Steven Spielberg: Jurassic Park. Kadonnut maailma – Jurassic Park. Joe Johnston: Jurassic Park III
Jurassic Park oli ennen 2010-luvun Jurassic World -elokuvia ainoa elokuvasarja, jonka kaikki osat olin nähnyt teatterissa. Nelosluokkalaisen minun ei olisi pitänyt päästä ykkösosaa (1993) näkemäänkään, jos Mäntän Bio Säteessä olisi noudatettu ikärajoja. Onneksi ei noudatettu, elämys oli iso. Onhan se edelleen monella tapaa hieno – kuva, jossa Grant ja Sattler näkevät dinosaurukset ensimmäisen kerran, on maaginen; ja tyrannosauruskohtaus on jännitteisen ohjaajantyön huippuja.
Jatko-osa Kadonnut maailma (The Lost World, 1997) tarjoaa parempia efektejä, enemmän Jeff Goldblumia, mutta jotenkin väsyneemmän tarinan. Vasta viimeinen jakso mantereella on innostunut (ja nyysitty Conan Doylen Kadonnut maailma -romaaniin perustuvasta elokuvasta ja King Kongista).
Kolmososassa (2001) Sam Neillin esittämä tri Grant tekee paluun mutta ohjaaja Spielberg on poissa. Joe Johnston ohjaa perusvarmaa efektiviihdettä muttei sen enempää. Toisaalta keveä tarina ja Neillin letkeä karisma tuovat elokuvaan rentoutta, jonka vuoksi sen parissa jaksaa vaikeuksitta puolitoista tuntia.
Jatko-osa Kadonnut maailma (The Lost World, 1997) tarjoaa parempia efektejä, enemmän Jeff Goldblumia, mutta jotenkin väsyneemmän tarinan. Vasta viimeinen jakso mantereella on innostunut (ja nyysitty Conan Doylen Kadonnut maailma -romaaniin perustuvasta elokuvasta ja King Kongista).
Kolmososassa (2001) Sam Neillin esittämä tri Grant tekee paluun mutta ohjaaja Spielberg on poissa. Joe Johnston ohjaa perusvarmaa efektiviihdettä muttei sen enempää. Toisaalta keveä tarina ja Neillin letkeä karisma tuovat elokuvaan rentoutta, jonka vuoksi sen parissa jaksaa vaikeuksitta puolitoista tuntia.
Steven Spielberg: München. Häivähdys purppuraa
München (Munich, 2005) on tavattoman haastava, vakava, poliittinen ja älykäskin ollakseen amerikkalainen elokuva. Tosipohjaisen tarinan taustalla on vuoden 1972 olympialaisten panttivankidraama, jossa kuoli 11 israelilaista urheilijaa. Elokuva seuraa palestiinalaisterroristeja jahtaavaa Israelin joukkoa. Se aiheutti ymmärrettävästi syytöksiä antisemitismistä, mutta pyrkii ainakin minun ymmärrykseni mukaan olemaan kiinni tosiasioissa. Spielberg on erikoinen ohjaaja: lapsekkaan satuilun ja suoraviivaisten seikkailujen seassa on tällaisia vakavia ja hyvin painavia elokuvia; Münchenin lisäksi tulevat mieleen etenkin Schindlerin lista ja Amistad...
...sekä Häivähdys purppuraa (The Color Purple, 1985), epookkidraama ja kasvukuvaus joka oli ensimmäinen selvästi vakava Spielberg-filmi. Rankat aiheet, kuten insesti, pedofilia, rasismi ja perheväkivalta, olivat aikoinaan yllätysveto ohjaajalta, joka aiemmin oli käsitellyt esimerkiksi ihmissyöjähaita ja ulkoavaruuden ruttunaamaista kristushahmoa. Kovin sentimentaalinenhan se on tämäkin elokuva ja monesti karikatyyrimainen, mutta tässä on sydäntä enemmän kuin monessa aikaisemmassa ohjauksessa. Hatunnoston ansaitsee sekin, että juutalainen ohjaaja päättää tehdä amerikanmustia puolustavan ja ymmärtävän romaanin pohjalta elokuvan. Häivähdys purppuraa on Hollywood-patetiaa parhaimmillaan.
...sekä Häivähdys purppuraa (The Color Purple, 1985), epookkidraama ja kasvukuvaus joka oli ensimmäinen selvästi vakava Spielberg-filmi. Rankat aiheet, kuten insesti, pedofilia, rasismi ja perheväkivalta, olivat aikoinaan yllätysveto ohjaajalta, joka aiemmin oli käsitellyt esimerkiksi ihmissyöjähaita ja ulkoavaruuden ruttunaamaista kristushahmoa. Kovin sentimentaalinenhan se on tämäkin elokuva ja monesti karikatyyrimainen, mutta tässä on sydäntä enemmän kuin monessa aikaisemmassa ohjauksessa. Hatunnoston ansaitsee sekin, että juutalainen ohjaaja päättää tehdä amerikanmustia puolustavan ja ymmärtävän romaanin pohjalta elokuvan. Häivähdys purppuraa on Hollywood-patetiaa parhaimmillaan.
Frank Darabont: Avain pakoon. Vihreä maili
Pari iltaa on kulunut Stephen Kingin seurassa ohjaaja Frank Darabontin suodattimen läpi. Darabont on ohjannut uransa aikana neljä pitkää elokuvaa, joista kolme perustuu Kingin tekstiin. Näistä kaksi ensimmäistä, Avain pakoon (The Shawshank Redemption, 1993) ja Vihreä maili (The Green Mile, 1999) ovat molemmat nostalgisia vankilakuvauksia.
Shawshankilla on painolastinaan ykköspaikka IMDB:n parhaiden elokuvien listan ykköspaikka. Viime vuosina on tullut monen velvollisuudeksi mollata elokuvaa ihan siitä syystä. Mutta onhan se oikeasti hyvä, ei varmasti maailman paras mutta juuri sellaista paremmansorttista amerikkalaiselokuvaa, jossa on älyä, sydäntä ja puhdasta viihdyttävyyttä. Vihreä maili on melkein yhtä hyvä, mutta varsinkin loppupuolella sen patetia ja viimeisen päälle laskelmoitu tunnenappuloiden painelu käy turhan ilmeiseksi. Ei sillä etteikö elokuva minun puolestani saisi olla melodramaattinen – sille on kyllä paikkansa, varsinkin kun se tehdään hyvin.
Näiden kahden elokuvan lisäksi Darabont on ohjannut kaksi muutakin King-filmatisointia. The Mist (2007) on hirviökauhua ja sellaisenaan kai aika arvostettukin, mutta itse en pidä siitä. Mistissäkin laskelmoitu emotionaalisuus menee liiallisuuksiin, etenkin tarkoituksellisen kylmässä lopetuksessa. En ymmärrä miksi alkuperäiskertomuksen lopetus piti muuttaa. The Woman in the Room (1983) puolestaan on lyhytelokuva, ns. dollar baby eli elokuva, jonka tarinanoikeudet King myi ohjaajalle dollarilla, jotta tämä saisi ohjata sen opintojansa varten. Sen esittämiseen ei ihan hevillä lupaa irtoa.
Shawshankilla on painolastinaan ykköspaikka IMDB:n parhaiden elokuvien listan ykköspaikka. Viime vuosina on tullut monen velvollisuudeksi mollata elokuvaa ihan siitä syystä. Mutta onhan se oikeasti hyvä, ei varmasti maailman paras mutta juuri sellaista paremmansorttista amerikkalaiselokuvaa, jossa on älyä, sydäntä ja puhdasta viihdyttävyyttä. Vihreä maili on melkein yhtä hyvä, mutta varsinkin loppupuolella sen patetia ja viimeisen päälle laskelmoitu tunnenappuloiden painelu käy turhan ilmeiseksi. Ei sillä etteikö elokuva minun puolestani saisi olla melodramaattinen – sille on kyllä paikkansa, varsinkin kun se tehdään hyvin.
Näiden kahden elokuvan lisäksi Darabont on ohjannut kaksi muutakin King-filmatisointia. The Mist (2007) on hirviökauhua ja sellaisenaan kai aika arvostettukin, mutta itse en pidä siitä. Mistissäkin laskelmoitu emotionaalisuus menee liiallisuuksiin, etenkin tarkoituksellisen kylmässä lopetuksessa. En ymmärrä miksi alkuperäiskertomuksen lopetus piti muuttaa. The Woman in the Room (1983) puolestaan on lyhytelokuva, ns. dollar baby eli elokuva, jonka tarinanoikeudet King myi ohjaajalle dollarilla, jotta tämä saisi ohjata sen opintojansa varten. Sen esittämiseen ei ihan hevillä lupaa irtoa.
