikka ihan evankeliumia. Minä päädyin nimimerkki Rehti-Jalmarin runokokoelmaan Hässimälöijää!.
Rehti-Jalmari on haminalaisen pakinoitsija–kirjailija Jari Nenosen alter ego, Ambomaalta Suomeen tullut herkkäsieluinen ja genitalialtaan hyvin varusteltu riiminiekka. Voimme jo tässä vaiheessa päätellä, että kirjan sisältö on kaikin puolin arveluttavaa, mautonta ja epäsovinnaista. Rehti-Jalmarin esikoiskokoelman nimi oli muuten Minnuu nii panettaa...
Nenosen lyriikka on seksististä, sovinistista ja rasistista. Se on runoutena kömpelöä ja sisällöltään halpahintaista. Ei millään tavoin kummoista kirjallisuutta. Mutta – Nenonen osaa parhaimmillaan käyttää kieltä kekseliäästi ja yllättävästi. Vaikka runot ovat rakenteeltaan yksinkertaisten riimiparien varassa, onnistuu hän lähes joka kerta ainakin jotenkin tekemään jonkin odottamattoman tempun. Paljon on tietysti kiinni siitä, sietääkö lukija valittua tyylilajia. En ihmettele ainuttakaan, joka kokoelmasta loukkaantuu. Jatkuva rivouksien latelu muuttuu nopeasti tympeäksi, etenkin kun teksteistä ei juuri löydy ironista etäisyydenottoa. Usein rekisteri on sama kuin huoltoaseman kahvipöydän isomahaisten ja keski-ikäisten miesten hihittely sille, kun joku sanoo "huora". Ja sitten kuitenkin välillä herää epäilys: olisiko Hässimälöijää! sittenkin pelkkä provo...
Maila Talvio: Kansan seassa. Kuvaus keväältä 1899. Porvoo 1900: Werner Söderström. 84 s.
Kansan seassa (1900) oli Maila Talvion reaktiivinen teos. Vaikka kirjassa ei kertaakaan mainita helmikuun manifestia tai viitata siihen, ei aikalaislukijalla ole ollut epäselvyyttä siitä, mistä kirjailija puhuu. Jälkipolvien onneksi kirjalla on alaotsikko – "Kuvaus keväältä 1899".
Pinnallisesti Kansan seassa kuvaa nuoren naisen, Iidan, sisäistä kamppailua yhteiskunnallisen paineen, oman yhteiskuntaluokan odotusten ja ulkoa tulevan uhan alla. Maalta Helsinkiin muuttanutta, herraskaista Iidaa pyydetään luennoimaan kotipuoleen. Sen hän tekee yhteiskunnan eri joukoille, vaihtelevin seuraamuksin. Työväestö innostuu, herrasväki ei, puheilla on pitkät jäljet. Välähdyksenomaisin kohtauksin etenevä kertomus näyttää, miten vaikea Iidan on löytää paikkaansa suomalaisten moninaisuudessa. Hänen ratkaisunsa tuntuu olevan, että herrasväen on näyttävä esimerkkiä alemmille luokille, oltava yhteisellä asialla ja edistettävä raittiutta ja sitä kautta sivistyneisyyttä. Työväen puolestaan pitää päästä kansanopistoon ja nuorten korkeasti koulutettujen palata kansan pariin omista riennoistaan.
Kansan seassa ei ole suurta kirjallisuutta. Ei edes kovin kummoista kirjallisuutta. Se on kuitenkin mielenkiintoinen dokumentti ajalta, jona vasta herännyt suomalaisuus asetettiin uuteen tilanteeseen. Ennen kaikkea se on aikalaistodistus yhdenlaisesta mielialasta, jonka keisarin uudet vaatimukset saivat aikaan.
Osmo Hänninen (toim.): Sprengtportenin perintö. Kuopio 1995: Snellman-instituutti. 64 s. Snellman-instituutin B-sarja 36.
Osmo Hännisen toimittama Sprengtportenin perintö ilmestyi vuonna 1995 Snellman-instituutin B-sarjassa. Kuten muutkin sarjan julkaisut, sekin on kuriositeettikirjanen, mielenkiintoista sälää minkäänlaisen kokonaisesityksen sijasta. Teoksen taustalla on paria vuotta aiemmin järjestetty Sprengtporten-seminaari, jonka alustukset on koottu tähän kirjaan.
Georg Magnus eli suomalaisittain Yrjö Maunu Sprengtporten on teksteille pikemminkin jonkinlainen akseli, jonka kautta ympäröivää aihemaailmaa tarkastellaan, kuin varsinainen päähenkilö. Oikeastaan vain kenraalimajuri Antero Karvinen käsittelee häntä itseään – tai oikeammin sitä, miten Sprengtporteniin suhtaudutaan eri maiden perinteessä. Ruotsissa hän on petturi, joka jo 1700-luvulla puhui Suomen itsenäistymisestä ja kuninkaaseen petyttyään hyppäsi Venäjän leipiin. Venäjälle Sprengtporten oli käypä yhteys uuteen maa-alueeseen, autonomisen Suomen ensimmäinen kenraalikuvernööri. Suomessa hänet puolestaan nähdään yhtenä heräävän suomalaisuuden pönöttävistä rintakuvista, isänmaallisena hahmona, joka perusti kadettikoulutuksen omilla rahoillaan ja kirjoitti luonnoksen Suomen ensimmäiseksi perustuslaiksi.
Mainittu kadettikoulu onkin yksi kokoelman tärkeistä yksityiskohdista. Brahelinnassa alkunsa saanut ja Haapaniemessä kukoistanut sotakoulu vaikutti niin suomalaisen upseeriston tasoon kuin vaikkapa Kuopion kaupungin kehitykseen. Pienenä tangenttina tarinaan liittyy minulle hieman kotiseutuvinkkeliäkin, sillä kadettikoulun myöhemmät vaiheet Haminassa esitellään myös. Everstiluutnantti Jussi Saressalo käy läpi upseerikoulutuksen vaiheita Suomessa laajemminkin.
Riemastuttavin osuus on professori Alpo Reinikaisen esittely Parkuinmäen taistelusta 1789, joka perustuu suurelta osin kansanperinteeseen. Yllättävän mielenkiintoisinta oli kuitenkin lukea suurlähettiläs Jaakko Kaurinkosken näkemyksistä koskien Baltian itsenäistymistä 1990-luvun alussa – vaikka yhteys Sprengtporteniin on ohut, on kylmäävää lukea, miten vähän asiat ovat kolmessakymmenessä vuodessa edenneet mihinkään. Natoa puidaan ja Venäjä isottelee.
Kirjan lopussa on myös saksankieliset tiivistelmät artikkeleista.
August Strindberg: Pieni katekismus (Lilla katekes för underklassen). Helsinki 1981: Love Kirjat. 45 s.
August Strindbergin Lilla katekes för underklassen ilmestyi ensimmäisen kerran 1913 osana hänen koottuja teoksiaan, mutta se lienee kirjoitettu kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Rauno Ekholmin suomennoksen Pieni katekismus julkaisi Love Kirjat 1981. Se on varsin kauniisti taitettu pieni kirjanen.
Sisällöltään Pieni katekismus on vihaisen ja katkeran miehen julistusta. Kysymys–vastaus-muotoon kirjoitettu teos jakautuu kolmeen osaan: Yhteiskunta, Yläluokan valheet ja Yläluokan puheenparret alaluokan harhauttamiseksi. Kuten otsikoista näkyy, Strindbergin katekismus jakaa ihmiset raa'asti kahteen ryhmään, ylä- ja alaluokkaan. Yläluokkaa edustavat tietenkin vallanpitäjät ja varakkaat, aateliset, porvarit, papisto, ja heidän makuaan myötäilevät tieteen ja taiteen tekijät. Alaluokkaa ovat kaikki muut, ne joita yläluokka kuristaa moraalillaan, uskonnollaan, kapitalismillaan... Strindberg lietsoo manifestissaan alaluokkaa kapinaan ylhäisön sortoa vastaan. Hänen ajatuksenjuoksunsa ja iskulauseensa eivät ole erityisen pitkälle pohdiskeltuja vaan enemmänkin tunteellisia purkauksia. Voisi niitä sanoa myös naiiveiksi. Toisaalta kirjoitusajankohta oli hyvin toisenlainen kuin nykyhetki, ja itse asiassa monet Strindberginkin esittämät vaatimukset ovat toteutuneet.
Yksi asia, joka Katekismuksessa pistää silmään (vaikkei kirjoittajan tapauksessa mitenkään yllättävä ole), on avoin naisviha. Strindbergin kieli lähenee paikoin modernia manosfäärin nillitystä naisista, jotka ovat miehiä kiristämällä saaneet yhteiskunnassa kadehdittavan aseman. Heidän ei tarvitse suorittaa asepalvelusta ja silti vaativat äänioikeutta, he saavat käydä palkkatöissä (ja viedä miesten työpaikat) vaikka hellojen ja kehtojen äärellä olisi paljon työtä heille ja niin edelleen. Perustelut eivät ole muuttuneet oikein miksikään. Olipa puhuja August Strindberg tai joku nykyajan andrewtateista, oikeasti sorretuimpia yhteiskunnassa ovat ne miehet, jotka eivät suostu pokkuroimaan yläluokan sääntöjen mukaan tai alistumaan naisten seksuaalisen vallan edessä.
Juuso Paaso: Jee, suuri puluhuijaus. Vastakulttuuriset pienlehdet Suomessa undergroundista punkkiin vuosina 1967–1982. Helsinki 2015: Zäp Books. 76 s. PDF-tiedosto.
Juuso Paason samannimisestä gradustaan muokkaama Jee, suuri puluhuijaus ilmestyi alun perin klassisena niittizinenä ja pian myös sähköisessä muodossa (ladattavissa Oranssin pienlehtiarkistosta). PDF:ssä ei valitettavasti ole hienoa tee–se–itse–kopiokoneella-kansikuvaa, enkä itse omista fyysistä lehteä.
"Lehti" tosin tässä yhteydessä on harhaanjohtava sana, sillä Suuren puluhuijauksen sisältö on yksi yhtenäinen tutkielma. Toisenlaisella sidonnalla se olisi "tietokirja". Lehtimuoto on kuitenkin perusteltu, sillä Paason teos käsittelee suomalaisten pienlehtien historiaa. Fokus on etenkin 1970- ja 1980-lukujen taitteen punkzineissä, mutta mukana on myös mielenkiintoinen katsaus niitä edeltäviin 1960-luvun puolivälistä alkaen ilmestyneisiin underground-lehtiin ja muihin vastakulttuurijulkaisuihin. Vuoden 1982 jälkeiseen aikaan viitataan muutamalla lyhyellä haastattelunpätkällä sekä yhden sivun mittaisella lehtilistauksella. Toivottavasti joku vielä tarttuu näihin myöhempiin aikoihin, tai ehkä se on jo tietämättäni tapahtunutkin?
Vaikka punk ei erityisemmin ole koskaan innostanut minua musiikkina tai estetiikkana, tunnen suurta mielenkiintoa nimenomaan sen DIY-asenteeseen. Sekä kirjallisten, kuvallisten että musiikillisten omakustanteiden ja pienjulkaisujen maailma on kiehtova. Itse ehdin olla pienesti mukana 2000-luvun alun cdr-meiningeissä, mikä on aina tuonut mieleeni jutut punkvuosien nyrkkipajatoiminnasta, ja eräänlaisia pienlehtiähän julkaisen nykyäänkin.
Mistään kaiken kattavasta kokonaisesityksestä Paason tutkielmassa ei ole kyse, mutta se on vankkaa perustyötä, josta seuraajien olisi hyvä ponnistaa. Olisi kiinnostavaa esimerkiksi tietää, minkälaisissa sosiaalisissa ympyröissä ja (koulu)arjen pyörteissä lehdet ovat syntyneet. Itse lehtiähän pääsee helpoimmin tutkimaan mainitun Oranssin pienlehtiarkiston kautta, jossa on suuri määrä vanhoja pienjulkaisuja digitoituna.
