Juan Rulfo: Tasanko liekeissä (El llano en llamas, 1953). Helsinki 1998: Like. 199 s. Suom. Tarja Roinila.
Välillä lukulistalla on niin sanottua hyvääkin kirjallisuutta. Toistelen koulussa usein oppilaille, että kirjan lyhyys ei tee siitä välttämättä helppolukuista – niin usein että se tahtoo unohtua itseltäkin. Juan Rulfon Tasanko liekeissä on sellainen kirja. Novellikokoelmalla on pituutta vajaat kaksisataa sivua, se on kieleltään verrattain yksinkertaista eivätkä tarinat ole kovinkaan mutkikkaita. Silti lukeminen vaatii keskittymistä. Nopea lukija hämäytyy helposta kerronnasta ja ohittaa novellien kärjen. Nautiskeleva ja verkkainen lukija sen sijaan saa hiljentyä melkein lyyrisiin kuviin ja vaikutelmiin viime vuosisadan alkupuoliskon Meksikosta. Intensiivisenä kirjailijana Rulfon ei tarvinnut julkaista kuin muutama sata sivua, kaksi kirjaa, ja hänen maineensa klassikkona oli valmis.
Cloomber Hallin salaisuus (The Mystery of Cloomber, 1888). [Oulu 2017:] Osuuskunta Jyväs-Ainola. 169 s. Suom. tuntematon. Toim. Reijo Valta.
Kesällä alkanut Arthur Conan Doyle -urakka jatkui uuden vuoden puolella Doylen ensimmäisellä romaanilla. The Mystery of Cloomber tosin julkaistiin vasta 1888, sen jälkeen kun ensimmäinen Sherlock Holmes -romaani, A Study on Scarlet, oli jo ilmestynyt, mutta se on kirjoitettu alun perin jo useita vuosia aiemmin.
Romaani on käännetty kahdesti. Pohjalainen-lehti julkaisi sen vuonna 1900 nimellä Cloomber Hallin salaisuus, ja tämä suomennos on käytössä myös nyt lukemassani Osuuskunta Jyväs-Ainolan niteessä. Toinen suomennos, Cloomberin salaisuus eli Astraalikello, ilmestyi Kirjan julkaisemana 1922 (suom. Wäinö Nyman).
Cloomberia olen kuullut tituleerattavan salapoliisiromaaniksi ja tieteiskertomukseksi. Ei se oikein ole kumpaakaan. Onpahan vain vetävästi kirjoitettu mysteeri, jossa on ripaus fantasiaa intialaisten joogien muodossa. Teksti on sujuvaa vanhentuneesta ja anglismien täyttämästä suomennoksestakin huolimatta.
Romaani on käännetty kahdesti. Pohjalainen-lehti julkaisi sen vuonna 1900 nimellä Cloomber Hallin salaisuus, ja tämä suomennos on käytössä myös nyt lukemassani Osuuskunta Jyväs-Ainolan niteessä. Toinen suomennos, Cloomberin salaisuus eli Astraalikello, ilmestyi Kirjan julkaisemana 1922 (suom. Wäinö Nyman).
Cloomberia olen kuullut tituleerattavan salapoliisiromaaniksi ja tieteiskertomukseksi. Ei se oikein ole kumpaakaan. Onpahan vain vetävästi kirjoitettu mysteeri, jossa on ripaus fantasiaa intialaisten joogien muodossa. Teksti on sujuvaa vanhentuneesta ja anglismien täyttämästä suomennoksestakin huolimatta.
Jaakko Yli-Juonikas: Valvoja. Helsinki 2009: Otava. 191 s.
Olen sikäli ammattikuntani häpeäpilkku etten juurikaan lue uutta kotimaista kaunokirjallisuutta – paitsi pulpsortimenttia. Ei Jaakko Yli-Juonikkaan Valvoja erityisen uusi ole sekään, mutta jos kirjaa ei ole julkaistu ennen syntymääni, se on minun puolestani uusi.
Valvoja kertoo todellisesta historian henkilöstä, haminalaisesta satamatyöläisestä Toimi Silvosta, joka 60-luvulla sanoi valvoneensa yli 18 vuorokautta yhteen menoon. Yli-Juonikkaan Silvo ei silti missään nimessä ole yksi yhteen esikuvansa kanssa. Eivät ole muutkaan henkilöt (joiden kaikkien heidänkin nimet ovat tuplakäskyjä!) mutta paikat kyllä. Tuntuu hieman kummalta lukea kirjan hahmojen liikkuvan kadulla, joka näkyy omasta lukuhuoneen ikkunasta; nyt tiedän millaista olisi olla helsinkiläinen.
Valvojan varsinainen juttu ei kuitenkaan tarinassa tai edes henkilöissä vaan kielessä. Yli-Juonikas kirjoittaa käsittämättömiä vertauksia, yllättäviä ristimerkityksiä, pseudoviisaita tai salaviisaita tiivistyksiä ja vetävällä tavalla leikittelevää tekstiä. Tämä on taas niitä kirjoja, jotka ovat sivumääräänsä pidempiä ja kuuluvat lukea hitaasti.
Valvoja kertoo todellisesta historian henkilöstä, haminalaisesta satamatyöläisestä Toimi Silvosta, joka 60-luvulla sanoi valvoneensa yli 18 vuorokautta yhteen menoon. Yli-Juonikkaan Silvo ei silti missään nimessä ole yksi yhteen esikuvansa kanssa. Eivät ole muutkaan henkilöt (joiden kaikkien heidänkin nimet ovat tuplakäskyjä!) mutta paikat kyllä. Tuntuu hieman kummalta lukea kirjan hahmojen liikkuvan kadulla, joka näkyy omasta lukuhuoneen ikkunasta; nyt tiedän millaista olisi olla helsinkiläinen.
Valvojan varsinainen juttu ei kuitenkaan tarinassa tai edes henkilöissä vaan kielessä. Yli-Juonikas kirjoittaa käsittämättömiä vertauksia, yllättäviä ristimerkityksiä, pseudoviisaita tai salaviisaita tiivistyksiä ja vetävällä tavalla leikittelevää tekstiä. Tämä on taas niitä kirjoja, jotka ovat sivumääräänsä pidempiä ja kuuluvat lukea hitaasti.
F. Scott Fitzgerald: Pat Hobby -tarinat (The Pat Hobby Stories, 1962). Helsinki 1981: Love Kirjat. 156 s. Suom. Heikki Salojärvi.
F. Scott Fitzgeraldilta ilmestyi vuosina 1940 ja 1941 yhteensä 17 novellia, joiden keskushenkilönä on Pat Hobby. Hobby oli menestyksekäs elokuvakäsikirjoittaja mykkäelokuvan aikaan, 1920-luvulla – mutta niistä päivistä on jo aikaa. Viittäkymppiä lähestyvä Hobby tekee hanttihommia Hollywoodissa ja alkoholisoituu hyvää vauhtia. Fitzgeraldin lyhyet kertomukset ovat lempeän ironisia jutelmia elokuvateollisuuden peruspuurtajista. Taustalla on kirjailijan omat kokemukset alalla.
Alunperin Esquiressa ilmestyneet novellit koottiin kirjaksi 1962.
Alunperin Esquiressa ilmestyneet novellit koottiin kirjaksi 1962.
Robin Odell (ed.): The Mammoth Book of Bizarre Crimes. London 2013: Constable and Robinson. 19 t 9 min. Luk. David Shaw-Parker. – Ilmestynyt alun perin painettuna 2010.
Robin Odellin toimittama The Mammoth Book of Bizarre Crimes ei ollut hääppöinen.
Kirja sisältää kolmisensataa tosirikosta, käytännössä murhia. Näin massiivinen määrä tarkoittaa, että kovin syvällisesti tapauksia ei voida käsitellä. Yhteen rikokseen käytetään ääneen luettuna muutama minuutti. Tämä tosin tekee teoksesta sopivan kuunneltavan työmatkoille: vaikka ajatukset välillä vaeltaisivatkin muualla, ei ole vaaraa eksyä suuresta juonesta, kun sellaista ei ole. Erityisen bisarreja nämä tapaukset eivät ole, vaikka toisaalta murha ehkä aina onkin jo peruslaadultaan sellainen. Kuriositeettina mainittakoon, että mukana ovat myös 2000-luvun suomalaiset koulusurmat.
Kirja sisältää kolmisensataa tosirikosta, käytännössä murhia. Näin massiivinen määrä tarkoittaa, että kovin syvällisesti tapauksia ei voida käsitellä. Yhteen rikokseen käytetään ääneen luettuna muutama minuutti. Tämä tosin tekee teoksesta sopivan kuunneltavan työmatkoille: vaikka ajatukset välillä vaeltaisivatkin muualla, ei ole vaaraa eksyä suuresta juonesta, kun sellaista ei ole. Erityisen bisarreja nämä tapaukset eivät ole, vaikka toisaalta murha ehkä aina onkin jo peruslaadultaan sellainen. Kuriositeettina mainittakoon, että mukana ovat myös 2000-luvun suomalaiset koulusurmat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti