G.I. Joe ja Stephen King

G.I. Joe on lelubrändi, jolla on pitkät perinteet. Yhdysvaltalaisen militarismin ja patriotismin innoittama sarja alkoi jo 1960-luvulla, kun Hasbro alkoi valmistaa 30-senttisiä sotilasnukkeja. Se G.I. Joen inkarnaatio, joka kuitenkin muistetaan tänäkin päivänä lämpimimmin, on 80-luvulla alkunsa saanut 9,5-senttisen toimintafiguurien sarja, alaotsikoltaan "A Real American Hero". Euroopassa lelut (ja sen oheissarjakuvat ja -tv-sarja) tunnettiin paremmin nimellä Action Force. Yhteensä sarjassa vuosina 1982–94 ilmestyi yli 500 figuuria. 

G.I. Joe keskittyy kahden sotilaallisen ryhmittymän, nimikkoamerikkalaishyvisten ja mystisen terroristijärjestö Cobran, yhteenottoihin. Sarjan taustalla oli paitsi Hasbro, joka halusi tuoda lelubrändinsä takaisin markkinoilla, myös sarjakuvajätti Marvel, jonka käsikirjoittaja Larry Hama loi uudelle lelusarjalle taustatarinan. Hama oli myös vastuussa lähes jokaisesta G.I. Joe -hahmosta. Yksi lelujen omalaatuinen piirre oli jokaisen figuurin mukana tullut "henkilökortti" (file card), jossa esiteltiin kyseinen hahmo erityiskykyineen ja kerrotiin hänen taustoistaan. Näistäkin suurimman osan kirjoitti juuri Larry Hama.

Vuonna 1987 ilmestyi leluhyllyihin Crystal Ball -niminen Cobran joukoissa taisteleva hahmo. Ensiesiintymisensä sarjakuvissa Crystall Ball teki kaksi vuotta myöhemmin G.I. Joe: Special Missions -lehden numerossa 24. Ja nimenomaan tämä hahmo on linkki G.I. Joen ja Stephen Kingin välillä.

Stephen Kingin nuorempi poika, Owen, joka nykyään on hänkin menestynyt kirjailija, oli kova G.I. Joe -fani. Vuonna 1977 syntynyt Owen oli juuri sitä ikäluokkaa, jolle sarjan figuurit oli suunnattu. Tarinan mukaan Owen oli suunnitellut uuden G.I. Joe -hahmon, jonka hänen isänsä oli sitten esitellyt Hasbrolle. Lisa Rogakin kirjassa Haunted Heart mainitaan Owenin itse ottaneen yhteyttä Hasbroon ja kertoneen ideastaan uudeksi hahmoksi. Hasbro tarttui ehdotukseen ja palkitsi Owenin usealla laatikollisella G.I. Joe -leluja.

Toisen kertomuksen mukaan nimenomaan isä-King oli idean takana. Viime aikoina on kuitenkin esitetty myös kolmatta versiota, jonka mukaan Larry Haman jo aiemmin suunnitteleman Crystal Ballin taustatarina korvattiin Kingin kirjoittamalla. Ilmeisesti hahmo ja sen ulkonäkö olivat tosiaan jo Haman suunnittelemina olemassa, kun King tavalla tai toisella tuli kuvioihin ja kirjoitti Crystal Ballin henkilökortin.

Kingit ovat itsekin antaneet hyvin ristiriitaisia kommentteja siitä, kuka Crystal Ballin loi ja miten. Entertainment Weeklyn haastattelussa 2017 käy ilmi, kaikesta ristiinpuhumisesta huolimatta,  että ilmeisesti idea ajatuksia lukevasta Cobran miehestä ja tämän nimestä olivat alunperin Owenin, mutta muun kehittelytyön isä ja poika hoitivat yhdessä. Haastattelu ei silti anna selvyyttä siihen, kuka kirjoitti Crystal Ballin file cardin.

Crystal Ballin taustatarina ainakin on linjassa niiden mielleyhtymien kanssa, joita King 80-luvun puolivälissä herätti. Hän ei ole tyypillinen armeija- ja sissikoulutuksen saanut soturihahmo vaan yliluonnollisia voimia hyödyntävä mystikko, siis kauhuviihteen kuvastoa. Crystal Ballista kerrotaan, että hän on romanialaisen selvänäkijän poika, itse asiassa "seitsemännen pojan seitsemäs poika". Hänen äitinsä on kotoisin Mainen Bangorista, mistäpä muualta. Cobran kerrotaan käyttävän Crystal Ballin kykyä lukea ajatuksia kuulustellessaan vihollisia. Ilmeisesti hänen kykynsä eivät kuitenkaan toimi ihan aina... Varmaankin juuri tästä syystä Crystal Ballin varustukseen kuuluu "hypno-shield", kilpi joka hypnotisoi hänen vastustajansa.

Crystal Ball on melko hölmö hahmo G.I. Joen alkuaikojen sotilaiden joukossa, mutta toisaalta samaan aikaan hänen kanssaan sarjaan ilmestyi myös muita melko eriskummallisia figuureja. Maininnan ansaitsee ainakin nyrkkeilyyn erikoistunut Big Boa (vrt. Rocky Balboa) ja taisteluhaukkoihin erikoistunut, entinen veroneuvojajuppi Raptor.

Jos Stephen King todella kirjoitti Crystal Ballin henkilökortin, on se taatusti yksi erikoisimmista lisistä hänen tuotantoonsa. Tekijyys ei kuitenkaan ole missään nimessä varmaa. Esimerkiksi Justin Brooksin massiivinen King-bibliografia ei mainitse tekstiä, vaikka se muuten listaakin kaikkein pienimmätkin Kingin kirjoitukset. Aivan tyhjästä väitteet Kingin osallisuudesta Crystal Balliin eivät varmasti silti ole tulleet. Viittaapa hän ohimennen itsekin hahmoon Kolkuttajat-romaanissaan.

Sen sijaan aivan varma yhteys G.I. Joen ja Kingin perheen kanssa on hahmo nimeltä Sneak Peek. Tämä on paljon Crystal Ballia perinteisempi sotilashahmo, hyvisten puolella taisteleva radisti. Hänen ulkonäössään on jotain hyvin tuttua – ja todellakin, Sneak Peek on oikealta nimeltään Owen King ja kotoisin Mainen Bangorista! On sanottu, että Sneak Peek oli korvaus tai kiitos Kingien antamasta avusta Crystal Ballin suunnittelussa. Joka tapauksessa se on melko ainutlaatuinen fan service Hasbrolta!

Myös Sneak Peek ilmestyi kauppoihin vuonna 1987. Seuraavana vuonna hahmosta ilmestyi tummempisävyinen "Night Force"-versio ja vuonna 1991 vain Euroopan markkinoille tarkoitettu raitakuvioinen "Tiger Force"-versio. Hahmon joka toisinnossa on käytetty samaa muottia, eli ne eroavat toisistaan vain väritykseltään. Vuosina 2016 ja 2017 Sneak Peekista ilmestyi kaksi "Collector's Club"-varianttia. Niissä hahmo oli saanut uuden ulkonäön, eikä se enää muistuttanut Owen Kingiä.

Owen King ei todellakaan ollut ainoa todellinen ihminen, joka päätyi G.I. Joe -leluksi. Vuonna 1985 vapaapainija Sgt. Slaughter sai oman nimikkohahmonsa sarjaan ja hänen jälkeensä yhteensä kolmisenkymmentä muuta. Joukossa oli niin tosielämän sotilaita kuten George Patton, Yhdysvaltain presidentti Dwight Eisenhower – ja jopa Larry Hama itse. Hän lainasi piirteensä Tunnel Rat -hahmolle vuonna 1987.

Arthur Conan Doyle: Rodney Stone

Arthur Conan Doyle

Rodney Stone

Assembled Stories, 2011. 10 t, 4 min. Lukija Peter Joyce.

I Romaanista

Arthur Conan Doylen romaani Rodney Stone ilmestyi alunperin jatkokertomuksena The Strand Magazinessa tammi–joulukuussa 1896. Se on, kuten niin moni muukin kirjoittajansa tuotos, historiallinen romaani, joka sijoittuu 1700- ja 1800-lukujen taitteeseen. Rodney Stone on myös paljon muuta Doylen tuotannosta tuttua: se on murhamysteeri, nyrkkeilykertomus, tarina sotilaasta ja yhteiskunnallinen satiiri. Se on myös syyttä unohdettu teos.

Rodney Stone alkaa nimihenkilönsä kasvutarinana. Muutaman luvun verran seuraatan pienen englantilaiskylän poikien, Rodneyn ja hänen ystävänsä Boy Jimin, kommelluksia. Sattumuksissa on kaikuja Mark Twainin poikakirjoista kummitustaloineen. Sävy kuitenkin muuttuu, kun Rodneyn eno, Sir Charles Tregellis päättää viedä sukulaispoikansa mukanaan Lontooseen tutustumaan sikäläiseen sosieteehen. Sir Charles on aikansa muoti-ikoni, mies joka esimerkillään järisyttää kaupungin pukuvirtauksia vaikkapa uskaltautumalla sonnustautumaan ennennäkemättömään kravattisolmuun. Rodneyn näkökulmasta tutustutaan hänelle (ja meille) vieraaseen ja eriskummalliseen maailmaan, joka toimii aivan omilla säännöillään. Samalla Rodney pääsee sivustaseuraajaksi huimaan juonikudelmaan.

Romaanin rakenne on erikoinen. Aina luvun tai kahden verran keskitytään johonkin kulttuuriseen ilmiöön, kun Rodney matkallaan tapaa erilaisia, mutta aina voimakkaita, hahmoja. Teoksen mittaan saadaan välähdyksiä teatterin ja muodin maailmoista, aatelisten omituisuuksista, brittilaivaston ylväydestä ja etenkin nyrkkeilystä. Tärkeäksi sivujuonteeksi nimittäin nousee Rodneyn enon järjestämä ottelu, joka kokee monet mutkat ennen toteutumistaan. Itse ottelun kuvauksessa on voimaa ja energisyyttä, kuten monessa muussakin Doylen pugilistikertomuksessa. Nykylukijaa saattaa hieman hämätä Doylen homoeroottisuuteen kallistuva tapa kuvata miesvartaloa, mutta sekin on hänen tuotannossaan toistuva piirre.

Koko kertomus rakentuu lopulta kuitenkin mysteerin varaan. Jo alussa  pojat tutustuvat autioon kartanoon, jonka tarinaan liittyy veriteko. Lukija saa kuulla tapauksesta vielä hieman taustoja ennen kuin se unohdetaan lähes koko kirjan ajaksi. Aivan lopussa siihen sitten lopulta palataan, ja kaikki romaanin irrallisilta tuntuneet langanpäät sidotaan siistiksi verkoksi. Ehkä hieman liiankin siistiksi, nykylukijan näkökulmasta. Synkkä tarina sisältää lähes goottilaisia sävyjä synkkine salaisuuksineen ja traagisine ihmiskohtaloineen. Tämä mysteerijuonne on romaanin vahvin yksittäinen osuus, minkä vuoksi ei ihmetä, että vuoden 1913 filmatisointi, The House of Temperley, sai nimensä juuri sen mukaan (romaani filmattiin myös 1920 nimellä Rodney Stone).

Rodney Stone on kokonaisuutena hajanainen, mutta toisaalta iso osa sen viehätyksestä johtuu juuri tästä monipuolisuudesta. Jatkosarjana se on varmasti toiminut paremmin kuin yhteen menoon luettuna. Oman lisänsä romaaniin tuovat historialliset henkilöt, jotka vilahtelevat sen sivuilla. Doylellahan oli tapana tuoda usein kertomuksiinsa aitoja, oikeasti eläneitä hahmoja, etenkin sotilaita, mutta kertaakaan aiemmin en ole törmännyt yhtä monipuoliseen kavalkaadiin. Mukana on niin amiraali Nelson, tuleva  kuningas Yrjö IV, esidandy Beau Brummell ja joukko aikakauden nyrkkeilijöitä, suurimmassa roolissa Jim Belcher.

Selvästi irrallisimmaksi romaanin jaksoista jää Rodneyn ja hänen isänsä, ansioituneen seilorin, käynti amiraali Nelsonin luona. Luvussa keskitytään ylistämään Iso-Britannian laivaston suuruutta, filosofoimaan brittien viholliskuvalla ja ennakoimaan tulevia juonenkäänteitä, joita ei koskaan tule. Viimeisessä luvussa kertojana toimiva Rodney, nyt jo ikämies, muistelee lyhyesti omaa aikaansa merellä ja suuria taisteluita, joihin hän sai osallistua. Tässäkin lupaillaan, että ehkä näistä tapahtumista voisi vielä myöhemmin kertoa omana tarinanaan. Sellaista ei kuitenkaan ymmärtääkseni koskaan ilmestynyt.

Myöskään suomennosta Rodney Stone ei ole koskaan saanut. 

