keskiviikko 6. maaliskuuta 2024

Luettua: helmikuu 2024

Helmi Krohn: Jack London. Elämä. Helsinki 1925: Otava. 159 s.

Helmi Krohn se ehti kirjoittaa monenmoista, niin kuin Jack Londonin elämäkerran (Otava 1925). Alaotsikko "Elämä" on tarkka, sillä Krohn ei juurikaan anna huomiota Londonin teoksille vaan keskittyy nimenomaisesti hänen elämänvaiheidensa kronikointiin.

Krohnilla on ollut käytössä vähäinen lähdeaineisto, mikä ei tietenkään ole yllättävää alle kymmenen vuotta Londonin kuoleman jälkeen. Hän mainitsee lähteikseen Londonin Charmian-lesken elämäkerran miehestään, ruotsalaisen(?) Osborne Le Moinen "herkällä ymmärryksellä kirjoitetun" teoksen sekä Londonin omat elämäkerralliset tai sellaisiksi osin tulkittavat kirjoitukset. Tällainen materiaali aiheuttaa tietysti sen, että kovin kriittinen ei Krohninkaan kirja voi olla. Tuleekin vahva tunne, että kirjoittaja on ollut kohteensa valloissa ja ihastunut tämän hahmoon niin, että on päätynyt välittämään lähinnä hyvin kiillotettua kuvaa. Eikä siinäkään välttämättä mitään vikaa ole, lukija vain saa pitää tuntosarvet pystyssä. Eipä Krohnin kirjaa enää kukaan varmasti luekaan kuin historiallisena kuriositeettina; tietolähteitä on varmempiakin.

Krohnia ymmärtää sikälikin, että London oli hänen maailmankuvaansa täydellisesti sopiva henkilö. Luontoa ja toverillisuutta korostanut London päätyi Suomessakin nopeasti "nuortenkirjailijaksi" ja oli sellaisena monen mielestä hieno esikuva ja malli kasvavalle nuorisolle. London oli elämänsä aikana monessa mukana – töissä merillä, seikkaili myöhemmin sotakirjeenvaihtajana, oli kansaa innostava sosialisti ja vaikuttava puhuja, ahkera ja työmoraaliltaan piinkova kirjailija, maanviljelijä ja luonnonystävä. Krohnille Londonin painoarvoa tuntuu entisestään lisäävän nuoruudenaikaiset ikävät kokemukset väkijuomien parissa. Raittiusihmisenäkin tunnettu Krohn käyttää Londonia häpeilemättä varoittavana esimerkkinä.


The Doyle Diary. The Last Great Conan Doyle Mystery. With a Holmesian Investigation into The Strange and Curious Case of Charles Altamont Doyle. New York & London 1978: Paddington Press. 91 s.

Teoksella on pitkä mutta kuvaava nimi: The Doyle Diary. The Last Great Conan Doyle Mystery. With a Holmesin Investigation into The Strange and Curious Case of Charles Altamont Doyle. Kyseessä on kahtalainen kirja. Valtaosan siitä muodostaa faksimile C. A. Doylen luonnoskirjasta vuodelta 1889. Sitä edeltää Michael Bakerin pitkä johdantoessee, jossa hän yrittää avata Doylen taustoja.

Charles Altamont Doyle tunnetaan nykyään lähinnä Arthur Conan Doylen isänä. Hän oli myös lahjakas ja työteliäs kuvittaja, joka kuvitti muun muassa poikansa ensimmäisen Sherlock Holmes -kertomuksen A Study in Scarlet. Kuvataiteilijoita perheessä oli enemmänkin: Charlesin isä John oli kuuluisa poliittisten pilakuvien tekijä, veli Dicky maineikas Punch-lehden kuvittaja ja kaksi muutakin veljeä taidemaalareina nimekkäitä. Charles kuitenkin on jäänyt historiassa heidän jalkoihinsa, ja ACD:kin mainitsee hänestä muistelmissaan kovin hämärästi vaikka toki myös ylistäen.

Tähän kirjaan sisältyvä luonnoskirja ilmestyi julkisuuteen vasta 1977, jolloin se löytyi erään englantilaisrouvan hallusta. Siihen asti Charles Doylen maalauksia ja piirroksia oli ollut nähtävillä lähinnä muutamissa edellisen vuosisadan painatteissa ja suvun kotien seinillä. Esseessään Baker ottaa ikään kuin Sherlock Holmesin keinot käyttöön ja koettaa selvittää, kuka Charles oli ja miksi hänet unohdettiin. Luonnoskirja (jollaisia Doyle teki useita) on tehty Sunnysiden mielisairaalassa, jossa Doyle vietti pitkiä aikoja. Nykyään tiedetään, varmaankin pitkälti Bakerin ansiosta, että syynä oli alkoholismi ja mahdollisesti sen puhkaisema epilepsia.

Luonnoskirja paljastaa että lahjakas kuvittaja eli vaihtelevissa mielialoissa sairaalassa. Paikoin kuvissa valmistaudutaan kuolemaan, mutta toisaalta suurin osa sisällöstä on kepeää satufantasiaa. Toistuvia aiheita ovat etenkin keijut ja muu pikkuväki, jota kuvataan luontokappaleiden, kasvien ja eläinten, seurassa. Doylen tyylistä tulee itselleni mieleen vahvasti Elsa Beskowin työt. Paljon on myös melko realistisia kuvia sekä karikatyyrisimpiä hahmotelmia. Runsaat oheistekstit osoittavat Charles Doylen alttiutta kekseliäisiin sanaleikkeihin.


Juha Keränen (toim.): Biblia PauperumVaattojärvi 1984: Juha Keränen. 28 s.

1980-luvun alku oli zinejen, erilaisten nyrkkipajalehtien huippuaikaa. Lämpimimmin muistellaan etenkin punkzinejä, mutta osattiin sitä muillakin aloilla. Suomessa scififandom aktivoitui ja on sittemminkin kukoistanut seuralehtien kautta – turkulaisten Spin, sitten Ursan Aikakone – mutta onpa vuosien varrella ilmestynyt paljon yksityisyrittäjienkin lehtiä.

Ensimmäisenä ehti varmaankin Juha Keränen (kaikista mahdollisista paikoista Vaattojärveltä!). 1981 ilmestyi hänen Finnish Science Fiction -lehtensä, joka sisälsi hänen omia novellejaan (eli onko se kuitenkin novellikokoelma?). Kolme vuotta myöhemmin ilmestyneessä Biblia Pauperumissa Keräsen rinnalla on joukko muitakin varhaisen fandomin tekijänimiä.

Biblia Pauperum -nimellä viitataan yleensä keskiaikaisiin, lukutaidottomille tarkoitettuihin julkaisuihin, joissa Raamatun kertomuksia esitellään pelkillä kuvilla. Keräsen Biblia sen sijaan on kokoelma "pehmeämpiä sekä jopa avant gardeen yltäviä Jumala-aiheisia science fiction -novelleja". Näkökulmasta kertoo motoksi valittu Juice Leskisen "Kuinka Jumalaa pilkataan" -lauluteksti. Lehteä kehystää kaksi toisiinsa liittyvää kertomusta elostelevasta Jumalasta, joka enkelien hässimisen välissä luo maailman. Tekijänimen Sikailija-Sid taakse kätkeytyy toimittaja Keränen, joka sittemminkin on tunnettu usein SidSid Keräsenä.

Aihetta käsittelevät myös kekseliäänkömpelösti sekä Anetta Meriranta että Mika Niemi, tyypillisen anarkistisesti Toni Jerrman, julkaisun parhaassa tekstissä Veikko Rekunen. Sitä avantgardea lienee Tuomas Kilven visvainen proosaruno. Lisäksi on Keräsen ja Kivi Larmolan allegorinen länkkärisarjis Jesse James, kääntäjä. Kuvituksesta vastaavat esimerkiksi Pekka A. Manninen ja Antti Vaartimo.

Loppuun on vielä nyysitty Ilta-Sanomista Juicen pakina ehtaan zinetyyliin.


Margalit Fox: Conan Doyle for the Defence. Sensational Murder, the Quest for Justice & the World's Greatest Detective Writer. Bath 2019: Oakhill Publishing. 7 t 33 min. Luk. Crawford Logan.

Ei ole yllättävää, että Sherlock Holmesilla maineensa (ja omaisuutensa) luoneelle Arthur Conan Doylelle sateli ihailijakirjeiden seassa myös pyyntöjä auttaa rikosasioissa. Yllättävämpää sen sijaan on, että Doyle tarttui joihinkin noista tarjouksista ja oli jopa selvittämässä kahta melko isoa tapausta. Kummassakin niistä oli kyse syyttömänä tuomitun, ulkomaalaistaustaisen miehen vapauttamisesta vankilasta. Tunnetumpi on 1900-luvun alun tapaus, jossa Doyle auttoi intialaissukuista lakimiestä, George Edaljia, kun tämä tuomittiin eläinten silpomisesta ja oman perheensä häirinnästä. Myöhempi, liki kaksikymmentä vuotta kestänyt ja vain hetki ennen Doylen kuolemaa päätökseen yltänyt oli Oscar Slaterin juttu.

Margalit Foxin Conan Doyle for the Defence (2018; äänikirja 2019) käy ansiokkaasti läpi koko tapauksen. Alkupisteenä on rikkaan vanhuksen brutaali murha Glasgow'ssa 1908. Erinäisten ikävien sattumien perusteella teosta epäiltiin, vangittiin ja tuomittiin Saksasta kotoisin ollut juutalainen Slater, joka harjoitti uhkapeliä, monenlaista hämärää tavaranvälitystä ja mahdollisesti paritusta. Siinä oli viktoriaanisen ajan kasvateille monta hyvää syytä tuomioon, vaikka todisteet lopulta puhuivat Slateria vastaan. Fox käy näitä syitä läpi: ensimmäistä maailmansotaa edeltävän Britannian moraalikäsitykset, antisemitismi, muukalaispelko ja myöhemmin sitten mainittu sota ja saksalaisuuden mörkö. Doyle ajautui kuvioon mukaan Slaterin pyydettyä häneltä apua viestillä, jonka toinen vanki salakuljetti ulos suussaan. Lopulta Doylen rooli Slaterin vapautuksessa oli merkittävä, ja tapauksena johdosta Britanniaan syntyivät esimerkiksi vetoomustuomioistuin. Miehet tapasivat toisensa naamatusten vain kerran, ja jälkipyykistä tuli katkera, kun heidän näkemyksensä rahasta eivät kohdanneet.

Foxin kirjassa Slaterin tuomio on punainen lanka, jonka ympärille punotaan muita aiheita. Sekä Slaterin että Doylen taustat saavat tietenkin lukunsa, mutta läpi käydään myös silloista tuomiokäytäntöä, vankilaelämää, Edaljin tapausta, Slaterin kirjeenvaihtoa sukunsa kanssa jne. Äänikirja on miellyttävä, mutta huomasin usein kaipaavani lähdeluettelo silmien eteen.


Martti Haavio: Voittoisa ratsastaja. Välähdyksiä suurista miehistä. Porvoo 1928: WSOY. 194 s. W.S.O.Y:n koululaiskirjasto n:o 50.

"Miten kumman kauan nuo akat miehiksi saavat tehdä hallaa Suomen kansan keskuudessa, ennenkuin terve reaktio nousee." Näin kirjoittaa Martti Haavio kirjassaan Voittoisa ratsastaja. Välähdyksiä suurista miehistä. Vuonna 1928 Haavio oli julkaissut jo pari varhaiskauden runokokoelmaansa, mutta tieteellinen ura oli vielä edessä päin. Nykylukija tunnistaa tyypin jo ennen kuin muistaa Haavion kuuluneen suojeluskuntaan ja AKS:aan.

No joo, totuuden nimissä Voittoisa ratsastaja ei ole mikään kadotetun miehisyyden puolesta itkevä manifesti. Se on kokoelma pienoiselämäkerrallisia esseitä, joissa Haavio haluaa "välittää Suomen koulupojille ja -tytöille" miehiä, jotka ovat olleet hänelle itselleen "henkilökohtainen elämys". Osa teksteistä on ilmestynyt aiemmin Nuori Voima -lehdessä. 14 valitun joukossa on luonnollisesti paljon kirjailijoita – seikkailijat Kipling ja London; pohjoismaalaiset Holberg, Björnson, Ibsen, Hamsun; suomesta hieman yllättäen kansankirjailijat Päivärinta ja Meriläinen sekä murrepakinoitsija Nortamo – mutta mahtuupa mukaan myös Arabian Lawrence, folkloristi Axel Olrik ja antropologi Leo Frobenius. Joskus Haavio tosiaan kertoo tiiviin elämäkerran, niin kuin Londonin tapauksessa, ja korostaa ilmeisesti itseään säväyttäneitä miehuullisuuden osoituksia, kuten matkaamista ja muiden odotuksien uhmaamista. Joskus taas hänen tekstinsä on lähempänä kulttuurihistoriallista esseistiikkaa, vaikkapa käydessään läpi Diderot'n sanakirjaurakkaa tai kertoessaan kohtaamisesta Meriläisen kanssa tai esitellessään Kalevipoegin syntyä.

Voittoisan ratsastajan voi lukea vanhentuneena, ja siten koomisenakin, miehuullisuuden ylistyksenä mutta myös mielenkiintoisena vilkaisuna tulevan "suuren miehen" nuoruudenajatuksiin. Ja onpa sillä yhä arvoa ihan itsenäänkin – Wikipedia ei kerro näitä tarinoita ollenkaan yhtä lennokkaasti.


Hertta Vierula: Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta. Hämeenlinna 2020: Karisto. 69 s. Kuv. Broci.

Hertta Vierulan Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta vaikuttaa ensisilmäyksellä olevan kokoelma nuorille suunnattuja kauhunovelleja. Nopeasti käy selväksi, että se on hyvin rajattu näkökulma. Vierulan kertomukset liikkuvat pikemminkin synkän fantasian nyrjähtäneillä sivupoluilla, missä asioita ei tuomita "yliluonnolliseksi" vain siksi ettei se ole mahdollista lukijan arkitodellisuudessa.

Vierulan kieli on toisaalta tiukasti hallittua, toteavaa, iskevää – ei aivan vuosituhannen vaihteen suomalaisproosan sähkösanomatyyliä muttei kovin kaukanakaan siitä. Toisaalta se kuitenkin on runollista, vahvoja mielikuvia ja aistivaikutelmia luovaa kuvavyöryä. Tarinoissa kerrotaan maailmasta, joka lähes on omamme mutta jonka lävistää jokin vieras elementti – kelluvaa ruumista ihasteleva olento vedenpohjassa, lähimetsässä odotteleva peikko, ihmisiä ennalta pelastava kassialma tai roolipeliksi muuttuva lapsenelämä. Parhaimmillaan Vierulan intensiiviset tunnelmoinnit ovat hyvin vaikuttavia, huonoimmillaankin hieman tyhjiä mutta kauniita.

Miksi Kuollutta tyttöä tekisi mieli pitää nuorten- tai peräti lastenkirjana? Ensinnä se on kuvakirja – kannessa kuvittaja Brocin nimi on rinnakkain Vierulan kanssa. Kuvia on vain yksi joka tarinaa kohden, mutta kirjan tavallista isompi sivukoko lienee valittu juuri kuvat edellä. Isohkoista sivuista johtuen kirja on ohut, 69 sivua. Normaaleilla mitoilla, isommalla kirjasimella ja harvemmalla ladonnalla kirja olisi kuitenkin paljon paksumpi; moniko nuori lukija on huijattu lukemaan täysimittainen teos pienen sivumäärän avulla? Kolmas syy on kirjan alaotsikko, joka vie ajatukset välittömästi Magdalena Hain Uhriniituntakaisesta kertoviin novellikokoelmiin. Se on harmi, koska tyylilaji on tyystin toinen. Muutenkin jaettu tapahtumapaikka tuntuu turhalta gimmickiltä, sillä yhdistäviä elementtejä tarinoissa on hyvin vähän.


Juri Nummelin: Vaikea lajiKirjoittajan muistelmia. Turku 2024: Kustantamo Helmivyö. 348 s.

Muuttokiireisen talviloman aikana on ollut suorastaan nautinnollista lukea Juri Nummelinin tuoretta Vaikea laji -kirjaa. Se on monipuolinen kokoelma monipuolisen kirjoittajan muistoja ja vaiheita. Perinteinen muistelmateos se ei ole vaan palapelimäinen sarja kaikenlaista uran varrelta. Muuta ei oikein voisi kuvitellakaan Nummelinin kohdalla, sillä hän on ehtinyt olla paitsi kirjoittaja ja kirjailija myös toimittaja (sanan monissa merkityksissä), kustantaja ja ylipäänsä merkittävä tekijäpersoona kirjallisuuden vähemmän tunnettujen reuna-alueiden kartoittajana ja arvonnostajana.

Kirjan viitisenkymmentä esseetä ovat isolta osin ilmestyneet aiemmin Nummelinin blogissa tai hänen teostensa esipuheena tms., mutta lähes aina tekstejä on päivitetty ja muokattua uudelleenjulkaisua varten. Joskus muutokset ovat merkittäviäkin päivityksiä ja joskus valitettavasti jäävät hieman puolitiehen, kun kieli paljastaa tekstin olevan vanhempaa perua, vaikka se yrittääkin esiintyä ajankohtaisena. Sellaiset kohdat ovat kuitenkin vähäiset ja niihin puuttuminen lähinnä nillitystä.

Vaikea laji on henkilökohtaisesta vinkkelistään huolimatta yhdenlainen kuva myös 2000-luvun muuttuneesta julkaisu- ja kirjallisuusmaailmasta. Muutosta korostaa etenkin jälkisanat, joissa muistutetaan lajin lisäksi vaikeaa olevan myös aika. Pienen yleisön ja vähäisen somenäkyvyyden kirjallisuutta julkaistaan aina vain nihkeämmin, äänikirjoja senkin edestä. Tekijä ei enää (vieläkään?) oikeasti tienaa työllään, ja apurahoja ei saa edes entiseen malliin. Muutos 2000-luvun alun tv-haastatteluista, kun Nummelin julkaisi amerikkalaista kioskidekkaria käsittelevän teoksensa, ja omista fanzineistä nykytilaan, jossa kirjailija yhä useammin saa julkaista itse taiten tekemänsä kirjan, koska se ei kuitenkaan myy tai näy somessa, on surullinen. Onneksi Nummelin kuitenkin jaksaa, viitsii ja kykenee.

(Mikael X. Messin kirjat pitäisi saada äänikirjoina.)

Katsottua: helmikuu 2024

Daniel Lee: Black Mask. Tsui Hark: Black Mask 2: City of Masks

Elokuvamaailmassa ei ole paljon ysärimpää kuin kepeä toimintarytke scifimiljöössä, jossa kaikilla on aurinkolasit. Hollywood tuotti niitä liudan, mutta osattiin sitä muuallakin. Daniel Leen ohjaama Black Mask (黑俠, 1996) on tyylipuhasta Hongkong-actionia, mutta samalla se on myös supersankarielokuva. Li Chi-Takin sarjakuvaan perustuva elokuva kertoo geneettisesti parannellusta entisestä supersotilaasta, joka yrittää löytää taas inhimillisyytensä työskentelemällä kirjastoapulaisena. Yllätys, yllätys, hän kuitenkin päätyy osaksi väkivaltaista huumejengien yhteenottoa ja lopulta kaltaisiaan vastaan. Black Mask etenee hurjaa vauhtia. Sarjakuvan rytmi on saatu eloon paremmin kuin monessakaan länsimaisessa yritelmässä. Visuaalisuutta korostavat vinot kuvakulmat, räikeä värimaailma ja sopivan liioiteltuina ryöppyävät veripisarat. Moni kuvallinen kikka ja musiikillinen varjo kumartaa myös varhaisten tv-sarjojen suuntaan; etenkin Green Hornet mainitaan usein ja siitä varsinkin Bruce Leen esittämä hahmo Kato. Jet Li pääosassa on tietysti paljon Leetä kovempi, vaikkei hänen akrobatiansa pääse edes aivan oikeuksiinsa nopeaksi leikatussa elokuvassa.

Ykkösosan tuottaja–käsikirjoittaja Tsui Hark siirtyi ohjaamaan jatko-osassa. Black Mask 2: City of Masks (黑俠II, 2002) korvaa Jet Lin esikoisroolinsa tekevällä Andy Onilla ja kaikki muut länsimaisilla näyttelijöillä. Itse asiassa elokuva on filmattu suoraan englanninkielelle, ja tyylilaji on entistä enemmän supersankarielokuvan ja kulissit scifiä. Ohjaaja tuo mukanaan vahvan visuaalisen leikin, joka yhdistyy halpahintaiseen 90-lukulaiseen estetiikkaan. Hämmentävää on, miten amerikkalaisilta vei vielä puolen kymmentä vuotta löytää sama svengi omille supersankareilleen. Black Mask 2 yhdistää PS1-grafiikan kumipukuhirviöihin ja kömpelöön garderobiscifiin, jossa riittää, että näyttää suurin piirtein futiristiselta. Kamera heiluu ja kulkee ja kaikki on tyyliteltyä, mutta amerikkalaiset kantavat mukanaan lapsellista kaapelikanavaestetiikkaa. Kai elokuvassa jokin tarina on, mutta kuka siitä väittää; modifoituja vapaapainijota, tekijänoikeusselkkauksia ja efektipahiksia – tarina on alisteinen mätkeelle.


Pierre Salvadori: Hinnasta viis. François Ozon: Potiche – aivovaimo

Pierre Salvadorin Hinnasta viis (Hors de prix, 2006) alkaa kuin perinteikäs romanttinen väärinkäsitysten komedia, kehittyy melkein veijaritarinaksi ja päättyy sokerihuurrettuun, vain hieman ironiseen pumpuliin. Rikkaiden vanhempien miesten rinnalla elintasonousua jahtaava nainen hullaantuu hotellin baarissa nuorempaan mutta vielä rikkaampaan mieheen. Vaan tämäpä onkin todellisuudessa vain hotellin rivityöläinen vaikka myötäileekin toisen erhettä. Naista kiinnostaa lähinnä raha, mutta miespä rakastuu ja on valmis maksamaan hänen seurastaan, monin tavoin. Elokuva on tehty tyylikkäästi ja joiltain painotuksiltaan oivaltavastikin; romantiikka häilyy välillä lähelle tragediaa, kun hyväksikäyttö ja pakkomielle kohtaavat. Käsittelytapa on kuitenkin lopulta satiirinen.

Satiiri on myös François Ozonin Potiche – aivovaimo (2010), joskin paljon räikeämpi. 1977 sateenvarjotehtaan rikas johtaja joutuu lakkoilijoiden vangitsemaksi, ja hänen edustusvaimonsa alkaa pyörittää ja uudistaa tehdasta vapautumisen hintana. Apuna hänellä on nuoruuden intohimon kohde, työläistaustainen pormestari ja sekalainen joukko omia tyhjäntoimittajalapsia (joista yksi on tietämättään ehkä avioitumassa siskonsa kanssa) ja miehen sivusuhdesihteeriä. Puoliso–johtajan saappaisiin hyppääminen rinnastuu työntekijöiden lakkoon – kummassakin on kyse kapinasta esimiehen valtaa kohtaan. Elokuva on armoton porvaria ja patriarkaattia kohtaan, mutta tekee sen sellaisella tyylitellyllä ivalla, että vastaansanominen on vaikeaa. Ozonin tyyli ei lopulta ole kovin kaukana Aki Kaurismäestä, vaikka heidän elokuviensa temperamentit ja sanataajuudet ovatkin aivan vastakkaiset. Siirtymät farssin ja melodraaman välillä ovat saumattomia. Toisaalta farssi uhkaa välillä luiskahtaa saarnaavan alleviivailun puolelle; varsinkin lopun vaalikampanjajaksossa Potiche tuntuu menettävän otettaan aikalailla.


