Katsottua: kesäkuu 2025

Mick Garris: Stephen Kingin Desperation. Tobe Hooper: Luunmurskaaja

Kukaan ei ole tainnut ohjata yhtä monta Stephen King -filmatisointia kuin Mick Garris. Valitettavasti Garris on saanut oppinsa 1980-luvun televisiossa, samana aikana kuin kouliintui myös King käsikirjoittajaksi. Miesten ties monennessako yhteistyössä, Stephen Kingin Desperationissa (Stephen King's Desperation, 2006), asia käy kovin selväksi. Epätoivon kaupunki -romaaniin perustuva tv-elokuva sisältää lähinnä latteaa kuvakerrontaa, varsinkin alussa liian pitkiä vuoropuheluita, kokonaisuuteen huonosti sopivaa huumoria ja kummitusjunatasoista säikyttelyä. Tarina on suurin piirtein sitä mitä kirjassakin, mutta Kingin tapaan hän tälläkin kertaa oikoo mutkia käsikirjoituksessaan, kuin ei luottaisi katsojiin. Keskellä autiomaata sekapäinen poliisi pidättelee ohikulkijoita, kun on ensin listinyt koko kotikaupunkinsa väestön. Oikeasti kaiken takana on vanhasta kaivoskuilusta vapautettu demoni. Onneksi kiikkiin jääneiden joukossa on pikkupoika, jolla on henkilökohtainen yhteys Jumalaan. Tarinan naiivi uskonnollisuus häiritsi romaanissa melko paljon, mutta elokuvasovituksessa se tuntuu vielä kämpelömmältä. Kaksi selvää onnistumista Desperationissa on: Ron Pearlman irroittelemassa riivattuna poliisina sekä muka mykkäelokuvana esitettävä takaumajakso, jonka pituista sanattomuutta voi pitää rohkeana ajan jenkki-tv:ssä.

Eri tavalla epäonnistui Tobe Hooper, jonka tilillä sentään on pari hienoakin ohjausta. Kingin varhaiseen miestenlehtinovelliin perustuvasta Luunmurskaajasta (The Mangler, 1995) ei alkutekstiä löydä kuin yksityiskohdista. Hassuttelu ihmisiä vainoavasta teollisuusmankelista on muuttunut sarjakuvamaiseksi hölmöilyksi, jossa riivattu transformer-prässi kaipaa neitsytuhreja ja Bond-konnan oloinen Robert Englund kompuroi kainalosauvoineen yltiökapitalistisena mankelin ylipappina. Veriefektit ovat hupaisat (ihminen laskostuu näppärästi!), mutta tarinaan on ympätty laikenlaista sälää ihan liikaa.

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Rykmentin murheenkryyni. Aarne Laine: Murheenkryynin poika

Rykmentin murheenkryyni (1938) aloitti suomalaisessa elokuvassa menestyksekkään sotilasfarssien sarjan, vaikkei teknisesti ihan ensimmäinen lajiaan ollutkaan. Menestyksekäs pitää tässä ymmärtää taloudellisesti, sillä mistään taiteen merkkiteoksista niissä ei ollut kyse. Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaustyö perustuu Topiaksen näytelmään ja sisältää jokseenkin kaikki lajin peruselkeet: laiska mutta kekseliäs alokas (eli monni), herraskainen ja mukavuudenhaluinen maisteri josta koulitaan Mies, vähän kevyttä kasarmiromanssia keittäjättären tai komppanian komentajan tyttären kanssa. Ja sitten käsitetään väärin, ristiin ja pitkin poikin. Huumori on sittemmin moneen kertaan nähtyä mutta sellaisenaan viehättävää, ja hienoa on edelleen katsella Angerkosken pariskunnan, Leo Lähteenmäen ja Ansa Ikosen komiikkaa. Nuorena kuolleessa Kaarlo Angerkoskessa menetettiin kyllä hieno filmikasvo.

Elokuva sai jokseenkin odottamattoman jatko-osan kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Aarne Laineen ohjaama Murheenkryynin poika (1958) korvaa vanhan kaartin pääosin uudella sukupolvella (paikoin ihan kirjaimellisesti). Idea säilyy samana: Entisen murheenkryynin yksioikoinen ja vakavanpuoleinen poika lähtee armeijaan; Veikko Sinisalo jatkaa suoraan Sven Tuuvan elkeillä. Kaveriksi osuu nahjusmainen kaupunkilaiskaima. Ja sitten taas ymmärrellään väärin. Vähän kuitenkin lopulta ollaan kasarmilla, enemmän kotijoukkojen puolella. Isäpappa kun kaipailee vanhoihin hölmöilyihin. Huumori on paljon ensimmäistä elokuvaa löysempää ja kerronta epätasaisempaa. Punainen lanka uhkaa kadota koko ajan. Onneksi moni näyttelijä tuo mukaan valonpilkahduksia, varsinkin Veijo Pasanen jerrylewismäisillä maneereillaan ja Uljas Kandolin irrottelullaan. Lopulta elokuva itse on kuitenkin varsin mitätön.

Ridley Scott: Alien – kahdeksas matkustaja. James Cameron: Aliens – paluu. David Fincher: Alien 3. Jean-Pierre Jeunet: Alien – ylösnousemus

Ridley Scottin ohjaama Alien – kahdeksas matkustaja (Alien, 1979) on yhä edelleen tieteiskauhun mestariteos. Tarina tähteinvälisen kauppa-aluksen kyytiin soluttautuvasta tappajasta on yksinkertaisuudessaan tehokas. Pitkin kamera-ajoin alkava, pienoismalliestetiikalla Tähtien sotaa muistuttava Alien kääntyy hyvin nopeasti slasher-elokuvaksi, jossa yliluonnollisen ylivoimainen hirviö vaanii joka nurkan takana ja vain yksi selviää siinä kilpajuoksussa. Elokuvan teho syntyy verkkaisen maalailevasta temposta, jonka rikkoo muutama ikoninen hyppysäikky, sekä toisaalta intensiivisestä käsikamerakuvauksesta ja upeasti alitajuntaan pureutuvasta äänimaailmasta.

James Cameronin jatko-osa Aliens – paluu (Aliens, 1986) puolestaan vaihtaa kauhun sotilas-scifiksi. Pelastustehtävä muuttuu selviytymiskamppailuksi tappajaolentojen keskellä. Cameron malttaa hänkin kertoa hitaasti (etenkin vuoden 1991 leikkauksessa) ja rakentaa tunnelmaa ennen kuin räjäyttää toiminnan käyntiin. Aliens on hienosti soljuvaa elokuvaa, mutta se on lopulta myös turvallista viihdettä. Alkuperäisen ahdistavuutta ei synny.

Epäonnisten tuotanto-olosuhteiden keskellä syntynyt Alien 3 (1992) oli David Fincherin ensimmäinen pitkä elokuva. Musiikkivideotausta näkyy: elokuvan ensimmäinen puolisko on visuaalisesti upeaa, synkkää tieteisfantasiaa. Valitettavasti sen jälkeen käsikirjoitus pettää, ja loppupuoli jää punahehkuiseksi haahuiluksi, loputtomaksi käytävissä juoksenteluksi. Suljetun vankilaplaneetan miljööstä olisi pitänyt saada paljon enemmän irti. Jopa itse olento on tällä kertaa mitätön.

Ohjaaja Jean-Pierre Jeunet’n ja käsikirjoittaja Joss Whedonin käsissä Alien – ylösnousemuksesta (Alien Resurrection, 1997) tuli toimintasarjakuvaa. Mahdollisuuksia leikitellä kloonaamisella sekä ihmisen ja koneen, toisaalta ihmisen ja toisen orgaanisen olennon rajapinnoilla olisi ollut, mutta kaksi tuntia käytetään kuumeenkeltaiseen ryminään. Hahmot ovat jeunetmainen läjä originelleja, ja aiempien osien sankari Ripleyn kloonistakin on tehty kaksiulotteinen oneliner-automaatti.

William Peter Blatty: Manaaja III. John Landos: Ihmissusi Lontoossa

Kirjailija William Peter Blatty ansaitusti suivaantui romaaniinsa perustuvan Manaaja-elokuvan jatko-osasta. Niinpä hän päätti ohjata omansa – tai oikeastaan sovituksen Paholaisleegio-romaanista, mutta studio muokkasi siitä omanlaisensa. Manaaja III (The Excorsist III, 1990) on suoraa jatkoa alkuperäiselle, joskin se alkaa sarjamurhaajaelokuvana. Teloitetun murhaajan työ tuntuu jatkuvan 15 vuoden tauon jälkeen, ja tapausta tutkii ensimmäisestä osasta tuttu poliisi. Uskonnollissävytteisten murhien tutkinta johtaa kummiin taivasnäkyihin (Fabio-enkeli!) ja outoihin hahmoihin. Kaikki vie kohti murhanhimoista riivaajaa, perheyksikköön kajoamista ja välttämätöntä manausta. Blattyn näkemys on ihailtavan omalakista. Normaalisti tällainen elokuva tehtäisiin yleisön toiveet edellä ja helpoin ratkaisuin. Manaaja III kuitenkin on selvästi kunnianhimoinen yritys. Visuaalisesta kekseliäisyydestään huolimatta se on selvästi kirjallisen ihmisen työtä. Fragmentaarinen kerronta, yllättävät välileikkaukset, moniselitteinen symboliikka ja parhaimmillaan säkenöivä dialogi ovat paljonpuhuvia. Pikemmin kuin kauhuelokuva on Manaaja III runo. Harmi ettei Blatty ohjannut kuin pari elokuvaa.

Vuoden 1981 kahdesta isosta ihmissusielokuvasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London) on se vähemmän vakava. John Landisin teos on kertomus kahdesta amerikkalaisesta reppureissaajasta, jotka joutuvat Englannissa suden uhreiksi. Toisesta tulee mätänevä kummitus, toisella alkaa kasvaa karvaa hassuihin paikkoihin. Itse- ja genretietoiset intertekstuaaliset viittaukset yhdistyvät amerikkalaiseen mielikuvaan brittiläisyydestä, veriseen kauhukuvastoon ja teinileffahöpsyyteen. Tulos on parhaimmillaan Hammerin versio Emmerdalesta, jossa on hieno kuu-aiheinen soundtrack. Perinteikäs muodomuutoskohtaus on yhä vaikuttava, vaikka susi lopulta onkin kuin steroidimopsi. Kauhukomedia on kuitenkin vaikea laji, eikä Amerikkalainen ihmissusi onnistu täysin. Parhaiten se toimii postmodernina lajityyppileikkinä vaikkei sellaisenakaan ole täysosuma. Kuitenkin kohtaus, jossa epäkuolleet ehdottavat pornofilminäytännössä ihmissudelle keinoja kuolla, on ratkiriemukas.

Katsottua: huhtikuu 2024

Steve Miner: Naapurissa kummittelee. Daniel Attias: Hopealuoti

Perheensä menettänyt kauhukirjailija muuttaa itsemurhan tehneen tätinsä taloon alkaakseen kirjoittaa kokemuksistaan Vietnamissa. Aihetta raastavaan psykodraamaan? Varmasti, mutta Friday the 13th -sarjan lämmöillä ohjaaja Steve Miner ja tuottaja Sean S. Cunningham vetävät idean kauhukomediaksi. Hyvin nopeasti Naapurissa kummittelee (House, 1985) täyttyy farssimaisesta toheloinnista ja epäloogisista sivuhahmoista, mutta yllättävän hyvin elokuva säilyttää myös kauhuidentiteettinsä. Aikana, jolloin kumipukuhirviöt, stop motion ja mekaaninen käsityö olivat alan valtavirtaa, ero komedian ja vakavan välillä ei ollut suuren suuri. Luonteeltaan House on lopulta hyvin perinteinen kummitustalokomedia. Sellaisena se toimii, jos katsoja suostuu hyväksymään pelin säännöt. Harvinaiseen saavutukseen House yltää siinä, että se on oikeasti melko pätevä "koko perheen" kauhuelokuva.

Saman vuonna ilmestyi toinenkin nuortenelokuvaa (mitä se sitten onkaan) kauhun suunnasta lähestyvä yritys. Stephen Kingin Ihmissuden vuosi -pienoisromaanin filmatisointi, Daniel Attiasin Hopealuoti (Silver Bullet, 1985) on kirjailijan itsensä käsikirjoittama. Hän vaihtaa romaanin vuodenkierron aikavälin yhteen kesään ja tekee katkelmallisesta tarinasta hyvin perinteisen kauhuleffan. Päähenkilöitä ovat nyt ehdottomasti pyörätuoliin sidottu poika ja hänen siskonsa sekä heidän alkoholisoitunut setänsä. Sarjakuvamainen kerronta ja huumori (myös tumman verinen) tekevät Hopealuodista kepeän ja vaivattoman elokuvan, joka ei pelottele esiteiniäkään – ja sitten kuitenkin on pari splatterkohtausta nostamassa ikärajaa. Kingin käsikirjoitus on julkaistu kirjanakin, ja pinnallisen vertailun perusteella Attias on ottanut siihen onnistuneesti omia vapauksiaan. Hänen ohjauksensa on varmaa ja taitavaa – paljon vähemmän kömpelöä kuin kässäri. Harmi että tehosteet ja etenkin ihmissuden hahmo ovat luvattoman heikkoja. Onneksi pääosakolmikko Corey Haim, Megan Follows ja Gary Busey ovat aika kova ketju.

Mary Harron: Amerikan pysko. Morgan J. Freeman: Amerikan psyko 2

Ennen kuin Amerikan psykosta tuli Internetin sigmameemien materiaalia, se oli kohtuullisen hyvä parodinen kauhuelokuva, joka perustui hienoon romaaniin. Bret Easton Ellisin 80-luvun juppikulttuuria rankasti ja lukijaa koetellen satirisoiva kirja oli hurja kokemus lukiolaiselle minulle, todennäköisesti ihan vääristä syistä. Lähestyin teosta kauhuperinteen näkökulmasta ja sain kiksini väkivallasta mutta osasin arvostaa silloin myös pitkiä brändimonologeja, pseudosyvällistä pintaliitofilosofiaa ja etenkin Genesiksen tuotannon analyysiä (itselleni Peter Gabrielin aika on se tärkein).

Mary Harronin elokuvaversio (American Psycho, 2000) ei vaadi katsojalta lainkaan niin paljon kuin romaani lukijaltaan, mutta sen sujuvankepeän slasher-rinnan alla sykkii yhtä kaikki huumorin mustuttama sydän. Sarjamurhaajana sivutöitä tekevän nuoren nousukkaan itsekeskeisessä harjassa vellova tarina on oikeastaan hemmetin hauska. Harmi että netin suuri yleisö on lukenut elokuvan väärin ja tehnyt päähenkilö Patrick Batemanista tosiaan protosigman andrewtaten. Lopultahan hän on aivan hirvittävän ontto, kosketuksissa itseensä vaik tappaessaan, eikä sen selviämiseen pitäisi mennä kauaa keneltäkään. Ehkäpä Harron vain on turhan hienovarainen kuvatessaan Batemanin harhaisuutta tai jotain... Christian Bale on roolissaan yksityiskohtien mestari. Tarina puolestaan on masentavan ajankohtainen.

Oli kyse sitten Frankensteinista tai Batmanista, helpoin tapa uudentumiselle on tuoda kehään päähenkilön naisvastine. Niin Patrick Batemanillakin. Amerikan Psycho 2: All American Girl (2002; ohj. Morgan J. Freeman) alkaa oletuksesta, että Bateman oli tosiaan murhaaja – joka jäi kiinni pikkutytön vuoksi. Tytöstä on kasvanut kriminologian opiskelija ja sarjamurhaaja. Ja American Psychosta tusinateinileffa. Alkuperäiseen ei viittaa kuin nimi, sisäinen monologi ja lievästi satiirinen ote. Käsikirjoitus pyrkii olemaan näppärä ja kekseliäs väline pääosan Mila Kunisille, mutta päätyy olemaan pelkästään kömpelö ja lapsellinen.

Katsottua: heinäkuu 2023

Mark Steven Johnson: Ghost Rider – Aaveajaja. Mark Neveldine & Brian Taylor: Ghost Rider – Koston Henki

Olin otollisessa iässä, kun 1990-luvun Sarjakuvalehti alkoi julkaista Aaveajajaa. Kukapa voisi kymmenvuotiaana vastustaa liekkikalloista, nahkaan pukeutuvaa moottoripyörädemonia. Yhdistelmä supersankaria, horror-hirviötä ja vaivihkaista länkkärikuvastoa oli vaikuttava.
Silloin kun on hahmo päätettiin siirtää valkokankaalle 2007, olin jo vieraantunut. Ehkä hyvä niin. Mark Steven Johnsonin elokuva Ghost Rider on antoisampi katsoa etäältä, jälkiviisaana. Ei se nimittäin kummoinen ole, mutta aika antaa paljon anteeksi. Nuori stunt-ajaja tekee diilin paholaisen kanssa ja jää rankaisemaan pahantekijöitä tämän maanpäällisenä renkinä. Elokuva on pelkkää pintaa ja tyyliä, ja sellaisenaan se on uskollinen lähdemateriaalilleen. Tehosteet, kuvakulmat, rytmi ja Nicolas Cage ovat kaikki hyvin sarjakuvamaisia, ja nimenomaan hyvässä mielessä. Ghost Riderin alkupuoli on itse asiassa oikein mukavaa viihdettä. Suurimmat ongelmat kuitenkin käyvät nopeasti selville: Ensinnäkin pahikset ovat yhtä persoonattomia kuin Petteri Orpo, ja heidän johtajansa, Mefistofeleen ongelmalapsi Mustasydän(!), on kuin EMPin goottikatalogista karannut. Toiseksi Aaveajajan hahmo näyttää ja liikkuu kuin se olisi animoitu Atarin Jaguarilla. Erityismaininta pitää antaa kuitenkin parista osuvasta roolituksesta: Peter Fonda on nerokas valinta Mefistofeleeksi, ja Sam Elliot onkin ainoa mahdollinen alkuperäiseksi Aaveajajaksi.

Entäs sitten jatko-osa? Mark Neveldinen ja Brian Taylorin ohjaama Ghost Rider – Koston Henki (Ghost Rider: Spirit of Vengeance, 2011) ei edes yritä rakentaa minkäänlaista kivijalkaa, jolla tarina seisoo. Se menee suoraan toimintaan, heiluvaan kameratyöhön ja ylipäänsä selvästi pienemmällä budjetilla operoimiseen. Tällä kertaa Ajajan on pelastettava ärsyttävä kakara, joka on vaarassa joutua osalliseksi saatanalliseen rituaaliin. Kaikki näyttelevät ali tai yli, käsikirjoitus on läpiklišeinen, ja ohjaajat yrittävät olla uusia tarantinoja mutta päätyvät halpis-rogeravaryiksi. Itse Aaveajajan hahmoakaan ei juuri näy. Lopputulos on enemmänkin yliluonnollista toimintaa kuin supersankaria saatikka kauhua.

Irwin Winkler: Suurkaupungin yöt. Frank Oz: Valtikka

Tuottajana paremmin muistetun Irwin Winklerin toinen ohjaustyö Suurkaupungin yöt (Night and the City, 1992) perustuu Gerald Kershin rikosromaaniin. Samoin kuin edellisessä Winkler-ohjauksessa, Väärässä totuudessa, pääosassa on De Niro, joka hoitaa hommansa melkein automaattipilotilla mutta rennosti – työ menee rutiinilla mutta suurieleisesti nautiskellen. Hän esittää kepulia asianajajaa, joka ryhtyy promotoimaan nyrkkeilyä ja päätyy napit vastakkain vanhan mafiapomon ja rakastajattarensa aviomiehen kanssa. Suurkaupungin öiden tunnelma on erikoinen yhdistelmä vakavia teemoja, sarjatulidialogia, luonteikkaita henkilöhahmoja (Alan King! Cliff Gorman! Jack Warden)... Parasta elokuvassa on, miten ohjaaja Winkler antaa tilaa näyttelijöilleen ja miten he käyttävät tilaisuutensa. Suurkaupungin yöt on kuin hyvä jamisessio, jossa ei välttämättä synny mitään maailmaa mullistavaa mutta jossa jokainen pääsee irrottelemaan taidoillaan hieman. Winklerin taito ei ihan riitä kaivamaan esiin Sitä Jotain, mikä tekisi elokuvasta oikeasti merkittävän, ihan samoin kuin Väärässä totuudessa.

Frank Ozin ohjaama Valtikka (The Score, 2001) muistetaan lähinnä siitä, että siinä De Niro ja Marlon Brando esiintyivät viimeinkin yhtä aikaa elokuvassa. Kummisedissähän he esittivät samaa hahmoa eri ikäisenä. Itse asiassa De Niro sai ohjata osan Brandon kohtauksista, kun tämä ei suostunut Ozin komentoon. De Niron esittämä kassakaappiekspertti aikoo lopettaa rikolliset työt ja siirtyä täyspäiväiseksi klubinomistajaksi. Sitä ennen pitää hoitaa Brandon (viimeisenä roolityönään) esittämän Rikkaan Sian tilauskeikka, 1600-lukulaisen valtikan ryöstö. Konkarin avuksi laitetaan kehitysvammaista sujuvasti imitoiva juniori, jota Edward Norton esittää Fight Clubin jälkihöyryissä. Valtikka on hyvin tehty ja mukavan vanhanaikainen ryöstökertomus, mutta ilman näyttelijöitään siinä ei valitettavasti olisi mitään muistamisen arvoista. Moderniksi Rififiksi siitä ei ole, vaikka yritys onkin kunnioitettava ja pitkä varsinainen murtokohtaus onkin hieno. Howard Shoren jazzahtava musiikki ansaitsee maininnan.

Lewis Teagu: Alligaattori. Cujo – kauhun silmät

Lewis Teague teki 80-luvulla kehnolla budjetilla elokuvia, jotka kutenkin ovat monella tapaa päätä pidempiä monien aikalaistensa kanssa.

Alligaattori (Alligator, 1989) oli hänen ensimmäinen kauhuelokuvansa. Se on satiirinen näkemys hirviöelokuvasta ja klassisesta vessaan huuhdotun lemmikkialligaattorin aiheesta. Tavallaan se on Tappajahain aloittaman alagenren edustaja, toisaalta parodia lajityypistään. Kummallakin tavalla se toimii. Teague tietää, millaisilla pelimerkeillä pelaa, ja osaa käyttää niitä katsojan odotuksilla leikitellen. Mistään komediasta ei kuitenkaan varsinaisesti ole kyse. Teaguella on myös hyvä käsitys rytmistä ja oikeasti elokuvallista silmää. Robert Forster on uskottava etsivä, joka vakavin naamoin saa tapauksen hoitaakseen. Kuriositeettiarvoa antavat Sue Lion (alkuperäinen Lolita) viimeisessä roolissaan sekä Oscar-ehdokas John Sayles käsikirjoittajana. Ja alligaattorin soidinkutsua hinkuva äijä.

Cujo oli ensimmäinen Stephen Kingin omalla nimellä julkaistu, ei-yliluonnollinen romaani. Vesikauhuisesta bernhardinkoirasta kertova tarina muistetaan etenkin loppuratkaisustaan ja siitä, ettei King itse muista se että kirjoittamisesta mitään, kiitos kokaiinin. Teague nimettiin romaanin filmatisoinnin (Cujo – kauhun silmät, 1983) ohjaajaksi aivan viime tipassa, mutta se ei tarkoittanut, etteikö elokuva olisi ollut pieteetillä tehty. En ole lukenut romaania ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen, mutta sikäli kuin muistan, siinä oli kyse etenkin pikkukaupungin ihmissuhteiden verkostoista, ihmisten pitämistä salaisuuksista toisiltaan ja niiden väkivaltaisista paljastumisista. Niin elokuvassakin: pikkukaupunkilaisen perheen idylliä varjostaa äidin uskottomuus. Käännekohdaksi osoittautuu autokorjaamon koira, jota on purrut lepakko. Edellisen vuosikymmenen eksploitaatioelokuvan estetiikasta paljon lainaava Cujo on pienimuotoisuudessaan tehokas elokuva. Se ei revittele tavanomaisilla kauhutehoilla vaan on aidosti kauhistuttava kertomus. Raivotautinen koira, joka vahtii hajonneeseen autoon vangiksi jääneitä ihmisiä, on oikeasti pelottava. Teaguen ohjauksessa ja Jan de Bontin kuvauksessa on ahdistavaa voimaa.

Alan Parker: Keskiyön pikajuna. Franklin J. Schaffner: Brasilian pojat

Alan Parkerin Keskiyön pikajuna (Midnight Express, 1978) on pohjimmiltaan klassinen vankilapakoelokuva. Nuori amerikkalaismies jää Turkissa kiinni yrityksestä salakuljettaa hašista. Vankilassa alkaa olla kurjaa, joten sieltä pitää päästä pois. Se mikä erottaa Keskiyön pikajunan muista on sen turkkilaismiljöö. Se on toisaalta etu mutta ainakin nykyajasta katsottuna myös suuri haitta. Niin karrikoitu on kuva Turkista, turkkilaisista ja heidän tavoistaan. Vieras on pahasta, ja on parempi tuntea myötätuntoa amerikkalaiseen rikolliseen kuin vieraaseen kulttuuriin. Ilmeisesti tämä nähtiin jo elokuvan ilmestymisen aikaan. Harmi että se hämärtää kokonaiskuvaa muutoin vaikuttavasta ja tehokkaasta teoksesta.

Franklin J. Schaffnerin Brasilian pojat (The Boys from Brazil, 1978) toimii ehkä juuri siksi, että sen perusidea on niin absurdi. Natsitohtori Mengele aikoo murhauttaa liki sata vanhaa miestä ympäri maailman, jotta arjalainen rotu pelastuisi. Taustalla on pseudoscifistinen salaliitto; hyvin konkreettinen toinen tuleminen. Reikäpäinen fantasia on kuitenkin pohjimmiltaan hyvinkin vakavien asioiden äärellä – varoittava kertomus, joka resonoi valitettavan hyvin tämän päivän Suomessakin. Brasilian pojissa viehättää eniten sen vanhanaikaisuus, siis jo valmistumisvuotensa mittapuulla. Vaikutelmaa tehostaa vanhojen starbojen liuta: etenkin vaikuttavia ovat Laurence Olivier saksalaisaksentteineen natsinmetsästäjänä ja Gregory Peck karismaattisena Mengelenä. Lopetus on ironisenakin kylmäävä.

Mel Smith: Bean – äärimmäinen katastrofielokuva. Paul Weiland: "Mustan kyyn kellopeli"

Arvostan suunnattomasti Rowan Atkinsonin ja Richard Curtisin yhteistyötä, sekä Mustan kyyn verbaalikomiikkaa että fyysisempää Mr. Beania. Varsinkin ensin mainittu on ollut oleellinen osa nuoruuttani ja esimerkiksi ainoa keino, jolla valmistauduin englannin yo-kirjoituksiin. Siinä missä Musta kyy oli vielä leimallisesti brittiläinen ilmiö, mykkäkoomikoilta paljon lainaavasta Beanista tuli globaali suosikki.

Vuonna 1997 suosiota yritettiin lypsää elokuvalla. Mel Smithin ohjaama Bean –äärimmäinen katastrofielokuva (Bean: The Ultimate Disaster Movie) menee usein sieltä missä aita on matalimmillaan. Kansainvälistä yleisöä kosiskellaan amerikkalaisuudella, jonka keskelle Bean pudotetaan. Vaikka hänelle onkin kirjoitettu muutama loistava gägi ja sarjatulella monta vähäisempääkin, vie keskiluokkainen jenkkiperheauvo tilaa ihan liiaksi. Ongelmia on nähdäkseni kaksi: Elokuvaan on haluttu perinteinen tarina, mikä on ristiriidassa Beanin perimmäisen luonteen kanssa; Tatilta olisi voinut uskaltaa lainata enemmän. Toiseksi Beanin lapsiaikuisen sijoittaminen "normaalien" ihmisten joukkoon vain korostaa hänen kummallisuuttaan –kuin Chaplin olisi tehnyt Siniparran vielä kulkurina.

Mustasta kyystä ei onneksi koskaan tehty pitkää elokuvaa. Muutama puolen tunnin spesiaali kuitenkin. Niistä viimeinen esitettiin Suomessakin: Paul Weilandin ohjaama Mustan kyyn kellopeli (Blackadder: Back & Forth, 1999) ilmestyi juhlistamaan vuosituhannen vaihdetta. Brittihistorian käännekohdissa vaikuttaneen Mustakyyn suvun viimeisin vesa sattuu omistamaan aikakoneen, joka on oiva apu yläluokan vedonlyönnissä. Ja hyvä tekosyy sotkea historia. Curtisin ja Ben Eltonin kynä ei ole ihan yhtä hyvässä terässä kuin alkuperäisten sarjojenkin aikaan, mutta vaikka dialogi kierrättääkin vanhoja trooppeja (kuten pitääkin), on joukossa muutama huikea verbaalisivallus ja historian kyseenalaistuksen. Näkisin esiintyjäporukan vielä nykyäänkin mieluusti koossa vaikka vähän kehnommillakin vitseillä.

Fred Niblo: Salaperäinen nainen. Viettelijätär. Clarence Brown: Himo.

Fred Niblon Salaperäinen nainen (The Mysterious Lady, 1928) on lähes kaikin puolin tavanomainen, tusinamelodramaa. Lähes, sillä Greta Garbo pääosassa nostaa sen piirua lajitovereitaan merkityksellisemmäksi. Garbo esittää venäläisvakoojaa, joka huiputtaa wieniläisupseerin rakastumaan itseensä – ja rakastuu itsekin. Tarina hiihtelee tuttuja latuja, eikä yllätyksiä tule. Kyseessä on kuitenkin perushyvä kamaritrilleri, jossa ei ole tavanomaisuuden lisäksi suurta moitittavaakaan. Garbon lisäksi maininnan ansaitsevat myös häntä onnistuneesti täydentävä Conrad Nagel sekä William Danielsin paikoin erittäin kaunis kuvaus. Tosin jälkimmäistä vaivaa sama epätasaisuus kuin oikeastaan koko elokuvaa; dynaamiset ja tehokkaat kuvat ja kohtaukset voivat vaihtua aivan yllättäen latteisiin ja laahaaviin.

Kaksi vuotta aiemmin Clarence Brownin ohjaamassa Himossa (Flesh and the Devil, 1927) Garbon vastanäyttelijänä oli se sopivin, John Gilbert. Elokuva alkaa lähes sotilasfarssina kahdesta ylimysystävyksestä, jotka pääsevät lomille kotiin kasarmilta. Sävy on kepeä, ja jopa gägeissä löytyy, kunnes toinen toveruksista kohtaa Garbon esittämän muukalaisen öisessä puutarhassa. Vaihdos koomisesta suorastaan eroottiseen on äkillinen ja voimakas. Ja sitten hyvin nopeasti vaihdetaan klassiseen melodraamaan ystävistä, jotka nainen erottaa. Brownin ohjaus ei kikkaile liikoja, mutta se on ihailtavan hallittua; leikkauksen rytmi, näyttelijöiden tunnelmanvaihdokset, kameran liike....

Ja vielä sitäkin aiemmin Niblo oli asialla Viettelijättärellä (The Temptress, 1926), joka oli Garbon toinen elokuva Hollywoodissa. Se on ikävän puiseva ja kömpelö, osittain selvästi vielä edellisen vuosikymmenen estetiikassa kiinni. Naamiaisissa rakastuva pari joutuu ikävään väliin, kun selviää että eukko on naimissa ukon vanhan kaverin kanssa. Ja että hän on kierrellyt vähän muuallakin. Vanhakantaisen ylinäyttelemisen ja välitekstidraaman seassa saadaan muutama modernimpikin kohtaus, kuten säärikollaaši pöydän alla. Sitten tapahtuu muutakin mutta siinä ei ole juuri mitään mainittavaa, vaikka maisema vaihtuukin Argentiinaan. Oudon muodoton elokuva...

Katsottua: syyskuu 2022

Yaron Zilberman: A Late Quartet. Lone Scherfig: An Education

Jos haluaa nähdä, mihin hyvä näyttelijä pystyy, kun hänelle annetaan siihen tilaa, on A Late Quartet (2012) siihen oiva tilaisuus. Yaron Zilbermanin ohjaama elokuva kertoo 25-vuotisjuhlaansa viettävästä jousikvartetista. Sellistillä todetaan alkava Parkinsonin tauti, mikä käynnistää kvartetin sisällä ja ympärillä ihmissuhteiden uudelleenarvioinnin. Tarina ei ole omaperäinen tai yllättävä, mutta tapa jolla se esitetään, on koskettava. En olekaan aikoihin itkenyt elokuvan äärellä. Jos joku yhä pitää Christopher Walkenia lähinnä meemihuumorin lähteenä, ei voi tehdä sitä enää tämän elokuvan jälkeen. Aivan yhtä upeat roolisuoritukset tekevät Philip Seymour Hoffman, Catherine Keener, Mark Ivaner ja Imogen Poots.

Komeaa on myös Carey Mulliganin työ Lone Scherfigin elokuvassa An Education (2009). Tarina koulutytöstä, joka rakastuu selvästi vanhempaan ammattihuijariin, liikkuu kiehtovasti koko ajan herttaisen, ihastuttavan ja häiritisevän välimaastossa. 1960-lukulainen englantilaisajankuva on taite tehty kulissi epäterveelle perhedynamiikalle ja nuoren ihmisen itsensä löytämiselle. Paljolti elokuvan tehosta on kuitenkin kiinni Mulliganista. Hän tekee upeaa jälkeä älykkäänä ja kunnianhimoisena mutta uutta kaipaavana nuorena. Katsojan on välillä liiankin helppo uppoutua ja lähteä mukaan eripariseen romanssiin, kunnes saa herätyksen todellisuuden raadollisuuteen.

Daniel Schechter: Life of Crime. Emilio Estevez: Seksillä tähtiin

On turha kuvitella, että voisi filmata Elmore Leonardia ilman vertailua Jackie Browniin. Etenkin jos elokuvassa on samoja hahmoja kuin Tarantinon elokuvassa. Silti Daniel Schechter yritti, eikä Life of Crime (2012) ole ollenkaan huonompi elokuva. Se ei vain ole Jackie Brown. Life of Crime kertoo tosiaan osittain samoista pikkunilkeistä kuin tuo maineikkain Leonard -sovitus, joskin aiemmista vaiheista. Heidän juonenaan on kaapata rikkaan veronkiertäjän edustusvaimo ja vaatia isoja lunnaita. Seuraa kimurantti epäonnistumisten ja odottamattomuuksien sarja. Elokuva on viihdyttävä ja mallikasta jälkeä, mutta jotenkin turvallinen. Särmää tuo lähinnä Mark Boone Juniorin esittämä hölmönpuoleinen punaniskanatsi.

Jos puolestaan tekee elokuvan 70-luvun aikuisviihdeskenestä, tulee varmasti verratuksi Paul Thomas Andersonin Boogie Nightsiin. Emilio Estevez kuitenkin yritti, kun filmasi David McGumberin kirjan X-Rated. Seksillä tähtiin (Rated X, 2000) kertoo Mitchellin elokuvantekijäveljeksistä, jotka tekivät joitain alan tuottoisimmista filmeistä niiden kultakaudella. Alamäki oli sitten alettuaan jyrkkä ja päätyi murhaan. Tarinahan on kuin tehty elokuvaksi. Valitettavasti Rated X jää juuri niin ulkokohtaiseksi kuin tällaisten biopicien tapana helposti on. Ihan oman ulottuvuutensa siihen kuitenkin tuo se, että pääosissa ovat todelliset veljekset, ohjaaja Estevez ja Charlie Sheen. Veljeydestä elokuvassa lopulta onkin kyse. Entäs ne vertailut Boogie Nightsiin? Juu, valitettavan paljon samaa, paljon köykäisemmin vain. Valitettavasti, sillä Estevez ei ole mikään tunari ohjaajana.

Ari Folman: The Congress. Mark Osborne: Pikku prinssi

Ari Folmanin The Congress (2013) perustuu Stanislaw Lemin romaaniin Futurologinen kongressi. Satiirisen irvailun sijasta elokuva ottaa paljon vakavamman, melkein sormea heristävän tyylin omakseen. Robin Wright esittää fiktiivistä itseään. Hänen koko olentonsa skannataan filmiyhtiön ikinuoreksi omaisuudeksi. Elokuvan puolivälissä hänen vanhentunut minänsä saapuu hallusinogeeniseen animaatiotodellisuuteen, ja yhtälailla animoiduksi muuttuva kerronta vaihtuu unen ja runon logiikaksi. Kaksijakoinen kokonaisuus ei toimi täysin – emotionaaliseksi tarkoitettu aines jää etäiseksi, kun narratiivi hämärtyy (ihan niin kuin käy sanavalinnoilleni tässä). The Congress on yhtä kaikki vaikuttava, myös tunnetasolla, ja onhan se hyvällä asialla: viihdeteollisuuden tyhmentävyyttä, virtuaalista lumetodellisuutta ja multikansallisia megakorporaatioita vastaan.

Hyvällä asialla on myös Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi, se missä tehotuotettu tyttö päätyy naapurin huru-ukon juttusille. Paitsi että sehän tapahtuukin vasta aiheen elokuvallisessa editiossa, Mark Osbornen ohjauksessa Pikku prinssi (The Little Prince, 2015). Siinä kyllä esitetään se alkuperäinenkin faabeli – kauniina stopmotionina – mutta pääosan elokuvasta vie tarinan selitys, päivitys ja jatko. Alkukertomuksen kertojalentäjä on käynyt vanhaksi, mutta hän vielä kertoo tarinansa naapuriin muuttavalle lapselle, jonka elämä on suorittajaäidin säätelemää oravanpyörää. Pikku prinssin ajatus merkitysten näkemisestä pikkuasioissa saa uuden muodon harmaan talousjargonarjen takaa paljastuvassa fantasiassa. Tarujaksojen lisäksi elokuvassa on muutenkin vaikuttavia visuaalisia oivalluksia; varsinkin päähenkilön matkassa aikuisten maailmaan on komeaa ekspressionistista kuvastoa.

Clint Eastwood: Isiemme liput. Kirjeitä Iwo Jimalta

Isiemme liput (Flags of Our Fathers, 2006) kuvaa Yhdysvaltojen ja Japanin taistelua ja sen perintöä Iwo Jiman saaresta toisessa maailmansodassa amerikkalaisten näkökulmasta. Se on sotaelokuva mutta paljon muutakin. Tarina kiertyy kuuluisan valokuvan, jossa amerikkalaissotilaat nostavat pystyyn tähtilippua vuoren huipulla. Kuvassa olleet miehet nostettiin propagandatarkoituksessa sankareiksi. Elokuva käsitteleekin sankaruuden teemaa monipuolista –kuka sellainen on, miksi ja mitä siitä seuraa. Samaan aikaan "sankarit" itse jatkavat taisteluaan traumojensa kanssa ilman ymmärrystä tai apua. On sanottu, että kriittisinkään sotaelokuva ei voi olla glorifioimatta sotaa. Isiemme liput pääsee kuitenkin hyvin lähelle sitä. Kukaan ei voi haluta sen tapahtumien keskelle.

Rinnakkaisteos Kirjeitä Iwo Jimalta (Iōjima Kara no Tegami, 2006) on sitten ihan puhdas sotaelokuva. Kokonaan japaniksi filmattu tarina keskittyy Iwo Jimaa puolustavien joukkojen kamppailuun mahdottomassa tilanteessa. Kunnia nousee tärkeäksi teemaksi, samoin myös tässä sankaruus, vaikka sitä ei painotetakaan samalla tavoin kuin Isiemme lipuissa. Vaikka Kirjeitä Iwo Jimalta on amerikkalaistuotanto, se välttää tyypillisimmät sudenkuopat. Näyttelijät ovat oikeasti japanilaisia tai japanilaista syntyperää, hahmot ovat sympaattisia (tosin varsinkin jos he ovat oleilleet Yhdysvalloissa aiemmin elämässään...) ja länsimaille vieraita perinteitä ja ajattelutapoja ei eksotisoida liiaksi. Vaikka sota onkin elokuvassa alati läsnä, se kertoi kuitenkin etupäässä ihmisistä – ei mitenkään omaperäisesti mutta silti koskettavasti. Humaaniudessaan Kirjeitä Iwo Jimalta on vaikuttava elokuva.

Mick Garris: Tukikohta

Stephen Kingin Tukikohdan filmatisointi (The Stand, 1994) oli kova juttu yläkoululaisena. Ihan jo pelkästään sen kesto oli hämmentävä; minisarja ei ollut jokapäiväistä leipää, etenkään kahden VHS:n isossa kotelossa. Samoin ajatus 99 % maailman väestöstä pyyhkäisevästä superflunssasta tuntui kiehtovalta. Nykyään se on tietysti saanut ihan uusia merkityksiä. Superflunssa on kuitenkin vain pieni osa Tukikohtaa. Se on pelkkä keino saada ihmiskunta harvennettua, jotta saadaan aikaan raamatullinen hyvän ja pahan taisto ja uusi ihmiskunta.

Mick Garrisin ohjaaman minisarjan suurin ongelma on sama kuin pohjana olleen romaaninkin, sen tarina on hemmetin typerä. Joku muu valittaisi pituudesta (päälle tuhat sivua, kuusi tuntia), mutta minä pärjään kyllä sen kanssa. Sen sijaan uskonnollinen tematiikka ja kristillinen kuvasto tuntuu protestanttisesta vinkkelistä teennäiseltä. Lisäksi tietysti falskilta tuntuu se, että kaikki on pelkkä Amerikkaa. Muuta maailma ei tässä jumalallisessa visiossa olekaan. Huippukohdassa deus ex machina saa ihan uudenlaisen merkityksen.

Sinänsä sovitus (Kingin käsikirjoittama muuten) on ihan kelpo jälkeä, etenkin kun ajattelee sen olevan 1990-luvun televisioon tehty. Ruumiita riittää, ihan mukavasti mädäntyneitäkin. Etenkin ensimmäinen osa, se superflunssaosuus, on tehokas; varsinkin alku Blue Öyster Culteineen on jättänyt jälkensä minuun.

Dvd-julkaisu on muuten paljon pidempi kuin se 90-lukulainen vhs-paketti.

Meno–paluu helvettiin. Pimeä puoli

Antologiaelokuva ylipäänsä on vaikea laji, kauhuantologia vielä vaikeampi. Harvassa ovat genren onnistuneet nimikkeet. Toisaalta antologiamuoto antaa tilaisuuden nuorille tekijöille näyttää osaamistaan, vaikka harvassa nappisuoritukset olisivatkin.

Meno–paluu helvettiin (Campfire Tales, 1997) on yllättävän hyvä kauhukimara. Kolmesta tarinasta, kehyskertomuksesta ja lyhyesti prologista muodostuva kokonaisuus on ihastuttavan perinne- ja itsetietoinen. Se lainaa ja viittaa, leikittelee ennakkokäsityksillä ja kutsuu katsojan mukaan. Kehyskertomuksessa liikenneonnettomuuteen joutuneet nuoret viihdyttävät toisiaan kertomalla nuotion äärellä kauhujuttuja. Yksikään tarinoista ei ole mitenkään omaperäinen tai erityisen hyvä, mutta jokainen on ohjattu sujuvasti ja tyylitajulla; ne ovat oikein hyviä muotokokeiluja, joskin kovin televisiomaisia. Varsinkin toinen episodi on oleellinen varhaisena nettistalkkerikuvauksena. Ilmeisen pieni budjetti ei ole ollut este tekijöille vaan pikemminkin saanut keskittymään oleelliseen, tunnelmaan. Ohjaajat ovat Matt Cooper, Martin Kunert ja David Semel, joista kaksi ensin mainittua ovat luoneet varsin kohtuullisen uran varsinkin tv:n parissa.

George A. Romeron tv-sarja Tales from the Darkside (1983–88; suom. Keskiyön kauhutarinoita) sai jatkoksi isohkon budjetin elokuvan (1990; suom. Pimeä puoli). John Harrisonin ohjaama kokonaisuus rakentuu sekin kolmesta kertomuksesta – yksi pohjautuu Conan Doylen novelliin, yksi Stephen Kingin ja kolmas Lafcadio Hearnin – sekä hupaisasta kehyskertomuksesta, joka on moderni otos Tuhannen ja yhden yön vastaavasta (ja Hannusta ja Kertusta). Mukana on paljon (lähes ja kohta) isoja nimiä, mutta tyylilaji on silti mukavan 90-lukulaisen vinksahtanut; kauhu ja komiikka eivät ole kaukana toisistaan. Käsikirjoitus on pitkälti Michael McDowellin käsialaa (ja ottaa isoja vapauksia pohjatekstien suhteen), mutta King vastaa omasta osuudestaan ja sen EC-mäisestä estetiikasta. Vertailut Creepshow'hun eivät ole tuulesta temmattuja. Mielenkiintoista silti on, miten erilaiselta ohjaajan käsiala näyttää riippuen käsikirjoituksesta.

Jim Sheridan: In America. Dagur Kári: Nói albiino – Kylmyyden vanki

Elokuvia ihmisistä joiden matka on toisaalle:

Jim Sheridanin In America (2002) perustuu ohjaajan ja hänen kahden käsikirjoittajatyttärensä kokemuksiin, joskin hyvin viitteellisesti. Irlantilaisperhe, joka on menettänyt yhden lapsista, muuttaa New Yorkiin. Asunto löytyy huumetalosta, töitä vielä huonommin, ja uusi raskaus on ennusteeltaan hyvin huono. Alakerran kämpässä pitää majaa kuolemansairas taiteilija, joka luo toiveikkuutta ympärilleen. Kuulostaa aineksilta sentimentaaliseen nyyhkyleffaan. Jotenkin ihmeellisesti Sheridan kuitenkin pitää elokuvan pään pinnalla eikä anna sen upota siirappiin. Tulos on humaanissa ymmärtävyydessään pikemminkin sukua Aki Kaurismäelle, joskin ulkoasu on luonnollisempi ja rennompi. In America on koskettava ja haikea – oikeastaan aika onnellinen elokuva.

Islantilaisen Dagur Kárin esikoispitkä Nói albiino – Kylmyyden vanki (Nói albinói, 2003) on klassinen kertomus pikkukylän ympyröissä turhautuvasta nuorukaisesta. Kaukokaipuu vaivaa keskellä lunta, merta ja tyytyviä ihmisiä. Normien vastustaminen ei koskaan ole aggressiivista vaan pikemminkin sivullisen vinoa hymyä. Kárin tyyli on staattisine kuvineen ja eleettömine absurdisuuksineen sekin sukua Aki Kaurismäelle. Islantilainen elokuva sisältää muutenkin paljon kaikkea tuttua (Potti-pelikoneet!) ja lähes tuttua (kieli joka on melkein ruotsia) ja kuitenkin on käsittämättömän vierasta (tulivuori kylän laidalla). Harmi että kaikki on pitänyt kuvata kummallisen sinisen suodattimen läpi.

Luettua: heinäkuu 2022

Pauli Kurkirinne (toim.): Lehdistö ja kirjallisuus. Kuopio 1989: Kuopion kaupunginhallitus. 80 s. Snellman-instituutin B-sarja 15.

Rannalle pitäisi kuulemma valita kevyttä luettavaa. Näin tein; eipä tässä ollut kuin 80 sivua.

Pauli Kurkirinteen toimittama Lehdistö ja kirjallisuus on Snellman-instituutin vihkosarjassa vuonna 1989 ilmestynyt kokoelma, jonka sisältö rakentuu edellisvuonna järjestetyn seminaarin alustusten varaan. Näkökulmia on monenlaisia: on historiallisia katsauksia Suomen lehdistöön (Anto Leikola), sanomalehtien kaunokirjalliseen sisältöön (Päiviö Tommila) ja kirjallisuuskritiikkiin (Kai Laitinen, Pirkko Leino-Kaukiainen); on kritiikin merkityksen ja luonteen pohdintaa (Suvi Ahola, Elina Karjalainen, Lars Hamberg); on pistoja esimerkiksi työväenlehdistön historiaan (Heikki Mikko Viitala) ja lehtikielen kehitykseen (Esko Koivusalo).

Kokoelma on tietysti vain pintaraapaisu ja eräiltä osin kolmessakymmenessä vuodessa vanhentunut, mutta moni teksteistä on edelleen kiintoisaa ja aivan validia luettavaa. Itsessäni ainakin heräsi mielenkiinto pureutua syvemmin pariinkin aiheeseen. Lisäksi Kai Laitisen itselleen 1940-luvulla laatima, kritiikissä kiellettyjen ilmausten lista on edelleen ajankohtainen: kirpeä, riipaiseva, vavahduttavan aito, runottarien siipien havina, syvällä rintaäänellä, elonkerainen.

Bibliophilos. Helsinki 1986, 1987, 1992: Bibliofiilien seura.

Koronaa potiessa voi lukea vaikkapa Bibliophiloksen vuosikertoja.

1986 oli lehdelle Jarl Pousarin päätoimittaja-ajan perusvuosi. Numerot eivät ole kovin laajoja, mutta sisältö niissä on tiukkaa asiaa. Painotus on selvästi vanhassa kirjallisuudessa ja muutenkin historiallisissa aiheissa. Kaunokirjallisuutta ei oikeastaan käsitellä lainkaan, mikä on valtaisa ero nyky-Bibliophilokseen.

Mielenkiintoinen sivuhuomio: Osmo Ikolan artikkeli suomalaisen Raamatun vaiheista on julkaistu alun perin Opettaja-lehdessä. Hankala kuvitella 2000-luvun Opettajaan mitään vähääkään sivistykseltä haisevaa sisältöä.

Vuonna 1988 suomalainen kirja täytti 500 vuotta ja Bibliofiilien seurakin 30. Itsestäänselvyys oli, että Bibliophilos juhlistaisi kumpaakin tasalukua. Vuoden kaksi ensimmäistä numeroa ovat perusvarmoja lehtiä, joiden sisällöstä on nostettava esiin ehdottomasti J. Vallinkosken, alun perin 1948 ilmestynyt laaja artikkeli suomalaisten väitöskirjojen vaiheista.

Suurimmat paukut oli kuitenkin ladattu vuoden viimeiseen lehteen, tuplanumeroon. Se sisältää kirjan verran asiaa juhlavuosien aiheiden ympäriltä. On puhetta niin kirjan kulttuuriperinnöstä kuin sen tulevaisuudennäkymistä visuaalisen kulttuurin keskellä (ei mitään uutta siis 34 vuoteen), on erilaisten kokoelmien, keräilykohteiden ja kirjastojen esittelyjä, on kertomuksia kirjanmetsästyksestä. Se on mainio kokoelma kirjakirjallisuutta ja sellaisenaan arvokas.

Juhani Aromäen päätoimittajakaudella Bibliophilos alkoi muuttua monipuolisempaan, sanoisinko vähemmän elitistiseen suuntaan. Vuoden 1992 lehdissä on kyllä oppineita artikkeleita vaikkapa Helsingin yliopiston kirjaston Slavonica-kokoelmasta ja listataan innolla vanhaa Fennicaa, mutta yhtä lailla mukana on populaarimpaa keräilyn iloa niin keittokirjoista kuin exlibriksistä. Maininnan vuoden sisällöstä ansaitsevat ainakin Jukka Sarjalan artikkeli kirjallisuuden ja urheilun suomalaisista risteyskohdista, Anna Perälän katsaus kotimaisen kirjapainon varhaisvuosiin sekä ykkösnumeron moninainen E. J. Ellilän muistelu.

Arthur Conan Doyle: The Case for Spirit Photography. 2019: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1923.

Arthur Conan Doyle muistettaneen Sherlock Holmesin lisäksi nykyään lähinnä hänen myöhäisvuosiensa spiritismi-innostuksesta. Hänen kaunokirjallinen tuotantonsa väheni selvästi noihin aikoihin, mutta kirjoittaminen ei kuitenkaan ollut lakannut. Kertomusten sijasta Doyle kirjoitti valtaisan määrän artikkeleita, pamfletteja ja tietokirjoja henkimaailmasta.

Yksi näistä on The Case for Spirit Photography vuodelta 1923. Se on vastine syytöksille, joita paranormaalien ilmiöiden tutkija Harry Price esitti henkivalokuvaaja William Hopea kohtaan. Hope, joka kuului niin sanottuun Crewen piiriin, otti vuosikausia valokuvia, joihin varsinaisen kohteen lisäksi päätyi myös väitettyjä henkiolentoja. Useimmiten nämä tunnistettiin kuolleiksi läheisiksi. Price puolestaan todisti merkittyjen valokuvauslevyjen avulla, että Hope huijasi. Tämä sai kilpailevan järjestön, jonka hallitukseen Doylekin kuului, puolustuskannalle.

Kirjasessaan Doyle monin esimerkein ja todistajalausunnoin yrittää perustella vakaumustaan Hopen kykyjen aitoudesta. Varmasti iso osa siitä on oikeaa halua uskoa, aitoa ihmettelyä selittämättömältä tuntuvan ilmiön edessä. Toisaalta moni Doylen argumentti perustuu hänen kunniakäsitykseensä: ei ole mahdollista, että herrasmies huijaisi. Lisäksi hänen tekstissään kuuluu poteroonsa kaivautuneen aktiivin uho – Pricen ja Doylen yhdistykset olivat periaatteen tasolla toisiaan vastaan, minkä vuoksi vastapuoli ei koskaan lähtökohtaisesti voinut olla oikeassa.

Jeff Conner: Stephen King Goes to Hollywood. A Lavishly Illustrated Guide to All the Films  Based on Stephen King's Fiction. New York 1987: New American Library. 144 s.

Jeff Connerin Stephen King Goes to Hollywood tuntuu ensisilmäykseltä lähinnä turhalta kuriositeetilta. Vuonna 1987 ilmestynyt kirja ei ole millään tavoin ajantasainen, ja runsas kuvitus ennakoi lähinnä pintapuolista rapsuttelua ja rahastusta.

Vaan eipä se aivan turhanpäiväinen teos olekaan. Conner esittelee kaikki kirjoitusajankohtaan mennessä tehdyt King-filmatisoinnit, joita on yhteensä 13 kokopitkää ja lisäksi muutama lyhyt. Hän ei tyydy vain juoniselostuksiin ja muutamiin huvittaviin anekdootteihin kuvauksista, niin kuin tällaisten kirjojen tapana niin usein on. Connerin esittelyt ovat kepeitä pienoisesseitä, joissa kronikoinnin lisäksi on myös hieman tarkkasilmäistä kritiikkiä sekä elokuvateollisuuden käytänteiden taustoitusta.

Oikeastaan Stephen King Goes to Hollywoodin ajoitus kääntyy nykynäkökulmasta sen vahvuudeksi. Kymmenet ja kymmenet King -sovitukset ovat turruttaneet katsojat, mutta kolmentoista ensimmäisen filmin kokonaisuus on vielä käsitettävissä.

Martti Innanen: Seikkailu viitakossa. Helsinki 1963: Otava. 93 s. Kuv.

Martti "Huuhaa" Innasen Seikkailu viitakossa (Otava 1967) saattaa olla himoittu keräilykohde, mutta on se myös onnettoman kehno. Seikkailu viitakossa on kokoelma kertomuksia, joita voisi kai luonnehtia genreparodioiksi. Niissä käydään läpi Afrikkaan sijoittuva seikkailutarina, melodramaattinen romanssi, länkkäri ja aikamatkustus.

Mistään erityisen oivaltavasta parodiasta ei ole kyse. Jos kasiluokkalainen palauttaisi samanlaista tekstiä minulle arvosteltavaksi, sanoisin että kliseitä on käytetty ansiokkaasti enkä siltikään antaisi kovin kummoista numeroa. Tarinat tosiaan käyvät läpi ilmiselvimmät genrekliseet, ja huumori muodostuu lähinnä kevyen murteellisesta kielestä, hassuista nimistä ja nykynäkökulmasta katsottuna epäkorrekteista vähemmistökuvauksista. Hauskaksi on varmaankin tarkoitettu myös lapsellinen (ei siis naivistinen, mitä lajia Innanen sittemmin menestyksekkäästi harrasti) kuvitus.

Arthur Conan Doyle: The Coming of the Fairies. 2019: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1922.

Arthur Conan Doylen spiritismivuosien ehdottomasti kuuluisimmaksi jäänyt tapaus sattui 1920-luvun alussa. Tuolloin julkisuuteen nousi kaksi valokuvaa, joissa väitettiin näkyvän oikeita keijuja. Kuvat oli ottanut jo muutamaa vuotta aiemmin kaksi lasta, tuolloin 9- ja 17-vuotiaat. Kun asiasta nousi kohu, he ottivat kolme uutta keijukuvaa.

Näiden niin sanottujen Cottingleyn keijujen tapausta nostivat esiin Doyle ja teosofi E. L. Gardner. Herrat ja heidän tukijansa olivat vakuuttuneita valokuvien aitoudesta, kun taas suurelle yleisölle ihmeellisintä taisi olla, miten aikuiset miehet olivat niin helposti höynäytettävissä. Vuonna 1922 Doyle kirjoitti, tai oikeammin toimitti, kirjasen nimeltä The Coming of the Fairies, jossa hän käy tapausta läpi. Kirja sisältää Doylen ja Gardnerin kirjeenvaihtoa tapauksen alkuvaiheista, pari Doylen The Strand -lehdessä julkaisemaa artikkelia aiheesta, Gardnerin varhaisemman keijuja käsittelevän lehtikirjoituksen sekä runsaasti muiden ihmisten kertomuksia kohtaamisistaan keijujen ja muun metsien pikkuväen kanssa. Tilausta keiju-uskoon tuntuu todella olleen.

Vasta vuonna 1983 tuolloin jo ikääntyneet alkuperäisten valokuvien ottajat myönsivät huijanneensa ja tekaisseensa valokuvat. He kuitenkin pitivät loppuun asti kiinni siitä, että vaikka kuvat olivat väärennettyjä, he todella olivat nähneet keijut.

Arthur Conan Doyle: A Visit to Three Fronts. Flimpses of the British, Italian and French Lines. 2006: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1916.

Kaiken muun lisäksi Arthur Conan Doyle oli tuottelias sotakirjailija. Ei välttämättä sillä tavalla, että hän olisi kirjoittanut sotaan sijoittuvaa fiktiota, vaikka kyllä sitäkin on, varsinkin Napoleonin sotiin ajoittuvaa. Kuitenkin suurimman antinsa tällä kentällä Conan Doyle antoi erilaisten päivänpolttavien aiheiden ja lähimenneisyyden kommentoijana ja raportoijana. Hän kävi läpi niin buurisotaa (johon itsekin osallistui sotasairaaloineen) kuin ensimmäistä maailmansotaa (johon hän yritti yli viisikymppisenä värväytyä).

A Visit to Three Fronts muodostuu kolmesta Doylen artikkelista, jotka ilmestyivät alun perin The Daily Chroniclessa samana vuonna. Niissä hän raportoi tunnelmia ja vaikutelmia niin brittien, italialaisten kuin ranskalaistenkin rintamalta. Hän käy tutustumassa aivan taisteluhautoja myöten, ei vain upseerimessissä aterioimassa. Doylen tyyli on tietysti propagandistinen mutta nimenomaan sanan parhaassa merkityksessä. Hän korostaa sotilaiden urheutta ja taistelukykyä (ja tyyliinsä kuvailee useita yksilöitä melkein eroottisen tarkasti) ja vahvistaa kotirintaman luottamusta mutta antaa kunniaa myös vastustajalle ilman turhia mustamaalauksia.

Toisaalta Doylen rintamakatsauksia voi lukea myös melkein matkakirjallisuutena. Niin vaikuttavasti ja runollisestikin hän kertoo vaikutelmistaan tuhoutuneessa Ypresissä tai kuvaa maisemia, jotka linjojen takaa aukeavat. Ylipäänsä Doylen tekstiä leimaa sodan aiheuttama innostus, joka tosin muutaman vuoden päästä oli muuttunut pettymykseksi ja katkeruudeksikin, kun hän oli menettänyt sekä poikansa että veljensä rintamalle.

K. J. Gummerus: Vanhan pastorin muistelmia. Jyväskylä 1898: K. J. Gummerus. 240 s.

K. J. Gummerus muistetaan parhaiten kustantajana, mutta hän ansaitsi myös itse kirjailijana kannuksiaan. Vanhan pastorin muistelmia oli hänen viimeinen teoksensa, julkaistu hänen kuolemaansa seuraavana vuonna. Se on novellikokoelma, jonka kertomuksia sitoo löyhästi yhteen nimihenkilö, vanha pastori joka paitsi toimii kertojana myös osallistuu tapahtumiin, joskus enemmän ja joskus hyvin nimellisesti.

Gummeruksen proosa on kristillisen eetoksen läpäisemää. Usein se näkyy novellien moralistisuutena. Moni kertomuksista onkin varoittava esimerkki synninteon seuraamuksista. Sävy on yleensä pateettinen, huumoria on mukana vain harvoin. Silti Gummeruksen tekstissä on viehätyksensä. Oma erityispiirteensä Vanhan pastorin muistelmissa on se, että moni kertomuksista lähenee paikoin genrekirjallisuutta. Uhalla on selvästi kauhukertomus, vaikka sen yliluonnolliset elementit saavatkin maallisen selityksen lopuksi. Rikoskirjallisuuteen kallellaan on parikin novellia, ja useisiin sisäiskertomuksiin rakentuva Entisen vanhan palvelijan salaisuus muistuttaa historiallista kertomusta.

Syyttä suotta kokoelman keskipaikkeilla on liuta lyhyitä vinjettimäisiä uskonnollisia tarinoita, jotka muistuttavat enemmän saarnaa kuin novellia. On täysin lukijasta kiinni, onnistuvatko ne puhuttelemaan vai eivät.

Konrad Lehtimäki: Kuolema. Novelleja. Helsinki 1915: Otava. 166 s.

Kaikista kotimaisen kirjallisuuden ääri-ihmisistä tunnen outoa lukkarinrakkautta Konrad Lehtimäkeä kohtaan. Monipuolinen kulttuurimies oli kirjailijana suorastaan groteskin tyly. Hänen toinen novellikokoelmansa, Kuolema, on nimensä mukainen. Sen kymmenestä kertomuksesta (viimeiset kaksi on yhden yhteisen otsikon alla) jokainen käsittelee kuolemaa.

Joskus kuolema esitetään raa'an irvokkaasti, kuten aloitusnovellin Isä kuvauksessa, kuinka sudet raatelevat taaperon kappaleiksi. Joskus kuoleman lähestyminen on tarinan fokuksessa, kuten Jouluyössä jossa sängyn omana makaava mies kuuntele ullakkokerroksessa kuolevan vauvan ääniä. Kolme viimeistä kertomusta keskittyvät nekin kuoleman odotukseen, ensin elävältä hautaamisen muodossa, sitten suunnitellun itsemurhan.

Aika on ehkä mennyt Lehtimäen ohitse, jos se koskaan on hänen luonaan ollutkaan. Jotain sanomattoman kiehtovaa hänen armottomassa maailmankuvassaan kuitenkin on.

Hearts in Suspension - Mietteitä Stephen Kingin äärellä #13

Hearts in Suspension (University of Maine Press, 2016) on Stephen Kingin vähemmän tunnettuja kirjoja. Oikeastaan en ole valmis välttämättä edes pitämään sitä juuri Kingin teoksena, vaikka hänen nimensä kannessa onkin. Hänen käsialaansa on kyllä yli puolet sivumäärästä, ja hän on ikään kuin teoksen läpäisevä punainen lanka, mutta miellän tekijäksi enemmänkin sen toimittajan, Jim Bishopin.

Bishop on englannin kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtori, joka siirtyi opettamaan Mainen yliopiston Oronon kampukselle vuonna 1966. Saman vuoden fukseihin kuului Stephen King. Itse asiassa King on muistellut, että hänen ensimmäinen oppituntinsa yliopistossa oli juuri Bishopin luento.

Kingin nimi kannessa on monen asian summa. Teos sai alkunsa hänen ei-fiktiivisten tekstiensä kokoelmana. Bishopin ajatuksena oli sillä tavoin juhlistaa Kingin yliopisto-opintojen alkamisen 50-vuotispäivää, mutta projekti osoittautui vaikeaksi toteuttaa monenlaisten julkaisuoikeusongelmien vuoksi. Se muotoutuikin lopulta aivan toiseen suuntaan.

Hearts in Suspensionin keskeisimmäksi aiheeksi nousee 1960-luvun lopun yhdysvaltalainen yliopistoelämä. Ajankohta oli suurten muutosten: oli Vietnamin sotaa ja rauhanaatetta, hippejä, mielenosoituksia, mellakoita joita poliisit yrittivät kukistaa väkivalloin, valtava määrä luovuutta. Samalla se oli myös aikansa nuorten ihmisenä kasvun aikaa, mikä helposti jää muistamatta populaarikulttuurin rakentaman sixties-myytin alle. Kingin vuosikurssi oli tämän myllerryksen myrskynsilmässä. Kansikuvassa näkyy tuleva menestyskirjailija nuorena miehenä keskellä mielenosoitusta. 

Kirja avaa näkymän Vietnamin sodan Yhdysvaltoihin Stephen Kingin kautta, mutta näkökulma ja kertojanääni eivät suinkaan ole vain hänen. Hän on pikemminkin polttopiste, jonka kautta monien muidenkin katseet käyvät ja sitten levittäytyvät paljon laajemmaksi näkymäksi kuin mitä yksi ainoa ihminen kykenisi tarjoamaan. 

Kirja alkaa Kingin pitkällä esseellä hänen opiskeluajoistaan. The Doorsilta nimensä lainanneessa tekstissä Five to One, One in Five hän käy fragmentaarisesti läpi muistikuviaan yliopistovuosien avainhetkistä. Hän paljastaa elämästään paljon henkilökohtaista, jota hän ei ole aiemmin käsitellyt julkisuudessa ja joka laajenee hänen käsittelyssään yleisemminkin hänen ikäpolveaan kuvaavaksi. Kingin kerronnassa on lämpöä ja ymmärrystä. Tekstistä henkii nöyrä kunnioitus muita nuo vuodet hänen kanssaan jakaneita hahmoja kohtaan.

Five to One, One in Five on aivan yhtä nautinnollista luettavaa kuin muutkin Kingin pitkät asiatekstit. Siinä  Suomalainen lukija ei välttämättä ymmärräkään, miten paljon ja laadukasta ei-fiktiivistä kirjallisuutta King on uransa aikana tuottanut. Täällä tunnetaan hänen esseistään lähinnä novellikokoelmien esipuheet (joista Yön äänien on ehdoton klassikko). Niiden lisäksi ei ole julkaistu kuin Head Down (suom. Katse pallossa), joka täkäläisestä näkökulmasta on mahdollisimman kehno esimerkki, koska se käsittelee amerikkalaista juoniori-baseballia ja julkaistiin keskellä kauhu- ja fantasianovellien kokoelmaa, sekä melko tiivis teksti Batmanista (Batman Special -lehden numerossa 2/1988). Kingin jutusteleva, alati asiansa ympärillä vaelteleva mutta oivaltava tyyli suosii nimenomaan vapaamuotoista esseetä. Niistä pitäisikin ehdottomasti saada suomennosvalikoima, mutta oikeudet lienevät kalliit eikä Kingin suomalaiskustantaja Tammi varmaankaan ole valmis moiseen "epäkaupalliseen" yritykseen, kun kerran uusi romaani tulee joka tapauksessa vuosittain.

Kingin esseetä täydentää ja peilaa fiktiivinen mutta tosipohjainen ajankuva, pienoisromaani Hearts in Atlantis. Se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1999 samannimisessä kokoelmassa, joka suomennettiin typerästi kauhuyleisöä tavoitellen Pedon sydämeksi (itse kertomus puolestaan Pedon silmäksi). Hearts in Atlantis on Kingille harvinainen realistinen teksti, joka ei sisällä juuri lainkaan dramaattisia jännitystehoja. Se on ehkäpä hänen pitkistä kertomuksistaan eniten valtavirran kaunokirjallisuutta lähestyvä. Useinhan Kingin realistisetkin tarinat sisältävät jonkin kauhu- tai muuhun jännityskirjallisuuteen kallistuvan elementin, joka ei välttämättä suoranaisesti pilaa kokonaisuutta mutta tuntuu silti teennäiseltä (tuoreehkona esimerkkinä Tervetuloa Joylandiin -romaani, joka olisi paljon parempi avoimesti nostalgisena ajankuvana, ilman kummitusta ja lopputaistelua).

Hearts in Atlantis ei ole aivan napakymppi, ei aivan sitä mitä King todennäköisesti yritti sillä saavuttaa. Hän on sanonut halunneensa pitkään kirjoittaa 1960-luvun opiskelijaliikehdinnästä ja omasta ajastaan Mainen yliopistossa, muttei uskaltanut tarttua aiheeseen aiemmin. King mahdollisesti itsekin tiedosti, ettei hänen pienoisromaaninsa ollut riittävän hyvä sellaisenaan, joten hän sisällytti sen osaksi laajempaa kokonaisuutta, jolle kertomus lainasi nimensä. Kokoelma Hearts in Atlantishan rakentuu parista romaanimittaisesta kertomuksesta sekä muutamasta novellista, jotka liittyvät toisiinsa löyhästi.

Kun luin vuoden 1999 kirjan ensimmäisen kerran lukioikäisenä ja sittemmin itse yliopisto-opiskelijana, nimikertomus jäi minulle kertomuksista kaikkein etäisimmäksi. Se tuntui melkein kuin välisoitolta paljon kiehtovampien osien seassa. Ehkä se tuntuisi yhä – sitä edeltävä Low Men in Yellow Coats on niin vahva, että mikä tahansa sen jälkeen tuntuu lähinnä hengenvedolta. Tarina ei ole itsessään kovin erikoinen: joukko opiskelijoita sekoaa asuntolassaan korttipeliin, joka on turmella heidän opintonsa ja viedä heidät itsensä sitä myöten taistelemaan Vietnamiin. Ajankuva ja kertomuksen maailman rikkaus kuitenkin ovat kiehtovia; ne saavat paljon kaikupohjaa ja syvyyttä ympäröivistä teksteistä. Nimikertomuksen merkitys kirkastuu, kun sitä edeltää ja seuraa jotain. Aivan samoin sille käy myös Hearts in Suspensionin kontekstissa. Se on fiktiivinen ankkuri, jonka ääreen lukija palaa kokoelman muiden tekstien anti mukanaan. 

Kingin osuuden päättää kolme kolumnia, jotka alun perin julkaistiin yliopiston lehdessä hänen opiskeluvuosinaan. King's Garbage Truck -nimistä kolumnia ilmestyi The Maine Campus -lehdessä viikoittain vuosien 1969 ja 1970 aikana kaiken kaikkiaan 47 osaa. Näistä Jim Bishop on valikoinut kolme sellaista, jotka liittyvät kirjan aihepiiriin parhaiten. Kingillä oli tapaa kommentoida kolumnissaan yliopisto- ja opiskelijaelämää sekä populaarikulttuuria, joihin ymmärrettävästi noina aikoina yhdistyi hyvin vahvasti myös poliittista ainesta. Kingillä oli tarinan mukaan tapana tulla lehden toimitukseen puoli tuntia ennen deadlinea, iskeä paperi kirjoituskoneeseen ja naputella valmista tekstiä kolumnin verran. Useat hänet opiskeluaikoina tunteneista kertovatkin, että jo tuolloin King joko luki tai kirjoitti koko ajan (mikä lienee liioittelua, koska monet myös muistavat hänen pelanneen paljon korttia ja ryypänneen vielä enemmän). Garbage Truckeja ei ole sittemmin julkaistu uudestaan näiden kolmen näytteen lisäksi, mikä tekee niistä entistä mielenkiintoisempaa luettavaa.

Kaiken tekstin oheen Heart in Suspensioniin on sisällytetty myös joukko valokuvia. Mukana on tietenkin kuuluisa "Study, Dammit!!" -kuva, jossa King osoittaa haulikolla suoraan katsojaan silmissään hullunkiilto ja joka julkaistiin aikanaan yliopiston lehden kannessa. Muut kuvat ovat kuitenkin harvinaisempia, ja vain muutama niistä esittää Kingiä itseään. Sen sijaan kuvissa esiintyy joukko muita ajan näkyviä opiskelija-aktiiveja, myös monta kirjaan osallistuneista kirjoittajista. Myönnän kokeneeni vilunväreitä parinkin kuvan kohdalla: Toisessa on laaja otos opiskelijamielenosoituksesta, jonka väkijoukon keskellä näkyvät myös pitkätukkaisen ja -partaisen Kingin vakavat kasvot (kirjan kanteen on valittu rajaus juuri tästä kuvasta). Toisessa King näkyy takaa päin puhumassa suurelle yleisömäärälle jossain sodanvastaisessa tilaisuudessa; pitkän nuorukaisen hieman kyyry hahmo ja häntä pitkin tilaa kuuntelemaan levittäytyneet opiskelijat ilmentävät sellaista vakavuutta ja hartautta, joka puhuttelee minua.

Kirjan jälkipuolisko on varattu Kingin opiskelutovereille, pääosin samaan vuosikurssiin kuuluneille entisille nuorille. Heidän joukossaan on silloisia ihmisoikeusaktivisteja, opiskelijalehden toimittajia, Kingin kämppiksiä, kampusmuusikoita ja nykyisiä kirjailijoita, opettajia, toimittajia, taiteilijoita ja niitä, jotka yhä jatkavat yliopistolla alkunsa saaneen aktivismin parissa. Kingin hahmo vilahtaa monen muistikuvissa, jollakulla hyvinkin keskeisenä hahmona ja jollakulla toisella vain nimenä muiden joukossa, mutta kaikkien teksteissä toistuu tunne siitä, että tuolloin oltiin tekemässä jotain tärkeää, joka kulkee osana heitä edelleen. Vietnam on läsnä jokaisella. Yhteiskunnan ja kulttuurin muutos on 1960- ja 1970-lukujen taitteen Yhdysvalloissa ollut valtaisa – olihan se sitä Suomessakin! – joten ei ole ihme, että muutos on jättänyt vahvan jälkensä ajan nuoriin. Lopuksi myös Jim Bishop antaa oman äänensä kuulua, vaikkei hänen opettajanperspektiivinsä poikkea kovinkaan paljoa oppilaistaan; hän on vain kahdeksan vuotta Kingiä vanhempi. 

Monessa Kingin opiskeluaikaisen tuttavan – ystävän – kertomuksissa toistuu eräs tietty yliopistokurssi. Siihen viittaa myös Bishop omassa päätösesseessään. Kurssi oli Bishopin ja hänen kollegansa Burt Hatlenin järjestämä amerikkalaisen nykyrunouden työpaja, ja se on ilmiselvästi ollut mullistava kokemus monelle mukana olleelle. Bishopin mukaan osallistujiksi valikoitui vain 12–15 opiskelijaa, mukana esimerkiksi Stephen King sekä tämän tuleva vaimo Tabitha. Minulle lukijana tällaisesta kollektiivisesta oppimiskokemuksesta puhuminen tuntuu erityisen painokkaalta. Siviiliammatissani äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina olen samassa tilanteessa kuin Jim Bishop – ja miksei myös Stephen Kingkin hetkeä myöhemmin, kun hän toimi opettajana jonkin aikaa. Kuinka saada joukko motivoituneita nuoria yhteen ja rohkaista heidän liekkinsä kasvamaan suureksi yhteiseksi roihuksi? Mahdollista se on, ainakin välillä; Bishopin kurssi on jäänyt sen käyneiden mieliin puoleksi vuosisadaksi.

Ammatillisesti koen hyvinkin innostavana ajatuksen, että vuosikymmenten päästä saisin koota jotain vastaavaa entisen oppilaani kunniaksi; jo se ajatus on etuoikeus, jota ei kovin monella muulla alalla ole. Tämä on vielä yksi syy siihen, miksi ajattelen Hearts in Suspensionin olevan yhtä lailla ellei enemmänkin Jim Bishopin kuin Stephen Kingin kirja: se juhlistaa Kingin yliopistoon kirjautumisen 50-vuotispäivää mutta se juhlistaa myös erään innostavan opettajan vaikutusta oppilaisiinsa.

Luettua: huhtikuu 2022

P. Päivärinta: Elämäni ynnä muita kertomuksia. Porvoo 1908: WSOY. 155 s. Helppohintainen koulu- ja kansankirjasto N:o 16.

Elämäni ynnä muita kertomuksia (1908) on WSOY:n julkaisema valikoima Pietari Päivärinnan tekstejä. Päivärinta oli aikanaan erittäin luettua kirjailija ja niin sanotun kansankirjallisuuden tärkeimpiä nimiä.

Kansanvalistusseura haki 1870-luvulla kilpailun avulla tekstejä, joissa kuvattaisiin tavallisen suomalaisen talonpojan elämää. Päivärinta, tuolloin jo viidettäkymmenettä ikävuottaan käyvä Ylivieskan lukkari, osallistui kisaan kertomuksellaan Elämäni. Se ei voittanut (ja olisiko ollut niin, ettei yksikään teksti saanut varsinaista palkintoa) mutta julkaistiin kyllä vuonna 1877.

Elämäni liikkuu jossain kaunokirjallisen ja omaelämäkerrallisen kertomuksen rajamaastossa. Se perustuu Päivärinnan omaan elettyyn elämään mutta samalla on tietenkin tyylitelty versio siitä. Tekstilaji ei aikanaankaan ollut aivan selvä, sillä surullisenkuuluisassa arvostelussaan Östra Finland -lehti kritisoi Päivärinnan päähenkilöä epäuskottavaksi, koska tämä kansanmies osasi nimetä joukon varhaisia suomalaisia lehtiä ja käyttää kaunokirjallisia kielikuvia.

Totta kai kirjoittaja asettaa päähenkilönsä (siis käytännössä itsensä) usein joukon nokkelimmaksi ja jämäkimmäksi mutta kyllä hän myös ruoskii itseään kun kertoo, miten on kärsinyt alkoholismista ja lyönyt vaimoaan. Yllättävän modernia kehitys- ja tiedeuskoa osoittavat Päivärinnan kertomukset esimerkiksi lastensa terveydenhoidosta ja tietysti lukutaidon korostaminen.

Valikoiman muut tekstit, neljä novellia, ovat pienimuotoisempia ja vähäisempiä mutta kuitenkin viehättäviä. Ne kuvaavat talonpoikaissäädyn kurjuutta ja olosuhteiden armottomuutta mutta samalla korostavat moraalin merkitystä. Päivärinta ryhtyykin usein suorastaan moralisoimaan, mutta tämän kokoelman tarinoissa se ei ainakaan itselleni muodostu ongelmaksi.

Pertti Ehrnrooth: Viha. Romaani. [Joensuu] 2006: Ilias. 113 s.

Pertti Ehrnroothin Viha on tyylipuhdas rikosromaani. Sen kertoja on mies, siistiä sisätyötä tekevä virkailija, joka on kuitenkin täynnä vihaa. Hänen tyttärensä on raiskattu ja tapettu, ja tekijä on suljettu vankimielisairaalaan. Koko kertomus tapahtuu hyvin tiukasta kostoaan suunnittelevan ja toteuttavan miehen ajatusten kautta, niin läheltä häntä ettei hänen ajatuksiinsa aivan koko aikaa voi tuntea luottavansa. Kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden perinteiden mukaisesti Vihan ilmaisu on tiivistä ja niukkaa, virkkeet lyhyitä ja tarina tyly. Se ei ole millään tavoin omaperäinen ja uutta luova mutta melko hyvin kirjoitettu ja paikoin tyylikäskin genreromaani.

Luulin aluksi, että kirja olisi omakustanne – se kieltämättä näyttää siltä. Sen kustantanut Ilias oli kuitenkin ihan ehta kustantamo, joka keskittyi erityisesti pohjoiskarjalaisiin pienjulkaisuihin. Pertti Ehrnrooth puolestaan on entinen luokanopettaja, joka eläkepäivillään alkoi julkaista kirjallisia töitään. Hänen tuotantonsa on laveaa, kaikkea eräkertomuksista ja rikostarinoista satuihin.

Rafael Alberti: Neljästä totuudesta. Porvoo–Helsinki–Juva 1994: WSOY. 93 s. Suom. Tarja Roinila.

WSOY:n ja Nuoren Voiman Liiton iki ihanan läännöslyriikkasarjan aloitti valikoima espanjalaisen Rafael Albertin runoja vuonna 1994. Tarja Roinilan suomentama Neljästä totuudesta esittelee Albertin tuotantoa koko laajudeltaan, joskin se keskittyy eniten vuoden 1929 kokoelmaan Sobre los Ángeles, mikä lienee perusteltuakin. Kyseisessä kokoelmassa Alberti oli siirtynyt kokonaan surrealistiseen ilmaisuun, vapaaseen mittaan ja lakkaamattomina ryöppyäviin kuvavirtoihin. Aiemmissa runoissaan hän edusti paljon niukempaa, niin sanottua puhdasta runoutta, jossa siinäkin on viehätyksensä, mutta henkilökohtaisesti minulle alkuajan Alberti jää kovin akateemiseksi. Jälkituotanto puolestaan jalostuu hienovaraisemmaksi, herkäksi, pohdiskelevammaksi. Harmi ettei Yo era un Tonto y lo que visto me ha hecho dos tontos -kokoelmasta ole valikoimassa kuin kaksi tekstiä. Siinä Alberti kirjoittaa mykkäelokuvan koomikoista; suomennetut tekstit käsittelevät Charles Chaplinia ja Buster Keatonia.

Claes Andersson: Aamu meren rannalla. Sisäänhengitys, uloshengitys (En morgon vid havet, 2015). Helsinki 2015: WSOY. 78 s. Suom. Jyrki Kiiskinen.

Minulla on heikkous vanhenevien miesten kirjoittamiin runokokoelmiin. Yksi sellainen on Claes Anderssonin Aamu meren rannalla, hänen toiseksi viimeisensä.

Aamu meren rannalla käsittelee lopullisuutta ja irti päästämistä, omia juuria, unohtamista ja unohtumista, merkityksiä ja merkityksettömyyttä. Se on toisaalta leppoisan jutustelevaa, hieman surumielistä, suorasanaista lyriikkaa, mutta siinä on myös pimeät pohjavirtansa. Aivan omanlaisensa varjon kokoelmalle luo Ukrainan sota, joka kirjoitushetkellä merkitsi vielä hyvin eri asiaa kuin nyt lukuhetkelläni. Silloinen Krimin valtaus rinnastuu Anderssonilla luontevasti Suomen viime sotiin, joihin toistuvasti viitataan hänen isänsä kautta. Yksi kokoelman oleellisimmista teksteistä on "(isäni, kahdeksassa osassa)", jossa Andersson yrittää ymmärtää isäänsä ja omaa suhdettaan tähän.

Kokoelman alaotsikko Sisäänhengitys, uloshengitys on oikeastaan rinnakkaisotsikko. Samanniminen pitkä runoelma, päiväkirjamainen ja vapaasti assosioiden etenevä vie kokoelman sivuista lähes puolet. Siinä selvimmin näkyy kuoleman lähestyminen ja siihen valmistautuminen mutta myös ilo ja riemu asioista, joita on ollut ja joita yhä on.

Risto Toivanen: Viha. [Tampere] 2016: Mediapinta. 165 s.

Risto Toivanen kirjoitti romaaninsa Viha istuessaan elinkautista murhasta. Jo se tekee siitä keskimääräistä mielenkiintoisemman. Vihan päähenkilö on hänkin pitkäaikaisvanki, ilmeisesti kovin Toivasen oloinen muttei yksi yhteen. Taatusti monet tarinan käänteistä ja päähenkilö Reinon vaiheista vankilassa ja ennen sitä ovat lähellä kirjoittajan omia kokemuksia. Niissä onkin uskottavaa vankilakulttuurin ja esimerkiksi -slangin kuvausta. Omakohtaisuus estää myös liiallisen moralisoinnin – uskoon heräämisestäkään ei tarvitse lukea, niin kuin tämmöisissä tarinoissa usein, vaikka ymmärtääkseni Toivanen jumalansa löysikin tuomionsa aikana.

Kaiken kaikkiaan Viha on yllättävän hyvin kirjoitettua proosaa. Se on omakustanne (mitä Mediapinnan "julkaisemat" kirjat yleensä ovat) ja kustannustoimittaja olisi varmasti saanut stilisoitua kielestä muutamia maneereita, mutta ylipäänsä Toivasen kieli on enemmän kuin pätevää. Tarinan lopetus on joko nolo täysin puskista tulevine romanttisine kuvioineen, tai sitten se on loistavaa postmodernia kliseillä leikittelyä. Romaanin epilogi oikeastaan tukee jälkimmäistä tulkintaa.

Jouko Teperi: Vanhan Suomen suomalaisuusliike II. Helsinki 1967: Suomen historiallinen seura. 293 s. Histoiallisia tukimuksia LXIX, 2.

Jouko Teperin karjalaista fennomaniaa koskevan tutkimuksen toinen osa keskittyy 1850- ja 1860-lukujen taitteeseen. Sen läpäisevänä juonteena on ns. Vanhan Suomen ja toisaalta läntisen Suomen, etenkin Helsingin, suomenmielisten erilaiset näkökulmat ja lähtökohdat aatteen toteuttamiseen.

Toisaalta vertaillaan helsinkiläisten fennomaanien kuten Julius Krohnin ja Yrjö Koskisen saamaa kohtelua viipurilaisten suunnalta. Siinä missä SKS:n piirissä uskottiin hitaaseen, koko yhteiskunnan läpäisevään suomalaisuudelle lämpenemiseen, Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura ajoi paljon aggressiivisempaa politiikkaa, jossa uskottiin nimenomaan talonpoikaisen kansan sivistämisen olevan ainoa keino suomen kielen aseman nostamiseksi.

Toinen keskeinen tarkastelun alainen seikka on Viipurin seuran kolmen vuoden ajan julkaisema lehti Otava. Paitsi että se jatkoi suomalaisen sanomalehden perinnettä Karjalassa, otti se edeltäjiään rankemman asenteen. Lehti lietsoi lukijoissaan jokseenkin avoimesti herravihaa, mikä johti joihinkin oikeustoimiin mutta antoi myös talonpoikien antipatioille kanavan purkautua. Taustalla oli kielikysymyksen lisäksi esimerkiksi lahjoitusmaiden ongelma.

Paul Hamari: Aavemorsian. Ilmajoki 1965: Kirjapaino Il-Mo. 176 s.

Paul Hamarin Aavemorsian on vuonna 1965 ilmestynyt ilmajokelaisen Kirjapaino Il-Mon julkaisema rikosromaani. Paitsi että tekijän nimen taakse kätkeytyy Paavo Fossi ja kertomus itsekin on ilmestynyt toisella nimellä jatkokertomuksena vuosikymmen aiemmin. Fossilta ei ole julkaistu kirjamuodossa kuin kaksi novellikokoelmaa, toinen hänen elinaikanaan ja toinen vasta muutama vuosi sitten; aikansa lukemistolehdet olivat hänen julkaisukanavansa. Fossista kiinnostuneen kannattaa lukea Juri Nummelinin Unohdetut kirjailijat 2 -teoksen artikkeli hänestä.

Aavemorsian alkaa rikostarinana, kun joesta löydetään ajelehtimassa naisen ruumis. Seuraavaksi saadaan kauhusävyjä, kun ruumis onkin elävä. Sen jälkeen siirrytään melodramaattiseen rakkauskertomukseen, kun muistinsa menettänyt nainen päätyy rikkaaseen taloon apulaiseksi ja talon pojan romanttiseksi kiiinnostuksenkohteeksi. Soppaan sotketaan lisäksi myös Suomeen eksynyt Rembrandtin Yövartio sekä vanha poliisimies, joka noudattaa tutkimuksissaan vaimonsa uninäkyjä. Keitos ei kuitenkaan ole ollenkaan hullumpi, vaikka yksittäisen ainesosat ehkä siltä kuulostavat. Rikosjuoni on melko kömpelö ja yhdentekevä, mutta romanttisissa kohtauksissa on vahvaa kerrontaa. Hamari–Fossi kirjoittaa ulkopuolisesta näkökulmasta ja vahvasti paisutellen, niin että romaanin parhaat jaksot ovat hyvin balladimaisia. Hahmojen dialogissa on erikoinen yhdistelmä jutustelevuutta ja kirjallista patetiaa, lukija melkein kuulee mielessään 50-luvun kotimaisen elokuvan replikoinnin.

Stephen King: Red Screen. San Francisco 2021: Humble Bundle.

Stephen King on vuosien varrella leikitellyt elektronisen julkaisemisen kanssa toistuvasti. Hänen vuonna 2000 ilmestynyt kertomuksensa Riding the Bullet oli ensimmäinen sähköinen bestseller. Samana vuonna hän alkoi myydä nettisivuillaan The Plant -romaania luku kerrallaan, mutta lopetti kesken, kun maksavien asiakkaiden määrä jäi vähäisemmäksi kuin maksamatta jättäneiden. 2009 Ur-pienoisromaani ilmestyi vain Amazonin Kindlelle (ja häpeämättömästi tuotesijoitti Kindlen osaksi Mustan tornin universumia).

Uudenlainen kokeilu oli jälleen vuorossa viime syyskuussa, kun Kingin novelli Red Screen ilmestyi Humble Bundlen kautta. Novelli oli tarjolla viikon ajan vähintään viiden dollarin hintaan, ja koko sen tuotto ohjattiin hyväntekeväisyyteen.

Red Screen on lyhyt Twilight Zone -tyyppinen tarina. Mies on tappanut vaimonsa, mutta poliisikuulustelussa hän väittää, että muukalaisolento oli ottanut hänen vaimonsa muodon ja tämän olennon hän oikeasti tappoi. King kietoo dialogivetoiseen tarinaan netin salaliittokuvioita ja jälleen hurjan määrän tuotenimiä sekä lopettaa jutun loppukäänteeseen, jota lukija on odottanut jo puolivälistä asti. Red Screen ei siis ole mikään kummoinen kertomus; "ihan kiva" korkeintaan.

Stephen King & Stewart O'Nan: A Face in the Crowd. New York 2012: Simon & Schuster Digital.

A Face in the Crowd on Stephen Kingin ja Stewart O'Nanin kirjoittama pienoisromaani, joka on julkaistu ainoastaan sähköisessä muodossa (sekä luettavana että kuunneltavana).

King ja O'Nan olivat aiemminkin tehneet yhteistyötä. Vuonna 2004 heiltä ilmestyi baseball-joukkue Boston Red Soxin kautta seurannut kirja Faithful. Baseballiin liittyy myös A Face in the Crowd. Se on kertomus leskeksi jääneestä miehestä, joka alkaa nähdä vainajia television pelilähetyksissä. Kauhusta ei suinkaan ole kyse vaan haikeansuloisesta fantasiasta. Kertomus sijoittuu Kingin tuotannossa niihin tarinoihin, joissa käsitellään kuolemaa ja siihen valmistautumista ja jollaisia hänen myöhäistuotannossaan on useita. Tarina on lohdullinen muttei imelä; se on kertomus irti päästämistä ja hyväksymisestä. Erityisen omaperäinen se ei ole, mutta hyvin kirjoitettuna ja päähenkilöään ymmärtävänä se on hyvin miellyttävä lukukokemus.

Nimitarinan lisäksi mukana on katkelmat Kingin ja Peter Straubin yhdessä kirjoittamista romaaneista Black House ja The Talisman.

Veera Antsalo: Sähkökatkoksen aikaan. Helsinki 2012: Teos. 77 s.

En ole yleensä proosarunouden ystävä, mutta Veera Antsalon esikoiskokoelma Sähkökatkoksen aikaan (Teos 2012) on virkistävä poikkeus. Kokoelma ei ole turboahdettua kuvaryöppyä, vaikka niissäkin pyöritetään aikamoista kuvien, listojen, yhdyssanojen virtaa. Antsalon tekstit on kuitenkin koherentteja. Runot liikkuvat lasten ja aikuisten rajapinnalla, perhesuhteiden välissä, satujen kuvastossa. Teksteissä on huumoria, joskin myös outoa uhkaavuutta varsinkin silloin kun puhutaan aikuiseksi (naiseksi) kasvamisesta, sekä paljon erilaista sanoilla leikittelyä. Sähkökatkoksen aikaan on sellainen kokoelma, jota lukee kateellisen ihaillen, koska haluaisi kirjoittaa jotain yhtä tehokasta.

Kari Aronpuro: Paon viivoja. Verkatehdas. Helsinki 1998: Kirjayhtymä. 83 s.

Kari Aronpuro on niitä runoilijoita, joiden tekstien parissa ei välttämättä aina niin paljon ymmärrä mutta hauskaa on aina. Poikkeus ei ole hänen vuoden 1998 kokoelmansakaan Paon viiivoja, alaotsikoltaan Verkatehdas.

Moneen muuhun lukemaani Aronpuron runoteokseen verrattuna Paon viivoja on yllättävänkin rauhallinen ja leppeä. Kokeellisuutta kyllä on, on erikoista muotoa ja sanoilla leikittelyä, mutta on myös pienimuotoisia tilannekuvia, vähäsanaisuutta ja tiiviyttä. Näin siis ainakin kokoelman ensimmäisessä osastossa – tai oikeammin "varsinaisessa" kokoelmassa. Sitä sitten seuraa, kuin vanhan levyn cd-painoksessa, muutama bonusraita, jotka eroavat aiemmasta paljon ja ovatkin hyvin omanlaisiaan kokonaisuuksia. Ensin on suomennos Bertolt Brechtin runosta, jossa käydään läpi varhaiset nyrkkeilyn maailmanmestarit. Sitä seuraa "Oodi lampaalle" sekä lopulta teoksen huippu, Tamfeltin 200-vuotisjuhlaruno. Se on massiivinen kollaasi, kuvaryöppy joka käy läpi Tampereen verkatehtaan vaiheita.

Kari Aronpuro: Mikä tahansa. Verkatehdas. Helsinki 2003: Tammi. 91 s.

Mikä tahansa on siinä mielessä perinteistä Kari Aronpuroa, että se on täynnä leikkisyyttä ja jatkuvaa viittailua ties mihin suuntaan. Pitkin maailmaa syntyneissä teksteissä toistellaan, lainaillaan, puhutaan kielillä, rakennetaan aronpuromaisia kollaaseja...

Kokoelman ensimmäinen osasto on nimeltään Etydejä - siis harjoitteita. Ne ovat kaikessa säntäilyssään ja kiireellisyydessäänkin hyvin hallittuja. Jossain muistelen kutsutun niitä systeemirunoudeksi. Mikä se systeemi on, en tiedä, mutta ei sillä ole väliäkään. Etydejä runot ovat myös siksi, että vaikka ne pakoilevatkin merkityksiä, ovat ne hyvin musikaalisesti soljuvia. Aronpuron kielessä on samaa tenhovoimaa kuin Saarikoskella, joka saattaa kirjoittaa aamupaskastaan ja silti sitä lukee lumoutuneena. Kielestähän näissä kai perimmillitään onkin kyse.

Toinen osasto sisältää suomennokset Werner Aspenströmin viittä kuvataiteilijaa kuvaavista runoista. Ne ovat vähäeleisempiä kuin Aronpuron omat runot, mutta samaa terävää runokuvien vyöryä ei tarvitse pahemmin etsiä. Aspenströmin suomentaminen tuokin mukanaan jo toisen Saarikoski-assosiaation...