Hearts in Suspension - Mietteitä Stephen Kingin äärellä #13

Hearts in Suspension (University of Maine Press, 2016) on Stephen Kingin vähemmän tunnettuja kirjoja. Oikeastaan en ole valmis välttämättä edes pitämään sitä juuri Kingin teoksena, vaikka hänen nimensä kannessa onkin. Hänen käsialaansa on kyllä yli puolet sivumäärästä, ja hän on ikään kuin teoksen läpäisevä punainen lanka, mutta miellän tekijäksi enemmänkin sen toimittajan, Jim Bishopin.

Bishop on englannin kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtori, joka siirtyi opettamaan Mainen yliopiston Oronon kampukselle vuonna 1966. Saman vuoden fukseihin kuului Stephen King. Itse asiassa King on muistellut, että hänen ensimmäinen oppituntinsa yliopistossa oli juuri Bishopin luento.

Kingin nimi kannessa on monen asian summa. Teos sai alkunsa hänen ei-fiktiivisten tekstiensä kokoelmana. Bishopin ajatuksena oli sillä tavoin juhlistaa Kingin yliopisto-opintojen alkamisen 50-vuotispäivää, mutta projekti osoittautui vaikeaksi toteuttaa monenlaisten julkaisuoikeusongelmien vuoksi. Se muotoutuikin lopulta aivan toiseen suuntaan.

Hearts in Suspensionin keskeisimmäksi aiheeksi nousee 1960-luvun lopun yhdysvaltalainen yliopistoelämä. Ajankohta oli suurten muutosten: oli Vietnamin sotaa ja rauhanaatetta, hippejä, mielenosoituksia, mellakoita joita poliisit yrittivät kukistaa väkivalloin, valtava määrä luovuutta. Samalla se oli myös aikansa nuorten ihmisenä kasvun aikaa, mikä helposti jää muistamatta populaarikulttuurin rakentaman sixties-myytin alle. Kingin vuosikurssi oli tämän myllerryksen myrskynsilmässä. Kansikuvassa näkyy tuleva menestyskirjailija nuorena miehenä keskellä mielenosoitusta. 

Kirja avaa näkymän Vietnamin sodan Yhdysvaltoihin Stephen Kingin kautta, mutta näkökulma ja kertojanääni eivät suinkaan ole vain hänen. Hän on pikemminkin polttopiste, jonka kautta monien muidenkin katseet käyvät ja sitten levittäytyvät paljon laajemmaksi näkymäksi kuin mitä yksi ainoa ihminen kykenisi tarjoamaan. 

Kirja alkaa Kingin pitkällä esseellä hänen opiskeluajoistaan. The Doorsilta nimensä lainanneessa tekstissä Five to One, One in Five hän käy fragmentaarisesti läpi muistikuviaan yliopistovuosien avainhetkistä. Hän paljastaa elämästään paljon henkilökohtaista, jota hän ei ole aiemmin käsitellyt julkisuudessa ja joka laajenee hänen käsittelyssään yleisemminkin hänen ikäpolveaan kuvaavaksi. Kingin kerronnassa on lämpöä ja ymmärrystä. Tekstistä henkii nöyrä kunnioitus muita nuo vuodet hänen kanssaan jakaneita hahmoja kohtaan.

Five to One, One in Five on aivan yhtä nautinnollista luettavaa kuin muutkin Kingin pitkät asiatekstit. Siinä  Suomalainen lukija ei välttämättä ymmärräkään, miten paljon ja laadukasta ei-fiktiivistä kirjallisuutta King on uransa aikana tuottanut. Täällä tunnetaan hänen esseistään lähinnä novellikokoelmien esipuheet (joista Yön äänien on ehdoton klassikko). Niiden lisäksi ei ole julkaistu kuin Head Down (suom. Katse pallossa), joka täkäläisestä näkökulmasta on mahdollisimman kehno esimerkki, koska se käsittelee amerikkalaista juoniori-baseballia ja julkaistiin keskellä kauhu- ja fantasianovellien kokoelmaa, sekä melko tiivis teksti Batmanista (Batman Special -lehden numerossa 2/1988). Kingin jutusteleva, alati asiansa ympärillä vaelteleva mutta oivaltava tyyli suosii nimenomaan vapaamuotoista esseetä. Niistä pitäisikin ehdottomasti saada suomennosvalikoima, mutta oikeudet lienevät kalliit eikä Kingin suomalaiskustantaja Tammi varmaankaan ole valmis moiseen "epäkaupalliseen" yritykseen, kun kerran uusi romaani tulee joka tapauksessa vuosittain.

Kingin esseetä täydentää ja peilaa fiktiivinen mutta tosipohjainen ajankuva, pienoisromaani Hearts in Atlantis. Se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1999 samannimisessä kokoelmassa, joka suomennettiin typerästi kauhuyleisöä tavoitellen Pedon sydämeksi (itse kertomus puolestaan Pedon silmäksi). Hearts in Atlantis on Kingille harvinainen realistinen teksti, joka ei sisällä juuri lainkaan dramaattisia jännitystehoja. Se on ehkäpä hänen pitkistä kertomuksistaan eniten valtavirran kaunokirjallisuutta lähestyvä. Useinhan Kingin realistisetkin tarinat sisältävät jonkin kauhu- tai muuhun jännityskirjallisuuteen kallistuvan elementin, joka ei välttämättä suoranaisesti pilaa kokonaisuutta mutta tuntuu silti teennäiseltä (tuoreehkona esimerkkinä Tervetuloa Joylandiin -romaani, joka olisi paljon parempi avoimesti nostalgisena ajankuvana, ilman kummitusta ja lopputaistelua).

Hearts in Atlantis ei ole aivan napakymppi, ei aivan sitä mitä King todennäköisesti yritti sillä saavuttaa. Hän on sanonut halunneensa pitkään kirjoittaa 1960-luvun opiskelijaliikehdinnästä ja omasta ajastaan Mainen yliopistossa, muttei uskaltanut tarttua aiheeseen aiemmin. King mahdollisesti itsekin tiedosti, ettei hänen pienoisromaaninsa ollut riittävän hyvä sellaisenaan, joten hän sisällytti sen osaksi laajempaa kokonaisuutta, jolle kertomus lainasi nimensä. Kokoelma Hearts in Atlantishan rakentuu parista romaanimittaisesta kertomuksesta sekä muutamasta novellista, jotka liittyvät toisiinsa löyhästi.

Kun luin vuoden 1999 kirjan ensimmäisen kerran lukioikäisenä ja sittemmin itse yliopisto-opiskelijana, nimikertomus jäi minulle kertomuksista kaikkein etäisimmäksi. Se tuntui melkein kuin välisoitolta paljon kiehtovampien osien seassa. Ehkä se tuntuisi yhä – sitä edeltävä Low Men in Yellow Coats on niin vahva, että mikä tahansa sen jälkeen tuntuu lähinnä hengenvedolta. Tarina ei ole itsessään kovin erikoinen: joukko opiskelijoita sekoaa asuntolassaan korttipeliin, joka on turmella heidän opintonsa ja viedä heidät itsensä sitä myöten taistelemaan Vietnamiin. Ajankuva ja kertomuksen maailman rikkaus kuitenkin ovat kiehtovia; ne saavat paljon kaikupohjaa ja syvyyttä ympäröivistä teksteistä. Nimikertomuksen merkitys kirkastuu, kun sitä edeltää ja seuraa jotain. Aivan samoin sille käy myös Hearts in Suspensionin kontekstissa. Se on fiktiivinen ankkuri, jonka ääreen lukija palaa kokoelman muiden tekstien anti mukanaan. 

Kingin osuuden päättää kolme kolumnia, jotka alun perin julkaistiin yliopiston lehdessä hänen opiskeluvuosinaan. King's Garbage Truck -nimistä kolumnia ilmestyi The Maine Campus -lehdessä viikoittain vuosien 1969 ja 1970 aikana kaiken kaikkiaan 47 osaa. Näistä Jim Bishop on valikoinut kolme sellaista, jotka liittyvät kirjan aihepiiriin parhaiten. Kingillä oli tapaa kommentoida kolumnissaan yliopisto- ja opiskelijaelämää sekä populaarikulttuuria, joihin ymmärrettävästi noina aikoina yhdistyi hyvin vahvasti myös poliittista ainesta. Kingillä oli tarinan mukaan tapana tulla lehden toimitukseen puoli tuntia ennen deadlinea, iskeä paperi kirjoituskoneeseen ja naputella valmista tekstiä kolumnin verran. Useat hänet opiskeluaikoina tunteneista kertovatkin, että jo tuolloin King joko luki tai kirjoitti koko ajan (mikä lienee liioittelua, koska monet myös muistavat hänen pelanneen paljon korttia ja ryypänneen vielä enemmän). Garbage Truckeja ei ole sittemmin julkaistu uudestaan näiden kolmen näytteen lisäksi, mikä tekee niistä entistä mielenkiintoisempaa luettavaa.

Kaiken tekstin oheen Heart in Suspensioniin on sisällytetty myös joukko valokuvia. Mukana on tietenkin kuuluisa "Study, Dammit!!" -kuva, jossa King osoittaa haulikolla suoraan katsojaan silmissään hullunkiilto ja joka julkaistiin aikanaan yliopiston lehden kannessa. Muut kuvat ovat kuitenkin harvinaisempia, ja vain muutama niistä esittää Kingiä itseään. Sen sijaan kuvissa esiintyy joukko muita ajan näkyviä opiskelija-aktiiveja, myös monta kirjaan osallistuneista kirjoittajista. Myönnän kokeneeni vilunväreitä parinkin kuvan kohdalla: Toisessa on laaja otos opiskelijamielenosoituksesta, jonka väkijoukon keskellä näkyvät myös pitkätukkaisen ja -partaisen Kingin vakavat kasvot (kirjan kanteen on valittu rajaus juuri tästä kuvasta). Toisessa King näkyy takaa päin puhumassa suurelle yleisömäärälle jossain sodanvastaisessa tilaisuudessa; pitkän nuorukaisen hieman kyyry hahmo ja häntä pitkin tilaa kuuntelemaan levittäytyneet opiskelijat ilmentävät sellaista vakavuutta ja hartautta, joka puhuttelee minua.

Kirjan jälkipuolisko on varattu Kingin opiskelutovereille, pääosin samaan vuosikurssiin kuuluneille entisille nuorille. Heidän joukossaan on silloisia ihmisoikeusaktivisteja, opiskelijalehden toimittajia, Kingin kämppiksiä, kampusmuusikoita ja nykyisiä kirjailijoita, opettajia, toimittajia, taiteilijoita ja niitä, jotka yhä jatkavat yliopistolla alkunsa saaneen aktivismin parissa. Kingin hahmo vilahtaa monen muistikuvissa, jollakulla hyvinkin keskeisenä hahmona ja jollakulla toisella vain nimenä muiden joukossa, mutta kaikkien teksteissä toistuu tunne siitä, että tuolloin oltiin tekemässä jotain tärkeää, joka kulkee osana heitä edelleen. Vietnam on läsnä jokaisella. Yhteiskunnan ja kulttuurin muutos on 1960- ja 1970-lukujen taitteen Yhdysvalloissa ollut valtaisa – olihan se sitä Suomessakin! – joten ei ole ihme, että muutos on jättänyt vahvan jälkensä ajan nuoriin. Lopuksi myös Jim Bishop antaa oman äänensä kuulua, vaikkei hänen opettajanperspektiivinsä poikkea kovinkaan paljoa oppilaistaan; hän on vain kahdeksan vuotta Kingiä vanhempi. 

Monessa Kingin opiskeluaikaisen tuttavan – ystävän – kertomuksissa toistuu eräs tietty yliopistokurssi. Siihen viittaa myös Bishop omassa päätösesseessään. Kurssi oli Bishopin ja hänen kollegansa Burt Hatlenin järjestämä amerikkalaisen nykyrunouden työpaja, ja se on ilmiselvästi ollut mullistava kokemus monelle mukana olleelle. Bishopin mukaan osallistujiksi valikoitui vain 12–15 opiskelijaa, mukana esimerkiksi Stephen King sekä tämän tuleva vaimo Tabitha. Minulle lukijana tällaisesta kollektiivisesta oppimiskokemuksesta puhuminen tuntuu erityisen painokkaalta. Siviiliammatissani äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina olen samassa tilanteessa kuin Jim Bishop – ja miksei myös Stephen Kingkin hetkeä myöhemmin, kun hän toimi opettajana jonkin aikaa. Kuinka saada joukko motivoituneita nuoria yhteen ja rohkaista heidän liekkinsä kasvamaan suureksi yhteiseksi roihuksi? Mahdollista se on, ainakin välillä; Bishopin kurssi on jäänyt sen käyneiden mieliin puoleksi vuosisadaksi.

