Stephen Frears: Huijarit. Valheet ja viettelijät
En muista lukeneeni Jim Thompsonin Huijareita, mutta kehtaan silti veikata, että sen filmatisointi soi aivan eri sävellajissa. Stephen Frearsin ohjaama, Donald E. Westlaken kirjoittama ja Martin Scorsesen tuottama Huijarit (The Grifters, 1990) on kolmiodraama neonoirin asussa. On äiti, häntä vain 14 vuotta vanhempi poika ja tämän löyhäpäiseltä vaikuttava naisystävä, joka ulkoisesti muistuttaa äitiä melko lailla. Kaikki ovat huijareita, kukin omalla tavallaan. Huijarit on niitä elokuvia, joissa kaikki kaikessa on tarkasti koottu kellokoneistojuoni, vaikka särmikkäät hahmot oman lisänsä antavatkin. Ei niitä katsella tunnekokemusten tai psykologisten oivallusten toivossa mutta ei myöskään kertakäyttöistä yllätystekijää odottaen (Huijareiden "isot" yllätykset näkee jo kaukaa). Sen sijaan katsojan on mukava tuudittautua vain seuraamaan monimutkaista mutta hyvin rasvattua järjestelmää, joka loksauttaa joka palan paikoilleen lopuksi. Sen Huijarit tarjoaa suvereenisti.; se on nautittavaa viihdettä. Etenkin kun synkkää juonta kevennetään runsaalla huumorilla – jota en usko samassa määrin löytyvän Thompsonilta – ja Elmer Bernsteinin morriconemaisella köpöttelymusiikilla.
Pari vuotta aiemmin Frears ohjasi Christopher Hamptonin oman näytelmänsä pohjalta käsikirjoittaman Valheet ja viettelijät (Dangerous Liaisons, 1988). Hamptonin näytelmän pohjana sen sijaan on Pierre Choderlos de Laclos'n 1700-luvun lopun romaani Les liaisons dangerouses, johon suoraan perustuva elokuva Valmont ilmestyi vuosi Frearsin näkemyksen jälkeen. Tarina kertoo kahdesta moraalittomasta yläluokan elostelijasta, jotka saavat kiksinsä juonitellessaan siveiden ja viattomien päitä pyörälle ja pöksyjä solmuun. Frearsin näkemys on sulavaliikkeinen ja hienopuheisella voimalla eteenpäin puuskuttava kone, jossa juonien mutkat, käänteet ja kiepit saavat vastineensa kuvauksessa ja taitavassa roolituksessa. Siinä on kamaridraaman ja BBC:läisen epookkituotannon hienostuneisuutta mutta myös aikamoista irvailua ihmisluonnon häijyyden ja hölmöyden kustannuksella.
Gerard Johnstone: M3gan. Jacques Audiard: Valheet ja viettelijät
Niin paljon hypeä ja pöhinää kuin Gerard Johnstonen M3gan (2022) saikin, on pakko myöntää sen olevan oikein mainio elokuva. Se on myös harvinaisen onnistunut 80-lukulainen kauhuelokuva, joka ei ole tehty tuolla liukuhihnahorrorin luvatulla aikakaudella. M3gan on androidi, lasten leluksi ja seuralaiseksi tarkoitettu, eräänlaiseksi suojelusenkeliksi kaavailtu mutta lopulta eksistenssistään hämmentyneeksi koneeksi kehittyvä. Hahmo on loistava: pikkutytön kuoren alla lymyävä Terminator on fanitettava, muistettava ja markkinoitava. Elokuva (sen teatteriversio) puolestaan etenee klassisen slasher-kaavan mukaisesti ja itseironisesti. Juoni on täynnä loogisia aukkoja ja käänteet näkee kilometrin päähän, mutta se onkin osa leikkiä. M3gan vertautuu paikoin RoboCopiin, sillä ne molemmat harrastavat samanlaista markkinakritiikkiä (ja sisältävät pari suoraa kuvallistakin vastinetta). M3gan ottaa kantaa aktiivisesti myös nuken samaistuessa kaiken huomiomme ja minuutemme nielevään kännykkään ja pohtiessa omaa tekoälyn minuuttaan.
Vähän samaa henkeä on mielestäni Jacques Audiardin Sistersin veljeksissä (The Sisters Brothers, 2018). Patrick deWittin romaaniin perustuva länkkäri pitää sisällään suuren osan klassisen westernin klišeistä ja elementeistä, mutta se on koko ajan hyvin tietoinen siitä ja näyttää kaiken hieman vinksahtaneen kameransilmän läpi. Tarina kultakuumeen ajan lännen kahdesta palkkamurhaajasta jahtaamassa kahta muuta miestä on riittävän perinteinen, mutta käsittelytapa tekee Sistersin veljeksistä omalaatuisen. Ensinnäkin jahdattavilla on hallussaan kemiallinen kaava, jonka avulla hän aikoo perustaa sosialistisen utopian Dallasiin. Toiseksi elokuvaa leimaa vino, karnevalistinen sävy, myös silloin kun se on vakavimmillaan. Kolmanneksi Sistersin veljekset näyttää paikoin melkein fantasiaelokuvalta värikkyydessään ja extravaganttiudessaan. Mutta onnistuuko se? Siinä mielessä kyllä että se on viihdyttävä ja näyttävä elokuva. Toisaalta kuitenkin yritykset jonkinlaiseen postmoderniin viiteleikkiin eivät oikein kanna ja tarina ei onnistu liikuttamaan, koska karikatyyrimäisiin hahmoihin ei kiinny juurikaan.
John Landis: Hei me nauretaan. Mel Brooks: Villiä hurjempi länsi
Hei me nauretaan (The Kentucky Fried Movie, 1977) oli John Landisin toinen ohjaus, mutta suurempi kunnia elokuvasta menee kyllä sen kirjoittajille eli ensi kertaa asialla olleille Jim Abrahamsille ja Zuckerin veljeksille. Vaikkei se olekaan mikään kummoinen elokuva, on Kentucky Fried Moviessa selvästi jo nähtävillä heidän absurdin kreisikomediansa tyyli, joka nopeasti hioituisi heidän tavaramerkikseen. Vielä tällä kertaa ollaan harjoitustyössä. Kentucky Fried Movie ei oikeastaan ole elokuva lainkaan vaan pikemminkin pitkä sketsishow, jossa irvaillaan niin televisiolle kuin genrefilmeille. Huumori on yleensä keskenkasvuista ja typerää, paljaita rintoja näkyy riittämiin, gagin rytmitys vielä ontuu – mutta paljon on myös napakymppejä, varsinkin halvoissa sanaleikeissä sekä pisimmässä osuudessa, kung fu -elokuvaparodiassa. Se onkin selvin lupaus tulevista pitkistä Abrahams/Zucker-teoksista, joissa päättömät ideat leikkaavat koko ajan kerrontaa sellaisella vauhdilla, että joka katsojaan osuu varmasti edes jokin niistä. Hauska lisä on yrittää bongailla lukemattomia cameo-esiintymisiä.
Mel Brooks edusti aiempaa satiiriperinnettä. Hänen vuoden 1974 elokuvansa Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles) parodioi lännenelokuvia ja muistuttaa otteeltaan ja gägeiltään lähes slapstick-komediaa. Elokuvan tarina kertoo entisestä orjasta, josta kepulipelin nappulana tulee pikkukylän šeriffi. Kylän kautta ollaan vetämässä rautatie, mikä tietenkin nostaa maan arvon pilviin. Rahanahneen poliitikon ajatuksena on, ettei kaupunki hyväksy tummaihoista lainvalvojaa, ja hän itse saa jatkaa kylän terrorisointia ja ostaa maat itselleen. Blazing Saddlesin huumori perustuu toisaalta länkkäriklišeille irvailuun, toisaalta logiikkaa rikkoviin ja tottunaisuuksia rikkoviin vitseihin. Iso osa gägeistä on kuitenkin melko halpaa, ja yllättävän paljon huumoria revitään rasistisesta läpästä. Toki siinä auotaan päätä nimenomaan vanhojen länkkärien ihmiskuvalle, mutta elokuvan huumori ei todellakaan ole vanhentunut kovin hyvin. Sen sijaan sen metataso toimii yhä – kameralla puhuvat hahmot ja lavasteista karkaava loppuhuipennus.
Ettore Scola: Perhe. Vihollinen naapurissa
Sydämessäni on erityinen soppi italialaiselle elokuvalle ja siellä samettinauhalla ympäröity paikka Ettore Scolalle. Jokin hänen syvästi inhimillisessä tuotannossaan, peittelemättömässä nostalgiassaan ja ihmisryhmien sisäisten punosten availussaan resonoi minussa suunnattomasti. Vuoden 1987 Perhe (La famiglia) ja 14 vuotta myöhäisempi Vihollinen naapurissa (Concorrenza sleale, 2001) ovat kumpikin aiheiltaan perustavaa laatua olevia Scola-filmejä, vaikkei kumpikaan hänen terävintä kärkeään ole.
Perhe on kunnianhimoinen sukukronikka, jossa seurataan kahdeksankymmenen vuoden ajan keskushenkilö Carlon elämää. Koko elokuva sijoittuu yhteen ja samaan, olkoonkin suureen, taloon, jossa Carlon pikkuporvarillinen suku elää ja kuolee, muuntuu ja rönsyää. Samalla tulee käytyä läpi Italian vaiheita 1900-luvulla. Kaikkein dramaattisimmatkin tarinan hetket ovat tiukasti elleivät nyt aivan arkisia niin ainakin tavallisia. Perhe on lopulta kertomus elämästä. Se on ajankuvaltaan, tempoltaan ja kuvaukseltaan upea elokuva.
Perhe ei keksi juuri uutta mutta tekee tutusta omanlaistaan tyylikkäästi. Sama pätee myös Vihollinen naapurissa -elokuvaan. Se alkaa perinteisenä tarinana naapuririidasta – 1930-luvun Roomassa toisella perheellä on perinteinen vaatturiliike, toinen myy moderneja valmisvaatteita. Äkkiä viholliskuvaan tulee muutos, kun Mussolini nostaa ruman päänsä ja toinen perheistä, juutalaisia kun ovat, joutuu sorron alle. Tarinassa ei ole mitään uutta eikä yllättävää. Scola kuitenkin tuo siihen omanlaisensa humaanin lämmön, joka ei kauhistele mutta ottaa silti puolensa reilusti ja osoittaa hienovaraisesti, miten fasismin mahdollistivat etupäässä itseään ajattelevat ja pikkusieluisuudessaan valtaan nousseet tolkun ihmiset. Kuva on ikävän tuttu meidän päivinämme. Vihollinen naapurissa on Scolan myöhempien aikojen ammattityötä, ei erityinen mutta nautittava.
