Freeman & Chizmar (ed.): Dark Screams. Volume One

Brian James Freeman & Richard Chizmar (ed.)
Dark Screams
Volume One
New York: Hydra, 2014, 88 s., ISBN 9780804176576 mobi

Kustantajan esittelyn mukaan Dark Screams on novellikokoelmien sarja, jonka tarkoituksena on löytää jonkinlaisia kauhun äärikokemuksia genrerajoista huolimatta. Ensimmäisen osan perusteella tavoitetta ei saavuteta. Kokoelma on hyvin epätasainen niin sisällöltään kuin laadultaankin. Voidaan tietenkin ajatella, että rajat löydetään huitomalla vähän joka suuntaan, mutta yleensä tuloksena on kyllä jotain ihan muuta. Dark Screams -sarjassa on julkaistu myös kaksi muuta osaa, joten ehkä ne laajentavat kenttää tasapuolisemmin. Nyt kuitenkin keskityn vain sarjan ensimmäiseen kirjaan.

Antologian toimittajat Brian James Freeman ja Richard Chizmar ovat pitkän linjan kirjailijoita, mutta molemmat ovat ansioituneet myös kustantajina. Molemmille on tyypillistä opportunistinen kustannustoiminta: sekä Freemanin Lonely Road Books ja Chizmarin Cemetery Dance Publications tunnetaan rajallisina painoksina ilmestyneistä ja luonnollisesti kovahintaisista deluxe-laitoksistaan. Vähän samaa markkinahenkeä on Dark Screamsissakin. Millään muulla kuin häpeämättömällä myynninlisäämisellä ei voida perustella sitä, että muutoin uusia novelleja sisältävä kokoelma alkaa Stephen Kingin "The Weeds"-novellilla, joka on ilmestynyt alunperin 1976 Cavalier-miestenlehdessä. Kolme vuotta myöhemmin se julkaistiin toisessa miestenlehdessä, Nuggetissa, mutta yhdessäkään Kingin omassa kokoelmassa sitä ei ole nähty. Tämän vuoksi "The Weeds" on ollut haluttu King-harvinaisuus. On toki hienoa, että harvoin nähty teksti tuodaan tarjolle suurelle yleisölle, mutta Dark Screams ei tunnu oikealta paikalta. Sen sijaan se on juuri oikea paikka myynnin kannalta; Kingin mainosarvo nostaa sarjan ensimmäisen osan myyntiä varmasti ja houkuttelee myöhemmillekin voluumeille yleisöä.

Novellina The Weeds" ei ole lainkaan hassumpi. Tarina on alan harrastajille tuttu, sillä se toimi pohjana Kingin ja George A. Romeron Creepshow-elokuvan (1982) jaksolle "The Lonesome Death of Jordy Verrill" (elokuvan pohjalta King ja Bernie Wrightson työstivät myös Suomessa julkaistun sarjakuva-albumin). Ero filmattuun versioon on kuitenkin selvä. Elokuvan Jordy Verrill (jota esitti unohtumattomasti King itse) oli tyhmänpuoleinen, koomisella tavalla groteski hahmo. Yksinkertainen Jordy on novellissakin, mutta hahmona hän on paljon traagisempi. Jordyn maille putoaa meteoriitti, joka tuo mukanaa vierasta, valkoista ainetta. Aine reagoi veden kanssa ja alkaa kasvattaa ruohomaista kasvustoa sinne, mihin se vain koskee. Jordy kannalta valitettavaa on, että hän tökkää ainetta sormillaan. Ja hieroo silmäänsä. Ja käy kusella. Novelli seuraa tämän kehityskulun väistämättömään loppuunsa. Suurta kaunokirjallisuutta "The Weeds" ei ole, mutta kioskikauhujuttuna se vertautuu Night Shift -kokoelmassa (1978; suom. Yön äänet 1989) julkaistuihin muihin miestenlehdissää ilmestyneisiin Kingin kertomuksiin.

Antologian kolme seuraavaa novellia ovat paljon ongelmallisempia. Kelley Armstrongin "The Price You Pay" on tyly tarina, oikeastaan rikosjuttu joka äärimmäisyydessään lähenee kauhukertomusta. Sävyltään se olisi sopinut oikein hyvin vaikkapa 2000-luvun Isku-lehteen. Kertomuksen fokus on nuoren naisen, jolla on ystävänsä kanssa salainen menneisyys. Tarina aukeaa hieman itsetarkoituksellisenkin mutkikkaasta: nykyajassa etenevän juonen ohessa käydään takautumissa läpi muutamia avainkohtia naisten elämästä. Itse juonikudelma on tarpeeksi monipolvinen, jotta mielenkiinto säilyy, joskin monesti uskottavuutta on venytetty liiaksi. Taitava kertoja saisi epäuskottavankin jutun toimimaan, mutta valitettavasti Armstrong ei tähän kykene. Sen sijaan hän keskitty väkivaltaan. Veri roiskuu ja sadismi hehkuu. Lopputulos on vastenmielinen ja kidutuspornoa lähenevä. Lopun moraalikin on arveluttava.

Bill Pronzini on nimenä alan pieni klassikko. Hänen tämänkertainen tekstinsä "Magic Eyes" kuitenkin jää vanhan idean väsyneeksi toistoksi. Mies on vankimielisairaalassa tapettuaan vaimonsa. Hän ei kuitenkaan myönnä ilmiselvää tekoaan. Hän nimittäin uskoo, että vaimonsa ruumiin oli ottanut haltuun Jokin (novellin nimen "maagiset silmä") ja että tämän Jonkin hän oli tappanut, ei vaimoaan. Ja arvatkaapa, ottaako Jokin myös muita haltuunsa. Ainoa mielenkiintoinen idea novellissa on sen rakenne. Tarina on kerrottu miehen muistiinpanoina, joita hän kirjoittaa itseterapiana lääkärinsä pyynnöstä. Aivan uskottavasti keino ei toteudu, sillä Pronzini joutuu selittelemään paljon taustoja, joita kukaan tuskin omiin muistiinpanoihinsa tällä tavoin kirjoittaisi.

Kokoelman seuraavassa novellissa on kiehtova idea. Simon Clarkin "Murder in Chainsin" päähenkilö herää avarasta maanalaisesta tilasta, joka pian paljastuu sadevesiviemärin osaksi. Hän ei tiedä, miten sinne on joutunut – eikä ainakaan sitä, miksi hänen kaulassaan on ketju jonka toisessa päässä on mielipuoliselta vaikuttava lihaskimppu. Alkuasetelmassa on paljon sellaista, mikä tuo mieleen Poen: goottilaisuuteen viittaava ympäristö, uhkaavuudessaan järjettömältä vaikuttava tilanne johon päähenkilö on joutunut itsestään riippumattomista syistä. Valitettavasti Poelle tyypillisen tunnelmoinnin ja rajatilapohdiskelujen sijasta lukija saa sitä, mitä nykyään tuntuu aina olevan tarjolla – väkivaltaa. Päähenkilöön kytketty kolossi kykenee vain murskaamaan ja repimään, eikä samasta loukusta löytyvät muut ihmiset kykene hekään muunlaisiin ratkaisuihin kuin "Tapa se!". Tuntuu samalta kuin olisi katsomassa elokuvaa 14-vuotiaitten kansaa. Näkökulma on yhtä kapea. Novellilla ei ole lopulta oikein muutakaan tarjottavaa. Avoimeksi jäävä lopetus on varmasti tuntunut vaikuttavalta idealta mutta vain korostaa sitä, ettei Clarkilla ole tarjota kuin toimintaa ja verta.

Onneksi toimittajilla on ollut sen verran tyylitajua, että he ovat sijoittaneet Ramsey Campbellin novellin viimeiseksi. "The Watched" on kirjoittajalleen tyypillisen tyylikäs tunnelmapala, joka on yhtä häiritsevä kuin se on koskettava. Tarina kerrotaan (kirjaimellisesti) sivustakatsojan näkökulmasta. 12-vuotias vanhempiensa hylkäämä poika joutuu kesken orastavien kasvukipujensa todistamaan naapurissa asuvan huumediileriperheen kohtalonhetkiä. Novelli alkaa pahaenteisen realistisena mutta saa pian yliluonnollisesta tehoa, joka aivan lopussa kohoaa vaikuttavasti. Campbell oikeastaan lainkaan kuvaa toimintaa. Sen sijaan hän kertoo toiminnan tapahtuneen ja keskittyy niihin reaktioihin, joita pojan valmiiksi huterassa maailmankuvassa tapahtuu. "The Watched" on tyylikäs, mieleenjäävä kertomus. Campbellilla on taito yhä uudelleen, hyvin yksinkertaisilla keinoilla saada lukija tuntemaan olonsa epävarmaksi ja jotenkin uhatuksi. Se on monin verroin tehokkaampaa kuin hurmeen roiskiminen.

Dark Screams on olemassa vain sähkö- ja äänikirjana. Painettua laitosta ei siis ole. Matalan hintansa (alle kolme euroa Kindlelle per voluumi) vuoksi se on kuitenkin helposti lähestyttävä. Huonommat tekstit voi sietää, kun tietää, että rahalla saa vastinetta ainakin osassa novelleista. Myöhemmätkin osat vaikuttavat sisältävän lukukelpoista materiaalia. Kirjailijoista mainittakoon Robert R. McCammon, Richard Christian Matheson ja Peter Straub.

Harry O. Hoyt: Kadonnut maailma

Arthur Conan Doyle tunnetaan taatusti parhaiten Sherlock Holmesin luojana, mutta asianharrastajien keskuudessa aivan yhtä merkittävän pidetään hänen toista hahmoaan, professori George Edward Challengeria. Professori Challenger esiintyi kolmessa romaanissa ja kahdessa novellissa vuosien 1912–1928 aikana. Hahmona hän on hyvin toisenlainen kuin kylmän analyyttinen Holmes. Challenger on äkkipikainen, räiskyvä ja aggressiivinenkin mies. Kahta hahmoa yhdistää ylivertainen älykkyys – ja sen mukana ylimielisyys kanssaihmisiä kohtaan (Challengerista lisää ks. Salin 1992).

Challenger-kertomuksista kuuluisin on ensimmäinen, romaani The Lost World (1912; suom. Kadonnut maailma 1916). Se on myös ainoa professorista kertova tarina, joka on filmattu. Elokuvaversioita onkin sitten kertynyt sen edestä: Kadonneesta maailmasta on nähty valkokankaalla yhteensä viisi eri versiota, joiden lisäksi on olemassa tv:lle tehdyt elokuva ja sarja. Kuuluisin ja monella tapaa merkittävin näistä on Harry O. Hoytin vuonna 1925 ohjaama versio.

Romaanin ja elokuvan tarinat eroavat monissa kohdissa toisistaan. Molemmissa pääpaino on kuitenkin vauhdikkaalla seikkailulla. Alussa Challenger on päätynyt pilkan kohteeksi ilmoitettuaan löytäneensä Etelä-Amerikasta elossa olevia dinosauruksia. Todistaakseen väitteensä hän kokoaa retkikunnan matkustamaan Amazon-virtaa myöten tasangolle, jolla esihistorialliset eläimet ovat saaneet jatkaa elämäänsä. Retkikunta on kaikkien perinteiden mukaisesti erilaisista yksilöistä koostuva. Perinteisen sankari rooli jakaantuu nuoren lehtimiehen, joka haluaa todistaa rohkeutensa kihlatulleen, ja iäkkäämmän seikkailijan osiksi. He myös kilpailevat ryhmän ainoan naisen, tasangon löytäneen ja sille kadonneen tiedemiehen tyttären, suosiosta.

Elokuvan ensimmäinen kolmannes on vauhdikasta ja sujuvaa hahmojen esittelyä, matkan alustusta ja kepeää toimintaa. Myöhemminkin välillä pilkahteleva huumori saa alkupuolella räväkimmät hetkensä, kun fyysisyys saa melkein farssin piirteitä (painivien miesten pyöriminen sylikkäin talosta rappuja pitkin ulos kadulle sekä banaaniin liukastuminen!). Elokuva saa energisen ja hienosti rytmitetyn lähdön. Sen jälkeen vauhti tasaantuu, kun siirrytään Amazonasille ja kuvat tunnelmoivat maisemissa ja eksoottisissa eläimissä.

Tutkimusryhmän päästessä tasangolle, nähdään se, mistä elokuva parhaiten muistetaan: stop motion -animoidut dinosaurukset. Willis O'Brienin toteuttamat hirmuliskot ovat edelleenkin vaikuttava näky, vaikka tekniikka oli vielä hiomatonta. Animoidut kuvat on kuitenkin liitetty muuhun maisemaan sulavasti, ja parhaimmillaan niiden liike on hyvinkin taidokasta. O'Brien jatkoi tekniikan kehittelyä Kadonneen maailman jälkeen, ja hänen suurin saavutuksensa nähtiin kahdeksan vuotta myöhemmin, kun King Kong muutti maailmaa. Yhteydet King Kongiin ovat hämmentävät selviä jo animaatiojaksoissa. Molemmat elokuvat sisältävät esimerkiksi samankaltaisia jättiläisolentojen kaksinkamppailuja. Myöhemmin yhteneväisyydet käyvät vielä ilmeisemmiksi.

Elokuvan loppuhuipennuksessa professori Challenger valmistautuu esittelemään todisteensa epäilevällä tiedeyhteisölle. Hän on rahdannut mukanaan elävän brontosauruksen, joka kuitenkin pääsee karkuun aiheuttamaan paniikkia ja tuhoa Lontoon kaduille. King Kongin tekijät eivät häpeilleet kopioida ideaa sellaisenaan (samaa jatkumoa, nimeä myöten, edustaa Steven Spielbergin Kadonnut maailma – Jurassic Park kuusikymmentä vuotta Kongin jälkeen). Brontosaurus ei sentään kiipeä rakennuksia pitkin, mutta näyttävää kaaosta se saa aikaan. Viimeiseksi se tuhoaa Tower Bridgen ja putoaa Thamesiin.

Keskivaiheilla Kadonnutta maailmaa vaivaa lievä epätasaisuus. Animaatioista ollaan ilmiselvästi niin ylpeitä, että niitä näytetään paikoin liian pitkään, eikä toistoltakaan aivan vältytä. Myös samanaikaisten juonen eri osien kuljettaminen puurouttaa kerrontaa välillä. Loppua kohden kerronta kuitenkin taas jäntevöityy, ja Lontoon-osuus on erittäin sujuva. Elokuvallisesti Kadonnut maailma ei tyylittele suuresti, vaikka viidakkonäkymissä on joitain hienoja häivytyksiä ja kaukokuvat tasangosta (toistuvinakin) luovat tilan tuntua. Ohjauksen painotus on silti tarinassa ja etenkin efekteissä.

Wallace Beery professori Challengerin roolissa on vaikuttava. Beery saa Doylen kirjallisen hahmon fyysistymään luontevasti; liioittelun raja ei ole koskaan kaukana, mutta eipä se ole Doylenkaan Challengerilla. Samoin hyvät roolit tekevät Lewis Stone herrasmiesseikkailuja Roxtonina ja Bessie Love hauraana Paula Whitena. Sen sijaan lehtimies-Malonea esittävä Lloyd Hughes on liian pehmeä roolissaan. Se luultavasti on osittain tarkoituksellistakin, mutta varsinkin alussa Malone hahmottuu kovin karikatyyriseksi, mistä on vaikea päästä eroon myöhemmin hahmon vakavoituessa.

Kadonnutta maailmaa on ajan mittaan esitetty monenlaisena leikkauksena. Alkuperäinen versio kesti noin 105 minuuttia, mutta vuonna 1929 elokuva vedettiin pois jakelusta ja kaikki tunnetut kopiot tuhottiin. Kiertoon jäi vain pahasti silvottu, alle tunnin mittainen versio. Vasta 1992 löytyi lähes täysmittainen kopio. Tällä hetkellä täydellisin versio Kadonneesta maailmasta kestää 93 minuuttia. Tämä leikkaus on ylivertainen aiempaan tunnin mittaiseen verrattuna; jälkimmäinen sisälsi lähinnä vain dinosauruskuvat. (Bourne.)

Lähteet
Bourne, Mark: "The Lost World (1925)". The DVD Journal.
Salin, Petri 1992: "Professori Challenger". Portti 1/1992 s. 106–111.


Professori Challenger -bibliografia

• The Lost World, Hodder & Stoughton 1912. Suom. Kadonnut maailma, K. J. Gummerus Oy 1916 (Matti Hela); lyh. suom. Kadonnut maailma, Pellervo-Seura 1948 (Tauno Karilas).
• The Poison Belt, Hodder & Stoughton 1913. Suom. Myrkkyvyöhyke, Arvi A. Karisto oy 1922 (A. J. Salonen).
• The Land of Mist, Hutchinson & Co. 1926.
• "When the World Screamed", Liberty Feb 25—Mar 3 1928. Suom. "Kun Maa kirkui", Kun Maa kirkui ja muita epätavallisia tarinoita, WSOY 1992 (Sari Kallioinen & Anita Puumalainen).
• "The Disintegration Machine", The Strand Magazine Jan 1929. Suom. "Nemorin disintegraattori", Portti 1/1992 (Matti Rosvall).

Loud Silents 2015

Huhtikuun 24.–26. päivinä järjestettiin kolmannet Loud Silents -mykkäelokuvafestivaalit. Jo kahtena edellisenä vuotena maksoin kannustusmielessä itseni mukaan, mutta työkiireet estivät fyysisen osallistumisen. Tänä vuonna annoin muiden kiireiden olla, ja painuin Tampereelle. Tapani mukaan olin paikalla suurin piirtein ensimmäisenä työntekijäpiirin ulkopuolisena. Tilanne on tuttu, ja käytin tilaisuuden hengitellä festivaalin pääasiallisena tapahtumapaikkana toimineen Ylioppilasteatterin tunnelmaa. Perinteikäs teatterisali sopii elokuvaesityksille varsin hyvin, sillä samassa tilassa toimi vuodet 1950–89 Suomi Filmin omistama Ilves-elokuvateatteri (Outi Heiskasen Elohuvia-kirjassa on mainio kuva teatterin sisäänkäynniltä).

Ennakolta festivaalin ohjelma näytti hajanaiselta, mutta paikan päällä kokonaisuus hahmoittui vahvaksi. Mukana oli tyylillisesti hyvin erilaisa elokuvia avantgardesta pastissiin, mutta varsinkin kahden jälkimmäisen festivaalipäivän pitkät elokuvat osuivat tiiviisti vuosiin 1926–1929. Näin syntyi mielenkiintoinen katsaus pienen aikavälin elokuvan erilaisiin kasvoihin. Myös maantieteellinen vaihtelu toteutui: kaksi elokuvaa Neuvostoliitosta toimivat hyvin parina, ja niiden lisäksi nähtiin elokuvat Yhdysvalloista, Englannista ja Suomesta. Ilmeisesti kattaus oli muullekin yleisölle mieleen, sillä yhteensä elokuvia kävi katsomassa moninkertainen määrä edellisvuoteen nähden. Kolmipäiväinen festivaali jaksoi kantaa mittansa.

Perjantai käynnistyi Charles Lanen myöhäisellä (vuodelta 1989) mykkäelokuvalla Sidewalk Stories. Esitys oli Suomen ensi-ilta(!). Elokuva kertoo Chaplinin poikaa mukailevan tarinan kodittomasta katutaiteilijasta, joka sattumalta joutuu huolehtimaan pikkutytöstä, jonka isä murhataan. Lane kumartaa esikoisohjauksellaan klassisen kauden mykkäelokuville lämpimällä tavalla. Hän yhdistelee Chaplinin tapaan vakavaa ja koomista kuitenkin paljon vähäeleisemmin kuin esikuvansa. Komedia syntyy pienistä sattumista, vaikka mukana on muutama slapstick-hetkikin ja jopa pari fantasiajaksoa. Kumarruksensa saavat myös Keaton ja Lloyd. Hieno mustavalkokuvaus jäljittelee 20-lukulaista kerrontaa, vaikka maisemat ovatkin 80-luvun New Yorkista. Lopussa nykyaika iskee läpi tekniikankin kautta, kun viimeiseen kohtaukseen ilmestyy ääni: kodittomien joukon lohduttomat avunpyynnöt jättävät katsojan ambivalentteihin tunnelmiin. — Esityksen säesti Loud Silentsin ulkomaanvieras, legendaarinen Stephen Horne. Hänen kuville nöyrä mutta silti virtuoottinen äänimaailmansa sisälsi pianon ja haitarin (joita Horne soitti myös yhtä aikaa!) lisäksi muun muassa thereminiä.

Seuraava esitys ei olisi voinut olla erilaisempi. Jos lähtöasetelma oli kovin toisenlainen, sillä esiintymisvuorossa oli porilaisjumittajat Circle ja heitä visuaalisesti säestämässä elokuvaohjaaja Mika Taanila. SSEENNSSEESS-performanssissa Taanila käytti materiaalinaan Helsingin fonetiikan laitoksen 16-millisiä arkistofilmejä, joita hän luuppasi yhtä aikaa kolmelle valkokankaalle. Itse en kuitenkaan osannut hahmottaa esitystä mitenkään elokuvallisesti, vaan koin koko ajan katsovani rock-keikkaa. Kuvat toimivat samanlaisena lavaelementtinä kuin valoefektit, eivät erityisen elokuvallisesti. Kokemuksena tilaisuus kuitenkin oli huima. Yhtye (ilman Lehtisaloa?) esiintyi luontevan skitsofreenisenä itsenään: eteerinen kellunta vaihteli jumalattoman heviriffittelyn ja äkkiväärän progen välillä. Circle tasapainottelee koko ajan aivan naurettavan ja hyvin totisen rajalla. Jos kenenkään esityjistä ilme hetkeksikään pettäisi, muuttuisi koko homma pelleilyksi. Mutta kun uskomattomimmatkin temput (erityismainita sankariheviposeerauksista ja Mika Rätön vanhan raihnaan miehen roolihahmosta) tehdään vakavissaan (vrt. Keatonin "kivikasvoisuus"!), ei katsoja voi kuin uskoa.

Lauantain ohjelmassa oli kolme esitystä, jotka eivät sujuneet aivan ongelmitta, sillä muutenkin tiiviit aikataulut pettivät pahan kerran elokuva-arkiston (nyk. KAVI) vanhojen filmien katkeillessa. Yleisö kuitenkin jaksoi olla ymmärtäväinen. Tällaisia tilanteita helpottaisi kuitenkin esimerkiksi esitysaikojen aikaistaminen; nyt ensimmäinen näytös alkoi vasta viideltä. Tietysti opiskelijat muodostavat oleellisen osan yleisöstä, ja opiskelijain kelloelämä poikkeaa kovasti meistä muista, mutta… Toinen parannuksen paikka olisi esityssalin kammottavat seläntappajatuolit. Forssan Mykkäelokuvafestivaaleilla oli pitkään käytössä satavuotiaan penkit, jotka olivat heikkokehoiselle kauhistus, mutta Tampere pisti tässä kyllä vielä pahemmaksi.

Kolmen elokuvan maratonin aloitti elokuvan oleellisimpiin teoksiin kuuluva Dziga Vertovin Mies ja elokuvakamera (Tšelovek s kinoapparatom, 1929). Vielä melkein yhdeksänkymmenen vuoden jälkeenkin se hylkii kaikkia karsinoita tai vertailukohtia. Vertovin elokuva on yhtä aikaa dokumentti ja huikea draama niin elokuvantekemisestä kuin kuvauspaikoistaan nuoressa Neuvostoliitossa. Vuorokauden kulun rytmittämä kuvien sarjatulitus on rytmisintä koskaan tehtyä elokuvaa. Siksi säestäjien, Janne Storm Duon, ratkaisu liveluupatusta äänimaailmasta oli rohkea. Sivukorvalla kuullut yleisön mielipiteet säestyksestä vaihtelivatkin paljon. Itse pidin Stormin valinnoista lähes koko elokuvan ajan. Erityisesti urheiluelämää esittelevän jakson hidastetut ihmiskehot ja musiikin rauhallisesti soljuva ambient-matto loivat unenomaisen ihmeen tunnun. Vasta elokuvan lopetus, huikean rytmikäs montaasinostatus latistui rauhallisen kapakkailtakitaroinnin edessä. Finaali olisi kaivannut iskua musiikkiinsakin. Kaiken kaikkiaan Miehen ja elokuvakameran esitys oli loistava esimerkki siitä, miten säestysratkaisut voivat tulkita elokuvaa aina uusilla tavoilla.

Seuraavalle näytökselle osui festivaalin epäonnisimman valitettava rooli. Hitchcockin Puhtauden lunnaat (Blackmail, 1929) oli minulle koko viikonlopun odotetuin ohjelmanumero. Valitettavasti hauras filmi katkesi yhteensä kahdeksan kertaa, mikä tietenkin hajotti katselukokemusta. Onneksi säestäjät osasivat paikata hienosti, jolloin tunnelma ei päässyt tyystin laskemaan. Ylipäänsä Loud Silentsia voi muuten kiittää siitä, että se esitti kolme elokuvaa viidestä aidolta filmiltä. En suhtaudu filmiin vonbaghilaisen nekrofiilisesti, mutta katsojan valkokangaskosketus vain on toinen selluloidifilmillä kuin kirkkaankliinisellä pikselitiedostolla. — Puhtauden lunnaat on tunnetusti yhtä aikaa Hitchcockin ja koko Iso-Britannian viimeinen mykkäelokuva ja ensimmäinen äänielokuva. Nämä kaksi eri versiota kuvattiin rinnakkain, ja yleinen konsensus tuntuu olevan, että mykkäversio on parempi. Taatusti näin onkin, sillä äänielokuva kärsii turhista puhekohtauksista, joiden ainoa olemassaolon syy on tarjota puhetta. Toisaalta äänielokuva tarjoaa aitoa kekseliäisyyttä uuden innovaation parissa, erityisesti kuuluisassa "Knife!"-kohtauksessa. Puhtauden lunnaat on hitchcockin synkempiä elokuvia. Se kertoo taposta, jonka nuori nainen päätyy tekemään itsepuolustukseksi. Nainen ei kuitenkaan ole täysin viaton katsojan silmissä, sillä hän on päätynyt tulevan uhrinsa ahdistelemaksi oman seikkailunhalunsa ja kaksinaamaisen käytöksensä vuoksi. Lisäkerroksia tarinaan tuovat naisen petetty miesystävä, joka sattumalta on kuolemantapausta tutkiva poliisi, ja kiristäjä, joka tietää tappajan. Jälkimmäistä kuitenkin aletaan kuitenkin epäillä tekijäksi, jolloin saadaan aikaan erikoinen muunnelma Hitchcockin väärä mies -teemasta: lopussa poliisi jahtaa todellakin väärää miestä, mutta katsojan sympatia on oikean tappajan puolella! Hitchcockilaista ovat myös lopun ajojahdin huipentuminen British Museumin monumentaaliseen miljööseen ja "mcguffinin" käyttö (miksi kiristäjä-Tracy on ollut yhteydessä uhriin?). — Tämänkin elokuvan säesti Stephen Horne. Hänen apunaan oli Tampereen Musiikkiakatemian opiskelijoita, joilla Horne oli pitänyt improvisaatiokurssin. Säestys oli ensiluokkainen. Saksofoni—kitara—koskettimet -saundi sopi rikostarinaan hienosti.

Lauantai-ilta venyi pitkälle mutta sai ansiokkaan lopun. Gogolin mestarinovelli Päällysviitta (Šinel, 1842) on filmattu kymmenkunta kertaa. Nyt nähtiin järjestyksessä toinen filmatisointi, vuodelta 1926. Elokuvan ovat ohjanneet Grigori Kozintsev ja Leonid Trauberg, neuvostoliittolaisen avantgarden ("eksentrismin") torventoitottajat. Gogolin groteski henkilökavalkadi saa elokuvassa arvoisensa sovituksen. Pakko myöntää, että minulta meni aikaa ensimmäisten kohtausten verran ennen kuin pääsin mukaan elokuvan henkeen. Sekä näyttelijöiden tyyli että ohjaajien rytmitys ja tapa kuvata henkilöitään on varsin omintakeinen. Siinä on vahva kaiku saksalaisesta ekspressionismista, mutta pinnan alla kuuluu koko ajan kirkuva ivanauru. Päällysviitta voisi olla hauska ellei se olisi niin karmea. Tämähän pätee oikeastaan jo Gogolin novelliin. "Merkityksetön henkilö" Akaki Akakijevitš, työpaikkakiusattu puhtaaksikirjoittaja, nousee odottamatta arvoasteikossa uuden päällysviittansa vuoksi, kunnes päällysviitta varastetaan. Hän joutuu Tärkeän henkilön henkisestä jyräämäksi ja kuolee. Elokuva loppuu tähän; novelli jatkuu vielä yhdellä jaksolla. Elokuva on tavoittanut hyvin pohjatekstinsä absurdin sävyn ja muokannut sen yhtä irvokkaaksi ulkopuolisuuden kuvaukseksi ja valta-asetelmien ivailuksi. Tyyli ei taatusti miellytä kaikkia, mutta joka osaa arvostaa sitä, saa elokuvassa vahvan kokemuksen. — Päällysviitan musiikista vastasi Sampo Lassila Narinkka, jonka klezmer-sävelet sopivat elokuvan äkkivääryyteen loistavasti. Klezmerin vahva kaksinaisuus tunnelmallisen ja ilakoivan välissä tuki hienosti elokuvan vastaavaa monimielisyyttä. Välillä meno oli riehakasta, lopun viulu sydäntäsärkevä.

Sunnuntai piti sisällään kaksi hyvin erilaista näytöstä. Euphoria Borealis -ryhmä oli jo keskiviikkona aloittanut instant-mykkäelokuvatyöpajan. Muutamassa päivässä toteutettujen lyhytelokuvien sarjan myötä Loud Silentsin esityspaikaksi vaihtui Pyynikkisali Tampereen konservatoriolla. Suuri sali tuntui lyhytelokuvanäytöksessä kummalliselta paikalta, sillä elokuvantekijöiden, säestävien muusikoitten ja festivaaliväen lisäksi katsomossa ei ollut kovinkaan monta. Tunnelma oli silti vahva; tekijäporukan henki tuntui olevan vahva.

Sarjassa nähtiin yhteensä 11 elokuvaa (elokuvien ja tekijöiden nimet olen napannut suoraan valkokankaalta tai esittelypuheista, joten virheitä ja puutteita varmasti on). Tyylit ja aiheet elokuvissa vaihtelivat suuresti, kuten arvata saattaa, mutta joitain yhteisiäkin piirteitä nousi esiin. Yllättävää (tai sitten ei, jos tekijöitä tuntisi?) oli tanssin vahva rooli monessa tuotoksessa. Joanna Österblomin "Hallituskatu 16,7" oli tiivis yhden naisen tanssirooli vankilamiljöössä. Sini Marikin "Serendipity" puolestaan hauska modernia tanssia sisältävä kuvaus ehkäpä sielujen kohtaamisesta. Tanssista oli kyse myös Diego Ginartesin "Kummitustalossa", jossa modernin tanssin elkeet yhdistyivät mustavalkoisiin kauhuelokuvan elementteihin. Selvästi tarinapitoisia elokuvia oli suurin osa. Rose-Marien (sukunimeä en saanut ylös) "Life of a Thing" kuvasi yhden esineen, tässä tapauksessa hymynaamaisen kolikon, matkaa ihmiseltä toiselle. Vanha idea oli toteutettu raikkaalla tavalla. Sami Salmisen "The Cat Whispererissa" telekineettinen kissanystävä liikutteli esineitä ja ihmisiä ajatuksenvoimalla, tappoi näin ihmisen, ja halaili kissoja. Samoin sukunimettömäksi jääneen Juhon "Roundom" oli tehokas kertomus ympyräobsession vaivaamasta naisesta, joka lopulta paranee pakkomielteestään. Hienosti rytmitetty kertomus! Henri Jurvasen tavoitteena oli tehdä yhtenä kuvana kunnianosoitus chaplinilaiselle slapstickille, kaikesta mykkäelokuvasta arkkityyppisimmälle. Tulos oli aidosti hauska "The Musician", jossa katusoittaja ei saa kitarastaan oikeaa ääntä ja jossa iso osa Keystone-klišeistä tuli käytettyä. Emilia Haukan "Choice" oli scifistinen elokuva, jonka tulkitsin nykyisenkaltaisen teknologiassa roikkumisen kritiikiksi (kännykästä on luovuttava, jotta luontoon voisi palata, yksinkertaistetusti). Sara Luostan "Withering" rakentui kahdelle kuvalle ja vahvalle symboliikalle. Elokuva oli selvästi sarjan itsetietoisin. Omanlaisensa teos oli kahden naisen (Jennin ja Joannan) "Ne/Them", esseemäinen pohdiskelu rinnoista. Pyöreät muodot kuvissa yhdistyivät välitekstien tiiviisiin ajatuksiin. Lopputulos oli hauska ja varmaankin tämän työpajan teoksista eniten valmis. Sarjan päätti eräänlainen kollaasityö, jossa jokainen elokuvantekijä oli kuvannut pätkän niin, että oli aiemmista kohtauksista nähnyt vain juuri edellisen. Näin syntyi lopputulos, jossa tarinaa ei juuri ollut mutta joka taatusti dokumentoi jotain oleellista tekijöilleen.

Euphoria Borealis -elokuvia katsellessa tulin hyvin tietoiseksi siitä, että "mykkäelokuvassa" ei oleellisinta lopulta ole se, ettei niissä puhuta. Kaikki sarjan elokuvat olivat kiistatta mykkiä, mutta monta niistä oli hankala ajatella mykkäelokuvina. Moni teos noudatteli samanlaista kuvakerrontaa kuin musiikkivideot. Jos elokuvassa oli tarina, se kerrottiin puhtaasti kuvallisesti, ilman tarvetta dialogiin. Näinhän klassinen musiikkivideokin on toiminut – ei niissä kukaan mitään sano –, eikä silti kukaan ole sanonut MTV:n olevan täynnä mykkäelokuvia. Moni elokuva olisi ihan hyvin toiminut äänellisenäkin, dialogilla tai ilman. Muutamia poikkeuksia oli. Esimerkiksi "Choice" käytti välitekstejä kertomassa henkilöidensä ajatuksista mutta myös dialogin apuna; henkilöt siis puhuivat mutta olivat mykkiä. Selvin mykkäelokuva oli "The Musician", joka kopioi estetiikkansa sellaisenaan varhaiskauden elokuvasta (itse asiassa Chaplinia enemmän varhaisista attraktioelokuvista). Tästä seurasi vääjäämättä ajatus, ettei mykkäelokuvasta pidetä niinkään sen äänettömyyden (eli "puhtaan visuaalisuuden") vuoksi vaan puhtaasti siksi, että 1910–20-lukujen estetiikka sattuu miellyttämään. Tuolloiset tekijät olisivat ihan hyvin voineet puhua valkokankaalla, eikä se katsojan nautintoa vähentäisi, kunhan tapa kertoa elokuvaa olisi ennallaan.

Loud Silentsin päätti ehdottomasti uljain esitys. Pyynikkisali lähes täyttyi, kun kankaalle heijastettiin tuore restaurointi Teuvo Puron Meren kasvojen edessä vuodelta 1926. Yhtenä syynä suosioon oli median kova puffaus säestäjänä toimineen Verneri Pohjolan vuoksi. Trumpetisti toimi toki vain laajemman orkesterin solistisena osana, mutta hänen nimellään on nostetta. Tämä yhtään väheksymättä itse elokuvaa! Varsinaisesti musiikista vastasi Jussi Lampela, joka oli säveltänyt Tampereen Musiikkiakatemian opiskelijoista muodostuneelle orkesterille säestyksen. Puhallinorkesteria vahvisti harmonikka sekä Lampela ja Pohjolan elektroniset äänenkäsittelyt.

Puron elokuva on suomalaisittain mielenkiintoinen yhdistelmä melodraamaa ja jännityskertomusta. Jopa kauhuelementtejä on mukana. Kovaa vauhtia ei elokuvassa pidetä, eikä šokkiefektejä käytellä. Niiden sijasta ohjaaja luottaa hitaaseen tahtiin ja kasvavaan tunnelmaan. Varsinkin elokuvan alussa tämä toimii. Tarinan rakentuminen vaiheittain on jäntevää. Vasta loppupuolella, kun melodraaman osuus kasvaa, käy kohtausten jauhaminen työläämmäksi. Silloinkaan ei sorruta sellaiseen staattisuuteen kuin vaikkapa Puron omassa aiemmassa Anna-Liisassa (1922, toki jo aivan eri aikakauden tuotos). Tarina kulkee vakaasti kohti omaa loppuaan. Vielä suurempaa draamaa jäisi oikeastaan kaipaamaan – mutta kyllähän suomalaisen pitää osata lukea henkilöiden sisäinen myllerrys kuvissa myrskyisästä merestä ja kaihoisista katseista. Elokuva onkin tulossa kotikatsojien saataville myöhemmin. Loud Silentsin musiikkiesitys äänitettiin tulevaa DVD-julkaisua varten. Säestys toimiikin pääosin hienosti. Puhallinsaundi toimii hyvin yhteen merellisten näkymien kanssa. Vain dramaattisempien käänteiden kohdalla leppeä jazzailu ei aina pysy mukana. Toisaalta elektroninen häly muutamissa kohdin luo tehokasta kontrastia seesteisempiin hetkiin.

Kaiken kaikkiaan Loud Silents 2015 oli hieno tapahtuma. Joitain lastentauteja vielä taitaa olla, mutta ne katoavat ajan mittaan. On upeaa, että Suomen kokoisessa maassa järjestetään kahta korkeatasoista mykkäelokuvafestivaalia. Molemmille on ilmiselvä tilauksensa (yleisössä ei juuri näkynyt Forssasta tuttuja kasvoja) ja erilaisilla lähestymistavoillaan ne täydentävät kokonaiskattausta. Ensi vuonna uusiksi!