Juri Nummelin: Vaikea laji. Kirjoittajan muistelmia. Turku 2024: Kustantamo Helmivyö. 348 s.
Muuttokiireisen talviloman aikana on ollut suorastaan nautinnollista lukea Juri Nummelinin tuoretta Vaikea laji -kirjaa . Se on monipuolinen kokoelma monipuolisen kirjoittajan muistoja ja vaiheita. Perinteinen muistelmateos se ei ole vaan palapelimäinen sarja kaikenlaista uran varrelta. Muuta ei oikein voisi kuvitellakaan Nummelinin kohdalla, sillä hän on ehtinyt olla paitsi kirjoittaja ja kirjailija myös toimittaja (sanan monissa merkityksissä), kustantaja ja ylipäänsä merkittävä tekijäpersoona kirjallisuuden vähemmän tunnettujen reuna-alueiden kartoittajana ja arvonnostajana.
Kirjan viitisenkymmentä esseetä ovat isolta osin ilmestyneet aiemmin Nummelinin blogissa tai hänen teostensa esipuheena tms., mutta lähes aina tekstejä on päivitetty ja muokattua uudelleenjulkaisua varten. Joskus muutokset ovat merkittäviäkin päivityksiä ja joskus valitettavasti jäävät hieman puolitiehen, kun kieli paljastaa tekstin olevan vanhempaa perua, vaikka se yrittääkin esiintyä ajankohtaisena. Sellaiset kohdat ovat kuitenkin vähäiset ja niihin puuttuminen lähinnä nillitystä.
Vaikea laji on henkilökohtaisesta vinkkelistään huolimatta yhdenlainen kuva myös 2000-luvun muuttuneesta julkaisu- ja kirjallisuusmaailmasta. Muutosta korostaa etenkin jälkisanat, joissa muistutetaan lajin lisäksi vaikeaa olevan myös aika. Pienen yleisön ja vähäisen somenäkyvyyden kirjallisuutta julkaistaan aina vain nihkeämmin, äänikirjoja senkin edestä. Tekijä ei enää (vieläkään?) oikeasti tienaa työllään, ja apurahoja ei saa edes entiseen malliin. Muutos 2000-luvun alun tv-haastatteluista, kun Nummelin julkaisi amerikkalaista kioskidekkaria käsittelevän teoksensa, ja omista fanzineistä nykytilaan, jossa kirjailija yhä useammin saa julkaista itse taiten tekemänsä kirjan, koska se ei kuitenkaan myy tai näy somessa, on surullinen. Onneksi Nummelin kuitenkin jaksaa, viitsii ja kykenee.
(Mikael X. Messin kirjat pitäisi saada äänikirjoina.)
Kirjan viitisenkymmentä esseetä ovat isolta osin ilmestyneet aiemmin Nummelinin blogissa tai hänen teostensa esipuheena tms., mutta lähes aina tekstejä on päivitetty ja muokattua uudelleenjulkaisua varten. Joskus muutokset ovat merkittäviäkin päivityksiä ja joskus valitettavasti jäävät hieman puolitiehen, kun kieli paljastaa tekstin olevan vanhempaa perua, vaikka se yrittääkin esiintyä ajankohtaisena. Sellaiset kohdat ovat kuitenkin vähäiset ja niihin puuttuminen lähinnä nillitystä.
Vaikea laji on henkilökohtaisesta vinkkelistään huolimatta yhdenlainen kuva myös 2000-luvun muuttuneesta julkaisu- ja kirjallisuusmaailmasta. Muutosta korostaa etenkin jälkisanat, joissa muistutetaan lajin lisäksi vaikeaa olevan myös aika. Pienen yleisön ja vähäisen somenäkyvyyden kirjallisuutta julkaistaan aina vain nihkeämmin, äänikirjoja senkin edestä. Tekijä ei enää (vieläkään?) oikeasti tienaa työllään, ja apurahoja ei saa edes entiseen malliin. Muutos 2000-luvun alun tv-haastatteluista, kun Nummelin julkaisi amerikkalaista kioskidekkaria käsittelevän teoksensa, ja omista fanzineistä nykytilaan, jossa kirjailija yhä useammin saa julkaista itse taiten tekemänsä kirjan, koska se ei kuitenkaan myy tai näy somessa, on surullinen. Onneksi Nummelin kuitenkin jaksaa, viitsii ja kykenee.
(Mikael X. Messin kirjat pitäisi saada äänikirjoina.)
Juri Nummelin (toim.): Kaikki valehtelevat ja muita rikosnovelleja. [Helsinki] 2014: ntamo. 230 s.
Juri Nummelinin toimittamaan antologiaan Kaikki valehtelevat ja muita rikosnovelleja on koottu amerikkalaista ja brittiläistä noiria. Suomennokset ovat aiemmin ilmestyneet Nummelinin toimittamissa Isku- ja Ässä-lehdissä, mutta vaikka olenkin suurin piirtein niiden joka numeron lukenut, tuntui kirjaa lukiessa silti kuin olisin ensimmäistä kertaa asialla.
Kaikki valehtelevat pitää sisällään niin perinteistä kovaksi keitettyä dekkaria, sen humoristisia variantteja kuin laajemmin ymmärrettävää noir-proosaa, joka ei suinkaan rajaudu pelkäksi "dekkariksi". Mukana on joukko semi-isoja kirjoittajanimiä mutta paljon myös silkkaa undergroundia – iso osa novelleista onkin ilmestynyt alun perin blogeissa tai nettilehdissä, noissa 2000-luvun zinevastineissa.
Noin puolet novelleista on tiukkaa flash fictionia, jonka pituus on alle tuhat sanaa tekstiltä. Eivät pidemmätkään tekstit paljon pidempiä yleensä ole. Nopeus ja äkillisyys saa lukemisen tuntumaan vetävältä. Vaikka lyhyiden ja pidempien vuorottelu tuntuu aluksi turhan kaavamaiselta rakenteelta, ei se loppujen lopuksi ole lainkaan hullumpi ratkaisu. Kokonaisuutena Kaikki valehtelevat on yllättävän painokas valikoima, ei pelkkä kasa rikosrykäyksiä.
Itselleni tarinoista ehdottomasti parhaiten toimii edelleen Kevin Wignallin Kuolema, jossa valtion ammattitappaja joutuu miettimään pontimiaan uusiksi. Se on hieno kappale kirjallisuutta ylipäänsä, ei "vain" genreteksti.
Kaikki valehtelevat on miellyttävä kirja lukea myös esineenä. Ilmava taitto – reilusti tyhjää tilaa tekstien välissä – ja lopun kirjailijaesittelyt rytmittävät lukemista mukavasti.
Kaikki valehtelevat pitää sisällään niin perinteistä kovaksi keitettyä dekkaria, sen humoristisia variantteja kuin laajemmin ymmärrettävää noir-proosaa, joka ei suinkaan rajaudu pelkäksi "dekkariksi". Mukana on joukko semi-isoja kirjoittajanimiä mutta paljon myös silkkaa undergroundia – iso osa novelleista onkin ilmestynyt alun perin blogeissa tai nettilehdissä, noissa 2000-luvun zinevastineissa.
Noin puolet novelleista on tiukkaa flash fictionia, jonka pituus on alle tuhat sanaa tekstiltä. Eivät pidemmätkään tekstit paljon pidempiä yleensä ole. Nopeus ja äkillisyys saa lukemisen tuntumaan vetävältä. Vaikka lyhyiden ja pidempien vuorottelu tuntuu aluksi turhan kaavamaiselta rakenteelta, ei se loppujen lopuksi ole lainkaan hullumpi ratkaisu. Kokonaisuutena Kaikki valehtelevat on yllättävän painokas valikoima, ei pelkkä kasa rikosrykäyksiä.
Itselleni tarinoista ehdottomasti parhaiten toimii edelleen Kevin Wignallin Kuolema, jossa valtion ammattitappaja joutuu miettimään pontimiaan uusiksi. Se on hieno kappale kirjallisuutta ylipäänsä, ei "vain" genreteksti.
Kaikki valehtelevat on miellyttävä kirja lukea myös esineenä. Ilmava taitto – reilusti tyhjää tilaa tekstien välissä – ja lopun kirjailijaesittelyt rytmittävät lukemista mukavasti.
Tim Burton: The Melancholy Death of Oyster Boy & Other Stories. London 2004: Faber & Faber. 128 s. – Ilmestynyt alun perin 1997.
Tim Burtonin The Melancholy Death of Oyster Boy & Other Stories jatkaa tavallaan Roald Dahlin ja Lewis Carrollin kaltaisten kirjailijoiden aloittamaa polkua. Burtoninkin tarinankerronta – lyhyiden yleensä kekseliäisiin riimeihin perustuvien runojen muodossa – on oikukasta ja epäsoveliasta. Tämähän on tuttua hänen elokuvistaan. Oikeastaan kaikessa "epätavallisuudessaan" Burtonin tekstit ovat melko yllätyksettömiä.
Joo, on tikku-ukon ja tulitikkutytön leimahtava romanssi, on muumiopoika joka hakataan piñatana meksikolaisilla syntymäpäivillä, on sängyksi muuttuva tyttö ja niin edelleen. Ne ovat sinänsä hauskoja oivalluksia, mutta Burton ei oikein tee niillä mitään. Pahimmillaan runo on pelkkä kupletti, joka toimii kuvatekstinä Burtonin piirrokselle. Piirrosten rooli onkin lähes tasaväkinen sanojen kanssa – usein kuvat itsessään eivät kuitenkaan ole erityisiä tai tarpeellisiakaan. Burtonin teos on siis kaiken kaikkiaan erikoisen mitätön.
Joo, on tikku-ukon ja tulitikkutytön leimahtava romanssi, on muumiopoika joka hakataan piñatana meksikolaisilla syntymäpäivillä, on sängyksi muuttuva tyttö ja niin edelleen. Ne ovat sinänsä hauskoja oivalluksia, mutta Burton ei oikein tee niillä mitään. Pahimmillaan runo on pelkkä kupletti, joka toimii kuvatekstinä Burtonin piirrokselle. Piirrosten rooli onkin lähes tasaväkinen sanojen kanssa – usein kuvat itsessään eivät kuitenkaan ole erityisiä tai tarpeellisiakaan. Burtonin teos on siis kaiken kaikkiaan erikoisen mitätön.
Parhaiten onnistuu nimiruno, jossa pariskunta saa yllätyksekseen osteripäisen pojan. Kalanhajuinen jälkeläinen ei oikein saa vanhempien kiintymystä, ja lopulta isä syö poikansa saadakseen takaisin seksuaalisen kyvykkyytensä. On esitetty, ettei teksti olisikaan Burtonin käsialaa vaan kauhukirjailija Michael McDowellin!
Lähes kaikki runot käsittelevät eriskummallisia lapsia, tavalla tai toisella. Sama teema läpäisee Burtonin elokuviakin Saksikäsi-Edwardista, Pingviiniin ja Jalin tovereihin ja miksei Wednesdayynkin.
Michael Knox Beran: Murder by Candlelight. The Gruesome Crimes Behind Our Romance with the Macabre. 2016: Tantor Audio. 7 t 39 min. Luk. Jonathan Yen. – Ilmestynyt alun perin 2015.
Michael Knox Beranin kirjoittaman Murder by Candlelightin alkuasetelma on kutkuttava: miten sijaishallitsijakauden Englantia järkyttäneet murhat vaikuttivat ajan kirjailijoihin. Beran käsittelee 1800-luvun alun kulttuuria selvästi sitä edeltävästä romantiikan kauesta ja seuranneesta viktoriaanisesta ajasta eroavana. Ajatus on kiehtova - murhat aikakauden kuvajaisena. Romantiikka tunnetusti velloi kauheuksissa ja säädyttömyyksissä ja sai niistä(kin) voimansa. Viktorian valtakaudella sen sijaan tapahtui suuri muutos viimeistään Viiltäjä-Jackin järjettömien väkivaltaisuuksien myötä.
Beran keskittyy etenkin kolmeen aikalaisia kuohuttaneeseen tapaukseen, joskin siinä sivussa katselee paljon laajemminkin ilmiöitä. 1823 Jack Thurtell tappoi William Wearen, jolla oli auki pelivelkoja suuren summan. Ruumis löytyi lammesta, ja tapahtumasta kirjoitettiin paljon niin kertomuksia, näytelmiä kuin laulujakin. Beran nostaa esiin etenkin tapauksen Walter Scottiin tekemän vaikutuksen. 1836 James Greenacre teloitettiin keski-ikäisen morsiamensa, Hannah Brownin paloittelusurmasta. Lordi William Russellin puolestaan tappoi 1840 hänen miespalvelijansa, joka oli tympääntynyt isännän pikkumaisuuksiin.
Scottin lisäksi Beran nostaa valokeilaan sellaisia kirjoittajia kuin lordi Byron, Schopenhauer, Thomas Carlyle ja etenkin Thomas DeQuincey, johon Beranilla tuntuu olevan suurin innostus. Paikoin tuntuu, että hän on turhankin innoissaan DeQuinceyn (satiirisesta) ajatuksesta, että murha on taiteenlaji.
Murder by Candlelight on kiehtova mutta ei täysin onnistunut kokonaisuus. Murhakertomusten (jotka taitavat pohjaavan paljolti aikalaislehdistön selontekoihin?) ja kaunokirjallisen esseismin vaihtelu ei aina ole kovin saumatonta, ja usein yhteys jää pakotetuksi. Parhaiten synteesi toteutuu prologissa ja epilogissa, joissa Beranin ajatukset tuntuvan kirkastuvan. Liian usein hän sortuu perustelemaan sensationalistisessa true crimessä rypemistä esteettisellä taidevaistolla (ja poeettisella kukkaiskielellä).
Beran keskittyy etenkin kolmeen aikalaisia kuohuttaneeseen tapaukseen, joskin siinä sivussa katselee paljon laajemminkin ilmiöitä. 1823 Jack Thurtell tappoi William Wearen, jolla oli auki pelivelkoja suuren summan. Ruumis löytyi lammesta, ja tapahtumasta kirjoitettiin paljon niin kertomuksia, näytelmiä kuin laulujakin. Beran nostaa esiin etenkin tapauksen Walter Scottiin tekemän vaikutuksen. 1836 James Greenacre teloitettiin keski-ikäisen morsiamensa, Hannah Brownin paloittelusurmasta. Lordi William Russellin puolestaan tappoi 1840 hänen miespalvelijansa, joka oli tympääntynyt isännän pikkumaisuuksiin.
Scottin lisäksi Beran nostaa valokeilaan sellaisia kirjoittajia kuin lordi Byron, Schopenhauer, Thomas Carlyle ja etenkin Thomas DeQuincey, johon Beranilla tuntuu olevan suurin innostus. Paikoin tuntuu, että hän on turhankin innoissaan DeQuinceyn (satiirisesta) ajatuksesta, että murha on taiteenlaji.
Murder by Candlelight on kiehtova mutta ei täysin onnistunut kokonaisuus. Murhakertomusten (jotka taitavat pohjaavan paljolti aikalaislehdistön selontekoihin?) ja kaunokirjallisen esseismin vaihtelu ei aina ole kovin saumatonta, ja usein yhteys jää pakotetuksi. Parhaiten synteesi toteutuu prologissa ja epilogissa, joissa Beranin ajatukset tuntuvan kirkastuvan. Liian usein hän sortuu perustelemaan sensationalistisessa true crimessä rypemistä esteettisellä taidevaistolla (ja poeettisella kukkaiskielellä).
Jari Nenonen: Hakkaraisen pojat ...ja muita suomalaisia. Hamina 2012: Rehti-Jalmari. 164 s.
Oletan tapahtuneen jotenkin näin: Jari Nenosella on ollut hallussaan kokoelma tummaihoisia esittävää hassunhauskaa koristefiguurikitschiä. Mitäpä jos nuo hahmot olisivatkin perisuomalaisia hahmoja, semmoisia joille on kiva naureskella – luusereita, paskanjauhajia, arvostelukyvyttömiä, mielenvikaisia... – ja mitäpä jos niistä kirjoittaisi sitten ihan kirjan?
Syntyi Hakkaraisen pojat ...ja muita suomalaisia. Se kertoo neljäkymmentä suomalaista ihmiskohtaloa, joista jokainen sisältää tasaisen tarkasti kolme tekstisivua sekä kuvan yhdestä noista mainituista veistoksista. Nenonen ottaa käsittelyynsä nimenomaan niitä ihmisryhmiä, joille on ollut tapana naureskella, kun valkoiset miehet kohtaavat torikahvilan lihapiirakan äärellä. Poliittinen korrektius on kaukana; usein sen rääpiminen on ihan suoran itsetarkoituksellista (takakansikin sanoo: "Homohuumori on halpaa ja helppoa, mutta ovathan ne lystikkäitä.") Nenonen olisi helppo sivuuttaa pelkkänä rääväsuuna, joka huutaa myrkyllistä tunkkaisuuttaan joka suuntaan.
Silloin kuitenkin jäisi huomaamatta, miten hyvä kirjoittaja Nenonen on. Jos Hakkaraisen poikien tarinoistakin olisi ollut malttia jättää väliin jatkuvat panoroiskeet, naisten pelkistäminen tisseiksi ja perseiksi tai usein hyvin ummehtuneelta tuntuva pilkka "vääränlaisia" kohtaan, olisi moni teksti aidosti koskettavakin. Nenosella on silmää ihmisten pyrintöjen ja toimien huvittavuudelle, ja vaikka hänen tyylinsä on erittäin rujo ja raaka, hän tuntuu myös ymmärtävän hahmojaan. Veikko Huovinen ei ole kaukana monestakaan jutusta. Samankaltaisuutta on myös kielenkäytössä, jonka Nenonen hallitsee todella vaikuttavasti. Harmi että niin moni esitetty ajatus haisee miesten pukuhuoneen hielle.
Nenonen on Kaakonkulman Päätalo – kumpikin sai lukemaan ne, jotka eivät tavallisesti kirjoja lue. Nenosta lukevat sataman ahtaajat ja veistosahan äijät, ja vaikka porttina olisikin ennakkoluuloisuus ja röhönauru heikommille, löytävät he huomaamattaan sen takaa myös taitavaa kirjallisuutta. Onko sekään sitten lopulta mikään kestävä puolustus, en tiedä.
Syntyi Hakkaraisen pojat ...ja muita suomalaisia. Se kertoo neljäkymmentä suomalaista ihmiskohtaloa, joista jokainen sisältää tasaisen tarkasti kolme tekstisivua sekä kuvan yhdestä noista mainituista veistoksista. Nenonen ottaa käsittelyynsä nimenomaan niitä ihmisryhmiä, joille on ollut tapana naureskella, kun valkoiset miehet kohtaavat torikahvilan lihapiirakan äärellä. Poliittinen korrektius on kaukana; usein sen rääpiminen on ihan suoran itsetarkoituksellista (takakansikin sanoo: "Homohuumori on halpaa ja helppoa, mutta ovathan ne lystikkäitä.") Nenonen olisi helppo sivuuttaa pelkkänä rääväsuuna, joka huutaa myrkyllistä tunkkaisuuttaan joka suuntaan.
Silloin kuitenkin jäisi huomaamatta, miten hyvä kirjoittaja Nenonen on. Jos Hakkaraisen poikien tarinoistakin olisi ollut malttia jättää väliin jatkuvat panoroiskeet, naisten pelkistäminen tisseiksi ja perseiksi tai usein hyvin ummehtuneelta tuntuva pilkka "vääränlaisia" kohtaan, olisi moni teksti aidosti koskettavakin. Nenosella on silmää ihmisten pyrintöjen ja toimien huvittavuudelle, ja vaikka hänen tyylinsä on erittäin rujo ja raaka, hän tuntuu myös ymmärtävän hahmojaan. Veikko Huovinen ei ole kaukana monestakaan jutusta. Samankaltaisuutta on myös kielenkäytössä, jonka Nenonen hallitsee todella vaikuttavasti. Harmi että niin moni esitetty ajatus haisee miesten pukuhuoneen hielle.
Nenonen on Kaakonkulman Päätalo – kumpikin sai lukemaan ne, jotka eivät tavallisesti kirjoja lue. Nenosta lukevat sataman ahtaajat ja veistosahan äijät, ja vaikka porttina olisikin ennakkoluuloisuus ja röhönauru heikommille, löytävät he huomaamattaan sen takaa myös taitavaa kirjallisuutta. Onko sekään sitten lopulta mikään kestävä puolustus, en tiedä.
Bob Beagrie & Andy Willoughby: Sampo. Syvemmälle pohjoiseen (Sampo – Heading Further North, 2015. Turku 2015: Savukeidas. 95 s. Suom. Kalle Niinikangas.
Bob Beagrie ja Andy Willoughby ovat englantilaisia runoilijoita. Heidän yhteinen kokoelmansa Sampo. Syvemmälle pohjoiseen on kiehtova ristivalotus Euroopan pohjoisosista, jossa kalevalainen Suomi ja moderni Liverpool hengittävät limittäin yhtä tahtia. Eivätkä ainekset suinkaan lopu suomalaisuuteen ja työväen-Englantiin, sillä sopassa pulpahtelevat myös viikinkimytologia, amerikkalainen beatkirjallisuus, nykyaikainen kertakäyttökulutusmaailma ja moni muu viitekehys. Esipuheessaan Ville Hytönen viittaa virolaislähtöiseen etnofuturismiin, jonka hän näkee Beagrien ja Willoughbyn taustavoimana.
Sampo seuraa Kalevalan tarua ja lukee sitä kirjoitusaikansa (ei välttämättä modernin) kansankulttuurin ja -hengen läpi. Wannabe-tietäjät uhoavat ja kaupittelevat kamaansa nykyäänkin, ihmissuhdeodotusten painolasti saa edelleen hyppäämään koskeen, loitsua verenvuodon tyrehdyttämiseksi tarvittaisiin tänään aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Lavarunotausta näkyy ja kuuluu tekijöiden kuvaryöpyssä, yllättävissä sanayhdistelmissä ja puskevassa rytmissä, johon Hytönen osaltaan viittaa puhuessaan "bensiininkatkuisesta shamaanista" ja "punk-runoilijan kalevalabeatista".
Kalevalasta käydään läpi vain osa. Beagrie ja Willoughby keskittyvät alkupuoleen Väinämöisen synnystä sammon takomiseen. Erityisen paljon huomiota saa kilpalaulanta Joukahaisen kanssa ja sitä seuraava Aino-jakso. Viimeinen runo, sammon taonta, on jylhää kuvavirtaa joka voimallisena roiskuu äyräiden yli.
Sampo on pitkästä aikaa aidosti tuore mutta samalla oleellista tavoittava tulkinta Kalevalasta. Usein sellaiseen tarvitaan joku ulkopuolelta katseleva, sellainen joka ei välitä vakiintuneista kulttuurisista tulkinnoista vaan yksinkertaisesti vain kunnioittaa pohjatekstiä.
Sampo seuraa Kalevalan tarua ja lukee sitä kirjoitusaikansa (ei välttämättä modernin) kansankulttuurin ja -hengen läpi. Wannabe-tietäjät uhoavat ja kaupittelevat kamaansa nykyäänkin, ihmissuhdeodotusten painolasti saa edelleen hyppäämään koskeen, loitsua verenvuodon tyrehdyttämiseksi tarvittaisiin tänään aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Lavarunotausta näkyy ja kuuluu tekijöiden kuvaryöpyssä, yllättävissä sanayhdistelmissä ja puskevassa rytmissä, johon Hytönen osaltaan viittaa puhuessaan "bensiininkatkuisesta shamaanista" ja "punk-runoilijan kalevalabeatista".
Kalevalasta käydään läpi vain osa. Beagrie ja Willoughby keskittyvät alkupuoleen Väinämöisen synnystä sammon takomiseen. Erityisen paljon huomiota saa kilpalaulanta Joukahaisen kanssa ja sitä seuraava Aino-jakso. Viimeinen runo, sammon taonta, on jylhää kuvavirtaa joka voimallisena roiskuu äyräiden yli.
Sampo on pitkästä aikaa aidosti tuore mutta samalla oleellista tavoittava tulkinta Kalevalasta. Usein sellaiseen tarvitaan joku ulkopuolelta katseleva, sellainen joka ei välitä vakiintuneista kulttuurisista tulkinnoista vaan yksinkertaisesti vain kunnioittaa pohjatekstiä.
Veikko Huovinen: Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita. Helsinki 1975: Otava. 136 s.
En liene ainoa, joka Veikko Huovista lukiessaan kokee olevansa oikeastaan aikamoinen metsien mies itsekin. Niin elävä ja innostunut on hänen tapansa kuvata suomalaista luontoa ja etenkin ihmisen osaa sen keskellä. Hänen eräkuvaustensa äärellä minäkin, joka en ole syönyt lihaa kymmeneen vuoteen enkä kosknut mihinkään Super Soakeria kummempaan aseeseen, olen melkein valmis lähtemään metsoja kiikaroimaan.
Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita kokoaa yhteen Huovisen monenlaisia metsästysaiheisia lyhyttekstejä. Osa on ehtaa fiktiota, kuten Huovisen ensimmäinen julkaista kertomus Joulukuusi ja teeret vuodelta 1947 tai Havukka-ahon ajattelijasta yli jäänyt katkelma Konsta Pylkkösestä. Lisäksi on rehellisiä muistelmia autiotuvista, ensimmäisistä metsästyskoirasta ja aseesta, kala- ja linnustusretkistä... Kolmannen ryhmän muodostavat pakinaimaiset tekstit, joissa Huoviseen liitetty satiirisuus tulee selvimmin ilmi. Niissä irvailun kohde on tavallisesti kaupunkilainen metsästäjä, jolle koko homma on lähinnä aseiden ostelua ja poseerausta.
Pylkkäs-konsta mehtäämässä sisältää siis tekstejä koko Huovisen siihenastiselta uralta, lähes kolmenkymmenen vuoden ajalta. Hämmästyttävän yhtenäisenä hänen tyylinsä on sinä aikana pysynytkin. Siihen toki varmasti vaikuttaa aihe: erätekstien parissa Huoviselle tyypillinen iva saattaa kadota kokonaan, ja sen korvaa luontoa nöyränä arvostava ja sitä herkästi kuvaava kaunomieli. Tätä puolta tukee kirjan kuvitus, Hannu Tainan tyylikkäät piirrokset. Kuitenkin on sanottava, että onneksi omasta kappaleestani puuttuu kokonaan kansipaperi, sillä kuusesta hyppäävän Konstan sijasta sen alta paljastuva vähäeleinen kansi on niin paljon tyylikkäämpi.
Kokoelmasta ilmestyi muutamaa vuotta päivitetty laitos, joka sisältää myös joukon uusia aiheeseen liittyviä tarinoita.
Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita kokoaa yhteen Huovisen monenlaisia metsästysaiheisia lyhyttekstejä. Osa on ehtaa fiktiota, kuten Huovisen ensimmäinen julkaista kertomus Joulukuusi ja teeret vuodelta 1947 tai Havukka-ahon ajattelijasta yli jäänyt katkelma Konsta Pylkkösestä. Lisäksi on rehellisiä muistelmia autiotuvista, ensimmäisistä metsästyskoirasta ja aseesta, kala- ja linnustusretkistä... Kolmannen ryhmän muodostavat pakinaimaiset tekstit, joissa Huoviseen liitetty satiirisuus tulee selvimmin ilmi. Niissä irvailun kohde on tavallisesti kaupunkilainen metsästäjä, jolle koko homma on lähinnä aseiden ostelua ja poseerausta.
Pylkkäs-konsta mehtäämässä sisältää siis tekstejä koko Huovisen siihenastiselta uralta, lähes kolmenkymmenen vuoden ajalta. Hämmästyttävän yhtenäisenä hänen tyylinsä on sinä aikana pysynytkin. Siihen toki varmasti vaikuttaa aihe: erätekstien parissa Huoviselle tyypillinen iva saattaa kadota kokonaan, ja sen korvaa luontoa nöyränä arvostava ja sitä herkästi kuvaava kaunomieli. Tätä puolta tukee kirjan kuvitus, Hannu Tainan tyylikkäät piirrokset. Kuitenkin on sanottava, että onneksi omasta kappaleestani puuttuu kokonaan kansipaperi, sillä kuusesta hyppäävän Konstan sijasta sen alta paljastuva vähäeleinen kansi on niin paljon tyylikkäämpi.
Kokoelmasta ilmestyi muutamaa vuotta päivitetty laitos, joka sisältää myös joukon uusia aiheeseen liittyviä tarinoita.
Anne Leinonen & Tapio Ranta-aho (toim.): Kun kansilaudoille liukui lohikäärme. Merkillisiä tarinoita meriltä. Otava 2012: Usva & Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat. 2 cd:tä.
Verkkozine Usva ja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat julkaisivat vuonna 2013 äänikirjana novelliantologian Kun kansilaudoille liukui lohikäärme. Kahdella CD:llä on yhteensä 13 novellia, joita yhdistää meriaihe ja spefistinen lähestymistapa. Anne Leinosen ja Tapio Ranta-ahon toimittamaan valikoimaan mahtuu monenlaista: on scifiä, kauhua ja fantasiaa, on kalevalaisuutta ja historiaa, on tunnelmointia ja silkkaa revittelyä.
Novelleista eniten mieleeni ovat – yllätyksettömästi – vanhojen herrojen Shimo Suntilan, Boris Hurtan ja Tuomas Salorannan tarinat. Suntilan ekoscifi saa valtavan kokoluokan ideansa mahtumaan lyhyeen tilaan ja hyvin viitteelliseen kerrontaan. Fragmentaarisuus saa sen tuntumaan lähes luonnosmaiselta, mutta se on hämäävä vaikutelma. Hurtan ja Salorannan merirosvojutut alkavat versomaan samasta puusta, mutta eriytyvät aivan omiin suuntiinsa. Hurtta kirjoittaa antikvaarista seikkailukertomusta Napoleonin haudanryöstäjistä tyylikkäällä kierteellä. Saloranta sen sijaan päästää irstailun ja keskenkasvuisen huumorinsa irralleen kertomuksessa Sodoma-nimisestä aluksesta ja sen kohtalosta jättimäisen kivifalloksen kanssa. Salorannan juttu ei oikeastaan sovi muuhun kokonaisuuteen juurikaan, mutta samalla se saattaa olla koko valikoiman paras teksti. Asiaa auttaa Hurtan luenta, jossa myhäilevä limaisuus yhdistyy herkullisesti vinoon hymyyn.
Hurtta lukee myös oman tarinansa, mutta muuten kokoelman kirjailijat itse eivät ole äänessä. Toki lukijat itsekin ovat ansioituneita kirjoittajia ja skeneaktiiveja ja suoriutuvat oikein kelvollisesti ääneenluvusta. Vaikka amatöörituotannosta onkin kyse, ei se kuulu äänenlaadussa kuin hieman vaihtelevana volyymina ja nielaistuina jälkitavuina.
Kokoelman novelleista vain pari on ilmestynyt kirjamuodossa, Hurtan teksti myös vihkosen. Kun kansilaudoille liukui lohikäärme onkin siksi oleellinen kohde esimerkiksi Magdalena Hain keräilijöille. Kokoelmasta ilmeisesti piti ilmestyä sähkökirjalaitos, mutta tietääkseni sitä ei koskaan julkaistu.
Novelleista eniten mieleeni ovat – yllätyksettömästi – vanhojen herrojen Shimo Suntilan, Boris Hurtan ja Tuomas Salorannan tarinat. Suntilan ekoscifi saa valtavan kokoluokan ideansa mahtumaan lyhyeen tilaan ja hyvin viitteelliseen kerrontaan. Fragmentaarisuus saa sen tuntumaan lähes luonnosmaiselta, mutta se on hämäävä vaikutelma. Hurtan ja Salorannan merirosvojutut alkavat versomaan samasta puusta, mutta eriytyvät aivan omiin suuntiinsa. Hurtta kirjoittaa antikvaarista seikkailukertomusta Napoleonin haudanryöstäjistä tyylikkäällä kierteellä. Saloranta sen sijaan päästää irstailun ja keskenkasvuisen huumorinsa irralleen kertomuksessa Sodoma-nimisestä aluksesta ja sen kohtalosta jättimäisen kivifalloksen kanssa. Salorannan juttu ei oikeastaan sovi muuhun kokonaisuuteen juurikaan, mutta samalla se saattaa olla koko valikoiman paras teksti. Asiaa auttaa Hurtan luenta, jossa myhäilevä limaisuus yhdistyy herkullisesti vinoon hymyyn.
Hurtta lukee myös oman tarinansa, mutta muuten kokoelman kirjailijat itse eivät ole äänessä. Toki lukijat itsekin ovat ansioituneita kirjoittajia ja skeneaktiiveja ja suoriutuvat oikein kelvollisesti ääneenluvusta. Vaikka amatöörituotannosta onkin kyse, ei se kuulu äänenlaadussa kuin hieman vaihtelevana volyymina ja nielaistuina jälkitavuina.
Kokoelman novelleista vain pari on ilmestynyt kirjamuodossa, Hurtan teksti myös vihkosen. Kun kansilaudoille liukui lohikäärme onkin siksi oleellinen kohde esimerkiksi Magdalena Hain keräilijöille. Kokoelmasta ilmeisesti piti ilmestyä sähkökirjalaitos, mutta tietääkseni sitä ei koskaan julkaistu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti