Aikalainen 6–7/1966. Helsinki 1966: Kulttuurityö.
Aikalaisen vuosikerran 1966 päättävä kaksoisnumero on painava ja kantaaottava paketti. Kaunokirjallisuutta on kuin nimeksi vain parin kritiikin verran (Veikko Polameri antaa Paavo Haavikon runoilijuudesta parhaan lukemani kuvauksen: "puhuu [––] kuin selkä lukijaan päin").
Lehden aloittaa Pekka Virtasen katkelmallisesti etenevä raportti rotuaktivisti–runoilija LeRoi Jonesin luennosta Rochesterin yliopistolla. Mukana on myös pari suomennettua proosarunoa, jotka herättivät ainakin minun kiinnostukseni näin yli puolen vuosisadankin jälkeen. Seuraavaksi kaikkien kirjallisuudenopiskelijoiden suosikkipsykoanalyytikko Bruno Bettelheim kirjoittaa kibbutzien kasvatusmetodeista ja niihin suhtautumisesta etenkin Yhdysvalloissa. R. Helanko avaa sakin ja jengin sosiologista käsite-eroa, Leo Hertzberg ottaa kantaa lastensuojelulakiin ja koulukotikärjestelmään (josta sietäisi puhua samaan sävyyn yhä nykyäänkin) ja joukko kulttuuripersoonia kertoo kohtaamisistaan poliisin kanssa (mikä ei ole kovin kaukana viime päivien Avarn-keskustelusta). Aatteellinen annos päättää lehden: Pertti Lindfors määrittelee kommunismin ja intellektualismin suhdetta (enkä voi olla varma, onko hän ironinen vai surullisen tosissaan) ja Raimo Malm problematisoi työläisen asemaa hyvinvointivaltiossa (Jenkkilän konformistisen asenteen leviämisestä ollaan kovin huolissaan oltu jo tuolloin).
Päätoimittaja Saarikoski ei ole enää kirjoittanut mitään.
Päätoimittaja Saarikoski ei ole enää kirjoittanut mitään.
Aikalainen 3/1967. Helsinki 1967: Kulttuurityö.
Aikalainen 3/67 on sisällöltään perusvarma perusnumero. Lehti on löytänyt vakiintuneen linjansa, mutta se tarkoittaa myös jämähtämistä. Tai ehkä tämä on vain jälkiviisas näköharha – lehti nimittäin vastaa täysin sitä stereotyyppistä käsitystä, joka 2000-lukulaisella on 1960-luvun vasemmistolaisesta kulttuurijulkaisusta.
Aikalaisen asia-artikkelit käsittelevät yhteiskunnallisia aiheita kuten vankeinhoitoa, Vietnamin sotaa, maolaisuutta... Näkökulman voi arvata helposti. Ainoa joltinenkin yllätysveto on pitkä avausteksti, Robert S. Morisonin perheen asemaa kriittisen biologistisesti tarkasteleva artikkeli. Pertti Hemánus kritisoi viihteen konservatiivisuutta, ja Sakari Toiviainen esittelee sosialististen maiden elokuvaa yllättävän arvostelevaan sävyyn.
Kaunokirjallisuutta on Hannu Salaman ja Kalevi Rahikaisen runojen verran. Salama, joka ei ole koskaan ollut erityisen kummoinen lyyrikko, iskee pöytään tulikivenloimuisen, hyvin vihaisen sarjan (joka sisältyy johonkin hänen myöhempään kokoelmaansakin). Lisäksi kritiikkiosiossa Ahti Susiluoto sivaltelee nuoren arvostelijan innolla kauden uusia runokokoelmia; jälkiviisaasti Risti Ahti saa kuitenkin suitsutusta.
Kaunokirjallisuutta on Hannu Salaman ja Kalevi Rahikaisen runojen verran. Salama, joka ei ole koskaan ollut erityisen kummoinen lyyrikko, iskee pöytään tulikivenloimuisen, hyvin vihaisen sarjan (joka sisältyy johonkin hänen myöhempään kokoelmaansakin). Lisäksi kritiikkiosiossa Ahti Susiluoto sivaltelee nuoren arvostelijan innolla kauden uusia runokokoelmia; jälkiviisaasti Risti Ahti saa kuitenkin suitsutusta.
Boris Hurtta & Harri Haarikko: Mestarien siivillä. [Turku] 2021: Wanhain Herrain Huone. 38 s.
Suomessa on monia raapaleiden eli tasan satasanaisten novellien kirjoittajaa, mutta ihan omanlaisensa lajin niistä tekivät Boris Hurtta ja hänen rinnallaan Harri Haarikko. Herrat (vai nimenomaan Hurtta?) lanseerasivat käyttöönsä oman sanankin teksteilleen: ne ovat krapuja. Useiden yhteisten krapukokoelmien päätepiste lienee vuonna 2021, pian Hurtan kuoleman jälkeen, julkaistu Mestarien siivillä.
Kokoelma sisältää kummaltakin kirjoittajalta sarjan, joka rakentuu tietyn genreklassikon ympärille. Hurtalla tämä on Tolkien ja etenkin Sormusten herra, Haarikolla Sherlock Holmes. Kumpikaan ei tyydy teosten matkimiseen tai niiden maailman kommentointiin vaan osansa saavat myös Tolkien itse ja useat Holmesin aikalaishahmot, fiktiiviset tai ei. Oleellinen osa krapuja on huumori, sivistynyt sellainen. Tiiviiden kertomusten viehätys piilee oivalluksissa, joita ne onnistuvat herättämään. Yllättävät yhteydet ja erikoiset merkitykset vaativat tiheää kirjoittamista, jonka Hurtta ja Haarikko kumpikin osaavat. Mikä erottaa heidän krapunsa muiden raapaleista, on kirjakulttuurin tuntemus, laaja sivistys ja tietynlainen vanhanaikainen hienostuneisuus. Kokoelman kravut ovat kirjamiesten myhäileviä lahjoja toisille samanlaisille, sukupuoleen katsomatta.
Itse huomasin pitäväni Haarikon sarjasta hiukan enemmän. Se johtunee kuitenkin vain siitä, että Doyle sattuu olemaan minulle paljon tutumpi ja läheisempi kuin Tolkien.
Itse huomasin pitäväni Haarikon sarjasta hiukan enemmän. Se johtunee kuitenkin vain siitä, että Doyle sattuu olemaan minulle paljon tutumpi ja läheisempi kuin Tolkien.
Aikalainen 5/1967. Helsinki 1967: Kulttuurityö.
Aikalainen 5/67 on sisällöltään poikkeuksellisen monipuolinen mutta samalla osoittaa hiipumisen merkkejä. Materiaalia ei ole ollut sivumäärää täyttämää, joten monet sivuista on puoliksi tyhjiä. Lieneekö päätoimittaja Saarikosken mielenkiintokin jo lopahtanut...
Se sisältö mikä lehdessä on, on kyllä mielenkiintoista. Aatteelista pohdintaa edustavat Pertti Hynysen pitkä artikkeli "Suomalaisen sosialismin strategiasta", Sherman Adams -suomennos Yhdysvaltojen mustien asemasta sekä pohjoismaisten vasemmistolehtien katsaus. Esko Jämsén puolestaan esittelee hippiaatetta.
Kahdessakin tekstissä pohditaan arkkitehtuurikritiikin tilaa ja vaikeuksia, J. Yrjölä esittelee pintapuolisesta amerikkalaista underground-elokuvaa ja Leena Larjanko syyttää Lätsä-sarjakuvaa siitä, että se antaa suomalaisillekin miehille vääränlaisen roolimallin. Kaunokirjallisuutta edustavat Ulf Erik Qvickströmin mielestäni kömpelö runosarja, Mattijuhani Koposen pitkä proosaruno sekä suomennos Alfred Jarryn protosurrealistisesta tekstistä (1903), jossa Golgatan tapahtumat kuvataan pyöräkisana.
Se sisältö mikä lehdessä on, on kyllä mielenkiintoista. Aatteelista pohdintaa edustavat Pertti Hynysen pitkä artikkeli "Suomalaisen sosialismin strategiasta", Sherman Adams -suomennos Yhdysvaltojen mustien asemasta sekä pohjoismaisten vasemmistolehtien katsaus. Esko Jämsén puolestaan esittelee hippiaatetta.
Kahdessakin tekstissä pohditaan arkkitehtuurikritiikin tilaa ja vaikeuksia, J. Yrjölä esittelee pintapuolisesta amerikkalaista underground-elokuvaa ja Leena Larjanko syyttää Lätsä-sarjakuvaa siitä, että se antaa suomalaisillekin miehille vääränlaisen roolimallin. Kaunokirjallisuutta edustavat Ulf Erik Qvickströmin mielestäni kömpelö runosarja, Mattijuhani Koposen pitkä proosaruno sekä suomennos Alfred Jarryn protosurrealistisesta tekstistä (1903), jossa Golgatan tapahtumat kuvataan pyöräkisana.
Robert Louis Stevenson: David Balfourin seikkailut (Kidnapped, 1886; Catriona, 1893). Porvoo 1955: WSOY. 429 s. Suom. Aaro Kivilinna & Matti Kilpeläinen. Jousi-sarja 6.
Vaikka Robert Louis Stevensonin David Balfourin seikkailut sisältääkin näennäisesti yhden kertomuksen, jonka lukujen numerointi on jatkuva, sisältää se oikeasti kaksi erillistä romaania. Ensimmäinen osa, Ihmisryöstö, on alun perin vuoden 1886 Kidnapped, joka on julkaistu useana suomennoksena; tämän laitoksen suomennoskin on melkein kaksikymmentä vuotta varhaisempi. Sen sijaan tarinan toinen osa Catriona (1893) on suomennettu ymmärtääkseni vain kerran, tässä yhteydessä. Sen alkuteos oli Stevensonin viimeinen hänen elinaikana julkaistu romaani (ellei mukaan lasketa yhtä yhteistyönä syntynyttä pienoisromaania).
Ensimmäinen osa kertoo nuoresta David Balfourista, joka päätyy setänsä pettämäksi, orjakauppiaiden kaappaamaksi ja osalliseksi skottilaisen klaanipäällikön murhatapaukseen. 1700-luvun puoliväliin, niin sanotun jakobiittikapinan jälkilöylyihin sijoittuva tarina hyödyntää paljon aitoja tapahtumia ja henkilöitä, mutta tekee sen taiteellisin vapauksin ja perinteikkään seikkailukertomuksen hengessä. Oleellisin tosielämän taustatapaus on Appinin murhana tunnettu tapaus, jossa eräs maanomistaja sai surmansa. Ihmisryöstö on vetävä kertomus, jossa vaiheita ja käänteitä riittää. Se onkin mielestäni melkein Stevensonin tunnetuimman teoksen eli Aarresaaren veroinen, vaikka sen jälkimaine onkin vähäisempi.
Sen sijaan Catriona on vaikeampi tapaus. Se jatkuu suoraan ensimmäisen osan lopusta, mutta seikkailukertomuksen sijasta romaanin alkupuoli muistuttaa melkein oikeustrilleriä muodostuessaan melkeinpä vain pitkiä dialogeja eri viranomaisten kanssa. Tarina keskittyykin ensimmäisen osan lopussa melkeinpä unohtuneeseen murhatyöhön. Sen rinnalla kuljetetaan myös romanttista juonta, josta tulee pääasia romaanin loppupuolella. Silloin tekstikin muuttuu vetävämmäksi ja tyylilajiltaan hyvin toisenlaiseksi. Mielenkiintoista on, että kaikkien tosielämän esikuvien joukossa nimihenkilö, Davidin mielitietty Catriona, Rob Royn veljentytär, on tyystin keksitty hahmo.
Ensimmäinen osa kertoo nuoresta David Balfourista, joka päätyy setänsä pettämäksi, orjakauppiaiden kaappaamaksi ja osalliseksi skottilaisen klaanipäällikön murhatapaukseen. 1700-luvun puoliväliin, niin sanotun jakobiittikapinan jälkilöylyihin sijoittuva tarina hyödyntää paljon aitoja tapahtumia ja henkilöitä, mutta tekee sen taiteellisin vapauksin ja perinteikkään seikkailukertomuksen hengessä. Oleellisin tosielämän taustatapaus on Appinin murhana tunnettu tapaus, jossa eräs maanomistaja sai surmansa. Ihmisryöstö on vetävä kertomus, jossa vaiheita ja käänteitä riittää. Se onkin mielestäni melkein Stevensonin tunnetuimman teoksen eli Aarresaaren veroinen, vaikka sen jälkimaine onkin vähäisempi.
Sen sijaan Catriona on vaikeampi tapaus. Se jatkuu suoraan ensimmäisen osan lopusta, mutta seikkailukertomuksen sijasta romaanin alkupuoli muistuttaa melkein oikeustrilleriä muodostuessaan melkeinpä vain pitkiä dialogeja eri viranomaisten kanssa. Tarina keskittyykin ensimmäisen osan lopussa melkeinpä unohtuneeseen murhatyöhön. Sen rinnalla kuljetetaan myös romanttista juonta, josta tulee pääasia romaanin loppupuolella. Silloin tekstikin muuttuu vetävämmäksi ja tyylilajiltaan hyvin toisenlaiseksi. Mielenkiintoista on, että kaikkien tosielämän esikuvien joukossa nimihenkilö, Davidin mielitietty Catriona, Rob Royn veljentytär, on tyystin keksitty hahmo.
Taina Parikka: Varkaus vaskitehtaalla. Hamina 2017: Taina Parikka. 129 s. Neiti Sundamanin seikkailuja Fredrikshamnissa 1.
Taina Parikka: Kalkki kadoksissa. Hamina 2018: Taina Parikka. 156 s. Neiti Sundamanin seikkailuja Fredrikshamnissa 2.
Taina Parikka: Karsserissa kadettikoulussa. Hamina 2020: Taina Parikka. 20 s. Neiti Sundamanin seikkailuja Fredrikshamnissa 3.
Omakustanteena julkaistua historiallista kotiseutudekkaria? Kuulostaa ihan meikäläisen luettavalta.
Taina Parikan Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa -sarjassa on toistaiseksi ilmestynyt kolme osaa; neljäs on ymmärtääkseni vielä tuloillaan. Ne ovat eräänlaisia kevytdekkareita, jotka sijoittuvat 1800-luvun lopun Haminaan. Murhia on turha odottaa – rikokset ovat pieniä mutta juuri sopivia Parikan päähenkilölle, itselliselle säätyläisneidille. Hän toimii kirjakauppa-apulaisena ja siinä sivussa päätyy selvittämään pikku mysteereitä. Romaanien aikaväli on muutamia vuosia, joten mistään varsinaisesta salapoliisista ei voida puhua. Pikemminkin dekkariraamit lähinnä antavat Parikalle mahdollisuuden kuvata aikakauden elämää, sääty-yhteiskuntaa ja kaupungin historiaa. Vielä ensimmäisessä osassa, Varkaus vaskitehtaalla, valistamisen halu saa hieman luentomaisen muodon, mutta kahdessa seuraavassa se luiskahtaa jo paljon luontevammin tarinaan.
Ensimmäinen kirja keskittyy esittelemään Haminan linnoituksen kaupunginosaa ja sen väkeä. Seuraavassa osassa, Kalkki kadoksissa, laajennutaan myös toisaalta rahvaan pariin Viipurin esikaupunkiin ja toisaalta ajan kirkolliseen kulttuuriin. Karsserissa Kadettikoulussa sitten kääntää katseensa nimensä mukaisesti Haminan Kadettikoulun sisälle. Kaikki paikat ovat todellisia ja useat edelleen olemassa, mikä ainakin näin paikalliselle tekee tarinoista kiehtovaa luettavaa. En usko, etteikö alueelle vieraskaan pääsisi kertomuksiin sisälle vaivatta, ja onpa joka kirjassa kartta auttamassa miljöön hahmottamista. Yhtä lailla myös henkilöt ovat pitkälti oikeita, aikanaan eläneitä ihmisiä, joskin luonteenpiirteissä on tietenkin otettu taiteellisia vapauksia. Itse päähenkilönkin niminen ja taustainen nainen on elänyt Haminassa, mutta hänestä kirjailija on tehnyt aivan omansa. Itse asiassa hän on niin vahva hahmo, että jopa minä, joka en ole erityisen eläytyvä lukija, aloin oikeasti pitää ja välittää hänestä.
Parasta on, että vaikka Parikan kirjat ovat omakustanteita, ne on erittäin hyvin kirjoitettuja ja toimitettuja.
Taina Parikan Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa -sarjassa on toistaiseksi ilmestynyt kolme osaa; neljäs on ymmärtääkseni vielä tuloillaan. Ne ovat eräänlaisia kevytdekkareita, jotka sijoittuvat 1800-luvun lopun Haminaan. Murhia on turha odottaa – rikokset ovat pieniä mutta juuri sopivia Parikan päähenkilölle, itselliselle säätyläisneidille. Hän toimii kirjakauppa-apulaisena ja siinä sivussa päätyy selvittämään pikku mysteereitä. Romaanien aikaväli on muutamia vuosia, joten mistään varsinaisesta salapoliisista ei voida puhua. Pikemminkin dekkariraamit lähinnä antavat Parikalle mahdollisuuden kuvata aikakauden elämää, sääty-yhteiskuntaa ja kaupungin historiaa. Vielä ensimmäisessä osassa, Varkaus vaskitehtaalla, valistamisen halu saa hieman luentomaisen muodon, mutta kahdessa seuraavassa se luiskahtaa jo paljon luontevammin tarinaan.
Ensimmäinen kirja keskittyy esittelemään Haminan linnoituksen kaupunginosaa ja sen väkeä. Seuraavassa osassa, Kalkki kadoksissa, laajennutaan myös toisaalta rahvaan pariin Viipurin esikaupunkiin ja toisaalta ajan kirkolliseen kulttuuriin. Karsserissa Kadettikoulussa sitten kääntää katseensa nimensä mukaisesti Haminan Kadettikoulun sisälle. Kaikki paikat ovat todellisia ja useat edelleen olemassa, mikä ainakin näin paikalliselle tekee tarinoista kiehtovaa luettavaa. En usko, etteikö alueelle vieraskaan pääsisi kertomuksiin sisälle vaivatta, ja onpa joka kirjassa kartta auttamassa miljöön hahmottamista. Yhtä lailla myös henkilöt ovat pitkälti oikeita, aikanaan eläneitä ihmisiä, joskin luonteenpiirteissä on tietenkin otettu taiteellisia vapauksia. Itse päähenkilönkin niminen ja taustainen nainen on elänyt Haminassa, mutta hänestä kirjailija on tehnyt aivan omansa. Itse asiassa hän on niin vahva hahmo, että jopa minä, joka en ole erityisen eläytyvä lukija, aloin oikeasti pitää ja välittää hänestä.
Parasta on, että vaikka Parikan kirjat ovat omakustanteita, ne on erittäin hyvin kirjoitettuja ja toimitettuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti