Arthur Conan Doyle
Rodney Stone
Assembled Stories, 2011. 10 t, 4 min. Lukija Peter Joyce.
I Romaanista
Arthur Conan Doylen romaani Rodney Stone ilmestyi alunperin jatkokertomuksena The Strand Magazinessa tammi–joulukuussa 1896. Se on, kuten niin moni muukin kirjoittajansa tuotos, historiallinen romaani, joka sijoittuu 1700- ja 1800-lukujen taitteeseen. Rodney Stone on myös paljon muuta Doylen tuotannosta tuttua: se on murhamysteeri, nyrkkeilykertomus, tarina sotilaasta ja yhteiskunnallinen satiiri. Se on myös syyttä unohdettu teos.
Rodney Stone alkaa nimihenkilönsä kasvutarinana. Muutaman luvun verran seuraatan pienen englantilaiskylän poikien, Rodneyn ja hänen ystävänsä Boy Jimin, kommelluksia. Sattumuksissa on kaikuja Mark Twainin poikakirjoista kummitustaloineen. Sävy kuitenkin muuttuu, kun Rodneyn eno, Sir Charles Tregellis päättää viedä sukulaispoikansa mukanaan Lontooseen tutustumaan sikäläiseen sosieteehen. Sir Charles on aikansa muoti-ikoni, mies joka esimerkillään järisyttää kaupungin pukuvirtauksia vaikkapa uskaltautumalla sonnustautumaan ennennäkemättömään kravattisolmuun. Rodneyn näkökulmasta tutustutaan hänelle (ja meille) vieraaseen ja eriskummalliseen maailmaan, joka toimii aivan omilla säännöillään. Samalla Rodney pääsee sivustaseuraajaksi huimaan juonikudelmaan.
Romaanin rakenne on erikoinen. Aina luvun tai kahden verran keskitytään johonkin kulttuuriseen ilmiöön, kun Rodney matkallaan tapaa erilaisia, mutta aina voimakkaita, hahmoja. Teoksen mittaan saadaan välähdyksiä teatterin ja muodin maailmoista, aatelisten omituisuuksista, brittilaivaston ylväydestä ja etenkin nyrkkeilystä. Tärkeäksi sivujuonteeksi nimittäin nousee Rodneyn enon järjestämä ottelu, joka kokee monet mutkat ennen toteutumistaan. Itse ottelun kuvauksessa on voimaa ja energisyyttä, kuten monessa muussakin Doylen pugilistikertomuksessa. Nykylukijaa saattaa hieman hämätä Doylen homoeroottisuuteen kallistuva tapa kuvata miesvartaloa, mutta sekin on hänen tuotannossaan toistuva piirre.
Koko kertomus rakentuu lopulta kuitenkin mysteerin varaan. Jo alussa pojat tutustuvat autioon kartanoon, jonka tarinaan liittyy veriteko. Lukija saa kuulla tapauksesta vielä hieman taustoja ennen kuin se unohdetaan lähes koko kirjan ajaksi. Aivan lopussa siihen sitten lopulta palataan, ja kaikki romaanin irrallisilta tuntuneet langanpäät sidotaan siistiksi verkoksi. Ehkä hieman liiankin siistiksi, nykylukijan näkökulmasta. Synkkä tarina sisältää lähes goottilaisia sävyjä synkkine salaisuuksineen ja traagisine ihmiskohtaloineen. Tämä mysteerijuonne on romaanin vahvin yksittäinen osuus, minkä vuoksi ei ihmetä, että vuoden 1913 filmatisointi, The House of Temperley, sai nimensä juuri sen mukaan (romaani filmattiin myös 1920 nimellä Rodney Stone).
Rodney Stone on kokonaisuutena hajanainen, mutta toisaalta iso osa sen viehätyksestä johtuu juuri tästä monipuolisuudesta. Jatkosarjana se on varmasti toiminut paremmin kuin yhteen menoon luettuna. Oman lisänsä romaaniin tuovat historialliset henkilöt, jotka vilahtelevat sen sivuilla. Doylellahan oli tapana tuoda usein kertomuksiinsa aitoja, oikeasti eläneitä hahmoja, etenkin sotilaita, mutta kertaakaan aiemmin en ole törmännyt yhtä monipuoliseen kavalkaadiin. Mukana on niin amiraali Nelson, tuleva kuningas Yrjö IV, esidandy Beau Brummell ja joukko aikakauden nyrkkeilijöitä, suurimmassa roolissa Jim Belcher.
Selvästi irrallisimmaksi romaanin jaksoista jää Rodneyn ja hänen isänsä, ansioituneen seilorin, käynti amiraali Nelsonin luona. Luvussa keskitytään ylistämään Iso-Britannian laivaston suuruutta, filosofoimaan brittien viholliskuvalla ja ennakoimaan tulevia juonenkäänteitä, joita ei koskaan tule. Viimeisessä luvussa kertojana toimiva Rodney, nyt jo ikämies, muistelee lyhyesti omaa aikaansa merellä ja suuria taisteluita, joihin hän sai osallistua. Tässäkin lupaillaan, että ehkä näistä tapahtumista voisi vielä myöhemmin kertoa omana tarinanaan. Sellaista ei kuitenkaan ymmärtääkseni koskaan ilmestynyt.
Myöskään suomennosta Rodney Stone ei ole koskaan saanut.
II Äänikirjasta
Peter Joyce on periaatteessa on oikein hyvä lukija, kunhan hän pidättäytyy neutraalissa rekisterissä. Mutta voi jumalauta, kun hän alkaa lausua repliikkejä. Aivan hirveää raakkumista! Etenkin kun kaksi kolmesta hahmosta kuulostaa samanlaiselta nasaalilta varislinnulta, joka on ryypännyt puoli elämäänsä kulmapubissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti