Katsottua: kesäkuu 2024

Richard Rush: Stuntman – henkensä kaupalla. Peter Strickland: Berberian Sound Studio

Ihan niin kuin kirjailijoiden kirjoittaessa kirjoittamisesta, on jotain kiehtovaa siinä, kun elokuva kuvaa elokuvan tekemistä.

Richard Rushin The Stunt Man – henkensä kaupalla (1980) on yksi hienoimpia lajissaan. Sittenkin vaikkei se ole millään tavoin täydellinen. Elokuvan taika on huijaamista ja näppäryyttä, ja The Stunt Manissa näytetään, miten huijaus tehdään, mutta samalla myös huijataan katsojaa ja päähenkilöä. Virkavaltaa pakeneva Vietnamin-veteraani saa turvapaikan elokuvaryhmän stunttimiehenä. Pian heidän kuvaamansa elokuva ja todellisuus (siis meidän maailmamme elokuvan todellisuus) limittyvät, rinnastuvat ja yhdistyvät. Alusta asti The Stunt Manin katsoja on epävarma siitä, mistä oikeastaan on kyse ja kenen fiktiota katsoo. Lienevätkö tekijätkään olleet ihan kartalla reitistään – monesti tuntuu, että käsikirjoituksen näppäryys ja kuva-alan tasot heijastuksineen ovat pelkkää sorminäppäryyttä. Se saattaa jäädä puolitiehen siinä, mitä yrittää, mutta ainakin se pakottaa pohtimaan ja jää vaivaamaan mieltä.

Paljon samaa, mutta ilman satiiria, sisältää Peter Stricklandin Berberian Sound Studio (2012). Se tekee näkyväksi sen, mitä emme koskaan elokuvissa näe – äänen. Berberian Sound Studio kertoo brittiläisestä äänisuunnittelijasta, joka on palkattu 1970-luvun Italiaan vastaamaan väkivaltaisen giallo-elokuvan äänimaisemasta. Kyseinen elokuva käsittelee noitavainoja ja on ilmeisen eksplisiittinen kidutus- ja tappokohtauksissaan. Me katsojat emme tosin näe mitään, ainoastaan kuulemme. Ja näemme kuinka äänet syntyvät. Samalla vieras ja vihamielinenkin ympäristö saa äitinsä luona asuvan brittimiehen tolaltaan niin, että elämä ja elokuva sekoittuvat, eikä katsojakaan voi olla varma, mitä oikein tapahtuu. Strickland ei aivan yllä siihen, mitä ikinä ajaakaan takaa, sillä lopun hämäryys ei kykene perustelemaan itseään. Tunnelma on kuitenkin erittäin vahva, ja kuva- ja äänimaailma ovat parhaimmillaan hyvin puhdasta.

Claude Chabrol: Petturin suudelma. Margarethe von Trotta: Ruusujen katu

Claude Chabrol ohjasi 1984 televisiota varten minisarjan, joka perustuu Simone de Beauvoir'n romaaniin Le Sang des autres. Myöhemmin sarja, Petturin suudelma (The Blood of Others) pääsi lyhennettynä teattereihinkin. Valitettavasti tv-tausta paistaa läpi, etenkin alkupuolella. Iso osa elokuvasta on kahdenvälistä dialogia staattisissa lähikuvissa. Onneksi loppua kohden meno hieman virkistyy ja salamurhaan johtava jakso hotellissa on oikeastaan jo aika hyvä. Petturin suudelma yrittää ratsastaa tarinallaan. Harmi ettei se ole mitenkään erityinen: toisen maailmansodan aikaan ranskalaisnainen rakastuu mieheen, ja rakkaus menee ohi kaiken muun, niin toisten ihmisten kuin isänmaan. Beauvoir'n romaani kenties pohtii tätä teemaa laajemminkin, mutta elokuvassa se vain välähtää. Asiaan ei auta, että näyttelijät lähinnä oleskelevat kuvissa, ja Jodie Fosterkin pääosassa melkeinpä kävelee elokuvan läpi. Ainoa, joka tuntuu välittävän yrittää, on Sam Neillin natsiupseeri.

Perinteinen saman ajan kuvaus on myös Margarethe von Trottan Ruusujen katu (Rosenstraße, 2004). Hieman eri aikatasoilla tapahtuva tarina keskittyy etenkin todelliseen tapahtumaan, kun vangittujen juutalaismiesten "arjalaisvaimot" kerääntyivät päiviksi Berliinin Rosenstraßelle vaatimaan puolisoidensa vapauttamista. Kehyskertomuksessa eräs naisista kertoo tarinaa tuolloin pelastamansa lapsen tyttärelle. Ruusujen katu on hyvin tehtyä, ehkä vaikuttavaakin elokuvaa mutta samalla niin läpinäkyvää saksalaista katumustyötä. Paljon päivittelyä ja kauhistelua – mikä tietysti ei ole huono asia sinänsä, mutta jos se mitään uutta ei ole sanottavana, kannattaako sitä vanhaa toistaa? No jaa, näin kaksikymmentä vuotta myöhemmässä Euroopassa alkaa tuntua, että olisihan sitä pitänyt toistella vielä paljon enemmänkin....

Rob Zombie: House of 1000 Corpses. Tim Sullivan: 2001 Maniacs

Viimeistään 2000-luvulla eksploitaatioelokuva on menettänyt merkityksensä, ainakin siinä klassisessa muodossa, jossa sitä tehtiin maailmansotien jälkeisillä vuosikymmenillä. Väkivalta, seksi ja kaikenlainen bisarri on muuttunut niin jokapäiväiseksi melkein kenen tahansa populaarikulttuuriannoksessa, ettei enää ole mahdollisuutta yrittää tienata roskalla, jossa tabuja murretaan. Samalla se, mikä aiemmin on mielletty eksploitaatio- tai grindhouse-elokuvan estetiikaksi, on saanut siirtyä postmoderniksi leikittelyksi. Oireet olivat selvät jo vuosituhannen alussa.

Rob Zombien esikoisohjaus House of 1000 Corpses (2003) kumartaa syvään 70-luvun kauhulle. Etenkin Teksasin moottorisahamurhat (ja sen ensimmäisen jatko-osa) on ilmiselvä alluusion kohde. Joukko ärsyttäviä nuoria päätyy syrjäseudulle, missä heidät ottaa vastaan friikkiperhe, jonka tapa viettää yhteistä laatuaikaa on tappaminen, silpominen ja kidutus. Zombien elokuva alkaa sarjana hauskoja viittauksia, kipeää huumoria ja itsetarkoituksellista kulttimatskua, mutta lopulta se sortuu liiankin täyteen ahdetuksi huvipuistoajeluksi. Vertaus ei ole sattumaa, sillä elokuvan pohjana todella oli Zombielta tilattu kummitustalokonsepti.

Samankaltaisista aineksista ponnistaa Tim Sullivanin ohjaama 2001 Maniacs (2005), joka on uusinta Herschel Gordon Lewisin 60-luvun ug-klassikosta Two Thousand Maniacs!. Joukko ärsyttäviä nuoria päätyy syrjäseudulle, missä heidät ottaa vastaan pikkukaupungillinen väkeä, joissa tiivistyvät kaikki Yhdysvaltain etelävaltioiden asukkaiden klišeet ja jotka juhlivat tappamalla ja syömällä ihmisiä. Nimenomaisesti ruokapöytään pääsevät pohjoisvaltioiden asukkaat, koska näin se sisällissota kostetaan. Umpikiero hahmokatras ja muutama hieno splatterkohtaus eivät ihan riitä tekemään elokuvasta täysosumaa, mutta paikoin käydään lähellä. Lopussa 2001 Maniacskin lässähtää. Läträystä saisi olla reilusti enemmän.

Steve Soderbergh: Traffic. Paul Haggis: Crash

Minulla on paikka sydämessäni elokuville, joissa näyttelijäensemble esiintyy useissa risteävissä tarinajuonteissa (sille on varmasti jokin nimikin, Juri Nummelin ehdotti portmanteau-elokuvaa?).

Steve Soderberghin Traffic (2000) perustuu 1980-luvun brittisarjaan mutta on yhä tänäänkin ajankohtainen. Se seuraa kolmea eri tarinaa, jotka kaikki koskettavat jotenkin huumeongelmaa Yhdysvalloissa. Seurattavani on alkutuotanto Meksikossa, kartellit ja korruptoitunut poliisi; keskitason yhdysvaltalaiset diilerimiljonäärit, joilla elintaso on kohdallaan; ja varsinaiset käyttäjät, joita edustaa etenkin vastikään Valtion huumeiden vastaisen sodan ykkösmieheksi nimitetyn poliitikon tytär, joka epämääräisesti "vihaa kaikkea". Soderberghin kerronta ja kuvaus ovat taitavaa, lähes hypnoottisen vakuuttavaa. Dokumentaarinen käsivarakamera on kaunis katsoa ja aina tilanteen tasalla. Harmi että Stephen Gaghanin käsikirjoitus on naiivi ja saarnaavakin. Alleviivaavuutta lisää eri tarinalinjoissa käytetty värimaailma, joka inhottavasti väheksyy katsojan kykyjä. Meksikoon sijoittuva keltaisen rakeinen kuvanlaatu on kuitenkin kaunis ja tehokaskin. Koko elokuvan olisi voinut kuvata samanlaisen filtterin läpi.

Ihan yhtä laskelmoiva taitaa olla Paul Haggisin Crash (2004), joskin tähtäimessä on tällä kertaa rasismi ja ennakkoluulot. Oscar-voittajaelokuvan jälkimaine on kehno, mutta itse on pysty suhtautumaan siihen puolueettomasti. Niin syvän vaikutuksen se teki aikanaan teatterissa. Mark Ishamin unenomainen ambient-soundtrack kuljettaa useaa risteävää tarinaa vääjäämättömästi räjähdyspistettä kohti. Yhdysvaltain moninainen väestö pitää sisällään kaikenlaisia mahdollisuuksia. Tahti on nopea, siirtymät vauhdikkaita ja rytmi tarkka kuin kellokoneisto. Kyllähän pointtia hierotaan katsojan naamaan, mutta tarkoitus pyhittää keinot useammin kuin ei. Hahmoista välittää, vaikka he ovatkin usein stereotyyppejä; pikkutytön ampuminen on ainoa kerta, kun olen teatterissa lähes kyynelehtinyt. Haggisin ohjauksessa on jotain tavattoman ytimekästä, hallittua.

Huomaan kritisoivani Soderberghia asioista, joista en Haggisin kohdalla välitä. Makuasioita, veikkaan.

Ted Kotcheff: Taistelija. George P. Cosmatos: Rambo – taistelija 2. Peter MacDonald: Rambo – taistelija 3

Rambo oli osa lapsuuttani, vaikka en nähnytkään ainoatakaan sarjan elokuvaa ennen teini-ikää. "Rambopuukko" ja otsahuivi tulivat oleellisiksi osiksi pop- ja koulupoikakulttuuria tehokkaasti ja vauhdilla.

Ensimmäinen Rambo eli Taistelija (First Blood, 1982) perustuu David Morrellin romaaniin ja on kaikesta tominnallisuudestaankin huolimatta ajatuksia herättävä elokuva. Vietnamin sodan traumatisoima veteraani saapuu pieneen washingtonilaiskylään, jossa poliisi ottaa hänet heti silmätikukseen ("pitkä tukka ja haisee"). Sodassa kokemansa kidutuksen traumat heräävät ja Rambo pakenee metsiin jatkamaan yhden miehen sissisotaa. Ted Kotcheffin ohjaama elokuva on vauhdikas ja näyttävä ja sellaisena viihdyttävä, mutta sen päähahmossa on myös paljon vaikuttavaa surumielisyyttä. Sylvester Stallonen yksi-ilmeisyys tuo Ramboon samanlaista traagisuutta kuin Rockyynkin. Välivalta puolestaan on iskevää ja veristä, mikä toistuu sarjassa sitten myöhemminkin. Muutenkin Taistelija lainaa keinojaan kauhuelokuvan puolelta; jahti metsässä on kuin slasherista.

George P. Cosmatosin ohjaama Rambo – taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II, 1985) unohtaa sitten kaiken paitsi rymyämisen. Elokuvaa sitoo edeltäjäänsä vain alkukohtaus, jossa vankeuteen tuomiotti Rambo haetaan takaisin tositoimiin Vietnamiin, missä edelleen on yhdysvaltalaissotilaita vankeina. Sitten ollaan kuin missä tahansa 80-luvun toimintaelokuvassa: oman tiensä kulkija ei kuuntele sääntöjä mutta kaataa kokonaisen armeijan yksinään. Lihaa ei säästetä eikä mahdollisuuksia kuvata hyvin öljyttyjä ylävartalolihaksia. Onpa mukana typerä romanttinen sivujuonikin. Todelliset pahikset ovat venäläiset, tietenkin, tuohon maailmanaikaan, minkä kai voisi lukea kantaaottavuudeksi – tai propagandaksi.

Rambo – taistelija 3 (Rambo III, 1988) ilmestyi, oli Yhdysvallat korvannut Vietnamin jo uudella tanterella jossa sotilaitaan traumatisoida. Taustana on tällä kertaa Afganistanin sota, jossa Rambo pääsee kurmottamaan lisää venäläisiä muitten mailla. Nyt propagandahenkeä ei edes yritetä piilottaa, niin paljon elokuva keskittyy esittelemään mujahidin-sotilaiden rauhaarakastavaa ja jaloa luonteenlaatua. Heidän keskuuteensa Rambo ilmestyy buddhalaismunkkien keskeltä kuin messias kasarikiharoissaan; sotaisan maailmanpoliisi-Amerikan maskotti. Paljon on ammuskelua ja isoja räjähdyksiä, mutta henki puuttuu. Elokuvana Rambo 3 on vain mitätön.

Sylvester Stallone: Rambo. Adrian Grünberg: Rambo: Last Blood

Sylvester Stallone palautti kestohahmonsa Rockyn ja Rambon framille 2000-luvulla hämmästyttävän onnistuneesti. Kekseliäästi nimetty Rambo (2008; ohj. Stallone) jatkaa entisillä laduilla mutta huomattavasti verisemmin. Amerikkalaisen militarismin omatunto Rambo vietti kaksikymmentä vuotta hissuksiin Thaimaassa, joten hän missasi Al-Qaidan, mutta onneksi konflikteja riittää. Joukko jenkkikristittyjä halajaa Burmaan antamaan humanitaarista apua ja jää tietysti vangiksi. Rambo lähtee auttelemaan palkkasoturijoukkoa vapautusoperaatiossa, ja siinä sivussa uskishipitkin oppivat, että ainoa oikea tapa ratkaista ongelmia on väkivalta. Rambon maailmankuva on synkkä ja tyly. Ei voi silti mitenkään kieltää, että orgastisesti pumppaava veriooppera nostaisi pasifistinkin sykettä. Ymmärtävä katsoja puolustelee extravanganttia splatteria sillä, kuinka näin sodankäynnin raakuus paljastetaan kaikessa karmeudessan. Mutta kyllä siinä ovat tekijät nauttineet ihan vain roiskimisen ilosta – ihmiskeho pirstaloidaan niin monella tapaa, että se on vaatinut jo kekseliäisyyttä.

Sarjan toistaiseksi viimeinen luku on Rambo: Last Blood (2019; ohj. Adrian Grünberg). Rambosta on tullut survivalisticowboy ja kasvatti-isä. Mutta kun PTSD herää, veri vetää vielä sotimaan, eikä tällä kertaa tarvitse mennä edes merta edemmäs suolistamaan ketään. Trump ei ole saanut muuria pystyyn, joten jonkunhan niitä inhoja meksikolaisia on lähdettävä karsimaan, kun eivät ne elukat osaa arvostaa amerikkalaisia perusarvoja. Poliittisesti ollaan ihan yhtä arveluttavia kuin aiemmissakin jatko-osissa, ja seitsemänkymppinen Stallone turpeine botox-naamoineen näyttää enemmän Barbien isoisältä kuin Rambolta. Silti hän on parhaimmillaan suorastaan koskettava roolissaan. Mutta kun kierrokset nousevat tarpeeksi ja Yksin kotona -vaihde menee silmään, on meininki silkkaa hurmehenkeä.

Kauas tultiin ensimmäisen elokuvan inhimillisestä tragediasta. Stallone ei kai halua enää palata hahmoon ja laittaa häntä pistämään hommat kuntoon Länsirannalla ja Kiinassa ja... Vaan eiköhän kohta joku keksi tehdä esiosan Vietnamin kauhuista ja ympyrä saa taas alkaa täyttyä.

Katsottua: tammikuu 2022

Tobe Hooper: Tappava yhteys. David Cronenberg: Videodrome – tuhon ase

Tobe Hooperin ohjaama brittiläistuotanto Tappava yhteys (Lifeforce, 1985) lähtee vauhdilla liikkeelle: Halleyn komeetan muassa löytyy valtava alus täynnä avaruusvampyyrejä! Pikainen startti johtuu ilmeisesti tuottajien käskystä lyhentää yli kaksituntista elokuvaa. Ja tämäkin versio on sentään pidempi kuin Yhdysvalloissa teattereissa esitetty leikkaus. Lifeforce on älyttömästä juonestaan (perustuu Colin Wilsonin romaaniin) huolimatta nautittava elokuva. Avaruuteen sijoittuvan alun jälkeen siirrytään maahan, jossa avaruusvampyyri (sattumalta kaunis alaston nainen) saa uhrit kuivumaan rusinoiksi, jotka imevät muista elinvoimaa. Se on hemmetin komean näköinen elokuva, etenkin efektikuvissaan, eikä ota itseään vakavasti muttei myöskään lyö leikkiä ihan läskiksi. Frank Finlay ja Patrick Stewart tuovat sivurooliensa mukana painokkuutta. Lopulta kun muukalaisten luonne ja opus moderandi paljastuvat, on hetkessä aitoa koskettavuutta (jonka räjähdykset ja välkevalot laukaisevat kyllä pian). Lopussa on yllättävän modernia zombiapokalypsikuvastoa, ja finaali on eeppinen. Pääosissa ovat alkoholisoitunut Lorenz Backman ja Veikko Lavin nenä, joka haluaisi olla taas nuori.

Kanadalaisen David Cronenbergin varhainen merkkiteos Videodrome – tuhon ase (1983) saattaa vielä muodostua historialliseksi virstanpylvääksi. Se todistaa ajasta, jona elokuva siirtyi teatterien saleista televisioruuduille ja sai aivan uusia. Monella tapaa se on aikaansa edellä käsitellessään (tosi)televisiota, väkivaltaviihdettä, seksuaalisuutta ja yksilön virtuaalista minuutta; sen merkitys tuntuu vain kasvavan vuosikymmenten myötä. Videodrome on myös synteesi ohjaajansa aiemmasta tuotannosta – kehokauhun elokuvallinen päätepiste, jos ihmisliha ja keinotekoinen saavuttavat täydellisimmän ja järkyttävimmän synteesinsä. James Woods olisi ansainnut kimpun Oscareita ja on hämmentävän hyvä tässäkin pääosassaan limaisena videotuottajana, jonka henkilökohtainen todellisuus alkaa sulautumaan keinotodellisuuteen ja videomaailma alkaa limittyä tosimaailmaan.

Joseph Zito: Rosemary's Killer. Tony Maylam: Koston liekit

Joseph Ziton ohjaama Rosemary's Killer (eli The Prowler, 1981) on slasher-elokuvan merkkiteoksia. Tutuista aineksista keittyy persoonallinen soppa. Vuonna 1945 armeijan univormuun pukeutunut murhaaja tappaa entisen heilansa ja tämän tanssiaisparin heinähangolla. 35 vuotta myöhemmin sama toistuu jälleen valmistujaistanssien aikaan. Paljon on elokuvassa vaanimista ja odottelua, jumpscaret hyppäävät silmille juuri kun pitääkin ja totta kai blondi säilyy hengissä loppuun asti. Kuitenkin Rosemary's Killer onnistuu olemaan viehättävän omaperäinen, kauniskin elokuva. Kuvauksessa on jotain unenomaista, ja Tom Savinin tappoefektit toimivat kuin puukko päälaessa. Elokuvasta on olemassa monenlaisia leikkauksia, joissa räikeimpiä roiskekuvia on sensuroitu, mutta ymmärtääkseni tämä Optimumin julkaisu on ihan täysi versio.

Tony Maylamin Koston liekit (The Burning, 1981) sai vielä pahemman kohtalon, kun se kiellettiin useissa maissa kokonaan, myös Suomessa. Kesäleiriläisten pila menee pahasti pieleen, minkä seurauksena leiriohjaaja (tai oikeastaan caretaker) palaa pahasti. Viisi vuotta myöhemmin mies pääsee sairaalasta ja lähtee kostamaan. Tom Savini on taas vastuussa efekteistä ja jälki on mukavan roiskeista. Muutenkin elokuvan ulkoasu on yhdistelmä tyylittelyä ja sleazyä. Kuvaus on karua mutta varsinkin tappokohtauksissa on näkemystä. Kaiken kruunaa Rick Wakemanin syntikkamusiikki.

John Carpenter: Naamioden yö. Rick Rosenthal: Halloween II – tappajan paluu

Harvoin on elokuvalla yhtä ikonista alkutekstijaksoa kuin John Carpenterin Halloweenilla (suomalaisittain Naamioiden yö, 1978). Ohjaajan hypnoottisesti tykyttävä syntikkateema ja yksinkertainen kuva kurpitsalyhdystä, jota kohti kamera zuumaa, asettavat välittömästi sävyn elokuvalle, joka aloitti paitsi pitkän ja polveilevan sarjan myös oikeastaan koko slasher-genren. Vaikka ennen sitä olikin tehty joukko elokuvia, jotka myöhemmin tunnistettaisiin slashereiksi, on Halloween monella tapaa avainteos.

Tarina on yksinkertainen ja juuri siksi niin tehokas: mielisairaalasta karannut Michael Myers, joka on lapsena tappanut siskonsa, lähtee viisitoista myöhemmin vaanimaan naamioituneena lapsenlikkoja vanhoilla kotikulmillaan. Ruumita alkaa tulla. Asetelma voisi enteillä tylsääkin tylsempää elokuvaa, mutta Carpenterilla on langat niin hyvin otteessaan, että hän saa punottua niistä verkon, joka kiristää tarinaa aina loppuun asti. Oikeastaan mitään varsinaista lopetusta ei edes ole: Michael Myers on kuin luonnonvoima, joka katoaa ja ilmestyy, kun sen aika on. Kuolemakin on vain hidaste. Tällainen tietysti avaa ovet jatko-osille – ja niitähän sitten piisasikin.

Halloween II – tappajan paluu (1981) on kirjaimellisesti jatkoa alkuperäisen elokuvan tapahtumille. Se jatkuu itse asiassa täsmälleen siitä hetkestä, johon ykkönen jäi. Michael Myers on vapaalla jalalla ja kaupunki tietää sen nyt. Tämän myötä tietysti menetetään alkuperäisen intiimiys. Michael on entistä korostetummin yliluonnollinen olento, jota ei normaalein keinoin voiteta. Hän lähtee jälleen jahtaamaan Laurieta, joka makaa nyt sairaalassa. Selviää, että Laurie onkin todellisuudessa Michaelin sisko, mikä selittää hänen pakkomielteensä. Lopuksi Michaelista näytettäisiin pääsevän eroon.

Carpenter ei halunnut enää palata ohjaajana Myersin saagaan, vaan antoi vetovastuun Rick Rosenthalille. Carpenter kyllä käsikirjoitti tämänkin elokuvan yhdessä Debra Hillin kanssa. Halloween II on paljon edeltäjäänsä heikompi, tyhjänpäiväisempi. Kuitenkin se on monella tapaa päätä pidempi kuin moni verrokkinsa.

Tommy Lee Wallace: Halloween III – pahuuden yö

Kakkos-Halloweenin jälkeen tuottajat John Carpenter ja Debra Hill saivat loistoidean jatkaa sarjaa jatkamatta sarjaa! Sen sijaan, että Hallloween-otsikon alla seurattaisiin vain Michael Myersin yritystä lyhentää joulukorttilistaa, voitaisiin nimellä myydä oikeastaan mitä tahansa kauhuelokuvaa, joka sijoittuisi nimikkojuhlan aikoihin. Idea ei ottanut tulta ja jäi yhteen kokeiluun. Siispä Halloween III – pahuuden yö (eli Season of the Witch, 1982) on sarjan kummajainen, joka ei oikeastaan liity edeltäjiinsä tai seuraajiinsa mitenkään. Se ei edes ole slasher-elokuva vaan sarjakuvamaista tieteiskauhua.

Elokuvan ohjasi ja käsikirjoitti Carpenterin pitkäaikainen yhteistyökumppani Tommy Lee Wallace, joka oli aiemmin kieltäytynyt edellisestä Halloweenista. Tarina on linjassa antologia-ajatuksen kanssa. Se on perinteistä Twilight Zone - ja Outer Limits -tyyliä. Lääkäriltä kuolee potilas, minkä myötä hän uppoaa outoon kuvioon, jossa halloween-naamarit ja salaliitot nivoutuvat yhteen. Yhdessä menehtyneen miehen tyttären kanssa hän alkaa nuuskia naamareita valmistavaa yritystä vinksahtaneessa pikkukaupungissa, jota vartioivat pukumiesrobotit ja jossa irlantilaiset suunnittelevat lasten massauhraamista.

Halloween III on kummallinen elokuva. Jos se ei olisi nimeltään Halloween, sitä katsoisi varmasti toisin silmin. Nyt kuitenkin se on anakronistinen osa sarjaa, johon se ei kuulu, ja vieläpä kovin skitsofreninen. Paikoin se on kuin lapsille tarkoitettu vuokravideopelottelu, joss kuitenkin on muutamia kohtalaisen väkivaltaisia kuvia. Irti repäistävä pää, porakonemurha ja androidityttöystävä ovat huippuhetkiä, jollaisia kaipaisi enemmänkin.

Dwight H. Little: Halloween 4. Domnique Othenin-Girard: Halloween 5. Joe Chappelle: Halloween: The Curse of Michael Myers

Kolmannen Halloweenin idea tehdä franchisesta antologiatyyppinen sarja oli kokenut mahalaskun, jonka myötä koko Halloweenin nimi uhkasi vajota unohduksiin. Vasta 1988 ja 1989 ilmestyivät seuraavat osat ja tällä kertaa mentiin varman päälle: Michael Myersin nimi on varmuuden vuoksi alaotsikoissakin. Halloween 4 on jatkoa kakkososalle, mutta samalla se aloittaa kolmen elokuvan mittaisen tarinan, josta usein käytetään nimeä Thorn-trilogia. Osissa 4 & 5 keskushenkilöksi nousee nyt jo edesmenneen Laurie Stroden tytär Jamie, josta kuullessaan Michael Myers päättää ottaa taas omaa lomaa ja lähteä sukulaishakkuisiin.

Sarjan neljäs ja viides elokuva ovat ajalleen tyypillistä hyvin sarjakuvamaista kauhua. Oikeastaanhan ne eivät ole edes kauhuelokuvia vaan teineille suunnattua toimintaa, jossa on kauhujuoni ja näyttävät tappokohtaukset. Michael Myersinkin hahmosta on tullut juuri se mörkö, joksi häntä on nimitelty alusta asti. Hän ei ole enää tappava luonnonvoima.

Kuudes osa, joka ilmestyi vasta 1995, yrittää ottaa askeleen taaksepäin kohti vakavampaa tyyliä. Se onkin synkempi ja tylympi elokuva. Kuitenkin typerä juoni kelttiläisestä okkultistiryhmästä, joka on manannut Myersin uhraamaan heidän puolestaan omia sukulaisiaan, latistaa sinänsä tyylikkään yrityksen. Varsinkin lopetus on todellinen lässähdys. Elokuvan tuotannossa olikin suuri määrä vaikeuksia, mikä selittää osan sen sisällön ongelmista. Parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi alun perin faniprojektina tehty "tuottajan leikkaus", joka pistää elokuvan aikalailla uusiksi. Sitä en ole nähnyt.

John Carpenter ei osallistunut Halloween 4–6:n tekemiseen millään tavoin.

Steve Miner: Halloween H20. Rick Rosenthal: Halloween Resurrection

Halloween otti aivan uuden suunnan ensimmäisen elokuvan 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Halloween H20 (1998) unohtaa suosiolla neljä edellistä elokuvaa ja onkin suoraa jatkoa kakkoselle. Ero vain muutaman vuoden takaiseen edelliseen Halloweenin on selvä. Hahmoissa on enemmän luonnetta, katsojan odotuksilla leikitellään, genreperinne tiedostetaan ja alkuperäisen elokuvan maailmaa kunnioitetaan.

Jamie Lee Curtis palaa pääosaan, mikä antaa heti projektille uskottavuutta . Laurie Strode on saanut uuden henkilöllisyyden ja elää nyt high schoolin rehtorina. Hänellä on oma teini-ikäinen lapsi, mutta myös edelleen traumansa kahdenkymmenen takaa. Ja kuten asiaan kuuluu, pelot ja muistot käyvät sittenkin lopulta toteen. Hetki, jona Laurie kohtaa veljensä kasvotusten, vain ovi-ikkuna välissään, ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin, on ikoninen. Michael on taas se vääjäämättömästi kohdettaan metsästävä tappaja ja elokuvassa on muutenkin tiettyä brutaaliutta. Laurien pelkojansa kohtaaminen ja yritys niiden – Michaelin – kertakaikkiseen tuhoamiseen on vimmaista ja se energia tuntuu katsojallekin.

H20 ei ole missään nimessä täydellinen elokuva, mutta haluan pitää siitä, eikä se ole edes kovin vaikeaa. Lopetus on yhtä aikaa koskettava, voimauttava ja – etenkin – erittäin tyydyttävä. Lisäksi elokuvassa ei ole lainkaan jahkailua. Se on kompakti ja hyvin hallittu – se keskittyy vain oleelliseen eli Laurien ja Michaelin kohtaamiseen.

H20 sai jatkoa 2002, kun Halloween Resurrection ilmestyi. Ohjaajaksi palasi Rick Rosenthal 21 vuoden tauon jälkeen. Hän on ensimmäinen ohjaaja, joka on ohjannut useamman kuin yhden osan sarjaan. Olisi mukava sanoa, että tällä kertaa hän onnistui paremmin, mutta valitettavasti Resurrection on aika turhanpäiväinen.

Irrallisen alun, jossa Michael kuin ohimennen pääsee viimein eroon Lauriesta, jälkeen päästään varsinaiseen asiaan. Joukko nuoria osallistuu nettiohjelmaan, jossa heidät laitetaan vanhaan Myersin taloon. Tämä antaa kaikelle tuolloin muodikkaan found footage -silauksen. Michael tietysti myös haahuilee talossa. Rivien välissä muka kritisoidaan tosi-tv- ja muuta tirkistelykulttuuria, mutta se on lähinnä vaivaannuttavaa.

Rob Zombie: Halloween. Halloween II

2000-luvulla keksittiin alkaa rahastamaan vanhojen kauhuklassikoiden uudelleenfilmatisoinneilla – tai "rebooteilla" kuten se hienommin sanottiin. Myös Halloween sai saman kohtalon. Vaikka Resurrectionille olikin suunniteltu jatko-osaa, päädyttiin sen sijaan sarja aloittamaan alusta, ja ohjaajaksi valikoitui Rob Zombie.

Halloween (2007) alkaa aivan uudella näkökulmalla: Michael Myersin lapsuudella perhehelvetissä ja koulukiusattuna. Hänen mielenlaatunsa ja toimintansa saa selityksen ja tekee hänestä traagisen, suorastaan sympaattisen hahmon. Tämä tietysti tekee myöhempien tekojen katsomisesta hyvin toisenlaisen kokemuksen kuin alkuperäisessä elokuvassa. Salaperäisyys on poissa mutta sen tilalla on inhimillistä murhetta.

Zombien Halloween hylkää niin aiempien osien sarjakuvamaisuudet kuin postmodernin pikkunäppäryyden. Se kunnioittaa alkuperäisen henkeä yllättävän hyvin. Väkivalta on rumaa ja kyllähän sillä mässäilläänkin, mutta usein sen puuskat ovat myös perusteltuja. Sen sijaan en näe ainuttakaan perustelua sille, että Laurien hahmosta on tehty raivostuttavan ärsyttävä. Halloween on nyt nimenomaan elokuva Michael Myersistä ja ehkä myös Loomisista, ei Lauriesta ja hänen ystävistään. He ovat vain uhreja Michaelille. Tämän vuoksi elokuva ei varsinaisesti olekaan enää "kauhistuttava" tai "pelottava", vaan pikemminkin ahdistava, groteski sairauskertomus.

Vuonna 2009 seurasi jatkoa. Zombien Halloween II on paljon hänen muun tuotantonsa oloinen elokuva – väkivaltainen, visvainen ja täynnä korneja okkulttisia näkyjä sekä musiikkivideomaisuuksia. Kamera viipyy pitkiä aikoja verisissä lähikuvissa ja äänipuolella on saatu irroteltua lätinän ja purskeiden kanssa.

Tarina lainaa joitain elementtejä alkuperäisestä Halloween 2:sta ja yllättäen myös nelosesta ja viitosesta, mutta Zombien visiosta siinä lopulta on kyse. Fokus yrittää olla ykkösen uhrien traumoista ja toipumisesta, mikä voisi olla todella mainio ja tuorekin idea. Tarina kuitenkin rönsyää ties minne, eikä sillä lopulta tunnu olevan muuta tekemistä kuin sitoa rujoja ja brutaaleja väkivaltafantasioita ketjuksi. Michaelin näyt valkeasta hevosesta ja äidin kummitus ovat vain typeriä.

David Gordon Green: Halloween

Rob Zombien Halloweenien jälkeen sarja jäi pitkälle tauolle. Zombien oli tarkoitus ohjata vielä yksi osa, mutta se sai olla. Vuonna 2018 ilmestyi kuitenkin uusi elokuva, nimeltään yksinkertaisesti jälleen Halloween, mutta se teki yllättävän käänteen: se unohti Zombien uuden alun, se unohti itse asiassa yhdeksän edellistä elokuvaa ja on jatko-osa alkuperäiselle elokuvalle. John Carpenter oli elokuvan teossa mukana neuvonantajana. Jamie Lee Curtiskin on jälleen Lauriena ja Charles Cyphers sheriffinä.

Neljäkymmentä vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen Michael Myers on lukittuna mielisairaalaan ja Laurie on traumoineen vapaaehtoisesti kotiinsa lukittautuva survivalisti. Ne traumat ovat periytyneet jo kahdessa sukupolvessa, kun isoäiti yrittää valmistaa perhettään vaarojen varalta. Michael päätetään siirtää toiseen laitokseen sopivasti erään lokakuisen juhlan aikaan – ja taas on Michael vapaalla. Michael on Laurien perässä; he eivät ole tässä jatkumossa sukua, koska se juonikuvio keksittiin vasta toisessa osassa. Mutta myös Laurie jahtaa Michaelia, siihen hän on valmistautunut neljäkymmentä vuotta.

Elokuva tavoittaa melko hienosti alkuperäisen tunnelman ja kuvakielen, vaikka tyyli onkin luonnollisesti moderni. Käsikirjoitus sisältää myös runsaasti viittauksia aiempiin jatko-osiin. Sen voi nähdä tyylitietoisena tai sitten vain halpahintaisena fanipalveluna. Kiitosta elokuva ansaitsee siitä, että se unohtaa kaiken mytologisoinnin aiemmista elokuvista eikä sorru liikaan eeppisyyteen, joka usein vaivaa nykyisiä, itsestään kovin suuria luulevia uusioversioita. Jäljellä on vain Michaelin yliluonnollista hipova, kaiken jyräävä eteneminen.

F. W. Murnau: Faust. Alexander Sokurov: Faust

Faustin tarina on vanha saksalainen legenda miehestä, joka tekee paholaisen kanssa sopimuksen saadakseen nauttia maallisista kokemuksista ja rajattomasta tiedosta. Se on ollut pohjana lukuisille versioinneille, niin kirjallisille kuin kuvallisille. Kuuluisimmat lienevät Goethen ja Marlowen näytelmät.

F. W. Murnaun versiossa tarinasta (1926), arkkienkeli Mikael ja Saatana lyövät vetoa maailman herruudesta ja pelinappulaksi joutuu juuri Faust. Tämä tekee sopimuksen Mefisto-demonin kanssa, pelastaakseen kotikylänsä rutolta, mutta sortuu himoitsemaan nuoruuttaan ja nautintoa. Murnaun Faust alkaa huikeana kauhufantasiana. Trikkikuvat ja kuvasommitelmat ovat näyttäviä ja ekspressionistinen kuvamaailma vaikuttava. Emil Jannings muikistelevana Mefistona varastaa huomion usein tehosteiltakin. Faustista on vuosien varrella kiertänyt monenlaisia leikkauksia; tämä nyt katsomani on tuore restauraatio, johon on ensimmäistä kertaa palautettu elokuvan alkuperäiset välitekstit. Runomuotoiset tekstit ovat Nobel-kirjailija Gerhart Hauptmannin käsialaa. Elokuvan säestyksestä vastaa pianisti Richard Siedhoff.

Alexander Sokurovin venäläinen, joskin saksankielinen, versio Faustista (2011) on sekin vaikuttava mutta hyvin eri tavalla kuin Murnaun. Faust on köyhä, elämäänsä kyllästynyt lääkäri, jonka kovin mefistolesmainen ja epämuodostunut rahanlainaaja vie kierrokselle elämän nautintojen pariin. Tohtori ihastuu nuoreen naiseen, josta tulee hänen viimeinen kosketuksensa elämän mielekkyyteen. Kuuluisa sopimuksen allekirjoittaminen tapahtuu vasta viimeisen puolen tunnin aikana. Samalla alkavat näkyä tarinan fantastiset piirteet.

Sokurovin elokuva on kaunis ja samalla siinä on kiehtovaa irvokkuutta. Ruskean ja vihreän sävyttämä värimaailma ovat kuin maalauksesta, likainen ja rujo miljöö on yhtä aikaa vieraannuttava ja luokseen kutsuva.

Robert Altman: M.A.S.H. – armeijan liikkuva kenttäsairaala. Buffalo Bill ja intaanit

M.A.S.H. – armeijan liikkuva kenttäsairaala (1970) on altmanilaiseen tyyliin moniääninen, polveileva yhteisön kuvaus. Tässä tapauksessa yhteisö on Korean sodan aikaisen Yhdysvaltain kenttäsairaalan miehistö. Mistään dramaattisesta sotakertomuksesta ei kuitenkaan ole kyse. MASH on komedia, joskin kovin musta (ja ajoittain veriroiskeiden täplittämä). Huumoria revitään synkistä ja kipeistä aiheista – kuolemasta, itsemurhasta, henkisestä väkivallasta, komentoketjusta ja niin edelleen. Hauskuus on hyvin hirtehistä, usein se on katsojallekin melkein kuin selviytymiskeino. Elokuvan hahmoille ainakin on, ryyppäämisen ja yleisen perseilyn ohessa. Lopuksi suurin taistelukin käydään jenkkifutiskentällä. Vaikka tarina sijoittuu Koreaan, on tekoajankohtana käynnissä ollut Vietnamin sota selvä tausta kaikelle. MASH taisi tulla tarpeeseen, ja epätoivoin komiikka puree edelleen. Altmanin tyyli täyttää elokuvansa suurella hahmo- ja näyttelijäensemblellä on MASHIssa kenties orgaanisimmassa huipussaan. Hahmot toimivat yhdessä ja ristiin tasapainoisesti (paitsi ehkä henkisesti), ja käsikirjoitus ja ohjaus pitävät ne kaikki tarkasti hyppysissään. Lopputekstien sijaan nähtävä selostettu montaasi näyttelijöistä tuo mieleen Russ Meyerin. Kertonee enemmän minusta kuin mistään muusta.

Samanlaista kuvainraastamista on Buffalo Bill ja intiaanit (Buffalo Bill and the Indians, or Sitting Bull's History Lesson, 1976), joka ottaa käsittelyynsä villin lännen. (Ja sekin tuo heti alussa mieleen Russ Meyerin!) Altmanin länsi on ihan yhtä aito kuin alkuperäisen Buffalo Billin: hyvien tarinoiden täyttämä näyttämö, myytti. Tälläkin näyttämöllä on valtava määrä esiintyjiä – hieno ensemble jälleen – ja hemmetin paljon puhetta, niin yhtäaikaista kuin alleviivatun pateettista monologia. Buffalo Billin villinlännensirkus saa uuden vetonaulan, kun päällikkö Istuva härkä saadaan mukaan kööriin. Hänen läsnäolonsa kuitenkin kääntää myyttien peilin sen esittäjiä kohti; valkoisen miehen temppuilu paljastuu pelkäksi teeskentelyksi ja voittajien historia yksiulotteisiksi. Altmanin Buffalo Billillä ei ole kummoinen maine, mitä hieman ihmettelen.

Billy Wilder: Avanti!. Sherlock Holmesin salaisuus

Avanti! (1972), joka perustuu Samuel L. Taylorin näytelmään, on sivistynyt ja nautittava joskin reilusti liian pitkä komedia. Amerikkalainen liikemies lähtee hakemaan Italiasta onnettomuudessa kuollutta isäänsä. Paljastuu että tällä on ollut jo kymmenen vuotta kestänyt salasuhde Italiassa. Myös suhteen toinen osapuoli on kuollut onnettomuudessa, ja hänen tyttärensä on tullut noutamaan äitiään. Huumori on pitkälti kielellistä, nasevan dialogin ja napakoitten näyttelijöiden vastuulla. Jack Lemmon ja Juliet Mills ovat vahva pääosapari. Pakollisten kulttuuriväärinkäsitysten lisäksi nauretaan varsinkin amerikkalaisten ennakkoluuloisuudelle ja ulkokultaisuudelle. Elokuva on fiksusti kirjoitettu, mutta lähes kahden ja puolen tunnin kesto on liikaa. Yksikään käänne ja sivujuonne ei ole huono tai tarpeeton, mutta ne eivät tuo tarpeeksi vaihtelua elokuvan dynamiikkaan. Viehättävä elokuva on joka tapauksessa.

Sherlock Holmesin salaisuus (The Private Life of Sherlock Holmes, 1970) suhtautuu päähenkilöönsä parodisesti mutta täydellä rakkaudella. Holmes-kaanonin kliseille naureskellaan ja niitä liioitellaan, mutta samalla käsikirjoitus osoittaa syvää perehtyneisyyttä aiheeseen ja perinteeseen. Osansa saa niin Holmesiin alkuperäisten tarinoiden ulkopuolella liitetyt seikat, kuten hänen pukeutumisensa, ja toisaalta fanifiktion perusjutut, kuten Holmesin naissuhteet ja toisaalta hänen ja Watsonin välisen suhteen laatu. Fanifiktiotahan tämäkin elokuva on – se ei pyri tekemään uutta Holmes-kertomusta vanhojen hengessä vaan varioimaan ja tulkitsemaan hahmoja uudessa valossa. Mycroftin suhteen tosin on otettu aikamoisia vapauksia... Mysteerinä tarina ei ole erityinen ja melko kovasti se rönsyääkin, joten eniten elokuvasta saavat irti Holmes-fanit. Heille se onkin oikein nautittava.

Sergio Corbucci: Suuri hiljaisuus

Sergio Corbuccin Suuri hiljaisuus (Il grande silenzio, 1968) on kovin kyyninen spagettiwestern. Kaikki ovat rahan perässä, kuolema on kauppatavaraa ja tarinan ainoa idealisti jää jalkoihin. Periaatteessa on hyvin tyypillinen tarina: on pehmeäkatseinen ja -ääninen mutta ruumiita tehtaileva palkkionmetsästäjä, on mykkä ja menneisyyden haamuista kärsivä lainsuojattomia puolustava pyssysankari, on säännöistä kiinni pitävä uusi sheriffi, on kostoa hautova leski. Asetelmassa on kumman paljon yhtäläisyyksiä kuin samana vuonna ilmestyneessä Leonen Huuliharppukostajassa.

Elokuva poikkeaa kuitenkin monesta muusta kalseudellaan – enkä tarkoita vain talvisia maisemia vaan myös lähes täydellistä empatian puuttumista ja tunnekylmyyttä. Jean Louis Trintignant sanoo yllättävän paljon puhumattomuudestaan, ja Klaus Kinski loistaa outoa teeskenneltyä lempeyttä, jonka alla on koko ajan uhkaa. Hänen näyttelijänlaadussaan on parasta pienet katseet, jotka näyttävät mitä hahmon päässä liikkuu huolimatta siitä, mitä hän sanoo ääneen.

Simon Wincer: Suuri hiljaisuus

Vaarojen maa eli Lonesome Dove on Simon Wincerin ohjaama minisarja vuodelta 1989. Larry McMurtryn romaaniin perustuva länkkäri on suuren mittakaavan eepos. Kaksi vanhaa Texas rangeria lähtee kuljettamaan karjaa 1870-luvun Teksasista Montanaan. Matkaan lähtee suuri joukko väkeä ja sen aikana tiet risteävät vielä useamman kanssa. Jokaisella on menneisyytensä ja omat tarinansa, tulevaisuus sen sijaan jää monelta kokematta. Vaikka elokuva on verkkainen ja puheentäyteinen, mahtuu siihen suuri määrä sivujuonteita ja ihmiskohtaloita.

1980-luvun televisio ei sallinut paljoakaan sellaisista tehokeinoista, joilla nykytuotantoja täytetään. Silti esimerkiksi karmeuksia kyllä riittää. Vaikka ulkoiset puitteet, vanhan lännen kaupunkimiljöö ja komeat maisemat, ovatkin kunnossa, ihmiset ovat ne, jotka täyttävät tv-ruudun. Tämä antaa paljon vastuuta näyttelijöille. Onneksi he ovatkin kovatasoinen joukkio. Robert Duvall ja Tommy Lee Jones karjapaimenina ovat täynnä karismaa, ja varsinkin karkuun lähtenyttä vaimoaan etsivää sheriffiä esittävä Chris Cooper eläytyy rooliinsa koskettavasti. Ainoa harmin aihe elokuvassa on sen yksisilmäinen ja stereotyyppinen tapa esittää Amerikan alkuasukkaat.