Satunnaisia pohdintoja, kritiikkejä, ajatelmia asioista joilla on sielu

maanantai 3. syyskuuta 2018

Suomikauhun sirpaleita #3: Autiossa talossa

A. V. Forsman ja O. Manninen (toim.)
Liitto
Suomen Kaunokirjailijaliiton albumi 1904
Helsinki: Yrjö Weilin, 1904, 256 s. Kuvakannessa nimi Liitto III.

Anni Swania (1875–1958) on totuttu pitämään lasten- ja nuortenkirjailijana, aivan syystä. Hänen oma tuotantonsa koostuu pääosin saduista ja nuortenromaaneista. Onpa hänen sanottu aivan aloittaneen kotimaisen tyttökirjallisuuden. Aikuisille suunnattua kirjallisuutta Swanilta ei juurikaan julkaistu. "Autiossa talossa" -niminen novelli on kuitenkin merkittävä poikkeus.


"Tiedättekö, mikä autio talo on? Se on paikka, missä harmajat hiiret juoksentelevat lattian yli, missä öisin näkymättömät sormet kirjanlehtiä kääntävät, missä tuuli vinkuu ja vaikeroi kuin hornaan ratsastava noita-akkaparvi. Se on paikka, missä yöt ovat pitkät ja unettomat sekä päivät tuskaa täynnä. Sen nurkissa väijyy salakammo, ja pimeässä kellarissa lattian alla asuu äänetön kauhu. Keskiyön aikana koputetaan ovelle: kops, kops, tipsuttavat askeleet lähenevät käytävää pitkin kuollakseen kynnyksen eteen."


"Autiossa talossa" ei ole missään nimessä puhdas kauhukertomus mutta flirttailee perinteisen kauhukuvaston kanssa niin runsaasti, että ansaitsee paikkansa tässä sarjassamme. Novelli on vahvasti kallellaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteen symbolismiin. Kieli on voimakkaan runollista, eikä lukijalle missään vaiheessa selviä varmasti, onko kyse mieleltään järkkyneen minäkertojan houreista vai todellisista ilmiöistä. Jos sillä mitään väliä lopulta on.

Novellin kertoja sanoo surmanneensa rakastettunsa, nuoren ja kauniin. Aistiharhojen (tai kummittelun) kuvausten lomassa selviää, että kertoja oli rakastunut ruokaemäntänsä 17-vuotiaaseen kasvattityttöön. Tunne oli molemminpuolinen. Kertoja – jonka sukupuoli jää herkullisesti ambivalentiksi – ei kuitenkaan tunnusta rakkauttaan, koska "tahdon ensin silmäillä muita kukkia, suloinen orvokkini, sitten palaan luoksesi ja poimin sinut". Tyttö löytää uuden kohteen lemmelleen muttei kykene irrottautumaan kertojastakaan. Tämä puolestaan kiusaa tunteissaan epävarmaa tyttöä: "tartuin kiinni terävin kynsin, taivutin hänen hentoa niskaansa, vuorottain karkoitin ja vedin luokseni, uuvutin". Lopulta tyttö sairastuu ja kuolee. Mies puolestaan on sen jälkeen sidottu merenrannan autioon asuntoonsa elämään, tulkinnasta riippuen, tunnontuskiensa tai tytön aaveen kanssa. Talosta on muodostunut miehelle hänen kiirastulensa.

"Autiossa talossa" on erittäin Edgar Allan Poe -henkinen. Järkensä menettänyt kertojahahmo, eteerinen nuorena kuollut rakastettu, ihmisistä tyhjä ja syrjäinen talo, jylhät kielikuvat, pateettisuuteen asti vellova syyllisyydestä kirpoava tuska ovat kaikki tuttuja Poelta. Nykylukijalle ne näyttäytyvät joko koomisina mahtipontisuudessaan tai vaikuttavan romanttisina, sanan laajassa merkityksessä. Romanttisen kauhukertomuksen lisäksi kertomuksen voi lukea kuitenkin toisellakin, biografistisella tavalla.

"Autiossa talossa" julkaistiin Suomen Kaunokirjailijaliiton (nyk. Suomen Kirjailijaliitto) Liitto-albumissa vuonna 1904. Tuo aika on ollut raskasta Anni Swanin elämässä. Liki kymmenvuotinen ja monivaiheinen suhde (joka oli sekä ystävyys- että romanttinen) runoilija Otto Manniseen oli katkennut. Ilmeisesti Manninen oli jälleen kerran kosittuaan saanut Swanilta rukkaset. Syynä oli ainakin osittain se, ettei Swanin mielestä pitänyt saattaa yhtään uutta lasta maailmaan, ei ainakaan Venäjän keisarin alaisuuteen. Vuosien 1904–1905 kriisi sai Mannisen kirjoittamaan sellaisia runoja kuten "Ikimennyttä" ja "Kuin kaksi vihamiestä". Swanin "Autiossa talossa" oli vastaus näihin katkeriin tilityksiin. Mielenkiintoista on, että toinen Liiton toimittajista oli juuri O. Manninen.

Kirjailijoiden tositarinalla on onnellisempi lopetus kuin novellin riivatulla mielipuolella. Swan ja Manninen menivät lopulta naimisiin kolme vuotta myöhemmin. Avioliitto kesti Mannisen kuolemaan 1950. Olkoon tämä lohduttavana esimerkkinä meille omissa autiotaloissamme harhaileville.


"Näin elän yksinäni autiossa asunnossani, jota rakastan ja pelkään. Kauankin? — Niinkauan kuin hän tahtoo, mustasilmäinen tyttöni."


Alkuperäisen Liitossa esiintymisensä jälkeen "Autiossa talossa" on julkaistu tietääkseni ainoastaan kerran. Se ilmestyi Antero Mannisen ja Hellevi Arjavan toimittamassa Swanin ja Mannisen kirjeitten kokoelmassa Silkkihienot siteet (SKS 2000).


LÄHTEITÄ
* Sirpa Kivilaakso 2009: Satukuningatar Anni Swan. Jyväskylä: Atena.
* Petri Liukkonen 2008: Anni Swan. Kuusankosken kaupunginkirjasto. https://greencardamom.github.io/BooksAndWriters/anniswan.htm

tiistai 28. elokuuta 2018

Juri Nummelin (toim.): Muistojen divarit

Juri Nummelin (toim.)
Muistojen divarit
Turku: Kustantamo Helmivyö, 2018 (painopaikka: BoD, Norderstedt, Saksa), 175 [+ 1] s, ISBN 977-952-7211-22-9 nid.

I Muistojen divarit

Antikvariaattien kuolemaa on messuttu vuosien ajan, eikä niistä tunnuta silti pääsevän eroon. Digihuuma ei ole onnistunut vielä läpisähköistämään edes koululaitosta, eikä painetun kirjan lumo ole muutenkaan kadonnut. Silti on totta, että divarien ja antikoiden kulta-ajasta on tultu pitkä matka. Käytetyn kirjan kauppa on siirtynyt nettiin sekä kirpputorien ja erinäisten vanhantavaranliikkeiden pölyttyville hyllyille. Vanhoissa kylädivareissa tekee nykyään  enää vain muistoissa löytöjä, joita ei edes tiennyt tarvitsevansa mutta joita silti etsittiin enemmän tai vähemmän pakkomielteisesti.

Kadonnutta antikvariaattiperinnettä ovat aiemmin käsitelleet ainakin Jan Strang kirjassaan Antikvariaateillakin on kohtalonsa (1999) ja Boris Hurtta pikkujulkaisussaan Turkulaisia antikvariaatteja (2007). Nyt heidän työtään jatkaa Juri Nummelin toimittamallaan Muistojen divarit -teoksella. Kirjassa 11 kirjoittajaa käy läpi antikvariaatti- ja divarimuistojaan, kukin tavallaan. Muutamalta on mukana useampikin teksti. Tekijät ovat kulttuurityöläisiä, kaikki aiemminkin julkaisseita kirjoittajia (ellei kirjailijoita). Nummelin pahoittelee esipuheessaan, että kirjoittajat ovat kaikki myös miehiä. Se kieltämättä jättää kaipaamaan myös muunlaista näkökulmaa. Nyt stereotypia kirjakasoja penkovista keräilijöistä ja muista bibliofiileistä setämiehinä pönkittyy vähän liikaa. Onneksi toimittaja uumoilee mahdolliseen jatko-osaan myös naiskirjoittajia.

Divarimuistoja käsitellään monella tapaa. Yleisimmin kronikoidaan elämän rakennushetken, yleensä opiskeluajan tai vastaavan pakollisten koulujen päättymistä seuraavan etsikkoajan antikkakokemuksia: missä käytiin kirjoja etsimässä, millaisia vaikutelmia niistä käynneistä on jäänyt ja mitä tuli ostettua. Näkökulmissa on kuitenkin vaihtelua. Esimerkiksi Tapani Bagge muistelee Helsingin ja lähialueen antikvariaatteja, joissa hän on työskennellyt. Teemu Paarlahti puolestaan keskittyy yhteen tiettyyn antikkakäyntiin, joka liittyy osaksi suurempaa muistojen kudelmaa. Paarlahden teksti on itselleni kirjan mieleenjäävin – osittain siksi, että hänen kuvaamansa junaturman aikaan kävin viereistä Mäntän lukiota ja tapaus on jäänyt itsellenikin mieleen.