Ammatillisesti koen hyvinkin innostavana ajatuksen, että vuosikymmenten päästä saisin koota jotain vastaavaa entisen oppilaani kunniaksi; jo se ajatus on etuoikeus, jota ei kovin monella muulla alalla ole. Tämä on vielä yksi syy siihen, miksi ajattelen Hearts in Suspensionin olevan yhtä lailla ellei enemmänkin Jim Bishopin kuin Stephen Kingin kirja: se juhlistaa Kingin yliopistoon kirjautumisen 50-vuotispäivää mutta se juhlistaa myös erään innostavan opettajan vaikutusta oppilaisiinsa.

Luettua: huhtikuu 2022

P. Päivärinta: Elämäni ynnä muita kertomuksia. Porvoo 1908: WSOY. 155 s. Helppohintainen koulu- ja kansankirjasto N:o 16.

Elämäni ynnä muita kertomuksia (1908) on WSOY:n julkaisema valikoima Pietari Päivärinnan tekstejä. Päivärinta oli aikanaan erittäin luettua kirjailija ja niin sanotun kansankirjallisuuden tärkeimpiä nimiä.

Kansanvalistusseura haki 1870-luvulla kilpailun avulla tekstejä, joissa kuvattaisiin tavallisen suomalaisen talonpojan elämää. Päivärinta, tuolloin jo viidettäkymmenettä ikävuottaan käyvä Ylivieskan lukkari, osallistui kisaan kertomuksellaan Elämäni. Se ei voittanut (ja olisiko ollut niin, ettei yksikään teksti saanut varsinaista palkintoa) mutta julkaistiin kyllä vuonna 1877.

Elämäni liikkuu jossain kaunokirjallisen ja omaelämäkerrallisen kertomuksen rajamaastossa. Se perustuu Päivärinnan omaan elettyyn elämään mutta samalla on tietenkin tyylitelty versio siitä. Tekstilaji ei aikanaankaan ollut aivan selvä, sillä surullisenkuuluisassa arvostelussaan Östra Finland -lehti kritisoi Päivärinnan päähenkilöä epäuskottavaksi, koska tämä kansanmies osasi nimetä joukon varhaisia suomalaisia lehtiä ja käyttää kaunokirjallisia kielikuvia.

Totta kai kirjoittaja asettaa päähenkilönsä (siis käytännössä itsensä) usein joukon nokkelimmaksi ja jämäkimmäksi mutta kyllä hän myös ruoskii itseään kun kertoo, miten on kärsinyt alkoholismista ja lyönyt vaimoaan. Yllättävän modernia kehitys- ja tiedeuskoa osoittavat Päivärinnan kertomukset esimerkiksi lastensa terveydenhoidosta ja tietysti lukutaidon korostaminen.

Valikoiman muut tekstit, neljä novellia, ovat pienimuotoisempia ja vähäisempiä mutta kuitenkin viehättäviä. Ne kuvaavat talonpoikaissäädyn kurjuutta ja olosuhteiden armottomuutta mutta samalla korostavat moraalin merkitystä. Päivärinta ryhtyykin usein suorastaan moralisoimaan, mutta tämän kokoelman tarinoissa se ei ainakaan itselleni muodostu ongelmaksi.

Pertti Ehrnrooth: Viha. Romaani. [Joensuu] 2006: Ilias. 113 s.

Pertti Ehrnroothin Viha on tyylipuhdas rikosromaani. Sen kertoja on mies, siistiä sisätyötä tekevä virkailija, joka on kuitenkin täynnä vihaa. Hänen tyttärensä on raiskattu ja tapettu, ja tekijä on suljettu vankimielisairaalaan. Koko kertomus tapahtuu hyvin tiukasta kostoaan suunnittelevan ja toteuttavan miehen ajatusten kautta, niin läheltä häntä ettei hänen ajatuksiinsa aivan koko aikaa voi tuntea luottavansa. Kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden perinteiden mukaisesti Vihan ilmaisu on tiivistä ja niukkaa, virkkeet lyhyitä ja tarina tyly. Se ei ole millään tavoin omaperäinen ja uutta luova mutta melko hyvin kirjoitettu ja paikoin tyylikäskin genreromaani.

Luulin aluksi, että kirja olisi omakustanne – se kieltämättä näyttää siltä. Sen kustantanut Ilias oli kuitenkin ihan ehta kustantamo, joka keskittyi erityisesti pohjoiskarjalaisiin pienjulkaisuihin. Pertti Ehrnrooth puolestaan on entinen luokanopettaja, joka eläkepäivillään alkoi julkaista kirjallisia töitään. Hänen tuotantonsa on laveaa, kaikkea eräkertomuksista ja rikostarinoista satuihin.

Rafael Alberti: Neljästä totuudesta. Porvoo–Helsinki–Juva 1994: WSOY. 93 s. Suom. Tarja Roinila.

WSOY:n ja Nuoren Voiman Liiton iki ihanan läännöslyriikkasarjan aloitti valikoima espanjalaisen Rafael Albertin runoja vuonna 1994. Tarja Roinilan suomentama Neljästä totuudesta esittelee Albertin tuotantoa koko laajudeltaan, joskin se keskittyy eniten vuoden 1929 kokoelmaan Sobre los Ángeles, mikä lienee perusteltuakin. Kyseisessä kokoelmassa Alberti oli siirtynyt kokonaan surrealistiseen ilmaisuun, vapaaseen mittaan ja lakkaamattomina ryöppyäviin kuvavirtoihin. Aiemmissa runoissaan hän edusti paljon niukempaa, niin sanottua puhdasta runoutta, jossa siinäkin on viehätyksensä, mutta henkilökohtaisesti minulle alkuajan Alberti jää kovin akateemiseksi. Jälkituotanto puolestaan jalostuu hienovaraisemmaksi, herkäksi, pohdiskelevammaksi. Harmi ettei Yo era un Tonto y lo que visto me ha hecho dos tontos -kokoelmasta ole valikoimassa kuin kaksi tekstiä. Siinä Alberti kirjoittaa mykkäelokuvan koomikoista; suomennetut tekstit käsittelevät Charles Chaplinia ja Buster Keatonia.

Claes Andersson: Aamu meren rannalla. Sisäänhengitys, uloshengitys (En morgon vid havet, 2015). Helsinki 2015: WSOY. 78 s. Suom. Jyrki Kiiskinen.

Minulla on heikkous vanhenevien miesten kirjoittamiin runokokoelmiin. Yksi sellainen on Claes Anderssonin Aamu meren rannalla, hänen toiseksi viimeisensä.

Aamu meren rannalla käsittelee lopullisuutta ja irti päästämistä, omia juuria, unohtamista ja unohtumista, merkityksiä ja merkityksettömyyttä. Se on toisaalta leppoisan jutustelevaa, hieman surumielistä, suorasanaista lyriikkaa, mutta siinä on myös pimeät pohjavirtansa. Aivan omanlaisensa varjon kokoelmalle luo Ukrainan sota, joka kirjoitushetkellä merkitsi vielä hyvin eri asiaa kuin nyt lukuhetkelläni. Silloinen Krimin valtaus rinnastuu Anderssonilla luontevasti Suomen viime sotiin, joihin toistuvasti viitataan hänen isänsä kautta. Yksi kokoelman oleellisimmista teksteistä on "(isäni, kahdeksassa osassa)", jossa Andersson yrittää ymmärtää isäänsä ja omaa suhdettaan tähän.

Kokoelman alaotsikko Sisäänhengitys, uloshengitys on oikeastaan rinnakkaisotsikko. Samanniminen pitkä runoelma, päiväkirjamainen ja vapaasti assosioiden etenevä vie kokoelman sivuista lähes puolet. Siinä selvimmin näkyy kuoleman lähestyminen ja siihen valmistautuminen mutta myös ilo ja riemu asioista, joita on ollut ja joita yhä on.

Risto Toivanen: Viha. [Tampere] 2016: Mediapinta. 165 s.

Risto Toivanen kirjoitti romaaninsa Viha istuessaan elinkautista murhasta. Jo se tekee siitä keskimääräistä mielenkiintoisemman. Vihan päähenkilö on hänkin pitkäaikaisvanki, ilmeisesti kovin Toivasen oloinen muttei yksi yhteen. Taatusti monet tarinan käänteistä ja päähenkilö Reinon vaiheista vankilassa ja ennen sitä ovat lähellä kirjoittajan omia kokemuksia. Niissä onkin uskottavaa vankilakulttuurin ja esimerkiksi -slangin kuvausta. Omakohtaisuus estää myös liiallisen moralisoinnin – uskoon heräämisestäkään ei tarvitse lukea, niin kuin tämmöisissä tarinoissa usein, vaikka ymmärtääkseni Toivanen jumalansa löysikin tuomionsa aikana.

Kaiken kaikkiaan Viha on yllättävän hyvin kirjoitettua proosaa. Se on omakustanne (mitä Mediapinnan "julkaisemat" kirjat yleensä ovat) ja kustannustoimittaja olisi varmasti saanut stilisoitua kielestä muutamia maneereita, mutta ylipäänsä Toivasen kieli on enemmän kuin pätevää. Tarinan lopetus on joko nolo täysin puskista tulevine romanttisine kuvioineen, tai sitten se on loistavaa postmodernia kliseillä leikittelyä. Romaanin epilogi oikeastaan tukee jälkimmäistä tulkintaa.

Jouko Teperi: Vanhan Suomen suomalaisuusliike II. Helsinki 1967: Suomen historiallinen seura. 293 s. Histoiallisia tukimuksia LXIX, 2.

Jouko Teperin karjalaista fennomaniaa koskevan tutkimuksen toinen osa keskittyy 1850- ja 1860-lukujen taitteeseen. Sen läpäisevänä juonteena on ns. Vanhan Suomen ja toisaalta läntisen Suomen, etenkin Helsingin, suomenmielisten erilaiset näkökulmat ja lähtökohdat aatteen toteuttamiseen.

Toisaalta vertaillaan helsinkiläisten fennomaanien kuten Julius Krohnin ja Yrjö Koskisen saamaa kohtelua viipurilaisten suunnalta. Siinä missä SKS:n piirissä uskottiin hitaaseen, koko yhteiskunnan läpäisevään suomalaisuudelle lämpenemiseen, Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura ajoi paljon aggressiivisempaa politiikkaa, jossa uskottiin nimenomaan talonpoikaisen kansan sivistämisen olevan ainoa keino suomen kielen aseman nostamiseksi.

Toinen keskeinen tarkastelun alainen seikka on Viipurin seuran kolmen vuoden ajan julkaisema lehti Otava. Paitsi että se jatkoi suomalaisen sanomalehden perinnettä Karjalassa, otti se edeltäjiään rankemman asenteen. Lehti lietsoi lukijoissaan jokseenkin avoimesti herravihaa, mikä johti joihinkin oikeustoimiin mutta antoi myös talonpoikien antipatioille kanavan purkautua. Taustalla oli kielikysymyksen lisäksi esimerkiksi lahjoitusmaiden ongelma.

Paul Hamari: Aavemorsian. Ilmajoki 1965: Kirjapaino Il-Mo. 176 s.

Paul Hamarin Aavemorsian on vuonna 1965 ilmestynyt ilmajokelaisen Kirjapaino Il-Mon julkaisema rikosromaani. Paitsi että tekijän nimen taakse kätkeytyy Paavo Fossi ja kertomus itsekin on ilmestynyt toisella nimellä jatkokertomuksena vuosikymmen aiemmin. Fossilta ei ole julkaistu kirjamuodossa kuin kaksi novellikokoelmaa, toinen hänen elinaikanaan ja toinen vasta muutama vuosi sitten; aikansa lukemistolehdet olivat hänen julkaisukanavansa. Fossista kiinnostuneen kannattaa lukea Juri Nummelinin Unohdetut kirjailijat 2 -teoksen artikkeli hänestä.

Aavemorsian alkaa rikostarinana, kun joesta löydetään ajelehtimassa naisen ruumis. Seuraavaksi saadaan kauhusävyjä, kun ruumis onkin elävä. Sen jälkeen siirrytään melodramaattiseen rakkauskertomukseen, kun muistinsa menettänyt nainen päätyy rikkaaseen taloon apulaiseksi ja talon pojan romanttiseksi kiiinnostuksenkohteeksi. Soppaan sotketaan lisäksi myös Suomeen eksynyt Rembrandtin Yövartio sekä vanha poliisimies, joka noudattaa tutkimuksissaan vaimonsa uninäkyjä. Keitos ei kuitenkaan ole ollenkaan hullumpi, vaikka yksittäisen ainesosat ehkä siltä kuulostavat. Rikosjuoni on melko kömpelö ja yhdentekevä, mutta romanttisissa kohtauksissa on vahvaa kerrontaa. Hamari–Fossi kirjoittaa ulkopuolisesta näkökulmasta ja vahvasti paisutellen, niin että romaanin parhaat jaksot ovat hyvin balladimaisia. Hahmojen dialogissa on erikoinen yhdistelmä jutustelevuutta ja kirjallista patetiaa, lukija melkein kuulee mielessään 50-luvun kotimaisen elokuvan replikoinnin.

Stephen King: Red Screen. San Francisco 2021: Humble Bundle.

Stephen King on vuosien varrella leikitellyt elektronisen julkaisemisen kanssa toistuvasti. Hänen vuonna 2000 ilmestynyt kertomuksensa Riding the Bullet oli ensimmäinen sähköinen bestseller. Samana vuonna hän alkoi myydä nettisivuillaan The Plant -romaania luku kerrallaan, mutta lopetti kesken, kun maksavien asiakkaiden määrä jäi vähäisemmäksi kuin maksamatta jättäneiden. 2009 Ur-pienoisromaani ilmestyi vain Amazonin Kindlelle (ja häpeämättömästi tuotesijoitti Kindlen osaksi Mustan tornin universumia).

Uudenlainen kokeilu oli jälleen vuorossa viime syyskuussa, kun Kingin novelli Red Screen ilmestyi Humble Bundlen kautta. Novelli oli tarjolla viikon ajan vähintään viiden dollarin hintaan, ja koko sen tuotto ohjattiin hyväntekeväisyyteen.

Red Screen on lyhyt Twilight Zone -tyyppinen tarina. Mies on tappanut vaimonsa, mutta poliisikuulustelussa hän väittää, että muukalaisolento oli ottanut hänen vaimonsa muodon ja tämän olennon hän oikeasti tappoi. King kietoo dialogivetoiseen tarinaan netin salaliittokuvioita ja jälleen hurjan määrän tuotenimiä sekä lopettaa jutun loppukäänteeseen, jota lukija on odottanut jo puolivälistä asti. Red Screen ei siis ole mikään kummoinen kertomus; "ihan kiva" korkeintaan.

Stephen King & Stewart O'Nan: A Face in the Crowd. New York 2012: Simon & Schuster Digital.

A Face in the Crowd on Stephen Kingin ja Stewart O'Nanin kirjoittama pienoisromaani, joka on julkaistu ainoastaan sähköisessä muodossa (sekä luettavana että kuunneltavana).

King ja O'Nan olivat aiemminkin tehneet yhteistyötä. Vuonna 2004 heiltä ilmestyi baseball-joukkue Boston Red Soxin kautta seurannut kirja Faithful. Baseballiin liittyy myös A Face in the Crowd. Se on kertomus leskeksi jääneestä miehestä, joka alkaa nähdä vainajia television pelilähetyksissä. Kauhusta ei suinkaan ole kyse vaan haikeansuloisesta fantasiasta. Kertomus sijoittuu Kingin tuotannossa niihin tarinoihin, joissa käsitellään kuolemaa ja siihen valmistautumista ja jollaisia hänen myöhäistuotannossaan on useita. Tarina on lohdullinen muttei imelä; se on kertomus irti päästämistä ja hyväksymisestä. Erityisen omaperäinen se ei ole, mutta hyvin kirjoitettuna ja päähenkilöään ymmärtävänä se on hyvin miellyttävä lukukokemus.

Nimitarinan lisäksi mukana on katkelmat Kingin ja Peter Straubin yhdessä kirjoittamista romaaneista Black House ja The Talisman.

Veera Antsalo: Sähkökatkoksen aikaan. Helsinki 2012: Teos. 77 s.

En ole yleensä proosarunouden ystävä, mutta Veera Antsalon esikoiskokoelma Sähkökatkoksen aikaan (Teos 2012) on virkistävä poikkeus. Kokoelma ei ole turboahdettua kuvaryöppyä, vaikka niissäkin pyöritetään aikamoista kuvien, listojen, yhdyssanojen virtaa. Antsalon tekstit on kuitenkin koherentteja. Runot liikkuvat lasten ja aikuisten rajapinnalla, perhesuhteiden välissä, satujen kuvastossa. Teksteissä on huumoria, joskin myös outoa uhkaavuutta varsinkin silloin kun puhutaan aikuiseksi (naiseksi) kasvamisesta, sekä paljon erilaista sanoilla leikittelyä. Sähkökatkoksen aikaan on sellainen kokoelma, jota lukee kateellisen ihaillen, koska haluaisi kirjoittaa jotain yhtä tehokasta.

Kari Aronpuro: Paon viivoja. Verkatehdas. Helsinki 1998: Kirjayhtymä. 83 s.

Kari Aronpuro on niitä runoilijoita, joiden tekstien parissa ei välttämättä aina niin paljon ymmärrä mutta hauskaa on aina. Poikkeus ei ole hänen vuoden 1998 kokoelmansakaan Paon viiivoja, alaotsikoltaan Verkatehdas.

Moneen muuhun lukemaani Aronpuron runoteokseen verrattuna Paon viivoja on yllättävänkin rauhallinen ja leppeä. Kokeellisuutta kyllä on, on erikoista muotoa ja sanoilla leikittelyä, mutta on myös pienimuotoisia tilannekuvia, vähäsanaisuutta ja tiiviyttä. Näin siis ainakin kokoelman ensimmäisessä osastossa – tai oikeammin "varsinaisessa" kokoelmassa. Sitä sitten seuraa, kuin vanhan levyn cd-painoksessa, muutama bonusraita, jotka eroavat aiemmasta paljon ja ovatkin hyvin omanlaisiaan kokonaisuuksia. Ensin on suomennos Bertolt Brechtin runosta, jossa käydään läpi varhaiset nyrkkeilyn maailmanmestarit. Sitä seuraa "Oodi lampaalle" sekä lopulta teoksen huippu, Tamfeltin 200-vuotisjuhlaruno. Se on massiivinen kollaasi, kuvaryöppy joka käy läpi Tampereen verkatehtaan vaiheita.

Kari Aronpuro: Mikä tahansa. Verkatehdas. Helsinki 2003: Tammi. 91 s.

Mikä tahansa on siinä mielessä perinteistä Kari Aronpuroa, että se on täynnä leikkisyyttä ja jatkuvaa viittailua ties mihin suuntaan. Pitkin maailmaa syntyneissä teksteissä toistellaan, lainaillaan, puhutaan kielillä, rakennetaan aronpuromaisia kollaaseja...

Kokoelman ensimmäinen osasto on nimeltään Etydejä - siis harjoitteita. Ne ovat kaikessa säntäilyssään ja kiireellisyydessäänkin hyvin hallittuja. Jossain muistelen kutsutun niitä systeemirunoudeksi. Mikä se systeemi on, en tiedä, mutta ei sillä ole väliäkään. Etydejä runot ovat myös siksi, että vaikka ne pakoilevatkin merkityksiä, ovat ne hyvin musikaalisesti soljuvia. Aronpuron kielessä on samaa tenhovoimaa kuin Saarikoskella, joka saattaa kirjoittaa aamupaskastaan ja silti sitä lukee lumoutuneena. Kielestähän näissä kai perimmillitään onkin kyse.

