Pappa: toinen muistokirjoitus

Edellisen jatkoksi KMV-lehdessä 28.7.2023 ilmestynyt muistokirjoitukseni. Otsikko ja ingressi ovat toimituksen.

VILPPULAN KUNNANVALTUUSTON ENTINEN PUHEENJOHTAJA TENHO NOROJÄRVI ON KUOLLUT

Vilppulan entinen kunnanvaltuuston puheenjohtaja Tenho Norojärvi oli metsien mies ja taitava tarinan iskijä. Hän kuoli 26. kesäkuuta.

"Täällä kuljen mailla ja samoan soilla, / usein metsihin eksyn yöksi, / teen kontteja, virsuja, vispilöitä / ja runoa puhdetyöksi." Runoilija Einari Vuorelan esikoiskokoelman ensimmäinen runo, ”Metsässä”, on aina tuonut mieleeni pappani, Tenho Norojärven.

Pappa syntyi 31.7.1934 huopioniemeläisille Emil ja Laina Maria Norojärvelle. Hän oli lopulta seitsemästä lapsesta viides. Koulunsa hän kävi Väärinmajan koulussa, jossa vuoden kohokohta oli Suvivirsi, sillä se merkitsi kesälomaa ja pääsyä oravametsälle.

Niin kuin Vuorelan runon puhuja, oli myös pappa henkeen ja vereen metsien mies. Lapsuuden metsästysinnostus jatkui koko elämän, ja varsinkin hirvikauden alkaminen oli aina hänen syksynsä kohokohta. Vaikka pappa kaatoi reilusti toista sataa hirveä, muistan hänen joskus tunnustaneen, että ”ampuminen on toissijaista, tärkeintä on kun pääsee koiran kanssa metsään”. Pappa oli myös innokas hiihtäjä setänsä, työläisolympialaisten kultamitalisivakoija Heikki Norojärven suksenuraa seuraten, ja hän voittikin useita kunta- ja piiritason mestaruuksia. Harrastukset yhdistyivät hirvenhiihdon muodossa, jossa lajissa pappa ylti SM-hopeallekin.

Yhteisiä papalle ja runon puhujalle ovat myös puhdetyöt: Kontteja ja virsuja tiedän hänen tehneen, ja vaikka runoista en olekaan varma, oli pappa taitava tarinan iskijä. Hänellä oli aina takataskussa jokin kasku, ja jokaisesta lapsenlapsesta oli oma vakiojuttunsa, joka kerrottiin kun uusia kuulijoita oli läsnä. Lopulta kuitenkin veistely oli hänen lajinsa, minkä seuraamuksena syntyi suuri määrä erilaisia veistoksia suomalaisista metsäneläimistä. Saipa hän niitä esille ihan näyttelyssäkin.

Myös työuransa pappa teki metsän parissa. Käytyään Nikkarilan metsäkoulun Pieksämäellä hän päätyi töihin Metsähallitukselle liki viideksikymmeneksi vuodeksi. Metsätyönjohtajana toiminut pappa jatkoi tässäkin suvun perintöä – hän oli ainakin kuudetta sukupolvea, joka on palvellut enemmän tai vähemmän vastaavissa tehtävissä.

Elämänsä aikana pappa toimi useissa luottamustehtävissä. Vilppulan kunnanvaltuustossa hän edusti sosiaalidemokraatteja vuosina 1975–92. Sinä aikana hän kuului kunnanhallitukseen (1975–80) ja toimi sekä valtuuston puheenjohtajana (1981–88) että ensimmäisenä varapuheenjohtajana (1989–92). Lopulta hän jättäytyi tehtävistään pois antaakseen tilaa nuoremmilleen.

Pappa meni naimisiin vuonna 1959. Avioliitto Airi-mummuni (o. s. Salminen) kanssa kesti yli kuusikymmentä vuotta, ennen kuin pappa jäi leskeksi keväällä 2020. Heillä oli kaksi lasta, jotka syntyivät vuosina 1959 ja 1963. Näiden lisäksi pappaa jäävät kaipaamaan neljä lastenlasta ja viisi lastenlasten lasta.

Rakkain paikka papalle oli Kinturi, hänen pienen järven keskellä pienessä saaressa sijainnut mökkinsä. Pappa itse tosin käytti mieluummin sanaa erämaakämppä. Sinne ei kaivattu moderneja mukavuuksia. Mahdollisimman luonnonmukainen puusto ympärillä ja korkeintaan takkatulesta lähtevä lämpö riittivät, kun hän tarkkaili jokakesäisiä vieraita, joutsenia ja kuikkaa, jopa silloin tällöin uimareissulle ryhtynyttä hirveä tai karhua.

Tuosta saaresta pappa oli palaamassa viimeistä kertaa, kun hän veneen maihin vedettyään tyypertyi rakkaan mökkijärvensä rantaan. Siihen pappa kuoli juhannuksen jälkeisenä maanantaina, 26.6.2023. Hän olisi täyttänyt heinäkuun lopussa 89 vuotta.

Mikael Luova, FM

Hamina

Pappa: kirjalliset muistosanat

I

Siitä on kesää vaille kaksikymmentä vuotta, kun luin ensimmäistä kertaa Juha Seppälän Super Marketin (1991). Kirjastosta lainaamani lyhytproosakokoelma teki suuren vaikutuksen nuoreen kirjallisuudenopiskelijaan tietysti anarkistisuudellaan, räävittömyydellään, törkeydellään, tylyydellään ja iskevyydellään. Silti se teksti, joka jätti pysyvimmän jäljen, on kaikkea muuta. Teoksen päättää "Kuolema"-niminen osasto, johon sisältyy vain yksi, samanniminen ja noin satasanainen teksti.

"Kuolema" kuvaa toteavaan sävyyn muta yhtä aikaa herkänkauniisti vanhan miehen, tekstin minän isoisän, kuoleman. Tämä kohtaa loppunsa aurinkoisena maaliskuun iltapäivänä pihamaallaan, klapinnoutomatkalla karvalakki päässään. Varpuset lentelevät, lapsi itkee jossain, postiauto ajaa reittiään. Seppälän piirtämä kuva on seesteinen, lohdullinen. Se on jyrkässä kontrastissa kaikkeen aiempaan, mitä lukija on saanut eteensä Super Marketissa.

Seppälä palaa samaan aiheeseen toisaallakin, mutta omasta kirjahyllystäni en löytänyt sitä tekstiä. Koska aihe on toistunut kirjoittajan tuotannossa, muistikuvieni mukaan vieläpä hyvin yhtenevällä tavalla, se on tuntunut minusta erityisen painokkaalta, kenties omakohtaiselta. 

Minulle se ainakin on tuntunut omakohtaiselta. Super Marketin päätöstekstiä lukiessani olen aina kuvitellut tapahtumien ympäristöksi oman mummulani Koillis-Pirkanmaalla, ymmärtääkseni ei kovinkaan kaukana Seppälän suvun juurilta. Kuva ei sinänsä ole todenmukainen: ei minun pappani olisi hakenut polttopuita ulkoa vaan kellarista, ei postia niillä seuduin jakanut auto ainakaan silloin kaksikymmentä vuotta sitten... Mutta tällaiset ovat sivuseikkoja. Saattoihan pappa kulkea erämaakämpällään, pienen järven pienessä saaressa, jossa halot todella haettiin ulkokautta saunamökin takaa.

Tällaisilla asioilla ei kuitenkaan ole väliä. Oleellista Seppälän kuvauksessa on itse kuolema. Vanha mies kaatuu omilla tiluksillaan, työn ääressä, saappaat jalassa (tästä teksti ei tosin mainitse, mutta mieleni on aina kääntänyt päässä olevan karvalakin saappaiksi jaloissa) ja luonnon ympäröimänä. "Ei kuolema niin merkillinen asia ole."

II

Pappa kuoli kolmisen viikkoa sitten, juhannusta seuraavana maanantaina. Leskeksi muutama vuosi sitten jäänyt ja viime syksynä koiransakin menettänyt vanha mies oli palaamassa rakkaasta saarestaan, joka oli ollut hänen henkireikänsä kuudenkymmenen vuoden ajan, ja tuupertunut rantamutaan. Saappaat jalassa. Karvahattua ei varmasti päässä ollut mutta vihreä metsästäjän lierihattunsa kenties. Varpusista en tiedä. Mutta nämä ovatkin sivuseikkoja. Oleellista on, että viimeisenä tekonaan hän on saanut vetää soutuveneen maihin hiljaiseen järvenrantaan niin kuin tuhannet kerrat aiemminkin, siihen rantaruovikon ja hyttysparven ja koivunkahinan keskellä. "Siihen kuolema jostain ilmestyi, otti isoisää kädestä kiinni ja vei mennessään."

III

Jo ennen Super Marketia oli toinen teksti leimautunut ikiajoiksi mielessäni pappaan.

Pappa oli – näin jälkikäteen ajateltuna ihanan myötäelävällä tavalla – ottanut tavakseen hakea minut sadan kilometrin päästä opiskelukaupungistani kotipuoleen viikonlopuksi. Eräänä perjantaina ojensin hänelle vastikään nettidivarista ostamani kirjan. Yleensä en tämmöistä olisi tehnyt, ei pappa ollut kirjamiehiä. Päätalot oli kyllä luettuna ja jonkin verran paikallishistoriaa ja metsästyskirjallisuutta kotihyllyssä, mutta emme me koskaan siitä puhuneet.

Kuitenkin sillä kertaa tunsin tarvetta jakaa lukukokemustani. Einari Vuorelan Runot-valikoiman (ja alun perin hänen esikoiskokoelmansa, vuoden 1919 Huilunsoittajan) aloitusruno oli synnyttänyt välittömästi mielleyhtymän pappaani. Pappa oli koko ikänsä, melkein yhdeksänkymmentä vuotta, metsien mies. Takana oli pitkä ura Metsähallituksella, hän oli aktiivinen hirvestäjä joka myönsi että ampumista tärkeämpää oli saada olla koiran kanssa metsässä, ollut metsätöissä ja uitoillakin jo lapsena. Ja sitten oli se kämppä, koruton ja jonkun mielestäni ehkä karukin, mahdollisimman luonnonmukaisena pidetty lämpäre juuri ja juuri pinnan ylle nousevaa maata ja saunamökki, myöhemmin tupakin, sen keskellä. Siellä täällä löydettyjä luonnonerikoisuuksia ja majavankalloja ja puhdetöinä tehtyjä puuveistoksia.

Pappa luki Vuorelan "Metsässä"-runon, ei ääneen mutta kaikessa rauhassa ja keskittyen. "Täällä kuljen mailla ja samoan soilla, / usein metsihin eksyn yöksi, / teen kontteja, virsuja, vispilöitä / ja runoa puhdetyöksi." En tiedä, veistelikö pappani ikinä ainuttakaan runoa, mutta kun tarinaniskentä alkoi, se oli ainakin hyvin lähellä runoutta. Kun pappa oli lukenut Vuorelan tekstin, hän ojensi kirjan takaisin minulle, hiljaisena ja pohtivan oloisena. Koin, että olin tunnistanut yhteyden oikein. Silloin mietin ohimennen mielessäni, että tässä on runo luettavaksi papan hautajaisissa, sitten joskus.

Pappa haudataan ylihuomenna. En aio lukea Vuorelaa tilaisuudessa. Me olemme jo lukeneet sen yhdessä.

Luettua: kesäkuu 2023

Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 2/1973. Mänttä 1973: Mäntän kirjapaino. Suom. Pirkko Hynninen.

Vuodesta 1956 asti ilmestynyttä Alfred Hitchcock's Mystery Magazine -lukemistolehteä yritettiin tuoda Suomeen muutamaankin kertaa. Pitkäaikaisin kokeilu taisi olla vuosina 1973–74 ilmestynyt Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia, jota ilmestyi 11 numeron verran. Kustantaja oli Mäntän kirjapaino ja päätoimittaja Pirkko Hynninen. Yleensä AHJK:n numerot noudattelivat jotain aiemmin ilmestynyttä emolehden numeroa korkeintaan pienin muutoksin. Esimerkiksi englanninkielisen lehden avauksena toiminut pitkänovelli (novelette) siirtyi suomennoksen päätökseksi.

Lehden toinen numero on kummallisen takapainoinen. Alkupuoli on yhtä mitättömyyttä toisensa jälkeen, mutta lopussa alkaa olla kehitellympiäkin ideoita ja taitavampia kirjoittajia. Varsinkin näin viidenkymmenen vuoden jälkeen lukijan olisi helppo hylätä lehti kokonaan luettuaan muutaman ensimmäisen kertomuksen. Ne ovat kaavamaisia loppukäänteeseen perustuvia, usein humoristisia harjoitteita. En ole amerikkalaisen rikoskirjallisuuden tuntija ollenkaan, mutten usko, että monestakaan on kuultu AHMM:n jälkeen.

Loppupuolella meno sen sijaan, kuten sanottua, ryhdistäytyy. Merkkiteoksia ei kannata odottaa, mutta pieniä pilkahduksia kuitenkin. Dan J. Marlowen tiivis kertomus, jossa pikkurikollinen tappelee tiensä rikollispomon pihalta tämän yläkerransviittiin on näppärä, ja Jack Leavittin rakenteeltaan mielenkiintoinen ja rikoksentekijän näkökulmasta kerrottu murhajuttu kompastuu vasta lopun typerään twistiin.

Paras on jätetty viimeiseksi. George C. Chesbron Mongo the Magnificent -romaaneja ei ole suomennettu ainoatakaan mutta lyhyempiä kertomuksia sentään pari. Niistä varhaisempi eli Korkealla oleva nuora, toinen Mongo-juttu ylipäätään, on tässä lehdessä. Entinen "sirkuskääpiö" (sic), nykyinen kriminologian tohtori ja yksityisetsivä Mongo on loistava hahmo, ja kertomuksen sirkusmiljöö muutenkin kiehtova. Valitettavasti tarinan jännite herpaantuu loppua kohden, mutta kaiken kaikkiaan se on ehdottomasti lehden parhaiten kirjoitettu ja omaperäisin kertomus.

Jouni Avelin: Varokaa lentävää päätä! Kulttuurivihkojen kolumneja 2009–2018. Helsinki 2018: Kulttuurivihkot.

Varokaa lentävää päätä! kokoaa Kulttuurivihkojen pitkäaikaisen kolumnistin, Jouni Avelinin tekstejä vuosilta 2009–2018. Yhteensä niitä kertyy viitisenkymmentä. Aiheet liikkuvat yleisesti ottaen kulttuurikysymyksissä, usein elokuvan ja kirjallisuuden ympärillä. Usein lähtökohta on jokin ajankohtainen uutinen, artikkeli, julkinen möläytys, josta Avelin sitten kuroo kasaan suurempaa pohdiskelua. Erityisesti Matti Apunen tuntuu olleen antoisen aiheiden lähde.

Avelinin tyyli on sarkastinen ja hänen huumorinsa kuivaa, eikä hän kunnon kolumnistin tavoin pidä pohdiskeluaan persoonattoman yleisellä tasolla. Lisäksi Avelin on taitava sanankäyttäjä, joka parhaimmillaan rakentelee pitkiä ja monipolvisia semanttisia ketjuja. Parista tekstistä voi uumoilla, että kirjoittajalla on tullut niitä tehdessään kiire tai aie ei muuten vain ole lähtenyt aivan korkeimpaan lentoonsa, mutta sellaiset ovat harvassa.

Hän edustaa perinteisen laatukirjoittajien koulukuntaa, jossa ajattelu ja sanomisen tapa ovat hiottua ja arvoja itsessään. Tiiviitten kolumnien lisäksi kokoelmassa on pari hieman pidempääkin esseemäistä tekstiä, joista etenkin Henry David Thoreauta käsittelevä on nautittavaa luettavaa.

Kari Glödstaf: Harold Lloydin elämä ja elokuvat. Turku 2022: Kustantamo Helmivyö.

Otinpa viimein hommakseni lukea alusta loppuun viime vuonna ilmestyneen, Kari Glödstafin kirjoittaman Harold Lloydin elämä ja elokuvat -teoksen. Tähän mennessä olin sitä selaillut taajaan ja lueskellut, mitä kulloinkin katsomastani elokuvasta oli sanottu. Kirja kieltämättä kannustaakin sellaiseen lukutapaan. Se jakautuu kahteen osaan: ensin on tiivis, noin 40-sivuinen Harold Lloydin uran läpikäynti, jota seuraa ihailtavan tarkka, kommentoitu filmografia. Kokonaisuus on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa.

Harold Lloyd oli elokuvan mykkäkauden "kolmas suuri koomikko", joka muistetaan yleensä mainita Chaplinin ja Keatonin jälkeen. Jos ajatellaan ihan puhtaasti heidän koomikkouttaan, Lloyd saattoi jopa olla paras. Kuitenkin hänen tuotantonsa on valitettavan unohtunutta, vaikka olen kyllä törmännyt moneenkin eläkeikäiseen ukkoon, jotka ovat kysyneet nimenomaan Lloydista, kun olen maininnut tykästyksestäni mykkäelokuvaan. Glödstafin kirjan antoisin puoli onkin tämän unohduksen pölykerroksen tuulettamisessa.

Lloydin filmografia on pikkutarkkaa työtä ja kattavuudessaan jo kunnioitusta herättävä teko. Sitä täydentävät kommentit, juonireferaatit ja arviot ovat toinen mokoma. Glödstaf selostaa ja kuvaa monta minullekin aiemmin tuntematonta Lloydin lyhytelokuvaa (YouTube on ollut ahkerassa käytössäni viime aikoina) ja pitkien elokuvien laajat kritiikit ovat tehneet sen mitä tällainen kirjallisuus parhaimmillaan saa aikaan: herättäneet innon katsoa käsitellyt elokuvat uudestaan. Tekstit eivät kuitenkaan ole "vain" arvosteluja, vaan niissä kulkee koko ajan punaisena lankana Lloydin uran kehitys ja siihen liittyvät sivupolut. Tätä ei silmäilevä ja valikoiva lukija saa kokea.

Ainoa huomautus: Voi mikä keskiviikko (1947) on todellisuudessa huikea postmoderni delirium-unen kuvaus. Tämän Glödstaf unohtaa teoksessaan mainita.

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja. Paluu Uhriniituntakaiseen. Hämeenlinna 2020: Karisto. 199 s.

Kuopuksen kanssa iltasatukirjana luettu Magdalena Hain Kuolleiden kirja jatkaa Haisevan käden jalanjäljissä (kädenjäljissä?). Jälleen ollaan Suomen syrjäkylillä, Uhriniituntakaisen kylässä, ja tarjolla on toistakymmentä kauhukertomusta. Mukana on niin klassista kauhukuvastoa aaveineen, urbaanilegendoineen ja kevyine roiske-efekteineen. Samoin Hain taitavaa genren ja nuortenkirjallisuuden teemojen yhdistelyä.

Erona edeltäjäänsä Kuolleiden kirjassa on enemmän huumoria. Olihan sitä Haisevassa kädessäkin, mutta nyt lähes joka kertomus lähestyy EC-sarjakuvien tyyliä, mikä ei tietysti ole itsessään huono asia, varsinkaan kirjan kohdeyleisölle, mutta itseäni se hieman harmitti lukiessa. Poissa nimittäin ovat sellaiset puhtaat tunnelmatarinat, jotka ovat mielestäni Haisevan käden parhaimmistoa. Nyt tuntuu liian usein kuin lukisi R. L. Stineä, joka on oppinut kirjoittamaan. Kuolleiden kirjan huiput minulle ovat – ei mitenkään yllättäen – ehkä eniten perinteistä kummitustarinaa muistuttavat "Pitkät jalat" ja "Viimeinen bussi", joissa humoristisuus ei vie tehoja vahvalta tunnelmalta, sekä "Äitini vihasi voikukkia", joka lähentelee kauhun sijasta uuskummaa.

Record Collector Presents Jethro Tull. London 2023: Diamond Publishing.

Record Collector -lehden "bookazine"-sarjan tuorein numero keskittyy Jethro Tulliin. Vaikkei Johnny Sharpin toimittama lehti tarjoakaan mitään erityisen uutta, se on miellyttävä katsaus ja muistinvirkistys tällaiselle paatuneellekin fanille.

Kahden uuden – ja melko yhdentekevän – Ian Andersonin haastattelun väliin on ahdettu monenlaista. Kokonaisuuden rungon muodostaa sarja miniesseitä kustakin yhtyeen 23 studioalbumista. Parhaimmillaan ne todellakin ovat pohtivia ja uusia näkökulmia avaavia esseitä, kehnoimmillaan kappale kappaleelta läpijuoksevia arvosteluja. Näiden oheen on sitten ripoteltu juttuja bändin muusta tuotannosta, keräilijöistä, julkkisfaneista ja niin edelleen. Sävy on luonnollisesti myötäsukainen, vaikka välillä jokin kriittisempikin sana annetaan (Catfish Rising saa kohtuuttomat haukut). Itseäni eniten miellytti Martin Webbin katsaus Tull-harvinaisuuksiin, joka on reilusti päivitetty versio takavuosina Record Collectorissa ilmestyneestä artikkelista.

Yashar Kemal: Tuhannen härän vuori (Binboğalar efsanesi, 1971). Helsinki 1977: Tammi. Suom. Eva Siikarla. Keltainen kirjasto 133.

Yleensä kun luen kaunokirjallisuutta, luen joko huonoa sellaista tai sitten kanonisoituja klassikoita. Joka tapauksessa lukutapa on silloin analyyttinen. Harvoin enää uppoan kirjallisuuden maailmaan. Siksi päätin nyt tietoisesti lukea Hyvää Kaunokirjallisuutta, ihan vain itsensä takia. Keltainen kirjasto on yleensä laadun varma tae, vaikka omanlaisensa kaanon se on sekin. Turkkilaisen Yashar Kemalin romaani Tuhannen härän vuori on komea, kansanlaulumainen tarina paimentolaisheimosta, joka tasavaltalaistuneessa Turkissa on enää häviämään uhattu anomalia. Suomennos ja sen myötä lukukokemus kärsii siitä, että käännös on tehty englannin kielen kautta; harmillisen usein englanti paistaa läpi.