II Äänikirjasta

Peter Joyce on periaatteessa on oikein hyvä lukija, kunhan hän pidättäytyy neutraalissa rekisterissä. Mutta voi jumalauta, kun hän alkaa lausua repliikkejä. Aivan hirveää raakkumista! Etenkin kun kaksi kolmesta hahmosta kuulostaa samanlaiselta nasaalilta varislinnulta, joka on ryypännyt puoli elämäänsä kulmapubissa.

Katsottua: tammikuu 2021

Steven Spielberg: Jurassic Park. Kadonnut maailma – Jurassic Park. Joe Johnston: Jurassic Park III

Jurassic Park oli ennen 2010-luvun Jurassic World -elokuvia ainoa elokuvasarja, jonka kaikki osat olin nähnyt teatterissa. Nelosluokkalaisen minun ei olisi pitänyt päästä ykkösosaa (1993) näkemäänkään, jos Mäntän Bio Säteessä olisi noudatettu ikärajoja. Onneksi ei noudatettu, elämys oli iso. Onhan se edelleen monella tapaa hieno – kuva, jossa Grant ja Sattler näkevät dinosaurukset ensimmäisen kerran, on maaginen; ja tyrannosauruskohtaus on jännitteisen ohjaajantyön huippuja.

Jatko-osa Kadonnut maailma (The Lost World, 1997) tarjoaa parempia efektejä, enemmän Jeff Goldblumia, mutta jotenkin väsyneemmän tarinan. Vasta viimeinen jakso mantereella on innostunut (ja nyysitty Conan Doylen Kadonnut maailma -romaaniin perustuvasta elokuvasta ja King Kongista).

Kolmososassa (2001) Sam Neillin esittämä tri Grant tekee paluun mutta ohjaaja Spielberg on poissa. Joe Johnston ohjaa perusvarmaa efektiviihdettä muttei sen enempää. Toisaalta keveä tarina ja Neillin letkeä karisma tuovat elokuvaan rentoutta, jonka vuoksi sen parissa jaksaa vaikeuksitta puolitoista tuntia.

Steven Spielberg: München. Häivähdys purppuraa

München (Munich, 2005) on tavattoman haastava, vakava, poliittinen ja älykäskin ollakseen amerikkalainen elokuva. Tosipohjaisen tarinan taustalla on vuoden 1972 olympialaisten panttivankidraama, jossa kuoli 11 israelilaista urheilijaa. Elokuva seuraa palestiinalaisterroristeja jahtaavaa Israelin joukkoa. Se aiheutti ymmärrettävästi syytöksiä antisemitismistä, mutta pyrkii ainakin minun ymmärrykseni mukaan olemaan kiinni tosiasioissa. Spielberg on erikoinen ohjaaja: lapsekkaan satuilun ja suoraviivaisten seikkailujen seassa on tällaisia vakavia ja hyvin painavia elokuvia; Münchenin lisäksi tulevat mieleen etenkin Schindlerin lista ja Amistad...

...sekä Häivähdys purppuraa (The Color Purple, 1985), epookkidraama ja kasvukuvaus joka oli ensimmäinen selvästi vakava Spielberg-filmi. Rankat aiheet, kuten insesti, pedofilia, rasismi ja perheväkivalta, olivat aikoinaan yllätysveto ohjaajalta, joka aiemmin oli käsitellyt esimerkiksi ihmissyöjähaita ja ulkoavaruuden ruttunaamaista kristushahmoa. Kovin sentimentaalinenhan se on tämäkin elokuva ja monesti karikatyyrimainen, mutta tässä on sydäntä enemmän kuin monessa aikaisemmassa ohjauksessa. Hatunnoston ansaitsee sekin, että juutalainen ohjaaja päättää tehdä amerikanmustia puolustavan ja ymmärtävän romaanin pohjalta elokuvan. Häivähdys purppuraa on Hollywood-patetiaa parhaimmillaan.

Frank Darabont: Avain pakoon. Vihreä maili

Pari iltaa on kulunut Stephen Kingin seurassa ohjaaja Frank Darabontin suodattimen läpi. Darabont on ohjannut uransa aikana neljä pitkää elokuvaa, joista kolme perustuu Kingin tekstiin. Näistä kaksi ensimmäistä, Avain pakoon (The Shawshank Redemption, 1993) ja Vihreä maili (The Green Mile, 1999) ovat molemmat nostalgisia vankilakuvauksia.

Shawshankilla on painolastinaan ykköspaikka IMDB:n parhaiden elokuvien listan ykköspaikka. Viime vuosina on tullut monen velvollisuudeksi mollata elokuvaa ihan siitä syystä. Mutta onhan se oikeasti hyvä, ei varmasti maailman paras mutta juuri sellaista paremmansorttista amerikkalaiselokuvaa, jossa on älyä, sydäntä ja puhdasta viihdyttävyyttä. Vihreä maili on melkein yhtä hyvä, mutta varsinkin loppupuolella sen patetia ja viimeisen päälle laskelmoitu tunnenappuloiden painelu käy turhan ilmeiseksi. Ei sillä etteikö elokuva minun puolestani saisi olla melodramaattinen – sille on kyllä paikkansa, varsinkin kun se tehdään hyvin.

Näiden kahden elokuvan lisäksi Darabont on ohjannut kaksi muutakin King-filmatisointia. The Mist (2007) on hirviökauhua ja sellaisenaan kai aika arvostettukin, mutta itse en pidä siitä. Mistissäkin laskelmoitu emotionaalisuus menee liiallisuuksiin, etenkin tarkoituksellisen kylmässä lopetuksessa. En ymmärrä miksi alkuperäiskertomuksen lopetus piti muuttaa. The Woman in the Room (1983) puolestaan on lyhytelokuva, ns. dollar baby eli elokuva, jonka tarinanoikeudet King myi ohjaajalle dollarilla, jotta tämä saisi ohjata sen opintojansa varten. Sen esittämiseen ei ihan hevillä lupaa irtoa.

Clint Eastwood: Invictus – voittamaton. Jay Roach: Austin Powers – kumma jätkä

Olen ehkä maailman ainoa ihminen, joka on katsellut peräjälkeen Clint Eastwoodin urheiludraaman Invictus – voittamaton (Invictus, 2009) ja Jay Roachin ohjaaman agenttiparodian Austin Powers – kumma jätkä (Austin Powers: International Man of Mystery, 1997). Edellinen käsittelee rugbymestaruuden merkitystä apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa, jälkimmäinen huonohampaisen brittiagentin ikuista 60-lukua. Edellinen on perusvarma vaikkakin yllätyksetön, jälkimmäinen yllättävän hauska edelleen vaikka ensimmäisestä katselukerrasta on kohta neljännesvuosisata.

Tony Randel: Hellbound: Hellraiser II. Joe Berlinger: Book of Shadows: Blair Witch 2. Shimizu Takashi: Kauna 2. David Price: Maissilapset 2

Pitkästä aikaa kauhusarjan vuoro, teemanaan tällä kertaa kakkososat:

Vaikka Hellraiserilla on kova maine, en koskaan ole perustanut siitä suuremmin. Jatko-osia en uskoakseni ole edes nähnyt aiemmin. Kakkososa, Hellbound (1988; ohj. Tony Randel), on kuitenkin itse asiassa erittäin hyvä! Nyt ei kuluteta aikaa rakenteluun vaan keskitytään oleelliseen. Verta, epäsikiöitä ja ekspressionistista visuaalista riittää. En minä muuta kaipaisikaan. Juoni toistelee edeltäjäänsä: nyljetty nainen nousee Helvetistä, ja perässä seuraa toisesta ulottuvuudesta nahka-asuisia sadomaso-olentoja.

Alkuperäinen Blair Witch Project sen sijaan on yksi kaikkien aikojen suosikkejani, elokuva joka onnistuu osumaan johonkin herkkään kohtaan. Vaikka "found footage"-kauhuelokuvista tuli sittemmin loppuun kaluttu klišee ja vaikka IMDB:n arvostelut ovat täynnä alkuperäiseen mainoskampanjaan pettyneitä, on Blair Witch silti edelleen tehokas. Jatko-osa, Book of Shadows (2000), tehtiin kiireellä ja eri tekijäryhmällä. Idea on tässäkin sinänsä mainio: alkuperäisen elokuvan fanit lähtevät fiilistelemään sen tapahtumapaikoille. Lopputulos on kuitenkin melko perinteistä kauhuelokuvaa, aika huonoa vieläpä.

Kun Kaunat ilmestyivät 2000-luvun alussa, niillä oli Tosi Pelottavan elokuvan maine. Syyttä. Pelkkää hyppysäikkyä toisensa perään. Kummitushahmot ovat kyllä vaikuttavia, mutta ne eivät kannata varsinkaan kakkososaa (2006), joka jää oudon hajanaiseksi. Tavallaan pidän kyllä sen rikotusta rakenteesta, mutta kokonaisuus ei johda minnekään.

Maissilapsista ei sen sijaan kukaan ole koskaan tiettävästi myöntänyt pitävänsä. Ensimmäinen elokuva on klassinen kalkkunakuva, ja jo ala-asteen pihalla tiedettiin, että loppumaton jatko-osien sarja oli täyttä roskaa. Stephen Kingin novelliin perustuva tarina kertoo Yhdysvaltain keskilännen pikkukylän lapsikultista, joka palvoo maissia ja tappaa aikuiset. Kakkososa (1992) tehtiin melkein kymmenen vuotta ensimmäisen jälkeen, mutta tarina jatkuu lähes siitä mihin on aiemmin jääty. Eihän tällainen missään nimessä hyvää elokuvaa ole, mutta minä kyllä nautin!

Teresa Fabik: Hip hei hutsu!. Hanna Maylett: Espoon viimeinen neitsyt

Pari 2000-luvun alun kasvukipuelokuvaa: Kummassakin seurataan teini-ikäistä tyttöä, jolla elämä on näennäisesti kaikin puolin kunnossa mutta joilla vain sattuu kierrokset kovenemaan vähän liikaa. Teresa Fabikin ruotsalaisessa elokuvassa Hip hei hutsu! (Hip Hip Jota!, 2004) päähenkilö sammuu kotibileissä, jolloin poikajoukko päättää ottaa muutamat valokuvat. Kotimaisessa, Hanna Maylettin ohjaamassa Espoon viimeisessä neitsyessä (2003) puolestaan päähenkilö on kateellinen ystäviensä ongelmista ja päättää tehdä irtioton.

Kummassakin elokuvassa on paljon hyvää. Nuortenelokuvalle tyypillisesti tilanteet ovat kärjistettyjä, mutta kummassakaan ei mennä toisaalta överiksi eikä myöskään ryhdytä sormea heristävään moralisointiin. Kummassakin on myös erittäin sympaattiset nuoret näyttelijät, vaikka harjaantumattomuus näkyisikin. Kaiken kaikkiaan pidän kyllä enemmän Maylettin elokuvasta – se ei ehkä ole yhtä sliipattu kuin Hutsu, mutta sen käsikirjoituksessa on enemmän särmää.

Luettua: tammikuu 2021

Juan Rulfo: Tasanko liekeissä (El llano en llamas, 1953). Helsinki 1998: Like. 199 s. Suom. Tarja Roinila.

Välillä lukulistalla on niin sanottua hyvääkin kirjallisuutta. Toistelen koulussa usein oppilaille, että kirjan lyhyys ei tee siitä välttämättä helppolukuista – niin usein että se tahtoo unohtua itseltäkin. Juan Rulfon Tasanko liekeissä on sellainen kirja. Novellikokoelmalla on pituutta vajaat kaksisataa sivua, se on kieleltään verrattain yksinkertaista eivätkä tarinat ole kovinkaan mutkikkaita. Silti lukeminen vaatii keskittymistä. Nopea lukija hämäytyy helposta kerronnasta ja ohittaa novellien kärjen. Nautiskeleva ja verkkainen lukija sen sijaan saa hiljentyä melkein lyyrisiin kuviin ja vaikutelmiin viime vuosisadan alkupuoliskon Meksikosta. Intensiivisenä kirjailijana Rulfon ei tarvinnut julkaista kuin muutama sata sivua, kaksi kirjaa, ja hänen maineensa klassikkona oli valmis.

Cloomber Hallin salaisuus (The Mystery of Cloomber, 1888). [Oulu 2017:] Osuuskunta Jyväs-Ainola. 169 s.  Suom. tuntematon. Toim. Reijo Valta.

Kesällä alkanut Arthur Conan Doyle -urakka jatkui uuden vuoden puolella Doylen ensimmäisellä romaanilla. The Mystery of Cloomber tosin julkaistiin vasta 1888, sen jälkeen kun ensimmäinen Sherlock Holmes -romaani, A Study on Scarlet, oli jo ilmestynyt, mutta se on kirjoitettu alun perin jo useita vuosia aiemmin.

Romaani on käännetty kahdesti. Pohjalainen-lehti julkaisi sen vuonna 1900 nimellä Cloomber Hallin salaisuus, ja tämä suomennos on käytössä myös nyt lukemassani Osuuskunta Jyväs-Ainolan niteessä. Toinen suomennos, Cloomberin salaisuus eli Astraalikello, ilmestyi Kirjan julkaisemana 1922 (suom. Wäinö Nyman).

Cloomberia olen kuullut tituleerattavan salapoliisiromaaniksi ja tieteiskertomukseksi. Ei se oikein ole kumpaakaan. Onpahan vain vetävästi kirjoitettu mysteeri, jossa on ripaus fantasiaa intialaisten joogien muodossa. Teksti on sujuvaa vanhentuneesta ja anglismien täyttämästä suomennoksestakin huolimatta.

Jaakko Yli-Juonikas: Valvoja. Helsinki 2009: Otava. 191 s.

Olen sikäli ammattikuntani häpeäpilkku etten juurikaan lue uutta kotimaista kaunokirjallisuutta – paitsi pulpsortimenttia. Ei Jaakko Yli-Juonikkaan Valvoja erityisen uusi ole sekään, mutta jos kirjaa ei ole julkaistu ennen syntymääni, se on minun puolestani uusi.

Valvoja kertoo todellisesta historian henkilöstä, haminalaisesta satamatyöläisestä Toimi Silvosta, joka 60-luvulla sanoi valvoneensa yli 18 vuorokautta yhteen menoon. Yli-Juonikkaan Silvo ei silti missään nimessä ole yksi yhteen esikuvansa kanssa. Eivät ole muutkaan henkilöt (joiden kaikkien heidänkin nimet ovat tuplakäskyjä!) mutta paikat kyllä. Tuntuu hieman kummalta lukea kirjan hahmojen liikkuvan kadulla, joka näkyy omasta lukuhuoneen ikkunasta; nyt tiedän millaista olisi olla helsinkiläinen.

Valvojan varsinainen juttu ei kuitenkaan tarinassa tai edes henkilöissä vaan kielessä. Yli-Juonikas kirjoittaa käsittämättömiä vertauksia, yllättäviä ristimerkityksiä, pseudoviisaita tai salaviisaita tiivistyksiä ja vetävällä tavalla leikittelevää tekstiä. Tämä on taas niitä kirjoja, jotka ovat sivumääräänsä pidempiä ja kuuluvat lukea hitaasti.

F. Scott Fitzgerald: Pat Hobby -tarinat (The Pat Hobby Stories, 1962). Helsinki 1981: Love Kirjat. 156 s. Suom. Heikki Salojärvi.

F. Scott Fitzgeraldilta ilmestyi vuosina 1940 ja 1941 yhteensä 17 novellia, joiden keskushenkilönä on Pat Hobby. Hobby oli menestyksekäs elokuvakäsikirjoittaja mykkäelokuvan aikaan, 1920-luvulla – mutta niistä päivistä on jo aikaa. Viittäkymppiä lähestyvä Hobby tekee hanttihommia Hollywoodissa ja alkoholisoituu hyvää vauhtia. Fitzgeraldin lyhyet kertomukset ovat lempeän ironisia jutelmia elokuvateollisuuden peruspuurtajista. Taustalla on kirjailijan omat kokemukset alalla.

Alunperin Esquiressa ilmestyneet novellit koottiin kirjaksi 1962.

Robin Odell (ed.): The Mammoth Book of Bizarre Crimes. London 2013: Constable and Robinson. 19 t 9 min. Luk. David Shaw-Parker. – Ilmestynyt alun perin painettuna 2010.

Robin Odellin toimittama The Mammoth Book of Bizarre Crimes ei ollut hääppöinen.

Kirja sisältää kolmisensataa tosirikosta, käytännössä murhia. Näin massiivinen määrä tarkoittaa, että kovin syvällisesti tapauksia ei voida käsitellä. Yhteen rikokseen käytetään ääneen luettuna muutama minuutti. Tämä tosin tekee teoksesta sopivan kuunneltavan työmatkoille: vaikka ajatukset välillä vaeltaisivatkin muualla, ei ole vaaraa eksyä suuresta juonesta, kun sellaista ei ole. Erityisen bisarreja nämä tapaukset eivät ole, vaikka toisaalta murha ehkä aina onkin jo peruslaadultaan sellainen. Kuriositeettina mainittakoon, että mukana ovat myös 2000-luvun suomalaiset koulusurmat.