Satunnaisia pohdintoja, kritiikkejä, ajatelmia asioista joilla on sielu

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Conanin lukijanovellit 1987–88

Robert E. Howardin 1930-luvulla luoma pulpbarbaarin perushahmo Conan on elänyt monta elämää. Alkuperäisten Howardin kertomusten jälkeen Conanin hahmoa ovat omissa romaaneissaan ja novelleissaan hyödyntäneet useat tekijät. Arnold Schwarzeneggerin roolisuoritus kahdessa 1980-luvun elokuvassa lienee hahmon tunnetuin ilmentymä; myöhemmät Conan-filmatisoinnit jäävät niiden varjoon ja hyvä niin. Ja sitten ovat sarjakuvat, joiden kautta Conan tuli tutuksi suomalaisille.


Tämä teksti ei kerro Conanista, mutta hänen nimikkolehtensä kautta pääsemme varsinaisen aiheemme äärelle. Suomessa yritetiin julkaista Conan-sarjakuvaa ensimmäisen kerran 1975–76 Tapterin toimesta, mutta lehti lopetettiin viiteen numeroon. Uusi alku koitti 1984, kun Semic aloitti Conan barbaari -lehden, joka jatkoikin 12 vuotta. Tämänkin jälkeen kimmerialaisbarbaaria on sarjakuvissa nähty suomeksi Egmontin albumeissa. Nyt haluamme tarkentaa huomiomme Semicin lehden vuosiin 1986–1988. Tuolloin värillisen lehden rinnalla alkoi ilmestyä mustavalkoisia spesiaalialbumeita. Kolme ensimmäistä näistä numeroitiin vielä peruslehden jatkumoon (2/86, 2/87 ja 5/87), mutta seuraavan vuoden neljä mustavalkoista lehteä julkaistiin ilman numerointia. Mustavalko-Conanit sisälsivät paitsi värillistä emojulkaisua pidempiä tarinoita myös pientä ekstraa: lukijakirjeiden lisäksi oli artikkeleita esimerkiksi hyperborisista jumalista, ilmeisesti paljon kaivattu roolipelipalsta – ja lukijanovelleja.

Nämä lukijoiden novellit ovat nyt mielenkiintomme kohteina. Kahdessa ensimmäisessä mustavalkoalbumissa (Kun jumala herää, 2/86, ja Liekkiveitsi, 2/87) ei sellaista vielä ollut, mutta kaikissa lopuissa kyllä. Viidessä lehdessä julkaistiin yhteensä seitsemän novellia muun muassa sellaisilta muista yhteyksistä tutuilta kirjoittajilta kuin Toni Jerrman, Anssi Hynynen ja Jukka Laajarinne. Novellit ovat harrastajamaisia, monin tavoin kömpelöitä ja pääosin varsin geneerisiä lajityyppikertomuksia. Suomalaista miekka & magia -tyyppistä fantasiaa ei kuitenkaan tuohon aikaan ollut juurikaan julkaistu missään, joitain aivan yksittäisiä tarinoita lukuun ottamatta. Eipä niitä sen jälkeenkään ole liiaksi asti kirjoitettu. Muutamien irtonovellien lisäksi mainittakoon Juri Nummelinin Viimeinen bjarmialainen (Kuoriaiskirjat 2013) ja Juha Jyrkkään Oivas Repänen: Kainoan musta linna (Kuoriaiskirjat 2017) sekä Petri Hiltusen sarjakuvissaan aloittama Praedor-tarusto (sarjakuvaa julkaistiin myös näissä Conaneissa). Siksikin Conaneissa julkaistut pienimuotoiset tarinat muodostavat oman mielenkiintoisen kokonaisuutensa.

Ensimmäinen Conan-lukijanovelli ilmestyi Yanaidarin zombiet -albumissa (5/87). Kyseessä on "barbaariharrastaja" Anssi Hynysen "Sepän oppipoika". Novellin alussa nuori miekkamies herää tyrmän lattialta verissä päin. Lyhyessä takaumassa selvitetään hänen lähteneen perinteiseen tyyliin kostamaan isänsä kuolemaa ja tuhoamaan Vuoren Kuningatarta. Kaikki tarinassa on perinteistä ja klišeistä, mutta kirjoittaja tietää tämän itsekin: "Entä mitä sitten seurasi? Tuskin mitään uutta teille, jotka olette niin moneen kertaan kuulleet taisteluista, joita käydään ahtaissa portaikoissa ja sokkeloisissa käytävissä pakenijan ja takaa-ajajain välillä." Novelli ei ole lainkaan niin kehnosti kirjoitettu kuin voisi luulla. Toki se on paikoin haparoiva, mutta sellaisenaan se on myös viihdyttävä ja hyvä aloittaja Conanin lukijanovellien sarjalle. Hynysen novellin ohessa lehden toimitus ennakoikin "oikeaa barbaarinovellien tulvaa" nyt, kun alkuun oli päästy.

Toimitukseen saapuneesta tulvasta emme tiedä, mutta ainakin seuraavassa Salaliitto-albumissa julkaistiin jälleen uusi novelli, "Mustan jumalan sola". Tällä kertaa kirjoittaja oli Jan-Erik Ehrström, joka oli myös kuvittanut tekstinsä. Tarina kertoo pelkkään lannevaatteeseen sonnustautuneesta, pitkästä ja lihaksikkaasta kimmerialaisbarbaarista, joka kiroaa Cromin nimeen. Conan tämä ei kuitenkaan ole – vaan Raxxon. Barbaarimme joutuu väijytykseen kapeassa solassa Aisirin vuorilla, mutta selviytyy siitä onnensa ja miekkansa ansiosta. Sattumalta Raxxon kuitenkin ajautuu juuri sinne, mihin häntä väijyneet miehet hänet halusivatkin – uhriksi heidän jumalalleen. Tarinaa kuljetetaan melko sujuvasti ja varsinkin mustan jumalan pesäluolaa kuvataan mallikkaasti. Samoin jumalana palvottu olento itsessään on kekseliäs, nykyään se ehkä mainittaisiin "lovecraftilaisena": "Mustuus aivan kuin huokui siitä, sen jokaisesta ihohuokosesta, samalla tavoin kuin kuumuus huokuu vasta taotusta säilästä. – – [Olento] koostui monesta eri eliöstä, joukossa niin ihminen, karhu ja joukko villisti kiemurtelevia matoja kuin nuoren puun vesa, joka kasvoi karhun kidasta." Kaiken pohjustuksen jälkeen tuntuu vain kovin turhauttavalta, että olento saadaan hengiltä kahdessa tekstikappaleessa teurastusveistä heilauttelemalla. Siitä huolimatta "Mustan jumalan sola" jatkaa Anssi Hynysen novellin tiellä: Se on häpeämättömän klišeinen mutta juuri siksi hauska lukea. Kotikutoisessa vakavuudessa, jolla aloitteleva tekijä tekstin on kirjoittanut, on samaa viehätystä kuin muussakin 80-luvun scifissä ja fantasiassa.

Vuoden 1988 toinen mustavalko-Conan sisälsikin sitten kaksi lukijanovellia. Tekstit ovat vielä lyhyempiä kuin edellisten lehtien parisivuiset kertomukset. Molemmat mahtuvat samalle aukeamalla roolipelipalstan kanssa, olkoonkin pienellä kirjasimella ladottuna. Keskenään kaksi novellia ovat hyvin erilaiset. Yhteistä niille on, ettei kumpikaan ole leimallisesti barbaaritarina vaan niiden henkilöt voisivat olla keitä tahansa miekkaa kantavia kulkijoita. Ensimmäisestä tekstistä vastaa Paul Laane, joka luultavasti on sama mies kuin myöhempien aikojen kuvataiteilija ja lautapelisuunnittelija. Hänen kertomuksensa "Yötaivaan varjo…" (miksi kolme pistettä?) olisi oikein hyvä 15-vuotiaan kouluaine. Tarinassa sinänsä on ideaa ja tapahtumia riittää. Kovin kömpelösti juttu vaan etenee, ja tarina sotureista, jotka sattumalta yrittävät yöpyä lepakko-olioiden hallitsemassa kaupungissa, ei ole kovin dramaattinen. Kirjoittajan tyyli on kyllä kallellaan mahtipontisuuteen. Novellin on turha uskotella olevan kadonnut helmi tai edes mielenkiintoinen alaviite kotimaisessa fantasiakirjallisuudessa – ei, se on niitä lukemistojuttuja, joilla on ollut iso merkitys vain kirjoittajalleen.

Ei Ilmiantajan toinenkaan lukijanovelli paljon kummoisempi ole. Mielenkiintoisemmaksi sen tekee oikeastaan vain, että sen kirjoittaja on tuleva Finlandia Junior -ehdokas Jukka Laajarinne (näin ainakin oletan, vaikka kaiman mahdollisuus on aina olemassa). Itse asiassa Conanissa julkaistu "Peto" on aivan ensimmäisiä julkaistuja Laajarinteen novelleja, ellei ensimmäinen. En itse ainakaan löytänyt äkkiä aiempia julkaisuja; samaan aikaan hänen piirroksiaan kyllä julkaistiin scifilehdissä. Laajarinteen koottujen kertomusten niteessä "Peto" tulee olemaan huvittava, alaikäisenä kirjoitettu johdantokertomus mutta ei sen kummempaa. "Peto" rakentuu yhdelle vitsille – niin, vitsille, sillä parodiasta on kyse. Aluksi seurataan valtavaa, verenhimoista hämähäkkiä, "lajinsa suurinta edustaa koko Karakondassa", jonka odotus viimein päättyy, kun se huomaa ihmisen lähestyvän. Näkökulma vaihtuu  Rathur-nimiseen miekkamieheen, jonka kasvavaa pelkoa kuvataan hyvin. Muutenkin novellissa on melko tehokasta kuvailua, joka omassa tyylitietoudessaan vie lukijan luottamaan tarinan ennalta arvattavuuteen. Lopun twisti onkin siksi kaikessa halpuudessaan yllättävä: hämähäkki, vaikka onkin suurikokoinen, paljastuu kaikesta huolimatta jalalla liiskattavaksi.

Myös Vaaniva kuolema -albumissa on kaksi lukijatuotosta. Ensimmäisestä vastaa Toni Jerrman, joka oli tuolloin jo vakiintunut scififandomin aktiivi, tuttu nimi etenkin Tähtivaeltaja-lehden päätoimittajana. Jerrmanin novelleja ilmestyi 80-luvulla scifilehdissä, Tähtivaeltajan lisäksi sen edeltäjässä Time and Spacessa sekä Spinissä. Conanin sivuilla julkaistu kertomus "Gibil, miekka" on itse asiassa ilmestynyt aiemmin Time and Spacen numerossa 8 vuonna 1983. Lehdessä ei ole mainintaa, että kyse on vanhasta tekstistä. Kirjoittaessaan novellin Jerrman on ollut alle parikymppinen. Se näkyykin tekstissä, mahdollisesti tahattomana, koomisuutena. Ylipäänsä Jerrmanin julkaistut novellit ovat olleet joko satiirisia tai mahtipontisia. "Gibil, miekka" on niin pompöösi, että se saattaakin oikeasti olla parodia. Tarina alkaa, kun nimetön ihmisyyden puolustaja valmistautuu taistelemaan demoniarmeijaa vastaan. Onneksi hänellä on apunaan miekka, jolla tuntuu olevan lähes oma tahtonsa. Mieleen tulee Moorcockin Stormbringer. Tarina alkaa sankaripönötyksellä: "seisoinhan kukkulalla hehkuen valoa pimeyteen", jatkuu demoninlahtauksella: huutaen valon, tuhon ja tulen loitsuja syöksyn mielipuolisesti miekkaa heiluttaen läpi hirvittävän lauman", minkä jälkeen laskeudutaan mustasta portista Manalaan. Siellä otetaan matsi Saatanan kanssa: "Aivoni vikisevät pienuuttaan, mutta sitten tunnen käsissäni raudan kylmyyden ja elämän värinän." Ja jottei tarina lässähtäisi kaiken tämän pullistelun jälkeen, on lopetus teinieksistentialismia parhaimmillaan: "Herään Manalan portin sijoilta ja tiedän, ettei maailmassa ole enää mitään pahaa. Kuitenkin kylmyys tuntuu leviävän sisälläni ja tunnen kuolevani. Viimeisillä voimillani avaan silmäni nähdäkseni maailman, jonka tein hyväksi. En kuitenkaan näe mitään. Kaikki on tuhoutunut. Kaikessa oli ollut jotain pahaa…" Tällaista tekstiä ei enää tänä päivänä julkaista missään! "Gibil, miekka" on ehdottomasti Conanissa julkaistuista lukijanovelleista nautittavin.

Dorian Greyn, jonka oletan nimimerkiksi, novelli "Punaisen villisian bardi" on toista maata. Ensinnäkään se ei kerro nimihahmosta vaan kyseinen bardi itse kertoo tarinaa. Miksi tarinalle on täytynyt kehittää kuuden virkkeen mittainen kehyskertomus, joka ei tuo siihen mitään lisää (paitsi ne kuusi virkettä), on mysteeri. Mysteeri sen sijaan ei ole, miten tarina on syntynyt. Niin selvästi noudatetaan roolipelin kaavaa, että lukija voi kuvitella juttuaan kertovan bardin heittävän noppaa joka kappaleen alussa. Tarinassa nuori seikkailija Marv, joka on muuten taas yksi sankariksi halajava sepänpoika, lähtee kotoaan Matkalle. Tie kulkee putkimaisesti kohtaamisesta toiseen. Välillä valitaan vaihtoehtoisista reiteistä toinen, ja silloin tällöin tielle tulee esineitä, joita Marv kerää vastaisuuden varalle. Lukijalle selostetaan, millaisin asein örkit hyökkäävät ja miksi ne ovat kehnompia kuin Marvin löytämä miekka. Kauan sitten maasta löydetty hopea-avain sopii kuin sattumalta aivan toisaalta paljastuvaan oveen. Esimerkkejä on turha jatkaa. Samanlaisia juttuja saatiin pian lukea monista roolipeleille pyhitetyistä pienlehdistä, joten kai näillä lukijansa oli. Ainakin niistä saatiin vertailukohtia ja ehkä ideoitakin omiin pelisessioihin.

Velhon tytär on viimeinen ilmestynyt tämänmuotoinen Conan. En tunne syitä siihen, miksi mustavalkoisen albumin julkaiseminen päättyi. Albumissa ei ole lukijoiden kirjepalstaa, jolla loppumista selitettäisiin. Sitä on mahdollisesti käsitelty väri-Conanin puolella. Velhon tyttäressä ei ole enää myöskään roolipelisivuja. Sarjakuvien lisäksi mukana on ainoastaan lukijanovelli "Kosto". Sen kirjoittaja, nimimerkki Ged the Greenhair, tuli tutuksi aiempien numeroiden roolipeli- ja lukijapalstoilta. Edellisessä lehdessä nimimerkki kehui Laajarinteen "Petoa" ja mainitsi aiempien novellien olleen "jotensakin naiveja tai mitäänsanomattomia". Miten hän siis itse suoriutui tekstillään? "Kosto" on itse asiassa varsin hyvä kioskinovelli. Se sijoittuu miekkasankarien sotaisaan aikaan, mutta aiheeltaan muistuttaa hieman klassisen kauhuperinteen kostotarinoita. Kertomuksessa armeija (jonka jäsenillä on  kovasti myöhempien aikojen pikkuponeja tai soturikissoja muistuttavia nimiä kuten Pohjatuuli, Hopeakyynel ja Vihersilmä) on tuhonnut sodasta erossa pysytelleen Ugroldin kylän. Muiden juhliessa Tuomituuli-niminen kenraali potee tunnontuskia kylän hävityksestä. Myöhemmin tuhoon osallistuneita sankareita alkaa kuolla. Lukijan ei ole vaikea yhdistää tapahtumiin aiemmin kerrottuja yksityiskohtia: Ugroldin vanha druidi on kironnut hyökkääjät, Ugroldissa palvottiin apinajumalaa, Ugroldissa pyydystetty ihmisapina on karannut eläintemyyjältä. Tyylipuhtaasti tarina vielä loppuu käänteeseen, jossa suohon upotetun hirviön märkä käsi laskeutuu sankarin olalle. Ennalta arvattavuudestaan huolimatta "Kosto" on mukava pikku lukemistojuttu. Siinä ei ole mitään erikoista, mutta se on tarpeeksi hyvin kirjoitettu, jotta sen ääressä viihtyy kahden sivun verran.

Mustavalkoisissa Conan-albumeissa ilmestyneet seitsemän lukijanovellia eivät ole millään tavoin kirjallisesti merkittäviä tai edes kovin hyviä. Ne ovat vain pieni kuriositeetti kotimaisen fantaskirjallisuuden historiassa. Conan on kuitenkin tarjonnut yhden mahdollisen väylän nuorille kirjoittajille saada tekstejään näkyville aikana, jolloin netti ei ollut jokaisen mahdollisuus. Ajan scifilehdet julkaisivat kyllä harrastelijanovelleja (mitä ei nykyään uskoisi, sillä lehdissä julkaistavien tekstien taso on huimasti korkeampi kuin lapsenkenkäisellä 80-luvulla), mutta fandom oli sisäänpäinlämpiävä jo silloin eivätkä scifiseurojen lehdet olleet muutenkaan itsestäänselvästi kaikkien ulottuvilla. Samaan aikaan vielä ilmestyneet perinteiset lukemistolehdet eivät juuri julkaisseet fantasiaa. Harmi ettei albumi-Conan ja sen lukijoilleen tarjoama julkaisukanava jatkaneet kauempaa. Alkukankeuksien jälkeen sen sivuilla olisi voitu nähdä hyvinkin mielenkiintoisia kertomuksia. Nyt meillä on kourallinen lyhyitä, toki monin tavoin kömpelöitä mutta samalla myös varsin valaiseva välähdyksiä kotimaiseen miekka & magia -fantasiaan.

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Suomikauhun sirpaleita #2: "Sudet"

Aino Kallas
Seitsemän neitsyttä
Tarinoita
Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1948, 195 [+ 1] s

"Sudet – sudet", sävähti pahaenteisesti hänen päänsä halki.

Niin paljon kuin tekisikin mieli vaikuttavan retorisen tehon saamiseksi sanoa, ettei Aino Kallaksen nimeä ole totuttu yhdistämään kauhukirjallisuuteen, en tietenkään voi tehdä niin. Totta kai Aino Kallaksen (1878–1956) nimi yhdistetään juuri kauhukirjallisuuteen. Kallas on suomalaisen kirjallisuuden suuri klassikko, ja ketä pyydetään mainitsemaan yksi hänen teoksensa nimi, vastaa tämä todennäköisesti Sudenmorsian. Toisen nimeäminen tuottaakin sitten jo vaikeuksia, vaikka Kallas elämänsä aikana julkaisi kymmeniä nimikkeitä. Ja Sudenmorsian (1928) luonnollisesti on kotimaisen kauhukirjallisuuden esihistorian oleellisia nimiä. Suomenkielisen kauhuromaanien joukossa se sai olla aivan omassa yksinäisyydessään aina 1980-luvulle saakka. Virolaiseen kansantarinaan perustuva pienoisromaani on monella tapaa ainutlaatuinen kertomus kotimaisessa kirjallisuudessa, ja runollisesta ihmissusitarinasta otetaan yhtä edelleen säännöllisesti uusia painoksia.

Kirkkaana historianlehdiltä loistava Sudenmorsian estää helposti näkemästä, että Kallas kirjoitti paljon muutakin. Myös muuta epärealistista kirjallisuutta, sitä mikä nykyään sijoitettaisiin ehkäpä spekulatiivisen fiktion laajan sateenvarjon alle. Hän hyödynsi novelleissaan paljon virolaista tarinaperinnettä ja monesti hänen kertomuksensa lähentelevät sadun tunnelmia. Varsinaisia satuja Kallakselta ei tietääkseni ilmestynyt, vaan hänen novelleissaan on aina jokin "aikuismaisempi", satua vähemmän saarnaava ja lähinnä ihmeentuntuun keskittyvä henki. Tällaisia kertomuksia on ilmestynyt esimerkiksi kokoelmissa Pyhän joen kosto (1930) ja Seitsemän neitsyttä (1948).

Seitsemän neitsyen tarinoista suurin osa ylittää realismin. Monen kertomuksen sävy on  lyyrinen ja etäisen kansantarumainen. Näin myös silloin, kun käsitellään elementtejä, jotka toisessa rekisterissä kuuluisivat kauhufiktion piiriin. Joskus puolestaan lopputulos on riemastuttavaa fantasiaa, joka tuntuu melkein anakronistiselta ollakseen 40-luvun kotimaista kirjallisuutta eikä tänä päivänä julkaistua. Esimerkiksi "Hullaantunut järvi", jossa järvi päättää mieleenjuontumasta vaihtaa sijaintiaan, on hieno mielikuvituksellinen miniatyyri.

Tätä kovin tarumaista ja fantastista kontekstia vasten Seitsemän neitsyen novelli "Sudet" iskee lujaa. Vaikka "Sudet" sijoittuu kokoelman tarinoista toiseksi, jää se kummittelemaan myöhemmän lukukokemuksen ylle hyytävänä muistutuksena tosielämän raadollisuudesta. "Sudet" on pelottavan realistinen kertomus, melkein kaskumaisen toteavasti kerrottu ja lähes täysin vailla kokoelman muiden tekstien runollisuutta. Jälleen Kallas luo kauhutehoja susiaiheesta, mutta tällä kertaa ei lukijaa ole helpottamassa ihmissusitarusto tai balladimainen kerronta. "Susissa" Kallas piirtää lukijan eteen lyhyenä iskevän ja kiihkeän kamppailun, jonka kauhistuttavuus osuu ihmisen perusvaistoihin. Tarinassa äiti on pakkasiltana kolmen lapsensa kanssa matkalla vanhempiaan tapaamaan. Metsätaipaleella heidän rekensä perään käy susilauma. Vajaan neljän sivun lyhyessä ajassa Kallas kuvaa hengästyttävästi pelkäävän äidin rimpuilua toivottomassa tilanteessa sekä ratkaisua, joka järkyttävyydessään hakee vertaistaan. Äiti pelastaa itsensä ja kaksi lapsistaan uhraamalla kolmannen lapsen susille.

"Sudet" ei sijoitu perinteisen kauhukertomuksen rajoihin. Se ei sisällä minkäänlaisia yliluonnollisuuksia vaan päinvastoin tarjoaa lukijalle hyvin realistisen tilanteen ja aidon syyn pelolle. Nykylukija toki on etäytetty tilanteesta, koska rekiretket ovat korvautuneet lämpimillä ajomatkoilla katumaasturissa ja nälkäisien susien sijasta tiellä on syytä pelätä lähinnä peltipoliiseja. Jostain kulttuurisesta alitajunnasta kuitenkin kumpuaa samaistuminen nuoren äidin ahdinkoon. Kyllä suomalainen on kasvatettu sutta pelkäämään, vaikkei sellaista todellisuudessa olisi mahdollisuuttakaan nähdä koko elämän aikana. Kauhukirjallisuuden perinteistä "Sudet" eroaa myös sikäli, ettei siinä ole varsinaista pahuuden edustajaa. Sudet totta kai ovat tarinan ihmisille uhka, mutta ne ovat sitä luonnollisella tavalla, eivät pahuuttaan. Tässä mielessä novellin pelottava tilanne samaistuu vaikkapa katastrofitarinan uhkaavuuteen, jossa siinäkin luonnonvoimat ovat  ihmistä vastaan. "Susien" käsittelytapa kuitenkin on hyvin vahvasti kauhukertomusmainen. Äidin pelko ja paniikki ovat tarinan keskiössä, samoin kuin hänen eettisesti rankka päätöksensä uhrata yksi lapsista pelastaakseen kaksi muuta. Ollaan olemisen peruskysymysten, selviämisen ja eloonjäännin, toisaalta vastuun ja päätöksenteon vaikeuden äärellä. Nämähän ovat keskeisiä myös kauhukirjallisuudelle, kuten on myös hyvin konkreettinen väkivallan läsnäolo. Voi sanoa, että susille viskattu pikkulapsi on paljon tehokkaampi kauhukuva kuin yksikään splatterpunkvisio.

torstai 12. huhtikuuta 2018

Suomikauhun sirpaleita #1: "Aution talon kummitus"

Suomikauhun sirpaleita -otsikon alla on tarkoitus nostaa esiin Suomessa kirjoitetun kauhukirjallisuuden unohdettuja tai muuten ylenkatsottuja teoksia. Useimmiten unohdukseen on syynsä, kuten pieni levinneisyys tai laadullinen kehnous. Monia pienipainoksisia kauhunovellikokoelmia on kyllä nostettu esiin esimerkiksi alan bibliografioissa, mutta varsinkin yksittäiset kauhunovellit jäävät helposti huomiotta. Tällaiset yksittäiset novellit ovat voineet ilmestyä lukemistolehdissä tai novellikokoelmissa, joiden pääpaino on muualla kuin kauhussa tai fantasiassa ja jotka siksi ovat jääneet vaille perinteisen harrastajiston huomiota. Yksittäisiä kertomuksia ovat viime vuosina tehneet tunnetuiksi esimerkiksi Juri Nummelin ja Matti Järvinen toimittamissaan antologioissa.



*************

Tauno Karilas (koonnut)
Pieni juttukirja
Iloisia ja jännittäviä kertomuksia mennieltä [sic] vuosilta
Jyväskylä: K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1950, 250 s, sid.

Tauno Karilas (1900–1980) oli kirjailija, joka muistetaan varsinkin nuorille suunnatuista romaaneistaan ja toimittamistaan kasku- ja pakinakokoelmista. Lisäksi Karilas kirjoitti ja kokosi monenlaista muutakin kirjallisuutta sekä toimitti esimerkiksi suojeluskuntien Hakkapeliitta-lehteä.

Vuonna 1950 ilmestynyt Pieni juttukirja muodostui ilmeisesti Suuren kaskukirjan (1948)sivutuotteena. Lyhyessä esipuheessaan Karilas kertoo, että kaskuja kerätessään hänelle on jäänyt haltuun paljon tarinoita, joita hän ei ole halunnut pelkistää kaskun tiiviiseen muotoon. Näistä hieman pidemmistä, edelleen kuitenkin pienimuotoisista, kertomuksista on koottu Pieni juttukirja. Alaotsikkonsa mukaisesti se sisältää "iloisia ja jännittäviä kertomuksia menneiltä vuosilta" (nimiösivulla on ladontavirhe "mennieltä"), yhteensä 36 kappaletta. Lukemiston kertomukset ovat aiheiltaan, tyyliltään ja hengeltään hyvin moninaisia. On huvittavia, melkein vitsimäisiä pikkutarinoita, on eksoottisiin paikkoihin sijoittuvia erä- ja seikkailujuttuja, on historiallisia selviytymiskertomuksia. Joskus Karilas kirjaa tarinan lainausmerkkeihin ja mainitsee sen olevan peräisin jostain vanhasta lehdestä tai muistelmasta. Tarkempia lähteitä ei mainita, enkä voi olla aivan varma, ovatko kaikki mainitut henkilöt, joiden nimiin tarinoita laitetaan, todellisia vai eivät. Tämähän tietysti on tyypillistä kaskuille – ei ole niin tärkeää, onko tarina totta, kunhan se voisi olla totta. Välillä jutut puolestaan kerrotaan kuin mikä tahansa kirjallisuuden kertomus, jolloin niitä ei erota novellista kuin toimittajan ilmoitus. Kokonaisuutena kirja muistuttaa hieman Valittuja paloja, joissa monenlainen kevyt proosa limittyy toisiinsa, eikä faktan ja fiktion rajaa lopulta aina edes erota.

Pieni juttukirja sisältää myös yhden kauhukertomuksen. "Aution talon kummitus" päättää kokoelman synkkään sävyyn. Se on nelisivuinen, hyvin perinteikäs nuotiokauhutarina. Kehyskertomuksessa keski-ikäinen amerikkalainen liikemies, joka on "kertonut seuraavan tositarinan", törmää junassa "luhistumisen partaalla" olevaan nuorukaiseen. Tämä kertoo tarinansa liikemiehelle. Yhdeksän vuotta aiemmin nuori mies oli ollut mukana järjestämässä erään salaisen opiskelijayhdistyksen initiaatiokoetta, jossa yhdistykseen tuoreet jäsenet joutuisivat vuorollaan viipymään kummitustalossa puoli tuntia. Kukaan alokkaista ei kuitenkaan ollut palannut, ja nuorukainen itse oli lähtenyt hakemaan heitä pois talosta. Sisältä hän oli löytänyt yhden tovereistaan hulluksi tulleena, takomassa räystäskourua verisellä vasaralla. Tarina päättyy loppukäänteeseen, jonka mukaan joka vuosi yksi koettelemuksesta hengissä selvinnyt on tullut samalla tavoin hulluksi – ja "Huomenna [– –] on yhdeksäs vuosipäivä, ja minä olen ainoa, joka vielä on elossa…"

"Aution talon kummitus" on tyypillinen lukemistotarina, klišeinen ja loppukäänteen varaan rakentuva kertakäyttökertomus. Se on juuri sellainen tarina, jonka voisi kuvitella kerrottavan kesäleirillä illan hämärryttyä. Tämän vuoksi siinä on myös omaa viehätystään. Kömpelö juoni aukkoineen (mitä muille taloon menneille tapahtui, ei kerrota, puhutaan vain niistä, jotka selvisivät odottaessaan ulkona) ikään kuin kuuluu lajiin, samoin kuin sinänsä täysin tarpeeton kehyskertomus. Lisäulottuvuuden pieni juttu saa kontekstistaan tässä kokoelmassa: kirjan kertomustenhan väitetään olevan totta… Siitä huolimatta teksti tekee mieli laittaa Tauno Karilaan nimiin. Vaikka tarina itsessään olisikin muualta kuultu (ja mikäpä klassinen kummitusjuttu ei lopulta olisi?), on sen ilmiasu, se miten tarina kerrotaan, hyvin kaunokirjallinen. "Aution talon kummitus" olisi voitu sisältönsä ja muotonsa puolesta aivan hyvin julkaista jossain aikansa lukemistolehdessäkin. Se on kaukana kadonneesta suomikauhun helmestä – se ei ole edes kovin hyvä kertomus – mutta mielenkiintoinen kuriositeetti se joka tapauksessa on.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Juri Nummelin: Re: Lovecraft


Juri Nummelin
Re: Lovecraft
Suomentajan huomautuksia
Helsinki: BoD – Books on Demand Gmbh, 2017 (copyright-merkintä 2016, julkaistu 2017)

Tämä on teksti, jota ei pitäisi olla. Ei tällaisia kirjoja pitäisi kritikoida. Toisaalta: ei tällaisia kirjojakaan pitäisi olla olemassa.

Olen hyvin iloinen, että niitä siitä huolimatta on.

Myönnän suhtautuneeni silmiä pyöritellen Juri Nummelinin tämänkertaiseen joulun tienoilla kasattuun pikkusähkökirjaan (kuten tekijä esipuheessaan mainitsee, samaa sarjaa ovat olleet edellisvuosien sanavarmennussanakokoelma velernic syoke mulnec ja Törky on törkyä, josta kirjoitin tuoreeltaan). Mikä tällaisen teoksen funktio on? Onko sille mitään tarvetta?

H. P. Lovecraftin essee "Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa" (Supernatural Horror in Literature) ilmestyi alun perin vuonna 1927 ja tekijä muokkasi sitä vuosina 1933–34. Tekstissään hän käy läpi yliluonnollisen ja oudon kirjallisuuden historiaa lähtien antiikin teksteistä, kulkien läpi goottilaisen romaanin ja lopettaen aikalaisiinsa. Esseetä on pidetty oleellisena kauhukirjallisuuden historian ja luonteen analyysina, jolla on paikkansa nykylukijankin tiekarttana. Esseen suomennosta saatiin odottaa. Vaikka Lovecraftin tuotantoa alettiin julkaista suomeksi 1988, ei hänen klassikkoesseetään käännetty ennen 2010-lukua – jolloin se sitten ilmestyikin kahtena eri käännöksenä. Näistä ensin ehti Juri Nummelinin suomennos, joka ilmestyi omana niteenään Savukeitaan kauhusarjassa 2013. Lovecraftin tekstin lisäksi kirja sisältää Nummelinin laajan selitysosion.

Nyt ilmestynyt Re: Lovecraft on näiden huomautusten erillislaitos.

Selityksissään Nummelin keskittyy Lovecraftin mainitsemiin kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa. Lovecraft ei esseessään juuri luonnehdi kirjailijoita vaan lähinnä pudottelee nimiä lukijan eteen. Ja näitä nimiä on paljon. Aikalaislukija varmasti tunnisti näistä monet, joten laajemmille esittelyille ei ollut tarvettakaan, mutta nykylukija ei ole aivan yhtä kotonaan unohtuneiden 1800-luvun ja 1900-luvun alun bestsellereiden, eksentristen ajattelijoiden ja Weird Talesin piirin kioskikirjailijoiden keskellä. Näin ollen suomentajan huomautukset ovat paitsi mielenkiintoinen syvennys varsinaiseen esseeseen myös tuiki tarpeellinen lisäinformaation ja kontekstin lähde.

Niin hyödyllisiä kuin Nummelinin huomautukset ovatkin Lovecraftin esseen ohessa, ei niiden julkaisemisen hyöty omana kokonaisuutenaan ole mitenkään itsestään selvää. Miksi kukaan haluaisi lukea pelkkiä irrallisia viitteitä? Kirjoittaja itse sanoo tällaisen teoksen olevan juuri sellainen, mitä hän itse haluaisi lukea. Selittelyn makua, ajattelin ensi alkuun. Myönnän silti olleeni väärässä. Tämä sirpaleinen kokoelma nimiä ja julkaisuvuosia on kiehtovaa luettavaa.

Lovecraftin esseen ohessa huomautukset muodostuivat vain pieniksi lisäyksiksi ja täydennyksiksi (kuten pitääkin). Näin erillään, ilman pohjatekstiä, ne kuitenkin luovat mielenkiintoisen jatkumon kirjailijoita ja näiden teoksia, joka poukkoilee ja vaihtaa suuntaa yllättäen ja josta kuitenkin muodostuu epätäydellisessä fragmentaarisuudessaan kiehtova kokonaisuus. Nimet ja aikakaudet seuraavat toisiaan, ja niiden välisiin selittämättömiin loikkauksiin lukija muodostaa omat tulkintansa ja siltansa. Itse huomasin pitäväni lukemisen ohessa listaa teoksista ja henkilöistä, joihin pitää jatkossa tutustua paremmin. Tämä siitäkin huolimatta, että olen lukenut alkuperäisen Lovecraft-niteen ja muistaakseni silloinkin kirjoitelleeni muistiinpanoja kiinnostavista nimistä. Nummelinin selityskokoelma muodostuukin eräänlaiseksi kommentoiduksi lukulistaksi.

Tätä kirjavinkkiluonnetta korostaa se, että Nummelin on päivittänyt tekstejään ajantasalle. Vuoden 2013 jälkeen monia Lovecraftin mainitsemista teoksista on suomennettu (etenkin Walpolen Otranton linna, Lewisin Munkki, Radcliffen Udolpho ja Sadelehdon toimittama Wendigo-antologia). Nämä lisäykset ovat oleellisia ja pitävät tekstit relevantteina. Joitain pieniä puutteita huomasin, mutta nämä todellakin ovat pieniä – kuten esimerkiksi että W. W. Jacobsin "Monkey's Paw"-novellista on ilmestynyt uusi suomennos Portissa 2/2014. Tai että Charles Dickensin "Ratavahdin" sisältäneen Mugbyn rautatie-haaran toinen laitos ilmestyi nimellä Mugbyn risteys ja sen suomentaja oli nimimerkki Suonio, ei Soinio kuten Nummelinilla, ja nimimerkin taakse kätkeytyy tuleva professori Julius Krohn, ei hänen poikansa Kaarle joka oli kirjan ilmemisen aikaan 3-vuotias.

Re: Lovecraft on outo pieni julkaisu, jota moni ei tule ikinä löytämään ja jonka arvoa vielä harvempi osaa ymmärtää. On silti hienoa, että se on olemassa.





sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Pirun portaat

Jokisalmi, Talvio, Vallgren, Koivula, Rauvanto, Tuoriniemi, Marttinen, Sariola, Kyyrö
Pirun portaat
Mauri Sariola seura ry:n kirjoittajamaraton. Käynnistynyt 11.11.1997
[Helsinki:] Kirjakenno, 2013 (painettu Latviassa), 103 s, ISBN 978-952-68069-7 nid.
Mauri Sariola -seura ry:n julkaisusarja 5

Pirun portaat on kiinnostava teos kahdesta syystä, ensinnä kerrontateknisenä kokeiluna, toiseksi keräilykohteena.

Pirun portaat on kollektiiviromaani. Tarinalla on yhteensä yhdeksän kirjoittajaa, joista jokainen (luonnollisesti lukuun ottamatta ensimmäistä) jatkaa siitä, mihin edellinen on jäänyt. Teoksen alkusanoissa Raimo Jokisalmi valottaa sen syntyhistoriaa: Vuonna 1997 hän halusi kirjoittaa tarinan, joka sijoittuisi Mauri Sariolan kesämökin miljööhön. Samalla hän ajatteli aiheen luontuvan  pari vuotta aiemmin perustetun Sariolan nimikkoseuran kirjoittajamaratonin puitteiksi. Jokisalmi kirjoitti ensimmäisen luvun, ja kuusi muuta seuran jäsentä jatkoi tarinaa, kukin uuden luvun verran. Sitten työ keskeytyi, kunnes 2010-luvulla vielä kaksi kirjoittaa viimeisteli kertomuksen loppuun saakka. Vuonna 2013 romaani viimein julkaistiin seuran julkaisusarjassa.

Pirun portaiden kirjoittajat ovat pääosin harrastelijakirjoittajia. Monella kyllä on ansiolistallaan omakustannekirjoja, muutamalla "ihan oikeitakin", kustantamon julkaisemia teoksia. Keräilijän kannalta mielenkiintoisia ovat kuitenkin erityisesti kaksi nimeä: Tuula Sariola ja Tarmo Talvio. Mauri Sariolan kuoleman jälkeen hänen leskensä Tuulan nimissä julkaistiin toistakymmentä dekkaria. 2006 paljastui, että todellisuudessa kirjat oli kirjoittanut aivan toinen henkilö. Pirun portaissa sen sijaan on ilmeisesti aivan ehtaa Tuula Sariolan tekstiä. Sariola on kirjoittanut 2010-luvun alussa romaanin toiseksi viimeisen luvun – jonka päähenkilönä on hän itse. Toinen keräilymielessä kiintoisa teoksen kirjoittaja, Tarmo Talvio, puolestaan ei ole tuttu monellekaan nimenä. Talvion nimissä on aiemmin julkaistu vain veijariromaani Farukin jalokivi (Book Studio 1997) ja erinäisiä lehtitekstejä (esim. Blues Newsissä). Sen sijaan Talvion kirjailijanimi Boris Hurtta hyvinkin tuttu, etenkin kauhu- ja muun "roskakirjallisuuden" harrastajien keskuudessa. Monelta Hurtta-keräilijältä Pirun portaat saattaakin mennä tutkan ohi, vaikka Hurtan nimi kyllä mainitaan esipuheessa.

Kaunokirjallisuutena Pirun portaat on jo tekotapansa vuoksi hyvin vaihtelevalaatuinen. Tarina alkaa perinteisenä dekkarina: löytyy ruumis, tutkitaan mahdollista rikosta, epäiltyjä alkaa kertyä, motiiveja kasautuu, syylliset paljastuvat, käänteitä on riittämiin. Käänteet itse asiassa tekevät tarinasta suorastaan parodisen. Jokainen kirjoittaja on vuorollaan vienyt tarinaa omaan suuntaansa, ja edellisen pohjustamat juonikuviot saattavat kääntyä aivan eri suuntaan seuraavissa luvuissa. Lukijalle onkin antoisinta tarkkailla, millaisia avoimia lankoja, mahdollisuuksia ja ansoja kirjoittajat toisilleen tarjoavat – ja miten niihin tartutaan tai ollaan tarttumatta. Joskus joku keksii oivallisen tavan kiepauttaa tarinan osanen yllättäväksi, ja aivan yhtä usein (ellei useamminkin) on turhauttavaa huomata, miten lupaava juonen uoma tyrehtyy, kun seuraava kirjoittaja haluaa pakottaa kokonaisuuden haluamaansa suuntaan.

Romaanin alku on itse asiassa varsin hyvää ja koherenttia proosaa. Jokisalmi, Talvio, Tomi Vallgren ja Seppo K. Koivulakin kirjoittavat sujuvaa ja eläväistä tekstiä; varsinkin kahden ensimmäisen kerrontaa on nautinto lukea. Seuraavana vuorossa oleva Sari Rauvanto raivaa tarinaan ihan oman polkunsa, joka melkein naurettavan irrallisena luo silti kiehtovaa syvyyttä tarinan taustoihin. Toisaalta lukunsa lopussa hän tarjoaa seuraavalle kirjoittajalle turhan eroottis–romanttisen käänteen. Pari seuraavaa lukua (Raimo Tuoriniemi, Eero Marttinen) muuttavat tarinan sävyn aivan omanlaisekseen: tönkösti vitsaileva, hard boiled -tyyppistä päälausekerrontaa tavoitteleva osuus on teoksen heikoin jakso. Sariola palauttaa proosan alkupuoliskon tyylilajiin varsin sujuvasti. Lopuksi Ari Kyyrö vie tarinan loppuun 15 vuotta aloittamisen jälkeen ja lyö homman osuvasti läskiksi sellaisella yllätyskääntelyllä, että mamma Agathaakin pyörryttäisi.

Vaikka Pirun portaiden teksti välillä lähtenteleekin kohtuullista ysiluokkalaisen genrekirjoitelmaa, on se kokonaisuutena kevyesti ahmaistava ja välillä nautittavakin kokemus. Parhaat kirjoittajat tekevät hyvää jäljeä ja vähäisemmätkin ainakin ovat kiinnostavia osana kollektiivista kokonaisuutta. Kirjoitustekniikkansa vuoksi teosta ei pidäkään lukea saatikka arvioida perinteisenä proosana vaan kokeellisena kirjallisuutena. Sellaisena se on mielenkiintoinen kirjanen – ja keräilijälle pieni erikoinen löytö.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Katkelmia Lovecraftista

(Alla oleva teksti on katkelma laajemmasta, henkilökohtaisesta Lovecraft-pohdinnasta. Muilta osin laaja kokonaisuus ei sovi tämän blogin luonteeseen.)

[…]

Lovecraftilaisen outouden tuntu syntyy nähdäkseni monista tekijöistä. Yksi oleellisimmista on kirjailijan käyttämä vanhahtava ja joidenkuiden mielestä kömpelöyteen asti raskas kieli. Jo yksittäisillä sanavalinnoilla saadaan vaikutelma toisaikaisuudesta, jostain vieraasta. (Valitettavasti suomentajat ovat onnistuneet tämän kääntämisessä kovin vaihtelevasti.) Muutenkin Lovecraftilla korostuu se, miten kerrotaan, sen sijaan, mitä lopulta kerrotaan. Useinhan hänen tarinansa noudattavat toistuvaa kaavaa, ja kirjailijan tuotantoa yhtään tuntevan lukijan on helppo ennakoida juonenkulku jo varhaisessa vaiheessa, vaikka yksityiskohdat toki vaihtelevatkin. Käyttämiensä tuttujen raamien sisässä Lovecraft kuitenkin rakentaa tehokkaan uhkaavuuden tunnelman viittaamalla paitsi selittämättömiin kauheuksiin (jotka yksinään käytettyinä jäisivät lähinnä naiivin koomisiksi) myös tarinan maailman historiaan. Selvimpiä merkkejä tästä historiasta ovat Lovecraftilla lähes klišeeksi muodostuva mukatodellinen esoteerinen kirjallisuus sekä kertomukset henkilöiden sukulaisista ja esi-isistä. Harvoin Lovecraftilla on kyse vain päähenkilöstä ja hänen kohtalostaan – useimmiten tarinan polttopisteessä on pohjimmiltaan koko suvun tai yhteisön kohtalo.

Toinen itseäni suuresti Lovecraftin tuotannossa viehättävä piirre on sen vanhanaikaisuus. Kirjailija itse käytti paitsi vanhahtavaa ilmaisutapaa myös tarkoituksella epämoderneja miljöitä ja muita elementtejä, mikä lisää hänen sata vuotta vanhojen tekstiensä vanhanaikaisuutta entisestään. Kyse on monella tapaa samasta ilmiöstä, mikä viehättää vaikkapa Sherlock Holmes -tarinoissa: kadotettu menneisyys herää eloon. Lovecraftin tapauksessa tämä menneisyys tuskin on ollut koskaan oikeasti olemassa, mutta hän itse tuntuu uskovan siihen niin voimakkaasti, että lukijakaan ei halua väittää vastaan.

Verrattuna muuhun kirjoitusajankohtansa yliluonnolliseen kirjallisuuteen on Lovecraftin tarinoissa selvästi vahvin yhdistelmä todellista maailmaa ja silkkaa fantasiaa. Tämä on omiaan lisäämään kertomusten outouden vaikutelmaa. Se on myös oleellisimpia syitä viehtymykseeni Lovecraftin töihin. Kyse ei ole siitä, että outo ja kauhea tunkeutuisi todellisuuden arkeen, niin kuin modernissa kauhukirjallisuudessa usein tapaa käydä. Ei myöskään siitä, että tarinan protagonisti siirtyy turvallisesta arkimaailmastaan johonkin toisaalle, välitilaan jossa outoudet ovat omassa elementissään (kuten vaikkapa klassisissa kummitusjutuissa usein on syrjäisine linnoineen tai hautuumaineen). Ei, Lovecraftin tuotannossa maailma itsessään on täynnä outoja ja selittämättömiä asioita. Tässä hän asettuu samalle viivalle Edgar Allan Poen kanssa. Molempien kauhukertomuksissa pelon ja vieraantuneisuuden tunteet syntyvät siitä, että tarinoiden henkilöt tajuavat elävänsä maailmassa, joka ei olekaan niin tuttu ja turvallinen kuin he ovat kuvitelleet sen olevan. Lovecraftilla ja Poella kauhu syntyy heidän henkilöittensä maailmankuvan romahtamisesta. Tämä välittyy uskoakseni myös lukijaan. Lovecraftin lukija joutuu vaistomaisesti arvioimaan käsitystään todellisuudesta uudelleen. Vaikka hän ei uskoisikaan muinaisten jumalolentojen olemassaoloon, sytyttävät Lovecraftin tarinat hänessä epäilyksen. Entä jos kaikki todellisuudeksi uskomamme onkin vain harhaa ja sen alla on painajaistemme todellisuus? Tämä on aidosti pelottava ajatus, joka erottaa mielestäni selvimmin Lovecraftin monista muista kauhukirjailijoista. Yleensä hänen seuraajansakin lainaavat häneltä paljon pinnallisempia elementtejä eivätkä näin ollen yllä lainkaan samoihin tehoihin.  Toki poikkeuksia on.

[…]

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Heikki Oja: Jäinen lohikäärme

(Varhaisempi versio arvostelusta on aiemmin julkaistu Jaakobin Wsi Testamenti -blogissa 2011. Alkuperäistä tekstiä on editoitu, paikoin paljonkin.)

kansi: Hannu Lipponen
Heikki Oja
Jäinen lohikäärme
Tampere: Tampereen Science Fiction Seura, 2001 (Domus-Offset Oy), 161 [+ 1] s., ISBN 952-5211-06-1 nid.
Portti-kirjat

Musiikkimaailmassa yhden hitin ihmeet ovat käsite. Kaunokirjallisuudessa vastaavista tapauksista voi antaa runsaasti romaaniesimerkkejä, mutta harvemmassa ovat ne, jotka muistetaan lähinnä yhdestä novellista. Heikki Oja on hyvin lähellä tätä (hänen saavutuksensa tähtitieteessä ovatkin sitten ihan eri juttu).

"Jäinen lohikäärme" oli nimenä novellille, jolla nimimerkki Matias Ranta voitti vuonna 1986 Ursan tieteiskirjoituskilpailun. Sittemmin se julkaistiin nimellä "Jäinen vaeltaja" samannimisessä, Ursan kustantamassa antologiassa, ja hyvin pian novelli oli muodostunut suomalaisen scifin merkkitekstiksi. Matias Rannan mysteeriä lisäsi se, että pian hänen siskonsa Matilda Ranta alkoi myös julkaista novelleja. Yhteensä sisaruksilta ilmestyi kahdeksan novellia, scifilehtien lisäksi jopa Reginassa, minkä jälkeen he vaikenivat. Salanimien taustapersoona jäi salaisuudeksi aina Jäinen lohikäärme -kokoelman julkaisuun saakka. Oja valottaa nimimerkkien käytön taustaa lyhyesti kokoelman alkusanoissa. (Sen sijaan Rekku Rannan, joka oli koira, salanimen takana olivat ihan muut tahot.)

Jäinen lohikäärme kokoaa yhteen kaikki Matias ja Matilda Rannan nimillä julkaistut novellit ja liittää niiden yhteyteen neljä aiemmin julkaisematonta novellia. Ojan tyyli on pienimuotoinen: Hänen novellinsa ovat usein välähdyksenomaisia kuvauksia mahdollisesta lähitulevaisuudesta. Jokseenkin kaikki novellit rakentuvat jonkin yksittäisen idean ympärille ja tavallisesti sisältävät yllätyksen. Mukana on myös selvästi parodinen novelli, Vankila, jossa tieteistarinan tyylillä kuvataan synnytystä vauvan näkökulmasta.

"Jäinen vaeltaja" on todellakin klassikko ja täysin ansaitusti. Mieltä kutkuttavasti avoimeksi jäävä kuvaus ihmisen ensi kosketuksesta maan ulkopuolisen elämän kanssa on vaikuttava kertomus. Sen teho syntyy paitsi "tämä voisi olla hyvinkin mahdollista"-tunnelmasta mutta myös sen kerrontatekniikasta: siinä pitkälti hahmottomaksi jäävän "vaeltajan" subjektiiviset kokemukset pyrstötähden sisältä vaihtelevat luotaimen komeettaa tutkimaan lähettäneen avaruuskeskuksen ihmisten näkökulman kanssa. Toinen kokoelmasta mieleen jo vanhastaan jäänyt novelli on alunperin Matildan nimellä julkaistu "Universaalinen rakkaus", jossa ydinohjukset kaikessa fallisuudessaan osoittautuvat suurimmaksi rakkaudenosoitukseksi, mitä ihminen saattaa toiselle antaa. Näiden lisäksi on syytä nostaa esiin aiemmin julkaisematon "Lumiyö". Se on kaunis ja vähäeleinen tieteisfiktion miljööseen sijoitettu kuvaus siitä ihmeentunteesta, jonka kokemiseen lapsilla vielä on kyky.

Muu kokoelma onkin sitten ongelmallisempaa materiaalia. Useat Ojan vinjettimäisistä novelleista ovat kyllä varsin sujuvia ja mieluusti luettavia, mutta niiden teho saattaa perustua esimerkiksi yksittäiseen loppuyllätykseen, mikä syö kertomusten uudelleenluettavuutta. Tämä pätee etenkin novelliin "Maailmanrekisteri" ja jo mainittuun "Vankilaan". Tässä mielessä on edustavat varsin tyypillistä kirjoitusaikansa suomalaista, usein harrastajavetoista scifinovellistiikkaa, jossa ideat korostuivat kerronan ja rakenteen kustannuksella. "Syrjäinen maailma", "Ran palvelija" ja "Yksin" ovat sinänsä mielenkiintoisia tieteiskertomuksia, jotka eivät kuitenkaan saa pituudessaan tarpeeksi aiheestaan irti. Reginassa alkujaan ilmestynyt "Mies tulevaisuudesta" sen sijaan on oikein mainio, erilainen rakkauskertomus, jonka voisin hyvin kuvitella sisällytettäväksi vaikkapa johonkin nuortenlukemistoon tai äidinkielen oppikirjaan.

Katastrofitarinoista paljon lainaava "Tulppaanikukkula" on kenties kokoelman ongelmallisin. Tarinassa maahan saapuu joukko avaruuslaivoja, jotka nopeasti tappavat suurimman osan ihmiskunnasta. Osa kuitenkin, genren perinteitä kunnioittaen, selviää jostain syystä. Tämä harvalukuinen joukkio oppii sattumalta manaamaan ajatuksen voimalla esiin maahisia ynnä muita satuolentoja, joiden avulla vieras uhka kukistetaan. Näin kerrottuna tarina kuulostaa erittäin typerältä, mitä se ehkä onkin, mutta Oja saa kuitenkin jutun toimimaan yllättävän hyvin. Toisaalta lyhyt novellimuoto ei ole armelias tämän kokoluokan kertomukselle. Ideoiden määrä olisi vaatinut ympärilleen enemmän tilaa. Novelli menestyi 1987 hyvin sekä Ursan kilpailussa että Portin äänestyksessä, mikä kuitenkin kertonee lopulta enemmän sen aikaisen suomiscifin kuin novellin tasosta.

Jäljelle jäävät novellit "Jäinen kohtaus" ja "Pääjohtaja" tuntuvat kovin turhilta. Ensin mainittu on niminovellin jatko-osa, joka ei sinänsä ole suinkaan huono – hieman pakotetun oloisena se vain jää niin edeltäjänsä varjoon. "Pääjohtaja" sen sijaan on suorastaan kehno, eikä sillä ole mainstream-proosana oikein luontevaa sijaa tässä kokoelmassa.

Kaiken kaikkiaan Jäinen lohikäärme on kuitenkin julkaisunsa arvoinen jo siksi, että se kokoaa samoihin kansiin pienen palan kotimaista tieteiskirjallisuuden historiaa. Kotimaisen tieteiskirjallisuuden haparoivia 80-luvun askelia on kartoitettu aikakauden antologiajulkaisuissa sekä muutamissa kirjailijoiden omissa kokoelmissa (Kimmo Saneri, Marko Ahonen), mutta myöhempiä kirjoittajakohtaisia kokoelmia ei Ojan lisäksi ole kuin Pekka (Pietari) Virtaselta (Planeettojen kapellimestari, 2014). Omat kokoelmansa ansaitsisivat ainakin Veikko Rekunen ja Eija Elo. Johanna Sinisaloltakin on kokoamatta paljon varhaista proosaa, mutta ehkä hänen nykyinen kirjailijaprofiilinsa ei kaipaa alkuaikojen harjoitustöiden julkaisua ihan vielä.

Kuinka paljon Heikki Ojan kokoelman arvokkuuteen vaikuttaa historiallisen merkityksen lisäksi lukijan kokema nostalgia, on lopulta varsin tarpeeton kysymys.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Huomioita Stephen Kingin Desperationin äärellä

Stephen King
Desperation
Simon & Schuster Audio, 2016 (alkup. 1996), 21 t 15 min, lukija Stephen King.

Jouluna 1996 sain lahjaksi vanhemmilta kaksi Stephen Kingin kirjaa, Epätoivon kaupungin (alkup. Desperation) ja kirjailijanimellä Richard Bachman ilmestyneen Teloittajat (The Regulators). Olin 13 vuoden herkässä iässä, ja noista kahdesta lahjakirjasta alkoikin pitkään kestänyt työsarka.

Olin lukenut Kingiä jo kauan ennen mainittua joulua. En tiedä, koska olin ensimmäisen kerran kirjastossa käynyt ihmettelemässä K:n kohdalla valtavan kokoisia niteitä, joissa oli varsin mieltäkiihottavat kannet ja nimet. Varmasti muistan, että nelosluokalla luin Ihmissuden vuoden yhdeltä istumalta. Seuraavalta vuodelta muistan Piinan, jota luin jollain etelänmatkalla. Piina oli taatusti osa sitä pinoa, joka vanhempieni kanssa haettiin hakaniemeläisestä antikvariaatista. Kirjassa oli etulehdellä kuulakärkikynällä nimi "Perhonen". (Jälkikäteen ajatellen sen on täytynyt olla Hiltusen myymälä; muistan lähinnä alakoululaisen kunnioittavan ihmetyksen loputtomien kirjametrien edessä.)

Nämä vuoden 1996 kaksi King-julkaisua olivat kuitenkin käänteentekevät itselleni. Niistä alkoi syvempi ja järjestelmällisempi Kingin tuotantoon syventyminen sekä sen keräily. Muutaman seuraavan vuoden aikana olin haalinut valtavan määrän suomennettua Kingiä eri painoksina sekä suuren joukon ulkomaisia laitoksia, lähinnä pokkareita. Myöhemmin myin eteenpäin ison osan näistä ja jätin hyllyyn vain mahdollisimman varhaiset painokset kustakin nimikkeestä (muistan kantaneeni Jyväskylän Päijänne Antikvariaattiin urheilukassillisen englanninkielisiä pokkareita ja saaneeni niistä lopulta ihan kohtuullisen korvauksen).

Keräilyn sivutuotteena aloin koota kattavaa King-bibliografiaa. Samaan aikaan olin innostunut nettisivujen rakentelusta, joten bibliografia alkoi luontevasti valmistua html:nä. Seurauksena oli laaja sivusto, joka uskalsin laittaa julkiseksikin ehkä 1999. Bibliografian pohjana oli jokin netistä löytämäni valmis lista, jota kuitenkin editoin runsaasti ja joka paljastui pian turhan ylimalkaiseksi. Kehtaan väittää, että sivustoni oli 2000-luvun alussa suurin yksittäinen esitys King-julkaisuista; ainakin suomalainen osuus oli sitä. Sivustoon eivät sisältyneet vain tiedot eri laitoksista ja kirjoihin kuulumattomista teksteistä, vaan pyrin myös kattavaan kansigalleriaan. Kirjojen kohdalla kansikuvat oli jo tuolloin helppo löytää, mutta monien lehtijulkaisujen kansikuvien kanssa sai tehdä etsivätyötä välillä tosissaan. Lisäksi kotimaisten julkaisujen kansikuvia ei ollut netissä kierrossa, jolloin oma kokoelma tuli hyvään käyttöön.

Kun nyt annan Epätoivon kaupungille ja Teloittajille näinkin merkittävän roolin, voi yllättää, etten edes lukenut niitä välittömästi. Teloittajat luin kyllä seuraavana vuonna, mutta Epätoivon kaupunki sai odottaa kesää 1998 ja rippileiriä. Sen jälkeen en ole niihin palannut. Molemmat ovat toki roikkuneet mukana ajatuksissa Kingin muun tuotannon ohessa ja etenkin niiden erikoisen julkaisuhistorian (kahdella eri kirjailijanimellä julkaistut, toisiinsa viittaavat teokset) vuoksi. Siinä missä Teloittajien tarina on jäänyt mieleen melko hyvin, Epätoivon kaupunki redusoitui ajatuksissani lopulta muutamaan avainkuvaan: aavikko ja kaivoskuilu, Tak-demonin valtaama poliisi, Johnny Marinvillen hahmo.

Luonteva hetki palata Desperationin pikkukaupunkiin koitti tänä vuonna, kun Audible julkaisi alkukielisen Desperationin lyhentämättömänä, ladattavana äänikirjana. Tähän asti ainoa markkinoilla saatavilla ollut romaanin audioversio on ollut Kathy Batesin lukema mutta lyhennetty laitos. Audiblen nyt julkaisema, kirjailijan itsensä lukema täyspitkä versio on aiemmin ollut saatavilla vain kirjastolainoina. (Samaan aikaan julkaistiin myös Teloittajien alkuteos The Regulatorsin lyhentämätön äänikirjalaitos, jolla lukijana on Frank Muller.)

Epätoivon kaupungin lukemisen jälkeen olen törmännyt monien kirjoittajien kritiikkeihin ja kuvauksiin  romaanista. Keskeisenä asiana niissä on noussut kirjan uskonnollisuus, mikä on aina hieman hämmentänyt minua, koska omissa muistikuvissani ei uskonnon merkitys Epätoivon kaupungissa ollut erityisen suuri. Sitä hämmästyneempi olin nyt, kun kävin romaanin läpi uudelleen. Uskonnollisuus, etenkin kristinuskon ajatukset ja symboliikka, on aivan teoksen keskiössä, sen kantava voima. Kertoo jotain 14-vuotiaasta lukijaminästäni, että kristillisyyden täyttämä kertomus onnistui avautumaan minulle lopulta jonain aivan muuna; ehkä rippikoulu lukuympäristönä vaikutti niin, ettei normaalin päiväohjelman lisäksi kirjan uskonnollisuus enää tuntunut missään.

Uskonnosta tässä kuitenkin on kysymys. Tarinassa kingimäiseen tapaan ihmisyhteisö, tässä tapauksessa sattuman (tai Jumalan) yhteentuoma, kamppailee pahaa vastaan. Paha on tällä kertaa kaivoskuilusta vapautunut demoninen voima, lähes jumalainen olento, joka tarvitsee lainaruumiin toimiakseen fyysisessä todellisuudessa. Mikä tämän Tak-nimisen entiteetin tarkoitus on, jää hämäräksi. Tarinan tasolla se tarjoaa kuitenkin vastavoiman toiselle mahdille, joka identifioidaan kristinuskon Jumalaksi. Tämä voima manifestoituu etenkin David-nimiseen poikaan, Kingille tyypilliseen  varhaiskypsään lapsihahmoon, joka on löytänyt jumalansa rukouksen kautta. Senkään motiiveja ei varsinaisesti avata – riittää, että se haluaa ihmisten avulla kukistaa Takin. Kysymys siitä, onko kyseessä kristittyjen Jumala, jää avoimeksi, vaikka lukijan on helppo hyväksyä näin olevan.

Kristillistä symboliikkaa on käytetty romaanissa paljon. Henkilöt on nimetty juutalais–kristillisen perinteen hahmojen mukaan, ja heille on annettu raamatulliset roolit. Davidin hahmo muistuttaa koettelemuksineen ja antautuvine uskoineen Raamatun Jobia, Mary saa lopulta nimensä mukaisen roolin, Johnny Marinville ottaa itselleen marttyyrikohtalon. Jopa nolostuttavan alleviiva hetki on, kun David ruokkii joukkionsa voileipäkekseillä ja purkkisardiineilla, joita tuntuu riittävän muovikassillisesta loputtomiin.

Desperationia on arvosteltu runsaasti sen kristillisyyden määrästä ja hengellisyyden määräävästä tehtävästä tarinan kannalta. Ehkäpä Yhdysvalloissa, jossa uskonnollisuus vaikuttaa ihmisten arkeen aivan toisella tapaa kuin täällä Suomessa, vähäinenkin uskon nostaminen positiiviseksi vaikuttajaksi saa maallisissa piireissä aikaan vastareaktion, saatikka sitten jos jumaluskosta tehdään tarinan kantava ratkaisija. Itse en kuitenkaan kokenut romaanin uskonnollisia rakenneosia häiritsevinä. Päinvastoin King rinnastaa "pahan" Takin ja "hyvän" Jumalan yllättävän vahvasti. Molemmat vaativat seuraajiltaan sokeaa uskoa, vaikka niiden toimintatavat ovatkin vastakkaiset: Tak kykenee alistamaan ihmisen fyysisesti täysin valtaansa, mutta ihmisruumis kestää tätä vain hetken ennen hajoamistaan. Jumalaksi esitetty voima puolestaan voi vain suostutella ihmisen seuraamaan itseään, mutta vaikutus voi olla pysyvä. Miksi lukija asennoituu toiseen pahana ja toiseen hyvänä voimana, johtuu vain siitä, että hän haluaa inhimillisten päähenkilöiden selviävän. Ei ole mitenkään selvää, että kumpaakaan jumaluutta kiinnostaisi lopulta, mitä yksittäiselle ihmiselle lopulta käy.

King kohteleekin henkilöitään tavanomaisen brutaalisti. Paitsi, että hänen tuotannolleen tyypillisen pikkukaupungin koko väestö lahdataan, myös moni päähenkilöistä tai tärkeistä sivuhenkilöistä kuolee. Ehkäpä koskettavin näistä tarinan uhreista on Davidin 7-vuotias sisko, jonka kuolemaa King tosin pehmentää sillä, että varsinainen tappo on tapahtunut jo ennen tarinan alkua. Sen sijaan Takin sijaisruumiiksi joutuneitten hahmojen kohtaloilla King mässäilee. Saumoistaan ratkeilevien ihmisten verta vuodatetaan jokaisesta ruumiinaukosta ja hajoavien kehojen kuvailu on klassista splatteria. Kovin paljon ei lukija silti tunne empatiaa hahmoja kohtaan. Kuolevat henkilöt ovat osoittautuneet tarpeeksi inhottaviksi, jotta heitä oikeasti säälisi. Jopa Davidin vanhemmat oikeastaan saavat kuolla; hänen äitinsä on ennakkoluuloinen päsmäri ja isänsä suuren osan aikaa toimintakyvytön vätys. Sitä paitsi David saa lopussa uuden symbolisen perheen, joka on tarinan koettelemusten vahvistamana paljon aiempaa parempi.

Desperationin tarina on lopulta varsin yksinkertainen. Alkujaksossa hahmot kerätään muutamassa erässä yhteen, seuraavassa ryhmä alkaa toimia yhdessä ja kolmannessa kohdataan paha. Suuren osan pitkän romaanin tekstimassasta vie dialogi, joka kingimäiseen tapaan selittelee, kertailee ja paikoin myös syventää tapahtumia. Infodumppausosuuksia on useita, vaikka King osaakin sulattaa ne muuhun tekstiin melko taitavasti. Oleellisemmaksi pintajuonen sijaan tuntuu muodostuvan sarja takaumia, joissa King rakentaa tarinan oleellisimpia osasia, etenkin Johnnyn ja Davidin hahmoja, kaupungin tapahtumia sekä Kiinan kaivoksen (alkup. China Pit) vaiheita. Näistä etenkin Johnnyn henkilöön King tuntuu tykästyneen (Johnnyn moottoripyörämatkan taustalla on Kingin oma, vastaava reissu vuonna 1994). Jakso onkin kirjan inspiroituneinta tekstiä. Sen jälkeen tuntuu suorastaan harmilliselta palata takaisin paljon tympeämpään aavikolla selviytymiseen.

Lopulta Desperation on varsin tylsä romaani. Tapahtumia on vähän verrattuna tekstin määrään (suomennoksessa on sivuja 617), ja teemojen pohdinta tuntuu usein saarnaavalta(!) ja päälleliimatulta. King ei koskaan ole ollut mestari lopettamaan tarinoitaan, ja nytkin suureksi tarkoitettu loppuhuipennus ei missään vaiheessa pääse räjähtämään vaan ainoastaan tussahtaa vaimeasti. King alentaa jumalalliset voimat hollywoodilaiseen paisutteluun, ja silti lopetus jää lopulta avoimeksi, vaikka paha taltutetaankin tältä erää. Kertomuksen suola on erilaisissa ihmiskohtaloissa, siinä miten näistä kaikista hahmoista on tullut tällaisia. Siitä huolimatta he, Johnny Marinvilleä lukuun ottamatta, jäävät yksioikoisiksi, vain hahmoiksi ihmisten sijaan. Erityisen huomionarvoista on jälleen Kingin naiskuva, joka toistelee tuttuja stereotypioita. Naiset määritellään miesten katseiden kautta ja perinteisen amerikkalaisen naistyypin taustaa vasten.

Äänikirjana Desperation on onnistunut. Stephen King ei missään nimessä ole näyttelijä: edelleenkään hän ei tee suurta eroa hahmojen välillä tai dramatisoi muutenkaan kerrontaansa. Kuitenkin tieto siitä, että tarinan kirjoittaja itse on lukemassa kertomusta, antaa äänitykselle painoarvoa. King on myös kehittynyt huimasti siitä, mitä hänen ensimmäiset äänikirjaluentansa olivat. Tahti on rauhoittunut, ja ääneenkäyttöön on tullut tarinaan sopivaa jutustelun tuntua. (Desperation osuus ehkä oleelliseen kohtaan Kingin kehityksessä lukijana: kahta vuotta aiemmin luettu, Skeleton Crew -kokoelman novelli "The Raft" on vaivaannuttavan nopeasti ja intohimottomasti luettu, kun taas 1999 julkaistu Blood & Smoke -äänikirja on Kingin erinomaisesti tulkitsema.)

Desperation on Kingin uralla, kaikista puutteistaan huolimatta, vedenjakajateos yhdessä ilkeän kaksoissisarensa kanssa. Sitä edelsi 90-luvun alun hapuileva kausi ns. naistrilogian ja Insomnian kaltaisten teosten kanssa. Vuonna 1996 Desperationin, The Regulatorsin ja etenkin Green Milen (suom. Kuoleman käytävä) myötä hänen tuotantonsa alkoi jälleen jäntevöityä (joku on varmasti käyttänyt sanaa aikuistua) ja fantastisten elementtien yhdistäminen aiempaa suurempiin inhimillisiin teemoihin alkoi luontua uudella tavalla. Uskonnon ja uskon lisäksi tällaisia aiheita olivat muun muassa Vietnamin sota ja luovuuden syiden ja seuraamusten hahmottelu. Desperationin ja The Regulatorsin jälkeen King ei kirjoittanut varsinaista kauhuromaania viiteen vuoteen, ja silloinkin tulos oli yhdessä Peter Straubin kanssa tehty Black House. Vuoden 1998 Bag of Bones käyttää kyllä kauhukuvastoa hyödykseen, mutta siinä on kyse mieluummin paljon allegorisemmista merkityksistä kuin "vain" kauhusta. Oikeastaan voisi kärjistäen kysyä, onko King kirjoittanut The Regulatorsin jälkeen itsekseen ainuttakaan kauhuromaania. Kauhu säilyy edelleen elementtinä hänen teoksissaan (ja usein myös turhana painolastina), mutta hänen myöhempää tuotantoaan on lopulta varsin vaikea yksiselitteisesti lokeroida kauhukirjallisuudeksi.

torstai 12. toukokuuta 2016

Ritva-Liisa Pilhjerta (toim.): Kokematon kummitus

Ritva-Liisa Pilhjerta (toim.)
Kokematon kummitus
Valikoima kummituskertomuksia
Helsinki: Tammi, 1973 (KK:n kirjapaino), 139 [+] s, ISBN 951-30-2264-1 nid.
Tam Tam -kirjat

Kummitusjutut ovat kauhukirjallisuuden kovaa ydintä, kertomaperinteen ravinteikkainta maaperää ja jokaisen kulttuurin perusteikkainta perinnekerrostumaa.

Nykyaikainen kauhukulttuuri ohittaa kummituskertomukset helposti vanhanaikaisina ja liian keveinä – ne kun harvoin ovat kovin pelottavia. Usein pelottavuuden vaateeseen liittyy yksisilmäinen harha kauhugenrestä. On kovin rajoittunutta nähdä horror vain pelottavana kirjallisuutena (tai elokuvana tai jonain muuna taideluomana). Näin etenkin kun suurin osa kauhuteoksista ei suoraan sanoen ole pelottavia tai edes yritä sitä olla. Aivan yhtä lailla kauhukulttuurissa pyritään ahdistuksen tunteeseen, ällötykseen, säikähdyyksiin, ehkä jopa itse kauhistuttavuuteen – tuntea kauhu on aivan eri asia kuin pelätä. (Aiheesta lisää voi lukea esimerkiksi Jarkko Toikkasen Silmät ilman kasvoja -kirjasta tai Stephen Kingin Danse Macabresta, jossa kirjailija tarjoaa usein lainatun terror—horror—gross-out-jakonsa.)  Näiden lisäksi on paljon kauhukertomuksia, joiden tarkoituksena on vahvan tunnelmansa kautta häiritä kokijaansa. Ja tämä on kummitustarinan erityisalaa.

Klassisimman kummituskirjallisuuden ajatellaan yleensä olevan peräisin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Englannista ja Yhdysvalloista. Tätä kertomusperinnettä on ollut tarjolla suomennettuna jo toista sataa vuotta sitten esimerkiksi erilaisissa lukemistolehdissä, myöhemmin vaikkapa Hyvää yötä! -valikoimissa. 1990-luvulla julkaistiin kolme kummitustarinoita yhteen kokoavaa perusteosta: Richard Dalbyn toimittama Suuri kummituskirja (1993; alkup. The Great Book of Ghosts, 1990) ja Markku Sadelehdon FAN-sarjaan toimittamat Englantilaiset aaveet (1994) ja Amerikkalaiset aaveet (1995). Maantieteellistä vaihtelua antoi vuonna 2003 julkaistu Lafcadio Hearn -valikoima Intohimon karma, joka sisälsi japanilaisia kummitustarinoita. Jo ennen näitä oli ilmestynyt ainakin kaksi perinteisiin kummitusjuttuihin keskittynyttä kokoelmaa, Robert Arthurin toimittama Alfred Hitchcockin kummitusgalleria (1980; alkup. Alfred Hitchcock's Ghostly Gallery, 1962) ja Ritva-Liisa Pilhjertan kokoama Kokematon kummitus (1972).

Pilhjertan toimittama pokkari ilmestyi Tammen Tam Tam -kirjasarjassa. Tam Tam oli ymmärtääkseni nimenomaan nuorille suunnattu sarja, ja tämä näkyy myös Kokemattoman kummituksen valinnoissa. Kirjan takakansitekstikin varmistaa, etteivät tarinat ole "mitenkään karmean pelottavia, ihan sopivasti vain". Itse asiassa ne eivät ole lainkaan pelottavia, mutta se ei vie lainkaan niiden viehätysvoimaa aikuiseltakaan lukijalta.

Antologian novellit ovat tasoltaan kovin vaihtelevia. Joukossa on pari ihan syystä klassikkoaseman saanutta kertomusta, mutta ketjussa on myös heikompia lenkkejä. Kokoelman aloittaa H. G. Wellsin niminovelli vuodelta 1902. Se esittelee perinteisen kummituskertomuksen hyödyntämän kerrontatavan, jossa joku kertoo itselleen sattunutta tai toisaalta kuultua aavemaista tapausta kuulijoilleen. Welssin tarina alkaa varsin kevyenä ja humoristisena jutusteluna kummituksesta, joka ei vielä ollut tottunut uuteen olomuotoonsa. Se saa kuitenkin synkemmän sävyn edetessään, ja lopetus on jo suorastaan traaginen.

Kokoelman olisi suonut jatkuvan yhtä korkeatasoisesti, mutta valitettavasti Wellsin tekstiä seuraa heti kaksi paljon kehnompaa kertomusta. William Croft Dickinsonin "Hänen oma lukunsa" (1963) on oikeastaan hädintuskin edes kummitustarina. Se on Twilight Zone -tyyppinen, loppukäänteeseen perustuva tarina miehestä, joka ennustaa oman kuolemansa. Kaiken lisäksi novelli ei ole kovin hyvin kirjoitettu (vika tuskin on suomennoksessa). Kömpelöitä ovat myös kaksi amerikkalaisen Sorche Nic Leodhasin kirjoitelmaa, "Pojat jotka tapasivat maantierosvon" ja "Mies joka auttoi ruumisarkun kantamisessa" (molemmat 1965). Leodhasin tekstit ovat hänen muistiinkirjaamiaan vanhoja skottilaisia kansantarinoita, joiden nimet paljastavat niistä oleellisimman. Sellaisinaan niissä on oma viehätyksensä, mutta kaunokirjallisina töinä niiden tyyli töksähtää ikävästä kokoelman muiden kertomusten joukossa. On outoa, että ne ylipäänsä on valittu mukaan tähän antologiaan saatikka että niitä on kaksi.

Leodhasin juttujen välissä on kuitenkin varsinainen helmi. R. B. Middletonin "Aavelaiva" (1912) on englantilaisen kummitustarinan suuria tapauksia. Lisäksi se edustaa varhaista "oudon kirjallisuuden" tyylilajia pikemminkin kuin kauhukirjallisuutta. "Aavelaiva" kertoo englantilaiskylästä, jota asuttavat elossa olevien kyläläisten lisäksi heidän vainajansa. Humoristiseen tyyliin kerrotussa tarinassa kylän arki muuttuu, kun rajumyrskyn seurauksena eräälle pellolle päätyy laiva. Erityistä päänvaivaa tuottaa aavelaivan miehistön tarjoama tavattoman hyvä rommi, joka viettelee niin elävät kuin kuolleet. Lopulta alus pääsee lähtemään, mutta se vie mukanaan hyvän osan kylän kummituksista. Middleton kirjoittaa hyvin ajatonta proosaa, jossa yliluonnollisuudet tarjotaan jokapäiväisinä tosiasioina. Hänen rupatteleva sävynsä ja vähäeleinen huumorinsa tekee novellista paitsi omaperäisen myös erittäin tehokkaan.

Melkein yhtä vahva novelli on Algernon Blackwoodin "Juokseva susi" (1920). Blackwood on harmillisen vähän suomennettu alan mestari. "Juoksevassa sudessa" hän luo vahvan tunnelman, joka kohottaa sinänsä monesti kerrotun tarinan kuolleen intiaanin levottomasta hengestä tavanomaisuuden tuolle puolen. Blackwoodkin käyttää hyödykseen "kuullun jutun" motiivia, tosin tässä tarinassa päähenkilö itse joutuu tapahtumien keskelle hänelle kerrotun vuoksi. Perinteistä ajatusta ja vahvaa tunnelmaa hyödyntää myös Leon Garfieldin "Rauhaton kummitus" (1969), jossa kahden pojan pilailu on koitua kohtalokkaaksi, kun kummitus huijaa toisen heistä paikalleen hautausmaata kiertämään. Surumielisen hämyisen tunnelman lähes pilaa tarinaan rakennettu, poikakirjamaisuutta lähestyvä juonne, jossa väärä kummitus paljastaa vanhan rikoksen.

Kokematon kummitus päättyy kahteen kevyempään, ei ehkä kokonaisuuteen ongelmitta sopivaan mutta yhtä kaikki kirjallisesti vahvaan tekstiin. Sakin Avoin ikkuna (1914) saatiin uutena suomennoksena viime vuonna Vaskikirjojen julkaisemassa valikoimassa, missä yhteydessä se oli luonnollisemmassa kontekstissa. Tässä antologiassa lyhyt ja satiirinen tarina tuntuu irralliselta, etenkin kun sen kummitukset eivät kummituksia ole. Kirjailija kuitenkin saa päähenkilön ja lukijan odottamaan kummituksia niin, että loppukäänne tuntuu aidosti yllättävältä. Juuri tällaisen kirjallisen leikittelyn Saki taisi oivallisesti.

Kirjan päättää Cyril Birchin "Kohtaamisia aaveiden kanssa" (1961) rinnastuu Leodhasin skottilaistarinoihin sikäli, että myös se on kansantarinoiden toisintoa. Birchin materiaalina on kiinalainen tarusto, jonka erilaisia aavekertomuksia hän tekstissään kokoaa. Erotuksena Leodhasin suoraviivaisiin kertomuksiin Birchin teksti on tunnelmallisesti kirjoitettu, aidon koskettavasti kerrottujen runollisten tarujen sikermä. Sellaisenaan se sulkee kokoelman kauniisti.

Kokematon kummitus on ongelmallinen antologia monella tapaa. Silti se puolustaa edelleen paikkaansa etenkin Middletonin ja Blackwoodin novellien kokoojana. Nuorelle lukijalle kirja saattaa edelleenkin olla oikein kätevä tapa tutustua klassiseen kummitustarinointiin; siihen se on riittävän vaihteleva sisällöltään ja tarpeeksi niukka muodoltaan.

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Jovanka Vuckovic: Zombies!

front cover illustration by Charlie Adlard and Cliff Rathburn
Jovanka Vuckovic
Zombies!
An Illustrated History of the Undead
Lewes: The Ilex Press Limited, 2011 (printed in Thailand), 176 s, ISBN 978-1-907579-10-3 sid.

Myönnän kernaasti olevani konservatiivi mitä tulee kauhukulttuuriin. 1800-lukulainen kummitusjuttu on monesti minulle tehokkaampi kuin urbaani psykoslasher. Jokseenkin kaikki, mitä vampyyrikuvastossa on tapahtunut Draculan jälkeen, on minulle jokseenkin samantekevää, turhaa norminpurkutalkoota, jossa lopputuloksena on aivan väärällä tavalla kauhistuttavaa pararomanssiloppujätettä. Osittain tästä asenteellisuudestani – vaikka oikeammin kyse on pikemminkin makuasiasta – johtuen minun on ollut hyvin vaikea olla innoissani 2000-luvulla leimunneesta zombi-innostuksesta. Haitilaisen kansaperinteen zombi on lähes unohtuneenakin riittänyt minulle mainiosti, jos kohta Romeron alkuperäinen vuorokaudenaikatrilogia onkin aina maistunut mukavana erikoisuutena. Sen jälkeen tapahtunut kehitys on tuntunut merkityksettömältä muniinpuhaltelulta; minulle juokseva zombi ei ole koskaan ollut tärkeä osoitus kulttuurievoluutiosta.

Tämän kaiken tiedostaen päätin yrittää laajentaa näköpiiriäni muutaman vuoden takaisella Jovanka Vuckovicin kirjalla Zombies! An Illustrated History of the Undead. Jotta on kanttia puhua muille avarakatseisuudesta taiteen suhteen, on omiakin rajojaan välillä venytettävä, vai mitä? Olen silti heti valmis myöntämään, että tarttumiskynnys Vuckovicin kirjaan oli miellyttävän matala runsaan kuvituksensa ja helpon selailtavuutensa vuoksi. Siihen nähden kokonaisuus paljastui yllättävän vakuuttavaksi ja informatiiviseksi. Kuten kirjoittaja itsekin alkusanoissaan myöntää, ei 176 sivussa voi käydä läpi zombien koko kehityskaarta, mutta hyvän yleiskuvan kirja kykenee antamaan ainakin tällaisen asialle vihkiytymättömän näkökulmasta.

Kirja alkaa tiukalla katsauksella zombien myyttiseen kulttuurihistoriaan. Vuckovic mainitsee saatesanoissaan maailman mytologioista useita esimerkkejä kuolleista herätetyistä esi-zombeista (Osiris ja Jeesus tunnetuimpina; suomalaisesta tarustosta mieleen tulisi ensimmäisenä tietenkin Lemminkäinen). Tätä näkökulmaa ei kuitenkaan seurata mainintaa pidemmälle, mikä mielestäni on pienoinen harmi vaikkakin aivan ymmärrettävä rajaus. Tässä yhteydessä zombi tarkoittaa alunalkujaan haitilaisen voodooperinteen kuolleista herätettyä ja herättäjänsä alaisuudessa tahdottomana toimivaa sielutonta ruumista. Yksikään ei ole vielä himoamassa elävien aivoja ravinnokseen. Lyhyt vanhimpien zombiaiheisten tekstien esittely kiihottaa mieltä siinä määrin, että alkaa toivoa Lafcadio Hearnin ja William Seabrookin pioneerikuvausten saattamista suomen kielelle (täydennettynä vaikkapa valikoimalla pulp-henkistä novellistiikkaa). 

Tämän lyhyen kirjallisuuskatsauksen jälkeen Vuckovic jättäytyy tarkastelemaan vain ja ainoastaan elokuvaa seuraaviksi sadaksi sivuksi. Jos kirjailijaan on uskomista, ei zombi esiinny Weird Tales -aikakauden jälkeen kirjallisuuden hahmona todenteolla ennen 1980-luvun loppua ja Book of the Dead -antologiaa (1989, ed. John Skipp & Craig Spector). Luultavasti tämä pitääkin paikkansa, vaikka joiltain merkittäviltäkin yksittäisteoksilta on silloin täytynyt sulkea silmänsä. Mieleen tulevat esimerkiksi Richard Mathesonin Olen legenda (I Am Legend, 1954; jossa zombin ja vampyyrin rajapinta kai ensimmäistä kertaa hämärretään) ja Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary, 1984), joiden filmatisoinnit kyllä mainitaan.

Vuckovic käy zombielokuvan kehitystä läpi vuosikymmen kerrallaan, mikä formaaliudestaan huolimatta osoittautuu toimivaksi ratkaisuksi. Karkeasti elokuvan vuosisata voidaan zombien osalta hahmottaa muutaman huippukohdan ja näitä erottavien suvantovaiheiden jatkumoksi. Suurena vedenjakajana toimii George A. Romeron Elävien kuolleiden yö (Night of the Living Dead, 1968), joka uudisti zombikuvastoa peruuttamattomasti. Zombifilmien ylevimpinä kausina voidaan pitää varovasti 1930-lukua ja eritoten 1980- ja 2000-lukuja. 2000-luvulla ei tarvitse edes enää puhua vain elokuvasta, sillä zombit ovat läsnä kaiken taiteen ja kulttuurin laajemminkin läpäisevänä ilmiönä.

Zombielokuvan ensimmäinen kukoistus ei ollut erityisen kaunis tai lopulta edes innoittunut, 1930-luvulla kuitenkin saatettiin alulle paljon myöhemmin hedelmää kantanut kehitys ja synnytettiin muutamat lajin perusteokset. Vuonna 1932 ilmestyneet Halperinin veljesten Valkoinen zombi (White Zombie) ja Universalin Muumio (The Mummy; ohj. Karl Freund) raivasivat alkuun tien, jota muut muutamana seuraavana vuosikymmenenä haparoiden jatkoivat. 1930–60-lukujen zombielokuvat olivat pitkälti marginaalista roskaa ja halpaa aikansa horrorkuvastoa – kirkkaana poikkeuksena Jacques Tourneurin Yö voodoo-saarella (I Walked with a Zombie, 1943). Vuckovicin esittelemät tekeleet riemastuttavat nimillään ja perusasetelmillaan (Creature with the Atom Brain; Astro Zombies; I Eat Your Skin), mutta kovin kestävistä taideteoksista tuskin lienee kyse. Kiitettävästi Vuckovic kuitenkin jaksaa kaivaa positiivistakin sanottavaa monista elokuvista, minkä lisäksi hän kytkee kokonaisuuteen viitteellisempiä zombikuvauksia kuten Varastetut ihmiset (Invasion of the Body Snatchers, 1956; ohj. Don Siegel).

Kuten sanottu, tärkeintä mitä zombille kauhukulttuurin hahmona on tapahtunut, oli Romeron Elävien kuolleiden yön ilmestyminen vuonna 1968. Naurettavaksi ö-luokan pelotteluklišeeksi päätynyt zombi koki viimein arvonnoston. Romeron osittain taloudellisten pakkojen sanelema visio muutti zombikuvastoa pysyvästi. Zombille lainautui vampyyrimyytistä ihmismetsästäjän rooli, joka teki kertaheitolla aiemmin kovin apaattisesta epäkuolleesta paljon dynaamisemman ja vaarallisemman. Aivan yhtä oleellista myöhempää kehitystä ajatellen oli zombiapokalypsin aihe. Romeron elokuvassa kuolleet heräävät laumoittain ja muodostavat näin alati otettaan kiristävän uhan eläville. Maailma sellaisena, kuin se on siihen asti tunnettu, on lakannut olemasta ja korvautunut klaustrofobisella toiseudella, jossa ympäröivä miljöö kyllä näyttää entiseltään mutta jossa vanhat oletukset eivät enää päde – aivan samoin kuin muuttuvat läheiset ja rakkaat ihmiset tutun näköisiksi mutta toimiltaan pelottaviksi zombeiksi.

Elävien kuolleiden yön vaikutus ei ollut välitön. Aluksi siitä ottivat onkeensa lähinnä espanjalaiset roskaohjaajat. Vasta Romeron oma jatko-osa Dawn of the Dead (1978) avasi tulvaportit. Sen vanavedessä etenkin eurooppalaiset kauhumaakarit pääsivät vapauttamaan hurmehenkiset splatternäkynsä. Yhtenä oleellisena vaikuttajana oli myös kotikatselun uusi ulottuvuus eli lähinnä vhs. Videolla mitä mielikuvituksellisemmat gorefestit löysivät yleisönsä. Mistään korkealentoisesta kulttuurista ei koskaan ollut kyse, mutta kulttimaine ja rajojen kokeilu olivat taattuja. Vuckovic yksinomaan listaa satakunta, tavalla tai toisella, oleellista 80-luvun zombielokuvaa. Seurannut vuosikymmen näyttäytyykin sitten välttämättömänä hikoilevantärisevänä jatko-osakrapulana, jolloin kovin merkittäviä elokuvia ei tehty.

Viimeisimpien kahdenkymmenen vuoden merkittävin zombiteos onkin oireellisesti vuonna 1996 alkanut Resident Evil -pelisarja, joka herätti uudelleen mielenkiinnon zombeihin ja toi mukanaan juuri sopivasti uutta näkökulmaa. Toinen oleellinen nimike on Danny Boylen elokuva 28 päivää myöhemmin (28 Days Later, 2002), joka sekä taiteellisesti että kaupallisesti onnistuneena puhalsi zombeihin uudenlaisen hengen. Kyse ei ole vain niiden hemmetin "juoksevien zombien" ilmestymisestä kaanoniin vaan enemmänkin täysmittaisen zombiapokalypsin päivittymisestä nykyajan vainoharhaiseen maailmansykkeeseen. Zombit eivät enää olleet underground-friikkien hieman häpeiltyjä salarakkaita. Ne ottivat vampyyreilta paikan ihmiskunnan oleellisimpina yliluonnollisina uhkaajina, kun kulmahammaskaverit samaan aikaan muuttuivat ikuisesta puberteetista kärsiviksi teinityttöjen likistäjiksi (tyyliin Twilight). Viimeistään Walking Dead -tv-sarja (joka ei aivan ehtinyt Vuckovicin kirjaan) teki zombeista koko kansan huvia.

Vuckovicin kirja sortuu elokuvien vuosikymmeniä läpikäydessään listamaisuuden vääjäämättömään syntiin. Yllättävän hyvin hän kuitenkin onnistuu pitämään kiinnostuksen yllä; kirjoittajan vilpitön innostus aiheeseensa ei voi olla tihkumatta tekstiin ja vaikuttamatta näin lukijaankin. Kirjan tasossa tapahtuu kuitenkin selvä nosto isommalle vaihteelle sen viimeisessä luvussa, jossa käsitellään zombeja muissa medioissa kuin elokuvassa. Pienen palasensa huomiosta saavat kirjallisuus (pakko on kai myöntää, etteivät zombi koskaan ole erityisen litteraatti hahmo ollut), pelit (joihin zombi tuntuu yllättävän luontevalta yksiulotteisuudessaan), hieman turhanoloisesti musiikki, televisio ja sarjakuva; myös zombikävelyt eräänlaisena performanssitaiteen yksinkertaistettuna massamuotona saavat aukeamansa. Melkeinpä kaikista näistä olisi mielellään lukenut enemmänkin, mutta tilarajaukset ovat ymmärrettävät. Nyt lopun nopeat vilkaisut toimivat sopivina avauksina kiinnostuneelle mielelle hankki lisää tietoa muista lähteistä.

Runsaasti kuvitettu Zombies! on kevyt kirja lukea, ja se toimii erinomaisena perusteoksena etenkin zombielokuvaan. Tarkkoine hakemistoineen se on kätevät osa alan käsikirjastoa. Vuckovicin tyyli käsitellä tarkastelemiaan elokuvia on asiallinen muttei kuivakka; hän antaa persoonansa näkyä ilman että se häiritsisi lukijaa mitenkään. Hänen tiivistetyt mielipiteensä eivät yritäkään olla objektiivisia, vaan ne avaavat rehellisiä näkökulmia elokuvat nähneille ja toimivat sopivina kiihokkeina niihin vasta tutustuville. Tällainen lähestymistapa onkin ainoa toimiva tämäntapaisessa yleisesittelyssä.