Toinen osasto sisältää suomennokset Werner Aspenströmin viittä kuvataiteilijaa kuvaavista runoista. Ne ovat vähäeleisempiä kuin Aronpuron omat runot, mutta samaa terävää runokuvien vyöryä ei tarvitse pahemmin etsiä. Aspenströmin suomentaminen tuokin mukanaan jo toisen Saarikoski-assosiaation...

Katsottua: huhtikuu 2022

Chang Yoon-hyun: Tell Me Something. Andrew Lau: Kaksintaistelu

Chang Yoon-hyunin ohjaama Tell Me Something (텔 미 썸딩, 1999) on korealainen rikoselokuva. Poliisi jahtaa sarjamurhaajaa, joka paloittelee uhrinsa kirurgisen tarkasti ja jättää palaset löydettäväksi julkisilta paikoilta. Uhrien yhdistäväksi tekijäksi löytyy nainen, jonka entisiä kumppaneita kaikki ovat olleet. Tarina ei ole erityinen, etenkään valmistusajankohdalleen, mutta kylmä ja synkkä tunnelma korvaavat paljon. Elokuva on intensiivinen ja sen hahmot inhimillisiä – lukuun ottamatta tietysti murhaajaa. Loppupuolella kerronta hieman herpaantuu, kun kuviin alkaa tulla lainoja kauhuelokuvan puolelta. Tyylipisteitä lähtee siitäkin, että tarinan huippukohdissa soivat sekä Nick Caven "Red Right Hand" että Shostakovichin jazzsarjan valssi vieläpä kai samana levytyksenä kuin Kubrickin Eyes Wide Shutissa.

Aivan toista on hongkongilainen Andrew Laun ohjaama Kaksintaistelu (決戰紫禁之巔, 2000). Gu Longin romaaneihin perustuva elokuva on yhtä aikaa tyylikäs wuxia-elokuva ja wuxia-elokuvan parodia. Lisäksi se on eräänlainen dekkari ja lainaa paljon esimerkiksi James Bondeista. Rastatukkainen keisarillinen agentti ryhtyy tutkimaan yhdessä keisarin siskon kanssa tulevaa kaksintaistelua kahden suuren miekkamestarin välillä. Elokuvan huumori on toisaalta hahmoissa, jotka leikittelevät genren perinteillä itselleen naureskellen. Toisaalta myös erikoisefektit, sekä tietokoneella että kuminauhalla tehdyt, ovat liioiteltuja ja tyyliteltyä pelleilyä. Kaksintaistelu sisältää paljon viihdyttävää ja kekseliästä, mutta todella nauttiakseen siitä pitäisi varmasti tuntea wuxiaa paremmin kuin minä. Uskon, etten todellakaan osannut lukea kaikkia nyansseja. Prinsessaa elokuvassa esittävä Zhao Wei muuten pyyhittiin olemattomiin kiinalaisesta Internetistä viime syksynä. Hän kuuluu niihin, jotka ovat "käyttäytyneet väärin", toisin kuin virallinen Kiina vaatii.

Kim Sung-sun: Soturi. Kim Young-jun: Bichunmoo – tanssivat miekat

Kim Sung-sun ohjaama Soturi (무사,2001) on kaikin puolin tyylipuhdas epookkielokuva. Lähes kolmituntinen mutta hämmästyttävän vähärönsyinen elokuva sijoittuu 1300-luvun Kiinaan, kun mongolien Yuan-dynastia oli menettämässä valtansa kiinalaisten Ming-dynastialle. Tositapahtumiin perustuva mutta muuten täysin fiktiivinen kertomus seuraa väijytykseen joutuvan korealaislähetystön matkaa kotiin läpi Pohjois-Kiinan autiomaan. Matkan aikana he pelastavat Ming-prinsessan mongoleilta ja yrittävät henkensä uhalla (ja usein myös hinnalla) toimittaa tämän turvaan omiensa luo. Elokuvan hahmokatras on lavea ja monipuolinen. Jokaisella tuntuu olevan omat inhimilliset ongelmansa ja sisäiset ristiriitansa mutta niitä ei korosteta liikaa. Monesta tarinan henkilöstä alkaa välittää. Monet taistelukohtaukset ovat eeppisen komeita ja väkivaltaisia mutta niissä myös näkyy ja tuntuu ihmisten hätä ja pelko. Ulkoisestikin Soturi on vaikuttava. Puvustus ja lavastus ovat käsittääkseni historiallisesti tarkat, ja hahmot puhuvat kukin omaa kieltään.

Samoihin historiallisiin aikoihin sijoittuu myös Kim Young-junin ohjaama Bichunmoo –tanssivat miekat (비천무, 2000), mutta sen tyylilaji on aivan toinen. Bichunmoo on fantastinen miekkailuelokuva, jonka ytimessä on klassinen kielletyn rakkauden ja katkeroitumisen tarina, hieman Humisevan harjun tapaan. Erisäätyiset lapsuudenrakastetut ajetaan erilleen. Toinen on mongolikenraalin tytär, josta on tulossa aatelisen vaimo, toinen paljastuu kyseisen kenraalin murhauttaman miekkamestarin jälkeläiseksi. Kim Hye-rinin sarjakuvaan perustuva elokuva on tyyliteltyä patsastelua, näennäisestä epookkiudestaan huolimatta syvällä popkulttuurin kuvastossa. Veri lentää esteettisesti, kamera heiluu ja keinuu, ja musiikki vaihtoi teknorytmeihin ja sähkökitaraan aina kun taistelu alkaa. Bichunmoo on perusvarma lajityyppinsä edustaja, minkä lisäksi se on iso ja näyttävä, mikä saattaa hyvinkin nostaa sen päätä korkeammalle.

Richard Attenborough: Gandhi

On eräitä elokuvia, jotka mielessäni assosioituvat hyvin vahvasti johonkin tiettyyn päivään tai juhla-aikaan. Pääsiäiseen yhdistyy parikin elokuvaa mutta vahvimmin Richard Attenborough'n Gandhi (1982). Näin sen lapsena pääsiäisaikaan; Elonetin mukaan olen ollut tuolloin ekaluokkalainen. En tietenkään ymmärtänyt paljoakaan siitä, mutta elämys oli siltikin voimakas. Hieman liioitellen sitä voisi sanoa jopa käänteentekeväksi. Yhä edelleen aina kun mietin omaa pasifismiani tai vaikkapa suhtautumistani sotaan ja asevoimiin (mitä ikävä kyllä näinä aikoina tapahtuu melko usein), mieleeni palaa yksi Gandhin kohtaus: se miten suolakaivoksen porteilla yhä uudet ja uudet intialaisten rivit lyödään maahan mutta yksikään heistä ei nouse vastarintaan tai lyö takaisin. Elokuvassa olisi monta muutakin vastaavaa, nyt katsottuna vaikuttavampaakin kohtaa, mutta tuo yksi on muodostunut jonkinlaiseksi avainkohtaukseksi minulle.

Attenborough'n Gandhia voisi tietenkin jälkiviisaana kritisoida muutamistakin asioista, mutta se ei vähennä sen merkitystä ja saavutuksia elokuvana. Nimihenkilöstä rakennetaan lähes messiaaninen, pyhimysmäinen hahmo, mitä hän ei tietenkään ollut – mutta idealisoitu kuva on vaikuttava, se suorastaan kehottaa seuraamaan itseään. Kyllä me ideaaleja tarvitsemme.

Joe Dante: Ulvonta. Philippe Mora: The Howling II: Your Sister is a Werewolf

Vuonna 1981 ilmestyi useampikin merkittävä ihmissusielokuva. Joe Danten ohjaama, Gary Bradnerin romaaniin perustuva Ulvonta (The Howling) on kenties paras niistä. Se itse asiassa hyötyisi siitä, ettei katsoja tietäisi aluksi lainkaan katsovansa ihmissusijuttua – mutta minkäs teet kun nimikin on tuommoinen. Tv-toimittaja Karen White houkutellaan syrjäiseen paikkaan, jossa hänen kimppuunsa hyökätään. Poliisit ehtivät väliin, mutta tapauksessa on jotain hyvin kummaa... Synkistä lähtökohdista huolimatta Ulvonta on hauska elokuva. Se ei ota itseään liian vakavasti vaan leikittelee genren klišeillä, viittailee alan klassikoihin koko ajan ja sisältää muutaman mainion cameon. Karen lähtee hoitamaan traumaansa syrjäiselle leirille, joka on täynnä eriskummallisia hahmoja – ja jonka lähistöllä liikkuu susia. Hahmot ja tarinankuljetus ovat niin kiehtovia, että ei haittaa ollenkaan odottaa ihmissusia elokuvan puoliväliin. Ja sitten kun muodonmuutokset alkavat, Rob Bottinin efektit pääsevät loistamaan. Onhan Ulvonta tosi pöhkö elokuva, mutta se on sitä hyvin.

Ja sitten alkoi pukata jatko-osaa... Philippe Moran ohjaama The Howling II: Your Sister Is a Werewolf (1985) on juuri niin campia kuin sen alaotsikko lupaakin. Jo ensimmäisen vartin aikana saadaan uuden aallon punkkareita, Christopher Lee sairaan nopeissa aurinkolaseissa ja kiljuvaa naista takaa ajava POV-kamera. Onneksi tarjolla on myös irtoraajoja, tekoverta ja spitaalista karvakäsirekvisiittaa. Tarina seuraa ykköselokuvan Karenin veljeä, joka jahtaa ihmissutten kuningatarta Transylvaniassa. Ihmissudet tosin muistuttavat enemmänkin roolipelaavien turrien seksikulttia. Ollaan siis hyvin syvällä roskaviihteen hetteikössä, missä kalkkunat kasvavat.

Philippe Mora: Suden huuto. Hope Perello: Howling VI – The Feaks

Philippe Mora jatkoi Howlingien parissa sarjan kolmannessa osassa Suden huuto (The Marsupials, 1987). Se tekee klassisen kauhusarjatempun ja siirtyy uusiin maisemiin. Tällä kertaa ihmissusia alkaa näkyä Neuvostoliitossa ja Australiassa, johon elokuva suurelta osin sijoittuu. Parasta on, että elukat ovat kehittyneet siellä aivan omaan suuntaansa – niistä on tullut pussieläimiä. Howling III tekee pilkkaa itsestään, kauhugenrestä ja elokuvista muutenkin. Tarinassa kuvataan kuuluisan ihmissusisarjan kahdeksatta osaa, jonka on ohjaamassa kovin Hitchcockin oloinen mies. Elokuvaan tietenkin palkataan ihka oikea ihmissusi. Monen mutkan kautta päästään takamaille kokonaisen ihmispussihukkaheimon pariin ja nähdään yksi synnytyskin, joka lähestyy kehokauhua. Ollaan siis vahvasti kalkkunaosastolla jälleen. Efektit ovat karussa halpuudessaan kuitenkin jossei parempia kuin edellisessä osassa niin ainakin viihdyttävämpiä. Valitettavasti hauskan aloituksen elokuvan suunta katoaa ja se muuttuu koko ajan laahavammaksi. Loppujen lopuksi Howling III on vain hemmetin tylsä.

Kolmososassa alkanut ihmissusia sympatisoiva henki jatkui Hope Perellon ohjaamassa sarjan kuudennessa elokuvassa. Suoraan videolla julkaistu Howling VI – The Freaks (1991) sijoittuu jonnekin Yhdysvaltain aavikonlaitaan, pikkukylään jonne saapuu perä perää mystinen britti ja tivoli. Jälkimmäisen mukana kulkee valikoima erilaisia luonnonoikkuja sekä omistaja, jonka nimi Harker paljastaa välittömästi, minkälaatuisesta olennosta hänessä on kyse. Ja löytyyhän se ihmissusikin lopulta, joskin se muistuttaa enemmän katuojasta herännyttä hevaria kuin sutta. Elokuva on paremman näköinen kuin budjetin perusteella pitäisi olla, mutta se on myös erittäin epätasainen ja hukkailee toistuvasti punaisen lankansa.

Steven Spielberg: E. T.. Hook – kapteeni Koukku

E. T. (1982) tuntuu jakavan mielipiteitä aika jyrkästi. Toisille se nostalginen, kaikin puolin ihana kertomus ihmispojan ja söpön avaruusolennon ystävyydestä. Toisille taas ärsyttävän siirappinen ällöily ruttuisen pikkumummon näköisestä pseudojeesuksesta. Itse olen ollut taipuvainen kuulumaan jälkimmäiseen joukkoon, vaikka en ole edes koko elokuvaa nähnyt aikoihin. Nyt niin kuitenkin tein ja ainoassa oikeassa seurassa eli kahden alakoululaisen kanssa. Ja on pakko myöntää erheensä: onhan E. T. aika hyvä. Toki se on myös hyvin sentimentaalinen ja laskelmoitu mutta ei ollenkaan niin kylmällä ja loukkaavalla tavalla kuin moni muu. Uskon että Spielbergillä on ollut sydän mukana projektissa. Katsottu versio tosin on vuoden 2002 retusoitu laitos, joka on saanut paljon parjausta osakseen. Eipä ohjaaja itsekään taida sitä suuremmin enää arvostaa. Vaan ei sekään ole maineensa veroinen – cgi-täydennykset ovat yleensä hyvällä maulla tehtyjä ja kuuluisat poistetut käsiaseet ovat aivan samantekeviä.

Puhdasta nostalgiaa minussa sen sijaan herättää vuoden 1991 Hook – kapteeni Koukku. Se oli varmasti yksi oleellisimpia elokuvakokemuksiani alakoululaisena. Ajatus Peter Panista, joka onkin kasvanut aikuiseksi ja unohtanut aikansa Mikä-mikä-maassa, oli ja on yhä kiehtova. Sen elokuva pohjustaakin hienosti. Kun Hook siirtyy fantasiamaailmaan, sekin vielä toimii. Tarina rullaa, kaikki näyttää komealta, satu hengittää... Mutta sitten jotain tapahtuu. Kun kadonneet pojat tulevat mukaan kuvioihin, vajotaan syvälle semmoiseen ysärisuohon, joka ei paljon naurata. Jos elokuvasta olisi leikattu edes parikymmentä minuuttia pois... Tai ehkä oikeammin: Spielberg joutui leikkaamaan alkuperäisestä visiostaan liikaa, jotta lopputulos tällaisenaan täysin toimisi. Mutta en voi olla Hookille vihainen, en osaa olla objektiivinen. Sitä paitsi Dustin Hoffman on niin vetävä nimiroolissa.

Elliot Silverstein: Mies hevosena. Robert Aldrich: Ulzana – verinen apassi

Elliot Silversteinin ohjaama Mies hevosena (A Man Called Horse, 1970) pyrkii olemaan ikään kuin kansatieteellinen kuvaus sioux-intiaaneista. Moni asia on kyllä ilmeisesti oikein (esimerkiksi iso osa dialogista on sioux-kielistä), toisaalta paljon on ihan keksittyäkin. Elokuva on valkoisten tekemä ja näkökulma on valkoisen päähenkilön, mutta intiaanit kuvataan kuitenkin hänen veroisinaan ihmisinä (joskin valkoinen mies osaa paremmin sotia). Tarinassa Amerikkaan metsästämään tullut brittiherrasmies joutuu siouxien kaappaamaksi. Hänet alennetaan ihmisestä hevoseksi, kunnes hän osoittaa arvonsa ja pääsee osaksi heimoa. Tunnetuin elokuvan kohtauksista on aurinkovala, initiaatioriitti, jossa britti ripustetaan roikkumaan rintakehänsä ihosta; kohtauksella on käsittääkseni totuuspohja, vaikkei siouxit ihan semmoista harrastaneetkaan. Siinä lähestytään melkein eksploitaatioelokuvan estetiikkaa, joka välähtelee välillä muutenkin paljon perinteisempien Hollywood-länkkärikuvien seassa.

Robert Aldrichin Ulzana – verinen apassi (Ulzana's Raid, 1974) ponnistaa sekin perinteisestä lännenelokuvasta (Fordin perintö on vahvasti läsnä) omille teilleen. Joukko sotilaita lähtee jahtaamaan pientä apassiryhmää, joka tappaa mennessään uudisasukkaita. Mukana retkellä on vanha ratsuväen upseeri ja kokematon luutnantti. Matkalla kohtaavat idealismi, realismi ja nihilismi, kun nuoren luutnantin kristilliset ihanteet kohtaavat paitsi apassien myös omien miesten väkivaltaisuuden. Samalla nostavat päätään myös rasismi ja ajatukset valkoisen miehen ylivertaisuudesta. Elokuva sinänsä ei asetu kenenkään puolelle, vaan osoittaa puutteet ihan jokaisessa. Kaiken taustalla puhaltavat Vietnamin sodan tuulet. Pienimuotoisesta ja suoraviivaisesta tarinasta kasvaa monitasoinen ja komea elokuva. Ainoa valituksen aihe on ihan liian hilpeä musiikki.

Paolo & Vittorio Taviani: Isäni, herrani. Claude Berri: Katkeruuden lähde

Tavianin veljesten Isäni, herrani (Padre padroni, 1977) on yhtä aikaa hyvin rankka, kaunis, koskettava ja hauskakin elokuva. Se pohjautuu kielitieteilijä Gavino Leddan omaelämäkerralliseen romaaniin, jossa hän käy läpi suhdettaan isäänsä. Isä ottaa pojan lapsena koulusta ja pakotti paimentamaan lampaita kymmeneksi vuodeksi. Koulutus ja kasvatus annetaan kirjaimellisesti isän kädestä. Poika ei kuitenkaan suostu alistumaan vaan kaipaa enemmän, opiskelemaan ja sivistymään. Niistä löytyy myös kyky vastustaa tyranni-isää. Elokuva on vähäeleinen mutta tyylitelty ja moni-ilmeinen. Traagisuus voi aivan yllättäen vaihtua profaaniin, pieruvitsiä seuraa murha. Monenlaisen kerronnan keskellä on hämmästyttävää, että kyseessä on ollut alun perin televisioelokuva.

Katkeruuden lähde (Jean de Florette, 1986) on Claude Berrin ohjaus Marcel Pagnonin romaanin pohjalta. Oikeastaan sekä romaani että elokuva ovat kaksiosaiset, mutta nyt tyydyin vain ensimmäiseen. Tarina sijoittuu 1920-luvun Bretagneen, jossa isä ja poika havittelevat kuolleen naapurin maita (etenkin niillä sijaitsevaa lähdettä) itselleen. Valitettavasti talon perii kaupunkilainen lapsenlapsi, jolla on paljon ideoita tilan varalle. Elokuva alkaa melkeinpä veijaritarinana, kasvaa siitä jylhäksi historialliseksi draamaksi ja onnistuu kummankin tyylilajissa komeasti. Komealta se myös näyttää: kuvaus on maisemien veroista ja pääroolien mieskolmikko (Yves Montand, Gerard Depardieu ja etenkin Daniel Auteuil) tekee valloittavaa jälkeä.