Katsottua: Paranormal Activity 1–6

Israelilaisen elokuvantekijä Oren Pelin Paranormal Activity (2007) on ihan syystä alansa klassikko. Se on myös todellinen auteur-elokuva, koska Peli paitsi tuotti, ohjasi ja kirjoitti sen myös kuvasi ja leikkasi. Kokonaisuus pysyi kohtuullisen helposti yhden ihmisen käsissä, koska Paranormal Activity edustaa niin sanottua found footage -tyylilajia, eli se on muka editoitu kokonaisuudeksi löydetyn videomateriaalin pohjalta. Todellisuudessa kaikki on tietenkin laskelmoitua fiktiota.

Pseudodokumentaarisen kauhuelokuvan saralla Paranormal Activity oli opportunistinen teos. Se ilmestyi verrattain myöhään sen jälkeen, kun lajityypin muoti-ilmiöksi nostanut The Blair Witch Project (1999) oli ilmestynyt. Se kuitenkin onnistui tekemään vaikuttavaa jälkeä riittävän yksinkertaisista elementeistään. Ytimeltään Paranormal Activity on perinteinen tarina kummitustalosta. Kalifornialainen nuoripari, Katie ja Micah, muuttaa uuteen taloon, jossa alkaa tapahtua outoja. Paranormaalit ilmiöt ovat seuranneet Katieta jo lapsuudessa, ja Micah päättää alkaa selvittää tilannetta asentamalla videokameran heidän makuuhuoneeseensa. Asiat joita pariskunnalle tapahtuu ovat pääosin pienieleisiä ja yksinkertaisia mutta juuri siksi myös tehokkaita: ovet sulkeutuvat ja avautuvat kuin itsestään, valot välähtelevät ja niin edelleen. Kylmän toteava, paikoillaan tönöttävä kamera ei suurentele mitään, vaikka pienillä kerronnallisilla kikoilla loppuun saadaankin vimmaisuutta, ja siksi katsoja tuntee eräänlaista avuttomuutta vain seuratessaan kuvapinnan läpi elokuvan hahmojen vääjäämätöntä perikatoa.

Yhden merkittävän keinon Peli kopioi suoraan The Blair Witch Projectista – ääneen käytön. Elokuvassa visuaaliset keinot eivät ole yleensä tehokkaita epämukavuuden tai jopa kauhun aiheuttajia, koska tiedämme kuvan olevan näyteltyä ja sidottua kankaalle tai näyttöruutuun. Sen sijaan äänet, joiden lähdettä ei näytetä, menevät helposti suoraan jonnekin alitajuiseen kaikukammioon. Ja tätä vaikutelmaa Pelin elokuva hyödyntää vaikuttavasti.

Yksinkertaisen tarinan ja vielä yksinkertaisemman kuvakerronnan lisäksi yksi Paranormal Activityn ulottuvuus on sen kyky kasvattaa tarinaa rajojensa ulkopuolelle. Katsojalle ei selitetä oikeastaan yhtään mitään, mutta hänelle tarjotaan tarpeeksi täkyjä joihin tarttua hänen kehitellessään tulkintaa tapahtumille. Ilmeisestikin talossa mellastava kummitus – tai oikeammin demoni – onkin kiinnittynyt nimenomaan Katieen, ei rakennukseen.

Niin hyvin menestynyt elokuva kuin Paranormal Activity saa tietenkin jatkokseen liudan uusia versioita samasta ideasta. Monen kauhuelokuvan pelastus onkin niiden aloittama sarja, jolloin keskinkertaisestakin teoksesta kasvaa osa jotain suurempaa (vaikka kokonaisuus edelleen olisi korkeintaan keskinkertainen). Niin oikeastaan kävi Paranormal Activitynkin kohdalla. Vaikka sarjan aloitusosa on itsessään tehokas kauhuelokuva, se olisi ilman jatko-osiaan jäänyt kenties pelkäksi kuriositeetiksi. Mitä enemmän sen peruskeinoja toistetaan sarjan seuraavissa osissa, sitä vaikuttavammaksi ensimmäinen muodostuu; niin kuin usein käy, tässäkin tapauksessa ensimmäinen elokuva on franchisen paras.

Paranormal Activityn jatko-osissa muodostuu hyvin nopeasti kaava, jota toistetaan. Uusi perhe uudessa talossa, jonkinlainen kytkös aiempiin elokuviin kasvattamassa tarinan niin sanottua lorea, mielellään jokin uusi ja hieman aiemmista eroava tapa tallentaa kuvaa – ja mikä tärkeintä: sopimus katsojan kanssa siitä, että elokuva sisältää lähinnä odottelua. On puhtaasti makuasia, miten katsoja hyväksyy viimeksi mainitun. Itselleni se on yksi oleellisimmista osista kokemusta. Katsoja tietää ensimmäisen elokuvan jälkeen, millaisia asioita tulee tapahtumaan; hän odottaa niitä; hän osaa ennustaa, että kohta on jumpscaren vuoro ja että hän tulee säikähtämään etukäteistiedostaan huolimatta. Paranormal Activity on ikään kuin slow cinemaa keskittymiskyvyttömille. Asiat etenevät hitaasti, ja paljon ajasta kuluu valvontakamerakuviin, joissa ei tapahdu yhtään mitään. Tapahtumat ovat kuitenkin koko ajan käynnissä katsojan päässä. Hän odottaa, koska kuuluisi jotain tai koska kuvassa tapahtuisi jokin pieni muutos – tai ehkä hänet sittenkin palkitaan jo oikein kunnon hyppysäikyllä! Paranormal Activityt ovat nautinnon pitkittämistä. Dopamiiniannos on kyllä tulossa, kun jaksan sietää tapahtumattomuutta vielä hetken...

Peli ei ole ohjannut enää toista Paranormal Activitya, mutta hän on jatkanut sarjan tuottajana. Toisen osan ohjasi Tod Williams. Paranormal Activity 2 (2010) toistaa uskollisesti alkuperäistä vaikka sijoittuukin ajallisesti juuri sitä ennen. Elokuva seuraa Katien siskon perhettä, joka kokee hyvin samanlaista yliluonnollista häiriköintiä kuin Katiekin saisi pian osakseen. Kyse siis todellakin on Katien ja Kristi-siskon suvun ongelmasta. Nyt tapahtumia tallentaa useampi kuin yksi kamera, sillä taloon asennetut turvakamerat kuvaavat muutamaa keskeistä sijaintia. Lisäksi kannettavan videokameran kyky kuvata myös pimeässä antaa kerronnalle liikkumavaraa. Paranormal Activity 2 on tavallaan ”vain lisää sitä samaa”, mutta se tekee tehtävänsä hyvin. Oleellista on myös se, että kuvaamisen syyt tuntuvat katsojasta riittävän vakuuttavilta, mikä ei tee jatkuvasta ”sattumanvaraisesta” kuvavirrasta epäuskottavaa. Elokuvan loppuratkaisu antaa syyn ensimmäisen osan tapahtumille, ja sen viimeisessä kohtauksessa pedataan juonta, johon tartutaan neljännessä osassa.

Kolmas osa, Henry Joostin ja Ariel Schulmanin ohjaama Paranormal Activity 3 (2011) vie tarinan vielä kauemmas ajassa. Se muodostuu Katien ja Kristien lapsuudenaikaisista VHS-tallenteista. Vielä nytkin onnistutaan tarjoamaan tyydyttävä selitys sille, miten kukaan on tallentanut elämäänsä niin tarkasti vuonna 1988, sillä tyttöjen isäpuoli on ammattikuvaaja. Taustatarina alkaa vihdoin laajeta, sillä demoni saa nimen – Kristie kutsuu ”mielikuvitusystäväänsä” nimellä Tobi tai Toby – ja paljastuu, että sitä palvelee jonkinlainen salainen noitapiiri (joka myöhemmin saa nimen The Midwives). Paranormal Activity 3 sisältää hiukan enemmän tarinallista sisältöä kuin edellinen sarjan osa, samoin kuin joitain sarjan tehokkaimmista kuvallisista oivalluksista. Loistava idea on ollut pöytätuulettimen edestakaisin liikkuvaan runkoon kiinnitetty kamera. Se mahdollistaa pari hieno kohtausta, kun katsoja pakotetaan näkemään vain vilauksia tapahtumista ja odottamaan kuvan palaamista niihin.

Myös Paranormal Activity 4 (2012) on Joostin ja Schulmanin ohjaama. Se jatkaa polulla, jonka kakkosen loppu avasi. Noitapiirin toimintaan liittyvät jotenkin esikoispojat, ja Paranormal Activity 2:n lopuksi Tobyn hallitsema Katie varasti siskonsa pojan. Neljännessä elokuvassa seurataan Katien ja Kristien sukuun näennäisesti liittymätöntä perhettä. Heidän naapurinsa muuttaa Robbie, erikoinen poika joka päätyy heidän hoitoonsa, kun hänen äitinsä joutuu onnettomuuteen. Hän ystävystyy perheen samanikäisen Wyattin kanssa, joka alkaakin pian kaveerata Tobin kanssa ja epäillä omaa identiteettiään. Paljastuukin, että hänen ”äitinsä” on Katie. Kuvallisesti neljäs Paranormal Activity noudattelee edeltäjiensä valintoja. Tapahtumia kuvaavat nyt kannettavien tietokoneiden kamerat ja Xbox Kinect. Kieltämättä jälkimmäisen aiheuttama sensoripisteiden tulva antaa ainutlaatuisen vaikutelman. Sen lisäksi Skype-videotkin toimivat, mutta viimeistään tällä kertaa alati kuvaavat kamerat alkavat tuntua epäuskottavilta. Koska asioita tapahtuu runsaasti paikoissa, joissa kamerat eivät luontevasti olisi mukana, ja koska toiminta etenee selvästi aiempaa dynaamisemmin (s. o. draama vaatii kuvien liikettä), on päähenkilöllä kummallisen usein mukanaan jokin kuvaava laite.

Viidennessä osassa sarja luopui juoksevasta numeroinnista. Christopher Landonin ohjaama Paranormal Activity: The Marked Ones (2014) on muutenkin irtiotto edeltäjistä. Se sijoittuu Kalifornian latinomiljööhon, mikä kieltämättä luo tuoretta tunnelmaa tarinaan. Juuri high schoolista valmistuneen Jessen naapurista kuolee noitana pidetty nainen. Vainajan asuntoa tutkimalla ja melko hölmösti Simon-peliä ouija-laudan tapaan käyttäen Jesse ystävineen pääsee noitapiirin jäljille. Samalla Jesse saa sinänsä hienoja superkykyjä, jotka kuitenkin ottavat hänet nopeasti valtaansa. Loppu kytkee tarinan aiempiin osiin, kun jonkinlaisen Jessen ystävä Hector päätyy Katien ja Kristien isoäidin taloon ja sieltä jonkinlaisen portaalin kautta todistamaan hetkeä, jonka Katie tappaa Micahin. Kaiken kaikkiaan The Marked Ones tuntuu spinoffmaiselta, mitä se toki onkin. Toisaalta se hengittää sarjan keuhkoihin uutta ilmaa. Toisaalta se ei kuitenkaan onnistu kovin hyvin elokuvana, vaikka muutamat kohtaukset ovat kieltämättä tehokkaita. Suurin ongelma (usein perusteettoman tapahtumien kuvaamisen lisäksi) on yritys suureellisuuteen. Sarjan alkupään viehätys on nimenomaan niiden minimalismissa ja hienovaraisissa keinoissa. The Marked Ones yrittää sen sijaan näyttää liikaa.

Valitettavasti samoilla linjoilla jatkoi vuoden 2015 Paranormal Activity: The Ghost Dimension, jonka ohjasi Gregory Plotkin. Yksi syy visuaaliseen bravadoon on elokuvan käyttämässä 3D-tekniikassa. Tavanomainen valvontakameran tai edes kännykän kuva ei itsessään näyttäisi jokin kummoiselta kolmiulotteisenakaan, joten elokuvantekijöiden on pitänyt pystyä lisäämään mahdollisuuksia tehosteille. Ratkaisu on oikeastaan aika typerä: eräs vuoden 1988 tapahtumissa käytetyistä vhs-kameroista pystyy tallentamaan paranormaaliuksia. Muutenkin tarina kulkee rinnakkain ja risteten sarjan kolmannen osan kanssa, sillä sen henkilöt katselevat vanhoja videonauhoja, joilla Katieta ja Kristietä opastetaan yliluonnollisiin kykyihinsä. Samalla he pystyvät jotenkin näkemään elokuvan vuoteen 2013 ja jopa kommentoimaan elokuvan nykyhetken tapahtumia. Lopulta The Ghost Dimensionissa on kyse siitä, että Tobille pitäisi saada fyysinen olomuoto. Jotenkin se onnistuu yhdistämällä eri aikatasot, ja tuloksena on ruumis, josta nähdään vain voldemortmaiset sääret. 3D-tehosteista en voi sanoa mitään, koska käytössäni on vain kaksiulotteinen DVD. Kohdat, joissa kolmiulotteisuutta on käytetty, on kuitenkin helppo huomata, ja kaipa ne ovat täyttäneet tarkoituksensa riittävän hyvin. Tuloksena kuitenkin on epätavallisen visuaalinen Paranormal Activity, mikä saa The Ghost Dimensionin tuntumaan vieraalta – kuin fanifiktiolta tai ainakin aivan liian kauas alkulähteiltä joutuneelta kauhuelokuvalta.

Vuonna 2021 ilmestyi vielä yksi osa Paranormal Activity: Next of Kin (ohj. William Eubank), mutta se ei sisälly katselemaani DVD-boksiin. Lisäksi vuonna 2027 on tulossa uusi, Ian Tuasonin kirjoittama ja ohjaama alkuperäisen elokuvan remake. Paranormal Activity on päätynyt siihen, mihin moni muukin kauhuelokuvien sarja. Syyt sen alkuperäiseen viehätykseen on imetty kuiviin, ja uudet ideat sen elävöittämiseksi eivät ole kovin onnistuneita. Kokonaisuutena sarja kuitenkin on aivan katseltava ja jopa nautittava, kunhan katsoja tietää, mihin ryhtyy, ja sitoutuu siihen. Elokuvat eivät vakuuta yksittäisinä, ensimmäistä lukuun ottamatta, vaan vaativat edeltäjänsä toimiakseen. Yleensä tässä vaiheessa kauhusarjalla on kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen olisi viedä tarinaa yhä uusiin suuntiin, jolloin on hyvin todennäköistä, että jokainen tuleva elokuva on edeltävää kehnompi. Toinen on aloittaminen uudelleen alusta, reeboot. Sen Paranormal Activity on nyt tekemässä. En pidätä hengitystäni sitä odottaessa, mutta toivon, että kerrankin tempussa onnistuttaisiin.

Katsottua: Tästä alkoi seikkailu 1–3

Vuonna 2014 ilmestyi silloisen Konstasamfundetin, Finlandsvenskt filmcentrumin ja Nordisk Filmin yhteistyönä mainio viiden dvd:n sarja, joka esitteli suomenruotsalaista lyhytelokuvaa.

Ensimmäinen levy keskittyy Claes Olssonin ohjauksiin. Olssonin pitkät elokuvat eivät ole puhutelleet minua erityisemmin, minkä vuoksi onkin mukava huomata, että lyhyissä töissään hän on paljon vakuuttavampi. Tietysti tässä yhteydessä julkaistut neljä elokuvaa eivät ole muuta kuin suuntaa antava kattaus kymmenien elokuvien tuotantoon. Lisäksi niistä vain yksi on varsinaisesti lyhytelokuva, sillä kolme muuta ovat pikemminkin puolipitkiä. 45–60 minuutin mittainen formaatti on muutenkin mielenkiintoinen elokuvamuoto, jossa voidaan yhtä aikaa keskittyä oleelliseen ja kuitenkin syventyä siihen varsinaista lyhytelokuvaa laajemmin.

Naru kaulaan, nulikka! (Häng dej, pojkfan!, 1986) esimerkiksi on kiehtova kuvaus seurojentaloilla esiintymässä kiertävästä veljesparista. Toinen heistä vastaa käytännön töistä ja lavan taikuus- ja jonglöörausosuuksista; toinen käy ainoastaan suorittamassa ohjelman pariminuuttisen vetonaulan, hirttäytymisesityksen, ja muuten lähinnä paneskelee kylillä. Elmer Diktoniuksen novelliin perustuva, 1960-luvun alkuun sijoitettu elokuva onnistuu olemaan yhtä aikaa ankara, hauska ja nostalginen.

Samanlaista kiehtovaa epookkia henkii myös vuoden 1991 Runar Schildt -filmatisointi Varpusen suudelma (En sparv i tranedans, 1991). Se sijoittuu vielä kauemmas menneisyyteen, 1920-luvulle, Helsingin Yhteiskoulun piiriin. Keskiluokkaisen perheen poika, omasta mikroskoopista haaveileva Erik on ihastunut luokkatoveriinsa, pankinjohtajan tyttäreen Betsyyn. Hän saa tilaisuutensa, kun Betsy pyytää häntä kavaljeerikseen tansseihin. Todellisuudessa kyse on vain juonesta saada riitaantunut poikaystävä mustasukkaiseksi. Nuoren rakkauden kivuliaisuutta herkästi käsittelevä elokuva vakuuttaa myös komeasti luodulla kuvamaailmallaan. Mennyt Helsinki näyttäytyy elävänä Pertti Mutasen kameran läpi. Kuriositeettilisänä mainittakoon, että eriparista kaksikkoa esittäneet teini-ikäiset Carl-Gustaf Wentzel ja Silva Lillrank menivät myöhemmin keskenään naimisiin.

Nykyaikaansa sijoittuvat Rannekello (Armbandsuret, 1988) ja Mustaa, valkoista, punaista (Svart, vitt, rött, 1997) eivät mielestäni onnistu aivan yhtä hyvin. Edellinen on Bo Carpelanin tarinaan pohjautuva komedia kovasti urallaan kovasta etenemään pyrkivästä aviomiehestä, joka pitkän työpäivän jälkeen päätyy epähuomiossa naapurin rouvan viereen sänkyyn. Hän huomaa erheensä mutta unohtaa käynnistään merkiksi rannekellon. Elokuva henkii kauttaaltaan kummallista tunnelmaa. Se ei pyri missään vaiheessa olemaan erityisen hauska muttei missään nimessä myöskään dramaattinen. Sen kuvaama maailma on yhtä aikaa oudon steriili ja lastentarinamainen, kulmista pehmustettu. Eikä se ainakaan omasta mielestäni onnistu sanomaan oikein mitään. 1980-lukulaista kaupunkilaisuutta on onneksi saatu tallennettua kiitettävästi.

Mustaa, valkoista, punaista on punaisena hehkuva yhden iltapäivän roadmovie. Jos ysäriä kiljuvasta värimaailmasta pääsee yli, se on visuaalisesti oikeastaan aika tehokaskin. Harmi, että käsikirjoitus on alleviivaava ja osoitteleva; se voitti käsikirjoituskisan, mikä tieto antaa hieman anteeksi. Raskaana oleva ja lääkäriksi opiskeleva nainen ottaa kyytiin varusmiehen. Näiden välille kehittyy eksistentiaalinen ristiriita, jossa toinen harkitsee aborttia ja toinen vastustaa sitä, vaikka samaan aikaan intoileekin armeijan aseleikeistä. Tässä tapauksessa kenties ihan lupaava idea jää lyhyen mittansa jalkoihin. Aihe olisi kaivannut vähemmän ronskia käsittelyä ja tilaa ympärilleen. Irina Björklund pääosassa on silti ilmiömäinen.

Sarjan toisen DVD:n  elokuvien ohjaaja on Klaus Härö. Minulle hän on ikään kuin peilikuva Olssonista: muutama häneltä näkemäni pitkä elokuva ovat olleet hyvinkin vaikuttavia, mutta lyhärit jäävät paljolti puolitiehen.

Tuulen tavoittelua (Jagen efter vind, 1994) on opiskelijatyö, jossa näkyy niin kunnianhimo kuin nuoren tekijän pateettisuus. Lähes vuorosanoitta etenevän 14-minuuttisen päähenkilö on nuori mies, joka ei pysty päästämään irti menetetystä rakkaudesta. Sen symboliksi hän rakentaa pieteetillä leijan, joka ensin kieltäytyy lentämästä ja joka lopulta ilman kohotessaan kuristaa miehen. Metaforat ovat raskaita ja paatoksessaan liki koomisia, mutta toisaalta kuvallisuudessa on aidompaa runollisuutta ja ymmärrystä. Erittäin komeaa on Jarkko T. Laineen kuvaus.

Härön ensimmäinen menestys oli hänen lopputyönsä, festivaaleilla palkintoja saanut Yö kaksin (eli Yölento; Nattflykt, 1999). Kuten myöhemmissä pitkissä töissäänkin, Härö osoittaa tässäkin taitonsa nuorten näyttelijöiden ohjaajana. Kaksi entuudestaan toisilleen vierasta nuorta joutuu viettämään vapun lastenosastolla. Yöllä he karkaavat sairaalan uima-altaalle viettämään omaa juhlaansa. Elokuva näyttää vähäeleisesti, miltä yhdenlainen ensirakkaus voi tuntua. Kerronan pinnalla ei näytä tapahtuvan mitään suurta, mutta pulppuaminen sen alla tuntuu kyllä katsojallekin asti. Yö kaksin on valitettavan harvinaista lastenelokuvan lajia, joka luottaa katsojansa kykyyn ajatella itsekin.

Härön toinen keskenkasvuisten kuvaus, Samassa veneessä (Sommartider, 2000) ei ole yhtä vaikuttava. Kaksi poikaa häädetään saarella järjestetyltä rippileiriltä ja päätyvät heitä veneellä hakemaan tulleen tytön kanssa haaksirikkoisiksi pienelle saarelle. Seuraa jonkinlainen kolmiodraama, jossa draamaa on lähinnä toisen pojan pään sisässä ja kolmikosta oikeastaan vain kaksi ovat osallisia. Latteasti videolle kuvatun elokuvan pelastaa lähinnä toista pojista esittävän Martin Welanderin räiskähtelevän överi roolityö.

Aivan toisella tapaa hallittu on Tove Janssonin novelliin perustuva Päärooli (Huvundrollen, 2005), jonka Härö ohjasi jo pari pitkää elokuvaa tehtyään. Se kertoo ikääntyvästä näyttelijästä, joka vihdoin viimein saa ensimmäisen pääroolinsa. Siitä seuraa puolipaniikki. Rooliin valmistautuakseen näyttelijä  kutsuu luokseen aikaa viettämään serkkunsa (upea Marina Motaleff), johon hän ei ole pitänyt oikein koskaan yhteyttä mutta joka muistuttaa hänen tulevaa rooliaan. Törkeästi arkaa ja miellyttämisenhaluista serkkuaan hyväksi käyttäen hän kopioi tämän maneereita omaa työtään varten. Lopulta tilanne kärjistyy, kun paljastuu, että serkku on tallentanut leikekirjaansa melkein maanisesti koko hänen uransa. Päärooli kertoo julman tarinan, jota se ikään kuin lievittää huumorilla – kunnes katsoja tajuaa itsekin nauravansa serkulle ja hätä tuntuu yhtälailla ruudun molemmin puolin. Päärooli on hieno, hallittu elokuva, joka vie katsojaa narussaan kuin ansaa kohti.

Myöhemmät DVD:t eivät keskity enää yhtään ainoaan ohjaajaan vaan on koottu vuosikymmenittäin. Jako on osittain teennäinen, koska 1980-lukua esittelevällä levyllä on tuotantoa vain vuosilta 1988 ja 1989 (ja jälkimmäisetkin ovat tosiasiassa vuodelta 1990). Toisaalta ruotsinkielinen alan koulutus oli alkanut Suomessa vastikään ja Finlandsvenskt filmcentrum perustettiin vasta aivan vuosikymmenen lopussa.

Christian Lindblad teki aikanaan aivan omanlaistaan elokuvaa, sekä lyhyttä että pitkää. Hän on mukana kahdella 80-luvun teoksella (ja myöhemmin yhdellä 90-lukulaisella.) Rakkauden tulvahdus (Kärlekens bandvagn, 1988) ammentaa monesta suunnasta. Se perustuu ruotsalaisen Joakim Pirisen sarjakuvaan, jota en itse ole lukenut, enkä näin olen tiedä, paljonko elokuvaa lainaa sen kuvallisuutta. Joka tapauksessa Lindbladin näkemys muistuttaa ulkoisesti 1950- ja -60-lukujen yhdysvaltalaista underground- ja eksploitaatioelokuvaa. Sen ihastuttava mustavalkokuvaus, alhaalta jyrkästi tuleva valaistus, psychobilly-vaatetus, äkkiväärä tarina (perheväkivaltaa, kiiltokuvapuuro, piisamikasvattamo kylpyhuoneessa...) ja minimaalinen mutta tarkasti mietitty äänimaailma tarjoilevat suomalaisittain harvinaisen vallattoman elämyksen. Musta huumori ei ole kaikkien mieleen, mutta 22 minuuttia kannattaa kestää siinäkin tapauksessa.

Lindbladin toinen näyte on musiikkielokuva Kivisydän (Stenhjärta, 1990). Se näyttää suomenruotsalaisen folkyhtye Hellens Hårbandin esittämässä elokuvan nimikappaletta, jonka tarinan se samalla visualisoi. Tarina on yksinkertainen kertomus erosta, mutta visuaalisesti 7-minuuttinen elokuva on huikeaa pyöritystä. Oikeastaan kyse on musiikkivideosta (en tiedä, onko elokuvassa kuultava esitys sama kuin yhtyeen albumilla Livet är härligt) mutta samalla tavalla kuin vaikkapa eräät Michael Jacksonin "pelkkää musiikkivideota" kunnianhimoisemmat visualisoinnit. Taas on nostettava esiin kuvaaja, sillä Ilkka Ruuhijärven mustavalkokuvat ovat kerrasaan upeita. Yhtyeen laulaja–pianisti Hellen Willberg on pääosassa myös Rakkauden tulvahduksessa.

Kelpo kansainvälisen uran tehneen Anders Engströmin ensimmäinen pitkä elokuva Lippuvarkaus (Flaggstölden, 1990) ennakoi hänen tulevaa uraansa poliisi- ja jännityselokuvan tekijänä. Lippuvarkaus on satiirinen jännäri, kafkalainen musta komedia. Se on muodoltaan varsin puhdas aikansa trilleri – jopa siinä määrin, että sitä tekisi mieli katsoa lajityypin opinnäytetyönä, ellei taustalta paljastuisi verrattain suurta, miljoonan markan budjettia. Pinnaltaan se nimittäin on silkkaa hassuttelua: Kaksi nuorta miestä päättää baari-illan päätteeksi varastaa Vaasan kaupungille kuuluvan lipun. Valitettavasti teosta kuitenkin syytetään työhönsä pedantisti suhtautuvaa kaupungin vahtimestaria. Tunnustuskirjeetkään eivät auta asiassa, kun järjestelmä jauhaa hampaitaan yhteen. Naurettava aihe ja hölmöt yksityiskohdat taipuvat muodollisen pätevyyden edessä, ja varomaton katsoja saattaa kuvitella katsovansa ihan ehtaa rikoselokuvaa.

Kolmannen levyn päättää Peter Lindholmin yhä ajankohtainen ja edelleen lamauttavasti iskevä Raivo (Raseri, 1989). Reilun puolen tunnin mittainen elokuva sijoittuu pikkukylään, jossa tunteet valtaväestön ja romanien välillä kiristyvät. Viimeisimmän selkkauksen polttopisteessä on päähenkilö Andersin (erittäin vaikuttava Karl-Kristian Rundman) sisko. Hän itse ei sovi ahdasmieliseen kyläyhteisöön, ei sen miehenmalliin tai suvaitsemattomaan ilmapiiriin, mutta koettaa hoitta hommansa asiallisesti. Hänen menneisyydessään, varusmiesaikana, vihjataan tapahtuneen jotain merkittävää, johon elokuvan nimi kenties on avain. Lopulta paine ympärillä kasvaa liiaksi. Lindholmin ohjaus ja käsikirjoitus (yhdessä Kjell Lagerroosin kanssa) on jykevää työtä monista suomalaisuuden kipukohdista. Sen tarkkasilmäisyyttä alleviivaa, miten helposti tarina olisi muunnettavissa nykypäivän monikulttuuristuvaan Suomeen.

Katsottua: elokuu 2026

Sofia Coppola: Lost in Translation. Alain Corneau: Nöyrin palvelijanne

Kahdessa vuonna 2003 ilmestyneessä elokuvassa kuvataan samaa ilmiötä: länsimaisen vieraudentunnetta Japanissa. Tunnetumpi näistä on Sofia Coppolan Lost in Translation, jossa kaksi amerikkalaista löytää toisistaan turvaa keskellä itselleen outoa kulttuuria. Alain Corneaun Nöyrin palvelijanne (Stupeur et tremblements) puolestaan kuvaa Japanissa syntynyttä mutta sieltä viisivuotiaana lähtenyttä nuorta naista, joka haluaa olla osa juuriaan mutta johon paikalliset suhtautuvat vieraana. Elokuvissa on paljon rinnakkaisuuksia mutta myös monta mielenkiintoista eroa.

Coppolan moderni klassikko kuvaa Japania nimenomaan ulkopuolisen silmin. Kaikki tuntuu käsittämättömältä: kieli, tavat, käytös. Vieraan maailman keskellä tunteesta tulee kysymys olemassaolosta. Viisikymppinen miesnäyttelijä ja parikymppinen elämäänsä vasta rakentava nainen ovat suorastaan lamaantuneita ympäristön läpitunkemattomuudesta samalla, kun ne, joiden pitäisi olla heidän perhettään, ovat etääntymässä muutenkin kuin fyysisesti. Toistensa läsnäolo on heille eräänlainen ankkuri todellisuuteen, mikä saattaa näyttää niin heille itselleen kuin katsojallekin ihastumiselta tai joltain syvemmältäkin henkiseltä yhteydeltä. Todennäköisemmin se kuitenkin lienee vain keino estää hulluksi tuleminen tai maailmasta katoaminen.

Corneaun päähenkilölle Japani on osa häntä itseään, ensimmäisten elinvuosien maaperä. Hän haluaa olla osa sitä, mutta paikallisten näkökulmasta hän on toiseutettu. Kokonaan toimistomiljööseen sijoittuva elokuvan esihenkilöt ja työtoverit kokoavat päähenkilön tielle yhä uusia ansoja, kiusoja ja kompastuskiviä, joiden myötä hänen nöyryytyksensä yltää lähes Murnaun Viimeisen miehen tasolle. Elokuva välttää pateettisuuden omaksumalla koomisen pintatason, joka ei kuitenkaan mitätöi sen ahdistavaa pohjavirettä.

Kumpikaan elokuva ei varsinaisesti yritä ymmärtää japanilaista kulttuuria. Lost in Translationissa sävy on välillä suorastaan pilkallinen paikallisten erikoisuuksia esittäessään. Nöyrin palvelijanne koettaa myös avata japanilaisten hahmojensa motiiveja, joskin paikoin lipsahdetaan tyylirikkoihin ja stereotypioihin.

Elokuvina kummassakin on näennäisen etäinen ja rauhallinen tyyli, joka näyttää salakavalan eleettömältä. Kuitenkin molemmat ovat erittäin taitavaa kuvakerrontaa, jossa ratkaisut ovat tarkkaan harkittuja ja perusteltuja. Coppolan elokuva uhkaa jäädä upean pinnan alla ontoksi. Corneau sen sijaan saa sanottua paljon ja heräteltyä ajatuksia vielä enemmän.

Renny Harlin: Mindhunters

Renny Harlinin Mindhunters (2004) ei missään nimessä ole hyvä elokuva. Elokuvallisesti siinä ei ole mitään erityistä, vaan se on perusvarma ja hollywoodilaisen sujuva mutta samalla melko hengetön. Näyttelijät vaihtelevat rutinoituneesti kaksi kohtausta tekevästä Val Kilmeristä ja yksi-ilmeisestä Kathryn Morrisista ja LL Cool J:n pikkuviiksiin ja Christian Slaterin perseeseen. Käsikirjoituskin on täynnä aukkoja, painotusongelmia ja jäykkää dialogia.

Ja silti Mindhunters on aika mielenkiintoinen.

Se kertoo joukosta FBI:n profiloijakokelaita, jotka viimeisenä testinään suljetaan saarelle selvittämään simuloitua rikostapausta. Sitten asiat alkavat mennä huonosti – joku tappaa heitä yksitellen. Tarina on paljon velkaa Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaanille. Saarella olijat saavat koko ajan vinkkejä seuraavan kuoleman ajankohdasta, ja heidän keskuudessaan herää nopeasti paranoidi epäilys toisiaan kohtaan. Christien klassikon omalaatuisesta lopetuksesta ei kuitenkaan elokuvaan ole siirtynyt mitään valitettavasti. Toinen intertekstuaalinen viittaus saadaan, kun saarelle lavastetun kaupunkimiljöön keskellä vilahtaa elokuvateatterin mainos Carol Reedin Kolmannesta miehestä. Se on näppärä silmänisku murhaajan henkilöyttä pohtivalle katsojalle mutta jää hyödyntämättä tyydyttävästi.

Vaikka Mindhunters on pukeutunut rikoskertomuksen asuun, askelmerkit se on ottanut slasher-elokuvista. Yksi kerrallaan tapahtuvat, yleensä mielikuvituksellisesti toteutetut kuolemat lähentelevät kauhugenreä, mutta elokuvan yleisilme on toimintajännärin. Jännitystä ei luoda tunnelmoinnilla vaan nopeilla leikkauksilla ja tempovin action-kohtauksin. Siksi muutama groteski kuolinkohtaus tuntuu näkökulmasta riippuen joko hukkaan heitetyltä tilaisuudelta tai tyylirikolta.

Katsottua: heinäkuu 2026

 Clint Eastwood: Ratkaiseva isku

Neljäs Likainen Harry -elokuva Ratkaiseva isku (Sudden Impact, 1983) on yhdenlainen tiivistymä eräästä aikansa poliisielokuvan linjasta. Keskiössä on edelleen Clint Eastwoodin esittämä komisario Harry Callahan, joka ei toimi ohjeiden mukaan vaan pyrkii mahdollisimman tehokkaaseen jälkeen. Reaganin Yhdysvalloissa omaehtoinen pahisten niittaaja on ollut sankari, jollaisen perään eräät piirit jälleen nykyään haikailevat.

Ratkaiseva isku on sarjan ainoa osa, jonka Eastwood on ohjannut itse. Se on pätevää jälkeä – ei sarjan paras osa mutta paljon mainettaan parempi ohjaus. Kuvastoltaan se on tavanomainen aikansa elokuva, ja Eastwood vetää normaalin roolihahmonsa. Elokuvan rytmi kuitenkin rullaa mukavasti (Eastwoodin luottoleikkaaja Joel Cox!), ja Bruce Surteesin kuvaus on vahvaa ammattilaisen työtä ilman temppuja muttei kuitenkaan latteaa tasaisuutta. Etenkin yökuvissa on ilmaisuvoimaa. Käsikirjoituksessa on valitettavan paljon tyhjäkäyntiä; sivupolkuja, ylimääräistä hassuttelua ja turhan monta eriparista elementtiä. Yksittäiset kohtaukset voivat olla vaikuttavia, komeita, ikonisiakin, mutta kokonaisuus on hiukan hahmoton.

Tarinassa seurataan limittäin Callahania, jota polisiivoimat yrittävät työntää sivuuna ja jota moni kostonhimoinen rikollinen jahtaa, ja Sondra Locken kouristellen esittämää taiteilijaa, joka on suorittamassa omaa kostotyötään. Hän jahtaa miehiä, jotka raiskasivat hänet ja hänen siskonsa – takauma teosta on kauhistuttavuudessaan vaikuttava – ja tappaa näitä yksitellen. Katsojan ei tarvitse arvuutella tekijää, joten hän voi ainakin periaatteessa keskittyä rikosten syihin ja moraalisiin pohdintoihin. Vaikka eihän katsoja halua pohdiskella – hän haluaa, että pahiksille käy huonosti ja että sankari hoitaa homman.

Anthony Mann: Rooman valtakunnan tuho

Ensinnä: Anthony Mannin ohjaama Rooman valtakunnan tuho (The Fall of the Roman Empire, 1964) on eeppis–historiallinen fantasia. Se kuvaa aikaa, jona Rooman keisarius siirtyi Marcus Aurelianukselta hänen pojalleen Commodukselle. Ensin mainittu pyrki rauhaan pax romanan hengessä, yhdistämään kansakunnat suureen imperiumiin. Jälkimmäinen haluaa alistaa kaiken oman mielihyvänsä alle, mikä johtaa lopulta tuhoon.

Toiseksi: Hollywoodilaiseen tyyliin kaikesta tehdään yksinkertaista. Vaikka taustalla on poliittisia erimielisyyksiä esimerkiksi siitä, kuuluuko "barbaarit" alistaa ja tuhota vai ottaa avosylin osaksi Roomaa, pohjimmaisena on shakespearelainen melodraama, jossa sukulaiset kääntyvät toisiaan vastaan. Ulkoisesti upea elokuva on tarinaltaan hyvin ohut.

Kolmanneksi: Rooman valtakunnan tuho on hämmästyttävän hyvä kuva nykymaailmasta. Uusi (ego)maaninen keisari korostaa voimaa ja valtaa, haluaa tuhota valtakuntaan tunkeutuneet vieraat kulttuurit, nostaa gladiaattoritaistelut yhteistyön edelle, tuhoaa vuosisatojen imperiumin.

Neljänneksi: Merkittävissä rooleissa on monta Yhdistyneen kuningaskunnan näyttelijää, jotka tekevät hienoa työtä hyvin teatraalisessa ympäristössä. Dialogien ja monologien tahdissa etenevää elokuvaa rytmittävät joukkojen taistelukohtaukset, jotka ovat kauniita mutta yhtä tylsiä kuin puoli vuosisataa aiemmin ja puoli vuosisataa myöhemmin. Inhimillisyys typistyy tyyppeihin kauniissa puitteissa. Alec Guinness, Christopher Plummer ja James Mason tekevät tyylikkäät roolisuoritukset, ja Dmitri Tjomkinin musiikki on kestävintä koko elokuvassa.

Duncan Tucker: Transamerica

Transamerica on onnistuneen yhdysvaltalaisen indie-elokuvan tyyppiesimerkki. Marginaalisia hahmoja, näppärää dialogia, roadmovien rakenne. Duncan Tuckerin ohjaaman elokuvan lähtökohta on herkullinen, etenkin vuonna 2005: psykologin lausuntoa odottava transnainen saa tietää, että hänellä on poika. Nuorisovankilasta haetun teinipojan taustasta löytyy kovin rumia asioita, joita siittäjä – todellista rooliaan paljastamatta – alkaa hoitaa. Poika luulee vanhempansa olevan seurakunnan työntekijä.

Transamerica liikkuu sanavalmiin komedian ja vakavien aihepiirien välissä samaan tapaan kuin paria vuotta myöhempi Juno. Vanhemmuuden rajapinta hämärtyy amerikkalaisessa kontekstissa ja saa piirteitä, jotka nykyään herjattaisiin wokeksi. Elokuva on joka tapauksessa vapaamielinen, erilaisuutta suvaitseva ja ymmärrystä lisäävä – ja tietysti kristilisyyytä kepeästi kritisoiva. Matkalla kohdataan transihmisten kokoontumisia, väkivaltaisia kaappihomoja, hippejä, rekkakuskeja ja akustinen kitara soi.

Elokuva on edelleen yllättävän moderni joskin hiukkasen saarnaava. Toki se on amerikkalaiselle yleisölle tehty, ja asioita on syytä vääntää rautalangasta. Samaan nippuun sukupuolikysymysten ja seksuaalisuuden kanssa lyödään Amerikan etniset vähemmistöt ja sukulaisuussuhteet.

Felicity Huffman on pääosassa ilmiömäinen. Miltä kuulostaa nainen, joka esittää naista joka on syntynyt miehen ruumiiseen? Katsoja on osa leikkiä, jossa on pakko ottaa kantaa sukupuoleen tai yrittää olla huomioimatta sitä. Onko moisilla sosiaalisilla konstruktioilla väliä? "Nobody's perfect", sanottiin jo Puikoissa paikoissa. Ja silti sukupolvien välillä on kuiluja, jotka ehkä ovat kouriintuntuvia mutteivät aina.

Lopputulos ei ehkä ole täydellinen – eikä se ole – mutta ajattelemaan se panee. Sormi saattaa heristyä silloin, mutta saarnailulta säästytään. Sen sijaan katsoja saa inhimillisen tarinan ihmisistä, jotka tarvitsevat näkyvyyttä. Edelleen.

Norman Z. McLeod: Neljä nolattua neroa

Marx-veljesten kolmas säilynyt elokuva Neljä nolattua neroa (Monkey Business, 1931) on henkilökohtainen suosikkini. Se on myös ensimmäinen veljessarjan elokuva, joka ei perustunut jo olevaan lavashow'hun. Eroa ei silti pahemmin huomaa. Neljän veljeksen roolit ovat entisellään, ja tarina toimisi aikalailla samalla tavalla myös lavalla.

Elokuvan miljöö on aluksi risteilyalus, jolla veljekset ovat salamatkustajina. Tulos on perinteinen kaaos, kun henkilökunta yrittää saada veljekset nalkkiin. Takaa-ajo ja anarkistinen sekoilu ovat luultavasti ainoat sanat, jotka käsikirjoituksessa ovat lukeneet. Norman Z. McLeodin osuudeksi ohjaajana jää lähinnä käskeä kamera päälle. No jaa, on kyydissä yksi miljonääri ja toinen roisto.

Groucho ja Chico vastaavat verbaalisesta huumorista: sanaleikeistä, väärinymmärryksistä ja kaikesta siitä, mikä nykyään saisi isävitsin leiman. Harpo puolestaan harjoittaa sanatonta slapstickiään, joka on lähinnä omaa sydäntäni. Nukketeatterikohtaus on loistava. Zeppo puolestaan on sujuvasanainen mutta auttamattoman persoonaton ensilikistäjä, joka kuitenkin saa enemmän tilaa kuin kai kertaakaan toiste elokuvissa. Ja sitten tietysti aliarvostettu Thelma Todd. Onneksi elokuva on tehty ennen kuin eräs Hayes keksi säännöstönsä.

Jälkimmäinen puolisko elokuvasta sijoittuu maihin. Maurice Chevalier -jakso passintarkastuksessa on klassikko. Sen jälkeen ollaan miljonäärin juhlissa, joissa entinen meno jatkuu. Loppuun sijoittuvat myös kaksi pakollista musiikkinumeroa, joita ilman pärjättäisiin hyvin.

Elokuvan vahvuus on sen rajoitetut ympäristöt, joissa veljesten vakiohahmot saavat mellestää mielensä mukaan. Tarina vain haittaisi menoa, niin kuin sittemmin kävikin, kun he siirtyivät Warnerille. Marxit eivät olleet luonnenäyttelijöitä, joiden varaan olisi kannattanut rakentaa tarinaa.

John Huston: Tulivuoren juurella

John Hustonin intohimoprojekti, Malcolm Lowryn romaaniin Tulivuoren juurella perustuva ja samanniminen elokuva toteutui viimein vuonna 1984. Lowryn omiin kokemuksiin Meksikossa perustuva romaani puhutteli ohjaajaa varmastimonin tavoin, ja mitä vanhemmaksi hän kävi, sitä voimakkaammin tarinan resignaatio häneen vaikutti.

Ehkä olikin hyvä, että tarina sai odottaa vuosikymmenet ja hurjat määrät käsikirjoitusvaiheita ennen realisoitumistaan. Olisiko kukaan muu kuin viittäkymppiä lähenevä Albert Finney kyennyt esittämään pääosan yhtä hartaasti? Ehkä olisi, mutta en haluaisi elää maailmassa, jossa hän ei olisi saanut roolia.

Tulivuoren juurella kuvaa yhtä päivää pienessä meksikolaiskaupungissa juuri ennen toista maailmansotaa. Englantilainen konsuli Firmin kantaa harteillaan paljon. On ensimmäisen maailmansodan traumat, ovat pettävät läheiset. Apu on löytynyt viinasta. Finney hoitaa kroonisesti alkoholisoituneen miehet roolin upeasti. Hänen hyvin fyysinen tyylinsä käy läpi useat vaiheet, joita ilman alkoholia kehonsa tärinään eksyvä mutta liian alkoholin jälkeen sielultaan harhaileva ihmisraukka käy läpi.

Koko tarina sijoittuu yhteen vuorokauteen, kuolleiden päivään. Sinä aikana, perinteitä kunnioittaen, Firmin käy läpi häntä riivaavat aaveet, sukeltaa pohjaan ja nousee pintaan ennen kuin vajoaa lopullisesti. Mikä ehkä onkin parasta. Piinattu sielu etsii apua niin rukouksesta kuin naisista, mutta viina on se, joka vie.

Finneyn lisäksi myös Jacqueline Bisset ja Anthony Andrews tekevät merkittävissä rooleissa hyvää työtä, mutta he jäävät auttamatta keskipisteen varjoon. Sen sijaan useat meksikolaiskasvot sivu- ja statistiosissa ovat vaikuttavia. Italialaisten neorealistien tapaan Huston luottaa paljonpuhuviin kasvoihin. Hustonin ja Finneyn lisäksi kolmas ratkaiseva tekijä on Gabriel Figueroan kaunis värikuvaus. Kuolleiden päivän räikeät värit ja sateisen yön pimeys luovat vahvat lavasteet draamalle.

John Carney: Once

Vuosiin en välittänyt katsoa John Carneyn musiikkielokuvaa Once (2007). Ja sitten kun lopulta katsoin, itkin vuolaasti.

Once on nimenomaan musiikkielokuva, ei musikaali. Musikaalissa musiikkinumerot rikkoisivat elokuvan narratiivin ja ryhtyisivät kuljettamaan tarinaa toisilla, aivan omilla ehdoillaan. Oncen musiikkijaksot eivät tee niin. Ne ovat toisaalta tarinan motivoimia kohtauksia, toisaalta tunnelmoivia montaašijaksoja, joiden tehtävä on lopulta – esittää musiikkia.

Tarina kertoo katumuusikosta, joka varsinaiseksi työkseen korjaa pölynimureita isänsä yrityksessä. Hän kohtaa nuoren maahanmuuttajanaisen, jonka kanssa alkaa soittaa ja kehittää jonkin sortin suhdetta. Heidän välinsä eivät koskaan kehity millään tavoin fyysisiksi – naisella on paitsi lapsi myös Tšekkiin jäänyt aviomies, miehellä rikkoutunut parisuhde joka kuuluu yhä hänen sanoituksissaan. Semmoisestahan ei seuraisi kuin sanomista Hollywood-elokuvassa. Onneksi Once onkin irlantilainen.

Iso osa elokuvasta on kuvattu teleobjektiivilla, mikä saa kokonaisuudesta dokumentaarisen oloisen. Amatöörinäyttelijät tuntuvat elävän kömpelöä elämäänsä ja kamera vain sattuu olemaan paikalla todistamassa sitä. Muu ratkaisu tuskin olisi toiminut. Pääosassa nähdään tosielämän muusikot Glen Hansard ja Markéta Irglová, joista oli tuleva folkrock-duo The Swell Season. Heidän keskinäinen kemiansa tuntuu elokuvassa ja vaikuttaa katsomiskokemukseen rutkasti.

Elokuvana Once ei ole kovin kummoinen. Tarina on tavanomainen ja loppujen lopuksi hyvin ohut. Katsoja tietysti pystyy silloin työntämään tilkkeiksi omia tunteitaan ja tulkintojaan (mikä ehkä jopa itkettää kuten minua). Kerronnallisesti elokuva toki toimii ja pseudodokumentaarinen kuvaus on tehty taiten. Dramaturgisesti Once ei kuitenkaan tarjoa ihan hirveän paljon – se pysyy pinnalla ja vaikuttaa tasan tarkkaan musiikkiantinsa vuoksi. Pienimuotoisena katutason musiikkielokuvana se kuitenkin on pakahduttavan sympaattinen ja jää kummittelemaan mieleen. Joku sanoisi, että se riittää taiteen määritelmäksi.

Gerarld Potterton: Heavy Metal

Métal hurlant oli ranskalainen sarjakuvalehti, joka toimi omanlaisenaan sanansaattajana aikuisille suunnatun scifin ja fantasia saralla. Lehden amerikkalainen ilmiasu oli ja on yhä Heavy Metal; suomeksi sen sanomaa ilmestyi muutaman numeron verran nimellä Kylmä metalli. Sarjakuva oli esikuvana myös vuonna 1981 ilmestyneelle kanadalaiselle animaatioelokuvalle Heavy Metal.

Gerald Pottertonin ohjaama Heavy Metal -elokuva nojaa vahvasti sarjakuvan formaattiin. Se muodostuu seitsemästä lyhyestä episodista sekä niitä ympäröivästä kehyskertomuksesta. Jokaisen jakson takan on eri animaatiostudio, ja kokonaisuus yhdisteleekin kauniisti hyvin monenlaisia tekniikoita. Disneyn sulavuudesta ollaan kaukana, mutta toisaalta myöskään Filmationin halpuuteen ei sorruta. Heavy Metal on taiten tehtyä laatuanimaatiota, jossa ei pyritä erityisesti ”helppouteen” saati luonnollisuuteen.

Tarinoita yhdistävä tekijä on Loc-Nar, vihreänä hehkuva pallo johon tiivistyy ”kaikki maailman paha”.  Käytännössä se on tekosyy monenlaiselle tieteisfantasialle, jossa väkivalta ja seksi saavat velloa. Elokuvan episodit sijoittuvat pääosin avaruuteen tai scifistiseen tulevaisuuteen, mutta ne ovat lopulta silkkaa fantasiaa. Heavy Metal on teinipoikain voimafantasia par excellence. Sen kertomusten miehet ovat altavastaajia, joista tulee sankareita – ja naiset lähinnä saatavilla olevia isoja rintoja. Kuitenkin elokuvan keskeisin – ja viimeisin – jakso keskittyy naissankariin, joka vähäpukeisuudestaan huolimatta on koko kimaran suvereenein hahmo. (Toki vahva naissankarikin voidaan nähdä fetisistisenä objektina.)

Jos pystyy jättämään huomiotta Heavy Metal keskenkasvuisen tarinamaailman, se tarjoaa paljon häikäisevää. Visuaalinen ilme pohjaa alkuperäiselle sarjakuvataiteelle. Varsinkin Moebius leimaa kokonaisuutta alku- ja loppuepisodeillaan, mutta väliin mahtuu myös Richard Corbenia, Bernie Wrightsonia ja Angus McKieta. Musiikin luulisi nimen perusteella olevan heviä ja metallia. Kyllähän mukana on monta aikakautensa raskasta rock-yhtyettä, mutta erityisen metallinen soundtrack ei ole. Valtaosan aikaa soi Elmer Bernsteinin orkesterimusiikki. Blue Öyster Cultilla olisi ollut elokuvaan useampikin kappale, mutta mukaan pääsi ainoastaan yksi – joka sekään ei alun perin liittynyt Heavy Metaliin mitenkään.

Alain Corneau:; Kaikki elämän aamut

Elokuva on keino säilyttää musiikki – muiltakin osin kuin vain äänen verran. Alain Corneuan elokuva Kaikki elämän aamut (Tous les matins du monde, 1991) tekee sen mahdollisimman kauniisti. Pascal Quingnardin samannimiseen romaaniin pohjautuva elokuva kertoo barokkisäveltäjien Monsieur de Saint-Colomben ja Marin Marais’n suhteesta. Edellinen on menettänyt vaimonsa ja jäänyt kahden lapsen kasvattajaksi. Musiikki ja viola da gambaon ainoa keino tavoittaa kuollut vaimo ja saada tyttäret osaksi omaa elämää, ylipäätään hengittää tässä vajavaisessa maailmassa. Jälkimmäinen –tarinan kertoja, vanhoilla vuosillaan – on nuori pyrkyri, joka haluaa olla Jotain. Äänenmurros vie paikan lapsikuorossa, gamban avulla hän saavuttaa aseman kuninkaan kamariorkesterissa.

Samaan tapaan kuin musiikki on korkeampi itseilmaisun keino tarinan hahmoille, on näyttelijäntyö heidän esittäjilleen. Jean-Pierre Marielle Saint-Colomben roolissa on uskomaton osoitus läsnäolon taiteesta. Hänen hahmonsa ei puhu monta vuorosanaa, mutta hänen kehonkielensä kertoo valtavia asioita. Ikävä vaimoa, lapsia kohtaan tunnettu rakkaus, joka ei kykene saamaan ääneen lausuttua muotoa, inho, viha ja luopumus – kaikki heijastuvat pienistä liikkeistä kasvoilla ja gamban kaulaa hyväilevissä sormissa. Melkein yhtä kaunis on katsella Gérard Depardieu Marais’na – ja kuulla, sillä Marais’n ääni on koko elokuvan ajan läsnä kertojana.

Ranskalainen taito tehdä epookkielokuvaa on hämmästyttävä. 1600-luvun lopun maalaismaisema hehkuu niin vihreänä luontona kuin kynttilänliekin valaisemina sisätiloina. Dialogi on lähinnä vivahteita varten, musiikki niin oleellinen osa tarinankerrontaa, ettei sen läsnäoloa unohda hetkeksikään. Audiovisuaalinen maailma on yhtenäinen, meditatiiviseen kauneuden kehään kutsuva, samaan aikaan pakahduttavan vahva ja surumielisyyden rajoilla tasapainoileva.

Corneaun ohjaus on näkemyksellistä, hallittua. Kaikki elämän aamut on kuvaksi tullut romaani samaan tapaan kuin Kubrickin Barry Lyndon mutta hengittäen, rakastuen ja pettyen – ei ainoastaan tietoisesti ajatellen ja näyttäen. Se on fyysinen niin kuin on musiikkikin soittajalleen, jonka jokainen sisäänhengitys sisältää merkityksen.

Joel Coen: Voi veljet, missä lienet?

Coenin veljesten Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?, 2000) muistetaan lähinnä musiikistaan. Ja ihansyystä: se palautti Yhdysvaltain etelävaltioiden kansanmusiikin jälleen kollektiiviseen (länsimaiseen) muistiin. Muutoin elokuva ei ole ihan niin selvä tapaus.

Voi veljet on yhdistelmä monenlaista perinnettä. Sen tarina kertoo kolmesta vankikarkurista 1930-luvun Mississippistä. Yksi heistä, Ulysses McGill, on houkutellut muut mukaansa etsimään ”aarretta”, jota ei todellisuudessa ole. Kyse on lopulta yrityksestä estää hänen lastensa äitiään avioitumasta toisen miehen kanssa.  Tämä on yksi taso. Toinen taso on klassisen Odysseia mukailu: matkallaan Ulysses kohtaa niin seireenimäisellä laulullaan houkuttelevia naisia kuin yksisilmäisen raakalaisen. Kolmas taso on nostalginen etelävaltioiden romantiikka kaikkine symboleineen: on uskonnollista radiokanavaa, on mustaa blues-kitaristia tienristeyksessä tekemineen sopimuksineen paholaisen kanssa, on Ku Klus Klania ja monen monta hirttosilmukkaa. Ja sitten on neljäs taso: ylistyslaulu etelän musiikille siinä missä The Blues Brothers oli pohjoiselle, modernimmalle bluesille.

Coenit ovat sikäli taitavia elokuvantekijöitä, että he saavat hyvinkin eripariset ideat toimimaan yhdessä, ainakin pinnallisella tasolla. Voi veljet toimii siinä missä The Big Lebowski tai The Ladykillers – ne kaikki näyttävät hyvältä ja tarjoavat tarpeeksi kiinnittymiskohtia kulttuurinsa tuntevalle katsojalle. Ne eivät kuitenkaan kouraise katsojaa samaan tapaan vatsanpohjasta kuin heidän parhaat elokuvansa. Voi veljet on kaunis katsella, hyperaktiivinen kallonpohjan kutittelija, mutta se ei lopulta anna paljoakaan, jos sen pintaa alkaa raaputtaa tietoisesti. Elokuvan tarina on yksinkertainen, ja intertekstuaaliset viitteet ovat kepeitä. Musiikki on hyvää, mutta mitä sitten? Samaan tapaan Roger Deakinsin kuvaus on kaunista, mutta kellertäväsävyinen värimääritys tuntuu lähinnä ällöttävältä.

Katsottua: kesäkuu 2026

Park Chan-wook: Lady Vengeance. John Boorman: Syvä joki

Eteläkorealaisen Park Chan-wookin Lady Vengeance (친절한 금자씨, 2005) käsittelee kostoa, armoa ja virheiden hintaa. Parkin kolmas kostoelokuva kertoo naisesta,, Geum-jasta, joka on pakotettu ottamaan lapsensurman nimiinsä. Hän istuu tuomionsa ja samalla suunnittelee kostoa. Elokuvan alkupuoli on huikeaa kerrontaa, jossa katsojaa pidetään koko ajan varpaillaan. Geum-ja ei ole ainoa vankilassa istuva nainen, mutta hän auttaa hymyillen ja sädehtien niitä, jotka apua tarvitsevat. Kaiken takana on kuitenkin suunnitelma kostosta, joka pikku hiljaa avautuu katsojalle. Mutta kun varsinainen koston aika tulee, suunnitelma ei päde. Lady Vengeance ei ole mikään Kill Bill; turha odottaa lopputaistelua. Sen sijaan elokuvan rytmi ja sävy rauhoittuvat, synkkenevät. Kosto ei ole leikin asia, vaikka Park ripotteleekin mustaa huumoriaan pitkin matkaa. Lopetus on karmeudessaan katarttinen ainakin monelle henkilöhahmolle. Katsoja ei ole ihan niin myyty haikeuden edessä, koska alkupuolisko on niin energisesti latautunut. Yritys on kuitenkin kiitettävä.

1960- ja 1970-lukujen vaihde oli parasta aikaa Hollywoodille vuosikymmeniin. Hayesin koodisto oli saanut väistyä, mutta tuleva siloiteltu spektaakkeliaikakausi ei ollut vielä koittanut. John Boormanin ohjaama, James Dickeyn romaaniin perustuva Syvä joki (Deliverance, 1972) osuu tuohon aikaan. Neljä kaupunkilaista liikemiestä lähtevät melomaan jokea, joka on piakkoin jäämässä tekoaltaan alle. Matkallaan he kohtaavat pari paikallista Appalakkien asukasta ja joutuvat taistelemaan hengestään. Upeasti kuvattu elokuva ei ole muutoin kaunista katseltavaa. Se muistetaan parhaiten paitsi musiikistaan myös kohtauksesta, josta yksi mieshahmoista raiskataan "kiljuen kuin sika". Syvä joki yrittää sanoa jotain painokasta, mutta sanottava katoaa jonnekin kauniiden maisemien ja survivalistisen kauhun kuvastoon. Silmiään pyörittelevä Jon Voigt tai machismoa henkivä Burt Reynolds eivät herätä sympatiaa. Syvä joki on ahdistava elokuva, mutta ei aina niistä syistä, joist tekijät sen ajattelivat olevan.

 

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Lapatossu. Orvo Saarikivi: Särkelä itte. Jorma Nortimo: Takki ja liivit pois!

Komedia on kumma elokuvan lajityyppi. Toisaalta se kestää aikaa tavattoman hyvin, kun kyse on yksinkertaisesta fyysisestä huumorista – Chaplinin kevytväkivalta tai Laurelin naamanvääntely toimivat edelleen ihan yhtä hyvin kuin ennenkin. Verbaalinen komedia sen sijaan on useammin riski: vitsit vanhenevat, yleisön maku muuttuu nopeasti ja huumorin rytmi elää koko ajan. Suomalaisen studiokauden komedialla ei ole kovin hyvä jälkimaine. Se nojautuikin vahvasti kepeään teatteriperinteeseen, jossa huumori syntyy toisaalta nokkelasta dialogista ja hauskoista tilanteista, jotka nykykatsojalle voivat tuntui jo kovin kaukaisilta ja vierailta.

Kansantarinoiden lupsakka töittenvieroksuja Lapatossu siirtyi valkokankaalle vuonna 1937. Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaaman elokuvan käsikirjoittivat Ensio Rislakki (eli Valentin) ja Ilmari Turja (eli Teini), joiden tulkinta Lapatossu-hahmosta oli tuleva se, jonka muistijälki olisi kestävin. Kaikkein tärkein osa oli kuitenkin roolia esittäneellä Aku Korhosella, jonka koomiset kyvyt edelleen pitävät Lapatossu-elokuvan katsomisen arvoisena. Eikä Korhonen suinkaan ole ainoa, vaikka yleensä ainoastaan hän saa kiitosta – oikeastaan jokainen elokuvan näyttelijä tekee mainion tyyppisuorituksen: aina varma Angerkosken pariskunta, aliarvostettu suomalaisen elokuvan kummajainen Kaarlo Kartio ja roolissaan suorastaan irvokkaaksi heittäytyvä Jorma Nortimo.

Roolittaminen onkin onneksi menetys, sillä käsikirjoitus ei sitä ole. Yksittäiset huulet ja gägit toimivat, mutta tarina on mitätön: Leskirouva ei halua rautatietä vedettävän maittensa kautta, minkä vuoksi työt seisovat ja topparoikka joutuu työttömäksi. Työstään kaikin voimin jo valmiiksi laistellut Lapatossu yrittää saada rouvan allekirjoittamaan luvat, jotta kaverit pääsisivät takaisin töihin. Apuna on niin naseva sanailu kuin erikoiset valepuvut. Sinänsä ihan kelpo komediajuoni ei kanna kokopitkän elokuvan ajaksi, ja tarina eksyykin loppupuolella irralliseen sirkusjaksoon, johon onneksi sentään kytketään leskirouvakin mukaan.

Särkän ja Norran ohjaus on sielutonta peruskauraa, jossa ei filmillisyyttä juuri näy. Lisäksi elokuvan rytmi on auttamattoman verkkainen, mikä vie naljailulta terää. Hieman kehiteltynä ja ronskimmalla otteella Lapatossu olisi voinut hyvinkin olla kestävä komediaklassikko.

Paljon paremmin ei pärjää Turjan näytelmään perustuva Särkelä itte (1947), jota niin aikalaisarvostelijat kuin Turja itsekin pitivät teatteriversiota heikompana. Aivan ilman meriittejä sekään ei silti ole, ja aivan kuten Lapatossun kohdalla myös Särkelä itte menestyy näyttelijöittensä osalta. Uuno Laakso nimiosassa ei ilmeisesti ollut sitä, millaiseksi Kansallisteatterin katsojat olivat Särkelänsä mieltäneet. Mutta jos jättää tällaiset vertailut sikseen, hän onnistuu vallan hyvin tärkeilevänä ja melskaavana tiilitehtaan johtajana. Tällä ei ole hyvää sanottavaa oikein kenestäkään (kylän lääkäriä lukuun ottamatta), kunnes hänen turhamaisuutensa hively ja kunnon kestitys korjaavat tilanteen. Laakson lisäksi on mainittava Korhonen, joka tällä kertaa on eksentrinen velkoja, sekä Arvo Lehesmaa, joka harvemmin sai valkokankaalla riittävästi aikaa todella loistaa.

Särkelä itte rakentuu vahvasti dialogin varaan. Rakenne toimii varmasti lavalla, mutta elokuvassa se tuntuu väkinäiseltä. Näyttelijät paikkaavat käsikirjoituksen puutteita parhaansa mukaan, mutta valitettavasti Saarikiven keinovalikoimaan ei kuulu muita tehokeinoja kuin suoraan kameraa kohti puhuvat henkilöhahmot. Kuten niin usein suomalaisen elokuvan kanssa on todettava, on Särkelä itte sympaattinen muttei paljon muuta.

Agapetuksen eli Yrjö Soinin näytelmään Onnellinen sankari perustuvan elokuvan Takki ja liivit pois! (1939) ohjasi oman käsikirjoituksensa pohjalta Jorma Nortimo. Aku Korhonen pääsee jälleen loistamaan suvereenisti hyväntahtoisen mutta pikaisesti tulistuvan lääkärin roolissa. Vaikka vastaanotollakin ollaan, kietoutuu tarina teatterin ympärille. Tohtorin tytär nimittäin haluaisi näyttämölle ja toimittaa salaa isältään tämän nuoruudessaan kirjoittaman näytelmän teatterinjohtajalle. Kuvioon kytkeytyy tietysti monta muutakin hahmoa, joiden tiet menevät ristiin rastiin ennen kuin lopussa löytävät sopuisat pääpisteensä.

Väärinkäsitysten komediaksi Takki ja liivit pois! on aivan kelvollinen – olkoonkin, että varsinkin alkupuolella Nortimon ohjaus ei ole aivan niin jouhevaa kuin tämäntyyppinen elokuva vaatisi. Yritystä siinä silti on, etenkin kun tavoitteet eivät ole olleet erityiset korkeat. Keveäelokuva saa lisäarvoa lyhyestä (joskin epätahtiin tanssitusta) balettikohtauksesta. Korhosen lisäksi luonnerooleissa nähdään Kaarlo Angerkoski sosiaalisesti kömpelönä professorina, Toppo Elonperä hienosti piirrettynä teatterinjohtajana sekä Kaarlo Kartio vääriin paikkoihin ilmestyvänä sähkömiehenä. Nuori Sirkka Sipilä varhaisessa roolissaan tohtorin tyttärenä ei vakuuta, mutta onneksi hän sai siihen vielä monta parempaa tilaisuutta.

Valentin Vaala: Vihreä kulta. Morsian yllättää. Linnaisten vihreä kamari

 Valentin Vaala on yksi suomalaista elokuvaa määrittelevimpiä ohjaajia. Hänen uransa ulottuu mykkäkaudelta liki studiokauden loppuun. Vaalan monipuolisuutta alleviivatkoon kolme sota-aikaa ympäröivää elokuvaa: Vuonna 1939 Vihreä kulta, Hella Wuolijoen näytelmän mukaan, on Lappiin sijoittuva kertomus kielletystä rakkaudesta. Vuorineuvoksetar haluaa takaisin kasvinseuduilleen ja saa siellä johdattajakseen metsänhoitajan, johon rakastuu. Kummankin porvarillinen elämäntilanne tulee tielle, mutta lopulta kohtalo on sovinnaisuuksia vahvempi. Linnaisten vihreä kamari (1945) perustuu Zachris Topeliuksen romaaniin ja kertoo kauhuromanttisen tarinan kartanosuvun salaisuuksista ja vuosisataisen perinnön vaikutuksesta jälkipolven naimakauppoihin. Siihen väliin osuu Morsian yllättää (1941), hollywoodilainen romanttinen hupailu.

Hanna Taini Vihreän kullan pääosassa on kuin kotimainen Greta Garbo; eteerinen, huokaillen hitaasti replikoiva, kohtalokas naishahmo, joka on valmis viemään pomonsa vaimon silkan vietin ja luonnonvalinnan vuoksi. Morsian yllättää -elokuvassa hän on altavastaava vamppihahmo, joka on valmis petkutukseen miehen vuoksi. Taini olisi ollut upea mykkäkauden vamppi, mutta äänielokuvassa hän on vain hiukan kömpelö femme fatale.

Olavi Reimas, Vihreän kullan jäyhä metsien mies, vaihtuu Morsiamessa opportunistiseen runoilijahahmoon. Edellisessä elokuvassa Reimaksen replikointi on lähes naurettavan pateettista, vaikka hänen hahmonsa onkin traagisen sympaattinen. Jälkimmäisessä hän on koominen nero par excellence.

Eine Laine ja Reino Valkama ovat loistava pari, ovat he sitten äiti ja poika (Vihreä kamari) tai mies ja vaimo (Morsian). Valkama varsinkin on revittelevä näyttelijä, milloin vain hänelle annetaan tilaisuus siihen. Laine puolestaan on varma luonnenäyttelijä.

Rauli Tuomi Linnaisten yhdessä pääosassa on vakuuttava. Mutta aivan yhtä vakuuttava on paljon vähemmälle huomiolle jäävä Kaija Rahola, joka niin Linnaisissa kuin Morsiamessa tekee herkän roolisuorituksen toista viulua soittavana tyttönä. Varsinkin edellisessä hän herättää sympatiat.

Ja Vaala. Hän on eleetön ammattimies, jonka valikoimaan eivät kuulu visuaalinen kikkailu tai omaleimaisuuden jäljet. Hän on parhaimmillaan rytmityksen mestari, joka tietää, kuinka elokuvakerronta etenee ja tarinaa on paras tuoda esiin. Vaikka seurapiirikomedia nopeine vaihdoksineen on hänen suvereeneinta alaansa, hän hallitsee monta muutakin genreä luontevasti.

Katsottua: toukokuu 2026

Clint Eastwood: Pahin rikos

Clint Eastwoodin ohjaama Pahin rikos (True Crime, 1999) menestyi ilmestyessään surkeasti. Ja ihan oikein niin. Elokuvan lähtökohta on hyvä: Mies ollaan teloittamassa murhasta. Vanha alkkisreportteri pannaan yllättäen haastattelemaan tuomittua teloituspäivänä. Muutaman tunnin taustatutkimuksiensa perusteella hän kuitenkin alkaa epäillä, josko murhasta olisikin tuomiolla syytön mies.

Kelpo lähtökohta hitchcockilaiselle jännärille! Vaan Andrew Klavanin romaaniin perustuva käsikirjoitus vuotaa kuin revennyt seula. Yhden päivän rakenne ei yksinkertaisesti ole uskottava, dialogi on joko kornia tai etenee pelkkiä oikoteitä, sovinistinen pölhöhuumori on rumassa ristiriidassa vakavan aineksi kanssa, hahmot ovat liki groteskeja... Suurin erhe on seitsemänkymppinen Eastwood pääosassa. Hänen ärtyisä geriatrikkohuoripukkinsa on ihan samanlainen leikekirjakarikatyyri kuin muutkin hahmot.

Ehtisipä sitä oikeastikin vuorokaudessa kuulla pokailemansa työtoverin kuolleen ja toeta siitä; ratkaista murha ja pelastaa kuolemaantuomittu; käyttää lapsi eläintarhassa; erota vaimostaan, ja selvittää välit rakastajattarensa miehen kanssa; vetää kännit; ja ilmeisesti vielä ajaa autoa useamman tunnin verran. Jos Pahimman rikoksen tuotantoarvot eivät olisi kohdillaan ja Eastwoodin ohjaus muodollisesti pätevää, se saattaisi olla ironisten diggareiden pieni kulttisuosikki.

Andrzej Wajda: Tuhkaa ja timanttia. Roman Polanski: Veitsi vedessä

Puolalaisen elokuvan kenties kirkkain jalokivi on Andrzej Wajdan Tuhkaa ja timanttia (Popiól i diament, 1958). Se on toisen maailmansodan päättymisen päivään sijoittuva kertomus, jossa velvollisuus, uskollisuus, vastarinta ja unelmat, yksityinen ja yleinen taistelevat vielä kerran antikommunistisen liikkeen erään jäsenen elämässä. Työväenpuolueen paikallisen johtohahmon murha tuntuu aluksi itsestäänselvältä teolta, mutta lopulta sekään ei ole yksinkertaista tilanteessa, jossa kaikki on muutoksessa, eikä varmaa ole mikään. Elokuvallisesti Tuhkaa ja timanttia on upeaa kuvan ja sisällön yhteispeliä. Useimmiten kahden henkilöhahmon välisistä kohtauksista muodostuva kerronta ei koskaan lähentele teatraalista vaan on jatkuvassa liikkeessä. Kuva ei tyydy kaksiulotteisuuteen, vaan syvyyssuuntainen liike luo koko ajanarvaamattomuutta asetelmiin. Levottomuuden, purkautuvan paniikinkin tunne on alati läsnä, ja se saavuttaa huippunsa elokuvan katarttisessa loppukohtauksessa, jossa laskuhumalaisen poloneesin jälkeen menneet teot eivät pysty juoksemaan pakoon päivänvaloa.

Lähes yhtä intensiivinen on neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt Roman Polanskin ainoa puolankielinen pitkä elokuva Veitsi vedessä (Nóż w wodzie, 1962). Purjehtimaan matkalla oleva aviopari ottaa mukaansa nuoren liftarin, joka pakottaa heidät arvioimaan suhdettaan uusista näkökulmista. Jo alkukohtaus osoittaa, että heidän väleissään on kitkaa; aviomiehen tarve kontrolliin on ilmeinen, ja liftarista hän kuvittelee saavansa itselleen toisen pompoteltavan. Naiivi nuorimies on kuin lapsi pariskunnan keskellä ja osoittautuu arvaamattomaksi vaa'ankieleksi, jonka varassa he punnitsevat välejään. Veitsi vedessä yltyy eräänlaiseksi pseudojännäriksi: voimistuva uhka on psykologinen, ei väkivaltainen. Silti tai juuri siksi se iskee voimalla katsojaa. Purjeveneen ja kolmen hahmon pieni näyttämö käy ahtaaksi, kun sille pitäisi mahtua myös katsoja. Kamera asettuu kuin huomaamatta osaksi tapahtumia, ja jazzmusiikki luo harhauttavan helteisen tunnelman, jonka on lopulta pakko purkautua ukkosmyrskyyn. Miehinen kukkoilu muuttuu lapselliseksi isä–poika-asetelmaksi, jossa äiti on lopulta ainoa aikuinen. "Riittää että pelkäät."

Stephen Chow: Shaolin Soccer. Wilson Yip: SPL Hong Kong Force

Mitä saadaan kun yhdistetään kung fu -elokuva ja jalkapallo? Stephen Chow'n ohjaama Shaolin Soccer (Siu lam juk kau, 2001). Se on heikkojen puolella, koulukiusattujen, lihavaksi, rumaksi tai typeräksi tuomittujen puolella, niiden jotka valittiin koulun liikuntatunnilla aina viimeisenä joukkueeseen. Aikoinaan kaltoin kohdeltu jalkapallotähti saa uuden tilaisuuden entisten shaolin-munkkien avulla. Nämä yhteiskunnan altavastaajiksi päätyneet ressukat saavat pyhät voimansa takaisin ja haastavat lajin huiput. Potku on potku tehtiinpä se sitten nurmella tai tatamilla. Shaolin Soccer yhdistelee pölhöhuumoria voimauttavaan urheilujuoneen ja tarkoituksellisen kömpelöihin cgi-efekteihin. Se on typerä, mutta niin on keskiverto jalkapalloilijakin. Se on naiivi, mutta niin on jokainen satukin. Kun pallo katoaa kiertopotkun voimasta pilviin, se on korkea veisu kaiken epäurheilullisen voimalle. Jokainen alakoulussa kentältä ulos naurettu on ansainnut Shaolin Soccer -hetkensä. Urheilu- ja kung fu -elokuvien klišeet sopivat yhteen hämmästyttävän hyvin.

Astetta vakavampi on Wilson Yipin ohjaama SPL – Hong Kong Force (Saat po long, 2005). Arkkiviholliset saavat samaan aikaan huonoja uutisia: rikollispomon vaimo saa keskenmenon, häntä jahtaava poliisi diagnoosin kasvaimesta. Jälkimmäinen on pääsemässä eläkkeelle, mutta työt ovat yhä kesken. Elämässään epäonniset kollegatkin hymyilevät. Mutta mitä ihmettä! Kauheuksia! Minkäänlaisesta perinteisestä (länsimaisesta) draaman kaaresta ei ole tietoakaan, kun alkaa tapahtua. Kaikessa tuntuu outo perhetragedian lemu. Vammainen poika kuvaa Sammo Hungin tappohommissa golfmailan kanssa. Onneksi poliisi taitaa kung fun salat. SPL:n yksittäisissä kohtauksissa, yksittäisissä kuvissa on voimaa. Valitettavasti kokonaisuus on hirvittävän teennäinen tyyliteltyjen ostosten sarja. Syrjään astuvan ja uuden, silo-otsaisen poliisin vastakkainasettelu on lähinnä hassua poseerausta. Hahmoilla ei ole tila hengittää, eikä pinnallinen tyylittely kanna riittävän pitkälle. Lopputulos on kuin katselisi Double Dragon II:n läpipeluuta: pari hienoa pomoa, muuten tylsää jyystöä ja hölmö taustatarina. Ihme äijäilyä koko homma.

Kitamura Ryûhei: Azumi

Puolihumalaisten mielikuvien mukaan Kitamura Ryûhein ohjaama Azumi (2003) oli ollut välkivaltainen, visuaalisesti komea jidaigeki. Uusintakatselu paljastaa sen melko mitäänsanomattomaksi sarjakuvaleffaksi.

Koyama Yūn mangaan perustuva Azumi kertoo joukosta nuoria salamurhaajia, jotka on lapsesta saakka koulutettu tappajiksi, jotta he voisivat kostaa feodaaliajan Japanissa muutamille sotaloordeille. Sarjakuvamaisuus näkyy toisaalta poseeraavana väkivaltana, toisaalta yksinkertaisena dialogina. Selostavat vuoropuhelut ovat kuin videopelin cutsceneja, jotka johdattavat elokuvaa taistelu kohtauksesta toiseen. Taistelut ovat lopulta melko yhdentekeviä miekanheiluttelun ja verisuihkujen kavalkadeja, mutta joukossa on pari oikeasti vaikuttavaakin jaksoa (ryhmän sensein, Gessain tunkeutuminen Kiyomasan luo, ruusuja haistelevan Bijomarun kohtaus heinäarolla).

Monta asiaa latistaa digitaaliseen värikalvoon sotkettu kuva, joka kyllä pehmentää kömpelöitä digitaaliefektejä mutta samalla saa elokuvan näyttämään kuin Playstation 2:n päiväunelta. (Dvd-kopio ei ainakaan auta asiaa.) Loppupuolella sentään tarjoillaan maukkaita, paatoksellisia hidastuksia pauhaavan jousiorkesterin säestyksellä, kepeää feminismiä ja aivan aavistuksenomaisia lesbosävyjä. Pop-tähti Ueto Aya ei saa juurikaan tilaa näytellä, mutta hän täydellinen kawaiin ja kohtalokkaan väkivallan yhdistelmä.

Lau Kar-leung: The Legend of Drunken Master

The Legend of Drunken Master eli Jui Kuen II (1994) oli Jackie Chanin paluu perinteiseen kung fu -elokuvaan vuosikymmen tauon jälkeen. Ja mikä paluu se olikaan! Drunken Master II on Chanin humoristisen kung fu -tyylin korkea veisu. Mykkäelokuvan slapstick-komediasta mallia ottava liioittelevan fyysinen pölhöhuumori on erittäin luonteva pari taistelulajiakrobatialle. Kaksi kulttuuria kohtaavat tarinassakin, jossa tarunhohtoisen Wong Fei-hungin kiinalainen elämäntapa kohtaa imperialistisen brittikulttuurin.

Nuori lääkärinalku on myös mestari juopuneen koulukunnan kung fussa. Aina pelkkä juopon liikeratojen osaaminen ei riitä – vaan aito känni tuo supervoimat esiin. (Missä on suomalainen versio?!) Samalla pitäisi esittää lääkäri-isälle hyvää poikaa ja myötäillä juonikasta, uhkapeliriippuvaista äitipuolta. Ja sitten ovat brittejä myötäilevät pikkupomot, jotka haastavat riitaa. – Tarinahan on oikeastaan tosi typerä, mutta niinhän se on 1920-luvun konedioissakin. Tarina on tekosyy osoittaa jokin syvempi totuus, huvittaa katsojaa ja näyttää hänelle joukko vaikuttavia temppuja.

Jo ensimmäisestä, junan alla tapahtuvasta välienselvittelystä alkaen elokuvan taistelukohtaukset ovat upean elokuvallisia hetkiä. Komeat koreografiat yhdistyvät Chanin äärimmäiseen fyysisyyteen; on väliä, uskooko katsoja näkemänsä aitouteen. Chanin tapauksessa sitä ei tarvitse epäillä. Hongkongilainen tyyli tekee leikkauksista luontevia, kuin ne myötäilisivät aitoja liikesarjoja. Amerikkalainen elokuva harvoin tarkoittaa saman, edes aasialaisia taitureita kuvatessaan. Uskomattominta on nelikymppinen Jackie Chan nuorena mestarina – en minä keski-ikäinen ainakaan taivu ihan kaikkeen samaan kuin hän!

Elokuva jälkimmäinen puolisko on lajinsa hienoimpia hetkiä. Aluksi uskomattoman energinen joukkokohtaus, jossa Chanin hahmo kohtaa kokonaisen jengin – ja tietenkin selviytyy voittajana aseenaan lähinnä bambunvarsi. Ja sitten: varttitunnin huikea lopputaisto. Patrioottinen sanoma yhdistyy kauniiseen koreografiaan, jossa kung fu toimii kuin tanssi. Väkivaltabaletti liittyy saumattomasti elokuvaleikkauksen keinopalettiin, ja yhdistelmä tuntuu luoduilta toisilleen. Chanin ja taekwondo-taituri Ken Lon kamppailu on elokuvankerronnan täysivoimainen ilmentymä.

Hongkongilainen toimintaelokuva onnistui elvyttämään erään elokuvan perinteen, joka vaikutti jo menetetyltä mykkäkauden päätyttyä vaikka saikin jatkoajan animaatiolyhäreiden aikakaudella. Jackie Chan oli oleellinen osa sitä kehityskulkua, jopa sen oleellinen elvyttäjä.

Katsottua: huhtikuu 2026

Vittorio De Sica: Milanon ihme. Werner Herzog: Aguirre – jumalan viha

Vittorio De Sican Milanon ihme (Miracolo a Milano, 1951) on liki täydellinen yhdistelmä satumaista optimismia ja kirvelevää satiiria. Milanolaiseen hökkelikylään saapuu Candidelle vertoja vetävän myönteisesti kaikkeen suhtautuva nuorimies. Hän panee kurjaliston asiat uuteen kuosiin toiveikkuudellaan. Samalla irvaillaan porvarilliselle elämänmuodolle mutta osoitetaan myös yhteisön mahti. Kun joukko ryysyissään keskellä aaltopeltimajoja laulaa elämänsä ylistystä, siinä saa hollywoodilainen kaikein romantisointikin potkun perseelleen. Yltiöoptimismin pinnan alta kuplii silkkaa myrkkyä, niin kuin kuplii öljy hökkelikylän maanpinnan alla. Köyhästä ei lopulta välitä kuin toinen mokoma, ja joskus sekin on valmis myymään kaltaisensa turkiskauluksesta. Viimeinen kolmannes on yhteiskunnallista voimafantasiaa, kun kyläläisten avuksi laskeutuvat jumalaiset voimat. Katolilaisuus saa todennäköisesti enemmän osumia kuin protestantti tajuaakaan.

Yksi kaikkien aikojen kauneimpia elokuvia minulle on Werner Herzogin Aguirre – jumalan viha (Aguirre, der Zorn Gottes, 1972). Hypnoottisesti virtaava eteläamerikkalainen maisema äänineen kehystää julmaa, epäonnistumaan tuomittua Pizzarron espanjalaisretkikuntaa Amazonilla. Koreilematon ylöspano, Thomas Mauschin käsivarakuvaus, dokumentaristinen kerronta, minimalistinen replikointi ja Klaus Kinskin intensiivinen roolityö tekevät katselusta lähes henkisen kokemuksen. Elokuvan läpäisee alusta loppuun epätoivo, räpiköinti toivottaman tehtävän edessä. Periksi ei anneta, ja mieluummin menetetään järki kuin annetaan sille periksi, kun sen kehottaa luovuttamaan. Ihmisen jääräpäisyyttä on harvoin kuvattu yhtä vaikuttavasti kuin hulluuteen vajoavan konkvistadori Aguirren hahmossa. Katarttisen helpotuksen sallii vain Popol Vuhin tarkoin annosteltu musiikki.

 

Alfred Hitchcock: Revenge. Breakdown. The Case of Mr. Pelham. Back for Christmas.

Alfred Hitchcock Presents (myöhemmin The Alfred Hitchcock Hour) oli television antologiasarja, jossa ilmestyi vuosien 1955 ja 1965 välillä yhteensä 361 jaksoa. Niistä mestari itse ohjasi vain 17. Sarjan ensimmäisellä kaudella esitettiin niistä neljä, jokainen noin 25 minuutin mittainen (sisältäen Hitchcockin lakoniset johdannot). Kaikki ovat pienimuotoisia, ja niiden estetiikka muistuttaa muutaman vuoden päässä odottavaa Psykoa, joka toteutettiinkin pitkälti sarjan tekijöiden voimin. Mielenkiintoista on, että neljästä tarinasta kaksi kuuluu pikemmin kauhun kuin rikosfiktion piiriin.

Koko sarjan aloitti Revenge, jossa Vera Miles esittää hermoromahduksen kokenutta kotirouvaa. Aviomies (Ralph Meeker) löytää vaimonsa heidän kotinaan toimivasta asuntovaunustaan järkyttyneenä. Joku on hyökännyt tämän kimppuun, ja mies vannoo kostoa. Tarina on dialogivetoinen, ja Hitchcock rikkoo sääntöjään: iso osa alkuosasta on kuvattu ikään kuin läpi asuntovaunun seinän.

Jakso 7, Louis Pollockin tarinaan perustuva Breakdown, kertoo itsekkäästä yritysjohtajasta, joka lähes kuolee onnettomuudessa. Melkein koko tarina kerrotaan halvaantuneen miehen näkökulmasta ja häntä esittävän Joseph Cottenin sisäisen monologin kautta. Ruumis on liikkumatta, vaikka mieli sen sisällä elää. Breakdown on hieno kauhupala, joka on syystäkin televisiokerronnan klassikko.

The Case of Mr. Pelham, jakso 10, on Tom Ewellin taidonnäyte. Hän esittää miestä, joka alkaa kuulla outoja juttuja kaksoisolennostaan. Pienten takaumien kautta kerrottu tarina on moderni William Wilson -variaatio.

Back for Christmas (jakso 23) oli sarjan ensimmäisen kauden viimeinen Hitchcock-ohjaus. Siinä John Williamsin esittämä brittiherrasmies tekee yhtä aikaa viinikellaria että lähtöä Yhdysvaltoihin hössöttävän vaimonsa kanssa. Lajityyppiä tunteva tietää, miten hössöttäville vaimoille tapahtuu, kun mies päättää nousta tossun alta... kunnes on loppukäänteen aika. 

Hitchcockin ohjaukset nimikkosarjansa ensimmäisellä tuotantokaudella ovat kuin pienoiskuva hänen elokuvissaan: vankkaa perustyötä, mukana neljännes loistavaa jälkeä, paljon mustaa huumoria kaiken inhimillisen pahuuden keskellä. 

 

Lambert Hillyer: Dracula's Daughter. Robert Siodmak: Draculan poika: Erle C. Kenton: House of Frankenstein. House of Dracula.

Vuoden 1931 klassisen Universalin Dracula-elokuvan vanavedessä ilmestyi ensin muita hirviöelokuvia, ja sen jälkeen oli jatko-osien aika. Dracula's Daughter (1936) jatkaa aivan suoraan tilanteesta, johon edeltäjänsä jäi. Bela Lugosia ei enää nähdä vampyyrikreivinä, ja itse asiassa ainoastaan Van Helsingiä esittävä Edward Van Sloan toistaa roolinsa (tosin nyt Von Helsinginä). Tarinassa Draculan tytär haluaa varmistaa isänsä kuolleen, jotta saisi itse elää jälleen normaalia elämää. Kreivitär on traaginen hahmo, joka toteuttaa luontoaan vastoin tahtoaan. Gloria Holdenin tummapiirteinen, aristokraattisen eteerinen hahmotelma ei valitettavasti saanut samanlaista ikonista asemaa kuin moni muu Universalin kauhuhahmo. Kuitenkin hahmon, joka maalaa nuoria naisia muun muassa, homoeroottinen voima on vaikuttanut myöhempään vampyyrifiktioon suuresti. Elokuvan ohjannut Lambert Hillyer ei yllä alkuperäisen Draculan alkupuolen jylhyyteen, mutta hänen teoksensa on kokonaisuutena paljon verevämpi(!) ja tasaisempi. Loppupuolen montaaši on komea.

Vuonna 1943 suku laajeni Robert Siodmakin Draculan pojalla (Son of Dracula). Miljöö on siirtynyt Lontoosta Yhdysvaltoihin, jossa vaikuttaa muuan kreivi Alucard. Tarina alkaa ikään kuin kesken tapahtumien ja pitää kreiviä pitkään hieman sivussa. Mysteeritarinan vaihtuessa kauniin kartanonperijättären ja vampyyrin romanssiksi ollaan todellisen "southern gothicin" äärellä. Nuoremman Lon Chaneyn vampyyrissa on ylevää vaikuttavuutta, joka istuu miljööhön luontevasti. Tyylillisesti Poika on edeltäjiään siloitellumpi mutta samalla toinen jalka visusti campin puolella. Erikoisefektit vaihtelevat kumilepakoista vaikuttaviin muodonmuutoksiin. Toisaalta lavastus on komeaa, ja maisemanvaihdos tekee tarinalle hyvää. Kamera-ajot studioon lavastetuilla New Orleansin rämeillä ovat hienoja. Harmi, että kerronta nojaa hyvin vahvasti dialogiin.

Seuraavan kerran Dracula esiintyi Siodmakin tarinaan perustuvassa, Eric C. Kentonin ohjaamassa elokuvassa House of Frankenstein (1944). Vankilassa viruva, tohtori Frankensteinin oppeja seuraava hullu tiedemies Niemann kaappaa kiertävän showmiehen kokoelman, johon sisältyy Draculan luuranko. John Carradine tekee ensimmäisen suorituksensa Draculana, joka on paljon entisiä sulavampi herrasmies jonka hypnoottis-magneettinen katse vetää vertoja Lugosille. Kreivin aikaa kestää kuitenkin alle puolet elokuvasta,  Loppuoli ollaan Chaney juniorin susimiehen maisemissa. Samalla matkaan lyöttäytyy syväjäädytetty Frankensteinin hirviö. Koska Boris Karloff esiintyy elokuvan tohtoria, hirviön roolin ottaa sivuosavakio Glenn Strange. Elokuvana House of Frankenstein on jo ehdan campin puolella ja kokonaisuus on erittäin epätasainen. Visuaalisestikin heilutaan niin gotiikka ja kuin scifin puolella. Silti hirviöiden jaettu universumi enteilee jo tulevien aikojen vastaavia ja on sellaisenaan kunnianhimoinen.

Hirviösekoilu jatkui Kentonin ohjaamassa House of Draculassa (1945). Jälleen uusi tohtori pääsee osallistumaan geenitalkoisiin. Apua ovat hakemassa niin Carradinen Dracula kun Chaneyn susimies, jotka kumpikin haluavat päästä eroon yliluonnollisesta olemassaolostaan. Pääpaino on jälkimmäisessä, joka on kuin traaginen nykymies: kerjää itsetuhoista sääliä ja rakastuu jokaiseen naiseen, joka haluaa pelastaa hänet. Siinä sivussa löytyy jälleen tuhoutumaton  Frankensteinin hirviökin (joka pääsee vauhtiin taas vasta lopuksi), ja arvon tohtori löytää itsestään hirviömäiset puolet. Visuaalisesti House of Dracula sisältää hienoja ideoita, mutta sen käsikirjoitus on silkkaa hassuttelua, joissa varioidaan vanhoja ideoita yleisön odotusten mukaan. Uutta on lähinnä se, että kyttyräselkä on kaunis nainen. 

 

Volker Schlöndorff: Peltirumpu 

Volker Schlöndorffin Peltirumpu (Die Blechtrommel, 1979) on niitä elokuvia, joita pitää yhtenä kaikkien aikojen parhaista, kun sen sattuu muistamaan. Joo, onhan se liian ironinen käydäkseen sydänjuuriin ja niin koketeeraava, ettei sen rehellisyydestä voi olla aivan varma. Silti se osoittaa niin vaikuttavaa taiteenlajin hallintaa, että joka hetkestä on pakko nauttia – jopa silloin, kun sisältö on ristiriidassa nykymaailman arvojen kanssa.

Günter Grassin romaaniin perustuva elokuva kertoo nousevan kansallissosialismin aikana elävästä puolalaisesta Oskarista, joka aikuisten maailmaa tarkkailtuaan päättää kolmevuotiaana lakata kasvamasta. Ikuiseen lapsenkehoon jäänyt Oskar kantaa mukanaan paitsi leikkirumpuaan myös mustasukkaisuutta polyamorisesta äidistään, jolla on suhde aviomiehensä lisäksi serkkuunsa.

Peltirumpu on kiehtova sekoitus maagista realismia, satiirista historiankirjoitusta ja alati eläväistä elokuvakerrontaa. Se ei tyydy muutamaan filmaattiseen tai narratiiviseen temppuun vaan yllättää jatkuvasti mutta ilman, että kikkailu tuntuisi tarpeettomalta; se on täysin linjassa tarinan herkullisten kummallisuuksien kanssa. Schlöndorffin ohjauksessa humoristinen aines yhdistyy saumattomasti vakavampiin, traagisiin kerroksiin. Kohtaus valssaavasta natsien suurkokouksesta menee samaan sarjaan Fellinin kukkais-Mussolinin kanssa. Toisaalta esimerkiksi usea Oskarin äidin kohtaus on syvän inhimillinen. David Bennent on ilmiömäinen pääosassa, roolin ongelmallisuuksista huolimatta, mutta vielä upeampi on Angela Winkler äitinä.