John Carpenter: Usva. Rupert Wainwright: Usva

John Carpenterin Usva (The Fog, 1980) aukeaa moneen suuntaan. Se on leimallisesti alkavan vuosikymmenen kauhuelokuva: yliluonnollisuuksia, sarjakuvamaista visuaalisuutta, voimakkaita erikoisefektejä, vähän hönö meininki. Toisaalta se sijaitsee jossain klassisen kauhutarinan ja modernin slasher-iloittelun välissä. Lisäksi se on kansanperinnekauhua, jossa on yllättävän voimakas paikallishistorian ja folkloren tuntu, vaikka yhteydet todellisiin tapahtumiin ovatkin vain viitteelliset. Tarinassa pohjoiskalifornialainen rannikkokylä ottaa vastaan paitsi syntymäpäivänsä myös mereltä nousevan hehkuvan sumurintaman ja sen mukanaan tuoman aavelaivan, jonka kyytiläiset ovat tulossa kostamaan sadan vuoden takaisen vääryyden. Vastaanottokomiteaan kuuluu joukko paikallisia kuin Stephen Kingin kertomuksessa. Heidän juonteistaan muodostuu odottava, aidon kummitusjutun tunnelma, jota ajoittaiset hyppysäikyt eivät pilaa – tai se että zombejahan ne elokuvassa oikeastaan ovat. Myös ensemble-näyttelijästö on vakuuttava.

2005 Rupert Wainwright ohjasi aiheesta oman versionsa; Carpenter ja alkuperäisen kirjoittaja–tuottaja Debra Hill olivat tälläkin kertaa tuottamassa. Perusidea on pidetty ennallaan, mutta sijainti siirretty hieman pohjoisemmas, Oregoniin ja hahmoista on tehty nuorempia (tai ainakin nätimpiä), mikä vaikuttaa yllättävän paljon. Elokuva tuntuu heti alusta asti teinislasherilta, jossa persoonattomat hahmot haahuilevat ja silloin tällöin kuolevat. Myös kansantarinamainen tausta on vaihtunut geneerisempään modernin kauhun kuvastoon. Se merkitsee liian usein hengettömyyttä ja yhdentekevyyttä. Onneksi sentään satavuotiaat zombit ovat alkuperäistä näyttävämpiä. Kaikki kuitenkin tuntuu lähinnä turhalta.


Christian Nyby & Howard Hawks: "Se" toisesta maailmasta

John W. Campbellin tieteiskauhukertomus "Who Goes There?" ei ollut kummoinen juttu skenen ulkopuolella, kun se ilmestyi Astounding Science Fiction -lehdessä 1938. Se jäi osaksi pop-historiaa, kun Christian Nyby filmasi (käytännössä tuottajaksi merkityn Howard Hawksin kanssa) sen nimellä The Thing from Another World (1951; suom. "Se" toisesta maailmasta). Amerikkalaisten tutkimusryhmä löytää Alaskasta lentävän lautasen. Löydetään kuitenkin myös syväjäädytetty olento, joka otetaan säilöön tukikohtaan. Vaan sepä onkin kasvi (vs. eläin), joka ruokkii itseään toisten eliöiden verellä. Vaikka tietyt miehistön jäsenet nousevat muita oleellisimmiksi, on kyse pohjimmiltaan yhteisön puolustautumisesta yhteistä vihollista kohtaan. Kylmän sodan henki on vahvana läsnä. Tilanne aiheuttaa jännitteitä miehistön joukossa, etenkin sotilaiden ja tieteilijöiden välillä (edelliset tietysti ovat oikeassa eliminoidessaan tuntemattoman). Tunnelma vaikuttaa katsojaankin – kunnes olento näyttäytyy. Degeneroitunut Frankenstein-maski ei ole ikääntynyt kovin hyvin. Iso näyttelijä rooliasussa ei vakuuta enää, vaikka häntä käytetäänkin säästeliäästi. Suurin osa elokuvaa onkin lähinnä dialogia ahtaissa sisätiloissa, melkein kamarinäytelmän malliin. Tyyli on vanhentunut, mutta ideat ovat vereviä edelleen.


John Carpenter: The Thing  "Se" jostakin. Matthijs van Heijningen jr.: The Thing

John Carpenterin elokuvaa The Thing – "Se" jostakin (1982) pidetään yleensä yhtenä parhaista uusintafilmatisoinneista. Verrattuna Nybyn ja Hawksin 50-luvun tulkintaan se onkin ylivertainen. Elokuvia ei kuitenkaan pitäisi vertailla toisiinsa, vaikka niillä on sama pohjateksti, Campbellin kertomus. Siinä missä aiempi elokuva teki olennosta aivan omansa (ja omanlaisensa symbolin), Carpenter pysyy hyvin lähellä alkuperäistä tarinaa. Tapahtumat sijoittuvat Etelämantereella, hahmot muistuttavat Campbellin omia. Hirviö ei ole inhimillinen kasvi vaan muodonmuuttaja, joka sulattaa muita eliöitä itseensä ja joka pystyy toisintamaan näiden muodon. Arvuuttelu siitä, kuka olento kulloinkin on, tekee tilanteesta vainoharhaisen psykologisen pelin aina katkeraan loppuun asti. Elokuvassa sitä tasaa Rob Bottinin edelleen upeat erikoisefektit, joissa vanha kunnon käsityö ja kehokauhuvisiot saavat loistaa ja jotka tuovat hieman huumoria (joskaan ei kaikkia miellyttävää) synkkään tarinaan.

Carpenter lisäsi tarinaan norjalaisen retkikunnan, joka on löytänyt olennon jo aiemmin ja päässyt perille sen luonnosta. Tämä antoi pohjan seuraavalle The Thing -nimiselle elokuvalle (2011; ohj. Matthijs van Heijningen jr.). Se on esiosa edelliselle ja kertoo juuri tuosta norjalaisten ryhmästä ja heidän synkästä löydöstään. Mukaan on tietysti täytynyt saada amerikkalaisiakin, ettei koko elokuvan ajan tarvitsisi kuunnella ulkomaankieltä. Antarktikselta löytyy avaruusalus ja 100 000 vuotta sitten jäätynyt olento. Valitettavasti se ei ole Campbellin versio, jolla oli kolme punaista silmää ja siniset lonkerot hiusten paikalla. The Thing on sitä sorttia 2000-luvun kauhua, jossa haahuillaan paljon heiluva kameran kanssa ahtaasti rajatuissa kuvissa ja kuunnellaan viulucrescendoja. Hirviötehosteissa on lihallista tehoa, mutta kieppuvat digitaalihahmot eivät tavoita Bottinin aikaansaannosten riemukkuutta Esiosuudestaan huolimatta tarina toistaa niin pitkälti entistä tarinaa, että sitä voi pitää myös uudelleenfilmatisointina.

Seuraavaksi joku voisi tehdä jatko-osan vuoden 1951 elokuvalle.


Robert Guédiguia: Kilimanjaron lumet. Matthijs van Heijningen jr.: The Thing

Robert Guédiguian elokuva Kilimanjaron lumet (Les neiges du Kilimanjaro, 2011) on kaunis ja todistusvoimainen elokuva yhteisöstä, välittämisestä, solidaarisuudesta, inhimillisyydestä. Samalla on yhteiskunnallinen satu. Se kertoo joukosta ihmisiä, joiden tarinat kietoutuvat toisiinsa yllättävästikin. Keskipisteessä on ikääntyvä työläispariskunta, etenkin satamasta potkut saava pitkäaikainen ay-johtaja. Potkuista ja epävarmasta taloudellisesta tilanteesta huolimatta elämä näyttöä hyvältä, on jälkeläiset ja ystävät. Sitten turvallisuuden tunne hajoaa, kun pariskunta joutuu ystävineen ryöstön kohteeksi. Merkitykset tuntuvat katoavan kunnes löytyvät taas. Kilimanjaron lumet on syvästi humaani elokuva. Jean-Pierre Darrousinin läsnäolo vie ajatukset heti Aki Kaurismäkeen, mutta yhtäläisyyksiä on enemmänkin: Guédiguianin elokuvassa on samaa syvää ihmisen ymmärrystä kuin Kaurismäellä. Ei vain "tavallisen ihmisen" tukemista vaan heikomman puolesta taistelua. Kilimanjaron lumet voisi helposti lipsahtaa sentimentaaliseksi ja saarnaavaksi. Se kuitenkin onnistuu liki mahdottomassa ja selviää loppuun asti aidosti koskettavana ja elämään uskovana.

Melkein – vain melkein – päinvastoin tekee Damien Odoulin Richard O:n tarina (L'histoire de Richard O, 2007). Mitä kaikkea kuuluu ranskalaiseen tekotaiteelliseen elokuvaan? Hämärä juoni, mukasyvällistä pohdintaa elämän merkityksestä, seksiä. Voilà, Richard O. Nimihenkilö on tyhjäntoimittaja, joka löytää elämälleen tarkoituksen naisista. Ihan sama kenestä, kunhan pääsee panemaan mahdollisimman paljon. Mistään pickup artistista ei sentään ole kyse. Tai en minä tiedä – tarinaa koossa pitävät rihmat ovat aika ohuita. Reilun tunnin elokuvasta iso osa menee alastomien ruumiiden ähellykseen; ja se on sitten ihan aitoa ähellystä. Elimet näytetään niin kuin ne ovat. Syvemmät merkitykset karkaavat. Jonkinlainen moraali lienee päähenkilön parhaan, ainoan oikean ystävän kohtalo. Isokokoinen ja erikoisenoloinen lurkki löytää elämänsä rakkauden (huonoa suomea puhuvasta naisesta) olemalla oma itsensä ja yrittämättä liikoja. Richard O on melko tyhjä elokuva, mutta ainakin kuvaus on kaunista, kaikessa tekotaiteellisuudessaankin.


Dario Argento: GialloOopperan kummitus

Dario Argento sai 1970–80-lukujen verisillä rikos- ja kauhuelokuvillaan alan legendan maineen. Itse en ole koskaan osannut innostua niistä. Vuoden 2009 Giallo on nimeään myöten Argentolle kirjoitettu mutta ei valitettavasti edes hänen kultakautensa veroinen. Giallo on mitäänsanomaton ja tavanomainen sarjamurhaajaelokuva, jossa amerikkalainen etsivä tutkii Italian Torinossa liikkuvaa sarjamurhaajaa. Taksinkuljettajana toimiva murhaaja vie kauniita kyytiläisiään silvottavaksi, kuvattavaksi ja tapettavaksi. Ja siinäpä se. Tarinassa ei ole ihmeellisyyksiä, Adrian Brody ja Emmanuelle Seigner lähinnä ylinäyttelevät päärooliensa läpi (Brody on salanimen ja lateksin turvissa myös murhaaja ja hänenä lähinnä naurettava) ja Argentoon yleensä liitettävät verisyydetkin tuntuvat rutiinilta (ja ovat usein tosi kömpelöitä). Klassisten slashereidensa sijaan hän on ohjannu Giallossa jonkinlaisen post-Saw-kidutuspornon ja eurodekkarin idioottilapsen.

Kummoinen ei ole varhaisempi Oopperan kummituskaan (Il fantasma dell'opera, 1998). En ylipäätään ymmärrä Gaston Leroux'n alkuperäisromaanin kestävää suosiota – se on semmoinen mélodrame gothique light. Silti siitä on tullut kauhuromanttisen elokuvan peruskuvastoa. Argenton visio aiheesta on tasapainoton ja kärsii identiteettikriisistä. Se on oikeasti aika komean näköistä epookkia, pikkuisen roiskuavaa splatteria, hahmojen runsauteen hukkuvaa teatraalisuutta, steampunk-rotanmetsästäjiä, tilkkeeksi hieman dekkarointia ja epämiellyttävä määrä ohjaajan tyttären tissejä (toki muittenkin), koska tämä ei osaa näytellä muuta. Tarina Pariisin suuren oopperan alla katakombeissa elelevästä epäsikiöstä, joka rakastuu nuoreen laulajattareen, on suurin piirtein entisensä (paitsi että mies on ihan nätti mutta käyttäytyy kuin rottien kasvattama). Irrallisten palasten keko ei vain pysy koossa, mutta eipä se ole sitä tehnyt aiemmissakaan filmatisoinneissa. Jotain ehdottomasti hyvääkin: Ennio Morriconen muusiikissa on pari hienoa teemaa, vaikka hänenkin osuutensa jää turhan tavanomaiseksi. Julian Sandsia on kuitenkin aina mukava katsella.


Jerry Schatzenberg: Joe Tynanin kiusaukset. Jerry Zaks: Marvinin tyttäret

Juuri kun kaipasin jotain poliittista 70-luvulta, syliini tipahti Jerry Schatzbergin Joe Tynanin kiusaukset (The Seduction of Joe Tynan, 1979). Se on poliittinen draama nuorehkosta yhdysvaltalaissenaattorista, joka yrittää poliittisen nousukiidon keskellä pitää huolta myös yksityiselämästään; etenkin sivusuhteestaan avustajaansa. Nykyäänhän tämmöinen olisi aivan normaali kuvio draamassa, mutta maailma on muuttunut 45 vuodessa hurjasti. Tekoajankohtanaan Joe Tynan oli tuore mutta niin oli sen genrekin, ja se tekee elokuvasta edelleen raikkaan. Asiaa auttaa hyvä käsikirjoitus ja loistava pääosaroolitus. Alan Alda vastaa kummastakin, Meryl Streep ja Barbara Harris auttavat jälkimmäisessä. Lisäksi elokuva ei ole vanhentunut niin paljon kuin kuvittelisi – vaikka some ja MAGA puuttuvat sen maailmasta, ovat kabinettisuhmuroinnit ja rasismikeskustelut ja nimitysvaltapelit tätäkin päivää. Toisaalta olisi hankala kuvitella nykyään aiheesta tehtävän näin kepeää elokuvaa. Joe Tynanin kiusaukset ei ole erinomainen, mutta ehdottomasti näkemisen arvoinen se on.

Streep on pääosassa myös Jerry Zaksin ohjaamassa Marvinin tyttärissä (Marvin's Room, 1998). Scott McPhersonin näytelmään perustuvan elokuvan aiheena on perinteinen toimimaton perhe. On kuoleva isä, kaksi sisarusta, joista toinen on etääntynyt suvusta ja toisella todetaan syöpä, ja vieraantuneen siskon vieraantunut kapinallispoika. Joltakulta pitäisi saada luuydintä ja siinä sitten eheydytään. Kuulostaa 90-luvun voimaannuttavalta naiselokuvalta, ja sitä se onkin – ilman minkäänlaista ivaa. Streep aikuisuuttaan yhä etsivänä siskona, Diane Keaton hiukan säikkynä ja isän hoitamisen kuluttamana siskona ja nuori Leonardo DiCaprio vastaan potkivana ja hieman ylienergisenä teininä ovat kova remmi. Heitä täydentää Robert de Niro tavattoman seesteisessä lääkärinroolissa. Näytelmätausta näkyy runsaana sanailuna, hupsuina sivuhahmoina ja näyttämöllisinä asetelmina. Elokuvallisin hetki: kun pillerit putoavat. Liikaa tarkoin punnittua siirappia minun makuuni, mutta ymmärrän viehätyksen.


Jan Kounen: 99 frangia. Laurent de Bartillat: Maalaukseen kadonnut nainen

Jan Kounenin 99 frangia (99 francs, 2007) perustuu Frédéric Beigbederin romaaniin, joka puolestaan ammensi kirjailijan kokemuksista mainosmaailmasta. Romaani on armoton rahanhimoista, itsekeskeistä pintaliitomaailmaa kohtaan, mutta elokuva on tavallaan sitä vielä enemmän. Se leikkii jatkuvasti mainosten visuaalisuudella ja pakottaa katsojaa miettimään, vedätetäänkö häntä itseään nytkin samalla tavalla kuin mainosmiehet yrittävät tehdä. Etenkin elokuvan loppu, anarkofantastinen ja billboard-painajaiseksi latistuva houre, on tehokas. Ohjaaja Kounenilla on pohjakokemus mainoselokuvista, mikä näkyy suvereenina ymmärryksenä. Hänen taustastaan on uskoakseni ollut hyötyä myös 99 frangin tehostetykityksessä, sillä elokuva nojaa todella paljon jatkuvaan kuvatemppuiluun, joka kuitenkin lähes koko ajan palvelee kokonaisuutta. Tarina on yksinkertainen mutta maailma sen ympärillä kaoottinen.

Samana vuonna ilmestyi Laurent de Bartillat'n Maalaukseen kadonnut nainen (Ce que mes yeux ont vu). Se yrittää olla jonkinlainen akateeminen jännäri, jossa taidehistorian opiskelija yrittää todistaa teoriaansa taidemaalari Antoine Watteaun maalausten salaperäisestä naisesta. Teoria ei ole mikään erityisen dramaattinen mutta silti juuri sellainen, joka saa tutkijan sydämen pamppailemaan. Elokuvan idea on ihan kelvollinen ja unenomainen tunnelma runsaina lipuvine kuvineen vanhoista maalauksista on paikoin jopa kaunis. Ohjaaja–käsikirjoittajalla ei kuitenkaan ole malttia tai osaamista rakentaa kokonaista tarinaa. Nyt elokuva on kuin siitä olisi leikattu pois kaikki vähemmän jännittävät kohdat pois. Siksi hahmot jäävät pelkiksi silueteiksi, joilla on jokin ominaisuus ja yksi menneisyyden trauma.

maanantai 12. helmikuuta 2024

Katsottua: tammikuu 2024

Stephen Frears: Huijarit. Valheet ja viettelijät

En muista lukeneeni Jim Thompsonin Huijareita, mutta kehtaan silti veikata, että sen filmatisointi soi aivan eri sävellajissa. Stephen Frearsin ohjaama, Donald E. Westlaken kirjoittama ja Martin Scorsesen tuottama Huijarit (The Grifters, 1990) on kolmiodraama neonoirin asussa. On äiti, häntä vain 14 vuotta vanhempi poika ja tämän löyhäpäiseltä vaikuttava naisystävä, joka ulkoisesti muistuttaa äitiä melko lailla. Kaikki ovat huijareita, kukin omalla tavallaan. Huijarit on niitä elokuvia, joissa kaikki kaikessa on tarkasti koottu kellokoneistojuoni, vaikka särmikkäät hahmot oman lisänsä antavatkin. Ei niitä katsella tunnekokemusten tai psykologisten oivallusten toivossa mutta ei myöskään kertakäyttöistä yllätystekijää odottaen (Huijareiden "isot" yllätykset näkee jo kaukaa). Sen sijaan katsojan on mukava tuudittautua vain seuraamaan monimutkaista mutta hyvin rasvattua järjestelmää, joka loksauttaa joka palan paikoilleen lopuksi. Sen Huijarit tarjoaa suvereenisti.; se on nautittavaa viihdettä. Etenkin kun synkkää juonta kevennetään runsaalla huumorilla – jota en usko samassa määrin löytyvän Thompsonilta – ja Elmer Bernsteinin morriconemaisella köpöttelymusiikilla.

Pari vuotta aiemmin Frears ohjasi Christopher Hamptonin oman näytelmänsä pohjalta käsikirjoittaman Valheet ja viettelijät (Dangerous Liaisons, 1988). Hamptonin näytelmän pohjana sen sijaan on Pierre Choderlos de Laclos'n 1700-luvun lopun romaani Les liaisons dangerouses, johon suoraan perustuva elokuva Valmont ilmestyi vuosi Frearsin näkemyksen jälkeen. Tarina kertoo kahdesta moraalittomasta yläluokan elostelijasta, jotka saavat kiksinsä juonitellessaan siveiden ja viattomien päitä pyörälle ja pöksyjä solmuun. Frearsin näkemys on sulavaliikkeinen ja hienopuheisella voimalla eteenpäin puuskuttava kone, jossa juonien mutkat, käänteet ja kiepit saavat vastineensa kuvauksessa ja taitavassa roolituksessa. Siinä on kamaridraaman ja BBC:läisen epookkituotannon hienostuneisuutta mutta myös aikamoista irvailua ihmisluonnon häijyyden ja hölmöyden kustannuksella.


Gerard Johnstone: M3gan. Jacques Audiard: Valheet ja viettelijät

Niin paljon hypeä ja pöhinää kuin Gerard Johnstonen M3gan (2022) saikin, on pakko myöntää sen olevan oikein mainio elokuva. Se on myös harvinaisen onnistunut 80-lukulainen kauhuelokuva, joka ei ole tehty tuolla liukuhihnahorrorin luvatulla aikakaudella. M3gan on androidi, lasten leluksi ja seuralaiseksi tarkoitettu, eräänlaiseksi suojelusenkeliksi kaavailtu mutta lopulta eksistenssistään hämmentyneeksi koneeksi kehittyvä. Hahmo on loistava: pikkutytön kuoren alla lymyävä Terminator on fanitettava, muistettava ja markkinoitava. Elokuva (sen teatteriversio) puolestaan etenee klassisen slasher-kaavan mukaisesti ja itseironisesti. Juoni on täynnä loogisia aukkoja ja käänteet näkee kilometrin päähän, mutta se onkin osa leikkiä. M3gan vertautuu paikoin RoboCopiin, sillä ne molemmat harrastavat samanlaista markkinakritiikkiä (ja sisältävät pari suoraa kuvallistakin vastinetta). M3gan ottaa kantaa aktiivisesti myös nuken samaistuessa kaiken huomiomme ja minuutemme nielevään kännykkään ja pohtiessa omaa tekoälyn minuuttaan.

Vähän samaa henkeä on mielestäni Jacques Audiardin Sistersin veljeksissä (The Sisters Brothers, 2018). Patrick deWittin romaaniin perustuva länkkäri pitää sisällään suuren osan klassisen westernin klišeistä ja elementeistä, mutta se on koko ajan hyvin tietoinen siitä ja näyttää kaiken hieman vinksahtaneen kameransilmän läpi. Tarina kultakuumeen ajan lännen kahdesta palkkamurhaajasta jahtaamassa kahta muuta miestä on riittävän perinteinen, mutta käsittelytapa tekee Sistersin veljeksistä omalaatuisen. Ensinnäkin jahdattavilla on hallussaan kemiallinen kaava, jonka avulla hän aikoo perustaa sosialistisen utopian Dallasiin. Toiseksi elokuvaa leimaa vino, karnevalistinen sävy, myös silloin kun se on vakavimmillaan. Kolmanneksi Sistersin veljekset näyttää paikoin melkein fantasiaelokuvalta värikkyydessään ja extravaganttiudessaan. Mutta onnistuuko se? Siinä mielessä kyllä että se on viihdyttävä ja näyttävä elokuva. Toisaalta kuitenkin yritykset jonkinlaiseen postmoderniin viiteleikkiin eivät oikein kanna ja tarina ei onnistu liikuttamaan, koska karikatyyrimäisiin hahmoihin ei kiinny juurikaan.


John Landis: Hei me nauretaan. Mel Brooks: Villiä hurjempi länsi

Hei me nauretaan (The Kentucky Fried Movie, 1977) oli John Landisin toinen ohjaus, mutta suurempi kunnia elokuvasta menee kyllä sen kirjoittajille eli ensi kertaa asialla olleille Jim Abrahamsille ja Zuckerin veljeksille. Vaikkei se olekaan mikään kummoinen elokuva, on Kentucky Fried Moviessa selvästi jo nähtävillä heidän absurdin kreisikomediansa tyyli, joka nopeasti hioituisi heidän tavaramerkikseen. Vielä tällä kertaa ollaan harjoitustyössä. Kentucky Fried Movie ei oikeastaan ole elokuva lainkaan vaan pikemminkin pitkä sketsishow, jossa irvaillaan niin televisiolle kuin genrefilmeille. Huumori on yleensä keskenkasvuista ja typerää, paljaita rintoja näkyy riittämiin, gagin rytmitys vielä ontuu – mutta paljon on myös napakymppejä, varsinkin halvoissa sanaleikeissä sekä pisimmässä osuudessa, kung fu -elokuvaparodiassa. Se onkin selvin lupaus tulevista pitkistä Abrahams/Zucker-teoksista, joissa päättömät ideat leikkaavat koko ajan kerrontaa sellaisella vauhdilla, että joka katsojaan osuu varmasti edes jokin niistä. Hauska lisä on yrittää bongailla lukemattomia cameo-esiintymisiä.

Mel Brooks edusti aiempaa satiiriperinnettä. Hänen vuoden 1974 elokuvansa Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles) parodioi lännenelokuvia ja muistuttaa otteeltaan ja gägeiltään lähes slapstick-komediaa. Elokuvan tarina kertoo entisestä orjasta, josta kepulipelin nappulana tulee pikkukylän šeriffi. Kylän kautta ollaan vetämässä rautatie, mikä tietenkin nostaa maan arvon pilviin. Rahanahneen poliitikon ajatuksena on, ettei kaupunki hyväksy tummaihoista lainvalvojaa, ja hän itse saa jatkaa kylän terrorisointia ja ostaa maat itselleen. Blazing Saddlesin huumori perustuu toisaalta länkkäriklišeille irvailuun, toisaalta logiikkaa rikkoviin ja tottunaisuuksia rikkoviin vitseihin. Iso osa gägeistä on kuitenkin melko halpaa, ja yllättävän paljon huumoria revitään rasistisesta läpästä. Toki siinä auotaan päätä nimenomaan vanhojen länkkärien ihmiskuvalle, mutta elokuvan huumori ei todellakaan ole vanhentunut kovin hyvin. Sen sijaan sen metataso toimii yhä – kameralla puhuvat hahmot ja lavasteista karkaava loppuhuipennus.


Ettore Scola: Perhe. Vihollinen naapurissa

Sydämessäni on erityinen soppi italialaiselle elokuvalle ja siellä samettinauhalla ympäröity paikka Ettore Scolalle. Jokin hänen syvästi inhimillisessä tuotannossaan, peittelemättömässä nostalgiassaan ja ihmisryhmien sisäisten punosten availussaan resonoi minussa suunnattomasti. Vuoden 1987 Perhe (La famiglia) ja 14 vuotta myöhäisempi Vihollinen naapurissa (Concorrenza sleale, 2001) ovat kumpikin aiheiltaan perustavaa laatua olevia Scola-filmejä, vaikkei kumpikaan hänen terävintä kärkeään ole.

Perhe on kunnianhimoinen sukukronikka, jossa seurataan kahdeksankymmenen vuoden ajan keskushenkilö Carlon elämää. Koko elokuva sijoittuu yhteen ja samaan, olkoonkin suureen, taloon, jossa Carlon pikkuporvarillinen suku elää ja kuolee, muuntuu ja rönsyää. Samalla tulee käytyä läpi Italian vaiheita 1900-luvulla. Kaikkein dramaattisimmatkin tarinan hetket ovat tiukasti elleivät nyt aivan arkisia niin ainakin tavallisia. Perhe on lopulta kertomus elämästä. Se on ajankuvaltaan, tempoltaan ja kuvaukseltaan upea elokuva.

Perhe ei keksi juuri uutta mutta tekee tutusta omanlaistaan tyylikkäästi. Sama pätee myös Vihollinen naapurissa -elokuvaan. Se alkaa perinteisenä tarinana naapuririidasta – 1930-luvun Roomassa toisella perheellä on perinteinen vaatturiliike, toinen myy moderneja valmisvaatteita. Äkkiä viholliskuvaan tulee muutos, kun Mussolini nostaa ruman päänsä ja toinen perheistä, juutalaisia kun ovat, joutuu sorron alle. Tarinassa ei ole mitään uutta eikä yllättävää. Scola kuitenkin tuo siihen omanlaisensa humaanin lämmön, joka ei kauhistele mutta ottaa silti puolensa reilusti ja osoittaa hienovaraisesti, miten fasismin mahdollistivat etupäässä itseään ajattelevat ja pikkusieluisuudessaan valtaan nousseet tolkun ihmiset. Kuva on ikävän tuttu meidän päivinämme. Vihollinen naapurissa on Scolan myöhempien aikojen ammattityötä, ei erityinen mutta nautittava.

Luettua: tammikuu 2024

Tuija Laine (toim.): Kirjahistoria. Johdatus vanhan kirjan tutkimukseen. Helsinki 1996: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 276 s. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 647.

Vaikka Tuija Laineen toimittama Kirjahistoria on ilmestynyt jo 1996, se on edelleen varsin pätevä esitys aiheestaan. Alun perin yliopiston kurssikirjaksi tarkoitettu mutta myös laajemmalle yleisölle ajateltu teos on alaotsikkonsa mukaisesti "Johdatus vanhan kirjan tutkimukseen". Kirjahistoria ei ole koskaan ollut kovin näkyvä tiede Suomessa, enkä esimerkiksi tiedä, mikä sen tilanne on tällä hetkellä, mutta tieteenalan nimeä lainaava teos on hyvää luettavaa ihan vain kirjasta esineenä ja kirjan kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle harrastajallekin.

Kirjahistoria koostuu kahdeksasta artikkelista, joista jokainen lähestyy aihetta hieman eri näkökulmasta. Aluksi Laine ja Tuija Havu, kummatkin Helsingin yliopiston kirjastosta, avaavat bibliografiatieteen traditiota ja kiinnostuksenkohteita. Seuraavaksi Havu, Anna Perälä ja Rainer Knapas keskittyvät kirjan fyysisiin ulottuvuuksiin (typografia, koristeaineisto, kuvitus, sidonta). Lopputeos on lähempänä nimenomaan kulttuurihistoriallista lähestymistapaa, kun Laine keskittyy sensuuriin ja kirjahistorian lähteisiin Ruotsissa ja Suomessa ja Liisi Huhtala arkkiveisuihin.

Niin kiinnostavia kuin kolme viimeistä artikkelia ovatkin, huomasin itse kaipaavani lisää nimenomaan angloamerikkalaisen analyyttisen bibliografian käsittelyä, kirjan tutkimista esineenä. Mannereurooppalaista, niin sanottua historiallista bibliografiaa harjoitetaan ja siitä on kirjoitettu muutenkin verrattain paljon niin historia- kuin kirjallisuustieteiden kentillä. Ehkäpä siksi Kirjahistorian alkupuoli tiukan esineellistävässä otteessaan tuntui kiehtovalta. Näin siitäkin huolimatta, etten vieläkään osaa erottaa fraktuuraa swabachista. Onneksi Kirjahistoria sisältää melko runsaan kuvituksen, mistä on suuri apu varsinkin eri kirjainmuotojen havainnollistamisessa.


Risto Koskelainen: Onpas. Runoja. Mopon vikoja. Matkakertomus. [Tampere] 1996: Kulttuuriyhdistys Kilo. 64 s. 

Risto Koskelaisen teos Onpas on kirja, josta en tiedä juuri mitään. Sen on kustantanut tamperelainen Kulttuuriyhdistys Kilo vuonna 1996. Koskelainen on ymmärtääkseni julkaissut sen lisäksi vain yhden ainoan kirjan, pari vuotta aiemman runokokoelman.

Runoutta Onpaskin on, joskin tekstilajeilla leikittely on aivan oleellinen seikka teoksessa. Sen alaotsikko "runoja mopon vikoja matkakertomus" pitää yllättävän hyvin kutinsa. Kokoelman kuusi osastoa (+ liitteet) sisältävät kukin nimittäin a) runoja, b) moponkorjausohjeita ja c) luvun tai muutaman Romanian-matkapäiväkirjaa. Tietysti näin aseteltuna kaikkea kuitenkin lukee enemmän tai vähemmän lyriikkana.

Koskelaisen perinteisimmät runot ovat tiiviitä, usein äänteelliseen leikittelyyn pohjaavia, joskus rimmaavia ja rytmisiä, joskus ei. En voi sanoa saavani kiinni monenkaan "merkityksistä", jos sellaisia onkaan, mutta kielenkäyttö on nokkelaa ja parhaimmillaan lähes vaikuttavaa.

Mopo-ohjeet sen sijaan avautuvat eksoottisena kielimaastona lukijalle, jolla ei ole tuon taivaallista käsitystä mopoista. Pitkälti aidoilta tuntuvat ohjeet saattavat koska tahansa kaartaa sarkastiseen nuottiin, ja toisaalta tekninen erikoissanasto tuntuu yhtä kiehtovalta kuin mikä tahansa vieras maisema. Ohjeteksteihin syntyy melkein hypnoottinen vaikutelma.

Matkakertomusosuudet lähestyvät suorasanaisina mutta yllättävästikin assosioivina vaikkapa Pentti Saarikosken proosaa, joskin Koskelainen on paljon avoimempi leikkiin ja välittää vähemmän itsestään. Itse asiassa vinosti hymyilevää ja aihettaan oudosta kuvakulmasta tallentavaa matkaraporttia lukisi mieluusti enemmänkin.

Onpas on juuri sellainen pikkujulkaisu, joiden vuoksi jaksaa rämpiä obskyyrien nyrkkipajatuotosten hetteikössä. Aina silloin tällöin kohdalle osuu jotain omaperäistä, jota yksikään iso kustantamo ei olisi todennäköisesti julkaissut.


Martin Popoff: Blue Öyster CultA Visual Biography. Bedford 2020: Wymer Publishing. 240 s.

Törkeän tuottelias rock-kriitikko ja tietokirjailija, kanadalainen Martin Popoff on kirjoittanut viisi pelkästään Blue Öyster Cultiin liittyvää kirjaa. Vuonna 2020 ilmestynyt A Visual Biography on yhdistelmä isokokoista ja runsaasti kuvitettua, niin sanottu kahvipöytäkirjaa ja yhtä Popoffille ominaista tekstityyppiä, josta hän käyttää nimitystä "timeline book".

Teos on nimensä mukaisesti näyttävän visuaalinen. Kuvia on paljon ja taitto on parhaimmillaan komeaa. Kuitenkin se on nimenomaan visuaalisuus, joka tuntuu pieneltä pettymykseltä. Iso osa keikkamateriaalista nojaa lopulta muutamiin yksittäisiin konsertteihin, eikä kuvien laatu ole paljon amatööritasoa kummmempi. 70-luvun osalta tilanne on parempi, ihan jo siksi että digikuvien latteus ei ole haittaamassa. Myös runsaaksi lupailtu memorabilia-kuvasto on melko vähäistä – harva vanha lehtimainos tai sinkun kansi on sellainen, johon ei satunnaisella nettiselailulla olisi törmännyt jo kaksikymmentä vuotta sitten. Sen sijaan pidän tavasta, jolla Popoff on valinnut varhaisista levyarvosteluista mukaan ne, jotka ovat kriittisimpiä.

Yllättäen kirjan vahvimmaksi puoleksi nouseekin sen verbaalinen sisältö. Siitä huolimatta, että Popoff välttelee sellaista informaatiota, joka olisi jo tarjolla hänen aiemmassa Agents of Fortune -biografiassaan, hän on koonnut paljon itsellenikin uutta tietoa. Aikajanarakenne, jossa tapahtumia ei kirjoiteta yhtenäiseksi narratiiviksi vaan lyhyiksi, kronologisesti eteneviksi kalenterimerkinnöiksi, toimii hyvin tässä yhteydessä. Erityisen mukavaa on, ettei Popoff sorru bändikirjallisuuden perussyntiin ja keskity vain huippuvuosiin. Itse asiassa BÖCin usein varjoon jääneet viime vuosikymmenet saavat jokseenkin yhtä monta sivua kuin 70-luvun menestyksekkäät ruuhkavuodet. Harmillista sen sijaan on, että A Visual Biography ilmestyi vain vuotta ennen yhtyeen viimeisintä studioalbumia, ensimmäistä kahteenkymmeneen vuoteen. Näin ollen teos jää kaipaamaan heti uutta laitosta.

Kuvan kovakantinen painos on tuhannen kappaleen "limited edition".


Spin 2/1980. Turun Science Fiction -seuran julkaisu. 24 s.

Turun scifi-seuran Spin-lehti koki ensimmäisen ison muutoksensa numerossa 2/1980. Lehden ensimmäinen päätoimittaja, myöhempi tietokirjailija Markku Haapio, siirtyi syrjään. Seuraan puheenjohtajan mukaan syynä oli Haapion "työnantajan konkurssi". Seurauksena lehdestä vastasi parin vuoden ajan toimituskunta, johon kuuluivat Kari Mäentaka, Timo Mäntylä ja Esa Riihonen.

Lehti sai muutoksen yhteydessä myös uuden ulkoasun. Koko muuttui aiempaa pienemmäksi B5:ksi; sivuja on 24. Sisältö terävöityi jokusen vakiopalstan verran. Ehdottomasti mielenkiintoisin näin jälkikäteen on Tom Ölanderin "Fanzine-palsta", jolla zinekeräilijä esittelee maailman harrastelija- ja seuralehtiä pinnallisesti mutta asiantuntevasti. Timo Mäntylä puolestaan kirjoittaa aiheesta "Science fiction Tshekkoslovakiassa", mikä tarkoittaa lähinnä Karel Capekia ja kahden muun mainitsemista ohimennen. Ylipäänsä näissä alkuaikojen scifi-lehdissä viehättää innostus, jolla tekijät aiheeseensa suhtautuvat, vaikka tekninen osaaminen tai aina tietämyskään ei riitä samalle tasolle. Tätä ei voi laittaa tekijöiden nuoruuden piikkiin, sillä moni kirjoittaja oli jo 1980 aikamiehiä (naisia ei muuten tässä Spinin numerossa ole ainuttakaan).

Lehdessä uutisoidaan myös Tampereelle perustetun uuden scifi-seuran. Jatkumo Spinistä tamperelaisten Portti-lehteen näkyy tässä numerossa vahvasti: Raimo Nikkosen "Sf-maailman uutisia" jatkui sittemmin Portissa, jota Nikkonen on nyt toimittanut neljäkymmentä vuotta. Lisäksi tampereen seuran ensimmäinen puheenjohtaja Matti Rosvall pohtii Spinin laajassa kirjoituksessaan "Mitä science fiction on?" (joka Juhani Hinkkasen mukaan perustuu vuonna 1976 seuraillassa pidettyyn esitelmään). Pianhan Mansen miehet hylkäsivät muun fandomin (ymmärtääkseni) aika lailla kokonaan.


Anton Tšehov: Hepsakka ja muita kertomuksia. [Hämeenlinna] 1980: Karisto. 107 s. Venäläisen kirjallisuuden helmiä. 2. l. teoksesta Hepsakka (Karisto 1957).

Anton Tšehovin novellivalikoima Hepsakka ja muita kertomuksia ilmestyi Kariston mainiossa "helmisarjassa" vuonna 1980. Oikeastaan se on laajennettu laitos 1950-luvulla ilmestyneestä julkaisusta, joka sisälsi kaksi kertomusta siinä missä uudemmassa niitä on kolme. Kaikki kolme tarinaa kertovat ihmisistä, jotka jäävät tai jättäytyvät tai jätetään syrjään. Ei nykymielessä "syrjäytyneistä" vaan pikemminkin kirjailijan romaanin nimeä lainaten "tarpeettomista ihmisistä".

"Hepsakan" nimihahmo on nuori nainen, joka menee naimisiin seurapiirien mielestä vääristä syistä – mies kun ei ole rikas, merkittävä tai kiinnostavakaan. Hiljainen ja ystävällinen lääkäri ei oikein solahda taiteilijapiireihin, joita nainen suorastaan keräilee ympärilleen. Nainen kuitenkin tuntuu rakastavan miestä, vaikka itse sitä tajuamattaan käyttää tätä julmasti hyväkseen ja antaa tämän kärsiä vaimonsa tekojen vuoksi. Vaikka kertomus on suhteellisen pitkä, se rakentuu kuitenkin muutamalle armottoman tarkalle pistolle parempien piirien sydämeen. Varsinkin päähenkilöstä muodostuu kiehtova kuva.

"Koteloitunut ihminen" kertoo opettajasta, joka niin henkisten kuin fyysistenkin suojamuuriensa takaa terrorisoi yhteisöä. Hän tekee pelkällä läsnäolollaan elämän ankeaksi ja tiukoilla moraalikäsityksillään pilaa omankin onnensa. Groteski hahmo on liioiteltu mutta lopulta vain sen verran, että hän sekä huvittaa, vihastuttaa että säälittää lukijaa. Ihminen, joka rakastaa kieltoja niiden ehdottomuuden tuoman turvan vuoksi, lienee monelle tuttu.

Kokoelman päättää pienimuotoinen ja vähäeleinen "Potilaskertomus", jossa lääkäri kutsutaan hoitamaan nuorta perijätärtä. Tämän ainoa todellinen vaiva tuntuisi kuitenkin olevan vain eristyneisyys ja valmiiksi pedattu kultahäkki. Kahden henkilön välille nopesti kehittyvä ymmärrys on voimakas. Kertomus on myös vahva osoitus Tšehovin kyvystä novellikirjailijana, joka kuin huomaamatta antaa lukijan ymmärtää paljon enemmän kuin ääneen sanotaan.

Kirjan suomennoksista vastaavat Reino Silvanto ja Erkki Valkeila (joiden käännökset on tarkistettu tätä julkaisua varten) sekä P. Alarik Pesonen.


Spin 2/1981. Turun Science Fiction -seuran julkaisu. 28 s.

Spin 3/1981. 28 s.

Turun scifi-seuran Spin-lehden numerot 2/81 ja 3/81 ovat historiallisia. Vaikka Spin oli ilmestynyt jo monta vuotta, siinä ei ollut julkaistu vielä ainoatakaan kotimaista kertomusta. Novellithan sentään ovat aina olleet maailmalla yksi fanzinen oleellinen osanen. Vuoden 1981 kakkosnumerossa tilanne sitten viimein muuttui. Juuri ja juuri.

Numeron lukijapalstalla julkaistiin helsinkiläisen nimimerkki Tonin "muutamia lyhyimpiä novelleja". Käytännössä tämä tarkoittaa viittä tekstiä, joiden pituus vaihtelee kolmesta lauseesta kuuteen virkkeeseen. Puhutaan siis ultralyhyistä "novelleista". Joka tapauksessa pää oli aukaistu, ja kyllähän äärimmäisen lyhyen muodon voi nähdä ennakoivan jo fandomin tulevien aikojen raapaleinnostusta. Kovin kummoisia Tonin tarinat eivät valitettavasti ole.

Kolmos-Spinissä Toni palaa kahdella hieman pidemmällä, vaikkakin yhä hyvin tiiviillä, novellilla. "Alus" on patetiaa tavoitteleva tunnelmakuva avaruuteen hylätyn aluksen viimeisistä hetkistä. "Leikki" puolestaan pikemminkin kauhugenreä lähenevä kertomus lasten sormipyssyleikeistä.

Nimimerkin takana on mitä todennäköisimmin – myös Jussi Vainikaisen nettisivuston mukaan – teini-ikäinen Toni Jerrman, piakkoin Tähtivaeltajan päätoimittajana ja muutenkin vaikuttavana fandom-hahmona historiaan jäävä scifi-intoilija. On jotenkin osuvaa, että juuri hän se oli ensimmäisenä asialla.

Ensimmäinen ihan omalla julkaisupaikallaan (eikä siis lukijakirjeenä) ilmestynyt kotimainen zine-novelli oli sitten Aikakoneen ensimmäisessä numerossa ollut kansanedustaja Jouni J. Särkijärven Rottajahti. Lehti ilmestyi sekin 1981, kenties ennen vuoden kolmatta Spiniä. Joka tapauksessa Tonin pikkujutut uskoakseni ehättivät ensimmäisiksi.


Atik Ismail: Tuuletus; ilon synty. [Kuopio] 1999: [Kuopion kaupunki]. 38 s. Numeroitu.

Suomalaisen jalkapallon legenda Atik Ismail muistetaan myös kirjallisista töistään. Hänen kolmas(?) runokokoelmansa Tuuletus; ilon synty on mielenkiintoinen ihan julkaisunakin. Vihreäkartonkisten kansien välissä on vajaat neljäkymmentä yksipuolista lehteä, eli joka toinen sivu on tyhjä. ISBN-numero on takakannessa ja sen alla painatusvuosikin, 1999. Kirjanen näyttää kaikin puolin omakustanteelta, mutta ainakin Kansalliskirjasto sanoo kustantajan olleen Kuopion kaupunki. Lisäksi painos on numeroitu; omani on numero 0213.

Sisällöltään Tuuletus ei ole yhtä kiehtova. Ismail saa paljon anteeksi jo ihan siksi, että kirjoitustaitoinen urheilija on anomalia, jollaista on kiva ihmetellä kuin kaksipäistä vasikkaa luonnontieteellisessä museossa. Runot ovat säkeiksi jaettuja, välimerkittömiä modernin ajan aforistisia mielleyhtymiä, joissa olisi paljon karsittavaa ja terävöitettävää. Ajatuksiltaan ne kuulostavat pikkukaupungin nuoriohjaajan dadalta, joka kuitenkin teineistä tuntuu niin kovin syvälliseltä. Vaikka tässä yhteydessä parempi verrokki voisikin olla valmentaja, kuva joka Ismailinkin teksteissä toistuu. Itse asiassa mielenkiintoisimmillaan kokoelma on, kun se tuo kuvastoonsa jalkapallon. Mukana on myös pari pidempää, hengennostatusmaista saarnaa, jotka eivät aivan ole proosarunoa mutta ajatuksenvirrassaan eivät oikein muutakaan.

maanantai 1. tammikuuta 2024

Luettua: joulukuu 2023

Sakari Pyysalo: Ihmisen Poika. Nykyajan lauluja. Helsinki 1906: Otava. 55 s.

Nimimerkki Sakari Pyysalo julkaisi vuonna 1906 kaksi runokokoelmaa: Otavan kustantaman Harjoitelmia ja Kariston kustantaman Ihmisen Pojan. Ihmisen Poika sisältää kahdeksan runoelmaa. Niiden kuvasto on legendojen ja kansantarinoiden maailmasta, mutta alaotsikko "Nykyajan lauluja" vihjaa ajankohtaisten tulkintojen mahdollisuuteen. Aikalaiskritiikki ainakin tunnisti, että useammassakin runossa esiintyvällä ruhtinashahmolla olisi esikuvansa jossakussa tosielämän valtiaassa. Toistuvina teemoina Ihmisen Pojan runoissa ovat vapaus ja kansan voima ruhtinaitaan vastaan. Elettiin sortokausien välivuosia...

Pyysalon runot ovat melko taitavasti mittaan lyödyt, vaikka paikoin polvi hieman ontuukin. Avausruno on kirjoitettu kalevalamittaan, mutta muuten ollaan vaihtelevammissa muodoissa ja rakenteissa. Kieli on paatoksellista ja Helkavirsien vaikutus on havaittavissa. Pari sukupolvea myöhemmin Pyysalo olisi voinut sanoittaa progea tai voimametallia.

Nimimerkin takana oli haminalainen Vilkku Joukahainen, tuleva Maalaisliiton kansanedustaja ja moninkertainen ministeri. Joukahainen, joka syntyjään oli nimeltään Vilhelm Seppä, käytti Pyysalon nimeä kolmannen ja viimeisen kerran näytelmässä Tuomas Ronkainen vuonna 1910. Joukahaisen ainoa jälkipolville tuttu teksti lienee joululaulu "On hanget korkeat, nietokset".


Ildikó Lehtinen: Obinugrilaiset Aug. Ahlqvistin silmin. Kuopio 1990: Snellman-instituutti. 50 s. Snellman-instituutin B-sarja 21.  1. l. 1989.

Professori August Ahlqvistin muistovuoden 1989 kunniaksi Kuopion museossa järjestettiin Obinugrilaiset Aug. Ahlqvistin silmin -näyttely, joka vuodenvaihteen jälkeen siirtyi Kansallismuseoonkin. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin siihen liittyvä Ildikó Lehtisen kirjanen, joka seuraavana vuonna ilmestyi uudestaan Snellman-instituutin B-sarjassa.

Ahlqvist muistetaan nykyään turhankin yksipuolisesti A. Kiven arkkivihollisena, vaikka hän ehti elämänsä aikana tehdä monipuolisen tieteellisen ja taiteellisen uran. Yksi näistä sivupoluista oli, aikansa ylioppilasnuorukaisten tavan mukaan, kansatieteellinen työ. Ahlqvist kierteli alle kolmikymppisenä ensimmäisen kerran ns. sukukansojen mailla, kun hän hankki yliopistolle tšeremissien ja tšuvassien pukuja. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän lähti obinugrilaisten kansojen keskuuteen keräämään esineistöä. Tätä hantien ja mansien (silloin vielä suomalaisittain ostjakkien ja voguleiden) "ryöstösaalista", kuten Ahlqvist sitä kutsui, esitteli vuosien 1989–1990 näyttely.

Lehtisen kirjanen on paitsi näyttelyluettelo, joka miellyttävän yksityiskohtaisesti kuvailee esineistöä sitä näkemättömällekin, mutta myös obinugrilaisten kansojen kulttuurin pistemäinen esittely. Lehtinen on koonnut valikoiman lainauksia Ahlqvistin kirjoituksista, kuten päiväkirjanerkinnöistä, ja runsaasta kuvituksesta. Teos ei yritä olla millään tavalla kattava vaan avaus moneen suuntaan, joihin kiinnostuva selailija voi sitten jatkaa. Onpa lopussa pieni kirjallisuusluettelokin jatkotutkiskelua varten.

Olen sanonut ennenkin, että Snellman-instituutin julkaisusarjassa on mielenkiintoisen monipuolinen kirjo vähän kaikenlaista pientä ja kiehtovaa. Niin kuin tämäkin.


Vilho Rautseppä: Kylpymatka. Suvisia säeleikitelmiä. Helsinki 1928: Otava. 99 s.

Haminalainen kansanedustaja, ministeri ym. ym. Vilkku Joukahainen käytti aiemman Santeri Pyysalo -salanimen lisäksi toistakin pseudonyymiä. Vilho Rautsepän nimissä ei tietääkseni ilmestynyt kuin yksi teos, vuoden 1928 Kylpymatka, alaotsikoltaan "Suvisia säeleikitelmiä". Ero parinkymmenen vuoden takaiseen Pyysalon ei voisi olla paljoa suurempi. Siinä missä varhaisempi lyriikka oli kantaaottavaa ja (uus)romanttista, on Kylpymatka komediallista säetarinointia.

Kylpymatkan punainen lanka alkaa, kun lääkäri patistaa minähahmon parantelemaan terveyttään kylpylään. Minä, ilmeisen hyvin toimeentuleva kaupunkilaismies, suuntaa vaimoineen Huttulan kylpyläkylään. Lopulta kaikki tämä on tekosyy verbaalileikittelylle, kekseliäälle riimittelylle ja kepeille tyyppikuville, kun pariskunta kohtaa kaikenmoista kansaa reissussaan. Joukahais-Rautsepän kielellinen kyvykkyys on valloittavaa luettavaa. Hän hallitsee runopolvensa, mittansa ja riiminsä ihailtavan vaivattoman tuntuisesti. Tarina ja hahmot muistuttavat aikansa humoristisia kirjailijoita (Valentin tulee mieleen) tai hieman myöhempää kotimaisen elokuvan farssiperinnettä. Kylpymatka on helppo kuvitella filmiksi, pääosaan mielellään Aku Korhonen, kiitos.

Kuvituksesta vastaa Eeli Jaatinen, mikä antanee teokselle ripauksen lisää keräilyarvoa.


Sir Arthur Conan Doyle: Round the Red Lamp. Being Facts and Fancies of Medical Life.  Project Gutenberg, 1996. Osoitteessa https://www.gutenberg.org/ebooks/423– Julkaistu alun perin 1894.

Arthur Conan Doyle oli niitä kirjailijoita, jotka nojasivat tarinanaiheissaan usein siviiliammatin tarjoamiin aineksiin. Doylen tapauksessa se tarkoitti lääkärintointa. Siltä pohjalta syntyi yksi mainio romaani (The Stark Munro Letters, 1895) ja joukko novelleja. Vuonna 1894 hän kokosi lääkärikertomuksistaan kokoelman Round the Red Lamp. Nimi viittaa Iso-Britanniassa lääkärin vastaanoton merkkinä olleeseen punavaloon.

Round the Red Lamp on hyvin heterogeeninen ja hajanainen valikoima, missä piilee sen viehätys mutta myös ongelmat. Mukana on nimenomaisesti lääkäritarinoita, joissa realistisessa maailmassa hitusen idealistisesti piirretyt hahmot toimivat ammattikunnan ongelmien parissa. Osa näistä on vinjettimäisiä juttuja tai jutustelevia vinjettejä varsinaisen "kertomuksen" sijasta. Osa tarinoista on kepeitä ja humoristisia, toiset vakavia ja (melo)dramaattisia. Joissakin teksteissä henkilöiden lääkäriydellä ei ole mitään oleellista tekemistä tarinan kannalta, ja joissain sinänsä mainioissa novelleissa lääkäri on pelkkä sivuhahmo, jolloin niiden sijoittaminen tähän kokoelmaan tuntuu hieman keinotekoiselta.

Ja sitten Round the Red Lampissa on kolme kauhukertomusta. Ei-yliluonnollinen ja tyylikäs goottilaistarina The Case of Lady Sannox vielä solahtaa muiden joukkoon vaivatta. Sen sijaan selvästi yliluonnolliset The Los Amigos Fiasco ja Lot No. 249 tuntuvat eksyneiltä, niin mainioita juttuja kuin ovatkin. Varsinkin jälkimmäinen, joka on kokoelman pisin teksti ja tyyliltään niin erilainen kuin mikään muu teoksen novelleista, on Doylen parhaita kertomuksia, mutta tuskin se kenenkään mielessä on "lääkärijuttu".

Myöhemmin Round the Red Lampiin liitettiin vielä kaksi Doylen varhaista lääkäriaihetta sivuavaa tarinaa (joista toinen on yliluonnollinen), mutta niitä ei ollut lukemassani, Project Gutenbergin jakamassa laitoksessa.


Heikki Toppila: Valkolan vaarin jouluviinat ja muita kertomuksia. Helsinki 1923: Kirja. 194 s.

Heikki Toppilan toinen julkaistu teos, novellikokoelma Valkolan vaarin jouluviinat ja muita kertomuksia, mainitaan usein tekijänsä heikoimpana. Vaan onpa se hieman puolittaisenakin painavaa tekstiä. Toppilan kansantarinoista ja olevaisen yöpuolesta ammentava tyyli ja tematiikka ovat läsnä joka kertomuksessa, vaikka häneen tavallisesti liitetystä ekspressionistisuudesta ei kovin paljon näykään.

Valkolan vaarin jouluviinojen tarinat kertovat yhteisön laidoilla kulkevista, ulos jollain tavalla suljetuista hahmoista, joita tuntuu painavan joko muistot, synnin taakka ja harhat. On viinaa avoimesti kieltolain aikaan keittelevä vanhus, joka muiden silmissä kuolee ja herää henkiin, on lapsensa murhaa yrittävä piika, isäntappaja, harhoissaan keisarin tytärtä emännäkseen odottava mies, muistojensa piinaama ruotiukko, kotikissoja turkiksiksi tappava eksentrikko... Makaabereistakin aiheista huolimatta, varsinaisia kauhujuttuja Toppilan kertomukset eivät ole. Ovat ne kuitenkin tiukkatunnelmaisia, painostaviakin, ja intensiteetiltään hallittuja.


Juhani Aho: Sasu Punanen ja muita lastuja. Helsinki 1912: WSOY. 134 s.

Sasu Punanen ja muita lastuja (WSOY 1912) on Juhani Ahon kuudes lastukokoelma. "Lastu" oli Aholle kätevä kattotermi kaikelle lyhytproosalle novelleista, erämuistelmiin ja narratiivittomaan pohdiskeluun. Sasu Punanen pitää sisällään kannen alaotsikkonsa (joka on toinen kuin nimiösivulla) mukaisesti "leikillisiä lastuja". Niiden moninaisuutta yhdistää siis kepeys ja humoristisuus.

Joukossa on jokunen mainio tarina, kuten nimikertomus jossa muuten kaikin puolin keskiverto mies puhkeaa kukkaan kun pääsee nauttimaan saunan lauteille. Perinteisempää novellistiikkaa edustaa kokoelman varmaankin tunnetuin teksti, Wilhelmiina Wäisänen, jossa sivustaseuraava kuvailee kanssamatkustajansa touhotusta pakaašiensa kanssa junassa ja piirtää sen perusteella tarkan luonnekuvan tästä. Ison osan kokoelmasta vievät pakinamaisen kärjistetyt jutut, usein kevyesti yhteiskunnalliset, joissa irvaillaan virkamiehille, yhdistysintoilulle ja vaikkapa sijoituskuumeelle. Yllättävän moni tuntuu yhä ajankohtaiselta. Mielenkiintoinen kuriositeetti on Tuomiokello-niminen pikku kertomus miehestä, joka erehtyy luulemaan pimeässä kyydittävää uutta kirkonkelloa lopun ajan merkiksi. Hetki on ehkä Ahon lähimmin kauhukirjallisuutta muistuttava.


Rehti-Jalmari: Hässimälöijää!. Hamina 2000: Rehti-Jalmari. 54 s.

Jouluaattoilta olisi mitä mainiointa aikaa lukea laadukasta lahjakirjallisuutta, jotain juhlavaa tai seesteistä tai vaikka ihan evankeliumia. Minä päädyin nimimerkki Rehti-Jalmarin runokokoelmaan Hässimälöijää!.

Rehti-Jalmari on haminalaisen pakinoitsija–kirjailija Jari Nenosen alter ego, Ambomaalta Suomeen tullut herkkäsieluinen ja genitalialtaan hyvin varusteltu riiminiekka. Voimme jo tässä vaiheessa päätellä, että kirjan sisältö on kaikin puolin arveluttavaa, mautonta ja epäsovinnaista. Rehti-Jalmarin esikoiskokoelman nimi oli muuten Minnuu nii panettaa...

Nenosen lyriikka on seksististä, sovinistista ja rasistista. Se on runoutena kömpelöä ja sisällöltään halpahintaista. Ei millään tavoin kummoista kirjallisuutta. Mutta – Nenonen osaa parhaimmillaan käyttää kieltä kekseliäästi ja yllättävästi. Vaikka runot ovat rakenteeltaan yksinkertaisten riimiparien varassa, onnistuu hän lähes joka kerta ainakin jotenkin tekemään jonkin odottamattoman tempun. Paljon on tietysti kiinni siitä, sietääkö lukija valittua tyylilajia. En ihmettele ainuttakaan, joka kokoelmasta loukkaantuu. Jatkuva rivouksien latelu muuttuu nopeasti tympeäksi, etenkin kun teksteistä ei juuri löydy ironista etäisyydenottoa. Usein rekisteri on sama kuin huoltoaseman kahvipöydän isomahaisten ja keski-ikäisten miesten hihittely sille, kun joku sanoo "huora". Ja sitten kuitenkin välillä herää epäilys: olisiko Hässimälöijää! sittenkin pelkkä provo...


Maila Talvio: Kansan seassa. Kuvaus keväältä 1899. Porvoo 1900: Werner Söderström. 84 s.

Kansan seassa (1900) oli Maila Talvion reaktiivinen teos. Vaikka kirjassa ei kertaakaan mainita helmikuun manifestia tai viitata siihen, ei aikalaislukijalla ole ollut epäselvyyttä siitä, mistä kirjailija puhuu. Jälkipolvien onneksi kirjalla on alaotsikko – "Kuvaus keväältä 1899".

Pinnallisesti Kansan seassa kuvaa nuoren naisen, Iidan, sisäistä kamppailua yhteiskunnallisen paineen, oman yhteiskuntaluokan odotusten ja ulkoa tulevan uhan alla. Maalta Helsinkiin muuttanutta, herraskaista Iidaa pyydetään luennoimaan kotipuoleen. Sen hän tekee yhteiskunnan eri joukoille, vaihtelevin seuraamuksin. Työväestö innostuu, herrasväki ei, puheilla on pitkät jäljet. Välähdyksenomaisin kohtauksin etenevä kertomus näyttää, miten vaikea Iidan on löytää paikkaansa suomalaisten moninaisuudessa. Hänen ratkaisunsa tuntuu olevan, että herrasväen on näyttävä esimerkkiä alemmille luokille, oltava yhteisellä asialla ja edistettävä raittiutta ja sitä kautta sivistyneisyyttä. Työväen puolestaan pitää päästä kansanopistoon ja nuorten korkeasti koulutettujen palata kansan pariin omista riennoistaan.

Kansan seassa ei ole suurta kirjallisuutta. Ei edes kovin kummoista kirjallisuutta. Se on kuitenkin mielenkiintoinen dokumentti ajalta, jona vasta herännyt suomalaisuus asetettiin uuteen tilanteeseen. Ennen kaikkea se on aikalaistodistus yhdenlaisesta mielialasta, jonka keisarin uudet vaatimukset saivat aikaan.


Osmo Hänninen (toim.): Sprengtportenin perintö. Kuopio 1995: Snellman-instituutti. 64 s. Snellman-instituutin B-sarja 36.

Osmo Hännisen toimittama Sprengtportenin perintö ilmestyi vuonna 1995 Snellman-instituutin B-sarjassa. Kuten muutkin sarjan julkaisut, sekin on kuriositeettikirjanen, mielenkiintoista sälää minkäänlaisen kokonaisesityksen sijasta. Teoksen taustalla on paria vuotta aiemmin järjestetty Sprengtporten-seminaari, jonka alustukset on koottu tähän kirjaan.

Georg Magnus eli suomalaisittain Yrjö Maunu Sprengtporten on teksteille pikemminkin jonkinlainen akseli, jonka kautta ympäröivää aihemaailmaa tarkastellaan, kuin varsinainen päähenkilö. Oikeastaan vain kenraalimajuri Antero Karvinen käsittelee häntä itseään – tai oikeammin sitä, miten Sprengtporteniin suhtaudutaan eri maiden perinteessä. Ruotsissa hän on petturi, joka jo 1700-luvulla puhui Suomen itsenäistymisestä ja kuninkaaseen petyttyään hyppäsi Venäjän leipiin. Venäjälle Sprengtporten oli käypä yhteys uuteen maa-alueeseen, autonomisen Suomen ensimmäinen kenraalikuvernööri. Suomessa hänet puolestaan nähdään yhtenä heräävän suomalaisuuden pönöttävistä rintakuvista, isänmaallisena hahmona, joka perusti kadettikoulutuksen omilla rahoillaan ja kirjoitti luonnoksen Suomen ensimmäiseksi perustuslaiksi.

Mainittu kadettikoulu onkin yksi kokoelman tärkeistä yksityiskohdista. Brahelinnassa alkunsa saanut ja Haapaniemessä kukoistanut sotakoulu vaikutti niin suomalaisen upseeriston tasoon kuin vaikkapa Kuopion kaupungin kehitykseen. Pienenä tangenttina tarinaan liittyy minulle hieman kotiseutuvinkkeliäkin, sillä kadettikoulun myöhemmät vaiheet Haminassa esitellään myös. Everstiluutnantti Jussi Saressalo käy läpi upseerikoulutuksen vaiheita Suomessa laajemminkin.

Riemastuttavin osuus on professori Alpo Reinikaisen esittely Parkuinmäen taistelusta 1789, joka perustuu suurelta osin kansanperinteeseen. Yllättävän mielenkiintoisinta oli kuitenkin lukea suurlähettiläs Jaakko Kaurinkosken näkemyksistä koskien Baltian itsenäistymistä 1990-luvun alussa – vaikka yhteys Sprengtporteniin on ohut, on kylmäävää lukea, miten vähän asiat ovat kolmessakymmenessä vuodessa edenneet mihinkään. Natoa puidaan ja Venäjä isottelee.

Kirjan lopussa on myös saksankieliset tiivistelmät artikkeleista.


August Strindberg: Pieni katekismus (Lilla katekes för underklassen). Helsinki 1981: Love Kirjat. 45 s.

August Strindbergin Lilla katekes för underklassen ilmestyi ensimmäisen kerran 1913 osana hänen koottuja teoksiaan, mutta se lienee kirjoitettu kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Rauno Ekholmin suomennoksen Pieni katekismus julkaisi Love Kirjat 1981. Se on varsin kauniisti taitettu pieni kirjanen.

Sisällöltään Pieni katekismus on vihaisen ja katkeran miehen julistusta. Kysymys–vastaus-muotoon kirjoitettu teos jakautuu kolmeen osaan: Yhteiskunta, Yläluokan valheet ja Yläluokan puheenparret alaluokan harhauttamiseksi. Kuten otsikoista näkyy, Strindbergin katekismus jakaa ihmiset raa'asti kahteen ryhmään, ylä- ja alaluokkaan. Yläluokkaa edustavat tietenkin vallanpitäjät ja varakkaat, aateliset, porvarit, papisto, ja heidän makuaan myötäilevät tieteen ja taiteen tekijät. Alaluokkaa ovat kaikki muut, ne joita yläluokka kuristaa moraalillaan, uskonnollaan, kapitalismillaan... Strindberg lietsoo manifestissaan alaluokkaa kapinaan ylhäisön sortoa vastaan. Hänen ajatuksenjuoksunsa ja iskulauseensa eivät ole erityisen pitkälle pohdiskeltuja vaan enemmänkin tunteellisia purkauksia. Voisi niitä sanoa myös naiiveiksi. Toisaalta kirjoitusajankohta oli hyvin toisenlainen kuin nykyhetki, ja itse asiassa monet Strindberginkin esittämät vaatimukset ovat toteutuneet.

Yksi asia, joka Katekismuksessa pistää silmään (vaikkei kirjoittajan tapauksessa mitenkään yllättävä ole), on avoin naisviha. Strindbergin kieli lähenee paikoin modernia manosfäärin nillitystä naisista, jotka ovat miehiä kiristämällä saaneet yhteiskunnassa kadehdittavan aseman. Heidän ei tarvitse suorittaa asepalvelusta ja silti vaativat äänioikeutta, he saavat käydä palkkatöissä (ja viedä miesten työpaikat) vaikka hellojen ja kehtojen äärellä olisi paljon työtä heille ja niin edelleen. Perustelut eivät ole muuttuneet oikein miksikään. Olipa puhuja August Strindberg tai joku nykyajan andrewtateista, oikeasti sorretuimpia yhteiskunnassa ovat ne miehet, jotka eivät suostu pokkuroimaan yläluokan sääntöjen mukaan tai alistumaan naisten seksuaalisen vallan edessä.


Juuso Paaso: Jee, suuri puluhuijaus. Vastakulttuuriset pienlehdet Suomessa undergroundista punkkiin vuosina 19671982. Helsinki 2015: Zäp Books. 76 s. PDF-tiedosto.

Juuso Paason samannimisestä gradustaan muokkaama Jee, suuri puluhuijaus ilmestyi alun perin klassisena niittizinenä ja pian myös sähköisessä muodossa (ladattavissa Oranssin pienlehtiarkistosta). PDF:ssä ei valitettavasti ole hienoa tee–se–itse–kopiokoneella-kansikuvaa, enkä itse omista fyysistä lehteä.

"Lehti" tosin tässä yhteydessä on harhaanjohtava sana, sillä Suuren puluhuijauksen sisältö on yksi yhtenäinen tutkielma. Toisenlaisella sidonnalla se olisi "tietokirja". Lehtimuoto on kuitenkin perusteltu, sillä Paason teos käsittelee suomalaisten pienlehtien historiaa. Fokus on etenkin 1970- ja 1980-lukujen taitteen punkzineissä, mutta mukana on myös mielenkiintoinen katsaus niitä edeltäviin 1960-luvun puolivälistä alkaen ilmestyneisiin underground-lehtiin ja muihin vastakulttuurijulkaisuihin. Vuoden 1982 jälkeiseen aikaan viitataan muutamalla lyhyellä haastattelunpätkällä sekä yhden sivun mittaisella lehtilistauksella. Toivottavasti joku vielä tarttuu näihin myöhempiin aikoihin, tai ehkä se on jo tietämättäni tapahtunutkin?

Vaikka punk ei erityisemmin ole koskaan innostanut minua musiikkina tai estetiikkana, tunnen suurta mielenkiintoa nimenomaan sen DIY-asenteeseen. Sekä kirjallisten, kuvallisten että musiikillisten omakustanteiden ja pienjulkaisujen maailma on kiehtova. Itse ehdin olla pienesti mukana 2000-luvun alun cdr-meiningeissä, mikä on aina tuonut mieleeni jutut punkvuosien nyrkkipajatoiminnasta, ja eräänlaisia pienlehtiähän julkaisen nykyäänkin.

Mistään kaiken kattavasta kokonaisesityksestä Paason tutkielmassa ei ole kyse, mutta se on vankkaa perustyötä, josta seuraajien olisi hyvä ponnistaa. Olisi kiinnostavaa esimerkiksi tietää, minkälaisissa sosiaalisissa ympyröissä ja (koulu)arjen pyörteissä lehdet ovat syntyneet. Itse lehtiähän pääsee helpoimmin tutkimaan mainitun Oranssin pienlehtiarkiston kautta, jossa on suuri määrä vanhoja pienjulkaisuja digitoituna.