Pascal Quignard: Kaikki elämän aamut. Helsinki 1992: Otava. 127 s. Suom. Annikki Suni. – Alkuteos Tous les matins du monde (1991).
Pascal Quignardin Kaikki elämän aamut on tiivis mutta paljonpuhuva romaani. Noin 120:ssa, väljästi ladotussa sivussaan sen käsittelee kohtaamisen vaikeutta. Keskiössä on 1600-luvun lopulla elänyt säveltäjä–muusikko Saint-Colombe, joka muistetaan etenkin viola da gamban taiturina ja uudistajana. Hän menettää vaimonsa ja jää elämän kahden tyttärensä kanssa. Erakkoluonteinen säveltäjä osaa kommunikoida lähinnä musiikkinsa kautta, mistä muodostuu yhteinen kieli lastenkin kanssa. Seurapiirejä ja esimeriksi kuninkaan kamariorkesteriin kuulumista hän halveksii syvästi.
Tarina saa lisäkierteitä kahden hahmon liittyessä siihen. Toinen on Saint-Colomben oppilaaksi saapuva nuori taituri Marin Marais (hänkin oikeasti elänyt henkilö). Miesten välinen suhde on alusta asti monimutkainen ja vaikea. Opettajalle musiikki on kaikki kaikessa, kun taas oppilas pitää sitä myös keinona edetä elämässä ja saada asemaa. Asioita ei helpota, että Marais’n ja talon tyttären välille syntyy suhde. Mutkattomin suhde Saint-Colombella on koko teoksen aikana hänen kuolleeseen vaimoonsa, joka alkaa ilmestyä harvakseltaan kuuntelemaan hänen soittoaan. Romaani tai Saint-Colombe itsekään eivät ota kantaa siihen, onko vaimon kummitus todellinen vai miehen omaa hulluutta. Aaveesta kuitenkin tulee hänelle keino selvittää tunteitaan ja pysyä (ainakin verrattain) järjissään.
Quignardin proosa on hienostuneen pehmeää. Tarinaa kerrotaan lakonisilla lauseilla, joiden kertoja pysyttelee etäällä tapahtumista. Hän selostaa tarinan vaiheita tekemällä havaintoja, merkitsemällä painokkaita yksityiskohtia muistiin. Lopputulos on kaunista lauseenkäyttöä, jonka soljunta ei muistuta aivan vähääkään Saint-Colomben säilyneitä sävellyksiä.
Yksi kokonaisuutta rumentava seikka Kaikissa elämän aamuissa kuitenkin on: naishahmot. He ovat kaikki alisteisia mestaroiville miehillä; heidän arvonsa mitataan suhteessa isään tai rakastettuun. Tämän voisi hyväksyä nikottelematta – koska se oikeastaan on keskeisen näkökulma inhimillisen yhteyden teemaa – elleivät naishahmot typistyisi aivan liian usein tisseiksi. Niin monta kertaa Quignard muistaa mainita, että naisilla on rinnat. Sääli muuten hienossa teoksessa.
Pirkko Sihvo: Palava mieli. Kansatieteellinen arkeologi Theodor Schvindt. Lappeenranta 2001: Karjalan Kirjapaino. 71 s. Kuv.
Theodor Schvindt on jälleen yksi monia uria Suomessa uurtaneita tiedemiehiä ja kulttuurivaikuttajia, jotka ovat unohtuneet jokseenkin muilta kuin alan kehityksestä kiinnostuneilta. Schvindtistä on olemassa Sulo Haltsosen kirjoittama elämäkerta vuodelta 1947. Pirkko Sihvon teos Palava mieli täydentää kuvaa oppihistoriallisesta perspektiivistä. Se on pienimuotoinen, lähes vihkokokoinen, mutta siitä huolimatta informatiivinen ja vankasti taustoitettu.
Schvindt kirjoitti kautta aikain kolmannen väitöskirjan arkeologian
alalta Suomessa. Siinä hän käsitteli rautakautta Karjalassa, etenkin Käkisalmen
seudulla, josta hän oli itse kotoisin. Väitöskirja jäi hänen ainoaksi arkeologiseksi
tutkimuksekseen, vaikka hän osallistui useisiin kaivauksiin neljänkymmenen
vuoden aikana. Schvindtin mielenkiinto suuntautui vahvasti kansatieteeseen,
jonka suomalaiseksi isäksi häntä on joskus tituleerattu.
Etnologian alalla hän suoritti runsaasti aineistokeräystä. Hän oli osallisena muun muassa maineikkaan Antrean kalaverkon – yhden maailman vanhimmista – löytöpaikkaan, joskin kaivaukset paikalla toteutti Sakari Pälsi. Jo vuosia sitä ennen hän oli ollut innoittamassa ylioppilasosakuntia keruutoimintaan ja perustamassa Kansallismuseon kansatieteellistä kokoelmaa, jonka museon intendenttinä hän toimi.
Tieteellisen työnsä lisäksi fennomaani Schvindt oli
vakaumuksellinen kansanvalistaja. Hän oli perustamassa useita seuroja, joista
mainittakoon ylioppilasjärjestö Suomalainen Nuija ja Kansanvalistusseura. Sihvo
kirjoittaakin, miten Schvindt toimi melkein kaikissa kansallista sivistystyötä
edistävissä yhdistyksissä. Ihan oma lukunsa oli Kagaali, venäläistoimia
vastustamaan syntynyt vastarintajärjestö. Schvindt olikin koko ikänsä
passiivisen vastarinnan kannattaja. Politiikassa hän oli mukana myös valtiopäivämiehenä,
jolloin hän edusti porvarissäädyssä Käkisalmea.
Kenties näkyvimmän jälkensä Schvindt jätti suomalaisten kansallispukujen mallien kokoajana. Hän koosti niistä ensimmäisen kirjajulkaisun ja oli muinaissuomalaisten pukujen asiantuntijana, kun niistä ilmestyi piirrokset esimerkiksi Kalevalan vuoden 1887 laitoksessa tai kun Suomalainen Teatteri tarvitsi Mimmi Lähteenojalle ja Kaarlo Halmeelle autenttiset asut 1895.
Tavattoman monipuolinen kulttuurimies Schvindt kärsi paitsi siitä, miten palkkatyö tuli jatkuvasti intohimoisen tutkimus- ja keruutyön tielle, myös sairastelusta. Paljon arvokasta aikaa kului paikkaillessa terveyttä ja rauhoitellessa hermoja.
Odysseus Elytis: Ylistetty olkoon. Helsinki 2010: WSOY. 110 [+ 5] s. Suom. Markku Pääskynen. Maailman runo – WSOY & NVL. – Alkuteos To Aksion esti (1959).
En yritä ”ymmärtää”, mistä Odysseus Elytiksen runoteoksessa Ylistetty
olkoon olisi kyse. Kun tajusin sen, alkoi hänen runoelmansa
Tuntua. Ja silloin se alkoi avautua. Ja kenties se alkoikin ymmärtää minua.
Elytis oli yksi viime vuosisadan merkittävimpiä runoilijoita, joka kyllä voitto Nobelin kirjallisuuspalkinnon (1979) mutta joka on silti jäänyt meillä etäiseksi, koska ei kirjoittanut englanniksi. Hänen ainoa suomennettu teoksensa on tämä Markku Pääskysen käännös, joka ilmestyi WSOY:n ja Nuoren Voiman Liiton käännöslyriikkasarjassa 2010.
Ylistetty olkoon on kolmeen osaan jakautuva teos, joka ei varsinaisesti koostu yksittäisistä runoista. Sen rakenne nojaa vahvasti ortodoksiseen pitkäperjantain palvelukseen, johon jo teoksen nimikin viittaa. Keskimmäinen, kokonaisuuden laajin osasto Kärsimykset muodostuu psalmeista, oodeista ja lukukappaleista. Sitä puolestaan reunustavat osastot Genesis ja Ylistys. Elytiksen (näennäisen) vapaasti assosioiva kieli ja runojen kaleidoskooppimainen sanasto kieputtavat lukijan merkityspyörteeseen. Lukutavasta riippuen kokemus on joko hämärä, oppinut tai hartaan hurja. Genesis on nimensä mukaisesti luomiskertomus – luodaan siinä sitten maailmaa, Kreikkaa, runoilijaa tai jotain aivan muuta. Toisaalta abstrakti, toisaalta tarkoituksenmukaiselta tuntuvan eksakti kieli kaikuu erilaisissa muodoissa myöhemminkin. Poikkeuksen tekevät ”lukukappaleet”, joissa proosamainen ilmaisu keskittyy selvästi 1900-lukulaiseen sodan kuvaukseen. Elytiksen tekstissä aika elää vapaana jossain Välimeren pisteessä. Teos päättyy katarttiseen ylistyslauluun, kokonaisen olemassaolon hillittömään kuvakavalkadiin.
On hiukan harmi, ettei Pääskynen ole liittänyt mukaan kunnon selitysosastoa. Hän kyllä on perustelevinaan valintaansa sisällyttää suomennoksen loppuun vain parin sivun kursoriset selitykset. Vaikka onhan se totta, että kääntäjän tulkinta voi rajoittaa lukijan omaa liikaakin. Mutta silti…
John Richard Stephens & Kim Smith (toim.): Mystisiä kissatarinoita. Hyvinkää 1995: Book Studio. Suom. Pasi Junila. 258 [+ 1] s. – Alkuteos Mysterious Cat Stories (1993).
Vaikka Book Studion julkaiseman antologian Mystisiä kissatarinoita
mainitaan sen toimittajiksi John Richard Stephens ja Kim
Smith, ei tieto pidä aivan täsmälleen paikkaansa. Heidän toimittamansa teos Mysterious
Cat Stories nimittäin on suomenkielistä vastinettaan merkittävästi
pidempi. Suomennoksesta puuttuu seitsemän novellia, minkä vuoksi sen sisältö
tuntuu paljon hajanaisemmalta kuin Stephensin ja Smithin visio on alun perin
ollut.
Mystisiä kissatarinoita on erikoinen sekoitus vanhoja kuriositeetteja ja uudempia kertomuksia. Pääpaino on yliluonnollisissa tarinoissa ja varovaisesti luonnehtien kauhusävyissä. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Kokoelma alkaa Englannin vanhimmaksi romaaniksi mainitulla William Baldwinin Varokaa kissaa -kertomuksella. Sitä ei kuitenkaan tarjoilla alkuperäisessä runoasussaan vaan Stephensin proosamukaelmana. Muita vanhan kirjallisuuden näytteitä ovat katkelma Don Quijotesta sekä lady Jane Wilden kertoma tarina Arthur-kuninkaasta ja valtavasta kissasta.
Suurimmassa osassa kirjan teksteistä kissat esiintyvät antagonistin osassa, varsinkin kauhutarinoissa. August Derlethin Balussa ja Kim Smithin Muinaisissa jumalissa yliluonnollinen kissa yltää liki demonisuuteen. Nancy Etchemendyn vaikuttavassa Lasikissassa ei varsinaisesti edes ole kissaa, mutta sellaista esittävä patsas saa aikaan kokoelman julmimmat hetket. Eräänlainen piilotettu jalokivi on moninkertaisen O. Henry -voittaja Wilbur Daniel Steelen Keltainen kissa, jossa leikitellään kauhutehojen kanssa, vaikka kyse on lopulta jostain aivan muusta. Samalainen kirjallinen kuriositeetti on muutama katkelma James D. Corrothersin kirjoittamasta, Yhdysvaltain mustien folkloresta ammentavasta ja heidän puheparttaan käyttävästä teoksesta. Teksti on ihastuttavan raakaa ja siloittelematonta – vaikka kieltä ilmeisesti onkin siistitty.
Jostain syystä mukana on myös pari melko kehnosti kirjoitettu, muita humoristisempaa tarinaa. Liukuhihnakirjailija Stella Whitelaw’n muinaiseen Egyptiin sijoittuva juttu on erittäin kömpelö, eikä kissadekkareistaan tunnetun Lilian Jackson Braunin kummitusjuttu jää paljon jälkeen siitä. Sen sijaan Sakin Tobermory on ehdoton klassikko. Keräilyarvoa kirja saa H. P. Lovecraftin, Robert Blochin ja Algernon Blackwoodin läsnäolosta, vaikka heiltä ei olekaan mukana aivan parasta tuotantoaan.
Huimasta epätasaisuudestaan huolimatta, ja osittain sen vuoksikin, Mystisiä kissatarinoita on mielenkiintoinen kokoelma. Monen tekijän kohdalla jää harmittelemaan, ettei heiltä ole käännetty suomeksi muutakin.