Clint Eastwood: Invictus – voittamaton. Jay Roach: Austin Powers – kumma jätkä
Olen ehkä maailman ainoa ihminen, joka on katsellut peräjälkeen Clint Eastwoodin urheiludraaman Invictus – voittamaton (Invictus, 2009) ja Jay Roachin ohjaaman agenttiparodian Austin Powers – kumma jätkä (Austin Powers: International Man of Mystery, 1997). Edellinen käsittelee rugbymestaruuden merkitystä apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa, jälkimmäinen huonohampaisen brittiagentin ikuista 60-lukua. Edellinen on perusvarma vaikkakin yllätyksetön, jälkimmäinen yllättävän hauska edelleen vaikka ensimmäisestä katselukerrasta on kohta neljännesvuosisata.
Tony Randel: Hellbound: Hellraiser II. Joe Berlinger: Book of Shadows: Blair Witch 2. Shimizu Takashi: Kauna 2. David Price: Maissilapset 2
Pitkästä aikaa kauhusarjan vuoro, teemanaan tällä kertaa kakkososat:
Vaikka Hellraiserilla on kova maine, en koskaan ole perustanut siitä suuremmin. Jatko-osia en uskoakseni ole edes nähnyt aiemmin. Kakkososa, Hellbound (1988; ohj. Tony Randel), on kuitenkin itse asiassa erittäin hyvä! Nyt ei kuluteta aikaa rakenteluun vaan keskitytään oleelliseen. Verta, epäsikiöitä ja ekspressionistista visuaalista riittää. En minä muuta kaipaisikaan. Juoni toistelee edeltäjäänsä: nyljetty nainen nousee Helvetistä, ja perässä seuraa toisesta ulottuvuudesta nahka-asuisia sadomaso-olentoja.
Alkuperäinen Blair Witch Project sen sijaan on yksi kaikkien aikojen suosikkejani, elokuva joka onnistuu osumaan johonkin herkkään kohtaan. Vaikka "found footage"-kauhuelokuvista tuli sittemmin loppuun kaluttu klišee ja vaikka IMDB:n arvostelut ovat täynnä alkuperäiseen mainoskampanjaan pettyneitä, on Blair Witch silti edelleen tehokas. Jatko-osa, Book of Shadows (2000), tehtiin kiireellä ja eri tekijäryhmällä. Idea on tässäkin sinänsä mainio: alkuperäisen elokuvan fanit lähtevät fiilistelemään sen tapahtumapaikoille. Lopputulos on kuitenkin melko perinteistä kauhuelokuvaa, aika huonoa vieläpä.
Kun Kaunat ilmestyivät 2000-luvun alussa, niillä oli Tosi Pelottavan elokuvan maine. Syyttä. Pelkkää hyppysäikkyä toisensa perään. Kummitushahmot ovat kyllä vaikuttavia, mutta ne eivät kannata varsinkaan kakkososaa (2006), joka jää oudon hajanaiseksi. Tavallaan pidän kyllä sen rikotusta rakenteesta, mutta kokonaisuus ei johda minnekään.
Maissilapsista ei sen sijaan kukaan ole koskaan tiettävästi myöntänyt pitävänsä. Ensimmäinen elokuva on klassinen kalkkunakuva, ja jo ala-asteen pihalla tiedettiin, että loppumaton jatko-osien sarja oli täyttä roskaa. Stephen Kingin novelliin perustuva tarina kertoo Yhdysvaltain keskilännen pikkukylän lapsikultista, joka palvoo maissia ja tappaa aikuiset. Kakkososa (1992) tehtiin melkein kymmenen vuotta ensimmäisen jälkeen, mutta tarina jatkuu lähes siitä mihin on aiemmin jääty. Eihän tällainen missään nimessä hyvää elokuvaa ole, mutta minä kyllä nautin!
Vaikka Hellraiserilla on kova maine, en koskaan ole perustanut siitä suuremmin. Jatko-osia en uskoakseni ole edes nähnyt aiemmin. Kakkososa, Hellbound (1988; ohj. Tony Randel), on kuitenkin itse asiassa erittäin hyvä! Nyt ei kuluteta aikaa rakenteluun vaan keskitytään oleelliseen. Verta, epäsikiöitä ja ekspressionistista visuaalista riittää. En minä muuta kaipaisikaan. Juoni toistelee edeltäjäänsä: nyljetty nainen nousee Helvetistä, ja perässä seuraa toisesta ulottuvuudesta nahka-asuisia sadomaso-olentoja.
Alkuperäinen Blair Witch Project sen sijaan on yksi kaikkien aikojen suosikkejani, elokuva joka onnistuu osumaan johonkin herkkään kohtaan. Vaikka "found footage"-kauhuelokuvista tuli sittemmin loppuun kaluttu klišee ja vaikka IMDB:n arvostelut ovat täynnä alkuperäiseen mainoskampanjaan pettyneitä, on Blair Witch silti edelleen tehokas. Jatko-osa, Book of Shadows (2000), tehtiin kiireellä ja eri tekijäryhmällä. Idea on tässäkin sinänsä mainio: alkuperäisen elokuvan fanit lähtevät fiilistelemään sen tapahtumapaikoille. Lopputulos on kuitenkin melko perinteistä kauhuelokuvaa, aika huonoa vieläpä.
Kun Kaunat ilmestyivät 2000-luvun alussa, niillä oli Tosi Pelottavan elokuvan maine. Syyttä. Pelkkää hyppysäikkyä toisensa perään. Kummitushahmot ovat kyllä vaikuttavia, mutta ne eivät kannata varsinkaan kakkososaa (2006), joka jää oudon hajanaiseksi. Tavallaan pidän kyllä sen rikotusta rakenteesta, mutta kokonaisuus ei johda minnekään.
Maissilapsista ei sen sijaan kukaan ole koskaan tiettävästi myöntänyt pitävänsä. Ensimmäinen elokuva on klassinen kalkkunakuva, ja jo ala-asteen pihalla tiedettiin, että loppumaton jatko-osien sarja oli täyttä roskaa. Stephen Kingin novelliin perustuva tarina kertoo Yhdysvaltain keskilännen pikkukylän lapsikultista, joka palvoo maissia ja tappaa aikuiset. Kakkososa (1992) tehtiin melkein kymmenen vuotta ensimmäisen jälkeen, mutta tarina jatkuu lähes siitä mihin on aiemmin jääty. Eihän tällainen missään nimessä hyvää elokuvaa ole, mutta minä kyllä nautin!
Teresa Fabik: Hip hei hutsu!. Hanna Maylett: Espoon viimeinen neitsyt
Pari 2000-luvun alun kasvukipuelokuvaa: Kummassakin seurataan teini-ikäistä tyttöä, jolla elämä on näennäisesti kaikin puolin kunnossa mutta joilla vain sattuu kierrokset kovenemaan vähän liikaa. Teresa Fabikin ruotsalaisessa elokuvassa Hip hei hutsu! (Hip Hip Jota!, 2004) päähenkilö sammuu kotibileissä, jolloin poikajoukko päättää ottaa muutamat valokuvat. Kotimaisessa, Hanna Maylettin ohjaamassa Espoon viimeisessä neitsyessä (2003) puolestaan päähenkilö on kateellinen ystäviensä ongelmista ja päättää tehdä irtioton.
Kummassakin elokuvassa on paljon hyvää. Nuortenelokuvalle tyypillisesti tilanteet ovat kärjistettyjä, mutta kummassakaan ei mennä toisaalta överiksi eikä myöskään ryhdytä sormea heristävään moralisointiin. Kummassakin on myös erittäin sympaattiset nuoret näyttelijät, vaikka harjaantumattomuus näkyisikin. Kaiken kaikkiaan pidän kyllä enemmän Maylettin elokuvasta – se ei ehkä ole yhtä sliipattu kuin Hutsu, mutta sen käsikirjoituksessa on enemmän särmää.
Kummassakin elokuvassa on paljon hyvää. Nuortenelokuvalle tyypillisesti tilanteet ovat kärjistettyjä, mutta kummassakaan ei mennä toisaalta överiksi eikä myöskään ryhdytä sormea heristävään moralisointiin. Kummassakin on myös erittäin sympaattiset nuoret näyttelijät, vaikka harjaantumattomuus näkyisikin. Kaiken kaikkiaan pidän kyllä enemmän Maylettin elokuvasta – se ei ehkä ole yhtä sliipattu kuin Hutsu, mutta sen käsikirjoituksessa on enemmän särmää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti