"Like thatching or clog dancing, literary criticism seems to be something of a dying art." (Terry Eagleton)

perjantai 24. helmikuuta 2017

Katkelmia Lovecraftista

(Alla oleva teksti on katkelma laajemmasta, henkilökohtaisesta Lovecraft-pohdinnasta. Muilta osin laaja kokonaisuus ei sovi tämän blogin luonteeseen.)

[…]

Lovecraftilaisen outouden tuntu syntyy nähdäkseni monista tekijöistä. Yksi oleellisimmista on kirjailijan käyttämä vanhahtava ja joidenkuiden mielestä kömpelöyteen asti raskas kieli. Jo yksittäisillä sanavalinnoilla saadaan vaikutelma toisaikaisuudesta, jostain vieraasta. (Valitettavasti suomentajat ovat onnistuneet tämän kääntämisessä kovin vaihtelevasti.) Muutenkin Lovecraftilla korostuu se, miten kerrotaan, sen sijaan, mitä lopulta kerrotaan. Useinhan hänen tarinansa noudattavat toistuvaa kaavaa, ja kirjailijan tuotantoa yhtään tuntevan lukijan on helppo ennakoida juonenkulku jo varhaisessa vaiheessa, vaikka yksityiskohdat toki vaihtelevatkin. Käyttämiensä tuttujen raamien sisässä Lovecraft kuitenkin rakentaa tehokkaan uhkaavuuden tunnelman viittaamalla paitsi selittämättömiin kauheuksiin (jotka yksinään käytettyinä jäisivät lähinnä naiivin koomisiksi) myös tarinan maailman historiaan. Selvimpiä merkkejä tästä historiasta ovat Lovecraftilla lähes klišeeksi muodostuva mukatodellinen esoteerinen kirjallisuus sekä kertomukset henkilöiden sukulaisista ja esi-isistä. Harvoin Lovecraftilla on kyse vain päähenkilöstä ja hänen kohtalostaan – useimmiten tarinan polttopisteessä on pohjimmiltaan koko suvun tai yhteisön kohtalo.

Toinen itseäni suuresti Lovecraftin tuotannossa viehättävä piirre on sen vanhanaikaisuus. Kirjailija itse käytti paitsi vanhahtavaa ilmaisutapaa myös tarkoituksella epämoderneja miljöitä ja muita elementtejä, mikä lisää hänen sata vuotta vanhojen tekstiensä vanhanaikaisuutta entisestään. Kyse on monella tapaa samasta ilmiöstä, mikä viehättää vaikkapa Sherlock Holmes -tarinoissa: kadotettu menneisyys herää eloon. Lovecraftin tapauksessa tämä menneisyys tuskin on ollut koskaan oikeasti olemassa, mutta hän itse tuntuu uskovan siihen niin voimakkaasti, että lukijakaan ei halua väittää vastaan.

Verrattuna muuhun kirjoitusajankohtansa yliluonnolliseen kirjallisuuteen on Lovecraftin tarinoissa selvästi vahvin yhdistelmä todellista maailmaa ja silkkaa fantasiaa. Tämä on omiaan lisäämään kertomusten outouden vaikutelmaa. Se on myös oleellisimpia syitä viehtymykseeni Lovecraftin töihin. Kyse ei ole siitä, että outo ja kauhea tunkeutuisi todellisuuden arkeen, niin kuin modernissa kauhukirjallisuudessa usein tapaa käydä. Ei myöskään siitä, että tarinan protagonisti siirtyy turvallisesta arkimaailmastaan johonkin toisaalle, välitilaan jossa outoudet ovat omassa elementissään (kuten vaikkapa klassisissa kummitusjutuissa usein on syrjäisine linnoineen tai hautuumaineen). Ei, Lovecraftin tuotannossa maailma itsessään on täynnä outoja ja selittämättömiä asioita. Tässä hän asettuu samalle viivalle Edgar Allan Poen kanssa. Molempien kauhukertomuksissa pelon ja vieraantuneisuuden tunteet syntyvät siitä, että tarinoiden henkilöt tajuavat elävänsä maailmassa, joka ei olekaan niin tuttu ja turvallinen kuin he ovat kuvitelleet sen olevan. Lovecraftilla ja Poella kauhu syntyy heidän henkilöittensä maailmankuvan romahtamisesta. Tämä välittyy uskoakseni myös lukijaan. Lovecraftin lukija joutuu vaistomaisesti arvioimaan käsitystään todellisuudesta uudelleen. Vaikka hän ei uskoisikaan muinaisten jumalolentojen olemassaoloon, sytyttävät Lovecraftin tarinat hänessä epäilyksen. Entä jos kaikki todellisuudeksi uskomamme onkin vain harhaa ja sen alla on painajaistemme todellisuus? Tämä on aidosti pelottava ajatus, joka erottaa mielestäni selvimmin Lovecraftin monista muista kauhukirjailijoista. Yleensä hänen seuraajansakin lainaavat häneltä paljon pinnallisempia elementtejä eivätkä näin ollen yllä lainkaan samoihin tehoihin.  Toki poikkeuksia on.

[…]

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Heikki Oja: Jäinen lohikäärme

(Varhaisempi versio arvostelusta on aiemmin julkaistu Jaakobin Wsi Testamenti -blogissa 2011. Alkuperäistä tekstiä on editoitu, paikoin paljonkin.)

kansi: Hannu Lipponen
Heikki Oja
Jäinen lohikäärme
Tampere: Tampereen Science Fiction Seura, 2001 (Domus-Offset Oy), 161 [+ 1] s., ISBN 952-5211-06-1 nid.
Portti-kirjat

Musiikkimaailmassa yhden hitin ihmeet ovat käsite. Kaunokirjallisuudessa vastaavista tapauksista voi antaa runsaasti romaaniesimerkkejä, mutta harvemmassa ovat ne, jotka muistetaan lähinnä yhdestä novellista. Heikki Oja on hyvin lähellä tätä (hänen saavutuksensa tähtitieteessä ovatkin sitten ihan eri juttu).

"Jäinen lohikäärme" oli nimenä novellille, jolla nimimerkki Matias Ranta voitti vuonna 1986 Ursan tieteiskirjoituskilpailun. Sittemmin se julkaistiin nimellä "Jäinen vaeltaja" samannimisessä, Ursan kustantamassa antologiassa, ja hyvin pian novelli oli muodostunut suomalaisen scifin merkkitekstiksi. Matias Rannan mysteeriä lisäsi se, että pian hänen siskonsa Matilda Ranta alkoi myös julkaista novelleja. Yhteensä sisaruksilta ilmestyi kahdeksan novellia, scifilehtien lisäksi jopa Reginassa, minkä jälkeen he vaikenivat. Salanimien taustapersoona jäi salaisuudeksi aina Jäinen lohikäärme -kokoelman julkaisuun saakka. Oja valottaa nimimerkkien käytön taustaa lyhyesti kokoelman alkusanoissa. (Sen sijaan Rekku Rannan, joka oli koira, salanimen takana olivat ihan muut tahot.)

Jäinen lohikäärme kokoaa yhteen kaikki Matias ja Matilda Rannan nimillä julkaistut novellit ja liittää niiden yhteyteen neljä aiemmin julkaisematonta novellia. Ojan tyyli on pienimuotoinen: Hänen novellinsa ovat usein välähdyksenomaisia kuvauksia mahdollisesta lähitulevaisuudesta. Jokseenkin kaikki novellit rakentuvat jonkin yksittäisen idean ympärille ja tavallisesti sisältävät yllätyksen. Mukana on myös selvästi parodinen novelli, Vankila, jossa tieteistarinan tyylillä kuvataan synnytystä vauvan näkökulmasta.

"Jäinen vaeltaja" on todellakin klassikko ja täysin ansaitusti. Mieltä kutkuttavasti avoimeksi jäävä kuvaus ihmisen ensi kosketuksesta maan ulkopuolisen elämän kanssa on vaikuttava kertomus. Sen teho syntyy paitsi "tämä voisi olla hyvinkin mahdollista"-tunnelmasta mutta myös sen kerrontatekniikasta: siinä pitkälti hahmottomaksi jäävän "vaeltajan" subjektiiviset kokemukset pyrstötähden sisältä vaihtelevat luotaimen komeettaa tutkimaan lähettäneen avaruuskeskuksen ihmisten näkökulman kanssa. Toinen kokoelmasta mieleen jo vanhastaan jäänyt novelli on alunperin Matildan nimellä julkaistu "Universaalinen rakkaus", jossa ydinohjukset kaikessa fallisuudessaan osoittautuvat suurimmaksi rakkaudenosoitukseksi, mitä ihminen saattaa toiselle antaa. Näiden lisäksi on syytä nostaa esiin aiemmin julkaisematon "Lumiyö". Se on kaunis ja vähäeleinen tieteisfiktion miljööseen sijoitettu kuvaus siitä ihmeentunteesta, jonka kokemiseen lapsilla vielä on kyky.

Muu kokoelma onkin sitten ongelmallisempaa materiaalia. Useat Ojan vinjettimäisistä novelleista ovat kyllä varsin sujuvia ja mieluusti luettavia, mutta niiden teho saattaa perustua esimerkiksi yksittäiseen loppuyllätykseen, mikä syö kertomusten uudelleenluettavuutta. Tämä pätee etenkin novelliin "Maailmanrekisteri" ja jo mainittuun "Vankilaan". Tässä mielessä on edustavat varsin tyypillistä kirjoitusaikansa suomalaista, usein harrastajavetoista scifinovellistiikkaa, jossa ideat korostuivat kerronan ja rakenteen kustannuksella. "Syrjäinen maailma", "Ran palvelija" ja "Yksin" ovat sinänsä mielenkiintoisia tieteiskertomuksia, jotka eivät kuitenkaan saa pituudessaan tarpeeksi aiheestaan irti. Reginassa alkujaan ilmestynyt "Mies tulevaisuudesta" sen sijaan on oikein mainio, erilainen rakkauskertomus, jonka voisin hyvin kuvitella sisällytettäväksi vaikkapa johonkin nuortenlukemistoon tai äidinkielen oppikirjaan.

Katastrofitarinoista paljon lainaava "Tulppaanikukkula" on kenties kokoelman ongelmallisin. Tarinassa maahan saapuu joukko avaruuslaivoja, jotka nopeasti tappavat suurimman osan ihmiskunnasta. Osa kuitenkin, genren perinteitä kunnioittaen, selviää jostain syystä. Tämä harvalukuinen joukkio oppii sattumalta manaamaan ajatuksen voimalla esiin maahisia ynnä muita satuolentoja, joiden avulla vieras uhka kukistetaan. Näin kerrottuna tarina kuulostaa erittäin typerältä, mitä se ehkä onkin, mutta Oja saa kuitenkin jutun toimimaan yllättävän hyvin. Toisaalta lyhyt novellimuoto ei ole armelias tämän kokoluokan kertomukselle. Ideoiden määrä olisi vaatinut ympärilleen enemmän tilaa. Novelli menestyi 1987 hyvin sekä Ursan kilpailussa että Portin äänestyksessä, mikä kuitenkin kertonee lopulta enemmän sen aikaisen suomiscifin kuin novellin tasosta.

Jäljelle jäävät novellit "Jäinen kohtaus" ja "Pääjohtaja" tuntuvat kovin turhilta. Ensin mainittu on niminovellin jatko-osa, joka ei sinänsä ole suinkaan huono – hieman pakotetun oloisena se vain jää niin edeltäjänsä varjoon. "Pääjohtaja" sen sijaan on suorastaan kehno, eikä sillä ole mainstream-proosana oikein luontevaa sijaa tässä kokoelmassa.

Kaiken kaikkiaan Jäinen lohikäärme on kuitenkin julkaisunsa arvoinen jo siksi, että se kokoaa samoihin kansiin pienen palan kotimaista tieteiskirjallisuuden historiaa. Kotimaisen tieteiskirjallisuuden haparoivia 80-luvun askelia on kartoitettu aikakauden antologiajulkaisuissa sekä muutamissa kirjailijoiden omissa kokoelmissa (Kimmo Saneri, Marko Ahonen), mutta myöhempiä kirjoittajakohtaisia kokoelmia ei Ojan lisäksi ole kuin Pekka (Pietari) Virtaselta (Planeettojen kapellimestari, 2014). Omat kokoelmansa ansaitsisivat ainakin Veikko Rekunen ja Eija Elo. Johanna Sinisaloltakin on kokoamatta paljon varhaista proosaa, mutta ehkä hänen nykyinen kirjailijaprofiilinsa ei kaipaa alkuaikojen harjoitustöiden julkaisua ihan vielä.

Kuinka paljon Heikki Ojan kokoelman arvokkuuteen vaikuttaa historiallisen merkityksen lisäksi lukijan kokema nostalgia, on lopulta varsin tarpeeton kysymys.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Huomioita Stephen Kingin Desperationin äärellä

Stephen King
Desperation
Simon & Schuster Audio, 2016 (alkup. 1996), 21 t 15 min, lukija Stephen King.

Jouluna 1996 sain lahjaksi vanhemmilta kaksi Stephen Kingin kirjaa, Epätoivon kaupungin (alkup. Desperation) ja kirjailijanimellä Richard Bachman ilmestyneen Teloittajat (The Regulators). Olin 13 vuoden herkässä iässä, ja noista kahdesta lahjakirjasta alkoikin pitkään kestänyt työsarka.

Olin lukenut Kingiä jo kauan ennen mainittua joulua. En tiedä, koska olin ensimmäisen kerran kirjastossa käynyt ihmettelemässä K:n kohdalla valtavan kokoisia niteitä, joissa oli varsin mieltäkiihottavat kannet ja nimet. Varmasti muistan, että nelosluokalla luin Ihmissuden vuoden yhdeltä istumalta. Seuraavalta vuodelta muistan Piinan, jota luin jollain etelänmatkalla. Piina oli taatusti osa sitä pinoa, joka vanhempieni kanssa haettiin hakaniemeläisestä antikvariaatista. Kirjassa oli etulehdellä kuulakärkikynällä nimi "Perhonen". (Jälkikäteen ajatellen sen on täytynyt olla Hiltusen myymälä; muistan lähinnä alakoululaisen kunnioittavan ihmetyksen loputtomien kirjametrien edessä.)

Nämä vuoden 1996 kaksi King-julkaisua olivat kuitenkin käänteentekevät itselleni. Niistä alkoi syvempi ja järjestelmällisempi Kingin tuotantoon syventyminen sekä sen keräily. Muutaman seuraavan vuoden aikana olin haalinut valtavan määrän suomennettua Kingiä eri painoksina sekä suuren joukon ulkomaisia laitoksia, lähinnä pokkareita. Myöhemmin myin eteenpäin ison osan näistä ja jätin hyllyyn vain mahdollisimman varhaiset painokset kustakin nimikkeestä (muistan kantaneeni Jyväskylän Päijänne Antikvariaattiin urheilukassillisen englanninkielisiä pokkareita ja saaneeni niistä lopulta ihan kohtuullisen korvauksen).

Keräilyn sivutuotteena aloin koota kattavaa King-bibliografiaa. Samaan aikaan olin innostunut nettisivujen rakentelusta, joten bibliografia alkoi luontevasti valmistua html:nä. Seurauksena oli laaja sivusto, joka uskalsin laittaa julkiseksikin ehkä 1999. Bibliografian pohjana oli jokin netistä löytämäni valmis lista, jota kuitenkin editoin runsaasti ja joka paljastui pian turhan ylimalkaiseksi. Kehtaan väittää, että sivustoni oli 2000-luvun alussa suurin yksittäinen esitys King-julkaisuista; ainakin suomalainen osuus oli sitä. Sivustoon eivät sisältyneet vain tiedot eri laitoksista ja kirjoihin kuulumattomista teksteistä, vaan pyrin myös kattavaan kansigalleriaan. Kirjojen kohdalla kansikuvat oli jo tuolloin helppo löytää, mutta monien lehtijulkaisujen kansikuvien kanssa sai tehdä etsivätyötä välillä tosissaan. Lisäksi kotimaisten julkaisujen kansikuvia ei ollut netissä kierrossa, jolloin oma kokoelma tuli hyvään käyttöön.

Kun nyt annan Epätoivon kaupungille ja Teloittajille näinkin merkittävän roolin, voi yllättää, etten edes lukenut niitä välittömästi. Teloittajat luin kyllä seuraavana vuonna, mutta Epätoivon kaupunki sai odottaa kesää 1998 ja rippileiriä. Sen jälkeen en ole niihin palannut. Molemmat ovat toki roikkuneet mukana ajatuksissa Kingin muun tuotannon ohessa ja etenkin niiden erikoisen julkaisuhistorian (kahdella eri kirjailijanimellä julkaistut, toisiinsa viittaavat teokset) vuoksi. Siinä missä Teloittajien tarina on jäänyt mieleen melko hyvin, Epätoivon kaupunki redusoitui ajatuksissani lopulta muutamaan avainkuvaan: aavikko ja kaivoskuilu, Tak-demonin valtaama poliisi, Johnny Marinvillen hahmo.

Luonteva hetki palata Desperationin pikkukaupunkiin koitti tänä vuonna, kun Audible julkaisi alkukielisen Desperationin lyhentämättömänä, ladattavana äänikirjana. Tähän asti ainoa markkinoilla saatavilla ollut romaanin audioversio on ollut Kathy Batesin lukema mutta lyhennetty laitos. Audiblen nyt julkaisema, kirjailijan itsensä lukema täyspitkä versio on aiemmin ollut saatavilla vain kirjastolainoina. (Samaan aikaan julkaistiin myös Teloittajien alkuteos The Regulatorsin lyhentämätön äänikirjalaitos, jolla lukijana on Frank Muller.)

Epätoivon kaupungin lukemisen jälkeen olen törmännyt monien kirjoittajien kritiikkeihin ja kuvauksiin  romaanista. Keskeisenä asiana niissä on noussut kirjan uskonnollisuus, mikä on aina hieman hämmentänyt minua, koska omissa muistikuvissani ei uskonnon merkitys Epätoivon kaupungissa ollut erityisen suuri. Sitä hämmästyneempi olin nyt, kun kävin romaanin läpi uudelleen. Uskonnollisuus, etenkin kristinuskon ajatukset ja symboliikka, on aivan teoksen keskiössä, sen kantava voima. Kertoo jotain 14-vuotiaasta lukijaminästäni, että kristillisyyden täyttämä kertomus onnistui avautumaan minulle lopulta jonain aivan muuna; ehkä rippikoulu lukuympäristönä vaikutti niin, ettei normaalin päiväohjelman lisäksi kirjan uskonnollisuus enää tuntunut missään.

Uskonnosta tässä kuitenkin on kysymys. Tarinassa kingimäiseen tapaan ihmisyhteisö, tässä tapauksessa sattuman (tai Jumalan) yhteentuoma, kamppailee pahaa vastaan. Paha on tällä kertaa kaivoskuilusta vapautunut demoninen voima, lähes jumalainen olento, joka tarvitsee lainaruumiin toimiakseen fyysisessä todellisuudessa. Mikä tämän Tak-nimisen entiteetin tarkoitus on, jää hämäräksi. Tarinan tasolla se tarjoaa kuitenkin vastavoiman toiselle mahdille, joka identifioidaan kristinuskon Jumalaksi. Tämä voima manifestoituu etenkin David-nimiseen poikaan, Kingille tyypilliseen  varhaiskypsään lapsihahmoon, joka on löytänyt jumalansa rukouksen kautta. Senkään motiiveja ei varsinaisesti avata – riittää, että se haluaa ihmisten avulla kukistaa Takin. Kysymys siitä, onko kyseessä kristittyjen Jumala, jää avoimeksi, vaikka lukijan on helppo hyväksyä näin olevan.

Kristillistä symboliikkaa on käytetty romaanissa paljon. Henkilöt on nimetty juutalais–kristillisen perinteen hahmojen mukaan, ja heille on annettu raamatulliset roolit. Davidin hahmo muistuttaa koettelemuksineen ja antautuvine uskoineen Raamatun Jobia, Mary saa lopulta nimensä mukaisen roolin, Johnny Marinville ottaa itselleen marttyyrikohtalon. Jopa nolostuttavan alleviiva hetki on, kun David ruokkii joukkionsa voileipäkekseillä ja purkkisardiineilla, joita tuntuu riittävän muovikassillisesta loputtomiin.

Desperationia on arvosteltu runsaasti sen kristillisyyden määrästä ja hengellisyyden määräävästä tehtävästä tarinan kannalta. Ehkäpä Yhdysvalloissa, jossa uskonnollisuus vaikuttaa ihmisten arkeen aivan toisella tapaa kuin täällä Suomessa, vähäinenkin uskon nostaminen positiiviseksi vaikuttajaksi saa maallisissa piireissä aikaan vastareaktion, saatikka sitten jos jumaluskosta tehdään tarinan kantava ratkaisija. Itse en kuitenkaan kokenut romaanin uskonnollisia rakenneosia häiritsevinä. Päinvastoin King rinnastaa "pahan" Takin ja "hyvän" Jumalan yllättävän vahvasti. Molemmat vaativat seuraajiltaan sokeaa uskoa, vaikka niiden toimintatavat ovatkin vastakkaiset: Tak kykenee alistamaan ihmisen fyysisesti täysin valtaansa, mutta ihmisruumis kestää tätä vain hetken ennen hajoamistaan. Jumalaksi esitetty voima puolestaan voi vain suostutella ihmisen seuraamaan itseään, mutta vaikutus voi olla pysyvä. Miksi lukija asennoituu toiseen pahana ja toiseen hyvänä voimana, johtuu vain siitä, että hän haluaa inhimillisten päähenkilöiden selviävän. Ei ole mitenkään selvää, että kumpaakaan jumaluutta kiinnostaisi lopulta, mitä yksittäiselle ihmiselle lopulta käy.

King kohteleekin henkilöitään tavanomaisen brutaalisti. Paitsi, että hänen tuotannolleen tyypillisen pikkukaupungin koko väestö lahdataan, myös moni päähenkilöistä tai tärkeistä sivuhenkilöistä kuolee. Ehkäpä koskettavin näistä tarinan uhreista on Davidin 7-vuotias sisko, jonka kuolemaa King tosin pehmentää sillä, että varsinainen tappo on tapahtunut jo ennen tarinan alkua. Sen sijaan Takin sijaisruumiiksi joutuneitten hahmojen kohtaloilla King mässäilee. Saumoistaan ratkeilevien ihmisten verta vuodatetaan jokaisesta ruumiinaukosta ja hajoavien kehojen kuvailu on klassista splatteria. Kovin paljon ei lukija silti tunne empatiaa hahmoja kohtaan. Kuolevat henkilöt ovat osoittautuneet tarpeeksi inhottaviksi, jotta heitä oikeasti säälisi. Jopa Davidin vanhemmat oikeastaan saavat kuolla; hänen äitinsä on ennakkoluuloinen päsmäri ja isänsä suuren osan aikaa toimintakyvytön vätys. Sitä paitsi David saa lopussa uuden symbolisen perheen, joka on tarinan koettelemusten vahvistamana paljon aiempaa parempi.

Desperationin tarina on lopulta varsin yksinkertainen. Alkujaksossa hahmot kerätään muutamassa erässä yhteen, seuraavassa ryhmä alkaa toimia yhdessä ja kolmannessa kohdataan paha. Suuren osan pitkän romaanin tekstimassasta vie dialogi, joka kingimäiseen tapaan selittelee, kertailee ja paikoin myös syventää tapahtumia. Infodumppausosuuksia on useita, vaikka King osaakin sulattaa ne muuhun tekstiin melko taitavasti. Oleellisemmaksi pintajuonen sijaan tuntuu muodostuvan sarja takaumia, joissa King rakentaa tarinan oleellisimpia osasia, etenkin Johnnyn ja Davidin hahmoja, kaupungin tapahtumia sekä Kiinan kaivoksen (alkup. China Pit) vaiheita. Näistä etenkin Johnnyn henkilöön King tuntuu tykästyneen (Johnnyn moottoripyörämatkan taustalla on Kingin oma, vastaava reissu vuonna 1994). Jakso onkin kirjan inspiroituneinta tekstiä. Sen jälkeen tuntuu suorastaan harmilliselta palata takaisin paljon tympeämpään aavikolla selviytymiseen.

Lopulta Desperation on varsin tylsä romaani. Tapahtumia on vähän verrattuna tekstin määrään (suomennoksessa on sivuja 617), ja teemojen pohdinta tuntuu usein saarnaavalta(!) ja päälleliimatulta. King ei koskaan ole ollut mestari lopettamaan tarinoitaan, ja nytkin suureksi tarkoitettu loppuhuipennus ei missään vaiheessa pääse räjähtämään vaan ainoastaan tussahtaa vaimeasti. King alentaa jumalalliset voimat hollywoodilaiseen paisutteluun, ja silti lopetus jää lopulta avoimeksi, vaikka paha taltutetaankin tältä erää. Kertomuksen suola on erilaisissa ihmiskohtaloissa, siinä miten näistä kaikista hahmoista on tullut tällaisia. Siitä huolimatta he, Johnny Marinvilleä lukuun ottamatta, jäävät yksioikoisiksi, vain hahmoiksi ihmisten sijaan. Erityisen huomionarvoista on jälleen Kingin naiskuva, joka toistelee tuttuja stereotypioita. Naiset määritellään miesten katseiden kautta ja perinteisen amerikkalaisen naistyypin taustaa vasten.

Äänikirjana Desperation on onnistunut. Stephen King ei missään nimessä ole näyttelijä: edelleenkään hän ei tee suurta eroa hahmojen välillä tai dramatisoi muutenkaan kerrontaansa. Kuitenkin tieto siitä, että tarinan kirjoittaja itse on lukemassa kertomusta, antaa äänitykselle painoarvoa. King on myös kehittynyt huimasti siitä, mitä hänen ensimmäiset äänikirjaluentansa olivat. Tahti on rauhoittunut, ja ääneenkäyttöön on tullut tarinaan sopivaa jutustelun tuntua. (Desperation osuus ehkä oleelliseen kohtaan Kingin kehityksessä lukijana: kahta vuotta aiemmin luettu, Skeleton Crew -kokoelman novelli "The Raft" on vaivaannuttavan nopeasti ja intohimottomasti luettu, kun taas 1999 julkaistu Blood & Smoke -äänikirja on Kingin erinomaisesti tulkitsema.)

Desperation on Kingin uralla, kaikista puutteistaan huolimatta, vedenjakajateos yhdessä ilkeän kaksoissisarensa kanssa. Sitä edelsi 90-luvun alun hapuileva kausi ns. naistrilogian ja Insomnian kaltaisten teosten kanssa. Vuonna 1996 Desperationin, The Regulatorsin ja etenkin Green Milen (suom. Kuoleman käytävä) myötä hänen tuotantonsa alkoi jälleen jäntevöityä (joku on varmasti käyttänyt sanaa aikuistua) ja fantastisten elementtien yhdistäminen aiempaa suurempiin inhimillisiin teemoihin alkoi luontua uudella tavalla. Uskonnon ja uskon lisäksi tällaisia aiheita olivat muun muassa Vietnamin sota ja luovuuden syiden ja seuraamusten hahmottelu. Desperationin ja The Regulatorsin jälkeen King ei kirjoittanut varsinaista kauhuromaania viiteen vuoteen, ja silloinkin tulos oli yhdessä Peter Straubin kanssa tehty Black House. Vuoden 1998 Bag of Bones käyttää kyllä kauhukuvastoa hyödykseen, mutta siinä on kyse mieluummin paljon allegorisemmista merkityksistä kuin "vain" kauhusta. Oikeastaan voisi kärjistäen kysyä, onko King kirjoittanut The Regulatorsin jälkeen itsekseen ainuttakaan kauhuromaania. Kauhu säilyy edelleen elementtinä hänen teoksissaan (ja usein myös turhana painolastina), mutta hänen myöhempää tuotantoaan on lopulta varsin vaikea yksiselitteisesti lokeroida kauhukirjallisuudeksi.

torstai 12. toukokuuta 2016

Ritva-Liisa Pilhjerta (toim.): Kokematon kummitus

Ritva-Liisa Pilhjerta (toim.)
Kokematon kummitus
Valikoima kummituskertomuksia
Helsinki: Tammi, 1973 (KK:n kirjapaino), 139 [+] s, ISBN 951-30-2264-1 nid.
Tam Tam -kirjat

Kummitusjutut ovat kauhukirjallisuuden kovaa ydintä, kertomaperinteen ravinteikkainta maaperää ja jokaisen kulttuurin perusteikkainta perinnekerrostumaa.

Nykyaikainen kauhukulttuuri ohittaa kummituskertomukset helposti vanhanaikaisina ja liian keveinä – ne kun harvoin ovat kovin pelottavia. Usein pelottavuuden vaateeseen liittyy yksisilmäinen harha kauhugenrestä. On kovin rajoittunutta nähdä horror vain pelottavana kirjallisuutena (tai elokuvana tai jonain muuna taideluomana). Näin etenkin kun suurin osa kauhuteoksista ei suoraan sanoen ole pelottavia tai edes yritä sitä olla. Aivan yhtä lailla kauhukulttuurissa pyritään ahdistuksen tunteeseen, ällötykseen, säikähdyyksiin, ehkä jopa itse kauhistuttavuuteen – tuntea kauhu on aivan eri asia kuin pelätä. (Aiheesta lisää voi lukea esimerkiksi Jarkko Toikkasen Silmät ilman kasvoja -kirjasta tai Stephen Kingin Danse Macabresta, jossa kirjailija tarjoaa usein lainatun terror—horror—gross-out-jakonsa.)  Näiden lisäksi on paljon kauhukertomuksia, joiden tarkoituksena on vahvan tunnelmansa kautta häiritä kokijaansa. Ja tämä on kummitustarinan erityisalaa.

Klassisimman kummituskirjallisuuden ajatellaan yleensä olevan peräisin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Englannista ja Yhdysvalloista. Tätä kertomusperinnettä on ollut tarjolla suomennettuna jo toista sataa vuotta sitten esimerkiksi erilaisissa lukemistolehdissä, myöhemmin vaikkapa Hyvää yötä! -valikoimissa. 1990-luvulla julkaistiin kolme kummitustarinoita yhteen kokoavaa perusteosta: Richard Dalbyn toimittama Suuri kummituskirja (1993; alkup. The Great Book of Ghosts, 1990) ja Markku Sadelehdon FAN-sarjaan toimittamat Englantilaiset aaveet (1994) ja Amerikkalaiset aaveet (1995). Maantieteellistä vaihtelua antoi vuonna 2003 julkaistu Lafcadio Hearn -valikoima Intohimon karma, joka sisälsi japanilaisia kummitustarinoita. Jo ennen näitä oli ilmestynyt ainakin kaksi perinteisiin kummitusjuttuihin keskittynyttä kokoelmaa, Robert Arthurin toimittama Alfred Hitchcockin kummitusgalleria (1980; alkup. Alfred Hitchcock's Ghostly Gallery, 1962) ja Ritva-Liisa Pilhjertan kokoama Kokematon kummitus (1972).

Pilhjertan toimittama pokkari ilmestyi Tammen Tam Tam -kirjasarjassa. Tam Tam oli ymmärtääkseni nimenomaan nuorille suunnattu sarja, ja tämä näkyy myös Kokemattoman kummituksen valinnoissa. Kirjan takakansitekstikin varmistaa, etteivät tarinat ole "mitenkään karmean pelottavia, ihan sopivasti vain". Itse asiassa ne eivät ole lainkaan pelottavia, mutta se ei vie lainkaan niiden viehätysvoimaa aikuiseltakaan lukijalta.

Antologian novellit ovat tasoltaan kovin vaihtelevia. Joukossa on pari ihan syystä klassikkoaseman saanutta kertomusta, mutta ketjussa on myös heikompia lenkkejä. Kokoelman aloittaa H. G. Wellsin niminovelli vuodelta 1902. Se esittelee perinteisen kummituskertomuksen hyödyntämän kerrontatavan, jossa joku kertoo itselleen sattunutta tai toisaalta kuultua aavemaista tapausta kuulijoilleen. Welssin tarina alkaa varsin kevyenä ja humoristisena jutusteluna kummituksesta, joka ei vielä ollut tottunut uuteen olomuotoonsa. Se saa kuitenkin synkemmän sävyn edetessään, ja lopetus on jo suorastaan traaginen.

Kokoelman olisi suonut jatkuvan yhtä korkeatasoisesti, mutta valitettavasti Wellsin tekstiä seuraa heti kaksi paljon kehnompaa kertomusta. William Croft Dickinsonin "Hänen oma lukunsa" (1963) on oikeastaan hädintuskin edes kummitustarina. Se on Twilight Zone -tyyppinen, loppukäänteeseen perustuva tarina miehestä, joka ennustaa oman kuolemansa. Kaiken lisäksi novelli ei ole kovin hyvin kirjoitettu (vika tuskin on suomennoksessa). Kömpelöitä ovat myös kaksi amerikkalaisen Sorche Nic Leodhasin kirjoitelmaa, "Pojat jotka tapasivat maantierosvon" ja "Mies joka auttoi ruumisarkun kantamisessa" (molemmat 1965). Leodhasin tekstit ovat hänen muistiinkirjaamiaan vanhoja skottilaisia kansantarinoita, joiden nimet paljastavat niistä oleellisimman. Sellaisinaan niissä on oma viehätyksensä, mutta kaunokirjallisina töinä niiden tyyli töksähtää ikävästä kokoelman muiden kertomusten joukossa. On outoa, että ne ylipäänsä on valittu mukaan tähän antologiaan saatikka että niitä on kaksi.

Leodhasin juttujen välissä on kuitenkin varsinainen helmi. R. B. Middletonin "Aavelaiva" (1912) on englantilaisen kummitustarinan suuria tapauksia. Lisäksi se edustaa varhaista "oudon kirjallisuuden" tyylilajia pikemminkin kuin kauhukirjallisuutta. "Aavelaiva" kertoo englantilaiskylästä, jota asuttavat elossa olevien kyläläisten lisäksi heidän vainajansa. Humoristiseen tyyliin kerrotussa tarinassa kylän arki muuttuu, kun rajumyrskyn seurauksena eräälle pellolle päätyy laiva. Erityistä päänvaivaa tuottaa aavelaivan miehistön tarjoama tavattoman hyvä rommi, joka viettelee niin elävät kuin kuolleet. Lopulta alus pääsee lähtemään, mutta se vie mukanaan hyvän osan kylän kummituksista. Middleton kirjoittaa hyvin ajatonta proosaa, jossa yliluonnollisuudet tarjotaan jokapäiväisinä tosiasioina. Hänen rupatteleva sävynsä ja vähäeleinen huumorinsa tekee novellista paitsi omaperäisen myös erittäin tehokkaan.

Melkein yhtä vahva novelli on Algernon Blackwoodin "Juokseva susi" (1920). Blackwood on harmillisen vähän suomennettu alan mestari. "Juoksevassa sudessa" hän luo vahvan tunnelman, joka kohottaa sinänsä monesti kerrotun tarinan kuolleen intiaanin levottomasta hengestä tavanomaisuuden tuolle puolen. Blackwoodkin käyttää hyödykseen "kuullun jutun" motiivia, tosin tässä tarinassa päähenkilö itse joutuu tapahtumien keskelle hänelle kerrotun vuoksi. Perinteistä ajatusta ja vahvaa tunnelmaa hyödyntää myös Leon Garfieldin "Rauhaton kummitus" (1969), jossa kahden pojan pilailu on koitua kohtalokkaaksi, kun kummitus huijaa toisen heistä paikalleen hautausmaata kiertämään. Surumielisen hämyisen tunnelman lähes pilaa tarinaan rakennettu, poikakirjamaisuutta lähestyvä juonne, jossa väärä kummitus paljastaa vanhan rikoksen.

Kokematon kummitus päättyy kahteen kevyempään, ei ehkä kokonaisuuteen ongelmitta sopivaan mutta yhtä kaikki kirjallisesti vahvaan tekstiin. Sakin Avoin ikkuna (1914) saatiin uutena suomennoksena viime vuonna Vaskikirjojen julkaisemassa valikoimassa, missä yhteydessä se oli luonnollisemmassa kontekstissa. Tässä antologiassa lyhyt ja satiirinen tarina tuntuu irralliselta, etenkin kun sen kummitukset eivät kummituksia ole. Kirjailija kuitenkin saa päähenkilön ja lukijan odottamaan kummituksia niin, että loppukäänne tuntuu aidosti yllättävältä. Juuri tällaisen kirjallisen leikittelyn Saki taisi oivallisesti.

Kirjan päättää Cyril Birchin "Kohtaamisia aaveiden kanssa" (1961) rinnastuu Leodhasin skottilaistarinoihin sikäli, että myös se on kansantarinoiden toisintoa. Birchin materiaalina on kiinalainen tarusto, jonka erilaisia aavekertomuksia hän tekstissään kokoaa. Erotuksena Leodhasin suoraviivaisiin kertomuksiin Birchin teksti on tunnelmallisesti kirjoitettu, aidon koskettavasti kerrottujen runollisten tarujen sikermä. Sellaisenaan se sulkee kokoelman kauniisti.

Kokematon kummitus on ongelmallinen antologia monella tapaa. Silti se puolustaa edelleen paikkaansa etenkin Middletonin ja Blackwoodin novellien kokoojana. Nuorelle lukijalle kirja saattaa edelleenkin olla oikein kätevä tapa tutustua klassiseen kummitustarinointiin; siihen se on riittävän vaihteleva sisällöltään ja tarpeeksi niukka muodoltaan.

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Jovanka Vuckovic: Zombies!

front cover illustration by Charlie Adlard and Cliff Rathburn
Jovanka Vuckovic
Zombies!
An Illustrated History of the Undead
Lewes: The Ilex Press Limited, 2011 (printed in Thailand), 176 s, ISBN 978-1-907579-10-3 sid.

Myönnän kernaasti olevani konservatiivi mitä tulee kauhukulttuuriin. 1800-lukulainen kummitusjuttu on monesti minulle tehokkaampi kuin urbaani psykoslasher. Jokseenkin kaikki, mitä vampyyrikuvastossa on tapahtunut Draculan jälkeen, on minulle jokseenkin samantekevää, turhaa norminpurkutalkoota, jossa lopputuloksena on aivan väärällä tavalla kauhistuttavaa pararomanssiloppujätettä. Osittain tästä asenteellisuudestani – vaikka oikeammin kyse on pikemminkin makuasiasta – johtuen minun on ollut hyvin vaikea olla innoissani 2000-luvulla leimunneesta zombi-innostuksesta. Haitilaisen kansaperinteen zombi on lähes unohtuneenakin riittänyt minulle mainiosti, jos kohta Romeron alkuperäinen vuorokaudenaikatrilogia onkin aina maistunut mukavana erikoisuutena. Sen jälkeen tapahtunut kehitys on tuntunut merkityksettömältä muniinpuhaltelulta; minulle juokseva zombi ei ole koskaan ollut tärkeä osoitus kulttuurievoluutiosta.

Tämän kaiken tiedostaen päätin yrittää laajentaa näköpiiriäni muutaman vuoden takaisella Jovanka Vuckovicin kirjalla Zombies! An Illustrated History of the Undead. Jotta on kanttia puhua muille avarakatseisuudesta taiteen suhteen, on omiakin rajojaan välillä venytettävä, vai mitä? Olen silti heti valmis myöntämään, että tarttumiskynnys Vuckovicin kirjaan oli miellyttävän matala runsaan kuvituksensa ja helpon selailtavuutensa vuoksi. Siihen nähden kokonaisuus paljastui yllättävän vakuuttavaksi ja informatiiviseksi. Kuten kirjoittaja itsekin alkusanoissaan myöntää, ei 176 sivussa voi käydä läpi zombien koko kehityskaarta, mutta hyvän yleiskuvan kirja kykenee antamaan ainakin tällaisen asialle vihkiytymättömän näkökulmasta.

Kirja alkaa tiukalla katsauksella zombien myyttiseen kulttuurihistoriaan. Vuckovic mainitsee saatesanoissaan maailman mytologioista useita esimerkkejä kuolleista herätetyistä esi-zombeista (Osiris ja Jeesus tunnetuimpina; suomalaisesta tarustosta mieleen tulisi ensimmäisenä tietenkin Lemminkäinen). Tätä näkökulmaa ei kuitenkaan seurata mainintaa pidemmälle, mikä mielestäni on pienoinen harmi vaikkakin aivan ymmärrettävä rajaus. Tässä yhteydessä zombi tarkoittaa alunalkujaan haitilaisen voodooperinteen kuolleista herätettyä ja herättäjänsä alaisuudessa tahdottomana toimivaa sielutonta ruumista. Yksikään ei ole vielä himoamassa elävien aivoja ravinnokseen. Lyhyt vanhimpien zombiaiheisten tekstien esittely kiihottaa mieltä siinä määrin, että alkaa toivoa Lafcadio Hearnin ja William Seabrookin pioneerikuvausten saattamista suomen kielelle (täydennettynä vaikkapa valikoimalla pulp-henkistä novellistiikkaa). 

Tämän lyhyen kirjallisuuskatsauksen jälkeen Vuckovic jättäytyy tarkastelemaan vain ja ainoastaan elokuvaa seuraaviksi sadaksi sivuksi. Jos kirjailijaan on uskomista, ei zombi esiinny Weird Tales -aikakauden jälkeen kirjallisuuden hahmona todenteolla ennen 1980-luvun loppua ja Book of the Dead -antologiaa (1989, ed. John Skipp & Craig Spector). Luultavasti tämä pitääkin paikkansa, vaikka joiltain merkittäviltäkin yksittäisteoksilta on silloin täytynyt sulkea silmänsä. Mieleen tulevat esimerkiksi Richard Mathesonin Olen legenda (I Am Legend, 1954; jossa zombin ja vampyyrin rajapinta kai ensimmäistä kertaa hämärretään) ja Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary, 1984), joiden filmatisoinnit kyllä mainitaan.

Vuckovic käy zombielokuvan kehitystä läpi vuosikymmen kerrallaan, mikä formaaliudestaan huolimatta osoittautuu toimivaksi ratkaisuksi. Karkeasti elokuvan vuosisata voidaan zombien osalta hahmottaa muutaman huippukohdan ja näitä erottavien suvantovaiheiden jatkumoksi. Suurena vedenjakajana toimii George A. Romeron Elävien kuolleiden yö (Night of the Living Dead, 1968), joka uudisti zombikuvastoa peruuttamattomasti. Zombifilmien ylevimpinä kausina voidaan pitää varovasti 1930-lukua ja eritoten 1980- ja 2000-lukuja. 2000-luvulla ei tarvitse edes enää puhua vain elokuvasta, sillä zombit ovat läsnä kaiken taiteen ja kulttuurin laajemminkin läpäisevänä ilmiönä.

Zombielokuvan ensimmäinen kukoistus ei ollut erityisen kaunis tai lopulta edes innoittunut, 1930-luvulla kuitenkin saatettiin alulle paljon myöhemmin hedelmää kantanut kehitys ja synnytettiin muutamat lajin perusteokset. Vuonna 1932 ilmestyneet Halperinin veljesten Valkoinen zombi (White Zombie) ja Universalin Muumio (The Mummy; ohj. Karl Freund) raivasivat alkuun tien, jota muut muutamana seuraavana vuosikymmenenä haparoiden jatkoivat. 1930–60-lukujen zombielokuvat olivat pitkälti marginaalista roskaa ja halpaa aikansa horrorkuvastoa – kirkkaana poikkeuksena Jacques Tourneurin Yö voodoo-saarella (I Walked with a Zombie, 1943). Vuckovicin esittelemät tekeleet riemastuttavat nimillään ja perusasetelmillaan (Creature with the Atom Brain; Astro Zombies; I Eat Your Skin), mutta kovin kestävistä taideteoksista tuskin lienee kyse. Kiitettävästi Vuckovic kuitenkin jaksaa kaivaa positiivistakin sanottavaa monista elokuvista, minkä lisäksi hän kytkee kokonaisuuteen viitteellisempiä zombikuvauksia kuten Varastetut ihmiset (Invasion of the Body Snatchers, 1956; ohj. Don Siegel).

Kuten sanottu, tärkeintä mitä zombille kauhukulttuurin hahmona on tapahtunut, oli Romeron Elävien kuolleiden yön ilmestyminen vuonna 1968. Naurettavaksi ö-luokan pelotteluklišeeksi päätynyt zombi koki viimein arvonnoston. Romeron osittain taloudellisten pakkojen sanelema visio muutti zombikuvastoa pysyvästi. Zombille lainautui vampyyrimyytistä ihmismetsästäjän rooli, joka teki kertaheitolla aiemmin kovin apaattisesta epäkuolleesta paljon dynaamisemman ja vaarallisemman. Aivan yhtä oleellista myöhempää kehitystä ajatellen oli zombiapokalypsin aihe. Romeron elokuvassa kuolleet heräävät laumoittain ja muodostavat näin alati otettaan kiristävän uhan eläville. Maailma sellaisena, kuin se on siihen asti tunnettu, on lakannut olemasta ja korvautunut klaustrofobisella toiseudella, jossa ympäröivä miljöö kyllä näyttää entiseltään mutta jossa vanhat oletukset eivät enää päde – aivan samoin kuin muuttuvat läheiset ja rakkaat ihmiset tutun näköisiksi mutta toimiltaan pelottaviksi zombeiksi.

Elävien kuolleiden yön vaikutus ei ollut välitön. Aluksi siitä ottivat onkeensa lähinnä espanjalaiset roskaohjaajat. Vasta Romeron oma jatko-osa Dawn of the Dead (1978) avasi tulvaportit. Sen vanavedessä etenkin eurooppalaiset kauhumaakarit pääsivät vapauttamaan hurmehenkiset splatternäkynsä. Yhtenä oleellisena vaikuttajana oli myös kotikatselun uusi ulottuvuus eli lähinnä vhs. Videolla mitä mielikuvituksellisemmat gorefestit löysivät yleisönsä. Mistään korkealentoisesta kulttuurista ei koskaan ollut kyse, mutta kulttimaine ja rajojen kokeilu olivat taattuja. Vuckovic yksinomaan listaa satakunta, tavalla tai toisella, oleellista 80-luvun zombielokuvaa. Seurannut vuosikymmen näyttäytyykin sitten välttämättömänä hikoilevantärisevänä jatko-osakrapulana, jolloin kovin merkittäviä elokuvia ei tehty.

Viimeisimpien kahdenkymmenen vuoden merkittävin zombiteos onkin oireellisesti vuonna 1996 alkanut Resident Evil -pelisarja, joka herätti uudelleen mielenkiinnon zombeihin ja toi mukanaan juuri sopivasti uutta näkökulmaa. Toinen oleellinen nimike on Danny Boylen elokuva 28 päivää myöhemmin (28 Days Later, 2002), joka sekä taiteellisesti että kaupallisesti onnistuneena puhalsi zombeihin uudenlaisen hengen. Kyse ei ole vain niiden hemmetin "juoksevien zombien" ilmestymisestä kaanoniin vaan enemmänkin täysmittaisen zombiapokalypsin päivittymisestä nykyajan vainoharhaiseen maailmansykkeeseen. Zombit eivät enää olleet underground-friikkien hieman häpeiltyjä salarakkaita. Ne ottivat vampyyreilta paikan ihmiskunnan oleellisimpina yliluonnollisina uhkaajina, kun kulmahammaskaverit samaan aikaan muuttuivat ikuisesta puberteetista kärsiviksi teinityttöjen likistäjiksi (tyyliin Twilight). Viimeistään Walking Dead -tv-sarja (joka ei aivan ehtinyt Vuckovicin kirjaan) teki zombeista koko kansan huvia.

Vuckovicin kirja sortuu elokuvien vuosikymmeniä läpikäydessään listamaisuuden vääjäämättömään syntiin. Yllättävän hyvin hän kuitenkin onnistuu pitämään kiinnostuksen yllä; kirjoittajan vilpitön innostus aiheeseensa ei voi olla tihkumatta tekstiin ja vaikuttamatta näin lukijaankin. Kirjan tasossa tapahtuu kuitenkin selvä nosto isommalle vaihteelle sen viimeisessä luvussa, jossa käsitellään zombeja muissa medioissa kuin elokuvassa. Pienen palasensa huomiosta saavat kirjallisuus (pakko on kai myöntää, etteivät zombi koskaan ole erityisen litteraatti hahmo ollut), pelit (joihin zombi tuntuu yllättävän luontevalta yksiulotteisuudessaan), hieman turhanoloisesti musiikki, televisio ja sarjakuva; myös zombikävelyt eräänlaisena performanssitaiteen yksinkertaistettuna massamuotona saavat aukeamansa. Melkeinpä kaikista näistä olisi mielellään lukenut enemmänkin, mutta tilarajaukset ovat ymmärrettävät. Nyt lopun nopeat vilkaisut toimivat sopivina avauksina kiinnostuneelle mielelle hankki lisää tietoa muista lähteistä.

Runsaasti kuvitettu Zombies! on kevyt kirja lukea, ja se toimii erinomaisena perusteoksena etenkin zombielokuvaan. Tarkkoine hakemistoineen se on kätevät osa alan käsikirjastoa. Vuckovicin tyyli käsitellä tarkastelemiaan elokuvia on asiallinen muttei kuivakka; hän antaa persoonansa näkyä ilman että se häiritsisi lukijaa mitenkään. Hänen tiivistetyt mielipiteensä eivät yritäkään olla objektiivisia, vaan ne avaavat rehellisiä näkökulmia elokuvat nähneille ja toimivat sopivina kiihokkeina niihin vasta tutustuville. Tällainen lähestymistapa onkin ainoa toimiva tämäntapaisessa yleisesittelyssä.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Prosopopoia ja sen tehtävät – Puhuuko kuollut Herra Valdemarin tapauksen tosiasioissa

(Seuraava essee on kirjoitettu alunperin joulukuussa 2004 Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden oppiaineen "Ääni ja kirjallisuus"-kurssin harjoitustyöksi. Sen julkaisu tässä puoltanee paikkaansa aiheensa vuoksi, etenkin koska prosopopoia on edelleen vähän käsitelty ilmiö vaikka moderni kauhukertomus mahdollistaisi sille monipuolisen käytön. Olen jättänyt pois johdantokappaleen, muutoin teksti on alkuperäisessä muodossaan.)

Prosopopoian määrittelyä

Antiikin aikaan retoorikot tarkoittivat prosopopoialla toisen suulla puhumista. Retoriikkaa opiskelevien tuli esittää kuviteltu puhe niin kuin sen olisi esittänyt  todellisuudessa poissaoleva (mahdollisesti kuollut) tai epätodellinen henkilö.  Erona sukulaistrooppi ethopoiaan on, että antiikissa prosopopoiassa korostui nimenomaan puheen merkitys kun taas ethopoiaan kuului oleellisesti myös eleitten, puhetavan jne. imitointi (Webster 1976). (Gilbert 2000.) Kasvojen poissaolevalle lainaamisen tai antamisen (kreik. poein 'naamioida') ajatus elää yhä, kun prosopopoia mielletään omaksi troopikseen. Tavallisempaa kuitenkin on ajatella se muiden trooppien alalajiksi tai rinnakkaiseksi nimitykseksi. Useimmiten prosopopoia liitetään personifikaatioon. Personifikaatiolla tarkoitetaan inhimillisten ominaisuuksien käyttämistä elottoman asian yhteydessä ("aurinko lepää vuorten takana"), joten prosopopoian ymmärtäminen sen piiriin on jossain määrin perusteltua. Onhan puhekyvyn antaminen kuolleelle omanlaistaan elollistamista. On kuitenkin myös niitä tapauksia, jotka eivät sovi personifikaation määritelmän sisään mutta toteuttavat prosopopoiaan liitettäviä ominaisuuksia: Puheenlahjan saajanhan ei tarvitse olla kuollut tai eloton. Riittää että hän tai se ei ole läsnä. Tässä mielessä on ongelmallista, että englanninkielessä käsitteet ymmärretään usein synonyymisiksi; esimerkiksi Websterin sanakirja ehdottaa näin (Webster 1976: 1697, 1821). Toinen trooppi, johon prosopopoia liitetään tavallisimmin, on apostrofi, joka on luonteeltaan aivan päinvastainen: poissaolevaa puhutellaan. Esimerkiksi Longman (1985: 247; Kaunosen 2003 mukaan: 44) määrittelee prosopopoian apostrofin kautta; apostrofinen puhuttelu mahdollistaa vastaamisen. Myös de Man liittää nämä kaksi yhteen (vaikkei samaistakaan) käsitellessään Wordsworthin Essays upon Epitaphsia (de Man 1984: 75).

Vaikka joissain tapauksissaan prosopopoia voidaan sovittaa sekä ethopoian, personifikaation että apostrofin piiriin, se ei sovi kokonaisuudessaan vain yhden käsitteen alaiseksi ilmiöksi. Yhteistä näistä jokaiselle on niiden ohimenevyys, väliaikaisuus. Prosopopoialle se kuitenkin on ehkä leimallisinta, koska kuollut palaa aina hetkellisen puhekyvyn omaamisen jälkeen kuolleeksi, hiljaiseksi. Toki esimerkiksi myös laulavat sadepisarat menettävät laulukykynsä, mutta se tapahtuu vähäeleisemmin. Personifikaation ja prosopopoian eräs selkeä erottaja vaikuttaisikin oleva se, että edellisessä annettu piirre on enemmänkin vaikutelma inhimillisyydestä siinä missä jälkimmäisessä se on konkreettinen inhimillinen kyky. Prosopopoiassa kyvyn katoaminen korostuu. Sillä on myös taipumus taianomaistaa todellisuutta. Sen luoma kuva eroaa ympäristöstään yliluonnollisen luonteensa vuoksi (erityisesti proosatekstissä). Personifikaation rakentama kuva on jälleen enemmänkin vain vaikutelma. Selvin ero muihin mainittuihin kielikuviin on prosopopoian antama kyky vastata, joka myös korostaa sen konkreettiutta suhteessa niihin; personifikaatiolta ei odoteta vastausta, apostrofissa puhuteltava on poissa, joten vastaus on mahdoton. (Keskinen 27.10.2004.)

Herra Valdemarin tapauksen tosiasiat

Edgar Allan Poen "Herra Valdemarin tapauksen tosiasiat" on nimensä mukaisesti esitetty selvityksenä tapahtumista, jotka liittyvät erään Ernest  Valdemarin kuolemaan. Nimettömäksi jäävä minäkertoja (P—), lääketieteen tohtori, on kiinnostunut mesmerismistä (nyk. hypnotismi) ja erityisesti sen mahdollisuuksista liittyen kuolemaan. Hän haluaa tehdä kokeita magnetismin vaikutuksista kuolleeseen ja mahdollisesta kuoleman viivyttämisestä mesmerismin avulla. Otolliseksi koehenkilöksi osoittautuu kyseinen herra Valdemar, joka sairastaa pitkälle edennyttä keuhkotuberkuloosia. P— saapuu Valdemarin luo vuorokautta ennen lääkärien ilmoittamaa, luultavaa kuolinaikaa. Hän hypnotisoi Valdemarin kun kuolema näyttää lähestyvän ja tämä vaipuukin syvään transsitilaan, jonka vahvistavat paikalla olevat lääkärit. Kommunikointi kuolevan kanssa onnistuu yhä; hän vastaa esitettyihin kysymyksiin ja esittää toiveen saada kuolla hypnoositilassaan. Jossain vaiheessa Valdemarin fyysinen olemus muuttuu ja hänessä "ei ollut enää nähtävissä pienintäkään elämän merkkiä" (Poe 1845: 290). Potilaan kieli kuitenkin jatkaa värinää, jota on lähes mahdoton havaita, ja muutamien kymmenien minuuttien jälkeen hän puhuu jälleen. Valdemar kertoo kuolleensa. Tohtorit toteavatkin, ettei hän osoita fyysisiä elonmerkkejä. Tähän tilaan hän jää seitsemän kuukauden ajaksi. Hypnoosista herättämistä ei uskalleta kokeilla, koska sen uskotaan merkitsevän potilaan lopullista kuolemaa. Kyseisen ajan kuluttua Valdemar kuitenkin päätetään herättää, ja hetkeksi elämän fyysiset piirteet palaavatkin häneen. P— koettaa puhutella potilasta. Tämä vastaa paniikinomaisesti huudetulla toiveella päästä takaisin uneen, koska on kuollut. Kun katselijat luulevat Valdemarin heräävään, hänen ruumiinsa sulaa heidän silmiensä edessä.

Poen novellissa prosopopoia on keskeisenä tekijänä, vaikka sen rooli ei sinänsä pitkä olekaan. Tarinan käännekohta sijoittuu Valdemarin kuolinhetkeen, jota kertomus on siihen saakka odottanut ja alustanut. Kuolemaan saakka kerronta on ollut hyvin raportoivaa, tarkkaa väitettyjen tosiseikkojen kuvaamista ja listausta. Herra Valdemarin tapaus oli yksi Poen kuuluisista "huijauksista" (ks. Poe-kokoelma Ajan ja avaruuden kartat) ja se aiheuttikin julkaisunsa jälkeen hämmennystä, kun lukijat pitivät kertomusta totena (pitää muistaa, että mesmerismi oli tuolloin muoti-ilmiö, ja siihen suhtauduttiin innostuneesti) (mm. Parker 1996). Vainajan alkaessa puhumaan, vaikka kolme lääkäriä on juuri todennut hänet kuolleeksi, sävy muuttuu. Tunnelman muutos tapahtuu ensinnäkin tarinan sisällä, jossa paikalla olleet sairaanhoitajat pakenevat ja lääketieteen opiskelija pyörtyy tapauksen vuoksi, mutta myös sen ulkopuolella. Tiukan realistisena pysytellyt kerronta alkaa saada yliluonnollista tuntua ja tämä herättää lukijassa kauhun tunteen – erityisesti, jos on pitänyt kaikkea aiemmin kerrottua totena. Kaunonen (2003: 50) pohtii de Manin viitoittamana (1984: 78) prosopopoiaan sisältyvää uhkaa: sen symmetrisyys viittaisi siihen, että ei-elollisen alkaessa puhua roolit vaihtuvat ja elolliset menettävät puhekykynsä, siis kuolevat. Poen novelli toteuttaa tätä troopin piirrettä tehokkaasti. Kun kuolleeksi jo novellin alussa tuomittu mies ei suostukaan kohtaloonsa vaan jatkaa puhumista näennäisen kuoleman jälkeen, lukija tulee tietoiseksi omasta kuolevaisuudestaan (kuten myös tarinan hahmot, jotka Valdemarin "kuolleena puhumisen" jälkeen omistivat "kaiken huomiomme herra L—l:n virvoittamiseen puhumatta sanaakaan – – toisillemme"). Tämä puolestaan limittyy mielenkiintoisesti Stephen Kingin väittämän (1978: 10–11) kanssa, jonka mukaan kauhukirjallisuudessa, jota Herra Valdermakin edustaa, lukija harjoittelee omaa kuolemaansa. Prosopopoian voidaan siis tietyssä mielessä nähdä herättävän kuolleita eloon, jotta elävät tulisivat tietoisiksi tulevaisuudestaan. Kenties nykyisin niin yleinen prosopopoian käyttö ja toisaalta kauhukirjallisuuden ainainen suosio voidaan kääntäen perustella haluksi nähdä oma tulevaisuus. Tällä tavoin voidaan perustella osaltaan Herra Valdemarin tapauksen kertojahahmon halua suorittaa kokeitaan kuolevalla. Yksi hänen motiiveistaanhan on nimenomaan kuoleman (hänen omansa?) viivyttäminen, yritys kieltää vääjäämätön tulevaisuus. Samoin toimivat muutkin tohtorit, kun Valdemar jää kuoleman ja elämän "välitilaan" ja he kieltävät potilaan herättämisen transsista. Ihminen haluaa tietää kuolemanjälkeisestä, ja tohtorit ovat näin saaneet kenkänsä kuoleman porttien väliin.

Herra Valdemarin tapauksessa esiintyy selkeänä prosopopoian vastaamiseen kykenevä olemus. Kun Valdemar puhuu ensimmäisen kerran kuolemansa  jälkeen, hän tarkemmin sanoen vastaa hänelle aiemmin esitettyyn kysymykseen. Hetkeä ennen kuolemaa P— oli tiedustellut, nukkuiko Valdemar. Muutamia minuutteja myöhemmin tämä sanoo: "Kyllä; — ei;  olen nukkunut — ja nyt — olen kuollut." Myöhemmin Valdemar ei enää kykene puhumaan enempää. Vasta herätysyrityksen aikana hän saa voimia huutaa pyynnön vaivuttaa hänet takaisin uneen. Tälläkin kertaa P— on esittänyt ensin kysymyksen siitä, mitä potilas tuntee. Tämä tukee tavallaan myös aiemmin mainittua, Longmanilta lähtöisin olevaa ajatusta apostrofin tarpeesta prosopopoian olemassaoloon, sillä P—:n kysymykset Valdemarille ovat tulkittavissa apostrofisiksi. Tohtorithan toteavat potilaan kuolleen, ja kuollut mielletään yleensä "poissaolevaksi" (myös engl. to pass away, to be gone, ), vaikka hänen fyysinen olemuksensa olisikin yhä läsnä. P— tietääkin puhuttelevansa jotakuta, joka ei ole paikalla, eikä ehkä todellisuudessa odotakaan vastausta. Osittain siksi hän pelästyy Valdemarin alkaessa kuitenkin puhua. Kaunonen kutsuu (2003: 49) prosopopoiaa "haudantakaisuuden esiinmanaavaksi troopiksi" mutta kenties olisi osuvampaa kutsua sitä esiinmanatuksi!

Prosopopoian luoma illuusio on ohimenevää. Niin myös Herra Valdemarin tapauksessa. Kuolleen Valdemarin saama puhekyky, elämä, loppuu hätkähdyttävällä tavalla vainajan ruumiin hajotessa. Loppu on siis hyvin konkreettinen, aivan kuten troopin antama kykykin (vrt. personifikaation luoma vaikutelma). On kuitenkin huomattava, ettei Valdemarin "jatke-elämä" osoita loppumisen merkkejä oma-aloitteisesti. Päinvastoin: P— kuvaa, kuinka olotila, johon Valdemar pian kuolemansa jälkeen vaipui, jatkuu täysin muuttumattomana seitsemän kuukauden ajan. Siinä vaiheessa tohtorit päättävät yrittää herättämistä, ja vasta tuolloin kuolemasta tulee lopullinen. — Kuoleeko herra Valdemar tosiaan transsitilassaan vaiko vasta siitä herätessään? Häntä hoitaneet lääkärit ovat tarinan alussa määritelleet hänen kuolinhetkensä tunnin tarkkuudella, ja Valdemarin tilaa kuvaillaankin hyvin huonoksi. Kuolema ei siis voi olla kaukana. Valdemar itse kertoo hypnoosissa kuolevansa ja lääkärit tulkitsevatkin hänen menehtyvän transsitilassa ollessaan, kasvojensa "sammuessa". Hän ei enää vastaa P— käsittelyyn. Kuitenkin hänen tilansa pysyy stabiilina pitkän ajan, ja P— uskookin myöhemmin torjuneensa Valdemarin kuoleman. Voisiko siis olla, että tuberkuloosipotilas ei suinkaan kuole vaan vaipuu ainoastaan johonkin syvempään tilaan, oli se sitten transsi, kooma tai jotain muuta? Lukija on saanut tietää, että herra Valdemar ei ole aiemmin ollut lainkaan kiinnostunut P—:n hänellä suorittamista kokeista, vaikka onkin niihin suostunut. Sen sijaan tämä viimeisin saa hänet innostumaan epätavallisen paljon. Hypnoosi toimii tunnetusti voimakkaammin niillä, jotka uskovat tai haluavat uskoa siihen (ks. esim. www.hypnoosi.net). Voidaan olettaa, että Valdemar on voimakkaan suggestiivisesssa tilassa P— aloittaessa kokeensa. Koska hänelle on kerrottu kuolemastaan, hän luonnollisesti uskoo sen koittavan hypnoosin aikana. Hypnoosin on sanottu voimistavan henkilön ajatuksia joissain tapauksissa, joten on mahdollista, että Valdemar aidosti uskoo kuolleensa, ja siitä syystä vastaa tämän uskomuksen mukaisesti P—:n kysymyksiin. Hän oli kieltämättä jo huonossa fyysisessä kunnossa, joten ei ole mahdotonta, että rentoutuneessa tilassa hänen elintoimintonsa rauhoittuvat entisestään ja ulkopuoliselle tämä tila voi hyvinkin vaikuttaa elottomuudelta. Tämä vaihtoehto muuttaa novellin luonnetta prosopopoiuuden kannalta. Puhekykyä ei olekaan annettu elottomalle vaan elävälle ja jo valmiiksi puhekykyiselle! Prosopopoiasta voidaankin näin ajatellen puhua korkeintaan vain tohtorien ja muiden tapausta todistaneiden näkökulmasta; heillehän Valdemar on kuollut tai ainakin kuoleman kaltaisessa tilassa. On kuitenkin yksi Valdemarin kuoleman aitoutta puoltava seikka, tarinan ainoa selkeästi yliluonnollinen tapahtuma, eli potilaan ruumiin äkillinen hajoaminen hypnoosista heräämisen jälkeen. Sitä onkin jo hankalampi kiistää.

Lähteet
  • Gilbert, Sandra 2000: "Silence, Art and Ritual". Verkkokokonaisuudessa Seeing The Difference: Conversations on Death and Dying. Berkley: University of California. http://seeingthedifference.berkeley.edu/. Luettu 13.12.2004.
  • Kaunonen, Leena 2003: "Puhuvat kasvot ja merkityksen lausumattomuus. Romanttisen   kuvakielen kuvallisuudesta". Teoksessa Kuvien kehässä – Tutkielmia kirjallisuudesta, poetiikasta ja retoriikasta (toim. Vesa Haapala). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden    Seura. Tietolipas 191.
  • Keskinen, Mikko: Ääni ja kirjallisuus -luento 27.10.2004. Jyväskylän yliopisto.
  • King, Stephen 1978: "Esipuhe". Teoksessa Yön äänet (suom. Reijo Kalvas). Hyvinkää:   Viihdeviikarit 1989.
  • de Man, Paul 1984: "Autobiography as De-Facement". Teoksessa The Rhetoric of Romanticism. New York: Columbia University Press.
  • Parker, Jamie C. 1996: The Poe Perplex. http://www.usna.edu/EnglishDept/poeperplex/valdemar.htm. Luettu 13.12.2004.
  • Poe, Edgar Allan 1845: "The Facts in The Case of  M. Valdemar". Suomennos "Herra Valdemarin tapauksen tosiasiat" (suom. Eero Ahmavaara) teoksessa Korppi ja kultakuoriainen. 3.p. 1990. Helsinki: Kustannus Oy Forma.
  • Webster's Third New International Dictionary of The English Language 1976. Springfield, Massachusetts: G. & C. Meriam Company.

perjantai 22. tammikuuta 2016

Juri Nummelin: Törky on ihanaa

Juri Nummelin
Törky on ihanaa
Helsinki: BoD – Books on Demand GmbH, 2015 (copyright-merkintä 2015, julkaistu 2016)
ISBN 9789523186316 mobi

Juri Nummelinin tuorein teos on kaikinpuolin piskuinen kirja. Vain sähkökirjana julkaistu Törky on ihanaa on lyhyt (Amazonin mukaan printattuna 33 sivua) kokoelma Nummelinin kolumneja. Alunperin tekstit ilmestyivät vuosina 2013–2015 Kaltio-lehdessä.

Nummelin käsittelee kolumneissaan pulp-kulttuuria monesta suunnasta. Huomiota saavat länkkärit, kioskidekkarit, pulpin uskonnolliset elementit ja monesti etenkin pulpin tekijät. Nummelin tiputtelee paljon teosten ja kirjoittajien nimiä, jotka taatusti eivät ole tuttuja suurimmalle osalle lukijoista. Aina tekstin läpi kuitenkin kuultaa kunnioitus näitä suuria tuntemattomia kohtaan. Oli kyse sitten nopeasti ansiotarkoituksessa kirjoittavista senttareista tai yhden kuriositeettiromaanin elämänsä aikana julkaisseesta Harri Kuusasta, arvostaa Nummelin tekijöitä ja heidän työtään sellaisenaan, ilman turhia arvottamisia. "Pulp-historian kaanoneista" on kokoelman avainteksti. Siinä lyhyesti esitellään kotimaisen kirjallisuuden tavallisesti salaisia virtauksia, jotka kuitenkin laajentavat kokonaisukuvaa ennakoimattomiin suuntiin. Tästähän kaiken "roskakulttuurin" tutkimisessa ja harrastamisessa on kyse, ja tämän takia sen olemassaolo pitäisi hyväksyä perinteisten ja "yleisesti hyväksyttyjen" kaanonien rinnalle.

Kolumni on lähtökohtaisesti keveä tekstilaji, jossa jo pituutensa vuoksi ei voi mennä kovin syvälle käsiteltävään asiaan. Näissä kolumneissaan Nummelin kiertää pintapuolisuuden assosioimalla vapaasti – yllättävät siirtymät ja rinnastukset luovat uusia merkityksiä ja lukijalle mietittävää. Käsittelytavan teho vain korostuu, kun tekstejä lukee peräkkäin (koko julkaisu on helppo ahmaista kerralla). Nummelin kadehdittava tietous populaarikulttuurista ja etenkin kotimaisista pulp-julkaisuista mahdollistaa monenlaisia rönsyjä, joista vähemmän asiaan vihkiytynyt lukija löytää yhä uudelleen hämmästeltävää. Maininnat obskyyreistä kirjoista ja kertomuksista herättävät toistuvasti halun päästä tutustumaan alkuperäisteksteihin; Nummelinille luettakoon vain eduksi, että minussa heräsi ihan aito mielenkiinto Jukka Niemisen romaaneja kohtaan. Pienin keinoin hän myös avaa uusia näkökulmia ennestään tuttuihin asioihin: seuraavan kerran länkkäriä katsoessani taatusti tiedostan jokaisen hevosen olemassaolon. Tekstit eivät ole alkuperäisjulkaisun mukaisessa järjestyksessä, vaan kokoelman sisäistä flow on ainakin jossain määrin suunniteltu juttu.

Tekstejä ei ilmeisesti ole muokattu uusintajulkaisua varten, mihin ei suuremmin olisi tarvetta ollutkaan. Kuitenkin harmittaa, että muuten sujuvasti etenevän tekstin joukossa on muutama kohta, joissa kerrotaan kirjan ilmestyneen "alkuvuodesta" tai "viime syksynä". Näiden viilaaminen ei olisi ollut iso asia. Pieni korjaus olisi ollut myös sähkökirjamuotoa ajatellen toimiva sisällysluettelo. Sähkökirjan selailtavuutta parantaa kummasti, jos jokainen luku tai erillinen teksti olisi indeksoitu ja esimerkiksi juuri sisällysluettelossa linkitetty.

Erityisen kestävä teos Törky on ihanaa ei tietenkään ole. Kevyesti luettaviksi tarkoitetut kolumnit ovat monella tavoin sitä samaa kertakäyttötekstiä kuin niiden käsittelemät pulp-jututkin. Mutta kuten vanhojen ajanvietegenrenovellienkin tapauksessa tuntuu oikealta joka kerta, kun niitä julkaistaan uudelleen, myös tämän pikkukokoelman olemassaolosta voi olla mielissään. Voi nimittäin olla, että sen kaivaa vielä muutamat kerrat Kindlen arkistosta esiin, kun muistaa maininnan jostain kummasta 30-luvun kotimaisesta kauhukertomuksesta tai tarvitsee muistinvirkistystä erityisen tuotteliaista seksipokkaristeista… Tämmöistä tapahtuu yllättävän usein.

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Tuomas Hovi: Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula

Tuomas Hovi
Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015 (Bookwell Oy, Porvoo), 216 s, ISBN 978-952-222-577-1 sid.
Kirjokansi 71

Kauhukulttuurista on hankala antaa yleisesitystä mainitsematta Draculaa, ja Draculasta on vaikea puhua mainitsematta Vlad Seivästäjää.

Viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula (SKS) folkloristi Tuomas Hovi setvii näiden kahden ikonisen hahmon suhdetta ja taustoja. Hän aloittaa todellisen historian Vlad Seivästäjästä ja jatkaa tähän liitettyihin kansantarinoihin. Sen jälkeen Hovi etenee järjestelmällisesti Draculan kirjalliseen syntyhistoriaan sekä hahmon kehittymiseen ja myöhempiin esiintymisiin elokuvissa, kirjallisuudessa ja peleissä. Erityinen fokus on siinä, miten historiallinen Vlad ja sepitteinen Dracula ovat muuttuneet populaarikulttuurissa yhdeksi ja samaksi henkilöksi.

Bram Stokerin romaani Dracula ilmestyi 1897 ja loi pysyvän pohjan tuleville vampyyrikertomuksille. Vaikka Stoker hyödynsikin olemassaolevaa folklorea ja aiempia vampyyritarinoita Draculan hahmoa luodessaan, hän myös sepitti paljon asioita, joita nykyään pidetään itsestään selvinä osina vampyyrimytologiaa. Tällaisia ovat esimerkiksi vampyyrin näkymättömyys peilissä ja kyky muuttua lepakoksi. Draculan asemaa kauhu- ja populaarikulttuurissa alleviivaa hahmon toistuva esiintyminen elokuvissa, kirjallisuudessa ja muissa mediatuotteissa television lastenohjelmia myöten.

Tavaksi on tullut liittää Draculan fiktiivinen syntytarina oikeasti olemassa olleeseen Valakian ruhtinaaseen Vlad Seivästäjään. Ensimmäisen kerran Draculan ja Vladin yhteys luotiin vuonna 1941. Silloin historioitsija Stephen Csabai esitti, että Vlad Seivästäjästä kerrotut tarinat olisivat olleet Stokerin innoituksena vampyyrikreiviä luotaessa. Yleiseen tietoisuuteen teoria nousi 1970-luvun alussa Raymond T. McNallyn ja Radu Florescun kirjassa In Search of Dracula. Tämän jälkeen Vladin varjo on aina kulkenut Draculan jäljessä. (Itse muistan ensimmäisen kerran törmänneeni ajatukseen alakoululaisena Noidan käsikirjassa. Tämän kokemuksen jakaa uskoakseni moni muukin.) Viimeistään Francis Ford Coppolan elokuva Bram Stokerin Dracula (1992) sinetöi hahmojen yhteenkuuluvuuden suuren yleisön tietoisuuteen.

Kirjassaan Tuomas Hovi kuitenkin osoittaa, että todellinen yhteys Vlad Seivästäjän ja Draculan välillä on kovin heppoinen. Kirjan avaa sen mielekiintoisin osa, jossa Hovi käy läpi Vlad Seivästäjästä tiedetyt historialliset faktat sekä Vladista kertovat keskiaikaiset tarinat. Vlad vaikutti 1400-luvulla nykyisen Romanian alueella, eritoten Valakian ruhtinaskunnassa. Hänen isänsä oli Valakian ruhtinas Vlad II Dracul. Lisänimi juontuu hänen kuulumisestaan Lohikäärmeen ritarikuntaan (lat. draco 'lohikäärme'). Ritarikunta oli perustettu taistelemaan kristinuskon vihollisia, etenkin osmaneja  vastaan. Sekä isä- että poika-Vladin henkilöhistoriat kietoutuvatkin pitkälti sotimiseen osmanien kanssa. Nuorempi Vlad joutui jo lapsena sulttaanin vangiksi ja myöhemmin ruhtinaaksi noustuaan taisteli pitkään osmaneja vastaan. Vladiin liittyvä poliittinen historia on monimutkainen suhteiden ja valtapelien verkko, jonka Hovi kuitenkin käy läpi toteavan selkeään tyyliin.

Vlad Seivästäjästä on säilynyt joukko kertomuksia, jotka ovat oleellisia hänen myöhemmän maineensa kannalta. Tarinoita on kerrottu Romaniassa, Venäjällä ja Saksassa, ja jokaisen alueen kertomuksissa on selvästi omat painotuksensa. Romanialaiset tarinat kuvaavat Vladia oikeudenmukaisena valtiaana. Venäläisissä kertomuksissa hallitsijan ominaisuuksiin kuuluvat myös julmuus ja kyky väkivaltaan. Saksalaiset puolestaan ovat korostaan Vladin verenhimoisuuttaja hänen hirmutekojaan. Syyt tähän ovat poliittisia, sillä Vlad Seivästäjällä oli kahnausta Transilvanian saksilaisten kauppiaiden kanssa. Kuvaavaa on, että juuri saksalaiset kertomukset ovat kuuluisimpia ja laajimmin levinneitä. Vihollisensa kylmäverisesti seipääseen lävistänyt ja aamiaisensa uhrien keskellä nauttiva tyranni on paljon kiehtovampi kuin esikuvallisen jämerä hallitsija. Hovi esittelee nämä eri kertomusperinteet läpi pääpirteissään, ja kirjan loppuun on liitetty suomennokset venäläisistä ja saksalaisista tarinoista.

Tämän jälkeen Hovi siirtyy käsittelemään Vladin yhteyttä fiktiiviseen Draculaan. Selvin yhteys näiden kahden välillä on nimi. Dracula-nimeä on käytetty niin Vlad Seivästäjästä kuin hänen isästään ja veljistäänkin. Lisänimi on annettu alunperin nimenomaan isä-Vladille. Nimi on kuitenkin varsinkin jälkeenpäin liitetty myös nuorempaan ruhtinaaseen, etenkin siksi että romanian kielen sana drac tarkoittaa muun muassa paholaista. Propagandakäytössä tällainen merkitys on ollut tehokas. Bram Stoker törmäsi nimeen ilmeisesti tehdessään taustatyötä romaaniaan varten. Hänen tiedetään käyttäneen lähteenä Valakian ja Moldovan historiikkia, jonka yhdessä alaviitteessä mainitaan Draculan tarkoittavan paholaista. Muuten Stoker ei kuitenkaan ilmeisesti tuntenut Vlad Seivästäjää tai häneen liitettyjä kauhutarinoita.

Hovi esittelee Stokerin lähdemateriaalia miellyttävän tarkasti. Hän käy läpi olemassa olleita kansanperinteen vampyyriuskomuksia sekä kirjallisuuden aikaisempia hahmoja. Kaikki tämä on tuttua muusta vampyyritietokirjallisuudesta eikä aiheeseen perehtynyt saa juuri uutta tietoonsa. Kuitenkin aiheen kriittinen käsittely vakuuttaa, että ainakin nämä kerrotut seikat pitävät paikkansa eikä kyse ole vain vanhojen väärinkäsitysten ja virheiden kierrätyksestä – mitä kirjallisuudessa tyypillisimmillään on esimerkiksi juuri Vladin ja Draculan suhteen toistuva, kritiikitön korostaminen. Erittäin mielenkiintoista sen sijaan on Stokerin käyttämän lähdekirjallisuuden esittely. Stoker kokosi listan teoksista, joita hän käytti Draculaa kirjoittaessaan. Hovi esittelee listan teoksia, etenkin niitä joista voidaan osoittaa suoraan kohtia, joita Stoker hyödyntänyt. Stoker löysi kirjallisuudesta esimerkiksi kuvauksia Transilvaniasta, joita hän käytti lähes sellaisinaan (hän itse ei koskaan käynyt Transilvaniassa). Myös monet Draculan hahmoon ulkonäköön ja ominaisuuksiin liittyvät seikat ovat peräisin lähdekirjallisuudesta; sekä kaunokirjallisista esikuvista että erityisesti Sabine Baring-Gouldin ihmissusia käsittelevästä teoksesta.

Se mielikuva, joka nykyään Draculasta on vallalla, ei lopulta perustu kovinkaan paljon Stokerin alkuperäisromaaniin. Kirjan sijaan käsityksiä on ohjannut etenkin lukemattomat elokuvasovitukset. Esimerkiksi mielikuva Draculan transilvanialaisesta goottilinnasta perustuu täysin filmatisointien jylhiin kuviin – romaanissa linna on vain synkkä raunio. Tätä Draculan hahmon jälkikehittelyä Hovi käy läpi loppukirjan. Vaikka näkökulma on ehdottomasti tärkeä ja oleellinen, ei Dracula-elokuvia, -pelejä ja -turismia käsittelevä osuus yllä kirjan alkupään tasolle. Hovi jää monesti lähinnä listaamaan teoksia luonnehtien niitä ehkä virkkeellä tai parilla. Varsinkin Romanian Dracula-turismia käsittelevä osuus olisi voinut olla hyvinkin mielenkiintoinen aihe, mutta se jää nyt hyvin pintapuoliseksi kohteiden esittelyksi. Hovi tyytyy toteamaan, ja merkitykset Dracula-myytille jäävät lukijan pääteltäviksi. (Lisää Dracula-turismista voi lukea Hovin väitöskirjasta Heritage through Fiction, 2014.)

Kokonaisuutena Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula on onnistunut yleisesittely yhdestä (populaari)kulttuurin erikoisimmista merkityksenmuutoksista. Käytännössä unohdettu historiallinen hallitsija on noussut arvaamattomaan arvoon sen jälkeen, kun hänen hahmonsa liitettiin osaksi lukuisia kirjoja ja elokuvia läpäisevää vampyyrimythosta. Samoin oikeastaan kävi Bram Stokerin luomalle Draculalle. Nykypäivän romanttisella viettelijällä ja antisankarilla on lopulta hyvin vähän tekemistä alkuperäisromaanin saaliinhimoisen pedon kanssa. Hovin tapa käsitellä aihettaan on tiukan asiallinen muttei milloinkaan tylsä. Elävästi hän kirjoittaa niin vuosisatojen takaisista valtataisteluista kuin kirjailijan työstä romaaninsa kanssa. Lukukokemusta raskauttaa jonkin verran eräiden asioiden toistuminen pitkin kirjaa; moni yksityiskohta tuodaan esiin ikään kuin uutena, vaikka ne olisikin kerrottu jo edellisessä luvussa. Samoin pieni mutta sitäkin ärsyttävämpi tapa on Dracula-romaanin Lucyn sukunimen systemaattinen kirjoittaminen Westenraa-muodossa (p. o. Westenra). Nämä ovat kuitenkin mitättömiä tyylierheitä, jotka eivät horjuta kokonaisuutta mitenkään. Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula on arvokas lisä suomenkieliseen vampyyrikirjallisuuteen.

torstai 31. joulukuuta 2015

Rowland V. Lee: Frankensteinin poika

Frankensteinin poika
(Son of Frankenstein)
Universal Studios 1939
O: Rowland V. Lee. K: Wyllis Cooper. N: Basil Rathbone, Boris Karloff, Bela Lugosi, Lionel Atwill, Josephine Hitchinson, Donnie Dunagan.
99 min.


Kahdella ensimmäisellä Universal-studion Frankenstein-elokuvalla on kiistämätön klassikon status. Siksi on kovin ihmeellistä, että sarjan kolmas elokuva, Frankensteinin poika (Son of Frankenstein, 1939), on huomattavasti tuntemattomampi teos. Syytä sen hylkimiseen edeltäjiensä kustannuksella nimittäin ei ole.

Elokuva sijoittuu aikaan vuosikymmeniä alkuperäisten elokuvien jälkeen. Henry Frankenstein (tässä elokuvassa Heinrich) on kuollut, ja hänen poikansa Wolf palaa Yhdysvalloissa viettämiensä vuosien jälkeen esi-isiensä maille. Kyläläiset eivät uutta Frankensteinia hyvällä katso, sillä hänen isänsä luoman hirviön varjo on edelleen koko yhteisön yllä. Hyvin nopeasti nuoren Frankensteinin into suuntautuukin isänsä tutkimuksiin, etenkin kun tuhoutuneeksi luultu hirviö löytyy elossa laboratorion salaisesta huoneesta. Hirviöstä on pitänyt huolta toinen epäluoma, hirtetty ja kertaalleen kuolleeksi todettu Ygor (todellakin Ygor, ei Igor), joka tosin käyttää hirviötä omiin tarkoituksiinsa kostaessaan hirttotuomionsa langettaneille kyläläisille.

Vaikka Frankenstein (1931) ja Frankensteinin morsian (1935) ovat molemmat loisteliaita elokuvia, ei Frankensteinin pojalla ole hävettävää niiden seurassa. Se ei ehkä ole yhtä täynnä visuaalista loistoa, jolla ohjaaja James Whale täytti ensimmäiset elokuvat, mutta monessa mielessä se on dynaamisempi kuin etenkin sarjan ensimmäinen osa oli. Ohjaaja Rowland V. Leen ja kuvaaja George Robinsonin elokuvalle antama ilme on aivan yhtä goottilaisen jylhä. Varjot ovat jyrkkiä, maisemat uhkaavia ja lavasteet komeita. Monet groteskit yksityiskohdat lisäävät häiriintynyttä tunnelmaa, jossa koko ajan jokin on pielessä. Tällaisia ovat esimerkiksi Frankensteinin perheen autiuden ympäröimää ruokapöytää ylhäältä vartioivat villisianpäät tai kylän komisarion kankea tekokäsi.

Elokuvan näyttelijämiehitys on kauttaaltaan taidokas. Basil Rathbone on varsin uskottava Wolf von Frankensteinina. Hän ei kertaakaan sellaiseen teatraalisuuteen, joka välillä vaivasi vanhaa Frankensteinia esittänyttä Colin Clivea. Jopa Wolfin kunnioittavina nyökkäyksinä aiempia elokuvia kohtaan heittämät repliikin ("It's alive!") ovat luontevia. Rathbonen Frankensteinissa yhdistyvät aristokraattinen kopeus ja maaninen pakkomielteisyys ehkäpä vielä paremmin kuin hänen kuuluisimmassa roolissaan Sherlock Holmesina. Elokuvan trickster-hahmoa, jonkinlaista makaaberia kylähullua, Ygoria esittää Bela Lugosi. Draculana parhaiten muistettu näyttelijä osoittaa Frankensteinin pojassa, että hänen repertuaarinsa on paljon laajempi kuin tuijottavat silmät ja vieras korostus. Samaa voimaa Lugosi sai tarjota monessa muussakin sivuroolissa. On harmi, että hän(kin) joutui Hollywoodissa typecastingin uhriksi ja leimautui vain tietynlaisiin rooleihin. Hänessä taatusti olisi ollut ainesta muuhunkin. Samanhan osoitti myös Boris Karloff, joka onnistuikin osittain pääsemään hirviön roolin varjosta, vaikka vanha pulttikaula onkin hänen tunnetuin valkokangasminänsä. Tässä elokuvassa hirviön roolin on verrattain pieni, mukana lähes velvollisuudentunnosta. Hirviö toki on kaiken aikaan saava voima, mutta draama keskittyy aivan toisaalle Karloffin lähinnä kävellessä roolinsa läpi. Silti lopun huippukohta on tässäkin Frankenstein-elokuvassa (melo)dramaatisuudessaan koskettava.

Aino kauneusvirhe elokuvassa, ei kovin paha sekään, on Frankensteinin mukanaan tuoma perhe, joka oikeastaan on vain turha koriste elokuvassa. Perhe kyllä lisää Frankensteinin hahmoon inhimillisyyttä, joka muuten voisi hukkua hullun tiedemiehen roolin alle, mutta muutoin se rooli jää kovin muodolliseksi. Jos perhe oli saatava mukaan tarinaan, olisi sille voinut kirjoittaa hieman suuremman osuuden. Ei riitä, että hirviö kappaa Frankensteinin pojan (vai pojanpojan?) ensin ystävystyttyään hänen kanssaan ja näin saadaan kauniisti muotoiltu lopuratkaisu aikaiseksi. Sitä paitsi poika on perihollywoodilaiseen tyyliin lähinnä rasittava kakara. Frankensteinin perheen äiti sen sijaan on täysin turha hahmo, joka on mukava kai vain sen takia, ettei pikkupojan äidittömyyttä tarvitsisi perustella mitenkään.

Frankensteinin pojan jälkeen Universal siirsi sarjan A-tuotantolinjaltaan matalamman budjetin B-puolelle. Jatko-osat ovat paljon kevyempää tekoa. Niissä hirviön roolin ottivat vuorollaan hoitaakseen Lon Chaney Jr., Bela Lugosi ja Glenn Strange. Hahmona Frankensteinin hirviö on yrittänyt paluuta moneen kertaan. Hammerin elokuvat 50- ja 60-luvulta eivät koskaan ole nousseet samanlaiseen ikonisuuteen kuin yhtiön Dracula-filmit. Suuren budjetin Hollywood-yritys, Kenneth Branaghin Mary Shelleyn Frankenstein (1994, hirviönä Robert de Niro) ei sekään kovasta yrityksestään huolimatta onnistunut puhaltamaa eloa aiheeseen (toisin kuin samoihin aikoihin elvytetty Dracula Coppolan elokuvassa, joka oli sentään yleisömenestys joskaan ei kriitikkojen mieleen).