Luettua: kesäkuu 2025

Matti Järvinen (toim.): Musta kissa ja muita vanhoja kertomuksia eläimistä ja ihmisistä. Helsinki 2019: Nysalor-kustannus. 142 s. 

Matti Järvisen toimittamien, vanhoja kertomuksia kokoavien novelliantologioiden sarjassa Musta kissa on pieni erikoisuutensa. Se ei keskity genretarinoihin vaan laajemman yhteisen teeman varaan. Musta kissa sisältää hyvin vaihtelevan joukon erilaisia kertomuksia, joissa ihmiset ja eläimet kohtaavat.

Tarinoiden moninaisuutta kuvaa, kuinka mukana on silkkaa gotiikkaa (Doyle, Wells), perinteisiä lehtiseikkailuja, realistista kerrontaa, hieman huumoriakin. Moni juttu jää anekdoottimaiseksi tuokiokuvaksi, mutta se ei niiden kiinnostavuutta vie mihinkään. Muodostuu ennakoimattomia siirtymiä, kun Ambrose Biercen kauhusta siirrytään Konrad Lehtimäen patetiaan ja siitä W. W. Jacobsin mustaan huumoriin; aivan kuten Kariston Hyvää yötä! -kirjoissa, joista moni novelli onkin peräisin. Vaihtelevuuden vuoksi yksikään teksteistä ei tunnu olevan väärässä paikassa.

Kertomukset ovat pääosin koottu vanhoista lehti- ja kirjajulkaisuista. Vanhojen julkaisujen lisäksi mukana on kaksi Järvisen uutta käännöstä, aiemmin suomentamaton Robert E. Howardin fantasia sekä Edgar Allan Poen Musta kissan varhaisen version suomennos. Periaatteena on ollut, ettei mukaan ole otettu tekstejä, joista on saatavilla moderni käännös. Kotimaiset valinnat ovat parhaimmillaan uutta paljastavia: säveltäjä Sam Sihvon surumielinen sirkustarina ja näytelmäkirjailija Elvira Willmanin lyhyt teksti rotasta. Itse olen aina iloinen kun Lehtimäki nostetaan esiin. Käännöstekstit ovat pääosin aikansa tunnetuilta nimiltä ilman suuria yllätyksiä (Jack Londonin juoppotarina on kyllä erityisen kiintoisa). Yksi erikoisuus kuitenkin on mukana: Dostojevskin nimiin laitettu Valkoinen vuohi, jonka on väitetty ”löytyneen” 1920-luvun lopussa. Kyse lienee kirjallisesta huijauksesta, mutta teksti on silti vaikuttava.

Tuttuun tyyliinsä Järvinen on muokkaillut jonkin verran tekstien kieltä, joskin ilmeisesti hyvin vähän. Kömpelöt rakenteet ja vanhahtava kieli ovat entisellään, mistä kiitän. Rasistiset ilmauksetkin on perusteltua säilyttää ajankuvana, minkä Järvinen huomioikin esipuheessaan.

Irmeli Pääkkönen: Suomalainen sydämestä. Carl Niclas Keckmanin toiminta suomen kielen kehittäjänä. Helsinki 1994: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 148 s. Kuv. 

Carl Niclas Keckman (1793–1838) on niitä Suomen historian hiljaisia tekijöitä, jotka ovat jääneet piiloon isompien nimien ja kovempien äänien taakse. Keckman oli monessa mukana 1800-luvun alussa, kun suomen kieltä, kirjallisuutta ja kulttuuria tietoisesti alettiin rakentaa. Hän työskenteli monella tapaa samalla kentällä kuin hänen ystävänsä, yhdeksän vuotta nuorempi Lönnrot, mutta pedanttisuus, mahdollisesti kehno itsetunto ja varhainen kuolema johtivat siihen, että Keckmanin nimi ei ole jäänyt elämään.

Keckman syntyi varakkaaseen porvarisperheeseen Oulussa; hänen velipuolensa oli tuolloinen professori, tuleva piispa F. M. Franzén. Hän oli verrattain lyhyen elämänsä aikana monessa mukana: Turun Akatemiassa hän toimi kirjastoamanuenssina ja kokosi listaa Fennicasta, miltä pohjalta Pipping myöhemmin koosti maineikkaan omansa. Turussa Keckman myös toimitti Turun Wiikko-Sanomia. Myöhemmin Helsingissä hänet nimitettiin yliopiston ensimmäiseksi suomen kielen lehtoriksi, jossa roolissa hän oli aktiivinen kielentutkija ja suomen puolesta propagoija. Siinä ohessa hän oli perustamassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa (joka itse asiassa perustettiin hänen kotonaan) ja toimi sen ensimmäisenä sihteerinä. Siinä roolissa hän oli myös yksi Lönnrotin Kalevalan tärkeimmistä kätilöistä ja suomensi SKS:n julkaisusarjan ensimmäisen niteen, Kultalan. Lisäksi Keckman oli ahkera sanastaja, jonka sanalistat olivat merkittävässä roolissa, kun nelisenkymmentä vuotta myöhemmin julkaistiin Lönnrotin nimiin pantu Suomalais-ruotsalainen sanakirja.

Tällaisella uralla pitäisi aueta paikka historian kaanonissa. Vaan niin ei käynyt. Vaikka alle 45-vuotiaana kuollutta Keckmania muisteltiin tuoreeltaan lämpimästi ja hänen merkitystään korosti Lönnrotkin vielä sanakirjan esipuheessa, hän on jäänyt kuriositeetiksi. Paljon johtunee siitä, että Oulun ja Turun tulipalot veivät elämäkertureilta paljon materiaalia. Irmeli Pääkkösen Suomalainen sydämestä lienee edelleen kattavin esitys Keckmanista. Se käy läpi hänen elämänsä, mutta erityisesti tarkastelee niitä jälkiä, joita Keckmanin työstä on meille jäänyt.

Eila Kaustia: Silmissä liekit. Porvoo–Helsinki 1976: WSOY. 67 [+ 3] s.

Eila Kaustia oli nelivuotias, kun Suomessa käytiin sisällissota. Runokokoelmassaan Silmissä liekit hän kuvaa sotaa lapsen silmin, pieninä sirpaleisina välähdyksinä.

Yleensähän sotakirjallisuutta on kerrottu rintamalla olleiden (miesten) näkökulmasta. Sotarunous varsinkin on ollut joko isänmaallista paatosta ja taisteluhengen kohottamista tai sitten vaikkapa evakkoperspektiivin surutyötä. Niinpä Kaustian runot antavat ihan omanlaisena katseen sotaan lyriikan kautta – etenkin kun sisällissodassa ei ole samanlaista "kotirintamaa" kuin myöhemmissä kahakoissa.

Kaustian kokoelma on oikeastaan erittäin tiiviiksi puristettua proosarunoutta, joka muodostaa tarinallisen kokonaisuuden. Runot ovat lyhyitä, vain muutaman säkeen mittaisia. Niihin kuitenkin kiteytyy muistikuvia, joissa lapsi yrittää ymmärtää ympäröivää todellisuutta: kuu muuttuu nälkäisissä mielikuvissa nauriiksi, aikainen kevät etenee taisteluista huolimatta. Lakoninen tyyli estää paisuttelun ja liian dramatiikan; tapaukset ovat itsessään tarpeeksi rajuja, jotta niitä tarvitsisi värittää.

Paitsi itse sotatapahtumia Kaustia kuvaa myös aikaa ennen ja jälkeen sotaa. Vaikkei lapsi ymmärräkään, mitä on tapahtumassa, hän aistii kyllä muutokset. Jälkikäteen taisteluista palaavien yritys normaaliin näyttäytyy jalkapuolien ontuvana tanssina. Kuvalliset rinnastukset ja tiheät oivallukset ovat viiltäviä – pienillä kosketuksilla runoilija saa aikaan painavia tuntemuksia.

Aatu Karri: Kotimaisia kauhutarinoita. Huuto Hornankalliolla. [Tampere] 2007: Meri-Tuulen henkäys. 142 s. 

Olisi helppo sanoa pelkän ulkoisen vilkaisun perusteella, että Aatu Karrin teoksessa Kotimaisia kauhutarinoita kauheinta ovat kansikuva ja hirvittävä oikeinkirjoitus. Ja onhan se totta – valokuva levytangon alla pullistelevasta miehestä (kirjailija itse?) vie ajatukset pikemminkin koomiseen kuin kauhistuttavaa ja kielen aivan käsittämätön pilkkukaaos sekä mielivaltaisesti katkeilevat virikkeet tuovat mieleen kasiluokkalaisen ainekirjoituksen. Onneksi pinnan alla on kuitenkin myös muuta.

Kotimaisia kauhutarinoita, alaotsikoltaan Huuto Hornankalliolla, ilmestyi 2007 Meri-Tuulen henkäyksen kustantamana. Tämä ymmärtääkseni oli Karrin ja hänen vaimonsa pääasiassa kiinteistöjen siivoamiseen keskittynyt yhtiö. Karri on julkaissut jonkin verran fiktiota (myös muuta kauhua) ja esimerkiksi ravitsemusaiheista kirjallisuutta.

Kotimaisia kauhutarinoita sisältää kolme novellia. Ne kaikki varioivat melko perinteisiä aiheita – kirouksia, aaveita, kohtalokkaita enteitä ja noitia – mutta moderniin suomalaismiljööseen sijoitettuna ne saavat oman kierteensä. Hornankallio kertoo kirotusta maatilasta, jonka mailla miehet tuppaavat kuolemaan, kun aave kostaa paikalla aiemmin tapahtuneita naisten uhraamisia. Sekä siinä että päätöskertomuksessa Täyden palvelun huoltamo käsitellään myös epätasaista avioliittoa, jossa vaimo öykkäröi tohvelimiehensä yli. Hieman ummehtunutta se on, mutta varsinkin jälkimmäisessä on stereotypian ylittävää psykologista silmää, kun aggressionsa hallitsema nainen tuntee jatkuvaa tunnontuskaa käytöksestään. Lopulta hänen saamansa palkka tuntuu lukijastakin kohtuuttomalta. Personal trainerissa käytännössä varoitetaan kuntosalisteroideista yliluonnollisen avulla.

Karrin tarinat ovat kelpo kauhukehitelmiä. Jos hän kertoisi ne ääneen, uskoisin hänen vangitsevan kyllä kuulijansa. Valitettavasti hän onnistuu kirjallisesti paljon huonommin. Kieliopin lisäksi myös kerronta ontuu ja jää vaivaavan pinnalliseksi. Kustannustoimitus olisi saattanut hioa nämä hyvin karkeat tekstit ihan kohtuullisiksi, olkoonkin ennalta arvattaviksi, kauhujutuiksi.

Seikkailija I. [Kouvola 2020?:] Vyöhyke. 16 s. Kuv.

Seikkailija I on kouvolalaisen Vyöhyke-yhtyeen lehtinen, jota myytiin keikoilla vuoden 2020 paikkeilla. 16-sivuinen on perinteikäs zine, joka sisältää 11 novellia (+ yhden vielä toisenkin kerran). Lyhyet novellit ovat yhtyeen neljän silloisen jäsenen käsialaa, mutta tekijöitä ei yksilöidä. Muutoinkin he käyttävät itsestään nimimerkkejä, jotka myös seikkailevat näissä kertomuksissa.

