Katsottua: kesäkuu 2023

Aki Kaurismäki

Molemmin puolin kesäloman alun on ollut hyvä hankkiutua tunnelmaan Aki Kaurismäen seurassa. Kaurismäen elokuvista on sanottu niin paljon hyvää ja viisasta, ettei pitäisi edes yrittää. Toteanpa vain, että sekä työläistrilogia (1986–1990) että Suomi-trilogia (1996–2006) ovat parasta suomalaista elokuvaa. Etenkin Ariel ja Mies vailla menneisyyttä ovat olleet pitkään sydäntäni lähellä, ensimmäinen äärimmäisen tiiviin muotonsa vuoksi, jäljempi varsinkin dialoginsa. Kaurismäen yhteiskunnalliset sadut ovat täynnä ymmärrystä muuten varjoon ja syrjään jääviä kohtaan, luusereita, yksinäisiä, työttömiä, kodittomia. Niiden avoin sentimentaalisuus ja vähäeleinen mutta vahva tyylittely ovat Kaurismäelle leimallisia mutta ylipäänsä elokuvassa jotenkin tavattomia, ainakin nykyään. Kaurismäen keinotekoinen ja paljon puhuttu nostalgia näkyy paitsi tarinoiden maailmassa myös elokuvien muodossa. Häpeämättömän positiiviset lopetukset, paitsi ehkä (ja vain ehkä) Tulitikkutehtaan tytössä, vanhat iskelmät ja alidramaattinen replikointi osuvat jonnekin heimovaiston hermoytimeen ja tekevät olon ainakin hetken verran onnelliseksi.

Woody Allen: Midnight in Paris. To Rome with Love

Kourallisen mestariteoksia lisäksi Allen on ohjannut joukon yhdentekevää täyteohjelmistoa. Ja sitten ovat oudon rutiininomaiset onnistumiset, jotka ovat lähes erinomaisia. Niin kuin Midnight in Paris (2011). Se alkaa hienolla kollaašilla Pariisin kaduista ja jatkuu periallenilaisena pseudoälykködialogin ja neuroottisesti höpöttävän päähenkilön esittelynä kunnes saa fantastisia piirteitä. Aloitteleva kirjailija eksyy häidensä alla Pariisissa paitsi väärään paikkaan myös väärään aikaan ja tapaa lähes sadan vuoden takaisia kulttuuripersoonia, niin kuin Hemingway ja Picasso, tai ainakin heidän karikatyyrejään. Elokuva on otteeltaan kepeä, vaikka odottaakin katsojalta joltistakin kultturihistoriallista sivistystä. Ei mitään liikoja mutta sen verran että amerikkalainen kohdeyleisö voi kokea tyytyväisyyttä itsestään. Ytimessä on kuitenkin päätöksiään epäröivän päähenkilön sisäisestä prosessista, joka pakenee odottavaa keskiluokkaista avioliittoa boheemiin menneisyyden maailmaan, jota oikeasti rakastaa. Midnight in Paris ei ole mestariteos mutta se on hirveän sympaattinen, hyväntuulinen ja nokkela, viihdettä mutta hyvällä tavalla.

Ilmeinen sisarteos edelliselle on seuraavan vuoden To Rome with Love. Tapahtumapaikkana on nimen Rooma, johon sijoittuu neljä limittäin kerrottua romanttista tarinaa. Kulissit ovat komeat, näyttelijäkatras on nimekäs eikä vain amerikkalainen, dialogi nasevaa, ideat oikeastaan aika mainioita... Valitettavasti elokuva haahuilee turhan paljon. Se ei yllä lähellekään Altmanin tai Scolan vastaavien ensemble-elokuvien tehoa vaan jää irrallisten, sinänsä kyllä ihan kelvollisten kohtausten ja erikoisuuksien sarjaksi. To Rome with Love pyrkii maustamaan keitostaan absurdilla semifantasialla, niin kuin konttorirotan tavallisuudellaan saama supertähtiasema tai Alec Baldwin äreänä parisuhdeomanatuntona. Yksi tarinoista puolestaan on nostettu suoraan Felliniltä. Koko elokuva jää oudon mielenkiinnottomaksi, vaikka ainekset olisi paljon enempään. On siinä silti oma viehätyksensä, samaa leppoisaa ja hyväntuulista juohevuutta kuin klassisessa italialaiselokuvassa.

Mike Nichols: Miehuusvuodet. John Cassavetes: Minnie & Moskowitz

Mike Nicholsin ohjaama, Jules Feifferin kirjoittama Miehuusvuodet (Carnal Knowledge, 1971) on vahva elokuva heikoista miehistä. Se seuraa kahden miehen tarinaa 1940–60-lukujen Yhdysvalloissa, ja nimenomaan heidän naiskuvioitansa. Romantiikasta ei ole tietoakaan. Kaikki on peliä, harkittuja siirtoja toisensa jälkeen, kyvyttömyyttä asettumaan muiden asemaan omia tarpeita pidemmälle. Miehuusvuodet on kylmä ja alakuloinen elokuva. Se etenee katkelmallisesti, tiukoin rajauksin niin draamassa kuin kuvissaan ja katselee hahmojaan yhtä kaukaa kuin kamera kuvaa heitä läheltä. Nicholsin ohjauksessa on herkkyyttä ja italialaiskuvaaja Giuseppe Rotunnon jäljessä oivalluksia, joiden kanssa heikompilahjainen olisi uponnut suohon heti alussa. Jack Nicholson ja Art Garfunkel ovat hienon eriparinen kaksikko; heidän lisäkseen myös Candice Bergen ja Ann-Marget tekevät hienot roolit.

Samanlaista komeaa näyttelijätyötä täynnä on John Cassavetesin Minnie & Moskowitz (1971). Gena Rowlands ja Seymour Cassel esittävät kahta elämässään pientareen puolelle eksynyttä kulkijaa. Hienoiten pääsevät kuitenkin irrottelemaan pikkuosissa Timothy Carey ja Val Avery, joissa on maanista voimaa. Cassavetes ohjaa elokuvaansa läheltä näyttelijöitä, mutta antaa näiden roolihahmoille tilaa olla aitoja. Pienellä rahalla tehty Minnie & Moskowitz ei prameile ulkoasullaan tai teknisillä tempuilla, mutta ymmärrys ihmisestä ja rosoisen realistinen kuvaus riittävät pitkälle. On ihme, että ihmiset kykenevät ylipäänsä kohtamaan toisensa tai ymmärtämään tunteitaan.

Chris Nahon: Kiss of the Dragon. Marco Mak: Xanda

Kiss of the Dragon (2001) on nimeään myöten geneerinen vuosituhannen vaihteen toimintaelokuva. Se ei silti ole täysin vailla viehätystä. Osasyy siihen saattaa olla, että elokuva on keitetty kasaan hyvin moninaisista aineksista. Elokuva perustuu pääosaa esittävän kiinalaisen Jet Lin tarinaan, jonka perusteella ranskalainen tuottaja Luc Besson yhdessä amerikkalaisen Robert Mark Kamenin kanssa on työstänyt käsikirjoituksen. Ohjaaja puolestaan on ensikertalainen Chris Nahon, ranskalainen hänkin. Tarina on pelkkä mutkikas tekosyy ryminälle, klassinen väärä mies -variaatio. Toiminta puolestaan pyrkii realismiin – ainakin verrattain – joten vaijeriakrobatiaa ei juuri nähdä. Pari ihan mainiota taistelua Jet Lille kuitenkin suodaan (potkulaudan käytöstä kiitoksia), ja ideaa akupisteitä hyödyntävästä kamppailulajiekspertistä käytetään näppärästi. Muina tarinan pelinappuloina ovat Bridget Fonda yllätävänkin herkkävireisesti esittämä prostituoitu ja Tchéky Karyon, joka lähinnä huutaa koko ajan. Amerikkalainen rahoitus näkyy valitettavasti siinä, että niin kiinalaiset kuin ranskalaisetkin puhuvat kaikki englantia. Ainakin aksentit ovat aidot.

Xanda (2004) sen sijaan on ihan ehtaa Hongkong-mättöä, vaikka Rockyjen vaikutus onkin ilmiselvä. Marco Makin ohjaama elokuva on perinteikäs altavastaajasta mestariksi -urheiluelokuva, lajina xanda eli sanda eli kiinalainen potkunyrkkeily. Köyhä maalaisserkku, kung fu -mestari, saapuu suurkaupunkiin ja päätyy hippasille sandamestarin kanssa. Siinä sivussa läheiset saavat pahasti päihinsä, ja sankarin kunnia vaatii otteluita. Kung fun kauneus melkein saa vaihtua tosimiesten tehokkuuteen. Siinä sivussa saadaan treenimontaašeja ja romanttisia takaumia ja romanttisia montaašeja kuin katsottaisiin Team Americaa. Otteluissa on tyylittelyä, joka on velkaa länsimaisille nyrkkeilyelokuville, mutta hongkongilaisten kamppailusisarustensa kikkailu siitä puuttuu lähes kokonaan. Tarina on ennalta tuttu ja naiivikin, mutta toteutuksessa on paljon tyylikästä. Olen taatusti vähemmistössä, mutta minä aloin hyvin nopeasti välittää päähenkilöstä ja toivoa hänen voittoaan.

Elmo Nüganen: Nimet marmoritaulussa. Tanit Jitnukul: Kunpan

Nimet marmoritaulussa (Nimed marmortahvlil, 2002) on monella tapaa mielenkiintoinen elokuva. Ensinnäkin se on virolainen, eikä meillä Suomessa vieläkään tunneta sikäläistä elokuvaa lainkaan. Toiseksi se on virolais–suomalainen yhteistuotanto ja sellaisenaan rinnastuu vuosituhannen vaihteen kotimaisiin sotaelokuviin. Kolmanneksi se perustuu Albert Kivikasin romaaniin, jolla on ymmärtääkseni keskeinen asema virolaisessa patriotismissa. Ja patriotismissa sitten löytyykin. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa Virokin itsenäistyi mutta sai heti Neuvostoliiton kimppuunsa. Joukko nuoria miehiä osallistuu vapaaehtoisina puolustamaan nuorta maataan. Elokuva valmistui kymmenisen vuotta uuden itsenäistymisen jälkeen, ja on helppo ymmärtää sosiaalinen tilaus tällaiselle kertomukselle. Yhtä lailla nykyinen maailmantilanne luo tarinalle omanlaisensa hehkun. Valitettavasti se tarina ei ole kummoinen, ja muutenkin elokuva jää latteaksi ja hengettömäksi – ainakin ellei kykene sijoittamaan omia kansallistunteitaan tapahtumien pyörteeseen. Ehdottomasti paras puoli elokuvassa on sen historiallinen miljöö etenkin alkupuolella. Näyttelijöistä ei kannata mainita kuin Priit Võigemast jonka busterkeatonmaisia kasvoja katselee mielikseen.

Kunpan (2002) perustuu thaimaalaiseen kansantarinaan suuresta sotasankarista. Elokuvan kerronta muistuttaakin eeppistä runoa, jossa tapahtumat kerrotaan viitteellisesti, lyhyin väläyksin. On tietysti makuasia, sopiiko tapa elokuvaan. Kunpan on katsojasta riippuen joko kömpelö ja muodoton tai sitten eksoottinen. Vailla elokuvallisia avuja se ei missään nimessä ole, sillä etenkin kuvaus on kaunista ja tunnelmallista. Tarina itsessään on kuvaus miehestä, joka alkaa uikuttaa aina, kun hänen "kunniaansa" loukataan. Onneksi mukana on yliluonnollisiakin elementtejä, niin kuin manuaaliabortoitu tappajasikiö. Kunpania on paras katsoa ajattelematta sen suuremmin ja nauttien sen kuvavirrasta.

Emanuele Crialese: Terraferma. Aki Kaurismäki: Le Havre

12 vuotta ilmestymisensä jälkeen Emanuele Crialesen Terraferma (2011) on edelleen ajankohtainen. Se kertoo 19-vuotiaasta saarelaispojasta, joka ei halua muuttaa mantereelle äitinsä mukana vaan jatkaa kalastamista merelle kadonneen isänsä aluksella. Eräänä päivänä kalastajat kohtaavat merellä pakolaisjoukon ja pelastavat mereen pudonneet kyytiinsä. Mukana on viimeisillään raskaana oleva nainen. Virkavalta ei semmoisesta pidä vaan tekee pakolaisten auttajien elämästä vaikeaa. Elokuva rinnastaa pakolaiset turisteihin parilla tehokkaalla kuvalla; ovat toivotut tulijat, joilla on mukanaan rahaa, ja ovat ne muut. Terraferma ei yritäkään olla alleviivailematta sanomaansa mutta ei myöskään ole naiivi, imelä, romantisoiva. Sen on tarkoitus herätellä (länsimaista) katsojaa siihen, mikä on todellisuutta Välimerellä. Sellaisenaan se ei ole vanhentunut lainkaan. Kauniit kuvat kirkkaasta merestä ja sinisestä taivaasta ovat rajussa ristiriidassa inhimillisen toivottomuuden ja välinpitämättömyyden kanssa.

Vuonna 2011 myös Aki Kaurismäki tapaili samoja teemoja mutta eri sävellajissa ranskankielisellä Le Havrellaan. Kaupungin satamasta löytyy viikkoja siellä seissyt kontti täynnä pakolaisia. Heistä eräs nuori poika karkaa poliiseilta ja päätyy ystävystymään paikallisen kengänkiillottajan kanssa. Tämä ottaa auttaakseen poikaa, vaikka rikospoliisi onkin kytiksellä. Le Havre on ihan yhtä humaani ja pienen ihmisen puolella kuin mikä tahansa Kaurismäen elokuva. Toisaalta siinä on jo Suomi-trilogiasta tuttua satumaisuutta, joka oikeissa käsissä ei ole mautonta vaan pikemminkin vapauttavaa; hyvä että edes elokuvissa jne. Le Havren käsikirjoitus on tuntunut minusta aina jotenkin löysemmältä kuin Kaurismäelle tavallista on, mutta tällä katselukerralla tuntui siltä, että vaikutelma johtuu vain vieraasta kielestä. Le Havre on hyvin harkittu elokuva, niin ulkonäöltään, tyyliltään kuin sanottavaltaankin. Niin kuin se yksityiskohta, että tilanteen pelastaa trollipeikon näköinen vanha rokkari.

Roland Joffé: Captivity. Michael Haneke: Funny Games

Roland Joffé aloitti uransa parilla komealla mestariteoksella ja sukelsi sitten syvälle suohon. Yksi upottavimmista silmäkkeistä oli kauhuelokuva Captivity (2007). Silloinkin suurin syy oli tuottajissa, jotka halusivat muuttaa kidnappausjännärimuodikkaaksi kidutuspornoksi. Suomalainen julkaisu sisältää alkuperäisen, vähemmän kidutusta sisältävän version, joka tuntuu nettikommenttien perusteella olevan se parempi. Ei se näinkään ole kummoinen. Kaapattua mallia pidetään vankina kopissa, ja samaan aikaan poliisi yrittää löytää hänet. Pian selviää ettei hän ole ainoa. Tällaisenaankin kyse on halvasta Saw- ja Hostel-kopiosta; Selviytyjät Kellarista, siis. Tapahtumia yritetään perustella pintapuolisella julkkiskritiikillä, mutta kaiken kaikkiaan elokuvaa jää pelkäksi pinnaksi. Joka ei sekään nouse paljon hyvin tehdyn harrastelijamaisuuden yläpuolelle. Joffé tekee kyllä ihan kohtuullista työtä, mutta käsikirjoitus on ontto, ja kaikki vieläpä nähdään ällöttävän värifiltteröinnin läpi.

Michael Haneke filmasi Funny Gamesinsä ensin Itävallassa 1997 ja kymmenen vuotta myöhemmin USAssa kuva kuvalta. Silti alkuperäisessä on enemmän potkua. Ylemmän keskiluokan idylli katkeaa (niin kuin Händelin ooppera Naked Cityn noiserockilla alkutekstien aikana), kun kaksi nuorukaista ottavat kolmihenkisen perheen vangikseen ja leikittelevät näillä ihan pelkästä sadismin ilosta. Elokuva voi katsoa protokidutuspornonakin, mutta yhtälailla se on kommentaari meistä, jotka altistamme katsojina itsemme toistuville väkivaltafantasioille. Haneke ei anna unohtaa, että olemme osallisia. Hän käyttää odotuksiamme, toiveitamme ja totunnaisia katsomistapojamme meitä itseämme vastaan. Toisaalta Funny Games leikittelee genreodotuksilla, toisaalta rikkoo ne kaikki. Katsoja tietää, miten "asioiden kuuluu mennä", ja tuntee itsensä petetyksi, kun odotuksiin ei vastatakaan. Takaisinkelauskohtaus tekee joka kerta pahaa; samoin pitkinä otoksina toteutettu suvantovaihe ennen finaalia. Ja sitten on tietysti yhteiskunnallinen kerrostuma: keskiluokka telkeää itsensä huviloihinsa ja saa maistaa ihan omia golfmailojaan.

Sean Penn: Kunniasanalla. Pekka Lehto: Game Over

Sean Pennin Kunniasanalla (The Pledge, 2001) alkaa huiman kauniilla montaašilla, jonka taustalla soi Klaus Badeltin ja Hans Zimmer aivan yhtä kaunis, folksävyinen musiikki. Surullisenkaunis tunnelma ja verkkainen jännite säilyy koko elokuvan ajan. Eläköityvä poliisi saa viimeisenä tehtävänään kertoa pariskunnalle, että näiden pikkutyttö on löydetty pahoinpideltynä ja tapettuna. Hän vannoo selvittää tapauksen. Lupaus jää vaivaamaan eläkepäiviäkin ja kasvaa pakkomielteeksi. Pennin ohjaus on periaatteessa sujuvaa ja perusvarmaa Hollywoodia, mutta hänellä on oma tyylinsä, joka näkyy yksityiskohdissa. Kamera zuumaa tavalla, joka tuo mieleen pikemminkin 1970-luvun kuin uuden vuosituhannen; silloin tällöin päähenkilön sisäinen liikehdintä välittyy katsojalle nopeina välikuvina ja korostettuna äänimaailmana. Ainoa selvä kauneusvirhe on Benicio del Toron kehitysvammainen intiaani, jossa on liikaa sketsihahmoa. Jack Nicholson pääosassa sen sijaan on ihailtavan hillitty, hänelle tyypilliset maaniset maneerit tulevat pintaan vasta lopussa. Harmi että Penn on ollut melko harvakseltaan ohjaajanpenkillä. Toivottavasti hän tekee eastwoodin ja alkaa nyt yli kuusikymppisenä kultakautensa.

Pekka Lehdon true crime -elokuva Game Over (2005) menee suoraan asiaan. Lähtötilanne on tiivistetty ennen kuin alkutekstit ovat ohitse. 2001 tapahtuneeseen, niin sanottuun Heinojen kaksoismurhaan perustuva elokuva dramatisoi tapahtumat, joiden tuloksena nuorisojoukko päätyy tappamaan liikemiehen vaimoineen. Lehdon näkemys on katkelmallisesti etenevä, tunkkaiselta tv-tuotannolta näyttävä pökäle. Tai ehkä ongelma on pikemminkin William Aldridgen käsikirjoituksessa, jota kiinnostaa lähinnä itse murha, eivät esimerkiksi siihen johtaneet syyt. Lehto kyllä käyttää monenlaisia elokuvallisia keinoja, mutta toisaalta henkilöohjaus on vähän niin ja näin. Reino Nordin on (jostain syystä...) luonteva itseään täynnä olevana rikkaan perheen kersana, mutta muut lähinnä larppaavat hahmojaan ihan kivasti. Nyt Game Over jää kuin dokudraaman näyteltyjen osuuksien ohimarssiksi. Jossain siellä on tarina, mutta en oikein jaksa kaivaa sitä esiin kaiken musavideoestetiikan seasta.

David Moreau & Zavier Palud: The Eye. Andrew Douglas: The Amityville Horror

00-luvulla amerikkalaiset tykkäsivät tehdä uusia versioita itäaasialaisista kauhuelokuvista. Trendin jälkijunaan kuuluu David Moreaun ja Xavier Paludin The Eye (2008). Siinä viulisti, joka on lapsena sokeutunut onnettomuudessa, saa näkönsä sarveiskalvon siirron ansiosta takaisin. Paranemisvaiheen epäselvässä sumeudessa hän alkaa nähdä myös kummituksia. Yksinkertaisista lähtökohdista voi edetä moneen suuntaan. Valitettavasti The Eye valitsee keskinkertaisuuden. En ole nähnyt alkuperäistä hongkongilaista elokuvaa, mutta uskallan silti sanoa, että uusioversio on heikompi. Kauhutehot nojaavat lähinnä halpoihin hyppysäikkyihin, joskin loppupuolella meno hieman ryhdistäytyy (ennen kuin menee taas hölmöksi). Lisäksi elokuvan vahvasti painottama seikka, että päähahmo kuormittuisi näkyvien asioiden tulvasta, on naurettava. Eikö muka viisivuotiaana sokeutunut olisi ikinä nähnyt kaljua ihmistä? Asiaa ei auta Jessica Alban tulkinta, joka ei yritäkään olla todenmukainen (ei hän silti niin huono ole kuin väitetään). Tällaiset ovat tietysti sivuseikkoja eivätkä aasialaisissa elokuvissa edes häiritseviä, mutta amerikkalaisissa, jotka muuten pyrkivät näennäiseen realistisuuteen, ne syövät uskottavuuden kaikelta muultakin.

Uusintafilmatisointi on myös Andrew Douglasin ohjaama The Amityville Horror (2005), joka perustuu 1970-luvun hittielokuvaan, joka perustuu hittikirjaan, joka on perustuvinaan tositapaukseen. Alkuperäinen oli kehno (huolimatta kaikista jatko-osistaan), eikä uusi ole sen kummempi. Vuonna 1974 häiriintynyt nuorimies ampui perheensä kotonaan. Vuotta myöhemmin taloon muutti Lutzin perhe. Tähän asti kaikki on totta. Jatko perustuu isä-Lutzin hyvin myyneeseen tarinaan talon kummituksista. Arkkityyppinen aavetalotarina on tietysti hölmö muttei ollenkaan niin typerä kuin sen maine on; Hohto Lite. Sopivassa mielentilassa (esim. juhannuksen laskuhumalassa) se on ihan pätevä genrensä edustaja ja hauskaa viihdettä.

Luettua: toukokuu 2023

Jorge Luis Borges: Omaelämäkerta. 1899–1970 (Autobiographical Essay, 1970). [Rajamäki] 2018: Aviador. 125 s. Suom. Pentti Saaritsa.

Jorge Luis Borgesin Omaelämäkerran alkuperäinen nimi on suomennosta kuvaavampi. The New Yorkerissa vuonna 1970 ilmestynyt Autobiographical Essay on nimenomaan Borgesin esseemäinen katsaus menneeseen, ei varsinainen elämäkerta saatikka muistelmat. Sellaisena se kuitenkin on monin verroin sujuvampi ja nautittavampi kuin suurin osa kirjoittajan oman elämän kronikoinneista. Borges keskittyy siihen, mikä häntä elämässään puhuttelee, välittämättä liikaa kokonaisuuden tasapainoisuudesta tai yleisön odotuksista. Ihan niin kuin hän on tehnyt lähes kaikessa proosassaan. Niinpä hän antaa paljon aikaa ja tilaa vanhemmilleen ja tovereilleen sekä kirjailijan uransa kömpelöille alkuyritelmille pikemmin kuin onnistumisille. Kaiken hän kirjoittaa kepeän toteavasti, koko ajan huumorin siinä sivussa muistaen.

Harmi että niin nautittava sisältö on pakattu niin rumiin kuoriin. Olen viimeinen haukkumaan kenenkään kansitaidetta, mutta Aviadorin kanteen valitsema ruskehtava rantu ei oikein kyllä houkuttelekaan. Onneksi näin kirjastossa ensin selkämyksen. Sisäsivujenkin taitto tuntuu halvalta, kun iso fontti tuo mieleen selkokirjat. Tämmöinen on kuitenkin turhaa nillitystä. Borgesia ei voi koskaan suomentaa liikaa.

Allen Ginsberg: Huudon jälkeen. Runoja 1972–1992. Turku 1999: Sammakko. 59 s. Val. & suom. Markku Into

En voi sanoa pitäväni Allen Ginsbergin lyriikasta. Tiedostan kyllä sen merkityksen ja voin ainakin osittain tavoittaa syyn, miksi niin moni Yhdysvaltain ulkopuolellakin on vaikuttunut siitä aikanaan (ja vieläkin). Silti.

Ginsbergin runous on täyttä – mutta ei merkityksistä tiheää vaan pikemminkin täynnä niin kuin varasto on, kun sinne vuosien mittaan kertyy rompetta joka viskataan minne sattuu mahtumaan. Hänen kuvajononsa tuntuvat teennäisiltä, nimien pudottelunsa poseeraukselta. Ei liene sattumaa, että "Huuto on hänen kuuluisin runonsa, koska ainakin minulle tulee hänen teksteistään sellainen olo, että minulle huudetaan. Käsketään heräämään ja tajuamaan asiat. "Wake up, man! Educate yourself!" Ja niinhän Ginsberg varmaan haluaakin. Hän on etupäässä lavarunoilija, jonka runot on tarkoitettu ääneen luettaviksi, ehkäpä ihan huudettaviksi. Se taas on henkilökohtainen mieltymykseni, etten ole koskaan erityisemmin pitänyt sellaisesta.

Toisaalta, mitä vanhemmaksi Ginsberg käy, sitä enemmän alan arvostaa hänen tekstejään. Huudon jälkeen -kokoelmaan (Sammakko 1999) on valikoitunut etenkin 1970-luvun tekstejä, mutta kun päästään seuraavalle vuosikymmenelle ja kirjottaja alkaa rauhoittua, löydän äkkiä paljonkin kaikupintaa. Ehkäpä se on sisälläni asuva, alati kuolemaan valmistautuva vanhus, joka kokee silloin samaistumisen hetkiä.

Jorge Luis Borges: Haarautuvien polkujen puutarha. Esseitä, juttuja, tarinoita. Porvoo–Helsinki–Juva 1993: WSOY. 285 s. Val. & suom. Matti Rossi. 2. p. – Ilmestynyt alun perin 1969.

Jorge Luis Borgesin tekstien suomennosvalikoima Haarautuvien polkujen puutarha kuului lukioikäisen minun elämyslukemistoon. En silti uskoakseni (vaikka kyllähän minä tiedän, sillä kaikki on ylös kirjattua) ole lukenut sitä aiemmin kokonaan kuin kerran. En ehkä osittainkaan. Mutta tykkäsin ajatella, että se on minulle tärkeä kirja. Ei minkään ulkoisen statuksen vuoksi – sillä kenenkäpä kanssa meidän kulmillamme olisi voinut kirjallisuudesta puhua – vaan henkisen. Oli mukava tietää, että on lukenut Borgesia. Vaikka en minä siitä kai juuri mitään ymmärtänyt. Olin teollisuuskauppalan työläisvesa. Ymmärtänenkö vieläkään, vaikka kuinka pakottamalla olen pakottanut itseni kouluja käyneeksi humanistiksi.

Borges on tunnetusti hämmentävä kirjailija. Hän hämmentää paitsi lukijaa myös tekstilajeja, kirjoittamisen tyylejä, todennäköisesti itseäänkin aika ajoin. Haarautuvien polkujen puutarha sisältää niin "fiktiota" kuin "faktaakin", novelleja ja esseitä, mutta tämmöiset rajankäynnit ovat Borgesin tapauksessa turhia. Vain harvoin tekstin lajin erottaa selvästi, eikä silloinkaan saa olla liian varma. Asiallinen kirjallisuusessee lainaa yhtäkkiä täysin tekaistua lähdettä (joka otettiin niin tosissaan, että eräs suomalainen äidinkielen oppikirja toisti väitteen totena vielä 2000-luvulla), ilmiselvä fiktio viittaa laajaan pohjakirjallisuuteen, joka on olemassa tai ei ole, teksti voi olla pelkkä lainaus laimeita toisen käden anekdootteja... Borges leikkii koko ajan lukijan kanssa.

Borgesin proosa on yhtä aikaa oppineen jutustelevaa, kuivakan akateemista ja täynnä runollisia oivalluksen mahdollisuuksia. Se vaatii lukijalta alati valpasta mieltä, sen verran pohjasivistystä, että voi kuvitella tietävänsä jotain ennen kuin Borges korjaa harhan, ja roimasti valmiutta itseironiaan, kun tajuaa tulleensa taas huijatuksi johonkin aivan muuhun kuin mihin oli varmana astumassa.

Katsottua: toukokuu 2023

Federico Fellini: Cabirian yöt. Pier Paolo Pasolini: Sikolätti

Jos pitäisi mainita ohjaaja, jonka elokuvien ääressä tuntee syvintä onnellisuutta, niin valintani olisi varmaankin Federico Fellini. Cabirian yöt (Le notti di Cabiria, 1957) kuuluu ehdottomasti hänen sielulle hyvää tekeviin elokuviinsa. Jonkun toisen käsissä tarina prostituoidusta, joka haluaisi vilpittömästi parempaa elämää ja joka kuitenkin joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään, olisi synkkä ja surkea. Fellini kuitenkin onnistuu puhaltamaan siihen sellaista ymmärrystä ja myötäeloa, että katsoja pakostakin haluaa Cabirialle vain hyvää. Iso osa ansioista kuuluu toki myös nimihenkilöä esittävälle Giulietta Masinalle, jonka varassa elokuva elää ja hengittää. Hänen karismansa ottaa kuvan joka kohtauksessa haltuun tavalla, johon törmää hyvin harvoin. Se on lumoutumista kaikkein pyyteettömimmässä ja epäseksuaalisimmassa merkityksessään. Cabirian yöt on elokuva inhimillisestä luottamuksesta ja uskosta parempaan. Semmoisia saisi olla enemmänkin.

Jos olo alkaa tuntua liian pehmoiselta, on sitten Pier Paolo Pasolinin aika. Harva ohjaaja onnistuu saamaan aikaan minussa yhtä vaivaantuneen olon. Enkä nyt ajattele vain Salóa. Jopa Elämän trilogia onnistuu hämmentämään. Sikolätti (Porcile, 1969) ei ole läheskään paras Pasolinin elokuva, mutta tehokas se on. Se kertoo kahta rinnakkaista tarinaa. Toisessa tulivuoren juurella kehittyy jossain menneessä ajassa kannibaalien heimo. Tarina kerrotaan lähes täysin ilman vuorosanoja pitkissä, usein käsivaralla filmatuissa kuvissa. Toinen tarina puolestaan rakentuu hyvin vahvasti nimenomaan dialogin varaan. Eikä minkään elävän vuoropuhelun vaan hyvin teatraalisen, korostetun teennäisen. Se kertoo Hitlerin näköisen teollisuuspomon pojasta, jolle ei kelpaa hänelle kaavailtu, vasemmistoaktiivimorsian, koska hän käy mieluummin rakastamassa sikoja. En väitä ymmärtäväni, mitä kaikkea elokuva haluaa sanoa, mutta kyydin epämukavuudesta on nautittava.

Alejandro Jodorowsky: The Holy Mountain

Neljäkymmenvuotispäiväelokuvakseni valikoitui samalla vuoden sadas katsomani, Alejandro Jodorowskyn The Holy Mountain (La montaña sagrada, 1973), joka puolestaan sai ensi-iltansa aikalailla tasan viisikymmentä vuotta sitten Cannesissa.

Holy Mountain mainitaan usein psykedeelisenä, surrealistisena, järjettömänäkin. Totta kyllä, sen vuolas kuvavirta ja mielikuvitukselliset assosiaatiot tuovat mieleen surrealistit, etenkin Buñuelin elokuvat. Totta kyllä, niin ohjaaja kuin hänen näyttelijänsäkin nappailivat happoa ja sieniä elokuvan tekoaikana. Totta kyllä, järkeä on vaikea nähdä, jos ei tunne koodistoa jolla elokuva operoi. En väitä minäkään tuntevani mutta tunnistan kyllä sen olemassaolon. Jodorowsky yhdistelee Holy Mountainissa esoteerista kuvastoa ja symboliikka yleisemmin tunnettuihin uskonnollisiin merkkeihin. Se kyseenalaistaa toden olemusta jatkuvasti mutta etenkin lopussaan, jossa valaistuvat hahmot tunnustavat olevansa osa elokuvaa. Yhtä lailla Jodorowsky hyödyntää alitajuntaa ruokkivia näkyjä, seksuaalisuutta ja suggestiivista värimaailmaa ja liikettä.

Samalla hän osoittaa suvereenia taidemuodon hallintaa. Holy Mountain on harvinaisen puhdasta elokuvaa, joka tähtää pikemminkin katsojakunnan kollektiiviseen tiedostamattomaan kuin tietoiseen narratiivinnälkään. En yllättynyt kuullessani, että kaikista elokuvantekijöistä Jodorowsky nosti korkeimmalle Fellinin. Heillä on samaa inhimillisen täydellistä läpiluentaa, jossa stimuloidaan aisteja samalla kun kaivellaan esiin psyyken hermopäitä. Fellinillä se tapahtui jonkinlaisen psykologis–kulttuurin viitekehyksen kautta, Jodorowskylla salatieteellisen.

Tai sitten Jodorowsky vain valuttaa katsojan silmille suloisia tyhjyyksiä niin kuin minäkin tässä koko ajan teen.

Mike Newell: Rakkautta koleran aikaan. Jon Jones: Northager Abbey

Rakkautta koleran aikaan (Love in the Time of Cholera, 2007) kertoo kolumbialaisesta pölvästistä, joka rakastuu nuorena miehenä 1800-luvun lopussa, ja vaikka rakkauden kohde muuttaa pois menee naimisiin ja lisääntyy, mies, joka näyttää Groucho Marxin ja Teuvo Pakkalan rakkaushedelmältä, ei osaa päästää irti. Hän kuitenkin sublimoi pakkomielteensä jokaisen muun vastaantulevan naisen kellistämiseen viidenkymmenen vuoden ajan, ja Shakiran laulaessa taustalla saippuoi ihmissuhdeooppera niin, ettei vaahdon alta tahdo erottaa sävyjä. En kyllä muista, että pohjalla oleva Gabriel Garcia Marquezin romaani olisi ihan semmoinen... Kaunis elokuva se on, ja epookki on rakennettu huolella. Valitettavasti muuten Rakkautta koleran aikaan on tasapaksu ja ikävän mitätön elokuva. Javier Bardem on pääosassa parhaimmillaan hyvä mutta välillä jopa hän uhkaa kääntää roolinsa karikatyyriksi. Muut näyttelijät ovatkin sitten lähinnä TV:stä tuttuja, mikä vain korostaa telenovellamaisuutta. Ehkäpä brittiohjaaja Mike Newell olisi pitänyt korvata eteläamerikkalaisella tekijällä...

ITV:n sovitus Jane Austenin Northanger Abbeystä eli Neidosta vanhassa linnassa (2007, ohj. Jon Jones) onnistuu yllättävän hyvin tavoittamaan alkutekstin humoristisuuden. Roomaanien maailmaan uppoava nuori nainen astuu seurapiireihin, mutta joutuu huomaaman etteivät todelliset ihmiset edes 1800-luvun alun etiketin kahleissaan toimi kuten kirjoissa. Austenin kertomus parodioi ajan goottilaista romaania, mikä taso saavutetaan elokuvassa ääneen luetuilla katkelmilla Udolphosta ja Munkista ja dramatisoimalla pähenkilön kuvitelmia. Brittiläiset osaavat kuvata menneisyyden maailmojaan ja jokaiseen Austen-filmatisointiin kuuluvia tanssiaisia. Tv-tausta näkyy elokuvassa mutta brittien tapauksessa se ei ole ongelma. Sitä paitsi valkokangaselokuvaa pienempi budjetti tuo elokuvaan realistista rosoa tarkkaan koreografioidun suurreellisuuden sijasta.

Ismo Kiesiläinen: Emma. Normaaliperusviiva. Joonatanin evankeliumi. Meitä on käsiteltävä varoen

Ihmiskunnan viimeinen toivo -niminen ryhmä on erikoistunut turhia selittelemättömiin draamoihin. Kaikki sen elokuvat on ohjannut Ismo Kiesiläinen. Ihmisten välissä -julkaisu sisältää neljä elokuvaa sekä CD:llisen niihin sävellettyä musiikkia.

Lyhytelokuva Emma (2005) on surumielinen kertomus isästä, joka ilmeisesti lähestymiskiellon jälkeen kuvaa koulun pihalla leikkivää lastaan, sekä bussista, jonka kuskia häiriköivät teinit häiriköivät. Verkkaisissa ja tiukkarajaisissa kuvissaan Emma käsittelee muistamista ja kaipuuta kauniisti.

Samaa haikeutta on myös noin puolituntisessa Normaaliperusviivassa (2007). Se kertoo nuorukaisesta, joka lähtee etsimään ala-asteaikaista ihastustaan. Juuso Pekkisen esittämässä pojassa on sellaista vilpitöntä – paremman sanan puutteessa – mukavuutta, joka tekee hänestä erittäin sympaattisen. Ja vaikka elokuva kertoo sinänsä hyvin pienistä asioista ilman minkäänlaista suurentelua, ne kohoavat arkisen yläpuolelle. Jokainen pystyy samaistumaan pienten eleiden ja katseiden aiheuttamiin valtaviin tunteisiin.

Pekkinen on mukana myös vuoden 2008 Joonatanin evankeliumissa (samoin kuin Niina Koponenkin). Liki tunnin mittainen elokuva on edellisiä laveampi paitsi pituudeltaan myös sisällöltään. Se liittyy bergmanilaiseen ihmissuhteiden mahdottomuutta vatvovaan perinteeseen. Selkänojana on kirkollinen viitekehys. Keskiössä on nuoripari, jonka miehelle kehittyy sivusuhde ja nainen saa väärään numeroon tulleita uhkausviestejä vastaajansa. Joonatanin evankeliumi on hienosti hallittu ja vähäeleinen elokuva. Mainio kosketus on Terho Pursiainen papin roolissa.

Kolmeminuuttinen Meitä on käsiteltävä varoen (2004) on lyhyt väläys ilmeisen rakastuneesta parista, joka miettii, mitä he tekevät erottuaan. Se on tyyliharjoitus mutta viehättävä sellainen.

Teemu Villikka: The Beautiful Road to Albinbam. Juha Helminen: Plea. Kidutus

Kouvolalaisen Teemu Villikan ohjaama The Beautiful Road to Albinbam (2010) on, kuten nimikin antaa olettaa, elokuva matkasta. Elämäänsä pakeneva nuorimies saa kyytiinsä amerikkalaisen reissaajan. He lähtevät ajamaan kohti kuvitteellista Albinbamia, pitkin syrjä-Suomen soratietä. Kesäiset pellonlaidat näyttävät kauniilta kuten aina, mutta tarina laahailee paikoin. Villikan ohjauksessa on kyllä varmuutta ja ymmärrystä rytmin päälle, mutta käsikirjoituksessa on liikaa löysää. Aineksia ei riitä melkein puolentoista tunnin mittaan. Toisaalta parikymppisten harrastajien jäljeksi Albinbam on häkellyttävän hyvää ja väistää tekotaiteellisuudet, ja siinä on sydän paikoillaan. Vielä häkellyttävämpää itselleni oli tajuta, että yksi takaumajakso on kuvattu tiellä, josta tuli vain hetkeä kuvausten jälkeen kotikatuni kymmeneksi vuodeksi.

Lounais-Hämeestä ponnistanut Epicenter Productions taisi olla pitkälti yhtä kuin ohjaaja ym. Juha Helminen. 20-minuuttinen, englanninkielinen Plea (2010) alkaa sillä, kun nuori nainen herää tuntemattomasta paikasta, jossa äänestä päätellen kurkunpäänsä vaurioittanut jousimies lähettää hänet tappamaan kaljua kaapumiestä; ilmeisesti tässä ollaan olemassaolon peruskysymysten äärellä ja ihmisyyden perimmäisyyksiä koettelemassa. Teatterimainen lavastus, mystinen tarina, painokas replikointi vihjaavat ja lopun pitkä sotaäänien kollaaši osoittavat, että nyt on yritetty tehdä filosofista taidetta. Elokuva on kieltämättä kömpelö ja naiivi, mutta siinä on sentään joitain mainioita kuvallisia ideoita ja halua sanoa paljon.

Kidutus (2012) liikkuu eri tyylilajissa. Epärehellisesti vaurastunut mutta masentunut ohjelmoija saa asuntoonsa sähkömiehenä esiintyvän miehen, ja elokuvan nimi paljastaakin jo, missä merkeissä jatko sujuu. Mistään splatterista ei kuitenkaan ole kyse. Tunkeilija ottaa asunnon haltuunsa ja kuulustelee arkisen toimien seassa isäntäänsä työkalupakin kanssa. Hän ilmiselvästi kärsii itsekin, eikä ole pelkkä sadisti. Jere Marttila on aika hyvä kiduttajana, mutta melkein kaiken hänen luomansa uhkaavuuden mitätöi hömelö hissimusiikki. Kaiken kaikkiaan Kidutus on kuitenkin reilusti edeltäjäänsä parempi.

Paul Weitz: American Pie. James B. Rogers: American Pie 2

Seksikomedioita on ollut elokuvissa vuosisadan verran, mutta vuosituhannen vaihteessa hetken suosiossa oli erityisen paljon myötähäpeällä mässäilevä alalaji. En ole asiantuntija, mutta ehdottomasti American Pie oli genren keskeisiä teoksia.

Ensimmäisessä osassa (1999) on kyse perusasioista – miten paljon seksillä on statusarvoa ja miten siitä pitäisi päästä osalliseksi hinnalla millä hyvänsä – ja tyylilaji on farssi isolla ripauksella huonoa makua. Joukko high school -luusereita eli ihan normaaleja epävarmoja tyyppejä yrittää elää kulttuuristen odotusten mukaan ja yrittävät todistaa miehuuttaan. Tuloksena on kömpelyyttä, epätoivoa, turhaumia ja sitä myötähäpeääkin (vaikka paljon vähemmän kuin elämään jääneet avainkohtaukset antaisivat odottaa). Mutta sitähän se on itse kullakin ollut, vai... Kaiken hölmöyden alla on yllättävän paljon sydäntäkin. Eikä sitä hölmöilyäkään ole ihan kauheasti, vaan elokuva noudattelee lopulta hyvin perinteistä tarinankaarta. Kaikessa American Pien hahmojen epätoivoisessa epävarmuudessa on paljon samaistuttavaa. Enkä minä tietysti ole koskaan kieltäytymässä lapsellisesta pieruhuumorista. Toki paljon elokuvan naiskuvasta on vanhentunut, mutta toisaalta nimenomaan naiset ne vahvoja hahmoja ovat. Kaiken kaikkiaan ja loppujen lopuksi American Pie on kiltti, hyväntahtoinenkin teinikomedia, jossa on pari klassista, ihan syystä, kohtausta.

American Pie 2 (2001) jatkaa siitä, mihin ykkösessä jäätiin. Vuosi collegessa on takana, ja tyypit vuokraavat rantatalon bilekäyttööön, mutta entiset epävarmuudet eivät ole kadonneet mihinkään. Tässä osassa palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Vähän niin kuin kauhuelokuvissa: eka osa tarvitaan tarinan pohjustamiseen, mutta sitten päästään keskittymään varsinaiseen asiaan. Nyt ei sydäntä tarvita; muut elimet riittävät. Huumori on huonoa, ja Stiflerkin saa viimein kunnolla tilaa. Alkupuoliskon jälkeen kerronta lerpahtaa ja kokonaisuus ei tyydytä. Muutama kohtaus nousee jälleen yli kaiken muun (radiopuhelimet ja pikaliima), jokunen irtovitsi pääsee yllättämään, mutta muuten – eipä tätä tee mieli tämän enempää puolustaa.

Jesse Dylan: American Pie: The Wedding. Jon Hurwitz & Hayden Schlossberg: American Pie: Luokkakokous

American Pie: The Wedding (American Wedding, 2003) jatkaa amerikkalaisen elämänkaaren seuraavaan johdonmukaiseen vaiheeseen. Opiskelut on opiskeltu, joten on aika avioitua. Ja sehän nyt on pelkkä tekosyy yleiselle perseilylle (ja tavanomaiselle hääpelleilylle). Härskeimmät hetket ovat kiitettävän härskejä (pökäletryffeli on ihan jeba), vaikka niitä on edelleen aivan liian vähän, slapstickin määrää on lisäilty ja tyhjäkäyntipuhetta on hieman vähemmän. Paljon on kiittäminen Stiflerin hahmoa, joka on entisestään kärjistetty kaikentuhoavaksi tricksteriksi. Sarjan kolmannessa osassa on eniten särmää, mutta mutta –– odotan yhä sitä mauttomuutta, josta tämä piirakka on kuulu. Pitänee hyväksyä, ettei Tom Green ole näissä.

13 vuotta ensimmäisen elokuvan ja high schoolista valmistumisen jälkeen on Luokkakokouksen (American Reunion, 2012) aika. En ole nähnyt sen suomalaista kaimaa, mutta tuskin se kummempi on. Kolmikymppinen keskiluokka kerääntyy vanhoille kulmille fiilistelemään vanhenemistaan. Ja lukiotyttöjä. Etenkin Stifler. Joku saisi tehdä vakavan psykologisen draaman, jossa seurataan 50-vuotiasta Stifleriä. Ja silti hän on elokuvan sympaattisin hahmo (ehkä isää lukuun ottamatta), ainoa joka on reilusti oma itsensä, kun kaikki muut yrittävät larpata aikuista. Huonoa huumoria yritetään repiä aiheista, jotka eivät ole räävittömiä vaan pikemminkin vaivaannuttavan niljaisia. Semmoisia kultakäätykaulaisen enon juttuja.

Pakko sanoa, että olen pettynyt American Piehin. Kiltti ja turvallinen, muutama kokkare joukossa. Jotenkin tuntuu, että tuskinpa suoraan DVD:llä ilmestyneet spin-offit ole sen kummempia... Senkin sanon, että jollain kummalla tapaa sarjan tyypeistä alkaa välittää, ainakin näin kerralla katsottuna. Heidän kohtalonsa tuntuu ihan vähän haikealta nelososan lopussa.

Steve Rash: American Pie Presents: Band Camp. Andrew Waller: American Pie Presents: Beta House

Kolmen varsinaisen osan jälkeen American Pie jatkoi suoraan DVD:llä ilmestyneillä spin-offeilla. Niistä ensimmäinen oli Band Camp (2005), jossa seurataan muun muassa Stiflerin pikkuveljeä. Toisin sanoen Stifleriä ilman Sean William Scottin palkkaa. Muita kierrätettyjä hahmoja ovat Jimin isä ja Sherminator. Tarinassa pikku-Stifler, koulukiusaaja par excellence, lähetetään lusimaan orkesterileirille. Kapinallisena molopäänä hän ottaa mukaansa Jännittäviä VakoiluVempeleitä, jotta voi kuvata piilokamerajynkkyä. Tulos on Disney Channelia murrosiässä; Hannah Montanaa paskat housuissa. Kenellekään yli 13-vuotiaalle elokuvan ei pitäisi antaa mitään, ja sitä nuoremmille sitä ei saisi näyttää. Kenelle se siis on tehty? Ilmeisesti minulle. Band Camp on itse asiassa niin typerä, etten ihmettele, vaikka sillä olisi jokin kumma Reddit-kultti. Hassua kyllä, se on tähän mennessä sarjan törkein osa; siinä kohtaa kun aurinkorasva korvataan itsepuristetulla munavoilla, ollaan jo lähellä suolisattumia vanhemman Stiflerin hampaanväleissä.

Kolmas spin-off, Beta House (2007), jatkaa samalla linjalla. Fuksi (yksi Stifler taas) saapuu collegen asuntolaan ja kaikkialla on kutevia ihmisiä. Näin se koulutus toimii. Ollaan vankasti Delta-jengin jalanjäljissä. Esikuva on tunnistettavissa häkellyttävän selvästi: Blutokin on oma itsensä nimeä lukuun ottamatta. Ja kieltämättä huumori on melkein samalla absurdilla tasolla. Ero on lähinnä siinä, että tolvanoiden pahin uhka ei enää ole urheilijat vaan nörtit. Aika käytetään lähinnä jörnimiseen ja pämppäilyyn. Samoin käsikirjoitus. Jos Delta-jengi ei olisi tuttu, tämä elostelu voisi olla huvittavampi. Olisikohan John Landis tehnyt ihmeitä Stiflerin suvun saagan parissa? Typerähän se tämäkin on, mutta se tiedostaa asian.

Hämmentävää, että kaikista American Pie -otsikon alla ilmestyneistä elokuvista hauskimmat (siis yksinkertaisesti typerimmät) ovat nämä jämäleffat. Se kertoo todennäköisesti enemmän minusta kuin elokuvista.

Paris, je t'aime. New York, I Love You

Paris, je t'aime (2006) ja New York, I Love You (2008) ovat antologiaelokuvia, jotka sisältävät joukon nimikkokaupunkiin sisältyä (rakkaus)tarinoita. Pariisissa tapahtuu 18 lyhytelokuvaa, New Yorkissa 10. Elokuvien ohjaajat ovat laajalti ympäri maailmaa ja tyylilajitkin moninaiset. Mitään valtavia irtiottoja ei tehdä (ehkäpä Vincenzo Natalin sanatonta vampyyriromanssia lukuun ottamatta), mutta varsinkin Pariisin tarinat vaihtelevat ilahduttavan paljon aina vähäeleisestä realismista absurdeihin miimikoihin. New York saa paljon tasaisemman kattauksen – lieneekö sattumaa, että juuri ne kaksi segmenttiä, joissa puheen rooli oli minimaalinen, leikattiin testiyleisön reaktioiden vuoksi pois?

Jotkut ohjaajat käyttävät tilaisuutta teknisiin kokeiluihin (Alfonso Cuarónin yhden otoksen elokuva), jotkut hyödyntävät erikoisefektejä (tosin hyvin, hyvin harva), amerikkalaiset tykkäävät puhua seksistä (ja puhua ylipäänsä). Pariisissa tarinoida nivoo yhteen vain säästeliäät välikuvat kaupungista, mutta New Yorkissa on käytetty sidostarinaa, mikä tuntuu jotenkin halvemmalta.

Ylipäänsä nämä kaksi ovat paitsi mielenkiintoisia kokeiluja myös parhaimmillaan aidosti korkealaatuista ja koskettavaa elokuvaa. Harmi ettei jatko seurannut – kaupunkeja olisi kyllä riittänyt.

Gustave de Kervern & Benoît Delépine: Louise–Michel. Martin Provost: Séraphine

Gustave de Kervernin ja Benoît Delépinen kirjoittama ja ohjaama Louise–Michel (2008) on musta komedia, semmoinen Aki Kaurismäki voisi Quentin Tarantinon kanssa adoptoida kesän ajaksi. Joukko naisia jää työttömäksi tehtaasta, vaikka johto on viimeiseen asti väittänyt muuta. He päättävät palkata ammattilaisen hoitelemaan entisen pomon. Juro ja romuluinen Louise törmää kadulla Micheliin, joka sattuu oleman alan miehiä, ainakin omasta mielestään. Kumpikin ovat vähän sinne päin, eivät aivan synkassa maailman kanssa. Louise–Michelin staattiset, hitaasti vaihtuvat kuvat antavat tilaa hienoviritteisille yksityiskohdille ja hiljaiselle huumorille. Se on lisäksi paitsi hirtehistä myös absurdia. Kaikille se ei varmasti aukene. Niin kuin ei sen vieraannuttava ironisuuskaan. Mutta sehän on tietysti heidän häpeänsä.

Martin Provostin elämäkertaelokuva Séraphine (2010) on sitten aivan toista ja todistaa Moreaun skaalasta. Naivistimaalari Séraphine Louis (eli Séraphine de Senlis) ei toki hänkään ole aivan tavanomainen hahmo. Pelokas työläisnainen maalasi uskonnollisen kiihkon ja mielisairauden rajaseuduilla ja valmisti itse värinsä mitä moninaisimmista luonnonaineksista. Hänet keksii siivoamasta Wilhelm Uhde, saksalainen Picasson ja Rousseaun mesenaatti, joka tajuaa löytäneensä jotain uutta ja ainutlaatuista. Vastaiskut toisensa jälkeen kuitenkin tulevat tielle – maailmansota, lama... Séraphinen tarinankaari noudattelee oikeastaan tyypillisiä uria. Kuitenkin sen rauhaisa verkkaisuus, eleettömät otokset ja kiihkoilematon ote sekä Séraphinen seuraaminen niin läheltä mutta kuitenkaan täysin häntä ymmärtämättä nostavat sen tavanomaisuuden yläpuolella. Viisaasti se keskittyy nimenomaan kehittyviin taiteilijuuteen ja mielisairauteen, ei koko elämäntarinaan. Lisäksi Séraphine on kaunis elokuva, kuten taideaiheisen pitääkin. Harvoin on vihreä näyttänyt elokuvassa niin houkuttelevalta.

Bill Eagles: Dracula. Derek Hockenbrough: Dracula the Impaler

Maailman filmatuin hahmo on tunnetusti Dracula. Sadan vuoden aikana hän on esiintynyt liki kolmessasadassa elokuvassa. Televisioonkin Dracula ehti jo 1960-luvulla. Lienee turha kysyä, miksi vampyyrikreivi aina vain palaa: valmiiksi tuttu nimi säästää mainoskuluja ja vanha hahmo on jo vapautunut ikävistä tekijänoikeuksista. Bram Stokerin alkuperäisessä romaanissakaan ei ole tarvinnut pysytellä enää aikoihin.

Granadan tv-versio vuodelta 2006 ottaa Stokerilta elementtejä valikoiden, mutta onnistuu pitämään kiinni melko hyvin hänen romaaninsa maailmasta ja tunnelmasta. Kiitokset kuuluvat tietysti brittiläisten pettämättömälle kyvylle pukudraamaan. Jonkin verran tarina on myös velkaa vuoden 1924 näyttämösovitukselle. Aivan oman kierteensä sovitukseen tekee kuitenkin se, että Dracula saapuu Lontooseen kutsuttuna. Arthur Holmwood saa kuulla saaneensa syntymässä kuppatartunnan, johon toivoo pelastukseksi pyhää verta palvovaa salaseuraa. Draculaa puolestaan vetää puoleensa naisseura. Valitettavasti kaikki kaatuu nimiroolia esittävään Marc Warreniin, joka cockney-sutenöörin näköisenä ei sovi alkuunkaan hommaan. David Suchet mielipuolisena Van Helsinginä on hyvä mutta hän pääsee kuviin vasta myöhään.

Dracula the Impaler (2013) onkin sitten ihan muuta. Todennäköisesti opiskelijatyönä ilmestynyt elokuva pohjautuu maineikkaalle väärinkäsitykselle Valakian ruhtinas Vlad III:sta Draculan esikuvana. Joukko jenkkiteinejä lähtee unen innoittamana reissuun Vladin linnaan Romaniaan. Sitten tapahtuu kaikkea tyhmää. Yksi heistä onkin uudelleen syntynyt Vlad jne. Ohjaaja ei ole aivan kädetön, mutta pieni budjetti tulee tielle. Jos hän olisi huonompi, olisi elokuvassa kalkkunaviehätystä, mutta nyt visio ja todellisuus eivät kohtaa. Lopputulos näyttää nyt romanialaiselta tosi-tv:ltä.

Tim Miller: Deadpool. David Leitch: Deadpool 2

Deadpool (2016) oli mielikuvissani väkivaltainen ja rivo näkemys supersankarielokuvasta. Niin sitä kai aikoinaan markkinoitiin. Koska en vastaa markkinamiehen huutoon vaan odotan lähemmäs kymmenen vuotta, niin tsekkasin asianlaidan vasta nyt. Mitä Deadpool oikeasti on – perinteinen supersankarielokuva postmodernin itsetietoisessa ja -ironisessa paketissa. Oikein näppärä ja miellyttävä semmoinen mutta ei paljon muuta. Jos vähän veriroiskeita ja pari irtopäätä riittävät väkivallaksi, niin joo, onhan niitä. Jos muutama mukavan keskenkasvuinen alapäävitsi riittää rivoksi, niin joo, sitäkin riittää. Odotinko enemmän? Ainakin olisin sietänyt enemmän. Deadpool on ihan kiva elokuva, mutta odotan että joku tekisi Lobon ihan tosissaan.

Deadpool 2 (2018) pitää kiinni humoristisuudesta mutta samalla se on täysiverinen genrensä edustaja. Se onnistuu olemaan sekä supersankarielokuva että sellaisen parodia. Semmoista pitää arvostaa. Ironinen lajityypin kommentointi mahdollistaa käsikirjoitukseen aukkoja, joita ilman tarina kompuroisi omiin jalkoihinsa. Lisäksi kohtuullisen isosta hahmokatraastaan huolimatta Deadpool 2 pysyy koossa ihailtavan hyvin. Salaisuus lienee siinä, että ison osan uusista hahmoista tapattaa nopeasti. Eipä kakkososakaan sisällä kummoista splatteria tai erityisen paljon asiattomuuksia. Edes teatteriversiota pidempi leikkaus.