Kirjankerääjän muutto

Olen kerännyt kirjoja (ja siinä sivussa muitakin painotuotteita) tavalla tai toisella aina alaluokilta asti. Ensimmäinen tietoinen bibliofiilinen kausi alkoi joskus 12 ikävuoden tienoilla, kun innostuin Stephen Kingistä ja pyrin hankkimaan hänen teoksensa itselleni (ja sitten kaikki suomenkieliset eri laitokset ja sitten ulkomaisiakin julkaisuja ja...). Pitkään keräily pysyi maltillisena, koska opiskelijan ja nuoren opettajan kodeissa ei tilaa tai rahaa ollut liiaksi ja suoraan sanoen keräilyviettikin kohdistui vielä pitkälti levyihin. Kun ostin oman paritalonpuolikkaan, tuon tulevien aikojen murheenkryynin, tyhjät seinät tuntuivat vaativan kirjahyllyjä peitokseen ja alkoi ensimmäinen itsetarkoituksellisemman kirjain keräilyn kausi. Keskityin suomalaiseen spefikirjallisuuteen, eritoten novelleihin, mikä rajasi keräilyä terveesti. Avioeron ja ihka oman kämpän (ensimmäistä kertaa 19-neliöisen opiskelijaboksin jälkeen) myötä tuntui, että viimein voisi alkaa toteuttaa vanhaa unelmaa todellisesta kotikirjastosta. Asunnosta yksi huone pyhitettiin vain tähän käyttöön (joskin nopeasti siitä tuli myös korona-ajan etäopetustila ja täysipäiväinen työhuone), ja kirjamäärä alkoi moninkertaistua. Siitä osaltaan todistavat aiemmat maaliskuiset blogikirjoitukseni (tämä, tämä ja tämä sekä pienjulkaisu Divarimuistoja). Mistään valtavasta kirjamäärästä ei koskaan ole ollut kyse; korkeimmillaan kirjastossani oli 3500–4000 nimikettä.

Vuoden 2024 alussa jo pitkään vaivanneet epäilyt asuinhuoneistoni huonokuntoisuudesta alkoivat vaikuttaa entistä selvemmiltä. Ilmanvaihdossa oli ollut vikaa jo pitkään ja ikkunoiden sisäpinnat jäätyneet aina pakkasella, mutta ne kuitattiin isännöinnin ja huollon puolelta olankohautuksella. Mutta sitten ulkoverhoilu alkoi rapistua asunnon kohdalta (mikä merkitsee kuudennesta kerroksesta putoilevia punatiilen kappaleita). Ja ikkunakarmit valua vettä. Ja seinät kastua puhki. Jo sitä ennen perheemme oli havahtunut tiirailemaan paikkakunnan vähäistä tarpeemme täyttävää asuntotarjontaa, ja yllättäen heti ensi-iskulla kohdalle osui jokseenkin täysosuma. Vielä tässä vaiheessa ei edes tiedetty aiemman kodin ongelmien kokoluokkaa, mutta jälkiviisaasti tajusimme tehdä päätöksen ja lähteä karkuun.

Miten tämä liittyy kirjankeräilyyn, selviää, kun lukija yrittää samaistua tilanteeseen, jossa tehtävänä on siirtää neljäätuhatta lähenevä määrä niteitä ensin kuusi kerrosta alas ja sitten kolme ylös. Lisähupia kuvittelija saa, kun huomioi, että käytössä on lähinnä yksi kantaja ja yksi henkilöauto (ristikkosuosikki Mokka) ja että kaupoista tuntuu tätä nykyä olevan tosi vaikea saada banaanilaatikoita (ylivertaisia kirjakantamuksiin) muuttokäyttöön. Onneksi kantoapua sentään sai suurempiin kalusteisiin, ja pari päivää käytössä oli peräkärry tai pakettiauto. Toisessa päässä oli helpotuksena hissikin, mutta niin pieni että esimerkiksi kirjahyllyt sai kantaa kierreportaissa.

Koko projektissa meni kuudetta vuorokautta, välillä yövuoroja myöten. Ei se kirjojen syy ollut vaan huonon projektinjohtajan, joka ei osannut aloittaa ajoissa pakkaamista ja sen sellaista. Kirjat kuitenkin herättivät tilanteeseen, kun jatkuvan kyytirumbankaan jälkeen tavara vanhasta kirjastohuoneesta ei tuntunut hupenevan mihinkään. Aiemmin ihailtavan pitkämielinen ja ymmärtäväinen puolisokin alkoi hermostua loputtomaan kirjakaravaaniin. Viidettäkymmenettä hyllymetriä kirjoja tuntuu paljon isommalta määrältä, kun sen pakkaa laatikoihin...

Olo on kuin Petteri Orpolla. Jatkuva kasvu on tyrehtynyt, "kipeitä leikkauksia on tehtävä", tukijoukoille on luvattava että muutos tulee ja elämänlaatu paranee. Niinpä tämän maaliskuun kirjankeräily oli hyvin toisenlaista kuin aiemmin. 

Jo ennen muuttoa kokoelmasta karsiintui normaali määrä sinne päätynyttä kuonaa. 1990-luvun käännöskauhuromaaneja, joita en kuitenkaan koskaan lue enkä tarvitse materiaalinakaan. Kulttuurihistorian ajanvieteteoksia, jotka lukee huvikseen kerran mutta joista ei lopulta jää juuri muistikuvia (= Ari Turusta monta kiloa). Fantasia- ja tieteisromaaneja, joiden keräilyyn en kuitenkaan koskaan tosissani ryhdy vaikka ne miellyttäviä esineitä usein ovatkin. Ja miksi hitossa minulla olikaan R. L. Stineä noin paljon?! Suurin osa poistoista siirtyi paikallisen kirjaston vaihtohyllyyn tai tien toiselle puolen Goodwilliin. Muutamaa kymmentä kirjaa tarjosin paikkakunnan antikvariaatille, mutta sähköpostinvaihto loppui heidän puoleltaan, kun kysyin euromäärää. En tiedä miksi. (Syy selvisi myöhemmin ja oli järkevä.) Turvauduin sen sijaan viimeiseen oljenkorteen ja päädyin postittamaan paketin eräälle suurelle nettiantikalle, jolle tuntuu kelpaavan kaikki. Korvaus ei ollut kummoinen (odotan miten isoja hintoja he itse pyytävät kirjoistani vuorollaan), mutta heiltä saan vastineeksi muutaman kaipaamani ja vaikeasti löydettävän teoksen.

Asuntoa vaihtaneiden kirjojen raakkaaminen alkoi kaksi päivää muuton jälkeen. Jokunen kirjastopoisto filosofiaa, vaihtohyllystä löytyneitä paikallishistorian sirkamia, pari Tolkien-aiheista ja sinänsä mielenkiintoista teosta, joihin en koskaan varmasti pureudu selailua enempää, ja nuorempi lapsi sai yhden geneerisen ja ylikuvitetun kokoelman yliluonnollisia tarinoita. Ihan hyvä alku. Poistoreissulla poimin kirjaston vaihtovalikoimasta mukaan vastineeksi Mikael Enckellin elokuvaesseekokoelman Peiliin kirjoitettu (1988). Se minulla oli hyllyssä jo valmiiksi, mutta en ollut varma, oliko aiempi kappaleeni kirjastopoisto. Ei se ollut, mutta kannatti sentään verrata, kumpi kappale on paremmassa kunnossa.

Seuraavana päivänä karsiminen jatkui. Sekavasti täytetyn hyllyn melko systemaattisen läpikäynnin jälkeen hennoin erota joistain kymmenistä nimikkeistä. Mukana oli erityisesti kotimaista pitkää proosaa, joka ei ole harvinaista (= saatavilla kirjastosta) eikä ensipainoksina tai muutoin erityisinä kappaleina. Periaatteessa Mukan tuotanto olisi kiva olla itsellä, mutta sitten kyllä saan etsiä ykköspainoksia enkä tyytyä muovitettuihin kolmansiin, vieläpä kansipaperittomina. Lähteä saa myös isohko määrä sellaista kirjallisuutta, jonka olen pelastanut kirjaston vaihtohyllystä – periaatteessa luettavaa ja mielenkiintoista kirjallisuutta mutta sellaista, jonka omistaminen ei ole oleellista. Monesti huomaan, että jokin kirja olisi mukava pitää hallussa ihan vain, jotta voisin  tarvittaessa mainita sen olevan itselläni. Kuinka usein tällaisia tilanteita sitten tulee eteen? Silloin tällöin kyllä, mutta mieluummin säästän tilan jollekin kokoelmaan aidosti kuuluvalle.

Entä kuinka monta 1980- ja 90-lukujen spefipokkarisarjoista tarvitsen kokonaan? Jalavan kauhusarja on ilmeinen, mutta entä scifi- ja fantasiasarjat? Saavat jäädä toistaiseksi, vaikka olisi perusteltua luopua niiden romaaneista ja jättää jälkeen vain novellikokoelmat ja -antologiat. Samoin harvalukuiset Kyöpeli ja Nykylehden Science fiction -sarja saavat jäädä.  Ursan scifisarja ja kaikki Book Studion spefiä sisältävät sarjat pysyvät ehdottomasti. Lopulta vain Tiikeri, joka rakentuu pelkästään ulkomaisista nuortenromaaneista, joutui väistämään. Jo aiemmin olin laittanut Book Studion Jännityksen mestarit -sarjaa kiertoon, novellikokoelmia lukuun ottamatta. Puolen sataa pokkaria katosi kirjaston aulasta alle viikossa.

Kaiken kaikkiaan ensimmäinen tarkistuskierros karsi kokoelmasta reilusti toista sataa kirjaa ja jokusen lehden. Valtaosa niistä lähtee kierrätysmentaliteetilla kirjastoon ja Goodwilliin. Periaatteena on, että jos ne vain luettavaksi päätyvät, on se parempi kuin makkeli. Hieman yli toista hyllymetriä odottaa toistaiseksi pöydänkulmalla, että lähden niiden kanssa paikalliseen antikvariaattiin (ensimmäinen kerta kun asun lähes kivenheiton päässä moisesta!). Pitänee hieman laskelmoida, että vie muutaman hieman arvokkaamman ja harvinaisen teoksen erillään vähempiarvoisista, vaikkei ihan bulkkia olekaan mukana...

Kirjoja eteenpäin toimittaessa tuli tietysti kollattua kirjaston ja Goodwillin tarjontaa, joka ei ole ollut kovin kummoinen viime aikoina. Parin käynnin aikaa kirjaston vaihtohyllystä ei lähtenyt mukaan kuin Paasilinnan Jäniksen vuoden hyväkuntoinen kirjakerhopainos, toki vain luokkakirjastoon. Goodwill puolestaan ei juuri uutukaisia tarjoa. Ilmeisesti en ole ainoa, joka tarjontaa koko ajan tutkii, sillä itseni tuomat niteet olivat pääosin kadonneet muutaman päivän aikana, vain joitain yksittäisiä kirjoja oli jäljellä. Sen sijaan samat kestosäilykit kummittelevat aina vain.

Aamupäivänä eräänä tein nopean kieppauksen Valkealan sisätorilla, mutta se ei onnistunut houkuttelemaan kummoisesti. Ei itse asiassa ainuttakaan sellaista kirjaa, jota olisin edes harkinnut. Vaan eipä minulla ollut rahaakaan, pari päivää ennen palkansaantia.

Kuun puolivälissä tuli käytyä ensimmäistä kertaa myös Valkealan uudessa kirjastossa. Tilat ovat sinänsä miellyttävät mutta melko pienet, joskin ilmava sisustus ja matalat hyllyt jättävät käyttämättä monta kuutiota. Makuasia. Vaihtohyllyä tiloissaan ei ainakaan toistaiseksi ole, mikä on tietenkin miinus minun näkökulmastani. Ehkä sellainen kuitenkin on vielä mahdollista saada, koska muualla Kouvolan kirjastoissa moisia on. Toisin erityisiä ne eivät ole, minkä osoitti pikavisiitti Kouvolan pääkirjastossa. Repaleista kirjakerhokamaa, venäläisiä kertakäyttöniteitä ja uskonnollista bulkkia. Olen todennut sen ennenkin, mutta tekisi hyvää, jos hylly siirrettäisiin muualle asiakastyötilan nurkan varjoista. (Toisaalta heti kuukauden vaihduttua huhtikuuksi, samasta hyllystä löytyi monta tarkemman syynäyksen ansainnutta nidettä.) 

Sai odottaa kuukauden keskipaikkeille, ennen kuin tein ensimmäiset kirjahankinnat. Nekin tapahtuivat hyllysenttimetrit huomioiden. Haminan kirppis & antiikki, vanhan tavaran liike Fredrikinkadulla, tarjoilee alakerrassaan epämääräistä ja epäjärjestyksessä olevaa kirjavarantoakin, jossa rinnakkain on perusryönää, 1800-luvun ruotsalaisia ja saksalaisia Raamattuja (ja varhainen saksankielinen sarja Shakespearen näytelmiä!), Suomen kuvalehden sidottuja vuosikertoja ja paljon sotakirjallisuutta. En tiedä, vaihtuuko tavara lainkaan ja kuinka usein uudet kuolinpesät tarjoavat sinne uutta materiaalia, mutta sen verran hyllyjä ainakin sekoitetaan, että uusia nimikkeitä osuu silmiin satunnaisesti. Tällä kertaa vastaan tulivat Eeva-Liisa Mannerin Fahrenheit 121 -runokokoelman kakkospainos nidottuna, joka saa korvata ensimmäisen sidotun mutta kansipaperittoman. Näin ollen hyllytilaakaan ei vaadita yhtään lisää, ehkä päinvastoin. Toinen pikku löytö oli Agricolan ABCkirian säilyneiden katkelmien näköispainos, vuodelta 1998 (SKS). Kuriositeetti mutta jo ihan ammatin puolesta kiva olla käsillä. Eikä 38-sivuinen vihko montaa milliä vie hyllyssä.

Seuraava tyhjennyskäynti kirjastolla tuotti tulosta myös toiseen suuntaan. Vaihtohyllystä löytyi Keltaista kirjastoa. Valitettavasti Colm Tóibínin Brooklyn (2009; suom. 2011) on kirjastopoisto. Toisaalta Keltaisen julkaisut ovat aina mukaan nappaamisen arvoisia, jos ilmaiseksi saa. On kyllä totta, että myös niiden merkitystä omassa kotivalikoimassa olen puntaroinut, sillä sarjassa julkaistaan varsinkin tätä nykyä hyvin paksuja niteitä, jotka vievät hyllytilaa. Jokainen Keltainen kirja on kyllä taattua laatua, mutta totuuden nimissä: montako niistä tulee luettua kertaa enempää? Tuskin niistä kovin monelle on käyttöä lähdeteoksenakaan... No, äkkiäkös kirjan sitten palauttaa samaa reittiä, jos tuomio on sellainen.

Samana päivänä tuli käynnintarvetta Kotkaan ja avautui neljänkymmenen minuutin aikaikkuna käydä myös kokemassa merikaupungin apajia. Fidassa oli juuri laitettu hyllyt järjestykseen: kirjat suorassa ja kokojärjestyksessä. Oli helppo pyyhkäistä katseella niiden yli ja poimia saalista. Jarkko Laineen Elsassin tytön runot (2003) ilmestyi Otavan Runoja tunteville -sarjan yhtenäisessä sidosasussa, joka on helppo huomata muiden joukosta. Kotona kirjaa tarkemmin tutkittaessa selvisi, että se alkaakin suoraan sivulta 17. Ensimmäinen arkki siis puuttuu kokonaan! Ulospäin mitään ei kuitenkaan näy puuttuvan, mutta tuskinpa kyse on mistään kummasta virhepainoksestakaan.

Paljon mieluisampi löytö sen sijaan on Taina Parikan omakustanteena ilmestynyt historiallinen kevytdekkari Karsserissa kadettikoulussa, joka on 1800-luvun lopun Haminaan sijoittuvan sarjan kolmas osa (olen aiemmin kommentoinut sarjaa täällä). Nyt kun juuri muutin kirjojen tapahtumamiljööseen, Haminan linnoituksen ja ympyräkatujen alueelle, uskon kirjoilla olevan annettavaa vielä useammaksi lukukerraksi. Ja olipa kappale vieläpä tekijän signeeraamakin.

Kun minuutteja kerran oli vielä jäljellä, siirryin pikaisesti Sibeliuksenpuiston toiselle puolen kauppakeskus Pasaatiin ja Kirjaspotin myymälään. Viime visiiteillä ei käytetyn kirjan valikoimassa ole tapahtunut juurikaan muutoksia, mutta nyt oli sitäkin enemmän. Kirjaa oli enemmän kuin hyllyihin mahtui, ja aiemman kahden euron vakiohinnan oheen oli ilmaantunut houkutteleva tarjous: seitsemän kirjaa kympillä. Kaikenlaista pitelin käsissäni – Hitchcock-lukemistolehden puuttuvaa numeroa, Turkkilaisen lyhytproosan valikoimaa joka minulla on aiemmin vain kirjastopoistona – mutta sitten silmiini osui mainiolta vaikuttava runokokoelmien rivi. Ja lattialla pahvilaatikossa lisää. Hetken tuumailun ja pohdinnan jälkeen päädyin tasan seitsemään yksilöön, vaikka muutama kirja jäikin mietityttämään takaraivoon. Itsestään selviä kaappauksia olivat Viljo Kajavan Murrosvuodet (1937), Einari Vuorelan Unhoituksen maa (1937) ja isokokoinen Uuno Kailaan Isien tie (1941), kaikki nidoksina. Arvaamattomampia mutta yhtälailla kiintoisia olivat pari muutakin sota-ajan runokirjaa: Kalle Väänäsen Runoruunalla ryssää päin (1942) sekä Sotatalvi-valikoiman neljäs painos (1940). Risto Rasan Rantatiellä (1980) valikoitui mukaan etenkin siksi, että se on Otavan joulukirja, joita kohtaan minulla on herkkä kohta sielussani. Pinon kruunasi sitten Poesian julkaisema komea sidos John Keatsin runoja ja kirjeitä Leevi Lehdon suomennoksina (2020).

Huomenen koitettua lähdin, kun myöhään alkavat työt sen sallivat, käymään jälleen kaupunginkirjastossa. Olin tosin sotkenut päivämäärät, ja alkavaksi luulemani poistomyynti olikin alkanut jo vuorokautta aiemmin. Vahinko ei liene suuri, sillä pienet poistopöydät ja -hyllyköt olivat suht' täydet vaan eivät mitään oikeasti kiinnostavaa. Kaksi SKS:n julkaisemaa Kirjailijan kaupunki -kirjaa olisivat olleet ihan niistä pyydetyn 20 sentin arvoisia, mutta hyllyyn jäivät. Jos sen sijaan keräisin Tekniikan maailmaa, olisi nyt hallussani varmaan ainakin kaksikymmentä vuosikertaa 70-luvulta eteenpäin.

Siinä TM:iä ihmetellessäni ilmoitti puhelimeen saapunut viesti, että postissa odottaisi kirjalähetys. Edellä mainitsemani pieni (vajaat 30 kg) vaihtarinippu oli päässyt perille ehjänä, vaikka paketointini olikin kovin huteraa tekoa, ja sain sillä viidenkympin hyvityksen myöhemmästä tilauksesta. En pidä monestakaan Finlandia Kirjan toimintatavasta, mutta kieltämättä heidän valtava nimikemääränsä on monesti ainoa keino päästä käsiksi haluamaansa. Henkilökohtaisesti painava myyntivaltti on lisäksi se, että he saivat haltuunsa suuren osan kolmisen vuotta sitten kuolleen Boris Hurtan kirjastosta. Jälkiviisaasti oli silti harmi, että päädyin lähettämään satsin Orimattilaan. Paikallinen yrittäjä olisi todennäköisesti ollut paljon avokätisempi (ja mukavampi tukea) sen perusteella, että kuukautta myöhemmin tarjosin heille paljon vähäisempää valikoimaa ja korvaus oli silti lähes sama.

Vaihtarisettiini sisältyi yksi ehdottomasti Hurtalle kuulunut kirja, Arvi Järventauksen Tunturikertomuksien ensipainos vuodelta 1921. Kunto ei ole kummoinen, mutta Hurtan exlibriksen lisäksi arvoa silmissäni nostaa se, että kyseessä on nimenomaan kansikuvallinen nidottu kappale, ei mikään jälkisidos. Epäilisin Hurtan omistamaksi myös Larin-Kyöstin Joulu-yön tarinaa (1918), mutta siitä puuttuva exlibris merkinnee muuta... Joka tapauksessa kirja on pieni löytö, sillä kymmenen vuoden aikana en ole kertaakaan aiemmin törmännyt siihen missään. Kolmas vanhemmanpuoleinen teos on vuosikausia ostoskoreissani kummitellut Englannin kirjallisuuden kultainen kirja (1933). Niin monta kertaa on käynyt, että huomaan jonkin vanhan tekstin ainoan suomennoksen olevan vain tässä Eino Railon toimittamassa valikoimassa, joten se kuuluu ehdottomasti käsikirjastooni. Joitain vuosia sitten kyttäsin halpaa kappaletta Karhulan divarista, mutta kun viimein olisin lähtenyt ostoksille, olikin divari jo sulkenut ovensa lopullisesti.

Tuoreempi julkaisu, mutta silti ymmärtääkseni harvakseltaan näyttäytyvä, on Mikkosen, Mäyrän ja Siivosen toimittama antologia Koneihminen (1997), joka käsittelee ihmisen ja koneen suhdetta kulttuurihistorian valossa. Mukana on pari kirjallisuusaiheistakin artikkelia sekä Leena Krohnin essee. Adrian Conan Doylen ja John Dickson Carrin Ystäväni Sherlock Holmes -novellikokoelma (1954) sen sijaan taitaa olla viimeinen Book Studion Collector Antologia -sarjasta puuttunut osa, joka sopivasti täydensi paketin. Finlandia tarjosi isolle tilaukselle bonuksena ilmaiskirjaa pienestä valikoimasta. Itse päädyin aikoinaan muun muassa Suurta suomalaista kirjakerhoa johtaneen Pertti Araviidan muistelmateokseen Ajankuvia (2016). Sopii hyvin kirja-alan hyllyriviin.

Viikkoa myöhemmin olin jälleen Kotkassa, tällä kertaa vielä enemmän aikaa käsissäni. Valitettavasti ajan muuntokurssi ei ole kummoinen, ja virkamiehen rahavarat eivät työtä tekemällä kerry. Harkitsin visiittiä kaupunginkirjastoon, mutta siellä ei ole ollut enää pitkään aikaan vaihtohyllyä. Aiemmin se oli suorastaan runsas, mutta jossain välissä se vain katosi yhtäkkiä. Pitkään luulin poisto olleen korona-ajan toimenpiteitä, mutta viime vuoden ysiluokkalaisten äidinkielen ja kirjallisuuden valtakunnallinen koe tarjosi tarkempaa tietoa. Yhdessä tehtävässä siteerattiin lehtijuttua, jossa kerrottiin, kuinka Kotkan kirjaston vaihtohyllystä oli tullut paikkakuntalaisten kirjakaatopaikka, johon kannettiin pahvilaatikkokaupalla kotien ja kuolinpesien kirjavarantoja. Ei ole kirjaston homma semmoinen, joten niin katosi kokonaan yksi ilmaisen kirjan kanava Kymenlaaksosta.

Kirjaspottiin sen sijaan kehtasin tehdä uusinnan, sillä runokokoelma tai pari olivat jääneet kaivelemaan edellisviikolta. Kannatti käydä, sillä pienellä penkomisella löytyi jälleen maittava kympin nippu. Suurelta osin se oli jälleen lyriikkaa. Se onkin sikäli heikko kohtani, että joka kerta, kun joutuu jättämään runokokoelman ostamatta, jää miettimään, oliko se viimeinen kerta pitkään aikaan, kun kyseisen nimikkeen näkee. Aika harvassa ovat ne runoteokset, joista voi sanoa niihin törmäävän "koko ajan" kirppiksillä. Ehkä joku Arno Kotro tai Heli Laaksonen voisivat olla sellaisia, mutta eipä juuri muut. Ellei sitten puhuta mauttomista ja hajuttomista Eino Leino -valikoimista, jotka on julkaistu sopivasti äitienpäivää varten tai yo-lahjamarkkinoille.

Tällä kertaa mukaan lähtivät miellyttävän vanhanaikaiset niteet Unto Kupiaisen Rakastunutta koppakuoriaista (1950) ja V. A. Koskenniemen Uusia runoja (1924). Jälkimmäinen on toinen painos, mutta mukana seurasi entisen omistajan exlibris. Tuoreempaa (suhteellisesti) lyriikkaa saivat edustaa Mikko Viljasen kovakantisena Teokselta ilmestynyt Hupisaarilla (2016) sekä Paavo Haavikon Viiniä, kirjoitusta -kokoelman nelospainos vuodelta 2000. Haavikkoa en ole koskaan ymmärtänyt suuremmin, mutta ehkäpä vielä opin.

Toisenlaista keräiltävyyttä edustaa sitten Alfred Hitchcockin jännityskertomusten 1970-luvun inkarnaation ykkösnumero. Mäntän kirjapainon julkaisema, Pirkko Hynnisen toimittama Alfred Hitchcock's Mystery Magazine -lukemiston suomalaisversio kesti 12 numeron ajan vuosina 1973–74. (Samalla nimellä ilmestyi kymmenen pokkaria vuosina 1981–83.) Ensimmäinen numero pohjaa AHMM:n edellisen vuoden ykköslehteen. Vain järjestys on hieman toinen: amerikkalaislehden aloittava pienoisromaani on siirtynyt suomalaisessa laitoksessa päätökseksi. Vasta kotona huomasin, että niteen viimeiset neljä sivua ovat irronneet liimauksesta, mutta se on pieni harmi tässä tapauksessa.

Laukaus pimeään sen sijaan oli SKS:n julkaisu vuodelta 1994, Irmeli Pääkkösen kirjoittama Suomalainen sydämestä, joka käsittelee alaotsikkonsa mukaan "Carl Nicklas Keckmanin toimintaa suomen kielen kehittäjänä". Suomen autonomian ajan kirjallinen ja kielellinen kehitys kiinnostavat aina, joten ainakin lukemisen arvoinen teos on varmasti. Myöhemmin voi sitten päättää, jääkö se kokoelmiin vai ei.

Setin täydensi Stephen Kingin Kosketuksen (Dead Zone, 1979), yhden hänen parhaista romaaneistaan mielestäni, pokkaripainos vuodelta 1989. 1980- ja 90-lukujen King-pokkareiden kansitaitto ei ole erityisen viehättävä, mutta ikoninen se on, ainakin tällaiselle 90-luvun kasvatille. Kyseinen kappale ei ole mitensäkään hyvässä kunnossa – selvästi luetun niteen selkä on taitoksilla ja hieman vino – mutta puolitoista euroa kingistä ei ole koskaan paha. En ole valmis sijoittamaan suuria summia kaikkiin Kingin kirjojen suomenkielisiin painoksiin, mutta jos pikkurahalla saa, ostan kyllä. Minullahan oli toistakymmentä vuotta sitten suuri kokoelma paitsi suomen- myös muunkielisiä kingejä, mutta tilanpuutteen vuoksi piti karsia. Niinpä satakunta vierasmaalaista King-käännöstä ja kotimaista myöhempää painosta päätyi Jyväskylän nyt jo edesmenneeseen Päijänne Antikvariaattiin. En voi sanoa, että ikävä olisi ollut, paitsi niitä kotimaisia niteitä. Niitä ei oikein tahdo kirppiksilläkään tulla enää vastaan, etenkään niin hyvässä kunnossa. Virheistään joutuu enemmän tai myöhemmin maksamaan.

Kingistä puheen ollen: Vaikka kuinka yhtäällä sanon, että kirjakokoelmaa pitäisi yrittää karsia, Kingin niteistä en kehtaa luopua, vaikka samaa teosta olisi neljä eri painosta. Tai vaikka uusia lappaisi sisään ihan tarpeettomastikin. Tokmanni tarjosi "kanta-asiakkailleen" (eli niille, jotka ovat jääneet markkinoinnin haaviin) "tarjousta" suurikokoisista pokkareista. Pitkän aikaa olenkin jo kierrellyt paikallisten myymälöiden piskuisilla kirjahyllyillä kiikaroimassa Bill Hodges -trilogian painoksia, mutta 8,99 euron hintalappu on pitänyt etäällä. Nyt pyydetty vitonen kappaleelta alitti kipukynnykseni. Etenkin kun pankkitili hetkellisesti aiheutti harhoja varallisuudesta, oli lähes suotavaa käydä keräämässä koko trilogia jälleen kerran itselle. Mersumiestä olikin jo kolme aiempaa kappaletta, mutta Viimeistä vartiota vain yksi. Vaan miksi ihmeessä ei nykykirjoissa enää ole julkaisuvuotta saatikka painosmerkintää?! Hulluutta, sanon.

Maaliskuun viimeiset päivät osuivat pääsiäiseksi, mikä luonnollisesti esti potentiaaliset kirjaretket tehokkaasti. Toki nettilaareja olisi voinut pyhien kunniaksi plärätä ja välilauantaina olisi varmasti ollut jokin kirppis auki, mutta siihen en kokenut tarvetta. Muuton jälkeinen kodinjärjestely on vienyt ajan ja huomion, joita sisäistä tarvetta ei ole tarvinnut paikkailla keräilyn tuomalla dopamiinihuumalla. Sen sijaan tupaten täyteen pakattuja kirjahyllyjä olen katsellut päivästä toiseen ruokapöydän äärestä – sekalaista ja sekaista kokonaisuutta kirjoja lappeellaan, pystyssä, selkä ulospäin, selkä seinää päin, päällekkäin, vierekkäin ja kaikin puolin miten sattuu. Olen iloinen, että ne ovat siinä, ja joka kerta tiiraillessa sormia syyhyttää päästä tutkimaan, lukemaan ja ihmettelemään. Mutta on siellä höttöäkin. En ole ainakaan vielä kaivannut yhden yhtä niistä niteistä, joita olen kuukauden aikana poistanut kokoelmasta. Uskon saman jatkuvan vielä aprillipäivän jälkeenkin. Kokonaisuuden on syytä jäntevöityä, muuten se rönsyää yli äyräiden ja muuttuu hahmottomaksi.

Vielä on paljon tehtävää, jotta kirkastuisi, mikä oikein on se suunta, johon haluan kokoelman keskittyvän. Kohteita on paljon: vanha suomalainen kauhu- ja spefikirjallisuus, sitä kautta autonomian ajan suomalainen kirjallisuus ylipäänsä; myöhempienkin aikojen suomenkielinen spefinovellistiikka ja sen myötä scifizinet, sivuoireena ylipäänsä novellit, koska "joukossa voi aina olla yllätyksiä"; runous koska runous; kirjahistoria ja kustannusala kaikkine sivupolkuineen; elokuvakirjallisuus, vaikka näyttääkin ettei minusta koskaan ole sen ajan kirjoittajaksi käsikirjastosta ja vankasta harrastuneisuudesta huolimatta; Stephen King, lapsuudenrakkaus ja ensimmäinen kohde, josta vielä aion kirjoittaa laajemminkin.

Nytkin silmieni edessä hyllystä tuijottavat lähes kymmenen sentin levyiset sidokset Isoa suomen kielioppia ja Random Housen englannin kielen sanakirjaa. Tarvitsenko niitä? Tilalle mahtuisi aika monta kapeaa runokokoelmaa, ja kummankin sisältö on saatavilla Internetistä ihan ilmaiseksikin. Mutta kun ensimmäinen on lahja professori Matti Leiwolta ja sisältää hänen exlibriksensä, ja toinen on kaunis esine, jota vielä saatan joskus tarvita käännöshommissa....

Luettua: maaliskuu 2024

Juri Nummelin: Vaikea laji. Kirjoittajan muistelmia. Turku 2024: Kustantamo Helmivyö. 348 s.

Muuttokiireisen talviloman aikana on ollut suorastaan nautinnollista lukea Juri Nummelinin tuoretta Vaikea laji -kirjaa . Se on monipuolinen kokoelma monipuolisen kirjoittajan muistoja ja vaiheita. Perinteinen muistelmateos se ei ole vaan palapelimäinen sarja kaikenlaista uran varrelta. Muuta ei oikein voisi kuvitellakaan Nummelinin kohdalla, sillä hän on ehtinyt olla paitsi kirjoittaja ja kirjailija myös toimittaja (sanan monissa merkityksissä), kustantaja ja ylipäänsä merkittävä tekijäpersoona kirjallisuuden vähemmän tunnettujen reuna-alueiden kartoittajana ja arvonnostajana.

Kirjan viitisenkymmentä esseetä ovat isolta osin ilmestyneet aiemmin Nummelinin blogissa tai hänen teostensa esipuheena tms., mutta lähes aina tekstejä on päivitetty ja muokattua uudelleenjulkaisua varten. Joskus muutokset ovat merkittäviäkin päivityksiä ja joskus valitettavasti jäävät hieman puolitiehen, kun kieli paljastaa tekstin olevan vanhempaa perua, vaikka se yrittääkin esiintyä ajankohtaisena. Sellaiset kohdat ovat kuitenkin vähäiset ja niihin puuttuminen lähinnä nillitystä.

Vaikea laji on henkilökohtaisesta vinkkelistään huolimatta yhdenlainen kuva myös 2000-luvun muuttuneesta julkaisu- ja kirjallisuusmaailmasta. Muutosta korostaa etenkin jälkisanat, joissa muistutetaan lajin lisäksi vaikeaa olevan myös aika. Pienen yleisön ja vähäisen somenäkyvyyden kirjallisuutta julkaistaan aina vain nihkeämmin, äänikirjoja senkin edestä. Tekijä ei enää (vieläkään?) oikeasti tienaa työllään, ja apurahoja ei saa edes entiseen malliin. Muutos 2000-luvun alun tv-haastatteluista, kun Nummelin julkaisi amerikkalaista kioskidekkaria käsittelevän teoksensa, ja omista fanzineistä nykytilaan, jossa kirjailija yhä useammin saa julkaista itse taiten tekemänsä kirjan, koska se ei kuitenkaan myy tai näy somessa, on surullinen. Onneksi Nummelin kuitenkin jaksaa, viitsii ja kykenee.

(Mikael X. Messin kirjat pitäisi saada äänikirjoina.)

Juri Nummelin (toim.): Kaikki valehtelevat ja muita rikosnovelleja. [Helsinki] 2014: ntamo. 230 s.

Juri Nummelinin toimittamaan antologiaan Kaikki valehtelevat ja muita rikosnovelleja on koottu amerikkalaista ja brittiläistä noiria. Suomennokset ovat aiemmin ilmestyneet Nummelinin toimittamissa Isku- ja Ässä-lehdissä, mutta vaikka olenkin suurin piirtein niiden joka numeron lukenut, tuntui kirjaa lukiessa silti kuin olisin ensimmäistä kertaa asialla.

Kaikki valehtelevat pitää sisällään niin perinteistä kovaksi keitettyä dekkaria, sen humoristisia variantteja kuin laajemmin ymmärrettävää noir-proosaa, joka ei suinkaan rajaudu pelkäksi "dekkariksi". Mukana on joukko semi-isoja kirjoittajanimiä mutta paljon myös silkkaa undergroundia – iso osa novelleista onkin ilmestynyt alun perin blogeissa tai nettilehdissä, noissa 2000-luvun zinevastineissa.

Noin puolet novelleista on tiukkaa flash fictionia, jonka pituus on alle tuhat sanaa tekstiltä. Eivät pidemmätkään tekstit paljon pidempiä yleensä ole. Nopeus ja äkillisyys saa lukemisen tuntumaan vetävältä. Vaikka lyhyiden ja pidempien vuorottelu tuntuu aluksi turhan kaavamaiselta rakenteelta, ei se loppujen lopuksi ole lainkaan hullumpi ratkaisu. Kokonaisuutena Kaikki valehtelevat on yllättävän painokas valikoima, ei pelkkä kasa rikosrykäyksiä.

Itselleni tarinoista ehdottomasti parhaiten toimii edelleen Kevin Wignallin Kuolema, jossa valtion ammattitappaja joutuu miettimään pontimiaan uusiksi. Se on hieno kappale kirjallisuutta ylipäänsä, ei "vain" genreteksti.

Kaikki valehtelevat on miellyttävä kirja lukea myös esineenä. Ilmava taitto – reilusti tyhjää tilaa tekstien välissä – ja lopun kirjailijaesittelyt rytmittävät lukemista mukavasti.

Tim Burton: The Melancholy Death of Oyster Boy & Other Stories. London 2004: Faber & Faber. 128 s. – Ilmestynyt alun perin 1997.

Tim Burtonin The Melancholy Death of Oyster Boy & Other Stories jatkaa tavallaan Roald Dahlin ja Lewis Carrollin kaltaisten kirjailijoiden aloittamaa polkua. Burtoninkin tarinankerronta – lyhyiden yleensä kekseliäisiin riimeihin perustuvien runojen muodossa – on oikukasta ja epäsoveliasta. Tämähän on tuttua hänen elokuvistaan. Oikeastaan kaikessa "epätavallisuudessaan" Burtonin tekstit ovat melko yllätyksettömiä.

Joo, on tikku-ukon ja tulitikkutytön leimahtava romanssi, on muumiopoika joka hakataan piñatana meksikolaisilla syntymäpäivillä, on sängyksi muuttuva tyttö ja niin edelleen. Ne ovat sinänsä hauskoja oivalluksia, mutta Burton ei oikein tee niillä mitään. Pahimmillaan runo on pelkkä kupletti, joka toimii kuvatekstinä Burtonin piirrokselle. Piirrosten rooli onkin lähes tasaväkinen sanojen kanssa – usein kuvat itsessään eivät kuitenkaan ole erityisiä tai tarpeellisiakaan. Burtonin teos on siis kaiken kaikkiaan erikoisen mitätön.

Parhaiten onnistuu nimiruno, jossa pariskunta saa yllätyksekseen osteripäisen pojan. Kalanhajuinen jälkeläinen ei oikein saa vanhempien kiintymystä, ja lopulta isä syö poikansa saadakseen takaisin seksuaalisen kyvykkyytensä. On esitetty, ettei teksti olisikaan Burtonin käsialaa vaan kauhukirjailija Michael McDowellin!

Lähes kaikki runot käsittelevät eriskummallisia lapsia, tavalla tai toisella. Sama teema läpäisee Burtonin elokuviakin Saksikäsi-Edwardista, Pingviiniin ja Jalin tovereihin ja miksei Wednesdayynkin.

Michael Knox Beran: Murder by Candlelight. The Gruesome Crimes Behind Our Romance with the Macabre. 2016: Tantor Audio. 7 t 39 min. Luk. Jonathan Yen. – Ilmestynyt alun perin 2015.

Michael Knox Beranin kirjoittaman Murder by Candlelightin alkuasetelma on kutkuttava: miten sijaishallitsijakauden Englantia järkyttäneet murhat vaikuttivat ajan kirjailijoihin. Beran käsittelee 1800-luvun alun kulttuuria selvästi sitä edeltävästä romantiikan kauesta ja seuranneesta viktoriaanisesta ajasta eroavana. Ajatus on kiehtova - murhat aikakauden kuvajaisena. Romantiikka tunnetusti velloi kauheuksissa ja säädyttömyyksissä ja sai niistä(kin) voimansa. Viktorian valtakaudella sen sijaan tapahtui suuri muutos viimeistään Viiltäjä-Jackin järjettömien väkivaltaisuuksien myötä.

Beran keskittyy etenkin kolmeen aikalaisia kuohuttaneeseen tapaukseen, joskin siinä sivussa katselee paljon laajemminkin ilmiöitä. 1823 Jack Thurtell tappoi William Wearen, jolla oli auki pelivelkoja suuren summan. Ruumis löytyi lammesta, ja tapahtumasta kirjoitettiin paljon niin kertomuksia, näytelmiä kuin laulujakin. Beran nostaa esiin etenkin tapauksen Walter Scottiin tekemän vaikutuksen. 1836 James Greenacre teloitettiin keski-ikäisen morsiamensa, Hannah Brownin paloittelusurmasta. Lordi William Russellin puolestaan tappoi 1840 hänen miespalvelijansa, joka oli tympääntynyt isännän pikkumaisuuksiin.

Scottin lisäksi Beran nostaa valokeilaan sellaisia kirjoittajia kuin lordi Byron, Schopenhauer, Thomas Carlyle ja etenkin Thomas DeQuincey, johon Beranilla tuntuu olevan suurin innostus. Paikoin tuntuu, että hän on turhankin innoissaan DeQuinceyn (satiirisesta) ajatuksesta, että murha on taiteenlaji.

Murder by Candlelight on kiehtova mutta ei täysin onnistunut kokonaisuus. Murhakertomusten (jotka taitavat pohjaavan paljolti aikalaislehdistön selontekoihin?) ja kaunokirjallisen esseismin vaihtelu ei aina ole kovin saumatonta, ja usein yhteys jää pakotetuksi. Parhaiten synteesi toteutuu prologissa ja epilogissa, joissa Beranin ajatukset tuntuvan kirkastuvan. Liian usein hän sortuu perustelemaan sensationalistisessa true crimessä rypemistä esteettisellä taidevaistolla (ja poeettisella kukkaiskielellä).

Jari Nenonen: Hakkaraisen pojat ...ja muita suomalaisia. Hamina 2012: Rehti-Jalmari. 164 s.

Oletan tapahtuneen jotenkin näin: Jari Nenosella on ollut hallussaan kokoelma tummaihoisia esittävää hassunhauskaa koristefiguurikitschiä. Mitäpä jos nuo hahmot olisivatkin perisuomalaisia hahmoja, semmoisia joille on kiva naureskella – luusereita, paskanjauhajia, arvostelukyvyttömiä, mielenvikaisia... – ja mitäpä jos niistä kirjoittaisi sitten ihan kirjan?

Syntyi Hakkaraisen pojat ...ja muita suomalaisia. Se kertoo neljäkymmentä suomalaista ihmiskohtaloa, joista jokainen sisältää tasaisen tarkasti kolme tekstisivua sekä kuvan yhdestä noista mainituista veistoksista. Nenonen ottaa käsittelyynsä nimenomaan niitä ihmisryhmiä, joille on ollut tapana naureskella, kun valkoiset miehet kohtaavat torikahvilan lihapiirakan äärellä. Poliittinen korrektius on kaukana; usein sen rääpiminen on ihan suoran itsetarkoituksellista (takakansikin sanoo: "Homohuumori on halpaa ja helppoa, mutta ovathan ne lystikkäitä.") Nenonen olisi helppo sivuuttaa pelkkänä rääväsuuna, joka huutaa myrkyllistä tunkkaisuuttaan joka suuntaan.

Silloin kuitenkin jäisi huomaamatta, miten hyvä kirjoittaja Nenonen on. Jos Hakkaraisen poikien tarinoistakin olisi ollut malttia jättää väliin jatkuvat panoroiskeet, naisten pelkistäminen tisseiksi ja perseiksi tai usein hyvin ummehtuneelta tuntuva pilkka "vääränlaisia" kohtaan, olisi moni teksti aidosti koskettavakin. Nenosella on silmää ihmisten pyrintöjen ja toimien huvittavuudelle, ja vaikka hänen tyylinsä on erittäin rujo ja raaka, hän tuntuu myös ymmärtävän hahmojaan. Veikko Huovinen ei ole kaukana monestakaan jutusta. Samankaltaisuutta on myös kielenkäytössä, jonka Nenonen hallitsee todella vaikuttavasti. Harmi että niin moni esitetty ajatus haisee miesten pukuhuoneen hielle.

Nenonen on Kaakonkulman Päätalo – kumpikin sai lukemaan ne, jotka eivät tavallisesti kirjoja lue. Nenosta lukevat sataman ahtaajat ja veistosahan äijät, ja vaikka porttina olisikin ennakkoluuloisuus ja röhönauru heikommille, löytävät he huomaamattaan sen takaa myös taitavaa kirjallisuutta. Onko sekään sitten lopulta mikään kestävä puolustus, en tiedä.

Bob Beagrie & Andy Willoughby: Sampo. Syvemmälle pohjoiseen (Sampo – Heading Further North, 2015. Turku 2015: Savukeidas. 95 s. Suom. Kalle Niinikangas.

Bob Beagrie ja Andy Willoughby ovat englantilaisia runoilijoita. Heidän yhteinen kokoelmansa Sampo. Syvemmälle pohjoiseen on kiehtova ristivalotus Euroopan pohjoisosista, jossa kalevalainen Suomi ja moderni Liverpool hengittävät limittäin yhtä tahtia. Eivätkä ainekset suinkaan lopu suomalaisuuteen ja työväen-Englantiin, sillä sopassa pulpahtelevat myös viikinkimytologia, amerikkalainen beatkirjallisuus, nykyaikainen kertakäyttökulutusmaailma ja moni muu viitekehys. Esipuheessaan Ville Hytönen viittaa virolaislähtöiseen etnofuturismiin, jonka hän näkee Beagrien ja Willoughbyn taustavoimana.

Sampo seuraa Kalevalan tarua ja lukee sitä kirjoitusaikansa (ei välttämättä modernin) kansankulttuurin ja -hengen läpi. Wannabe-tietäjät uhoavat ja kaupittelevat kamaansa nykyäänkin, ihmissuhdeodotusten painolasti saa edelleen hyppäämään koskeen, loitsua verenvuodon tyrehdyttämiseksi tarvittaisiin tänään aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Lavarunotausta näkyy ja kuuluu tekijöiden kuvaryöpyssä, yllättävissä sanayhdistelmissä ja puskevassa rytmissä, johon Hytönen osaltaan viittaa puhuessaan "bensiininkatkuisesta shamaanista" ja "punk-runoilijan kalevalabeatista".

Kalevalasta käydään läpi vain osa. Beagrie ja Willoughby keskittyvät alkupuoleen Väinämöisen synnystä sammon takomiseen. Erityisen paljon huomiota saa kilpalaulanta Joukahaisen kanssa ja sitä seuraava Aino-jakso. Viimeinen runo, sammon taonta, on jylhää kuvavirtaa joka voimallisena roiskuu äyräiden yli.

Sampo on pitkästä aikaa aidosti tuore mutta samalla oleellista tavoittava tulkinta Kalevalasta. Usein sellaiseen tarvitaan joku ulkopuolelta katseleva, sellainen joka ei välitä vakiintuneista kulttuurisista tulkinnoista vaan yksinkertaisesti vain kunnioittaa pohjatekstiä.

Veikko Huovinen: Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita. Helsinki 1975: Otava. 136 s.

En liene ainoa, joka Veikko Huovista lukiessaan kokee olevansa oikeastaan aikamoinen metsien mies itsekin. Niin elävä ja innostunut on hänen tapansa kuvata suomalaista luontoa ja etenkin ihmisen osaa sen keskellä. Hänen eräkuvaustensa äärellä minäkin, joka en ole syönyt lihaa kymmeneen vuoteen enkä kosknut mihinkään Super Soakeria kummempaan aseeseen, olen melkein valmis lähtemään metsoja kiikaroimaan.

Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita kokoaa yhteen Huovisen monenlaisia metsästysaiheisia lyhyttekstejä. Osa on ehtaa fiktiota, kuten Huovisen ensimmäinen julkaista kertomus Joulukuusi ja teeret vuodelta 1947 tai Havukka-ahon ajattelijasta yli jäänyt katkelma Konsta Pylkkösestä. Lisäksi on rehellisiä muistelmia autiotuvista, ensimmäisistä metsästyskoirasta ja aseesta, kala- ja linnustusretkistä... Kolmannen ryhmän muodostavat pakinaimaiset tekstit, joissa Huoviseen liitetty satiirisuus tulee selvimmin ilmi. Niissä irvailun kohde on tavallisesti kaupunkilainen metsästäjä, jolle koko homma on lähinnä aseiden ostelua ja poseerausta.

Pylkkäs-konsta mehtäämässä sisältää siis tekstejä koko Huovisen siihenastiselta uralta, lähes kolmenkymmenen vuoden ajalta. Hämmästyttävän yhtenäisenä hänen tyylinsä on sinä aikana pysynytkin. Siihen toki varmasti vaikuttaa aihe: erätekstien parissa Huoviselle tyypillinen iva saattaa kadota kokonaan, ja sen korvaa luontoa nöyränä arvostava ja sitä herkästi kuvaava kaunomieli. Tätä puolta tukee kirjan kuvitus, Hannu Tainan tyylikkäät piirrokset. Kuitenkin on sanottava, että onneksi omasta kappaleestani puuttuu kokonaan kansipaperi, sillä kuusesta hyppäävän Konstan sijasta sen alta paljastuva vähäeleinen kansi on niin paljon tyylikkäämpi.

Kokoelmasta ilmestyi muutamaa vuotta päivitetty laitos, joka sisältää myös joukon uusia aiheeseen liittyviä tarinoita.

Anne Leinonen & Tapio Ranta-aho (toim.): Kun kansilaudoille liukui lohikäärme. Merkillisiä tarinoita meriltä. Otava 2012: Usva & Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat. 2 cd:tä.

Verkkozine Usva ja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat julkaisivat vuonna 2013 äänikirjana novelliantologian Kun kansilaudoille liukui lohikäärme. Kahdella CD:llä on yhteensä 13 novellia, joita yhdistää meriaihe ja spefistinen lähestymistapa. Anne Leinosen ja Tapio Ranta-ahon toimittamaan valikoimaan mahtuu monenlaista: on scifiä, kauhua ja fantasiaa, on kalevalaisuutta ja historiaa, on tunnelmointia ja silkkaa revittelyä.

Novelleista eniten mieleeni ovat – yllätyksettömästi – vanhojen herrojen Shimo Suntilan, Boris Hurtan ja Tuomas Salorannan tarinat. Suntilan ekoscifi saa valtavan kokoluokan ideansa mahtumaan lyhyeen tilaan ja hyvin viitteelliseen kerrontaan. Fragmentaarisuus saa sen tuntumaan lähes luonnosmaiselta, mutta se on hämäävä vaikutelma. Hurtan ja Salorannan merirosvojutut alkavat versomaan samasta puusta, mutta eriytyvät aivan omiin suuntiinsa. Hurtta kirjoittaa antikvaarista seikkailukertomusta Napoleonin haudanryöstäjistä tyylikkäällä kierteellä. Saloranta sen sijaan päästää irstailun ja keskenkasvuisen huumorinsa irralleen kertomuksessa Sodoma-nimisestä aluksesta ja sen kohtalosta jättimäisen kivifalloksen kanssa. Salorannan juttu ei oikeastaan sovi muuhun kokonaisuuteen juurikaan, mutta samalla se saattaa olla koko valikoiman paras teksti. Asiaa auttaa Hurtan luenta, jossa myhäilevä limaisuus yhdistyy herkullisesti vinoon hymyyn.

Hurtta lukee myös oman tarinansa, mutta muuten kokoelman kirjailijat itse eivät ole äänessä. Toki lukijat itsekin ovat ansioituneita kirjoittajia ja skeneaktiiveja ja suoriutuvat oikein kelvollisesti ääneenluvusta. Vaikka amatöörituotannosta onkin kyse, ei se kuulu äänenlaadussa kuin hieman vaihtelevana volyymina ja nielaistuina jälkitavuina.

Kokoelman novelleista vain pari on ilmestynyt kirjamuodossa, Hurtan teksti myös vihkosen. Kun kansilaudoille liukui lohikäärme onkin siksi oleellinen kohde esimerkiksi Magdalena Hain keräilijöille. Kokoelmasta ilmeisesti piti ilmestyä sähkökirjalaitos, mutta tietääkseni sitä ei koskaan julkaistu.

Katsottua: maaliskuu 2024

Jean-Marc Vallée: C.R.A.Z.Y.. Gustave de Kervern & Benoît Delépine: Vihaiset jalattomat miehet

Jean-Marc Valléen C.R.A.Z.Y. (2005) sisältää ison osan nuoren miehen kasvukertomuksen perinteisistä palasista, mutta se kohtelee niitä sellaisella herkkyydellä ja rehellisyydellä, että elokuva nousee monia lajitovereitaan korkeammalle. Kanadan-ranskalainen Zac etsii itseään ja paikkaansa neljän veljensä ja vanhempiensa keskellä. Syvästi uskonnollinen äiti uskoo, että pojalla on parantamisen lahja. Isä taas pelkää yli kaiken, että poika on homo, mikä saa tämän itsensäkin pitämään sitä pahimpana mahdollisena kohtalona. Se puolestaan saa Zacin taistelemaan luontoaan vastaan. Loppujen lopuksi C.R.A.Z.Y. on kertomus rakkauksista – romanttisesta, vanhempien ja lasten välisestä, sisarusten keskinäisestä, kielletystä, odotetusta... Vahvimmiksi muodostuvat Zacin suhteen hänen isäänsä ja toisaalta hänen toiseksi vanhimpaan veljeensä. C.R.A.Z.Y. välttää turhaa sentimentaalisuutta ja luottaa tarinansa voimaan. Vaikka henkilöt ovat lähtökohdiltaan melkoisia tyyppihahmoja, he kehittyvät vaivihkaa kunnes alkavat hengittää.

Ranskankielinen on myös Gustave de Kervernin ja Benoît Delépinen Aaltra – vihaiset jalattomat miehet (2004), mutta se on kotoisin Belgiasta. Vähäeleisen mustan ja absurdinkin komedian hengen tunnistaa kaurismäkeläiseksi jo ennen kuin Kaurismäki ilmestyy kuviin. Kaksi vihamiestä joutuvat nahistellessaan onnettomuuteen, jossa kummankin jalat halvaantuvat. Kaksikko lähtee pyörätuoleillaan taivaltamaan Suomeen, jossa onnettomuuden aiheuttamaa Aaltran (ei Valtran) traktoria valmistetaan. Mustavalkoinen, pitkistä otoksista, vähästä dialogista ja vähäliikkeisestä kameratyöstä muodostuva elokuva ei varmasti aukene kaikille, mutta otollinen mieli saa nauttia. Tekijäkaksikko näyttelee myös pääosat, joihin olisikin vaikea kuvitella muita.

Jacques Tati: Lystikäs kirjaankantaja. Kirjeenkantajan koulu. Harjoittele vasenta koukkuasi. Riemuloma Rivieralla. Enoni on toista maata

Jacques Tatin ensimmäinen pitkä ohjaus Lystikäs kirjeenkantaja (Jour se fête, 1949) eroaa hänen myöhemmistä elokuvistaan muutamin oleellisin seikoin. Tati ei vielä esitä vakiohahmoaan, monsieur Hulot'ta vaan suomenkielisen nimen postimiestä. Toiseksi elokuvan huumori on paljon vauhdikkaampaa kuin myöhemmin ja enemmän velkaa perinteiselle slapstickille. Koko elokuva toimisikin täysin mykkänäkin. – Pieneen ranskalaiskylään saapuu vuorokaudeksi tivoli. Kylän hömelö postinkantaja juotetaan siellä humalaan, ja nähdessään elokuvan amerikkalaisten postimiesten tehokkuudesta hän ottaa tehtäväkseen pyrkiä samaan. Yksinkertainen tarina on lähinnä yhdistävä liima, johon on tarraantunut runsas määrä gägejä, kaunista kylämaiseman kuvausta ja mainioita, amatöörien esittämiä hahmoja. Kirjeenkantajassa on hessuhopomaista charmia, ja hänen gägeissään pari loistavaa (esimerkiksi öinen jakso, jossa humala ja polkupyörä eivät vain osu yksiin). Elokuva kuvattiin aikanaan sekä mustavalkoisena että värillisenä, mutta jälkimmäinenv versio ilmestyi vasta viisikymmentä vuotta myöhemmin. Sen katsoin tällä kertaa.

Tati kehitteli aihetta jo pari vuotta aiemmin lyhytelokuvassa Kirjeenkantajan koulu (L'École des facteurs, 1947). Suurin osa sen gägeistä toistuu sellaisinaan tai hieman jalostettuina Lystikkäässä kirjeenkantajassa. Kuvauspaikatkin taitavat olla samat. Vitsit toimivat myös tässä versiossa, mutta hahmo on paljon sympaattisempi myöhemmässä elokuvassa.

Postinkantaja esiintyy jo vielä varhaisemmassa lyhytelokuvassa Harjoittele vasenta koukkuasi (Soigne ton gauche, 1936). Siinä Tati hyödyntää varhaista miimikkouransa rutiinia ja esittää haaveksivaa maatilan apukättä, joka päätyy treenaamaan nyrkkeilyä. Mykkäkomedioiden vaikutus on ilmeinen, mutta Tatin dynaaminen tyyli tuntuu selvästi omalta.

Riemuloma Rivieralla ja Enoni on toista maata muodostavat eräänlaisen duologian Jacques Tatin tuotannossa. Kummassakin kuvataan yhteisöä sympaattisen ironisesti, kaikessa hölmöydessään mutta myötätuntoisesti. Ensin mainittu heittää Tatin vakiohahmon, monsieur Hulot'n rantalomalle, jälkimmäinen hänen siskonsa perheen moderniin kaupunkilaiskotiin.

Hulot on hyvää tarkoittava mutta pientä kaaosta ympärilleen kylvävä semiboheemi, jonka juuret ovat syvällä mykkäelokuvan maaperässä. Hulot on fyysisen komedian hahmo, väärinymmärrysten ja ohimenevien kommellusten generaattori. Jos äänielokuvan alkuaikoina ei olisi tukeuduttu niin voimakkaasti verbaaliseen komiikkaan, olisi komedian lajityyppi saattanut laajemminkin näyttää Hulot'lta. Nyt Tati on taiteenlajinsa historiassa yksinäinen anakronismi.

Hulot on kuitenkin vain elokuvien akseli, jonka ympärillä yhteisö pyörii. Riemulomassa se on laaja lomailijoiden katras, joka yrittää suorittaa turismiaan Hulot'n sekoilusta huolimatta. Enossa tulilinjalla on perhe, jonka moderni elämisen muoto joutuu naurunalaiseksi Hulot'n boheemimpia arvoja vasten. Eno on kuin päivitetty Chaplinin Nykyaika – automatisoituvan muovimaailman armoton irvikuva.

Tatin elokuva on melkein funktionalistista. Selkeitä muotoja, vahvoja värejä, tiukkoja rajauksia joissa hahmot ovat jossain taustalla osana maisemaa. Kamera liikkuu muttei turhaan. Kaikessa on vahvaa asetelmallisuutta. Eikä harmaa väri ole koskaan näyttänyt yhtä elävältä kuin Enossa.

Lowell Sherman: Viattomuuden kukka. Gregory LaCava: Suuri hetki

Pintapuolisesti Lowell Shermanin ohjaama Viattomuuden kukka (Morning Glory, 1933) on tavanomianen melodraama. Nuori teatteri-intoilija saapuu lapsellisin odotuksin ja luuloin New Yorkiin ja monen onnekkaan sattuman kautta saa tuhkimohetkensä. Sen vaikuttavuus kiteytyykin ihan muihin seikkoihin kuin tarinaan. Jos elokuvan roolijako olisi yhtään heikompi, se olisi todennäköisesti unohtunut jo aikapäiviä sitten. Katharine Hepburn pääroolissa sekä Adolphe Menjou ja Mary Duncan sivurooleissa ovat vaikuttavia, Douglas Fairbanks nuorempikin suuren osan ajasta kohtuullinen. Ja sitten on se onnenkantamoinen, että Viattomuuden kukka tehtiin vuotta ennen ns. Hayesin säännöstön käyttöönottoa. Näin ollen se sisältää paljon sellaista, mikä jo seuraavana vuotena olisi ollut mahdotonta amerikkalaisessa filmissä. Hätkähdyttävä on etenkin kohtaus, jossa tuottajasuuruus "haksahtaa" tyttöön juhlien päätteeksi ja yrittää saada tähän hänen tietämättään rakastuneen työtoverinsa ajamaan tytön hänen talostaan. Samoin edeltävä pitkä jakso, jossa Hepburnin hahmo humalassa esittelee näyttelijäntaitojaan on hieno – ja samalla epätavallisen ambivalentti siitä, näkeekö yleisö jotain hienoa vai ainoastaan kornia. Muutoin Viattomuuden kukka on dialogipitoinen ja eleettömästi ohjattu peruskertomus.

Gregory LaCavan Suuri hetki (Stage Door, 1937) on edellisen selvä sukulainen. Se kertoo aloittelevien näyttelijättärien asuntolasta ja sen väestä. Screwball-komediana alkava elokuva toimii aika kivasti sarjatulidialogin ja kärkevien hahmojen varassa. Heistä eniten tilaa saavat Ginger Rogersin sarkastinen ja pahasuinen Jean sekä Hepburnin oikeudentajuinen ja muiden puolia pitävä Terry, joka kuitenkin toimii liiaksi älynsä varassa. Kaikki kuitenkin kompastuu pahoin, kun tyylilaji vaihtuu lennosta melodraamaan ja elokuvasta tulee muotopuoli. Äkkiä hahmot ovatkin pökkelöitä, joiden motiivit ja toimet ovat käsittämättömiä, ja tarinaa vievät eteenpäin pinta pulpahtelevat sattumat. Harmi, sillä parhaimmillaan Suuri hetki on oikein sujuvaa komediaa.