Seikkailijan novellit eivät muodosta minkäänlaista yhtenäistä kokonaisuutta, mutta ilmeisestikin ne sijoittuvat samaan maailmaan. Se on 1980-lukulaisen scifiestetiikan mukainen, postapokalyptinen maailma, jossa on vahvoja viittauksia (ainakin kuvittelen niin!) Strugatski-veljesten Stalkeriin. Tarinoissa on vapaustaistelijoita, armeijakuntia, myyttiset Alue ja Vyöhyke (jotka saattavat olla sama asia), puoliksi unohdettuja muistumia omasta ajastamme ja niin edelleen. Perinteikäs kuvasto lyö kättä kioskityylin ja ruokottomuuksien kanssa. Lajityypillisesti Seikkailijan sisältö on fantasiansekaista tieteiskirjallisuutta, jossa on jonkin verran kauhukirjallisuuden tummia sävyjä.

Kertomusten pituus vaihtelee hyvin lyhyesti varsin tiiviiseen. Pisin novelli on arviolta reilut tuhat sanaa pitkä. Yleensä tarinoissa on kyse nopeista välähdyksistä, joissa otetaan yhteen sotilaiden kanssa, amputoidaan omia sormia tuntemattoman hapon vaikutukselta, vedetään huumeita… Tarinoissa on räävittömyyttä ja vinoa huumoria silloinkin, kun ne ovat näennäisen vakavia. Parhaiten mielestäni onnistuu kolme kertomusta: Mestari kertoo Hiippailijasta, jonka omalakisia tekojen katsotaan sormien läpi, kunnes hän alkaa soittaa lapsille ääninauhoja ja uhoaa sytyttää kylään valot. Virtauman vanki on melkein vakava tarina minähenkilöstä, jonka ”virta” tai ”virtauma” lumoaa eikä anna edes kuolla; itse kuvittelen virran jostain syystä Kymijoeksi… Zinen päätöskertomus Tähtivaeltaja viimeisellä rannalla on jylhä tuokiokuva tuhoutuneen maailman rannikolta, konsumerismin kritiikki – ja lopultaan  ilmeisen ironinen.

Seikkailija I on mainio tuulahdus menneestä maailmasta ja zinekulttuurista, jonka ei olisi koskaan suonut loppuvan. Hienoa, että perinnettä on näin pidetty yllä vielä tälläkin vuosikymmenellä.

Emma Raven: Ratsumies rajan takaa. Malmö 2004: Stabenfeldt. 151 s. Suom. Nina Mäki-Kihniä. Kuv. Pollux-hevoskerho. – Alkuteos Twilight Horses. Demon Rider (2004).

Niin sanotulla heppakirjallisuudella on huono klangi. Mielikuvissa se on mielikuvituksetonta, kaavamaista ja tyhjänpäiväistä – ja asiaan vannoutumattomalle sen lumo on käsittämätöntä. Mutta jos miettii mitä tahansa muutakin lajityppiä, sopivat samat laatusanat niihinkin, oli se sitten rikosta, sotaa tai fantasiaa. Suurin ongelma taitaakin olla, että heppakirjat on suunnattu tytöille. Silti myös sen aluskasvillisuudesta voi löytää kiinnostavaa. Ihan oma alalajinsa ovat yliluonnolliset heppakirjat.

Emma Ravenin Twilight Horses -sarjan toinen osa, Demon Rider, ilmestyi tuoreeltaan Pollux-kirjakerhon kautta suomeksi nimellä Ratsumies rajan takaa. Sarja yhdistelee perinteisiin heppa-aiheisiin kauhufiktion piirteitä, ja meno yltyykin verrattain hurjaksi. Sarja sijoittuu tilalle, jossa koulutetaan stunt-hevosia elokuvateollisuuden tarpeisiin. Päähenkilö, 15-vuotias Salma, on ihastunut naapurin aloittelevaan stunttiratsastaja Ryaniin. Tallille ollaan tulossa kuvaamaan suosikkifilmin jatko-osan loppuhuipennusta, joka Ryanin pitäisi hoitaa. Hänen epävarmuutensa kutsuu paikalle lähimetsässä aikanaan kuolleet Marcin hengen, joka tarjoutuu avuksi mutta osoittautuukin pahansuovaksi. Tarina saa suorastaan goottilaisia sävyjä sukusalaisuuksineen.

 Ratsumies rajan takaa on harmillisen epätasainen. Alkupuoli on erittäin löperösti kirjoitettua ihmissuhdepyörittelyä, joka taatusti puree osaan kohdeyleisöstä. Se kuitenkin peittää alleen niin hevoset kuin aaveet. Vasta puolivälin tienoissa kerronta jäntevöityy, ja viimeinen kolmannes onkin sitten tehokas. Raven osaa varsin taitavasti kirjoittaa vetävää toimintaa, mistä on osoituksena pitkä takaa-ajojakso läpi tiheän metsän. Dramaattista täsmällisyyttä pilkahtelee muuallakin, mutta kenties pituusrajoitukset yhdistettynä jatko-osan pakollisiin menneiden selittelyihin ovat syynä alun takkuilulle.

 Jos Ratsumiestä rajan takaa ajattelee nuorten kauhuna, se onnistuu paremmin kuin moni ”puhdas” kauhukirja. Marc on saatu riittävän häiritseväksi ilman, että hän kuitenkaan järkyttää liiaksi nuorta lukijaa. Herkkyys lukijakunnan suhteen tuntuukin olevan Ravenin vahvuuksia.

Ritva Toivola: Kummitusjuna. Helsinki 2004: Tammi. 134 s.

Tuottelias lasten- ja nuortenkirjailija Ritva Toivola työnsi lusikkansa usein myös fantasiasoppaan. Hänen uskoakseni viimeinen novellikokoelmansa Kummitusjuna sisältääkin runsaasti nimenomaan spekulatiivista fiktiota. 12 novellista vain yhdessä ei ole yliluonnollista elementtiä, ja ”Joululahjoja”-kertomuskin luo sitä realistista ihmeen tuntua, jota joulun ihmeeksi tavataan kutsua. Siinä ostoskeskus jää sähkökatkoksen pimentämäksi. Kaiken kaikkiaan Kummitusjuna on paljon onnistuneempi kuin sitä edeltänyt Vampyyrimuoti (1996).

Kokoelman avauskertomus Metsän kuningas on tymäkkä kauhujuttu yöjunasta, joka alkaa täyttyä oudoista kuiskauksista. Ne kasvavat suoranaiseksi kirkunaksi ennen iskevää lopetusta. Muutama muukin kauhuaiheinen tarina on mukana: Kolme turkkiherraa on melko ahdistava kuvaus öykkäristä, joka saa peräänsä kaikkialle seuraavat nimihenkilöt; keventävänä elementtinä on, että yliluonnolliset vainoojat ovat Kolmen sepän patsaan hahmot. Kummitusjuna puolestaan edustaa perinnettä, jossa aavemainen hahmo paljastuukin joksikin muuksi. Fantasiapäivässä askarreltu kummajainen pitää jälki-istunnon.

Tieteiskirjallisuus on mukana kertomuksissa Taksikuski, Nettimato ja Jumbo. Ensimmäisessä on kyse keskeneräisestä robotiikasta, toisessa liian todelliseksi äityvästä pelimaailmasta ja kolmannessa humoristisesta katsauksesta geeniteknologiaan. Mikään niistä ei ainakaan aikuislukijasta ole kovin onnistunut, ja varsinkin tietokoneaihe nuorten-spefissä tuntuu jo nyt 2000-luvun klišeeltä.

Sekä Kalliomaalaukset että Lasikuulat perustuvat idealle, jossa päähenkilö siirtyy matkoillaan myös toiseen aikaan. Edellisessä Saimaan saaristosta löytyy esihistoriallinen välähdys, jälkimmäisessä Saaristomerellä kohdataan näkymä sota-aikaan. Kumpikin novelli on kokoelman parhaimmistoa. Lumimyrsky on lähes realistinen tarina erittäin runsaslumisesta talvesta – vain hurrikaanimaisiin lukemiin yltyvä myrsky on selvästi spekulatiivinen. Hieman samanhenkinen on päätöskertomus Huomenna se tulee, jossa koululuokan liitutaululle ilmestyy itsestään joka aamu uusi teksti. Pelottavan sijasta tarina on pikemminkin riemukas ja sellaisenaan vaikuttava.

A. H. Virkkunen: Matti Pohto. Vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja. Helsinki 1924: Otava. 55 s.

Matti Pohto on suoranainen kulttihahmo Suomen historiassa. Hänen nimensä ei ole suurelle yleisölle tuttu, mutta asianharrastajille hän on melkein ylimaallinen ihmeentekijä. Pohto (1817–1857) oli köyhä maankiertäjä, joka kuitenkin keräsi merkittävän kokoelman varhaista suomalaista kirjallisuutta ja siinä sivussa teki valtavan palveluksen nykyiselle Kansalliskirjastolle.

Kun Turku paloi 1827, tuhoutui myös valtaosa akatemian kirjastosta. Vain osa lainassa olleista niteistä pelastui. Kun yliopisto siirtyi Helsinkiin, alkoi kirjastonhoitaja F. W. Pipping koota menetettyjä teoksia uudelleen. Odottamattoman apulaisen hän sai pohjanmaalaisesta, kiertelevästä kirjansitoja Pohdosta. Tämä ei osannut kirjoittaa, mutta lukutaitoinen hän kyllä oli. Kirjoista oli tullut hänelle intohimo, joka sai kuulemma muuten ilmeettömät kasvot kirkastumaan.

Pohto keräsi elämänsä aikana kolmisentuhatta suomenkielistä painotuotetta, mikä oli noin ¾ kaikista kotimaisista julkaisuista. Jos teosta oli hänellä vain yksi kappale, hän piti sen. Niitä hän säilytti toisen bibliofiilin, Emanuel Kanajärven luona Kanta-Hämeessä. Jos tiettyä teosta kuitenkin sattui vastaan useampi kappale, Pohto mieluusti lahjoitti sen eteenpäin. Hänen ansiostaan yliopiston kirjasto saikin lähes tuhat kokoelmistaan puuttunutta teosta, myös useita aiemmin tuntemattomia. Pohto hankki matkoillaan yksittäisiä lehtiäkin lisättäväksi puutteellisiin niteisiin, ja ilmiömäisellä muistillaan osasi tunnistaa painosvariantitkin toisistaan. Valitettavasti Pohdon kohtaloksi osui yhteinen yösija erään tunnetun pahantekijän kanssa, ja hän sai 40-vuotiaana kirveen päähänsä koko terän mitalta.

A. H. Virkkusen piskuinen kirjanen Pohdosta (Otava 1924) on ensimmäinen koonti erikoisen miehen elämästä. Eipä niitä myöhemminkään ole suuremmin ilmestynyt. Köyhän kiertolaisen elämä ei ole jäänyt aikakirjoihin, ja miehen tunteneitten muistikuvat rajoittuvat kouralliseen lehtitekstejä.

Raili Mikkanen [kirj.] & Sirkku Linnea [kuv.]: Suomen lasten kummituskirja. Helsinki 2022: Minerva. 79 [+2] s.

Suomessa on jo vuosikausia ilmestynyt monenlaisia kummitusjuttukirjoja. Useimmiten kyse on esimerkiksi kansanrunousarkistosta koottujen perinnekertomusten kokoelmista tai sitten näistä tarinoista kaunokirjallisempaan muotoon muokatuista pikku tarinoista. Joskus kirjan kirjoittaja tai toimittaja on ihan itse tehnyt keruutiedon ja koonnut näin uudempaa kummitteluperinnettä. Raili Mikkasen kirjoittama ja Sirkku Linnean kuvittama Suomen lasten kummituskirja kuuluu kai kahden jälkimmäisen ryhmän välimaastoon. Lähteitä ei tosin mainita, mutta rivien välissä tuntuu korostuvan kirjoittajan omat muistot ja kohtaamiset.

Kirja koostuu kymmenestä kummitusjutusta sekä niitä taustoittavista tai muuten niitä sivuavista pikku tietoteksteistä. Tarinat itsessään eivät ole erityisen pelottavia, vaikkakin muutamat niistä saattavat olla ihan riittävän jännittäviä kaikkein pienimmille kuulijoille. Useimmiten aaveet ja pelko on etäännytetty: Tarinan kertoja ehkä kuulee jutun joltakulta, ja koskaan kummitus ei tule lähelle henkilöhahmoja. Kuvituskin on värikästä ja sen ihmiset pyöreäpiirteisiä. Vain pari kertoo lähestytään edes jonkinlaisia kauhutehoja, öisessä kohtaamisessa Talin kartanon koivukujalla ja Tervolan liftaritytön tapauksessa. Kiitettävää on se, että kahta lukuun ottamatta kaikissa kertomuksissa aaveen olemassaolo jätetään mahdolliseksi ellei peräti oletettavaksi. Vain ensimmäisessä ja viimeisessä jutussa ”aave” onkin mielikuvituksen luomus.

Tarinat sijoittuvat suurelta osin nykyaikaan. Tietotekniikkaa ja kännyköitä niissä ei kuitenkaan esiinny, mikä luo ajattomuuden tunnetta. Vain yksi kertomus, Mäntyharjun poltergeistista kertova, tapahtuu selvästi menneisyydessä, agraari-Suomessa johon kummitusjutut yleensä perinnekertomuksissakin sijoittuvat.

Aikuislukijalle tarinat ovat lyhyitä, viehättäviä tunnelmapaloja, joskus onnistuneempia ja useimmiten etäiseksi jääviä. Alakouluikäisellekin lapselle osa saattaa jäädä liian kesyksi. Toisaalta tunnelma on kaikissa kohdallaan, ja kiinnostavat tietotekstit varmasti saavat helposti aikaan mielenkiintoisia keskusteluja. Niissä Mikkanen esittää ihan suoriakin kysymyksiä, jotka ovat omiaan kirvoittamaan ajatuksia.

Arvo Viljanto: Suomen ensimmäinen kirjakauppias. Piirteitä Laurentius Jauchiuksen toiminnasta Suomessa ja Baltiassa vv. 1642–1666. Turku 1946: Aura. 95 s.

Tuleva professori Arvo Viljanti julkaisi vuonna 1946 viehättävän pikkukirjan Suomen ensimmäinen kirjakauppias. Auran kustantama teos käsittelee Laurentius Jauchiusta ja hänen toimiaan Suomessa sekä Balttian alueella 1600-luvun puolivälissä.

Suomessa oli kyllä toiminut kirjakauppiaita ennen Jauchiustakin. He olivat kuitenkin joko kirjansitojia, jotka harjoittivat siinä sivussa myyntiäkin, tai sitten ulkomaalaisia toimijoita, etenkin saksalaisia. Nykyisen Saksan alueelta oli lähtöisin Jauchiuskin, joka oli alkujaan lyypekkiläinen. Suomessa (tässäkin asiassa) käänteentekevä tapahtuma oli Turun akatemian perustaminen vuonna 1640. Monen muun lisäksi uusi yliopisto tarvitsi alaisuuteensa kirjakauppiaan täyttämään opiskelijoiden ja henkilökunnan tarpeet. Tähän vastauksena oli Jauchius, joka oikeudet toimintaansa saatuaan oli ensimmäinen nimenomaan kirjojen myyntiin keskittynyt ammatinharjoittaja Suomessa.

Jauchiuksen toiminta Turussa kesti liki neljännesvuosisadan, 1642–1666. Siellä hän ei kuitenkaan asunut tai toiminut päätoimisesti kuin vuoteen 1651. Samaan aikaan Jauchius nimittäin toimi laajalti Baltiassa ja siirtyikin lopulta Tallinnaan. Laajoista verkostoistaan ja menestyksekkäästä liiketoiminnastaan huolimatta hänen viimeiset vaiheensa olivat epäonnekkaita, sillä toistuvat merivahingot ja epärehelliset palvelijat tuottivat hänelle suuria menetyksiä. Myös sopimukset päättäjien kanssa tuottivat päänvaivaa, ja Jauchius joutui kuluttamaan voimiaan kirjoittelemalla runsaat määrät valituksia kuningattarelle.

Viljannin fraktuuralla(!) ladottu, kaunis kirja on aikanaan esitellyt uusia tietoja Jauchiuksen elämästä, etenkin hänen toimistaan viranomaisten kanssa. Kirjoittaja esittää toivomuksen, että jatkotutkimus toisi esiin lisätarkennuksia. Ilmeisesti kovin paljon uutta ei silti ole paljastunut. Siispä Viljannin teos puolustaa edelleen paikkaansa.

Luettua: huhtikuu 2025

Ritva Toivola: Vampyyrimuoti. Fantasiakertomuksia. Helsinki 1996: Tammi. 166 s. Tammen nuortenkirjat.

Lasten- ja nuortenkirjailija Ritva Toivolan novellikokoelma Vampyyrimuoti sanoo sisältävänsä ”fantasiakertomuksia”, mutta se on aika erikoinen määritelmä. Tiukasti ottaen kahdeksasta novellista nimittäin vain yksi on fantasiaa ja toinen scifiä. Kaikki muut ovat enemmän tai vähemmän realistisia kertomuksia, joskin parissa on kyllä tavoiteltu eräänlaista ihmeen tuntua.

Kokoelman kiistämättömin fantasiatarina on Pompejin tuho, jossa vanhainkodin asiakkaaksi saapuu itseään kaksituhatvuotiaaksi väittävä nainen. Nainen kertoo mustasukkaisuutensa aiheuttaneen koko kylän tuhonneen tulivuorenpurkauksen, minkä vuoksi hän joutuu nyt elämään kaikkien uhrien keskeytyneet elämät. Karsas lukija saattaisi tulkita tämänkin novellin fantasiaelementit kuvitelmaksi, mutta tarina itse ei juurikaan yritä kieltää yliluonnollisuutta. Toisin on ehkäpä kokoelman parhaassa kertomuksessa Muna, jossa kyläkoulun pihalle ilmestyvä salaperäinen muna saattaa olla ”niitä ufo-juttuja” tai sitten vain lapsuuden valemuisto. Ihan ehta genrenovelli on Lintsari, jossa kuvataan futuristisen eliittikoulun karkulaista. Teknisen kehityksen uhat ja mahdollisuudet on kuvattu kiehtovasti ja riittävän uskottavasti. Kertomus onkin kelpo tieteisjuttu, vaikka siinä uhkaakin olla hieman liikaa käänteitä niinkin lyhyeksi tekstiksi.

Turhan polveilevat tarinat ovat Toivolan kokoelman kompastuskivi. Samaan tavaratalomiljööseen sijoittuvat Marian maailma ja Perhosten tavaratalossa tuntuvat erityisen epäkoherenteilta, mikä on sääli, koska varsinkin ensin mainitussa on kiehtova lähtöidea: malli jää asumaan tavarataloon, jossa hän päivisin esittää mallinukkea. Itse nimitarinakin horjuu liian täytenä. Siinä nuorten keskuudessa leviää huhu ulkomailta tulleen luokkatoverin perheen vampyyriydestä. Mistään kauhujutusta ei kuitenkaan ole kyse.

Kokoelmaa kehystävät kaksi pienimuotoisempaa tarinaa ovat melko elegantteja, realistisia tekstejä. Toisessa aiheena on outo kiusaaja, toisessa Lappiin katoava ja Kalevalasta intoileva ranskalainen vaeltaja. Kokonaisuudessaan Vampyyrimuoti on hyvää esiteinikirjallisuutta, jos sitä vain osaa lähestyä ilman alaotsikon tuomia ennakko-odotuksia.

Vesa Sisättö: Kummitusten luokka. 11 kolkkoa kauhutarinaa. Helsinki 2007: Tammi. 154 s. Tam Tam.

Tammen lastenkirjojen kustannussarja Tam Tamin uusi tuleminen 2000-luvulla kesti muutaman vuoden. Kummassakin Tam Tamin inkarnaatiossa ilmestyi jonkin verran spefiä, myöhemmässä varmaankin enemmän. Vuonna 2007 sarjassa ilmestyi Vesa Sisätön Kummitusten luokka, joka sisältää 11 kauhutarinaa. Alaotsikon mukaan ne ovat ”kolkkoja”, mikä ei ole täysin katteeton lupaus, kunhan muistaa niiden olevan suunnattu lapsille.

Yleensä lasten kauhu lipsahtaa joko, no, lapsellisen puolelle tai sitten se menee liiallisuuksiin. (Sama taitaa päteä kaikkeen muuhunkin kauhufiktioon.) Sisättö kuitenkin saavuttaa valtaosin tasapainon: hänen kertomuksensa eivät ole liian kauheita, mutta ne eivät ole myöskään liian kesyjä. Kaikkein parhaiten hän onnistuu kummitustarinoissaan. Genre on itsessään armelias, koska se ei lähtökohtaisesti pyri ”pelottelemaan” vaan operoi pikemminkin tunnelmalla. Tarina aavearmeijasta, kummitusten luokasta ja varsinkin järveen hukkuneesta tytöstä yltävät klassisen kummitusjutun tehoihin, vaikka novellien nimet usein paljastavat jo valmiiksi tarinan käänteen. Aikuinen arvaisi sen muutenkin, ja lapsilukijalle ennakkovinkki voi toimia hyvänä puskurina. Sellaiselle voikin olla tarvetta, koska Sisättö ei peittele kaikkia kauheuksia: esimerkiksi taustatarinoiden sodissa kuolevat lapsetkin.

Muut kuin aavetarinat onnistuvat vaihtelevammin, vaikka epäonnistumisia ei olekaan. Yliluonnolliset videopelit, tv-ohjelmat ja nettisivut tai liiallisuuksiin menevä spiritismi tuntuvat häiritsevän latteilta, koska ne ovat niin tyypillisiä nykyajan lastenkauhun elementtejä, joilla yritetään saada nuoret lukijat kiinnostumaan. Kenties tulevaisuudessa niihinkin suhtaudutaan samanlaisena nostalgisena rekvisiittana kuin nykyään kalseihin linnoihin ja kahleiden kalinaan. Tällaista goottilaista estetiikkaa edustaa Sisätön pisin tarina, ”Nainen tornissa”, joka jo nimellään vihjaa asianharrastajalle, että nyt ollaan Udolphon ja Jane Eyren kantapäillä.

Harmi, että kokoelman heikon teksti on jätetty viimeiseksi. HEL-666 on liftarijuttujen yhteenliimauma, joka tuntuu vain huolimattomalta. Se onkin kuitenkin pieni loppunotkahdus muuten kelpo kirjalle.

Anne Leinonen (vast. toim.): Usva. Otava 2005–2014: Anne Leinonen. 33 pdf-numeroa. – Usvazine.net 2015–2025: Anne Leinonen.

Projekti oli pitkä. Varmaankin kesällä 2013 löysin Usvan, tuolloin liki kymmenvuotiaan verkkolehden. Aloin lukea sitä systemaattisesti alusta asti ensimmäisen sukupolven Kindlelläni. Se oli hyvää oheistekemistä vastasyntynyttä kuopustani nukuttaessa. Väliin osui monta vuotta, joina urakka ei edennyt lainkaan, kunnes alkuvuodesta 2024 aika oli taas otollinen.

Usva sai alkunsa vuonna 2004 Anne Leinosen luomuksena. Hänen tarkoituksenaan oli antaa julkaisukanava spekulatiiviselle fiktiolle, joka ei välittäisi suotta genrerajoista. Vielä tuolloin koko spefi-termi hakemassa muotoaan ja hyväksyntää. Usvasta muodostuikin rajapinta, jossa realistinen mainstream-realismi ja fantasia, scifi ja kauhu kohtasivat. Lehdessä onkin ilmestynyt hyvin laaja skaala tekstejä ihan ”perinteisistä” genrenovelleista kaikenlaisiin kokeiluihin ja yhdistelmiin.

Koko historiansa lehti on ilmestynyt sähköisesti, ensin vuodet 2005–2014 pdf-muodossa ja sittemmin nettipohjaisena. Itse pidän ehdottomasti enemmän kokonaisuudeksi taitetusta pdf:stä, mutta ymmärrän sellaisen olevan paitsi työläs myös kai jo vanhanaikainen. Vuoden 2014 jälkeen Usvan lehtitoiminta on ollut ajoittaista, ja se näytti jo loppuneenkin koronakevääseen, mutta sattumalta juuri kun luulin saaneeni luettua viimeisen novellin, ottikin lehti uuden askeleen tänä keväänä, ja aivan viime päivinä se on alkanut julkaista taas uutta. (Väliaikoinakaan Usva ei ole levännyt vaan jatkanut toimintaansa kirjoittajaleireinä ja -koulutuksena.)

Muutamia mieleen jääneitä poimintoja Usvan julkaisuhistoriasta: Hannu Rajaniemen huikea tieteisvisio (ja ensimmäinen julkaistu kertomus?) Isännän ääni työnnellessäni lasta vaunuissa. Saara Henrikssonin ekoscifi Sininen elementti, jonka luin bussimatkalla Kouvolasta Haminaan. Marko Hautalan järkyttävä syömishäiriökuvaus Lumikeiju. Jarmo Karosen suurten mittasuhteiden progefantasia Sovitus (kitaralle). Lisäksi on mainittava eräs Usvan erityispiirre, josta pidän suuresti: jokseenkin jokainen novelli sisältää paitsi kirjailijan esittelyn myös saatesanat, jotka parhaimmillaan avaavat tekstiä ja sen luomisprosessia mielenkiintoisesti.

Luettua: helmikuu 2024

Helmi Krohn: Jack London. Elämä. Helsinki 1925: Otava. 159 s.

Helmi Krohn se ehti kirjoittaa monenmoista, niin kuin Jack Londonin elämäkerran (Otava 1925). Alaotsikko "Elämä" on tarkka, sillä Krohn ei juurikaan anna huomiota Londonin teoksille vaan keskittyy nimenomaisesti hänen elämänvaiheidensa kronikointiin.

Krohnilla on ollut käytössä vähäinen lähdeaineisto, mikä ei tietenkään ole yllättävää alle kymmenen vuotta Londonin kuoleman jälkeen. Hän mainitsee lähteikseen Londonin Charmian-lesken elämäkerran miehestään, ruotsalaisen(?) Osborne Le Moinen "herkällä ymmärryksellä kirjoitetun" teoksen sekä Londonin omat elämäkerralliset tai sellaisiksi osin tulkittavat kirjoitukset. Tällainen materiaali aiheuttaa tietysti sen, että kovin kriittinen ei Krohninkaan kirja voi olla. Tuleekin vahva tunne, että kirjoittaja on ollut kohteensa valloissa ja ihastunut tämän hahmoon niin, että on päätynyt välittämään lähinnä hyvin kiillotettua kuvaa. Eikä siinäkään välttämättä mitään vikaa ole, lukija vain saa pitää tuntosarvet pystyssä. Eipä Krohnin kirjaa enää kukaan varmasti luekaan kuin historiallisena kuriositeettina; tietolähteitä on varmempiakin.

Krohnia ymmärtää sikälikin, että London oli hänen maailmankuvaansa täydellisesti sopiva henkilö. Luontoa ja toverillisuutta korostanut London päätyi Suomessakin nopeasti "nuortenkirjailijaksi" ja oli sellaisena monen mielestä hieno esikuva ja malli kasvavalle nuorisolle. London oli elämänsä aikana monessa mukana – töissä merillä, seikkaili myöhemmin sotakirjeenvaihtajana, oli kansaa innostava sosialisti ja vaikuttava puhuja, ahkera ja työmoraaliltaan piinkova kirjailija, maanviljelijä ja luonnonystävä. Krohnille Londonin painoarvoa tuntuu entisestään lisäävän nuoruudenaikaiset ikävät kokemukset väkijuomien parissa. Raittiusihmisenäkin tunnettu Krohn käyttää Londonia häpeilemättä varoittavana esimerkkinä.

The Doyle Diary. The Last Great Conan Doyle Mystery. With a Holmesian Investigation into The Strange and Curious Case of Charles Altamont Doyle. New York & London 1978: Paddington Press. 91 s.

Teoksella on pitkä mutta kuvaava nimi: The Doyle Diary. The Last Great Conan Doyle Mystery. With a Holmesin Investigation into The Strange and Curious Case of Charles Altamont Doyle. Kyseessä on kahtalainen kirja. Valtaosan siitä muodostaa faksimile C. A. Doylen luonnoskirjasta vuodelta 1889. Sitä edeltää Michael Bakerin pitkä johdantoessee, jossa hän yrittää avata Doylen taustoja.

Charles Altamont Doyle tunnetaan nykyään lähinnä Arthur Conan Doylen isänä. Hän oli myös lahjakas ja työteliäs kuvittaja, joka kuvitti muun muassa poikansa ensimmäisen Sherlock Holmes -kertomuksen A Study in Scarlet. Kuvataiteilijoita perheessä oli enemmänkin: Charlesin isä John oli kuuluisa poliittisten pilakuvien tekijä, veli Dicky maineikas Punch-lehden kuvittaja ja kaksi muutakin veljeä taidemaalareina nimekkäitä. Charles kuitenkin on jäänyt historiassa heidän jalkoihinsa, ja ACD:kin mainitsee hänestä muistelmissaan kovin hämärästi vaikka toki myös ylistäen.

Tähän kirjaan sisältyvä luonnoskirja ilmestyi julkisuuteen vasta 1977, jolloin se löytyi erään englantilaisrouvan hallusta. Siihen asti Charles Doylen maalauksia ja piirroksia oli ollut nähtävillä lähinnä muutamissa edellisen vuosisadan painatteissa ja suvun kotien seinillä. Esseessään Baker ottaa ikään kuin Sherlock Holmesin keinot käyttöön ja koettaa selvittää, kuka Charles oli ja miksi hänet unohdettiin. Luonnoskirja (jollaisia Doyle teki useita) on tehty Sunnysiden mielisairaalassa, jossa Doyle vietti pitkiä aikoja. Nykyään tiedetään, varmaankin pitkälti Bakerin ansiosta, että syynä oli alkoholismi ja mahdollisesti sen puhkaisema epilepsia.

Luonnoskirja paljastaa että lahjakas kuvittaja eli vaihtelevissa mielialoissa sairaalassa. Paikoin kuvissa valmistaudutaan kuolemaan, mutta toisaalta suurin osa sisällöstä on kepeää satufantasiaa. Toistuvia aiheita ovat etenkin keijut ja muu pikkuväki, jota kuvataan luontokappaleiden, kasvien ja eläinten, seurassa. Doylen tyylistä tulee itselleni mieleen vahvasti Elsa Beskowin työt. Paljon on myös melko realistisia kuvia sekä karikatyyrisimpiä hahmotelmia. Runsaat oheistekstit osoittavat Charles Doylen alttiutta kekseliäisiin sanaleikkeihin.

Juha Keränen (toim.): Biblia Pauperum. Vaattojärvi 1984: Juha Keränen. 28 s.

1980-luvun alku oli zinejen, erilaisten nyrkkipajalehtien huippuaikaa. Lämpimimmin muistellaan etenkin punkzinejä, mutta osattiin sitä muillakin aloilla. Suomessa scififandom aktivoitui ja on sittemminkin kukoistanut seuralehtien kautta – turkulaisten Spin, sitten Ursan Aikakone – mutta onpa vuosien varrella ilmestynyt paljon yksityisyrittäjienkin lehtiä.

Ensimmäisenä ehti varmaankin Juha Keränen (kaikista mahdollisista paikoista Vaattojärveltä!). 1981 ilmestyi hänen Finnish Science Fiction -lehtensä, joka sisälsi hänen omia novellejaan (eli onko se kuitenkin novellikokoelma?). Kolme vuotta myöhemmin ilmestyneessä Biblia Pauperumissa Keräsen rinnalla on joukko muitakin varhaisen fandomin tekijänimiä.

Biblia Pauperum -nimellä viitataan yleensä keskiaikaisiin, lukutaidottomille tarkoitettuihin julkaisuihin, joissa Raamatun kertomuksia esitellään pelkillä kuvilla. Keräsen Biblia sen sijaan on kokoelma "pehmeämpiä sekä jopa avant gardeen yltäviä Jumala-aiheisia science fiction -novelleja". Näkökulmasta kertoo motoksi valittu Juice Leskisen "Kuinka Jumalaa pilkataan" -lauluteksti. Lehteä kehystää kaksi toisiinsa liittyvää kertomusta elostelevasta Jumalasta, joka enkelien hässimisen välissä luo maailman. Tekijänimen Sikailija-Sid taakse kätkeytyy toimittaja Keränen, joka sittemminkin on tunnettu usein SidSid Keräsenä.

Aihetta käsittelevät myös kekseliäänkömpelösti sekä Anetta Meriranta että Mika Niemi, tyypillisen anarkistisesti Toni Jerrman, julkaisun parhaassa tekstissä Veikko Rekunen. Sitä avantgardea lienee Tuomas Kilven visvainen proosaruno. Lisäksi on Keräsen ja Kivi Larmolan allegorinen länkkärisarjis Jesse James, kääntäjä. Kuvituksesta vastaavat esimerkiksi Pekka A. Manninen ja Antti Vaartimo.

Loppuun on vielä nyysitty Ilta-Sanomista Juicen pakina ehtaan zinetyyliin.

Margalit Fox: Conan Doyle for the Defence. Sensational Murder, the Quest for Justice & the World's Greatest Detective Writer. Bath 2019: Oakhill Publishing. 7 t 33 min. Luk. Crawford Logan.

Ei ole yllättävää, että Sherlock Holmesilla maineensa (ja omaisuutensa) luoneelle Arthur Conan Doylelle sateli ihailijakirjeiden seassa myös pyyntöjä auttaa rikosasioissa. Yllättävämpää sen sijaan on, että Doyle tarttui joihinkin noista tarjouksista ja oli jopa selvittämässä kahta melko isoa tapausta. Kummassakin niistä oli kyse syyttömänä tuomitun, ulkomaalaistaustaisen miehen vapauttamisesta vankilasta. Tunnetumpi on 1900-luvun alun tapaus, jossa Doyle auttoi intialaissukuista lakimiestä, George Edaljia, kun tämä tuomittiin eläinten silpomisesta ja oman perheensä häirinnästä. Myöhempi, liki kaksikymmentä vuotta kestänyt ja vain hetki ennen Doylen kuolemaa päätökseen yltänyt oli Oscar Slaterin juttu.

Margalit Foxin Conan Doyle for the Defence (2018; äänikirja 2019) käy ansiokkaasti läpi koko tapauksen. Alkupisteenä on rikkaan vanhuksen brutaali murha Glasgow'ssa 1908. Erinäisten ikävien sattumien perusteella teosta epäiltiin, vangittiin ja tuomittiin Saksasta kotoisin ollut juutalainen Slater, joka harjoitti uhkapeliä, monenlaista hämärää tavaranvälitystä ja mahdollisesti paritusta. Siinä oli viktoriaanisen ajan kasvateille monta hyvää syytä tuomioon, vaikka todisteet lopulta puhuivat Slateria vastaan. Fox käy näitä syitä läpi: ensimmäistä maailmansotaa edeltävän Britannian moraalikäsitykset, antisemitismi, muukalaispelko ja myöhemmin sitten mainittu sota ja saksalaisuuden mörkö. Doyle ajautui kuvioon mukaan Slaterin pyydettyä häneltä apua viestillä, jonka toinen vanki salakuljetti ulos suussaan. Lopulta Doylen rooli Slaterin vapautuksessa oli merkittävä, ja tapauksena johdosta Britanniaan syntyivät esimerkiksi vetoomustuomioistuin. Miehet tapasivat toisensa naamatusten vain kerran, ja jälkipyykistä tuli katkera, kun heidän näkemyksensä rahasta eivät kohdanneet.

Foxin kirjassa Slaterin tuomio on punainen lanka, jonka ympärille punotaan muita aiheita. Sekä Slaterin että Doylen taustat saavat tietenkin lukunsa, mutta läpi käydään myös silloista tuomiokäytäntöä, vankilaelämää, Edaljin tapausta, Slaterin kirjeenvaihtoa sukunsa kanssa jne. Äänikirja on miellyttävä, mutta huomasin usein kaipaavani lähdeluettelo silmien eteen.

Martti Haavio: Voittoisa ratsastaja. Välähdyksiä suurista miehistä. Porvoo 1928: WSOY. 194 s. W.S.O.Y:n koululaiskirjasto n:o 50.

"Miten kumman kauan nuo akat miehiksi saavat tehdä hallaa Suomen kansan keskuudessa, ennenkuin terve reaktio nousee." Näin kirjoittaa Martti Haavio kirjassaan Voittoisa ratsastaja. Välähdyksiä suurista miehistä. Vuonna 1928 Haavio oli julkaissut jo pari varhaiskauden runokokoelmaansa, mutta tieteellinen ura oli vielä edessä päin. Nykylukija tunnistaa tyypin jo ennen kuin muistaa Haavion kuuluneen suojeluskuntaan ja AKS:aan.

No joo, totuuden nimissä Voittoisa ratsastaja ei ole mikään kadotetun miehisyyden puolesta itkevä manifesti. Se on kokoelma pienoiselämäkerrallisia esseitä, joissa Haavio haluaa "välittää Suomen koulupojille ja -tytöille" miehiä, jotka ovat olleet hänelle itselleen "henkilökohtainen elämys". Osa teksteistä on ilmestynyt aiemmin Nuori Voima -lehdessä. 14 valitun joukossa on luonnollisesti paljon kirjailijoita – seikkailijat Kipling ja London; pohjoismaalaiset Holberg, Björnson, Ibsen, Hamsun; suomesta hieman yllättäen kansankirjailijat Päivärinta ja Meriläinen sekä murrepakinoitsija Nortamo – mutta mahtuupa mukaan myös Arabian Lawrence, folkloristi Axel Olrik ja antropologi Leo Frobenius. Joskus Haavio tosiaan kertoo tiiviin elämäkerran, niin kuin Londonin tapauksessa, ja korostaa ilmeisesti itseään säväyttäneitä miehuullisuuden osoituksia, kuten matkaamista ja muiden odotuksien uhmaamista. Joskus taas hänen tekstinsä on lähempänä kulttuurihistoriallista esseistiikkaa, vaikkapa käydessään läpi Diderot'n sanakirjaurakkaa tai kertoessaan kohtaamisesta Meriläisen kanssa tai esitellessään Kalevipoegin syntyä.

Voittoisan ratsastajan voi lukea vanhentuneena, ja siten koomisenakin, miehuullisuuden ylistyksenä mutta myös mielenkiintoisena vilkaisuna tulevan "suuren miehen" nuoruudenajatuksiin. Ja onpa sillä yhä arvoa ihan itsenäänkin – Wikipedia ei kerro näitä tarinoita ollenkaan yhtä lennokkaasti.

Hertta Vierula: Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta. Hämeenlinna 2020: Karisto. 69 s. Kuv. Broci.

Hertta Vierulan Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta vaikuttaa ensisilmäyksellä olevan kokoelma nuorille suunnattuja kauhunovelleja. Nopeasti käy selväksi, että se on hyvin rajattu näkökulma. Vierulan kertomukset liikkuvat pikemminkin synkän fantasian nyrjähtäneillä sivupoluilla, missä asioita ei tuomita "yliluonnolliseksi" vain siksi ettei se ole mahdollista lukijan arkitodellisuudessa.

Vierulan kieli on toisaalta tiukasti hallittua, toteavaa, iskevää – ei aivan vuosituhannen vaihteen suomalaisproosan sähkösanomatyyliä muttei kovin kaukanakaan siitä. Toisaalta se kuitenkin on runollista, vahvoja mielikuvia ja aistivaikutelmia luovaa kuvavyöryä. Tarinoissa kerrotaan maailmasta, joka lähes on omamme mutta jonka lävistää jokin vieras elementti – kelluvaa ruumista ihasteleva olento vedenpohjassa, lähimetsässä odotteleva peikko, ihmisiä ennalta pelastava kassialma tai roolipeliksi muuttuva lapsenelämä. Parhaimmillaan Vierulan intensiiviset tunnelmoinnit ovat hyvin vaikuttavia, huonoimmillaankin hieman tyhjiä mutta kauniita.

Miksi Kuollutta tyttöä tekisi mieli pitää nuorten- tai peräti lastenkirjana? Ensinnä se on kuvakirja – kannessa kuvittaja Brocin nimi on rinnakkain Vierulan kanssa. Kuvia on vain yksi joka tarinaa kohden, mutta kirjan tavallista isompi sivukoko lienee valittu juuri kuvat edellä. Isohkoista sivuista johtuen kirja on ohut, 69 sivua. Normaaleilla mitoilla, isommalla kirjasimella ja harvemmalla ladonnalla kirja olisi kuitenkin paljon paksumpi; moniko nuori lukija on huijattu lukemaan täysimittainen teos pienen sivumäärän avulla? Kolmas syy on kirjan alaotsikko, joka vie ajatukset välittömästi Magdalena Hain Uhriniituntakaisesta kertoviin novellikokoelmiin. Se on harmi, koska tyylilaji on tyystin toinen. Muutenkin jaettu tapahtumapaikka tuntuu turhalta gimmickiltä, sillä yhdistäviä elementtejä tarinoissa on hyvin vähän.

Juri Nummelin: Vaikea laji. Kirjoittajan muistelmia. Turku 2024: Kustantamo Helmivyö. 348 s.

Muuttokiireisen talviloman aikana on ollut suorastaan nautinnollista lukea Juri Nummelinin tuoretta Vaikea laji -kirjaa. Se on monipuolinen kokoelma monipuolisen kirjoittajan muistoja ja vaiheita. Perinteinen muistelmateos se ei ole vaan palapelimäinen sarja kaikenlaista uran varrelta. Muuta ei oikein voisi kuvitellakaan Nummelinin kohdalla, sillä hän on ehtinyt olla paitsi kirjoittaja ja kirjailija myös toimittaja (sanan monissa merkityksissä), kustantaja ja ylipäänsä merkittävä tekijäpersoona kirjallisuuden vähemmän tunnettujen reuna-alueiden kartoittajana ja arvonnostajana.

Kirjan viitisenkymmentä esseetä ovat isolta osin ilmestyneet aiemmin Nummelinin blogissa tai hänen teostensa esipuheena tms., mutta lähes aina tekstejä on päivitetty ja muokattua uudelleenjulkaisua varten. Joskus muutokset ovat merkittäviäkin päivityksiä ja joskus valitettavasti jäävät hieman puolitiehen, kun kieli paljastaa tekstin olevan vanhempaa perua, vaikka se yrittääkin esiintyä ajankohtaisena. Sellaiset kohdat ovat kuitenkin vähäiset ja niihin puuttuminen lähinnä nillitystä.

Vaikea laji on henkilökohtaisesta vinkkelistään huolimatta yhdenlainen kuva myös 2000-luvun muuttuneesta julkaisu- ja kirjallisuusmaailmasta. Muutosta korostaa etenkin jälkisanat, joissa muistutetaan lajin lisäksi vaikeaa olevan myös aika. Pienen yleisön ja vähäisen somenäkyvyyden kirjallisuutta julkaistaan aina vain nihkeämmin, äänikirjoja senkin edestä. Tekijä ei enää (vieläkään?) oikeasti tienaa työllään, ja apurahoja ei saa edes entiseen malliin. Muutos 2000-luvun alun tv-haastatteluista, kun Nummelin julkaisi amerikkalaista kioskidekkaria käsittelevän teoksensa, ja omista fanzineistä nykytilaan, jossa kirjailija yhä useammin saa julkaista itse taiten tekemänsä kirjan, koska se ei kuitenkaan myy tai näy somessa, on surullinen. Onneksi Nummelin kuitenkin jaksaa, viitsii ja kykenee.

(Mikael X. Messin kirjat pitäisi saada äänikirjoina.)

Luettua: tammikuu 2024

Tuija Laine (toim.): Kirjahistoria. Johdatus vanhan kirjan tutkimukseen. Helsinki 1996: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 276 s. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 647.

Vaikka Tuija Laineen toimittama Kirjahistoria on ilmestynyt jo 1996, se on edelleen varsin pätevä esitys aiheestaan. Alun perin yliopiston kurssikirjaksi tarkoitettu mutta myös laajemmalle yleisölle ajateltu teos on alaotsikkonsa mukaisesti "Johdatus vanhan kirjan tutkimukseen". Kirjahistoria ei ole koskaan ollut kovin näkyvä tiede Suomessa, enkä esimerkiksi tiedä, mikä sen tilanne on tällä hetkellä, mutta tieteenalan nimeä lainaava teos on hyvää luettavaa ihan vain kirjasta esineenä ja kirjan kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle harrastajallekin.

Kirjahistoria koostuu kahdeksasta artikkelista, joista jokainen lähestyy aihetta hieman eri näkökulmasta. Aluksi Laine ja Tuija Havu, kummatkin Helsingin yliopiston kirjastosta, avaavat bibliografiatieteen traditiota ja kiinnostuksenkohteita. Seuraavaksi Havu, Anna Perälä ja Rainer Knapas keskittyvät kirjan fyysisiin ulottuvuuksiin (typografia, koristeaineisto, kuvitus, sidonta). Lopputeos on lähempänä nimenomaan kulttuurihistoriallista lähestymistapaa, kun Laine keskittyy sensuuriin ja kirjahistorian lähteisiin Ruotsissa ja Suomessa ja Liisi Huhtala arkkiveisuihin.

Niin kiinnostavia kuin kolme viimeistä artikkelia ovatkin, huomasin itse kaipaavani lisää nimenomaan angloamerikkalaisen analyyttisen bibliografian käsittelyä, kirjan tutkimista esineenä. Mannereurooppalaista, niin sanottua historiallista bibliografiaa harjoitetaan ja siitä on kirjoitettu muutenkin verrattain paljon niin historia- kuin kirjallisuustieteiden kentillä. Ehkäpä siksi Kirjahistorian alkupuoli tiukan esineellistävässä otteessaan tuntui kiehtovalta. Näin siitäkin huolimatta, etten vieläkään osaa erottaa fraktuuraa swabachista. Onneksi Kirjahistoria sisältää melko runsaan kuvituksen, mistä on suuri apu varsinkin eri kirjainmuotojen havainnollistamisessa.

Risto Koskelainen: Onpas. Runoja. Mopon vikoja. Matkakertomus. [Tampere] 1996: Kulttuuriyhdistys Kilo. 64 s. 

Risto Koskelaisen teos Onpas on kirja, josta en tiedä juuri mitään. Sen on kustantanut tamperelainen Kulttuuriyhdistys Kilo vuonna 1996. Koskelainen on ymmärtääkseni julkaissut sen lisäksi vain yhden ainoan kirjan, pari vuotta aiemman runokokoelman.

Runoutta Onpaskin on, joskin tekstilajeilla leikittely on aivan oleellinen seikka teoksessa. Sen alaotsikko "runoja mopon vikoja matkakertomus" pitää yllättävän hyvin kutinsa. Kokoelman kuusi osastoa (+ liitteet) sisältävät kukin nimittäin a) runoja, b) moponkorjausohjeita ja c) luvun tai muutaman Romanian-matkapäiväkirjaa. Tietysti näin aseteltuna kaikkea kuitenkin lukee enemmän tai vähemmän lyriikkana.

Koskelaisen perinteisimmät runot ovat tiiviitä, usein äänteelliseen leikittelyyn pohjaavia, joskus rimmaavia ja rytmisiä, joskus ei. En voi sanoa saavani kiinni monenkaan "merkityksistä", jos sellaisia onkaan, mutta kielenkäyttö on nokkelaa ja parhaimmillaan lähes vaikuttavaa.

Mopo-ohjeet sen sijaan avautuvat eksoottisena kielimaastona lukijalle, jolla ei ole tuon taivaallista käsitystä mopoista. Pitkälti aidoilta tuntuvat ohjeet saattavat koska tahansa kaartaa sarkastiseen nuottiin, ja toisaalta tekninen erikoissanasto tuntuu yhtä kiehtovalta kuin mikä tahansa vieras maisema. Ohjeteksteihin syntyy melkein hypnoottinen vaikutelma.

Matkakertomusosuudet lähestyvät suorasanaisina mutta yllättävästikin assosioivina vaikkapa Pentti Saarikosken proosaa, joskin Koskelainen on paljon avoimempi leikkiin ja välittää vähemmän itsestään. Itse asiassa vinosti hymyilevää ja aihettaan oudosta kuvakulmasta tallentavaa matkaraporttia lukisi mieluusti enemmänkin.

Onpas on juuri sellainen pikkujulkaisu, joiden vuoksi jaksaa rämpiä obskyyrien nyrkkipajatuotosten hetteikössä. Aina silloin tällöin kohdalle osuu jotain omaperäistä, jota yksikään iso kustantamo ei olisi todennäköisesti julkaissut.

Martin Popoff: Blue Öyster Cult. A Visual Biography. Bedford 2020: Wymer Publishing. 240 s.

Törkeän tuottelias rock-kriitikko ja tietokirjailija, kanadalainen Martin Popoff on kirjoittanut viisi pelkästään Blue Öyster Cultiin liittyvää kirjaa. Vuonna 2020 ilmestynyt A Visual Biography on yhdistelmä isokokoista ja runsaasti kuvitettua, niin sanottu kahvipöytäkirjaa ja yhtä Popoffille ominaista tekstityyppiä, josta hän käyttää nimitystä "timeline book".

Teos on nimensä mukaisesti näyttävän visuaalinen. Kuvia on paljon ja taitto on parhaimmillaan komeaa. Kuitenkin se on nimenomaan visuaalisuus, joka tuntuu pieneltä pettymykseltä. Iso osa keikkamateriaalista nojaa lopulta muutamiin yksittäisiin konsertteihin, eikä kuvien laatu ole paljon amatööritasoa kummmempi. 70-luvun osalta tilanne on parempi, ihan jo siksi että digikuvien latteus ei ole haittaamassa. Myös runsaaksi lupailtu memorabilia-kuvasto on melko vähäistä – harva vanha lehtimainos tai sinkun kansi on sellainen, johon ei satunnaisella nettiselailulla olisi törmännyt jo kaksikymmentä vuotta sitten. Sen sijaan pidän tavasta, jolla Popoff on valinnut varhaisista levyarvosteluista mukaan ne, jotka ovat kriittisimpiä.

Yllättäen kirjan vahvimmaksi puoleksi nouseekin sen verbaalinen sisältö. Siitä huolimatta, että Popoff välttelee sellaista informaatiota, joka olisi jo tarjolla hänen aiemmassa Agents of Fortune -biografiassaan, hän on koonnut paljon itsellenikin uutta tietoa. Aikajanarakenne, jossa tapahtumia ei kirjoiteta yhtenäiseksi narratiiviksi vaan lyhyiksi, kronologisesti eteneviksi kalenterimerkinnöiksi, toimii hyvin tässä yhteydessä. Erityisen mukavaa on, ettei Popoff sorru bändikirjallisuuden perussyntiin ja keskity vain huippuvuosiin. Itse asiassa BÖCin usein varjoon jääneet viime vuosikymmenet saavat jokseenkin yhtä monta sivua kuin 70-luvun menestyksekkäät ruuhkavuodet. Harmillista sen sijaan on, että A Visual Biography ilmestyi vain vuotta ennen yhtyeen viimeisintä studioalbumia, ensimmäistä kahteenkymmeneen vuoteen. Näin ollen teos jää kaipaamaan heti uutta laitosta.

Kuvan kovakantinen painos on tuhannen kappaleen "limited edition".

Spin 2/1980. Turun Science Fiction -seuran julkaisu. 24 s.

Turun scifi-seuran Spin-lehti koki ensimmäisen ison muutoksensa numerossa 2/1980. Lehden ensimmäinen päätoimittaja, myöhempi tietokirjailija Markku Haapio, siirtyi syrjään. Seuraan puheenjohtajan mukaan syynä oli Haapion "työnantajan konkurssi". Seurauksena lehdestä vastasi parin vuoden ajan toimituskunta, johon kuuluivat Kari Mäentaka, Timo Mäntylä ja Esa Riihonen.

Lehti sai muutoksen yhteydessä myös uuden ulkoasun. Koko muuttui aiempaa pienemmäksi B5:ksi; sivuja on 24. Sisältö terävöityi jokusen vakiopalstan verran. Ehdottomasti mielenkiintoisin näin jälkikäteen on Tom Ölanderin "Fanzine-palsta", jolla zinekeräilijä esittelee maailman harrastelija- ja seuralehtiä pinnallisesti mutta asiantuntevasti. Timo Mäntylä puolestaan kirjoittaa aiheesta "Science fiction Tshekkoslovakiassa", mikä tarkoittaa lähinnä Karel Capekia ja kahden muun mainitsemista ohimennen. Ylipäänsä näissä alkuaikojen scifi-lehdissä viehättää innostus, jolla tekijät aiheeseensa suhtautuvat, vaikka tekninen osaaminen tai aina tietämyskään ei riitä samalle tasolle. Tätä ei voi laittaa tekijöiden nuoruuden piikkiin, sillä moni kirjoittaja oli jo 1980 aikamiehiä (naisia ei muuten tässä Spinin numerossa ole ainuttakaan).

Lehdessä uutisoidaan myös Tampereelle perustetun uuden scifi-seuran. Jatkumo Spinistä tamperelaisten Portti-lehteen näkyy tässä numerossa vahvasti: Raimo Nikkosen "Sf-maailman uutisia" jatkui sittemmin Portissa, jota Nikkonen on nyt toimittanut neljäkymmentä vuotta. Lisäksi tampereen seuran ensimmäinen puheenjohtaja Matti Rosvall pohtii Spinin laajassa kirjoituksessaan "Mitä science fiction on?" (joka Juhani Hinkkasen mukaan perustuu vuonna 1976 seuraillassa pidettyyn esitelmään). Pianhan Mansen miehet hylkäsivät muun fandomin (ymmärtääkseni) aika lailla kokonaan.

Anton Tšehov: Hepsakka ja muita kertomuksia. [Hämeenlinna] 1980: Karisto. 107 s. Venäläisen kirjallisuuden helmiä. 2. l. teoksesta Hepsakka (Karisto 1957).

Anton Tšehovin novellivalikoima Hepsakka ja muita kertomuksia ilmestyi Kariston mainiossa "helmisarjassa" vuonna 1980. Oikeastaan se on laajennettu laitos 1950-luvulla ilmestyneestä julkaisusta, joka sisälsi kaksi kertomusta siinä missä uudemmassa niitä on kolme. Kaikki kolme tarinaa kertovat ihmisistä, jotka jäävät tai jättäytyvät tai jätetään syrjään. Ei nykymielessä "syrjäytyneistä" vaan pikemminkin kirjailijan romaanin nimeä lainaten "tarpeettomista ihmisistä".

"Hepsakan" nimihahmo on nuori nainen, joka menee naimisiin seurapiirien mielestä vääristä syistä – mies kun ei ole rikas, merkittävä tai kiinnostavakaan. Hiljainen ja ystävällinen lääkäri ei oikein solahda taiteilijapiireihin, joita nainen suorastaan keräilee ympärilleen. Nainen kuitenkin tuntuu rakastavan miestä, vaikka itse sitä tajuamattaan käyttää tätä julmasti hyväkseen ja antaa tämän kärsiä vaimonsa tekojen vuoksi. Vaikka kertomus on suhteellisen pitkä, se rakentuu kuitenkin muutamalle armottoman tarkalle pistolle parempien piirien sydämeen. Varsinkin päähenkilöstä muodostuu kiehtova kuva.

"Koteloitunut ihminen" kertoo opettajasta, joka niin henkisten kuin fyysistenkin suojamuuriensa takaa terrorisoi yhteisöä. Hän tekee pelkällä läsnäolollaan elämän ankeaksi ja tiukoilla moraalikäsityksillään pilaa omankin onnensa. Groteski hahmo on liioiteltu mutta lopulta vain sen verran, että hän sekä huvittaa, vihastuttaa että säälittää lukijaa. Ihminen, joka rakastaa kieltoja niiden ehdottomuuden tuoman turvan vuoksi, lienee monelle tuttu.

Kokoelman päättää pienimuotoinen ja vähäeleinen "Potilaskertomus", jossa lääkäri kutsutaan hoitamaan nuorta perijätärtä. Tämän ainoa todellinen vaiva tuntuisi kuitenkin olevan vain eristyneisyys ja valmiiksi pedattu kultahäkki. Kahden henkilön välille nopesti kehittyvä ymmärrys on voimakas. Kertomus on myös vahva osoitus Tšehovin kyvystä novellikirjailijana, joka kuin huomaamatta antaa lukijan ymmärtää paljon enemmän kuin ääneen sanotaan.

Kirjan suomennoksista vastaavat Reino Silvanto ja Erkki Valkeila (joiden käännökset on tarkistettu tätä julkaisua varten) sekä P. Alarik Pesonen.

Spin 2/1981. Turun Science Fiction -seuran julkaisu. 28 s.

Spin 3/1981. 28 s.

Turun scifi-seuran Spin-lehden numerot 2/81 ja 3/81 ovat historiallisia. Vaikka Spin oli ilmestynyt jo monta vuotta, siinä ei ollut julkaistu vielä ainoatakaan kotimaista kertomusta. Novellithan sentään ovat aina olleet maailmalla yksi fanzinen oleellinen osanen. Vuoden 1981 kakkosnumerossa tilanne sitten viimein muuttui. Juuri ja juuri.

Numeron lukijapalstalla julkaistiin helsinkiläisen nimimerkki Tonin "muutamia lyhyimpiä novelleja". Käytännössä tämä tarkoittaa viittä tekstiä, joiden pituus vaihtelee kolmesta lauseesta kuuteen virkkeeseen. Puhutaan siis ultralyhyistä "novelleista". Joka tapauksessa pää oli aukaistu, ja kyllähän äärimmäisen lyhyen muodon voi nähdä ennakoivan jo fandomin tulevien aikojen raapaleinnostusta. Kovin kummoisia Tonin tarinat eivät valitettavasti ole.

Kolmos-Spinissä Toni palaa kahdella hieman pidemmällä, vaikkakin yhä hyvin tiiviillä, novellilla. "Alus" on patetiaa tavoitteleva tunnelmakuva avaruuteen hylätyn aluksen viimeisistä hetkistä. "Leikki" puolestaan pikemminkin kauhugenreä lähenevä kertomus lasten sormipyssyleikeistä.

Nimimerkin takana on mitä todennäköisimmin – myös Jussi Vainikaisen nettisivuston mukaan – teini-ikäinen Toni Jerrman, piakkoin Tähtivaeltajan päätoimittajana ja muutenkin vaikuttavana fandom-hahmona historiaan jäävä scifi-intoilija. On jotenkin osuvaa, että juuri hän se oli ensimmäisenä asialla.

Ensimmäinen ihan omalla julkaisupaikallaan (eikä siis lukijakirjeenä) ilmestynyt kotimainen zine-novelli oli sitten Aikakoneen ensimmäisessä numerossa ollut kansanedustaja Jouni J. Särkijärven Rottajahti. Lehti ilmestyi sekin 1981, kenties ennen vuoden kolmatta Spiniä. Joka tapauksessa Tonin pikkujutut uskoakseni ehättivät ensimmäisiksi.

Atik Ismail: Tuuletus; ilon synty. [Kuopio] 1999: [Kuopion kaupunki]. 38 s. Numeroitu.

Suomalaisen jalkapallon legenda Atik Ismail muistetaan myös kirjallisista töistään. Hänen kolmas(?) runokokoelmansa Tuuletus; ilon synty on mielenkiintoinen ihan julkaisunakin. Vihreäkartonkisten kansien välissä on vajaat neljäkymmentä yksipuolista lehteä, eli joka toinen sivu on tyhjä. ISBN-numero on takakannessa ja sen alla painatusvuosikin, 1999. Kirjanen näyttää kaikin puolin omakustanteelta, mutta ainakin Kansalliskirjasto sanoo kustantajan olleen Kuopion kaupunki. Lisäksi painos on numeroitu; omani on numero 0213.

Sisällöltään Tuuletus ei ole yhtä kiehtova. Ismail saa paljon anteeksi jo ihan siksi, että kirjoitustaitoinen urheilija on anomalia, jollaista on kiva ihmetellä kuin kaksipäistä vasikkaa luonnontieteellisessä museossa. Runot ovat säkeiksi jaettuja, välimerkittömiä modernin ajan aforistisia mielleyhtymiä, joissa olisi paljon karsittavaa ja terävöitettävää. Ajatuksiltaan ne kuulostavat pikkukaupungin nuoriohjaajan dadalta, joka kuitenkin teineistä tuntuu niin kovin syvälliseltä. Vaikka tässä yhteydessä parempi verrokki voisikin olla valmentaja, kuva joka Ismailinkin teksteissä toistuu. Itse asiassa mielenkiintoisimmillaan kokoelma on, kun se tuo kuvastoonsa jalkapallon. Mukana on myös pari pidempää, hengennostatusmaista saarnaa, jotka eivät aivan ole proosarunoa mutta ajatuksenvirrassaan eivät oikein muutakaan.

Luettua: helmikuu 2023

Tenho Immonen: Huilua yhdellä jalalla. Jethro Tullin tie. [Rajamäki] 2021: Aviador. 288 s.

Bändihistoriikkeja aiemminkin tehtailleen Tenho Immosen Huilua yhdellä jalalla on ensimmäinen suomeksi ilmestynyt kirja Jethro Tullista. Maailmallahan sellaisia on ilmestynyt kymmeniä, englanniksi toista kymmentä. Valitettavasti tämmöisessä seurassa on hankala keksiä mitään uutta, jota ei olisi jo sanottu, etenkään kun uutta haastattelumateriaalia ei ole ollut käytössä. Suomenkielisyys on kuitenkin valtti, joka ansaitsee arvonsa.

Immosen kirja on silti joltinenkin pettymys. Aivan liian usein hän päätyy toistelemaan lähteittensä sisältöä suurin piirtein sellaisenaan. Varsinkin bändin jäsenten haastatteluista sellaisenaan napattujen sitaattien kollaaši käy nopeasti väsyttäväksi. Kirjailijan omaa ajattelua näkyy lähinnä albumien sisältöä kuvailtaessa – joskin usein yhden lauseen luonnehdinnat jäävät valitettavan pintapuolisiksi – ja muutamissa irrallisen oloisissa muistoissa.

Jokseenkin jokaisen Tull-aiheisen kirjan ongelma on niiden etupainoisuus. Alkuvuosista riittää kertomista ja toisteltavia anekdootteja, mutta mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan (ja se alkaa jo oikeastaan 1970-luvun lopusta), sitä vähemmän juttuja on jaettavaksi. Tietysti lähteiden vähyydelle ei voi mitään, mutta toisaalta viime vuosien ohittaminen nopeasti kertoo myös arvostuksen puutteesta. Usein kaikki Thick as a Brickin jälkeen tapahtunut alkaa olla jo toisarvoista.

Toki olen varmasti ylikriittinen Immosen kirjaa kohtaan, koska en ole varsinaista kohdeyleisöä – hyllyssä ovat jo jokseenkin kaikki käytetyt lähteet. Ja tietysti olisin itse halunnut kirjoittaa sen. Lisäksi ensimmäiseltä suomenkieliseltä Tull-kirjalta toivoisi enemmän, koska lieneekö markkinoilla tilaa toiselle ihan äkkiä...

Teijo-Kalevi Lusa: Maailmanloppu 2028? Helsinki 2001: Kuva ja sana. 113 s.

Harvoin harhaudun lukemaan hihhulikirjallisuutta, mutta kun niin käy, on kyseessä jotain erityistä:

Kirjaston vaihtohyllystä osui käsiin Teijo-Kalevi Lusan esikoisteos, Maailmanloppu 2028?. Lusa on myöhemminkin ymmärtääkseni julkaissut eksegetiikkaa ja scifi-aiheita kristilliseen tunnustuksellisuuteen. Tässä kirjassaan hän tutkiskelee Raamatun profetioita, nimenomaan maailmanloppuun liittyviä. Ilmestyskirja saa luonnollisesti erityishuomion mutta on niitä lopunnäkyjä muuallakin. Näitä Lusa sitten tulkitsee toisen maailmansodan jälkeisen maailmanhistorian valossa. Vuonna 1948 Israel sai taas itsenäisyyden ja jo vuotta aiemmin oli nähty ufoja – nämä ovat kirjailijalle käänteentekeviä aikoja. Siitä eteenpäin voi 80 vuoden aikana nähtävissä sitten Danielin kirjan lopunajanmerkkejä. Kieltämättä Lusan ennustukset Venäjän militarismista tuntuvat näinä päivinä aika osuvilta ja Natostakin maalaillaan kaikenlaisia uhkakuvia.

Toisaalta ihastuttavan ysäriltä kuulostavat tulkinnat ufon kyytimien humanoidien taustasta Saatanan poikina. Saatana ainoastaan valmistelee maailmaa ufouskontoon, jotta sitten kun tosikristityt temmataan maan päältä ennen viimeisiä aikoja, kukaan ei usko jumalalliseen tapahtumaan vaan ajattelee vain ufojen vieneen kristityt.

Lopulta Lusan ennustus tiivistyy otsikon vuoteen. 2028 täyttyy parituhatta vuotta (Raamatun kielellä "kaksi päivää") Jeesuksen kuolemasta ja yksi sukupolvi Israelin itsenäistymisestä. Lisäksi silloin on laskettu asteroidin "1997 XF11" ohittavan maan epäilyttävän läheltä.

Viihdyttäväähän tämmöinen on niin kuin mikä tahansa kirjallisuuden tulkinta jonkin äkkiväärän viitekehyksen läpi. Odotellaan nyt ensin vielä viisi vuotta ja arvioidaan sitten uudelleen.

Ruumiin kulttuuri 2/1984. Helsinki 1984: Suomen dekkariseura.

Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehden ymmärtääkseni kaikkien aikojen toinen numero pitää sisällään oikeastaan kaikkea sitä mitä nykyäänkin. On runsas, kriittinen katsaus uusiin alan kirjoihin (myös erillinen artikkeli tuoreista Viihdeviikarien kioskipokkareista), on ajankohtainen kirjailijahaastattelu (Matti Yrjänä Joensuu), on uutisia ja vähän klassikoita kun (Kyösti Salovaaran artikkeli Ross McDonaldista).

Vaan onpa muutakin, ja nimenomaan sellaista joka minua kiinnostaa. Toinen lehden kohokohta on salanimi Marton Taigan salanimen, M. Levän, ensimmäinen komisario Kairala -kertomus. "Koukun" suuri aarre on julkaistu alun perin vuonna 1932 (tällä kertaa ilman lainausmerkkejä). Toinen erityisen kiintoisa on Jussi Teljon varhainen artikkeli Sherlock Holmes -fandomista vuodelta 1951.

Maila Talvio: Haapaniemen keino. Kuvauksia sydänmaan kylästä. Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1921: WSOY. – Ilmestyi alun perin 1895.

Maila Talvion esikoisteos Haapaniemen keinu on monella tapaa tyypillinen nuoren lupaavan ja myöhemmin lupaukset täyttävän kirjoittajan romaani. Se on lyhyehkö kertomus pikkukylän nuorista ja heidän suhteistaan toisiinsa ja hieman vanhempiinsakin. Tietysti 1800-lukulainen miljöö ja tapakulttuuri etäännyttävät meidän aikamme lukijaa niin, että kaikki tuntuu hieman juhlavammalta kuin se ehkä onkaan ollut. Tilanteet ja ongelmat ovat lopulta ihan samoja kuin nykyäänkin.

Tarina kiertyy lähinnä kahden naisen ympärille. Miina joutuu naimisiin arveluttavamaineisen perheen pojan kanssa, mutta tämä paljastuu hyväksi liitoksi. Aina, Miinan käly, puolestaan on monen haluama mutta päätyy perikatoon. Tarina ei ole erityinen ja itse asiassa se kärsii jonkin verran hajanaisuudesta, kun näkökulmat poukkoilee edestakaisin. Mutta kieleltään Haapaniemen keinu on erittäin vahvaa. Kerronta on tarkkasilmäistä ja sulavaa, kuvailu tehokasta ja mielikuvia herättävää. Aikansa kirjailijoiden joukossa Talvio oli hämmentävän valmis jo aloittaessaan.

Portti 4/1993. Tampere 1993: Tampereen Science Fiction Seura.

Tähtivaeltaja 4/1993. Helsinki 1993: Helsingin Science Fiction Seura.

Spin 6/1993. Turku 1993: Turun Science Fiction Seura.

1993 päättyi scifilehdistössämme vaihtelevasti. Portti ja Tähtivaeltaja rykäisivät kelpo paketit vuoden lopuksi. Molemmat myös valitsivat kanteensa tissit. Spin tuntuu löytäneen suuntansa hetkeksi (kuten osoittaa fallinen kansikuva) ja Aikakone kadottaneen omansa (jonka kansi ei edes ilmestynyt).

Portin nelosnumero on hyvin periporttimainen: paljon novelleja, pari asiallista artikkelia (Anto Leikola kertoo griipeistä ja kirjailijoista esitellään William Burroughsia ja Emil Petajaa) ja liuta kohtuullista kirjallisuuskritiikkiä. Onpa mukana myös Markku Koposen ja Pekka Lehtosaaren sarjakuva, mutta ne eivät ole koskaan olleet Portin vahvuus. Kotimaiset novellit ovat lähinnä kirjoituskisan saalista (mainittavimpina M. G. Soikkeli), mutta Boris Hurtan Ukkoslapsi on päässyt sen jonon ohi. Käännösnovelleissa on monenlaista, tuoretta Hugo-voittajaa, italialaisia tunnelmapaloja sekä yksi Robert E. Howard -suomennos.

Tähtivaeltaja maalailee sekin itselleen tyypilliseen tapaan isolla pensselillä. On artikkelia Godzilla-elokuvista ja animesta, on ryyppyreissuraportti Tallinnasta, on kehnoja "kritiikkejä" ja sitten pari rankkaa novellia Harlan Ellisonilta ja yksi pitkä & vaikuttava Neil Gaimanilta. Tässä numerossa lehti myös jatkaa uudistumistaan. Uusi logo on toista kertaa käytössä, P. A. Manninen aloittaa lukijoiden unien kuvittamisen ja Kimmo Lehtosen kutzpah jatkaa edellisnumerossa alkanutta matkaansa.

Spin on yhä pienimuotoinen infolehti, selvästi perinteisempi fanzine tai jäsenjulkaisu kuin kaksi muuta. Siinä on kotikutoinen viehätyksensä. Kestävintä antia on Maarit Verrosen pitkähkö haastattelu. Mannisen kansikuva lienee piruilua Tamperelaisille sen jäljiltä, kun Portti erehtyi kritisoimaan Atorox-palkintoa.

Entäs Aikakone? Se sai vuoden kaavaillusta neljästä numerostaan ulos vain kaksi ja nekin kai reilusti aikataulusta jäljessä. Lehden lähtölaskenta oli jo alkanut. Harmi, sillä vuoden numerot, joista jälkimmäinen oli perusteellinen kuningas Arthur -teemanumero, olivat laadukasta jälkeä.

Maila Talvio: Nähtyä ja tunnettua. Kertoelmia ja kuvauksia. Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1921: WSOY. – Ilmestyi alun perin 1896.

Maila Talvion toinen julkaistu teos, Nähtyä ja tunnettua, on alaotsikkonsa mukainen. Se koostuu monenlaisista "kertoelmista ja kuvauksista". Suoranaisia novelleja on kourallinen, ja pääpaino onkin tunnelmallisissa tilannekuvauksissa. Osa teksteistä on vinjettimäisiä, tarinattomia ja lähes proosarunoa lähenteleviä.

Kokoelman ehdoton polttopiste on pitkä kertomus, pienoisromaanin mittainen Aatteensa uhri. Se kuvaa mielialoja Liettuassa 1800-luvun lopussa, kun heräävä kansallistunne sai sielläkin väen nousemaan Venäjän tsaarinvaltaa vastaan. Yhtymäkohdat saman ajan Suomeen ovat ilmeiset. Kertomuksen taustalla on tosielämän aktivisti–runoilija Vincas Kudirkan tarina. Talvio palaisi Liettua-aiheeseen monet kerrat myöhemminkin.

Muu kokoelman sisältö on laadultaan vaihtelevaa. Jonkinlainen yhteinen tekijä kaikelle on ihmisen tarve kuulua johonkin, oli se sitten abstrakti kansa tai vaikka parisuhde ja perhe. Tarinoissa tavataan rakkauteen pettyviä nuorukaisia, kosiomatkalaisia, vastanaineita myrskyn armoilla, omien paniikkiajatustensa kanssa painivia kun menetyksen pelko ottaa vallan. Kaikessa pateettisuudessaan vaikuttava on lyhyt kertomus Elävänä haudattu, jossa näkönsä menettänyt vanhus lähetetään vaivaistaloon käytännössä hautajaismenoin. Talviolla on taipumus romantisointiin ja suurenteluun, mutta hänen kuvauksessaan on vaikuttavaa tarkkasilmäisyyttä.

Kokoelman heikoin osa minulle on sen lyhyt tunnelmakuvat. Ne tihkuvat varmasti jo kirjoitusaikanaan tunkkaiselta tuntunutta kukkaiskieltä. Mielenkiintoisin on Sibeliuksen impromptun innoittamana kirjoitettu fantasianäky – ensimmäisessä painoksessa sen nimi käsittääkseni olikin Fanttasiia, mutta ainakin Koottujen teosten laitoksessa nimenä on Ratsastus.

Kootuissa teoksissa on toinenkin muutos. Eräänlainen hullun rakkauden kuvaus Hänen syntymäpäiväkseen on jätetty kokonaan pois.

Tähtivaeltaja 1/1994. Helsinki 1994: Helsingin Science Fiction Seura.

Marvinah. GooGooMusck Monster from Outer Space. Helsinki 1994: Helsingin yliopiston Science Fiction Klubi. Marvin 1/1994. 2. p.

Vuosi 1994 alkoi Helsingin scifilehdissä kaikkea muuta kuin scifin merkeissä. Sekä Helsingin scifiseuran Tähtivaeltaja että Helsingin yliopiston science fiction klubin Marvinin ykkösnumeroissa tieteisfiktiosta muistuttavat lähinnä Babylon 5:n trailerin kehut ja kuva Queen of Outer Spacesta. Sen sijaan verta, visvaa ja eksploitaatiota on riittämiin molemmissa.

Tähtivaeltaja on splatterpunkteemanumero, kuten kansikin julistaa. Artikkeleissa esitellään Joe R. Lansdale, David J. Schow ja parivaljakko John Skipp & Craig Spector. Kahdelta ensin mainitulta on myös novelleja. Lansdalen kaksi näytettä ovat viehättävää surrealismia, Schow'n ultraväkivaltainen rikosjuttu alkaa yllättävän nopeasti lähinnä puuduttamaan. Muuten artikkeleissa käsitellään kehotaidetta (kuvia silitysrautaa peniksessään roikottavasta sankarista) ja Isebel's Pain -yhtyettä. Ei siis sisältöä jota odottaisi "scifilehdeltä". Petri Hiltusen vampyyrisarjakuva on siinä hilkulla.

Hiltunen on mukana Marvininkin toimittajajoukossa. Marvinah-otsikoidun numeron teemana ovat kalkkunaelokuvat. Jos ihan tarkkoja ollaan, ei hallussani oleva kappale ole varsinaisesti vuoden 1994 numero vaan seuraavana vuonna ilmestynyttä kakkospainosta. Sisältö on suurelta osin sama, mutta Finnconiin julkaistua laitosta on päivitelty hieman. Keskiössä on joukko hyviä huonoja elokuvia ja huonoja huonoja elokuvia, joita sitten kommentoidaan, analysoidaan ja muuten repostellaan mennen tullen. Marvinin viehätys perustuu (tai on perustumatta) pienen piirin sisäishassutteluun, joka tässäkin tapauksessa on ihan huvittavaa seurattavaa. Eniten hymyilytti silti maininta, miten etenkin semmoiset hämärät videovuokraamot kuin Filmtown ja Makuuni ovat roskaelokuvan metsästäjälle ne parhaat paikat Helsingissä.

Maila Talvio: Aili. Kertomus. Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1921: WSOY. – Ilmestyi alun perin 1897.

Maila Talvion toinen romaani, Aili, on huomattavasti edeltäjäänsä kypsempi ja koherentimpi teos. Monin tavoin sen tekee mieli lukea ikään kuin Arvid Järnefeltin Isänmaan sisarteoksena. Varmasti muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Järnefeltin romaani onkin ollut yksi Ailin innoittajista.

Aili kertoo nimihenkilönsä, ison talon ottolapsena kasvaneen nuoren naisen, heräävästä yhteiskunnallisesta omatunnosta. Pinnaltaan se on toisaalta kasvukertomus: Aili kipuilee verratessaan omaa elämäänsä maaseudun pienissä piireissä, kun koulukin jäi kesken, kasvattisisareensa ja serkkuunsa, jotka Helsingin humussa tuntuvat olevan oleellisten kokemusten äärellä. Toisaalta se on yhden rakastumisen tarina: Aili ja hänen ylioppilasserkkunsa Eero rakastuvat maalla, kohtaavat uudestaan kaupungissa ja kihlautuvat, mutta erilaiset elämänarvot eivät ole ehkä yhteensovitettavissa.

Painokkainta romaanissa kuitenkin on sen aatepohja. Aili kantaa huolta kasvintalonsa torppareista, heidän köyhistä ja kurjista oloistaan, joita talon emäntä kommentoi: "Hehän ovat tottuneet siihen." Pääkaupungin loisteessa hetkeksi lumoutunut Aili tajuaa, aivan kuten Isänmaan Heikki, että hänen tehtävänsä ei ole nauttia vaan auttaa köyhää sydänmaata nousemaan. Suomenmielisyys mainitaan harvakseltaan, mutta sieltä romaanin sydän löytyy.

Henkilökohtainen huomio: Niin harvoin samaistun tai varsinaisesti edes sympatisoin fiktiivisiä henkilöitä, että hämmästyin kuinka suuren vaikutuksen Aili minuun teki. Hänessä on jotain sellaista totuudellisuutta, johon olen toistuvasti törmännyt opettajantyössäni. Mustavalkoisestikin ajattelevana ja kaikessa pateettisuudessaan Aili on todellinen nuoren ihmisen hahmo, itsensä ja omatuntonsa kanssa kamppaileva ja syvästi tunteva.

Maila Talvio: Kaksi rakkautta. Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1921: WSOY. – Ilmestyi alun perin 1898.

Maila Talvion romaani Kaksi rakkautta jatkaa osittain hänen aiempien töittensä poluilla. Sen päähenkilö on kotirouva Elina, joka täyttää lapsettoman säätyläisnaisen arkeaan piano- ja kielitunneilla. Hänen avioliittonsa on onnellinen, vaikka pieniä rahahuolia onkin. Vaan kuinka ollakaan, kun kaupunkiin saapuu hänen miehensä vanha toveri, liettualainen Vitold Dargis, johon Elina vaivihkaa rakastuu.

Elinan sisäisen myllerryksen kautta Talvio pääsee pohtimaan naisen asemaa ja tehtävää yhteiskunnassa ja avioliitossa. Elina on vakuuttunut siitä, että ihminen – varsinkaan nainen – ei rakastu elämänsä aikana kuin kerran. Ja kun salama nyt sattuukin iskemään toistamiseen, hän joutuu miettimään itsensä ja elämänsä uusiksi: onko hän aviomiestään koskaan rakastanutkaan ja mitä hänen tulee uudessa tilanteessa tehdä. Lisämausteen soppaan tuo Elinan vanha lapsuudenkoti, joka on tullut myyntiin ja jonka maaseudun rauhaan hän haikailee pois Helsingistä. Lopussa tarinaa saakin samanlaisia sävyjä kuin aiempi Aili-romaani, kun ratkaisu maan ja kansan palvelemisesta maata viljelemällä kirkastuu Elinan siskolle.

Kaksi rakkautta on epätasainen romaani. Parhaimmillaan se on alkupuoliskon yhteiskuntakuvauksessa, heikoimmillaan rönsyilevissä ja toisaalta toisteisissa Elinan sisäisissä monologeissa, joissa hänen ahdistuksensa kiehuu yli sietokyvyn ja melodraama käy liian pompöösiksi. Tehokkaita ovat muutamat jaksot, joissa kerronta muuttuu katkelmalliseksi ja hyvin viitteelliseksi, kun aika tiivistyy ja Elinan mieli on syystä tai toisesta latentissa tyvenessä. Suurin ongelma lukijan kannalta lopulta on Dargisin hahmo, joka ei koskaan tunnu niin järisyttävältä ja jalat alta vievältä kuin henkilöt tuntuvat kokevan. Hänen ja Elinan rakastuminenkin jää hyvin ulkokohtaiseksi, poseeraavaksi.