Muuten Muistojen divarien tekstit soljuvat sujuvasti. Niiden vaikutus lukijaan on pitkälti kiinni siitä, paljonko kertomuksiin on samaistumispintaa: kirjojen keräilystä kiinnostumaton tuskin tähän kirjaan tarttuisikaan, mutta jos muistojen sivuilla kuvaillaan sitä tuttua divaria, jossa itsekin tapasi asioida, saa teksti äkkiä voimakkaan nostalgialisän. Itse koin tällaisen elämyksen yllättävän harvoin, mutta se ei tietenkään ole kirjoittajien vika. Varhaisimmat omat divarimuistoni ovat epämääräisiä yksittäiskäyntejä vieraiden kaupunkien liikkeissä lapsena, joten niistä on jäljellä vain haaleita muistikuvia. Minulle tutuinta antikkakaupunkia, opiskeluajan Jyväskylää, kuvatessaan Ville Hänninenkin keskittyy juuri niihin paikkoihin, jotka eivät minun kirjareissuihini kuuluneet.

Muistelmista selvimmin erottuu Harri István Mäen "Nuoruuteni antikvariaatit", joka puhtaan muistelman sijasta on täysverinen novelli. Ilmeisesti senkin polttoaineena ovat aidot tapahtumat, mutta kaunokirjallisen käsittelytapansa vuoksi lopputulos on hyvin erilainen kuin muissa kokoelman teksteissä. Se on myös selvästi muita pidempi. Vaikka Mäen kertomus tavallaan rikkoo kirjan rakennetta, se myös elävöittää kokonaisuutta. "Nuoruuteni antikvariaatit" tuo mukaan juuri sitä moninaisuutta ja yllätyksellisyyttä, joita divarienkin hyllyt ovat aina olleet täynnään.

Muistojen divarit on mielenkiintoinen ja hyvin miellyttävä lukea. Tällaiselle divariperinteen tallennukselle on tarve, ja inhimillisen lämpimät ja omakohtaiset muistelot tekevät työnsä monella tapaa paremmin kuin systemaattisemmin kartoittava tutkimus aiheesta (kaipailisin kyllä sellaistakin!). Kirja kaipaa ehdottomasti jatkoa. Nyt saadaan valaistua vain pieni osa siitä suuresta jäljestä, jonka  diversiteettiliikkeet ovat suomalaiseen mielenmaisemaan jättäneet. On klišeistä sanoa, että tarinoita on yhtä monta kuin on muistelijaakin, mutta tässä tapauksessa se ei ole liioittelua.

II Muistojen divarihylly

Löysin kirjojen keräämisen verrattain myöhään, vaikka olen lukenut ahkerasti aivan pienestä asti ja vaikka minulla on kirjakokoelmakin ollut jokseenkin aina. Jonkinlaiseen kirjakeräilyyn pääsin kiinni 12–13-vuotiaana, kun aloin kasata Stephen Kingin tuotantoa hyllyyni, ensin suomennoksina ja sitten kaikilla mahdollisilla kielillä. Kotimaisia painoksia käytiin vanhempien kanssa etsimässä antikvariaateissa, jos isoihin kaupunkeihin satuttiin, mutta ne eivät ole elämyksinä jääneet mieleen. Ainoastaan hämmennyksensekainen mielikuva helsinkiläisestä antikvariaatista (jonka on täytynyt olla Seppo Hiltusen liike Hakaniemen torin laidalla) ja sen metritolkulla joka suuntaan jatkuvista kirjariveistä palaa välillä uniini. Jo ennen King-harrastustani olin alkanut joskus kymmenvuotiaana kiihkeän sarjakuvavaiheen, jolloin kasasin ahkerasti monisataasivuista Marvel-julkaisujen kokoelmaa. Vanhoja sarjakuvalehtiäkin muistan kantaneeni Tampereen-reissuilta, mutta ykköspaikka niiden hankkimiseksi löytyi kotikylästä.

90-luvun Vilppula oli vielä vireähkö kylä, jossa oli kolme markettia, pari ravintolaa, elävä tori ja rautatieasema, jolta sai oikeasti ostaa matkalippuja. Tänään Vilppula on yhdistynyt Mäntän kanssa ja autioituu kiihtyvää vauhtia; Muistojen divareihinkin kirjoittanut Teemu Paarlahti on kuvannut viimevuotisessa blogikirjoituksessaan tätä surkeaa asiaintilaa.

Muiden elonmerkkien lisäksi Vilppulassa oli myös Löytökulma. Se sijaitsi keskustan henkisessä päässä, kohdassa jossa Keskuskatu kaareutuu niin sanotuksi Asemanmutkaksi ja kulkee lopulta rautatieaseman ylisuurelle parkkipaikka-aukealle. Rakennuksessa oli aiemmin toiminut pankki (Säästöpankki uskoakseni), mutta minun lapsuudessani sen asemanpuoleisen päädyn oli vallannut sekatavaraliike Löytökulma. Kaupassa tuntui olevan tarjolla kaikkea mahdollista rompetta, tarpeellista ja tarpeetonta, ja toisessa huoneessa kuivamuonaakin. Kaupan pinta-ala oli käytetty hyödyksi ja hyllyjen väliset käytävät olivat erittäin ahtaat; repun kanssa sai kulkea varovaisesti. Yleisimmin koululaisella oli asiaa karkkihyllylle, joka valitettavasti sijaitsi ulko-ovelta katsottuna kassan takana. Jotta sinne pääsi, oli joko ohitettava kassa, mikä oli ahtauden vuoksi mahdotonta jos jonoa oli yhtään, tai kierrettävä koko liike, mikä lisäsi vaaratilanteita repun viistäessä täyteen ahdettuja hyllyjä.

Aivan karkkihyllyn vieressä oli Löytökulman kruununjalokivi, lehtihylly. Se oli pieni, ehkä metrin levyinen ja miehen korkuinen, muistaakseni metallirakenteinen ständi, joka oli aina täynnä kaikkea kiehtovaa. Alhaalla olivat sarjakuvat, niiden yläpuolella valikoima kirjoja, lähinnä pokkareita ja ylimpänä miestenlehdet. Pornoa tietenkin vilkuiltiin syrjäkarein, vaikka myyjä oli kassan takana aivan vieressä tarkkailemassa (paras tapa oli peruuttaa puolitoista metriä oviaukosta kuivamuonahuoneen puolelle, jolloin myyjä ei suoraan nähnyt hämmentynyttä tissientuijottelua). Myöhemmin murrosiän aikaan maksoin kaverille siitä, että hän kävi lunastamassa jonkin näistä ylähyllyn lehdistä. Itse en uskaltanut. Etukäteen käytiin tarkistamassa valikoiman ja mietittiin, mitkä lehdet olisivat ostamisen arvoisia. Jotain suuntautumisestani (antikvaarisesta, ei välttämättä seksuaalisesta) kertoo se, että aina kun mahdollista, päädyin 60-70-luvun lehtiin, joissa oli kyllä nainen kannessa mutta lähinnä miespoliitikkoja sisäsivuilla.

Löytökulman kirjahyllyn kävin kyllä aina läpi, mutta harvoin ostin mitään siltä. "Kirja" on tietysti suhteellinen käsite tässä; suurin osa valikoimasta oli kioskipokkareita, Jerry Cottoneita oli paljon, joskus mukaan oli eksynyt jopa jokin kovakantinen mutta se oli harvinaista. Moni pokkarisarjan nimi tuli kuitenkin tutuksi noilla tsekkauskäynneillä. Varsinkin erilaisia länkkäreita oli paljon, ja muistot Hulkkosista nousivat mielen syövereistä, kun myöhemmin kuulin niiden olevan Kari Nenosen kirjoittamia. Nenosen Noitarovion väitän ostaneeni Löytökulmasta, mitä voi pitää löytönä. Hintaa ei ole voinut olla paria markkaa enempää. Löytökulman oranssit hintalaput muodostuivat yhdeksi lapsuuteni ikoniksi, joka vieläkin sykähdyttää, kun sellainen tulee vastaan mökkihuussin Akkarin kannessa. Kirjojen alla on täytynyt olla tilaa myös Suosikeille ja muille aikakauslehdille, mutta koska nämä eivät osuneet tutkaani tuolloin, ei niistä ole myöskään muistijälkiä.

Antoisin osuus Löytökulman divarihyllystä minulle oli alimpana löytyneet sarjakuvalehdet. Jo ennen kouluikää mummuni toi sieltä Peukaloisen retkiä, Taotaoa, Aku Ankkoja ja Katti Matikaisia. Sarjishyllyjen hienouden tajusin lopullisesti, kun innostuin supersankarisarjakuvasta. Tuntui, että Löytökulmasta löytyi joka kerralla uusia Marveleita ja Batmaneja. Luultavasti tämä ei pidä paikkaansa, mutta joka tapauksessa Löytökulman valikoiman vaihtuvuus on ollut hämmästyttävä. En tiedä, tuotiinko uutta myytävää koko ajan sisään vai oliko takahuoneen varastot isommat kuin äkkiseltään kuvittelisi. Oli miten oli, useat olivat ne Hämäkkimiehet, Ryhmä-X:t, Sarjakuvalehdet ja Marvelit, jotka löysin.

Ja sinne ne päätyivät takaisin. Olen ollut aina patologinen keräilijä, kohteet vain ovat vaihdelleet. Sarjakuvien jälkeen oli jääkiekkokorttien vuoro. Uusia kortteja sai joka kioskilta ja huoltoasemalta, mutta vakava keräilijä etsi myös aiempien vuosien painatteita. Koska keräilykortit olivat sillä hetkellä Suomessa koulupihojen suurin fad (käsittääkseni kova juttu myös koulujen ulkopuolella ja muuallakin maailmassa), nousi ympäri Suomen hetkeksi aikaa valtava määrä korttiliikkeitä. Ne ansaitsivat ihan oman muistelmateoksensa, niin kuin ne silloin ansaitsivat kaiken liikenevän rahani. (Oma vakiopaikkani oli mänttäläinen Mellimaa, joka myi kyllä irtokarkkia ja kahveja mutta jonka olemassaolon syy oli uskoakseni jääkiekkokortit.) Niinpä saivat sarjakuvatkin mennä. Kannoin koko satojen lehtien kokoelman Löytökulmaan ja lähdin sadan markan setelin kanssa kohti Tampereen korttilaareja. Olo oli tyhjä, myönnän. Samalla opin jotain kaupankäynnin laeista: jotta voi myydä halvalla, on ostettava vielä halvemmalla. Toivottavasti Marvelini saivat hyvän kodin jonkun toisen innokkaan lukijan luota. Niiden myynti on myöhempinä vuosina harmittanut moneen kertaan.

Huomaan puhuvani Löytökulmasta melkein kuin oikeasta divarista. Kyse kun oli lopulta yhdestä hyllyllisestä vanhoja lehtiä. Se oli kuitenkin enemmän kuin muut 1990-luvun vilppulalaisen lapsen vaihtoehdot yhteensä. Se oli omanlaisensa ehtymätön runsaudensarvi.

Olisin voinut vannoa, että Löytökulma koki loppunsa vasta sen jälkeen, kun itse olin jo siirtynyt opiskelemaan vehreämmille divarimaille syksyllä 2002. Vilppulan Löytökulma Lillomäki Ky on kuitenkin poistunut kaupparekisteristä kesäkuussa 2001. Muistaakseni Löytökulma-nimi kyllä säilyi katukuvassa jonkin aikaa, eri yrittäjän toimesta. Jossain vaiheessa se vaihtoi osoitetta tien toiselle puolelle. Nämä vaiheet eivät enää kuulu minun tarinaani.

maanantai 28. toukokuuta 2018

Four Past Midnight – huomioita neljän Stephen Kingin tarinan äärellä


Stephen King
Four Past Midnight
Simon & Schuster Audio, 2016 (alkup. 1990), 29 t 39 min, lukijat Willem Dafoe, James Woods, Ken Howard, Tim Sample


I



Vuosituhannen vaihteen lukioikäisenä Stephen King -connoisseurina tapasin sanoa, että King on parhaimmillaan pienoisromaaneissaan. Eikä äänessäni ollut kuin häivähdys koketeerausta. Pidin Kingiä nimenomaan loistavana novellikirjailijana, mutta hänen rönsyilevä ja joka suuntaan paisuva kerrontatapansa kasvatti tiiviinkin idean yli äyräidensä. Niinpä novellia pidempi mutta romaania pienimuotoisempi – niin pituudeltaan kuin rakenteeltaankin – muoto tuntui minusta hänelle sopivimmalta.


Totuuden nimissä kuka tahansa toinen kirjailija olisi julkaissut Kingin pienoisromaaneiksi (novella) kutsumansa tekstit romaaneina. Näin varsinkin Suomessa, jossa novellin ja romaanin ero on rakenteellinen (karkeasti ottaen: novellissa on yksi tapahtuma, romaanissa monta) toisin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa, joissa short storyn ja novelin väliin mahtuu ainakin novella ja novelette tekstiin käytetyn sanamäärän mukaan. Joka tapauksessa King ei julkaissut näitä pienoisromaanejaan itsenäisinä niteinä vaan osana erinäisiä kokoelmia. Different Seasons (1982) sisälsi neljä proosatekstiä, josta vain yksi oli varsinaisesti novelli ja muut jotain enemmän. Vuonna 1985 ilmestyneen Skeleton Crew -kokoelman avasi paljon perinteistä novellia pidempi The Mist. Vasta 2000-luvulla tällaiset väliinputoajamittaisen kertomukset ovat alkaneet ilmestyä omina kirjoinaan: The Colorado Kid (2005) olisi aivan hyvin voinut olla osa kokoelmaa, johon olisi kuulunut myös Blockade Billy (2010).


Väitteeni Kingistä loistavana pienoisromaanikirjailijana rakentui kahden kokoelman varaan. Different Seasons (suomeksi kahdessa osassa aluperin Kauhun vuodenajan I & II  ja sittemmin monin muin nimin kulloinkin valkokankaalla pyörineen filmatisoinnin mukaan) kirvoitti toisenkin maksiimin, joka ei taatusti ollut ensimmäisenkään vertaa puhtaasti oma ajatukseni: Stephen King on parempi kirjailija kuin kauhukirjailija. Kokoelman neljästä kertomuksesta vain yksi, se lyhin ja novellimaisin, lähestyy kauhukirjallisuutta. Muut kertomukset olivat sitä, mitä amerikkalainen markkinointi- ja lokerointikoneisto kutsuu mainstreamiksi tai literaryksi. Se on säilynyt yhtenä selvimmistä suosikeistani Kingin tuotannossa myöhempienkin lukukertojen jälkeen. Toinen väitteeni perusta oli vuonna 1990 ilmestynyt kokoelma Four Past Midnight (suomeksi Sydänyö). Sen luin uskoakseni 13–14-vuotiaana, joten mielipiteeni on ollut aloittelevan harrastelijan ja kokemukseltaan vähäisen amatöörin tärkeilyä. Mutta kukapa olisi omasta mielestään viisaampi kuin lukiolainen?


Siinä missä aiempi pienoisromaanikokoelma oli aiheiltaan selvä sivuaskel kauhukirjailijan uralta, on Four Past Midnightin kattaus juuri sitä, mitä Kingiltä odotettiin sen julkaisun aikaan. Tarinoiden keskiössä on kauhufiktion laarista noukitut ideat, joskin scifin ja dekkarin keinojakin käytetään. Kirja kuitenkin ajoittuu Kingin uralla vaiheeseen, jossa hän alkoi kokeilla kykyjään selvästi aiempaa alleviivatummin "tiedostavana" kirjoittajana. Pian ilmestyi niin sanottu naistrilogia feministinen (Gerald's Game, Dolores ClaiborneRose Madder) äänenpainoineen ja muissakin 1990-luvun teoksissa käsitellään näkyvästi teemoja kuten usko ja jumala, vanheneminen, yhteisö (joka on ollut Kingin tuotannon keskeisiä teemoja ihan alusta asti)…


Sen jälkeen, kun luin Sydänyön 90-luvun lopussa yläkoululaisen innolla, en ollut palannut teokseen. Kaksi kirjan tarinoista on filmattu, mutta vain tv-sovitus Langolieerit (1995) olin nähnyt jo ennen lukemista. En ole varma, näinkö sitäkään enää myöhemmin – toista filmatisointia (Secret Window, 2004) en ole tähän päivään mennessä katsonut. Palasin kirjan ääreen kaksikymmentä vuotta myöhemmin, tällä kertaa englannin kielellä äänikirjamuodossa.


II


"Meille aika on neljäs ulottuvuus ja me tiedämme että se on olemassa mutta me emme näe sitä. Me emme edes oikein tunne sen kuluvan vaikka silloin kun olemme oikein pitkästyneitä luulemme tuntevamme." ("Aurinkokoira", Sydänyö s. 780; suom. Ilkka Rekiaro)

Four Past Midnightin neljää kertomusta yhdistää ajan käsite. Jo teoksen nimi vie ajatukset tähän suuntaan (myös suomennoksen vaikka siitä puuttuukin alkuperäisnimeen kuuluva ajan eteneminen). Jokainen tarinoista kyseenalaistaa tavallaan ajan itsestäänselvyyden. Selvimmin tämä näkyy aloitustarinassa "The Langoliers", jossa hyvin konkreettisesti näytetään, miten käy menneelle ajalle. "Secret Window, Secret Garden" ja "The Library Policeman" puolestaan keskittyvät muistoihin ja siihen, miten taakse jätetty aika löytyy nykyhetkessä päähenkilöiden edestä. Sikermän päättävä "The Sun Dog" käsittelee valokuvausta, jonka pitäisi omalla tavallaan pysäyttää ja säilöä aika – vaan entäpä jos valokuvan aika ei päätykään? Kuin ajan kulumista korostamaan on jokaiseen kertomuksen novelleista pieni johdanto, joka on otsikoitu vuorokauden ensimmäisten minuuttien mukaan (esimerkiksi "One Past Midnight").

Kokoelman aloitustarina "The Langoliers" on se, jonka itse muistan parhaiten teini-iän lukukerraltani. Sen perusidea kiehtoi nuorta mieltä, ja tarinan hahmot ovat jääneet mieleen monipuolisena ja dynaamisena ryhmänä. Nyt uudelleen luettuna en kyllä ymmärrä miksi. Tarinan ytimessä on hyvin peruskingiläinen idea joukosta keskenään erilaisia ihmisiä odottamattomassa tilanteessa, josta selvitäkseen heidän on kyettävä eroistaan huolimatta tekemään yhteistyötä. Mukana on tavanomainen kattaus: on erityiskykyinen lapsi, demoniensa riivaama pahis, ongelmissaan vahvistuva perusjantteri, rakkautta etsivä naishahmo, mystinen ja vähän vaarallinenkin mieshahmo, ärsyttävä nuori… Klišeiden ja perustyyppien käyttö on niin yksioikoista ja itsestäänselvää, että lukeminen (tai kuunteleminen minun tapauksessani) on melkein vaivaannuttavaa. Alusta asti on jokseenkin selvää, miten kullekin tulee käymään – yllätettävää on vain sen verran, minkä pahis valitsee aseekseen ja kenen kyytiin nainen lähtee.

"The Langoliersin" scifin kanssa flirttaileva perusidea on edelleen kiehtova. Mihin mennyt aika menee, on aikamatkustustakin sivuava kysymys, johon King antaa mielenkiintoisen vastauksen. Se ei ole omaperäinen, mutta ratkaisun esittäminen hyvin konkreettisena ja fyysisenä on tehokas, ja se saa lisäpontta kytkeytyessään Craig Toomeyn lapsuudenpelkoihin. Valitettavasti idea jää lähinnä kehykseksi hyvin perinteiselle toimintakohtaus- ja pakojuonelle. Toomeyn traumaattinen lapsuus yrittää antaa tarinalle psykologista näkökulmaa, samoin kuin Brian Engleä heti aluksi kohtaavat vaikeudet. Niiden tarjoama lisä valitettavasti jää hyvin pintapuoliseksi ja päälleliimatuksi, eikä kertomus kasva tapahtumiaan suuremmaksi. Henkilöistäkään kukaan ei ole erityisen mieleenjäävä. Kingillä on vastaavia ahdinkoon joutuvia juokkioita ja hahmoja yllin kyllin (esim. The Mist tai Desperation) ja paljon ikimuistoisemmin luonnosteltuina. Ensimmäisen lukukerran jälkeen Craig Toomey kyllä on jäänyt mieleeni repimään ohuita paperisuikaleitaan, mutta laitan tämän mieluummin filmatisoinnin kuin alkuperäisromaanin piikkiin.

Myös seuraava kertomus, "Secret Window, Secret Garden", oli jäänyt mieleeni vahvana lukukokemuksena, ei vähiten loppukäänteensä vuoksi. Tällä lukukerralla ratkaisu ei tietenkään tullut yllätyksenä, mutta nähdäkseni sen ei ole tarkoituskaan tulla. Teini-iässä vain en ole osannut ehkä kaikkia vihjauksia ja huomautuksia lukea kirjoittajan tarkoittamalla tavalla. Tällä kuuntelukerralla ratkaisua tunnuttiin kyllä pohjustavan pitkään. Ylipäänsä vaikutelma itseään ja todellisuutta alati enemmän epäilevästä kirjailijasta on saatu aikaan taitavasti. Lukija ei ehkä ylläty paljastuksen äärellä, mutta matka sitä kohti on vaikuttava ja jää mieleen.

Mort Raineyn avioero vertautuu "The Langoliersin" kapteeni Englen omaan. Siinä missä ero on aloituskertomuksessa vain tarinan rekvisiittaa, "Secret Window'ssa" se luo aidosti syvyyttä henkilöihin sekä näiden toimiin ja motiiveihin. Rainey ei kykene käsittelemään eronsa herättämiä tunteita. Ne kuitenkin puskevat pintaan väkisin, hyvin epätoivoisella tavalla. Rainey yrittää tukahduttaa tosiasioita viimeiseen asti  – on ilmeisesti yrittänyt aina, sillä erokriisin lisäksi hänen alitajuntansa nostaa nyt esiin nuorena ja aloittelevana kirjailijana tehdyn plagiointitapauksen. Kuluneesti voi sanoa, ettei menneisyyttä pääse pakoon. Tässä tarinassa King osoittaa sen tehokkaasti.


"Secret Window, Secret Garden" yhdistyy monella tavoin Kingin muuhun tuotantoon. Kirjailijapäähenkilö on tietenkin perinteinen kingmäisyys. Kirjailijan identiteetin ja tekijyyden kysymyksiä käsitellään samansuuntaisesti esimerkiksi myös The Dark Half -romaanissa sekä The Dark Tower -sarjan myöhemmissä osissa. Aiheeltaan "Secret Window" asettuu Kingin tuotannon ei-yliluonnolliseen osaan. Se alkoi jo Richard Bachmanin salanimellä julkaistulla Rage-romaanilla mutta pääsi todella vauhtiin vasta ensimmäisessä pienoisromaanikokoelmassa Different Seasons. "Secret Window, Secret Garden" on osoitus siitä, että pienoisromaani on ollut Kingille sopiva muoto kokeilla realistisempaa, jollain tavoin myös aiempaa enemmän psykologisoivaa, tarinankerrontaa.

"Secret Window, Secret Garden" jää kuitenkin kokoelman ainoaksi realistiseksi kertomukseksi. Seuraavana vuorossa oleva "The Library Policeman" on paluu perinteisempää, vahvasti yliluonnollisempaan Kingiin. Tässäkin kertomuksessa menneisyyden tukahdutetut muistot konkretisoituvat nykyhetkessä. Jos aiemmassa tarinassa päähenkilön mieli kääntyi häntä vastaan kriisin keskellä, "The Library Policemanissa" piilotettu muisto toimii energianlähteenä päähenkilön ulkopuoliselle voimalle. Taustana toimii Kingille tyypillinen pikkukaupunki ihmisineen, menneisyyksineen, tarinoineen, legendoineen ja monenlaisine ihmiskohtaloineen. Tässä tarinassa muiston elävyys nykyajassa laajenee yksilön yli, koskemaan koko yhteisöä. Idea on mielenkiintoinen, mutta toteutus ei yllä aivan sen tasolle. King lataa kertomukseen niin paljon elementtejä, että se hukkuu omaan mahdottomuuteensa. Jokaisella henkilöllä tuntuu olevan traumansa, joita selitellään pitkästi omissa alajuonteissaan. Pahin tällainen osuu kohtaan, jossa pitkään selvitelty arvoitus on viimeinkin ratkeamassa ja lukija jo odottaa loppuhuipennukseen pääsyä. Sen sijaan tarina pysähtyy tyystin ja siirtyy pitkään takaumaan, jossa toki taustoitetaan ja selitellään asioita mutta joka lähinnä tuhoaa kaiken sen työläästi kasatun jännitteen, joka jutussa muuten vielä olisi. "The Library Policeman" olisi kaivannut täydellisen uudelleenkirjoittamisen. Kingillä on tuntunut olevan aivan liikaa ajatuksia yhteen kertomukseen, minkä takia kokonaisuus on hyvin hatara, rönsyilevä ja lopulta kuin väkisin kasassa pysyvä. Se muistuttaa vanhaa EC-sarjakuvalehteä, jonka toisiinsa liittyvät tarinat yritetään kertoa naama peruslukemilla.

Osoittaa hyvin, miten subjektiivisista asioista nyt puhutaan, että King-tutkija Stephen Spignesi kirjassaan The Essential Stephen King (2003) nostaa "The Library Policemanin" parhaaksi Four Past Midnightin kertomuksista. Hän kuvaa sitä adjektiiveilla "powerful" ja "frightening" ja nostaa esille varsinkin kirjastopoliisin hahmon. Spignesi lainaa myös toista King-asiantuntijaa, Kevin Quigleytä, joka pitää "The Library Policemania" niin pelottavana, ettei ole lukenut sitä kuin kerran. Spignesi muuten nostaa myös kokoelma seuraavan tarinan paremmaksi kuin "Secret Window'n", joten voinemme puhua makueroista.

Kokoelman päättää "The Sun Dog". Nimen Sun viittaa Polaroid-kameraan, jonka päähenkilö Kevin Delevan saa 15-vuotislahjakseen (suomennos "Aurinkokoira" jää lukijalle käsittämättömäksi). "The Sun Dogia" vaivaa paljolti samat ongelmat kuin edellistäkin. Perusidea sinänsä on mielenkiintoinen – kamera ei kuvaa sitä, mitä pitäisi, vaan näyttää jossain vieraassa ulottuvuudessa kameraa uhkaavasti lähenevän koiran – mutta jälleen ylimääräistä sälää on niin paljon, että kokonaisuus leviää kappaleiksi. Pitkän aikaa tarina seuraa Keviniä ja tämän isää (joiden välisen suhteen kuvaus on sivumennen sanoen "The Sun Dogin" parhaita puolia), mutta yhtäkkiä näkökulma vaihtuukin aivan toiseksi. King on ilmeisesti ollut niin ihastunut ajatukseen kuvata kummallisia esoterian harrastajia, joille "riivattua" kameraa kaupitellaan, ettei häntä ole haitannut, miten tarina siitä kärsii. Tulos on hyvin samankaltainen kuin "The Library Policemanissa": tunnelma lässähtää, oleelliset hahmot unohtuvat, lukija ei enää jaksa olla kiinnostunut loppuratkaisusta. Onkin pieni ihme, että aivan loppuun King saa ladattua vielä kerran jännitettä. Tarinan huippukohta on kuin onkin melko vaikuttava, vaikka sekin uhkaa pitkittyä liiaksi. Lisäksi epilogi jättää lukijan suuhun mukavalla tavalla häiritsevän maun.


Oikeastaan "The Sun Dogin" olisi pitänyt olla pienimuotoinen ja tiivis tunnelmapala, mutta nyt se on vain roiskahtanut liian moneen suuntaan. Yhden vähäisen lisäarvon se saa kytkeytyessään muuhun King-kaanoniin: romukauppias Pop Merrill on "The Bodysta" ja Needful Thingsistä tutun Ace Merrillin setä (tai eno).


III


Four Past Midnight ilmestyi äänikirjana samana vuonna printtilaitoksen kanssa. Tavalliseen tapaan kokoelman jokaisen tekstin lukee eri henkilö. Mitä jää kaipaamaan, on Stephen Kingin oma ääni, joka olisi sopinut erinomaisesti lukemaan jokaista tarinaa edeltävät lyhyet johdantotekstit. Nyt nämä puuttuvat kokonaan, mikä on suuri puute. Johdantotekstit kytkevät tarinat toisiinsa ja tekevät Four Past Midnightista kokonaisuuden pelkän kokoelman sijasta.


Onneksi teoksen lukijat on valittu taiten. Vaikuttavinta jälkeä tekee "The Library Policemanin" lukeva näyttelijä Ken Howard. Monipuolisesti ääntään käyttävä Howard korostaa tarinan sarjakuvamaisuutta, mikä aidosti elävöittää poukkoilevaa kertomusta. Varsinkin hänen hahmotelmansa nimihenkilöstä, lievästi lispaavasta kirjastopoliisista on kylmäävä. Melkein yhtä hyvää työtä tekee "Secret Window, Secret Gardenin" lukeva näyttelijä James Woods. Hänen etelävaltiolaisittain venyvä aksenttinsa toimii tarinassa erittäin tehokkaasti, etenkin John Shooterin roolissa. Jostain syystä Woodsin puhetapa tekee siitä minulle vielä piirun verran enemmän rikostarinan, pulppokkareiden perillisen.

Willem Dafoen, näyttelijä hänkin, suoritus "The Langoliersissa" voisi olla loistava – ja paikoin onkin! – mutta kuunteluelämystä haittaa äänityksen laatu. Välillä hänen kumiseva äänensä puuroutuu epäselväksi ja ainakin ei-natiivin englanninpuhujan on välillä vaikea pysyä kerronnassa mukana. Äänenlaatuun kyllä tottuu, mutta paikoin seuraaminen vaatii keskittymistä. Tämä on sääli, sillä Dafoe on tunnettu vaikuttavasta äänestään ja taidostaan käyttää sitä. "The Langoliersissa" hän onnistuu hahmottamaan toistakymmentä keskenään hyvin erilaista henkilöä.

"The Sun Dogin" luennasta vastaa humoristi Tim Sample, joka lienee kokoelman lukijoista suomalaisille tuntemattomin. Hänet on luultavasti valittu tehtävään vahvan mainelaisen aksenttinsa vuoksi. Se tulee käyttöön, kun Sample lukee Pop Merrillin osuudet. Merrill on monin tavoin stereotyyppinen hahmo, ja Samplen paksu vanhan miehen puhetyyli lisää siihen vielä yhden kerrostuman. Lopputulos on karikatyyrimäisyydestään huolimatta hieno. Muun kertomuksen Sample hoitaa ammattilaisen otteella.


LÄHTEET
KING, Stephen 1991: Sydänyö (Four Past Midnight, 1990). Helsinki: Tammi. Suom. Ilkka Rekiaro
SPIGNESI, Stephen J. 2003: The Essential Stephen King. Ranking of The Greatest Novels, Short Stories, Movies, and Other Creations of the World's Most Popular Writer. Franklin Lakes, NJ: New Page Books. A Division of Career Press, Inc.



keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Conanin lukijanovellit 1987–88

Robert E. Howardin 1930-luvulla luoma pulpbarbaarin perushahmo Conan on elänyt monta elämää. Alkuperäisten Howardin kertomusten jälkeen Conanin hahmoa ovat omissa romaaneissaan ja novelleissaan hyödyntäneet useat tekijät. Arnold Schwarzeneggerin roolisuoritus kahdessa 1980-luvun elokuvassa lienee hahmon tunnetuin ilmentymä; myöhemmät Conan-filmatisoinnit jäävät niiden varjoon ja hyvä niin. Ja sitten ovat sarjakuvat, joiden kautta Conan tuli tutuksi suomalaisille.


Tämä teksti ei kerro Conanista, mutta hänen nimikkolehtensä kautta pääsemme varsinaisen aiheemme äärelle. Suomessa yritetiin julkaista Conan-sarjakuvaa ensimmäisen kerran 1975–76 Tapterin toimesta, mutta lehti lopetettiin viiteen numeroon. Uusi alku koitti 1984, kun Semic aloitti Conan barbaari -lehden, joka jatkoikin 12 vuotta. Tämänkin jälkeen kimmerialaisbarbaaria on sarjakuvissa nähty suomeksi Egmontin albumeissa. Nyt haluamme tarkentaa huomiomme Semicin lehden vuosiin 1986–1988. Tuolloin värillisen lehden rinnalla alkoi ilmestyä mustavalkoisia spesiaalialbumeita. Kolme ensimmäistä näistä numeroitiin vielä peruslehden jatkumoon (2/86, 2/87 ja 5/87), mutta seuraavan vuoden neljä mustavalkoista lehteä julkaistiin ilman numerointia. Mustavalko-Conanit sisälsivät paitsi värillistä emojulkaisua pidempiä tarinoita myös pientä ekstraa: lukijakirjeiden lisäksi oli artikkeleita esimerkiksi hyperborisista jumalista, ilmeisesti paljon kaivattu roolipelipalsta – ja lukijanovelleja.

Nämä lukijoiden novellit ovat nyt mielenkiintomme kohteina. Kahdessa ensimmäisessä mustavalkoalbumissa (Kun jumala herää, 2/86, ja Liekkiveitsi, 2/87) ei sellaista vielä ollut, mutta kaikissa lopuissa kyllä. Viidessä lehdessä julkaistiin yhteensä seitsemän novellia muun muassa sellaisilta muista yhteyksistä tutuilta kirjoittajilta kuin Toni Jerrman, Anssi Hynynen ja Jukka Laajarinne. Novellit ovat harrastajamaisia, monin tavoin kömpelöitä ja pääosin varsin geneerisiä lajityyppikertomuksia. Suomalaista miekka & magia -tyyppistä fantasiaa ei kuitenkaan tuohon aikaan ollut juurikaan julkaistu missään, joitain aivan yksittäisiä tarinoita lukuun ottamatta. Eipä niitä sen jälkeenkään ole liiaksi asti kirjoitettu. Muutamien irtonovellien lisäksi mainittakoon Juri Nummelinin Viimeinen bjarmialainen (Kuoriaiskirjat 2013) ja Juha Jyrkkään Oivas Repänen: Kainoan musta linna (Kuoriaiskirjat 2017) sekä Petri Hiltusen sarjakuvissaan aloittama Praedor-tarusto (sarjakuvaa julkaistiin myös näissä Conaneissa). Siksikin Conaneissa julkaistut pienimuotoiset tarinat muodostavat oman mielenkiintoisen kokonaisuutensa.

Ensimmäinen Conan-lukijanovelli ilmestyi Yanaidarin zombiet -albumissa (5/87). Kyseessä on "barbaariharrastaja" Anssi Hynysen "Sepän oppipoika". Novellin alussa nuori miekkamies herää tyrmän lattialta verissä päin. Lyhyessä takaumassa selvitetään hänen lähteneen perinteiseen tyyliin kostamaan isänsä kuolemaa ja tuhoamaan Vuoren Kuningatarta. Kaikki tarinassa on perinteistä ja klišeistä, mutta kirjoittaja tietää tämän itsekin: "Entä mitä sitten seurasi? Tuskin mitään uutta teille, jotka olette niin moneen kertaan kuulleet taisteluista, joita käydään ahtaissa portaikoissa ja sokkeloisissa käytävissä pakenijan ja takaa-ajajain välillä." Novelli ei ole lainkaan niin kehnosti kirjoitettu kuin voisi luulla. Toki se on paikoin haparoiva, mutta sellaisenaan se on myös viihdyttävä ja hyvä aloittaja Conanin lukijanovellien sarjalle. Hynysen novellin ohessa lehden toimitus ennakoikin "oikeaa barbaarinovellien tulvaa" nyt, kun alkuun oli päästy.

Toimitukseen saapuneesta tulvasta emme tiedä, mutta ainakin seuraavassa Salaliitto-albumissa julkaistiin jälleen uusi novelli, "Mustan jumalan sola". Tällä kertaa kirjoittaja oli Jan-Erik Ehrström, joka oli myös kuvittanut tekstinsä. Tarina kertoo pelkkään lannevaatteeseen sonnustautuneesta, pitkästä ja lihaksikkaasta kimmerialaisbarbaarista, joka kiroaa Cromin nimeen. Conan tämä ei kuitenkaan ole – vaan Raxxon. Barbaarimme joutuu väijytykseen kapeassa solassa Aisirin vuorilla, mutta selviytyy siitä onnensa ja miekkansa ansiosta. Sattumalta Raxxon kuitenkin ajautuu juuri sinne, mihin häntä väijyneet miehet hänet halusivatkin – uhriksi heidän jumalalleen. Tarinaa kuljetetaan melko sujuvasti ja varsinkin mustan jumalan pesäluolaa kuvataan mallikkaasti. Samoin jumalana palvottu olento itsessään on kekseliäs, nykyään se ehkä mainittaisiin "lovecraftilaisena": "Mustuus aivan kuin huokui siitä, sen jokaisesta ihohuokosesta, samalla tavoin kuin kuumuus huokuu vasta taotusta säilästä. – – [Olento] koostui monesta eri eliöstä, joukossa niin ihminen, karhu ja joukko villisti kiemurtelevia matoja kuin nuoren puun vesa, joka kasvoi karhun kidasta." Kaiken pohjustuksen jälkeen tuntuu vain kovin turhauttavalta, että olento saadaan hengiltä kahdessa tekstikappaleessa teurastusveistä heilauttelemalla. Siitä huolimatta "Mustan jumalan sola" jatkaa Anssi Hynysen novellin tiellä: Se on häpeämättömän klišeinen mutta juuri siksi hauska lukea. Kotikutoisessa vakavuudessa, jolla aloitteleva tekijä tekstin on kirjoittanut, on samaa viehätystä kuin muussakin 80-luvun scifissä ja fantasiassa.

Vuoden 1988 toinen mustavalko-Conan sisälsikin sitten kaksi lukijanovellia. Tekstit ovat vielä lyhyempiä kuin edellisten lehtien parisivuiset kertomukset. Molemmat mahtuvat samalle aukeamalla roolipelipalstan kanssa, olkoonkin pienellä kirjasimella ladottuna. Keskenään kaksi novellia ovat hyvin erilaiset. Yhteistä niille on, ettei kumpikaan ole leimallisesti barbaaritarina vaan niiden henkilöt voisivat olla keitä tahansa miekkaa kantavia kulkijoita. Ensimmäisestä tekstistä vastaa Paul Laane, joka luultavasti on sama mies kuin myöhempien aikojen kuvataiteilija ja lautapelisuunnittelija. Hänen kertomuksensa "Yötaivaan varjo…" (miksi kolme pistettä?) olisi oikein hyvä 15-vuotiaan kouluaine. Tarinassa sinänsä on ideaa ja tapahtumia riittää. Kovin kömpelösti juttu vaan etenee, ja tarina sotureista, jotka sattumalta yrittävät yöpyä lepakko-olioiden hallitsemassa kaupungissa, ei ole kovin dramaattinen. Kirjoittajan tyyli on kyllä kallellaan mahtipontisuuteen. Novellin on turha uskotella olevan kadonnut helmi tai edes mielenkiintoinen alaviite kotimaisessa fantasiakirjallisuudessa – ei, se on niitä lukemistojuttuja, joilla on ollut iso merkitys vain kirjoittajalleen.

Ei Ilmiantajan toinenkaan lukijanovelli paljon kummoisempi ole. Mielenkiintoisemmaksi sen tekee oikeastaan vain, että sen kirjoittaja on tuleva Finlandia Junior -ehdokas Jukka Laajarinne (näin ainakin oletan, vaikka kaiman mahdollisuus on aina olemassa). Itse asiassa Conanissa julkaistu "Peto" on aivan ensimmäisiä julkaistuja Laajarinteen novelleja, ellei ensimmäinen. En itse ainakaan löytänyt äkkiä aiempia julkaisuja; samaan aikaan hänen piirroksiaan kyllä julkaistiin scifilehdissä. Laajarinteen koottujen kertomusten niteessä "Peto" tulee olemaan huvittava, alaikäisenä kirjoitettu johdantokertomus mutta ei sen kummempaa. "Peto" rakentuu yhdelle vitsille – niin, vitsille, sillä parodiasta on kyse. Aluksi seurataan valtavaa, verenhimoista hämähäkkiä, "lajinsa suurinta edustaa koko Karakondassa", jonka odotus viimein päättyy, kun se huomaa ihmisen lähestyvän. Näkökulma vaihtuu  Rathur-nimiseen miekkamieheen, jonka kasvavaa pelkoa kuvataan hyvin. Muutenkin novellissa on melko tehokasta kuvailua, joka omassa tyylitietoudessaan vie lukijan luottamaan tarinan ennalta arvattavuuteen. Lopun twisti onkin siksi kaikessa halpuudessaan yllättävä: hämähäkki, vaikka onkin suurikokoinen, paljastuu kaikesta huolimatta jalalla liiskattavaksi.

Myös Vaaniva kuolema -albumissa on kaksi lukijatuotosta. Ensimmäisestä vastaa Toni Jerrman, joka oli tuolloin jo vakiintunut scififandomin aktiivi, tuttu nimi etenkin Tähtivaeltaja-lehden päätoimittajana. Jerrmanin novelleja ilmestyi 80-luvulla scifilehdissä, Tähtivaeltajan lisäksi sen edeltäjässä Time and Spacessa sekä Spinissä. Conanin sivuilla julkaistu kertomus "Gibil, miekka" on itse asiassa ilmestynyt aiemmin Time and Spacen numerossa 8 vuonna 1983. Lehdessä ei ole mainintaa, että kyse on vanhasta tekstistä. Kirjoittaessaan novellin Jerrman on ollut alle parikymppinen. Se näkyykin tekstissä, mahdollisesti tahattomana, koomisuutena. Ylipäänsä Jerrmanin julkaistut novellit ovat olleet joko satiirisia tai mahtipontisia. "Gibil, miekka" on niin pompöösi, että se saattaakin oikeasti olla parodia. Tarina alkaa, kun nimetön ihmisyyden puolustaja valmistautuu taistelemaan demoniarmeijaa vastaan. Onneksi hänellä on apunaan miekka, jolla tuntuu olevan lähes oma tahtonsa. Mieleen tulee Moorcockin Stormbringer. Tarina alkaa sankaripönötyksellä: "seisoinhan kukkulalla hehkuen valoa pimeyteen", jatkuu demoninlahtauksella: huutaen valon, tuhon ja tulen loitsuja syöksyn mielipuolisesti miekkaa heiluttaen läpi hirvittävän lauman", minkä jälkeen laskeudutaan mustasta portista Manalaan. Siellä otetaan matsi Saatanan kanssa: "Aivoni vikisevät pienuuttaan, mutta sitten tunnen käsissäni raudan kylmyyden ja elämän värinän." Ja jottei tarina lässähtäisi kaiken tämän pullistelun jälkeen, on lopetus teinieksistentialismia parhaimmillaan: "Herään Manalan portin sijoilta ja tiedän, ettei maailmassa ole enää mitään pahaa. Kuitenkin kylmyys tuntuu leviävän sisälläni ja tunnen kuolevani. Viimeisillä voimillani avaan silmäni nähdäkseni maailman, jonka tein hyväksi. En kuitenkaan näe mitään. Kaikki on tuhoutunut. Kaikessa oli ollut jotain pahaa…" Tällaista tekstiä ei enää tänä päivänä julkaista missään! "Gibil, miekka" on ehdottomasti Conanissa julkaistuista lukijanovelleista nautittavin.

Dorian Greyn, jonka oletan nimimerkiksi, novelli "Punaisen villisian bardi" on toista maata. Ensinnäkään se ei kerro nimihahmosta vaan kyseinen bardi itse kertoo tarinaa. Miksi tarinalle on täytynyt kehittää kuuden virkkeen mittainen kehyskertomus, joka ei tuo siihen mitään lisää (paitsi ne kuusi virkettä), on mysteeri. Mysteeri sen sijaan ei ole, miten tarina on syntynyt. Niin selvästi noudatetaan roolipelin kaavaa, että lukija voi kuvitella juttuaan kertovan bardin heittävän noppaa joka kappaleen alussa. Tarinassa nuori seikkailija Marv, joka on muuten taas yksi sankariksi halajava sepänpoika, lähtee kotoaan Matkalle. Tie kulkee putkimaisesti kohtaamisesta toiseen. Välillä valitaan vaihtoehtoisista reiteistä toinen, ja silloin tällöin tielle tulee esineitä, joita Marv kerää vastaisuuden varalle. Lukijalle selostetaan, millaisin asein örkit hyökkäävät ja miksi ne ovat kehnompia kuin Marvin löytämä miekka. Kauan sitten maasta löydetty hopea-avain sopii kuin sattumalta aivan toisaalta paljastuvaan oveen. Esimerkkejä on turha jatkaa. Samanlaisia juttuja saatiin pian lukea monista roolipeleille pyhitetyistä pienlehdistä, joten kai näillä lukijansa oli. Ainakin niistä saatiin vertailukohtia ja ehkä ideoitakin omiin pelisessioihin.

Velhon tytär on viimeinen ilmestynyt tämänmuotoinen Conan. En tunne syitä siihen, miksi mustavalkoisen albumin julkaiseminen päättyi. Albumissa ei ole lukijoiden kirjepalstaa, jolla loppumista selitettäisiin. Sitä on mahdollisesti käsitelty väri-Conanin puolella. Velhon tyttäressä ei ole enää myöskään roolipelisivuja. Sarjakuvien lisäksi mukana on ainoastaan lukijanovelli "Kosto". Sen kirjoittaja, nimimerkki Ged the Greenhair, tuli tutuksi aiempien numeroiden roolipeli- ja lukijapalstoilta. Edellisessä lehdessä nimimerkki kehui Laajarinteen "Petoa" ja mainitsi aiempien novellien olleen "jotensakin naiveja tai mitäänsanomattomia". Miten hän siis itse suoriutui tekstillään? "Kosto" on itse asiassa varsin hyvä kioskinovelli. Se sijoittuu miekkasankarien sotaisaan aikaan, mutta aiheeltaan muistuttaa hieman klassisen kauhuperinteen kostotarinoita. Kertomuksessa armeija (jonka jäsenillä on  kovasti myöhempien aikojen pikkuponeja tai soturikissoja muistuttavia nimiä kuten Pohjatuuli, Hopeakyynel ja Vihersilmä) on tuhonnut sodasta erossa pysytelleen Ugroldin kylän. Muiden juhliessa Tuomituuli-niminen kenraali potee tunnontuskia kylän hävityksestä. Myöhemmin tuhoon osallistuneita sankareita alkaa kuolla. Lukijan ei ole vaikea yhdistää tapahtumiin aiemmin kerrottuja yksityiskohtia: Ugroldin vanha druidi on kironnut hyökkääjät, Ugroldissa palvottiin apinajumalaa, Ugroldissa pyydystetty ihmisapina on karannut eläintemyyjältä. Tyylipuhtaasti tarina vielä loppuu käänteeseen, jossa suohon upotetun hirviön märkä käsi laskeutuu sankarin olalle. Ennalta arvattavuudestaan huolimatta "Kosto" on mukava pikku lukemistojuttu. Siinä ei ole mitään erikoista, mutta se on tarpeeksi hyvin kirjoitettu, jotta sen ääressä viihtyy kahden sivun verran.

Mustavalkoisissa Conan-albumeissa ilmestyneet seitsemän lukijanovellia eivät ole millään tavoin kirjallisesti merkittäviä tai edes kovin hyviä. Ne ovat vain pieni kuriositeetti kotimaisen fantaskirjallisuuden historiassa. Conan on kuitenkin tarjonnut yhden mahdollisen väylän nuorille kirjoittajille saada tekstejään näkyville aikana, jolloin netti ei ollut jokaisen mahdollisuus. Ajan scifilehdet julkaisivat kyllä harrastelijanovelleja (mitä ei nykyään uskoisi, sillä lehdissä julkaistavien tekstien taso on huimasti korkeampi kuin lapsenkenkäisellä 80-luvulla), mutta fandom oli sisäänpäinlämpiävä jo silloin eivätkä scifiseurojen lehdet olleet muutenkaan itsestäänselvästi kaikkien ulottuvilla. Samaan aikaan vielä ilmestyneet perinteiset lukemistolehdet eivät juuri julkaisseet fantasiaa. Harmi ettei albumi-Conan ja sen lukijoilleen tarjoama julkaisukanava jatkaneet kauempaa. Alkukankeuksien jälkeen sen sivuilla olisi voitu nähdä hyvinkin mielenkiintoisia kertomuksia. Nyt meillä on kourallinen lyhyitä, toki monin tavoin kömpelöitä mutta samalla myös varsin valaiseva välähdyksiä kotimaiseen miekka & magia -fantasiaan.

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Suomikauhun sirpaleita #2: "Sudet"

Aino Kallas
Seitsemän neitsyttä
Tarinoita
Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1948, 195 [+ 1] s

"Sudet – sudet", sävähti pahaenteisesti hänen päänsä halki.

Niin paljon kuin tekisikin mieli vaikuttavan retorisen tehon saamiseksi sanoa, ettei Aino Kallaksen nimeä ole totuttu yhdistämään kauhukirjallisuuteen, en tietenkään voi tehdä niin. Totta kai Aino Kallaksen (1878–1956) nimi yhdistetään juuri kauhukirjallisuuteen. Kallas on suomalaisen kirjallisuuden suuri klassikko, ja ketä pyydetään mainitsemaan yksi hänen teoksensa nimi, vastaa tämä todennäköisesti Sudenmorsian. Toisen nimeäminen tuottaakin sitten jo vaikeuksia, vaikka Kallas elämänsä aikana julkaisi kymmeniä nimikkeitä. Ja Sudenmorsian (1928) luonnollisesti on kotimaisen kauhukirjallisuuden esihistorian oleellisia nimiä. Suomenkielisen kauhuromaanien joukossa se sai olla aivan omassa yksinäisyydessään aina 1980-luvulle saakka. Virolaiseen kansantarinaan perustuva pienoisromaani on monella tapaa ainutlaatuinen kertomus kotimaisessa kirjallisuudessa, ja runollisesta ihmissusitarinasta otetaan yhtä edelleen säännöllisesti uusia painoksia.

Kirkkaana historianlehdiltä loistava Sudenmorsian estää helposti näkemästä, että Kallas kirjoitti paljon muutakin. Myös muuta epärealistista kirjallisuutta, sitä mikä nykyään sijoitettaisiin ehkäpä spekulatiivisen fiktion laajan sateenvarjon alle. Hän hyödynsi novelleissaan paljon virolaista tarinaperinnettä ja monesti hänen kertomuksensa lähentelevät sadun tunnelmia. Varsinaisia satuja Kallakselta ei tietääkseni ilmestynyt, vaan hänen novelleissaan on aina jokin "aikuismaisempi", satua vähemmän saarnaava ja lähinnä ihmeentuntuun keskittyvä henki. Tällaisia kertomuksia on ilmestynyt esimerkiksi kokoelmissa Pyhän joen kosto (1930) ja Seitsemän neitsyttä (1948).

Seitsemän neitsyen tarinoista suurin osa ylittää realismin. Monen kertomuksen sävy on  lyyrinen ja etäisen kansantarumainen. Näin myös silloin, kun käsitellään elementtejä, jotka toisessa rekisterissä kuuluisivat kauhufiktion piiriin. Joskus puolestaan lopputulos on riemastuttavaa fantasiaa, joka tuntuu melkein anakronistiselta ollakseen 40-luvun kotimaista kirjallisuutta eikä tänä päivänä julkaistua. Esimerkiksi "Hullaantunut järvi", jossa järvi päättää mieleenjuontumasta vaihtaa sijaintiaan, on hieno mielikuvituksellinen miniatyyri.

Tätä kovin tarumaista ja fantastista kontekstia vasten Seitsemän neitsyen novelli "Sudet" iskee lujaa. Vaikka "Sudet" sijoittuu kokoelman tarinoista toiseksi, jää se kummittelemaan myöhemmän lukukokemuksen ylle hyytävänä muistutuksena tosielämän raadollisuudesta. "Sudet" on pelottavan realistinen kertomus, melkein kaskumaisen toteavasti kerrottu ja lähes täysin vailla kokoelman muiden tekstien runollisuutta. Jälleen Kallas luo kauhutehoja susiaiheesta, mutta tällä kertaa ei lukijaa ole helpottamassa ihmissusitarusto tai balladimainen kerronta. "Susissa" Kallas piirtää lukijan eteen lyhyenä iskevän ja kiihkeän kamppailun, jonka kauhistuttavuus osuu ihmisen perusvaistoihin. Tarinassa äiti on pakkasiltana kolmen lapsensa kanssa matkalla vanhempiaan tapaamaan. Metsätaipaleella heidän rekensä perään käy susilauma. Vajaan neljän sivun lyhyessä ajassa Kallas kuvaa hengästyttävästi pelkäävän äidin rimpuilua toivottomassa tilanteessa sekä ratkaisua, joka järkyttävyydessään hakee vertaistaan. Äiti pelastaa itsensä ja kaksi lapsistaan uhraamalla kolmannen lapsen susille.

"Sudet" ei sijoitu perinteisen kauhukertomuksen rajoihin. Se ei sisällä minkäänlaisia yliluonnollisuuksia vaan päinvastoin tarjoaa lukijalle hyvin realistisen tilanteen ja aidon syyn pelolle. Nykylukija toki on etäytetty tilanteesta, koska rekiretket ovat korvautuneet lämpimillä ajomatkoilla katumaasturissa ja nälkäisien susien sijasta tiellä on syytä pelätä lähinnä peltipoliiseja. Jostain kulttuurisesta alitajunnasta kuitenkin kumpuaa samaistuminen nuoren äidin ahdinkoon. Kyllä suomalainen on kasvatettu sutta pelkäämään, vaikkei sellaista todellisuudessa olisi mahdollisuuttakaan nähdä koko elämän aikana. Kauhukirjallisuuden perinteistä "Sudet" eroaa myös sikäli, ettei siinä ole varsinaista pahuuden edustajaa. Sudet totta kai ovat tarinan ihmisille uhka, mutta ne ovat sitä luonnollisella tavalla, eivät pahuuttaan. Tässä mielessä novellin pelottava tilanne samaistuu vaikkapa katastrofitarinan uhkaavuuteen, jossa siinäkin luonnonvoimat ovat  ihmistä vastaan. "Susien" käsittelytapa kuitenkin on hyvin vahvasti kauhukertomusmainen. Äidin pelko ja paniikki ovat tarinan keskiössä, samoin kuin hänen eettisesti rankka päätöksensä uhrata yksi lapsista pelastaakseen kaksi muuta. Ollaan olemisen peruskysymysten, selviämisen ja eloonjäännin, toisaalta vastuun ja päätöksenteon vaikeuden äärellä. Nämähän ovat keskeisiä myös kauhukirjallisuudelle, kuten on myös hyvin konkreettinen väkivallan läsnäolo. Voi sanoa, että susille viskattu pikkulapsi on paljon tehokkaampi kauhukuva kuin yksikään splatterpunkvisio.

torstai 12. huhtikuuta 2018

Suomikauhun sirpaleita #1: "Aution talon kummitus"

Suomikauhun sirpaleita -otsikon alla on tarkoitus nostaa esiin Suomessa kirjoitetun kauhukirjallisuuden unohdettuja tai muuten ylenkatsottuja teoksia. Useimmiten unohdukseen on syynsä, kuten pieni levinneisyys tai laadullinen kehnous. Monia pienipainoksisia kauhunovellikokoelmia on kyllä nostettu esiin esimerkiksi alan bibliografioissa, mutta varsinkin yksittäiset kauhunovellit jäävät helposti huomiotta. Tällaiset yksittäiset novellit ovat voineet ilmestyä lukemistolehdissä tai novellikokoelmissa, joiden pääpaino on muualla kuin kauhussa tai fantasiassa ja jotka siksi ovat jääneet vaille perinteisen harrastajiston huomiota. Yksittäisiä kertomuksia ovat viime vuosina tehneet tunnetuiksi esimerkiksi Juri Nummelin ja Matti Järvinen toimittamissaan antologioissa.



*************

Tauno Karilas (koonnut)
Pieni juttukirja
Iloisia ja jännittäviä kertomuksia mennieltä [sic] vuosilta
Jyväskylä: K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1950, 250 s, sid.

Tauno Karilas (1900–1980) oli kirjailija, joka muistetaan varsinkin nuorille suunnatuista romaaneistaan ja toimittamistaan kasku- ja pakinakokoelmista. Lisäksi Karilas kirjoitti ja kokosi monenlaista muutakin kirjallisuutta sekä toimitti esimerkiksi suojeluskuntien Hakkapeliitta-lehteä.

Vuonna 1950 ilmestynyt Pieni juttukirja muodostui ilmeisesti Suuren kaskukirjan (1948)sivutuotteena. Lyhyessä esipuheessaan Karilas kertoo, että kaskuja kerätessään hänelle on jäänyt haltuun paljon tarinoita, joita hän ei ole halunnut pelkistää kaskun tiiviiseen muotoon. Näistä hieman pidemmistä, edelleen kuitenkin pienimuotoisista, kertomuksista on koottu Pieni juttukirja. Alaotsikkonsa mukaisesti se sisältää "iloisia ja jännittäviä kertomuksia menneiltä vuosilta" (nimiösivulla on ladontavirhe "mennieltä"), yhteensä 36 kappaletta. Lukemiston kertomukset ovat aiheiltaan, tyyliltään ja hengeltään hyvin moninaisia. On huvittavia, melkein vitsimäisiä pikkutarinoita, on eksoottisiin paikkoihin sijoittuvia erä- ja seikkailujuttuja, on historiallisia selviytymiskertomuksia. Joskus Karilas kirjaa tarinan lainausmerkkeihin ja mainitsee sen olevan peräisin jostain vanhasta lehdestä tai muistelmasta. Tarkempia lähteitä ei mainita, enkä voi olla aivan varma, ovatko kaikki mainitut henkilöt, joiden nimiin tarinoita laitetaan, todellisia vai eivät. Tämähän tietysti on tyypillistä kaskuille – ei ole niin tärkeää, onko tarina totta, kunhan se voisi olla totta. Välillä jutut puolestaan kerrotaan kuin mikä tahansa kirjallisuuden kertomus, jolloin niitä ei erota novellista kuin toimittajan ilmoitus. Kokonaisuutena kirja muistuttaa hieman Valittuja paloja, joissa monenlainen kevyt proosa limittyy toisiinsa, eikä faktan ja fiktion rajaa lopulta aina edes erota.

Pieni juttukirja sisältää myös yhden kauhukertomuksen. "Aution talon kummitus" päättää kokoelman synkkään sävyyn. Se on nelisivuinen, hyvin perinteikäs nuotiokauhutarina. Kehyskertomuksessa keski-ikäinen amerikkalainen liikemies, joka on "kertonut seuraavan tositarinan", törmää junassa "luhistumisen partaalla" olevaan nuorukaiseen. Tämä kertoo tarinansa liikemiehelle. Yhdeksän vuotta aiemmin nuori mies oli ollut mukana järjestämässä erään salaisen opiskelijayhdistyksen initiaatiokoetta, jossa yhdistykseen tuoreet jäsenet joutuisivat vuorollaan viipymään kummitustalossa puoli tuntia. Kukaan alokkaista ei kuitenkaan ollut palannut, ja nuorukainen itse oli lähtenyt hakemaan heitä pois talosta. Sisältä hän oli löytänyt yhden tovereistaan hulluksi tulleena, takomassa räystäskourua verisellä vasaralla. Tarina päättyy loppukäänteeseen, jonka mukaan joka vuosi yksi koettelemuksesta hengissä selvinnyt on tullut samalla tavoin hulluksi – ja "Huomenna [– –] on yhdeksäs vuosipäivä, ja minä olen ainoa, joka vielä on elossa…"

"Aution talon kummitus" on tyypillinen lukemistotarina, klišeinen ja loppukäänteen varaan rakentuva kertakäyttökertomus. Se on juuri sellainen tarina, jonka voisi kuvitella kerrottavan kesäleirillä illan hämärryttyä. Tämän vuoksi siinä on myös omaa viehätystään. Kömpelö juoni aukkoineen (mitä muille taloon menneille tapahtui, ei kerrota, puhutaan vain niistä, jotka selvisivät odottaessaan ulkona) ikään kuin kuuluu lajiin, samoin kuin sinänsä täysin tarpeeton kehyskertomus. Lisäulottuvuuden pieni juttu saa kontekstistaan tässä kokoelmassa: kirjan kertomustenhan väitetään olevan totta… Siitä huolimatta teksti tekee mieli laittaa Tauno Karilaan nimiin. Vaikka tarina itsessään olisikin muualta kuultu (ja mikäpä klassinen kummitusjuttu ei lopulta olisi?), on sen ilmiasu, se miten tarina kerrotaan, hyvin kaunokirjallinen. "Aution talon kummitus" olisi voitu sisältönsä ja muotonsa puolesta aivan hyvin julkaista jossain aikansa lukemistolehdessäkin. Se on kaukana kadonneesta suomikauhun helmestä – se ei ole edes kovin hyvä kertomus – mutta mielenkiintoinen kuriositeetti se joka tapauksessa on.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Juri Nummelin: Re: Lovecraft


Juri Nummelin
Re: Lovecraft
Suomentajan huomautuksia
Helsinki: BoD – Books on Demand Gmbh, 2017 (copyright-merkintä 2016, julkaistu 2017)

Tämä on teksti, jota ei pitäisi olla. Ei tällaisia kirjoja pitäisi kritikoida. Toisaalta: ei tällaisia kirjojakaan pitäisi olla olemassa.

Olen hyvin iloinen, että niitä siitä huolimatta on.

Myönnän suhtautuneeni silmiä pyöritellen Juri Nummelinin tämänkertaiseen joulun tienoilla kasattuun pikkusähkökirjaan (kuten tekijä esipuheessaan mainitsee, samaa sarjaa ovat olleet edellisvuosien sanavarmennussanakokoelma velernic syoke mulnec ja Törky on törkyä, josta kirjoitin tuoreeltaan). Mikä tällaisen teoksen funktio on? Onko sille mitään tarvetta?

H. P. Lovecraftin essee "Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa" (Supernatural Horror in Literature) ilmestyi alun perin vuonna 1927 ja tekijä muokkasi sitä vuosina 1933–34. Tekstissään hän käy läpi yliluonnollisen ja oudon kirjallisuuden historiaa lähtien antiikin teksteistä, kulkien läpi goottilaisen romaanin ja lopettaen aikalaisiinsa. Esseetä on pidetty oleellisena kauhukirjallisuuden historian ja luonteen analyysina, jolla on paikkansa nykylukijankin tiekarttana. Esseen suomennosta saatiin odottaa. Vaikka Lovecraftin tuotantoa alettiin julkaista suomeksi 1988, ei hänen klassikkoesseetään käännetty ennen 2010-lukua – jolloin se sitten ilmestyikin kahtena eri käännöksenä. Näistä ensin ehti Juri Nummelinin suomennos, joka ilmestyi omana niteenään Savukeitaan kauhusarjassa 2013. Lovecraftin tekstin lisäksi kirja sisältää Nummelinin laajan selitysosion.

Nyt ilmestynyt Re: Lovecraft on näiden huomautusten erillislaitos.

Selityksissään Nummelin keskittyy Lovecraftin mainitsemiin kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa. Lovecraft ei esseessään juuri luonnehdi kirjailijoita vaan lähinnä pudottelee nimiä lukijan eteen. Ja näitä nimiä on paljon. Aikalaislukija varmasti tunnisti näistä monet, joten laajemmille esittelyille ei ollut tarvettakaan, mutta nykylukija ei ole aivan yhtä kotonaan unohtuneiden 1800-luvun ja 1900-luvun alun bestsellereiden, eksentristen ajattelijoiden ja Weird Talesin piirin kioskikirjailijoiden keskellä. Näin ollen suomentajan huomautukset ovat paitsi mielenkiintoinen syvennys varsinaiseen esseeseen myös tuiki tarpeellinen lisäinformaation ja kontekstin lähde.

Niin hyödyllisiä kuin Nummelinin huomautukset ovatkin Lovecraftin esseen ohessa, ei niiden julkaisemisen hyöty omana kokonaisuutenaan ole mitenkään itsestään selvää. Miksi kukaan haluaisi lukea pelkkiä irrallisia viitteitä? Kirjoittaja itse sanoo tällaisen teoksen olevan juuri sellainen, mitä hän itse haluaisi lukea. Selittelyn makua, ajattelin ensi alkuun. Myönnän silti olleeni väärässä. Tämä sirpaleinen kokoelma nimiä ja julkaisuvuosia on kiehtovaa luettavaa.

Lovecraftin esseen ohessa huomautukset muodostuivat vain pieniksi lisäyksiksi ja täydennyksiksi (kuten pitääkin). Näin erillään, ilman pohjatekstiä, ne kuitenkin luovat mielenkiintoisen jatkumon kirjailijoita ja näiden teoksia, joka poukkoilee ja vaihtaa suuntaa yllättäen ja josta kuitenkin muodostuu epätäydellisessä fragmentaarisuudessaan kiehtova kokonaisuus. Nimet ja aikakaudet seuraavat toisiaan, ja niiden välisiin selittämättömiin loikkauksiin lukija muodostaa omat tulkintansa ja siltansa. Itse huomasin pitäväni lukemisen ohessa listaa teoksista ja henkilöistä, joihin pitää jatkossa tutustua paremmin. Tämä siitäkin huolimatta, että olen lukenut alkuperäisen Lovecraft-niteen ja muistaakseni silloinkin kirjoitelleeni muistiinpanoja kiinnostavista nimistä. Nummelinin selityskokoelma muodostuukin eräänlaiseksi kommentoiduksi lukulistaksi.

Tätä kirjavinkkiluonnetta korostaa se, että Nummelin on päivittänyt tekstejään ajantasalle. Vuoden 2013 jälkeen monia Lovecraftin mainitsemista teoksista on suomennettu (etenkin Walpolen Otranton linna, Lewisin Munkki, Radcliffen Udolpho ja Sadelehdon toimittama Wendigo-antologia). Nämä lisäykset ovat oleellisia ja pitävät tekstit relevantteina. Joitain pieniä puutteita huomasin, mutta nämä todellakin ovat pieniä – kuten esimerkiksi että W. W. Jacobsin "Monkey's Paw"-novellista on ilmestynyt uusi suomennos Portissa 2/2014. Tai että Charles Dickensin "Ratavahdin" sisältäneen Mugbyn rautatie-haaran toinen laitos ilmestyi nimellä Mugbyn risteys ja sen suomentaja oli nimimerkki Suonio, ei Soinio kuten Nummelinilla, ja nimimerkin taakse kätkeytyy tuleva professori Julius Krohn, ei hänen poikansa Kaarle joka oli kirjan ilmemisen aikaan 3-vuotias.

Re: Lovecraft on outo pieni julkaisu, jota moni ei tule ikinä löytämään ja jonka arvoa vielä harvempi osaa ymmärtää. On silti hienoa, että se on olemassa.