Luettua: syyskuu 2021

Maija Hirvonen, Anna Makkonen & Anna Nybondas (toim.): 15 vuosikymmentä. Kirjallisia dokumentteja erään seuran historiasta. Helsinki 1981: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 309 s. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 368.

Maija Hirvosen, Anna Makkosen ja Anna Nybondasin toimittama 15 vuosikymmentä. Kirjallisia dokumentteja erään seuran historiasta ilmestyi vuonna 1981. Tuolloin tuli täyteen 150 tuon "erään seuran", Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, perustamisesta. Teos on erittäin kiehtova kurkistus SKS:n pitkään ja vaiheikkaaseen historiaan. Se muodostuu kokouspöytäkirjoista, kirjeistä, muistelmakatkelmista ja sen sellaisesta. Kokonaisuus ei ole historiikki eikä joka ikistä seuran vaihetta nosteta esille. Tarina ja suuret linjat kuitenkin tulevat hyvin elävinä lukijan nähtäviksi. On huikeaa ajatella, että jatkumo alkaa Lönnrotista ja kumppaneista ja päätyy arkistojen digitalisointiin tai miten kansallisena rakennusprosessina alkanut toiminta muuttuu 1970-luvulla suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin vienniksi. Jos jokin instanssi heijastaa Suomen ja suomalaisuuden historiaa niin SKS.

Kirjan ilmestymisestä on kulunut nyt neljäkymmentä vuotta, ja seuralla tulee kymmenen vuoden kuluttua täyteen seuraava täyssata. Pitäisiköhän kirjan täydennetyn laitoksen toimitustyö aloittaa jo hiljalleen?

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 175 vuotta. Finska Litteratursällskapet 175 år. Finnish Literary Society 175 Years. Helsinki 2006: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 48 s. Kuv. Jonathan Moorhouse. Käänt. Marianne Saanila & David Hackston. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1062.

Kun 2006 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura täytti 175 vuotta, sen julkaisuohjelmassa oli muun muassa tämä teos. Silloisen sihteeri Tuomas M. S. Lehtosen lyhyen esipuheen jälkeen kirjan varsinaisen sisällön muodostaa arkkitehti Jonathan Moorhousen lyijykynäpiirrokset, joita hän piirsi SKS:n talossa ja sen ympäristössä vuosituhannen alussa. Kirja on kuriositeetti mutta sympaattinen sellainen. Sen selaa nopeasti läpi, eivätkä kuvat sinänsä kutsu pysähtymään pariinsa, mutta ne ovat viehättäviä vilkaisuja historialliseen miljööseen. Arvostan aina sitä, kun kustantaja on valmis julkaisemaan tällaisen sisäänpäin lämpiävän, täysin epäkaupallisen nimikkeen.

Stephen King: 22.11.63 (11/22/63, 2011). Helsinki 2013: Tammi. 869 s. Suom. Ilkka Rekiaro.

Stephen Kingin aikamatkustus- ja John F. Kennedy -aiheinen romaani 22.11.63 on aikamoinen mötkö. Siinä on liki 900 sivua, juonilankoja enemmän kuin tavanomaisessa saippuaoopperan tuotantokaudessa ja paikoin niin kömpelöä juonenkudontaa, että tekisi mieli peruuttaa kestotilaukseni Kingiltä. On siinä paljon hyvääkin, monia mainioita ideoita, sujuvaa dialogia (kuten aina), kehityskelpoisia hahmoja... Mutta: romaani on muodoton möhkäle, jossa on yritetty haukata enemmän kuin posket vetävät. Ehkäpä tarkoitus oli kirjoittaa Suuri Amerikkalainen Fantasiaromaani – ei onnistunut. Ehkäpä tarkoituksena oli kirjoittaa televisiolle sovitettava tarina - mikä ilmeisesti onnistui, koska kirjasta on kuulemma tehty filmatisointi. Itse asiassa ihmettelen, miksei King kirjoittanut suoraan Quantum Leap -tyyppistä tv-sarjaa, kun ideat tuntuvat olevan samanhenkisiä. Harvoin on näin paksu kirja ollut näin ohut romaani.

Niklas Bengtsson: Exlibris- ja kuvasalkkujen elämäkertoja. Helsinki 2010: Suomen exlibrisyhdistys. 96 s.

Exlibris- ja kuvasalkkujen elämäkertoja on mielenkiintoinen pikku kirja. Monenlaisista painotuotteista urallaan kirjoittanut Bengtsson esittelee tällä kertaa kuvasalkkuja - julkaisuja joissa salkun tai jonkin sitä muistuttavan sisässä on esimerkiksi grafiikantöitä irtolehtinä. Erityisen huomion saavat exlibriksiä sisältävät kuvasalkut, varsinkin Kymmenen suomalaista exlibristä -julkaisut. Exlibriskirjallisuutta on ilmestynyt suomeksikin jonkin verran, mutta kuvasalkkuja ei ole taidettu käsitellä juurikaan Bengtssonin kirjan lisäksi.

Huomiota herättävä kansiväri on muuten pirullinen kuvattava minun kotioloissani. Siksi kuvan kirjankansi on aivan liian hot pink.

Bruce Kenned (ed.): The Best of Shades of Sherlock. 1973: The Three Students Plus. 35 s.

Shades of Sherlock oli vuosina 1966–1972 ilmestynyt Sherlock Holmes -fanzine, jota julkaisi The Three Students Plus. Vuonna 1972 ilmestyi vielä The Best of Shades of Sherlock -kirjanen, johon on koottu lehden parhaita tekstejä. Painotus on nimenomaan tuolloin uusissa Holmes-kirjoittajissa; vakiintuneista nimistä mukana on vain Michael Harrison runollaan.

Suurin osa teksteistä on artikkeleita, perinteistä sherlockianaa, jossa suurennuslasin kanssa etsitään ristiriitoja Kaanonista ja tulkitaan pilkuntarkkoja yksityiskohtia. On viehättävä lukea näin vanhaa fandom-kirjoittelua – etenkin kun Holmes-yhteisö oli jo tuossa vaiheessa ehtinyt toiseen tai kolmanteen sukupolveensa. Aivan samanlaista nysväämistä se nykyään on vaikkapa Harry Potter -skenessä.

Artikkeleiden ja Harrisonin runon lisäksi kokoelmassa on muutama novelli. Näistä riemukkain on vuoteen 1967 sijoittuva Holmes-pastissi, jossa etsivä saa asiakkaakseen innokkaan kukkienkasvattajan. Tämä on kuullut sattumalta, kuinka epäsiistit nuoret miehet ovat suunnitelleet varkautta hänen puutarhaansa. Sanat pot ja trio sekä flowerpower-rintanappi ovat selviä merkkejä. Lopulta hipit saadaan kiinni ja rangaistuksesi he joutuvat siistimään puutarhurin hamppupensaat. Lurjukset suostuvat jopa siivoamaan ja viemään leikkuujätteet mukanaan.

Minna Haveri (toim.): ITE kaakossa. Helsinki 2013: Maahenki. 128 s. Nykykansantaiteen vuosikirja 9.

Minna Haverin toimittama ITE kaakossa on yhdeksäs Nykykansantaiteen vuosikirja. Vaikka paino onkin Kaakkois-Suomen ITE-taiteilijoissa, on mukana yleisemmänkin tason artikkeleita, esimerkiksi vanhojen autojen keräilystä ja neulegraffiteista. Kaakon taiteilijoista nousee esille etenkin Veijo Rönkkönen, jonka patsaspuistolla Parikkalassa on iso symboliarvo koko ITE-toiminnalle. Ja mikäpä siinä, se on yksi minunkin suosikkipaikoista. Rönkkösen lisäksi laajemman esittelyn saa Kääpälän Ensio Tuppurainen.

Kaakkois-Suomen ITE-matrikkelissa pistää silmään se, ettei ainuttakaan haminalaista tai virolahtelaista tekijää ole mukana. Ihan jokapäiväisten reittieni varrelta tulisi mieleen nopeasti parikin nimeä – tai oikeastaan pihaa, en minä ihmisiä tunne vaan kurkin vain niiden aitojen yli.

Gerard M. Kelly: The Mysterious Death of the Kennington Verger. 1999: Baker Street Books. 24 s. A Sherlock Holmes Mystery.

Gerard M. Kelly: The Riddle of the Carstairs Legacy. 2000: Baker Street Books. 24 s. A Sherlock Holmes Mystery.

Gerard M. Kelly julkaisi 1999 joukon Sherlock Holmes -novelleja omina vihkosinaan. Minulla on niistä nämä kaksi, eivätkä ne ole yhtään kehnompaa fanfictionia. The Mysterious Death of the Kennington Vergerissa Holmes ja Watson tutkivat kuolintapausta, josta on syytettynä väärä mies. The Riddle of the Carstairs Legacy puolestaan on Vanhan sukusalaisuuden perillinen, jossa kuoleman sijasta ratkotaan arvoituksia. Kumpikin on ihan pätevästi ja sujuvaan tapaan kirjoitettuja, joskin eräät Holmes-maneerit toistuvat turhan tiuhaan.

Kelly kokosi Holmes-kertomuksensa sittemmin yhdeksi niteeksi otsikolla The Outstanding Mysteries of Sherlock Holmes.

[Keijo Kaskimies, Juhani Avonius, Allan Ylinen (toim.):] Exlibris 86. Suomen Exlibris-yhdistyksen 40-vuotisjulkaisu. Helsinki 1986: Suomen Exlibris-yhdistys. 60 s.

Uuden paikallisen osto- ja myyntiliikkeen kadunvarsilaarista tarttui mukaan yhden euron kohtuulliseen hintaan Suomen Exlibris-yhdistyksen 40-vuotisjulkaisu Exlibris 86. Kirjassa ei ole toimittajien nimiä, mutta Kansalliskirjaston tietokanta osaa nimetä Keijo Kaskimiehen, Juhani Avoniuksen ja Allan Ylisen. Kirjanen sisältää seitsemän tekstiä, vaihtelevista aiheista. Pienimuotoinen julkaisu on viehättävä vilkaisu paitsi harrastukseen ja keräilykohteeseen myös yleiseen ja kirjahistoriaan. Erityiseksi niteen tekee se, että normaalin kuvituksen lisäksi se sisältää myös sivuille kiinnitettyinä kolme exlibristä.

Toivo Pekkanen: Elämän ja kuoleman pidot. Novelleja. Porvoo–Helsinki 1945: WSOY. 197 s.

Harvoin osuu teoksen nimi niin kohdalleen kuin tässä tapauksessa. Toivo Pekkasen novellikokoelma Elämän ja kuoleman pidot käsittelee todellakin sitä juhlaa, jota elämäksi kutsutaan, ja sitä vääjäämättä seuraavaa kuolemaa.

Kokoelma sisältää kolmenlaisia kertomuksia. Toisaalta ovat realismissa kiinni ovat moraliteetit, joissa elämäänsä elävät ihmiset päätyvät silmätysten kohtalonsa kanssa (niminovelli) tai elämiensä käännekohtiin (Voittaja). Toisaalta ovat faabelinomaiset, hieman surrealistiset tarinat, jotka täyttää ihmiselon pettymys. Nukke-novellissa nainen elää lapsettomuuttaan nuken kautta, Kaukaisessa saaressa veljekset joutuvat pettymään, kun unelmien fantasiamaailma onkin pelkkää karua louhikkoa. Kolmanneksi ovat kokoelman päättävät tunnelmakuvaukset, vinjettimäiset sanamaalaukset. Kevät ja kuolema tuo keväisen armottoman hetkellisen sadesään lukijan ylle, Lapsuuteni ranta puolestaan jotain pysyvää: kaukainen luoto ei katoa mihinkään edes myrskyssä vaikka me itse vanhenisimmekin.

Veli Granö: Esineiden valtakunta. Keräilijöitä ja kokoelmia. Tangible Comsologies. Recollecting Collectors. Oulu 1997: Pohjoinen. 122 s. Tekstit Pasi Falk, Maria Koskijoki. Transl. Minna Karvonen.

Esineiden valtakunta esittelee alaotsikkonsa mukaisesta "keräilijöitä ja kokoelmia". Teoksen keskiössä ovat Veli Granön kauniit valokuvat monenmoisista keräilijöistä kokoelmiensa keskellä. Keräilykohteet vaihtelevat Disney-kamasta ja oluttölkeistä junan säiliövaunuihin. Erilaisista itse tehdyistä valtakunnista ja mikrokosmoksistahan niissä on kyse – usein kuvista välittyy, miten ihmiset ovat rakentaneet ympärilleen turvaisan pienoismaailman. Kuvissa on jotain hyvin katkeransuloista, yksinäiset ihmiset tavaroittensa keskellä.

Granön kuvia kehystävät ja täydentävät Pasi Falkin ja Maria Koskijoen tekstit, joissa pohditaan esimerkiksi keräilijän ja kuluttajan rajankäyntiä sekä keräilyn ja kokoelman merkitystä yksilölle. Teos onkin paljon enemmän kuin pelkkä valokuvakirja. Itse asiassa kokonaisuuteen kuuluisi myös cd-rom liite, mutta valitettavasti omasta kappaleestani se on kadonnut johonkin (mikä selittää halvan hinnan, jolla kirjan sain).

Luettua: heinäkuu 2021

Irja-Leena Evijärvi: Kaarle Krohn. Elämä ja toiminta. Helsinki 1963: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 138 s. Suomi 110:2.

Helmi Krohn: Isäni Julius Krohn ja hänen sukunsa. Helsinki 1942: Otava. 177 s. 

Irja-Leena Evijärven Kaarle Krohn. Elämä ja toiminta ei ole varsinainen elämäkerta. Pikemminkin se on kokoelma pieniä välähdyksiä kohteensa elämän eri puolilta. Pääpaino on toki elämänvaiheissa, mutta mitään kattavaa kronikkaa ei ole pyrittykään tekemään. Kaarle Krohn, kielitieteilijä ja folkloristi, on paitsi osa suomalaista kulttuurihistoriaa myös paikallishistoriaa minulle. Hän rakennutti nimittäin Vehkalahdelle, nykyiseen Haminaan, Suviranta-nimisen huvilan toista sataa vuotta sitten. Siellä se on pystyssä yhä, ympärillään luonnonsuojelualue.

Kaarle Krohnin sisar, Helmi Krohn, kirjoitti sota-aikaan puolestaan teoksen heidän isästään. Isäni Julius Krohn ja hänen sukunsa keskittyy varsinaisen keskushenkilönsä lisäksi myös suvun taustoihin. Todellinen kosmopoliittisuku on levinnyt pitkin Eurooppaa jo varhaisessa vaiheessa, ja sen ensimmäinen todellinen suomalaisjäsen oli juuri Julius Krohn. Hän oli monella tapaa muutenkin esikuvallinen fennomaani, suomalaisuusaatteelle lähes kaiken elämänsä antanut, kielitieteilijä ja kansanperinteen tutkija hänkin. Helmi Krohnin kirja ei ole tyypillinen lähisukulaisen kirjoittama muistelmateos, vaan kirjoittaja etäännyttää itsensä vahvasti tekstistä ja kirjoittaa (ainakin pitkälti) objektiivisesti.

Krohnin laaja suku on mielenkiintoinen osa Suomen kulttuurihistoriaa ja toki nykypäivääkin. Jo pelkästään Juliuksen lapset – professorit Kaarle ja Ilmari, kirjailijat Helmi, Aino (Kallas) ja Aune – olisivat vaikuttava oksa sukupuussa. Mutta kun heidän jälkeläisensä ja Juliuksen omien sisarusten jälkeläisetkin ovat olleet aikaansaavia kulttuuripersoonia, on pakko nostaa henkistä hattua koko klaanille.

Viljo Tarkiainen: Henrik Gabriel Porthan. Helsinki 1948: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 84 s. Tietolipas 6.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Tietolipas-sarjan kuudentena niteenä ilmestyi vuonna 1948 professori Viljo Tarkiaisen tiivis katsaus Henrik Gabriel Porthaniin. Porthan (1739 - 1804) oli monitieteilijä ja kirjamies sekä merkittävä fennofiili. Hänen laaja-alaisuuttaan kuvaa hyvin Tarkiaisen teoksen lukujako: Porthania esitellään kansanrunouden, historian, estetiikan, kirjallisuuden ja maantieteen tutkijana, lehtimiehenä sekä opettajana. Tarkiaiselta jää jokseenkin käsittelemättä Porthanin toiminta ja merkitys Turun akatemian kirjaston hoitajana ja fennican keräilijänä. Kirjanen onkin nimenomaan tieteilijä Porthanin esittely, hänen muuta toimintaansa ja elämäänsä lähinnä sivutaan.

Pertti Lassila: Ihanteiden isänmaa. Julius Krohnin romanttinen fennomania ja kirjallisuus. Helsinki 2003: Yliopistopaino. 327 s.

Pertti Lassilan Ihanteiden isänmaa taitaa olla definitiivinen Julius Krohnin elämän ja etenkin tuotannon esittely. Elämäkertana se ei sinänsä tuo paljon uutta jo aiemmin tiedettyyn (mikä ei ole yllättävää, sillä siksi julkinen hahmo Krohn oli). Sen sijaan Lassila käy läpi systemaattisesti Krohnin uraa tiedemiehenä, hänen kirjoituksiaan, toimintaansa fennomaanina, hänen uskonnollisuuttaan. Tulos on kattava ja juuri sopivassa määrin arvottava.

Juhani Salokannel: Hengen paloa & painettua sanaa. Renqvist-Reenpäät kustantajina 1815–2015. Helsinki 2015: Otava. 344 s.

Tuore Bibliophiloksen Heikki A. Reenpää -numero kannusti tarttumaan Hengen paloa & painettua sanaa -teokseen, jonka nappasin mukaan kahdella eurolla jokunen viikko sitten Goodwillistä.

Juhani Salokannel korostaa esipuheessaan, että kirja keskittyy nimenomaan henkilöihin, ei Otavaan. Näinhän se ei kuitenkaan mene – se kertoo nimenomaan Otavan vaiheista, vaikka näkökulma yrittääkin olla kustantamoa pyörittäneissä ihmisissä. Renqvisteistä ja myöhemmin Reenpäistä valokeilaan pääsevät ne, jotka ovat osallistuneet Otavan johtamiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa jatkumoa Alvar Renqvist – Heikki Reenpää & veljet – Heikki A., Erkki & Olli Reenpää – Antti Reenpää. Tarina sentään alkaa kantaisä Heikki Kukkosesta, myöhemmästä herätysjohtaja Henrik Renqvististä, joka hänkin puuhaili kirjankustantamisen kanssa.

Ihmisistä ei lopulta kerrota kovinkaan paljoa, lähinnä hehkutetaan heidän merkitystään Otavalle. Kaikki kunnia toki menestyneille tekijämiehille. Salokanteleen teos on kuitenkin niin kritiikitön, että lukija ei voi uskoa kaiken tulleen kerrotuksi. Voisiko tosin muuten ollakaan, kun kirjan kustantaja on samalla sen aihe?

Salokannel kirjoittaa nykyään niin yleisellä tavalla, tarinoiden ja eläytyen. Hän ei raportoi tiukkoja faktoja vaan maalailee ja pyrkii elävöittämään. Itse en ole tällaisen tyylin ihailija mutta tiedän monen muun olevan. Ainakin aikakausien ja ajan hengen kontekstualisointi onnistuu. Toisaalta Salokannel innostuu välillä kontekstinsa kanssa vähän liiaksikin ja kirjoittaa pitkät pätkät Sillanpäästä ja Hirvisaaresta.

Hengen paloa & painettua sanaa on vankka perusteos aiheestaan, joskin itse olisin kaivannut hieman toisenlaista käsittelyn tapaa.

Heikki A. Reenpää: Pojanpoika. Helsinki 1998: Otava. 253 s.

Kirjamies Heikki A. Reenpään ensimmäinen muistelmateos Pojanpoika jakautuu oikeastaan kahtia. Ensin käydään läpi lapsuutta ja kouluvuosia, sen jälkeen sota-aikaa. Varsinkin alkupuolella teksti on sävyltään nostalgisen lämmin, pienten muistikuvien ja lempeän huumorin yhdistelmä. Sodasta sen sijaan kirjoitetaan paitsi yksityiskohtaisemmin myös laajemmin, yleisemmällä tasolla. Ajankuva on vahvaa.

Teoksen suurin ongelma on sama kuin monella muullakin muistelmalla. Välillä tekstistä tulee pelkkää listaa suurista miehistä, joita kirjoittaja on tavannut. Lapsuudenystävätkin supistuvat vanhempiensa asemaan tai heidän itsensä tuleviin ammatteihin. Tietysti Reenpään yhteydessä ei yläluokkaisuutta voi välttää, mutta välillä se häiritsee jopa minun kaltaistani elitistiä. Kun ensin on pitkään kuvailtu, miten talvisodan ensimmäinen ilmahyökkäys pelotti, ja sitten jatketaan kuvailemaan, miten helpottavaa oli päästä turvaan isän huvilalle, tietää ainakin tämä lukija kuuluvansa alempaan kastiin.

Pojanpoika on sujuvaa luettavaa, mutta yksinään se ei ihan kanna. Siksi onkin tartuttava jatko-osaan välittömästi.

Heikki A. Reenpää: Pikku-Heikki. Helsinki 2000: Otava. 279 s.

Heikki A. Reenpään muistelmien toinen osa, Pikku-Heikki, on edeltäjäänsä paljon painavampi teos. Se keskittyy lähinnä Reenpään uraan kustannusalalla. Hieman kuvataan Otavan vaiheita, esitellään muutamia kirjailijoita ja kerrotaan monenlaisia anekdootteja. Nimien pudottelu ei tässä yhteydessä tunnu yhtä vaivaannuttavalta kuin aiemmassa Pojanpojassa. Lisäksi pysähdellään moniin muihinkin Reenpään aktiviteetteihin, niin Ateneumin pyörittämiseen, kirjojen keräilyyn kuin metsästykseenkin. Omat suosikkilukuni käsittelivät Seitsemän veljeksen ensipainoksen hankintaa ja Tawaststjernan Sibelius-teoksen työstämistä.

Vaikka erilaista asiaa on enemmän kuin edellisessä osassa ja vaikka kokonaisuus ei siksi ole aivan yhtä koherentti, muodostuu Pikku-Heikistä aarrearkkumainen kokoelma monenlaista kiehtovaa. Harmi, että Reenpää lopetti muistelun tähän. Hän eli vielä kaksikymmentä vuotta, kuoli vasta viime syksynä 98-vuotiaana.

Samuli S.: Novelleja. Helsinki 1876: K. E. Holm. 147 s.

Fennomaanien piiriin kuulunut sanomalehtimies ja opettaja Samuli Suomalainen ehti myös suomentaa ja kirjoittaa omaakin kaunokirjallisuutta. Novelleja-niminen kokoelma ilmestyi kirjoittajanimellä Samuli S. vuonna 1876. Kustantaja oli K. E. Holm.

Novelleja sisältää kuusi kertomusta. Niistä neljä pisintä ovat kepeitä ihmissuhdejuttuja, humoristisia ja runsasdialogisia. Nykylukijalle huumori tuntuu liiaksi kesäteatterimaiselta, mutta edelleen rivien välistä pystyy huomaamaan pyrkimystä leppeään satiiriin. Kaksi muuta novellia ovat synkempiä tilannekuvia. Varsinkin kokoelman päättävässä Hallayönä-kertomuksessa on tehokkaan surumielinen tunnelma ja sisäistarinansa kautta ripaus jopa kauhuromantiikkaa. Kovin ovat pateettisia kuitenkin nämä vakavammat tekstit, mutta pitää muistaa, että ihanteet tulivat yhä romantiikan ajalta.

Kirjan kappaleeni on leimojen perusteella kuulunut aikoinaan Hurukselan piirikirjaston kokoelmiin, mutta minulle se on tullut erään kymenlaaksolainen oppilaitoksen varaston kautta. "Suomalaisen kansakoulun ystävät" -leima on sikäli kiintoisa, että kyseinen yhdistys perustettiin 1889 eli kolmetoista vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Liekö yhdistys jakanut vanhoja kirjoja kouluille? Sidonta joka tapauksessa on tehty vasta Kymenlaaksossa, sillä sidosasu on yhtenäinen muiden hallussani olevien, samasta lähteestä tulleiden kirjojen kanssa.

Veli Granö, Martti Honkanen, Erkki Pirtola: Itse tehty elämä. ITSE / DIY  Lives. Helsinki 2000: Maahenki. 237 s.

Minua on aina kiinnostanut kaikenlainen hieman epäkesko taide. Semmoinen joka ei noudata perinteitä tai säännönmukaisuuksia. Oli kyse sitten omakustannekirjallisuudesta, findie-elokuvista tai pienlevymerkkien julkaisemasta musiikista, se on todennäköisesti ainakin mielenkiintoista.

Kuvataiteen suhteen olen noviisi, mutta silläkin kentällä omaehtoisempi laita tuntuu useimmiten kiinnostavimmalta. Suomen kontekstissa tämä tarkoittaa yleensä ns. ITE-taidetta. Termi on lähtöisin 1999 toteutetusta Veli Granön hankkeesta, jossa pyrittiin kartoittamaan Suomen outsider-taidetta. Vuosituhannen vaihteessa saatiin aikaan niin ITE-taiteen näyttelyä kuin tämä kirjajulkaisukin. Granön lisäksi etukannessa on Martti Honkasen ja Erkki Pirtolan nimet, mutta yhtä hyvin siinä voisi olla ainakin tusina muutakin.

Kirja sisältää teoreettista pohdintaa taiteesta, ulkopuolisuudesta ja tekemisen meiningistä. Yhtenä keskeisenä osana on Pirtolan teksti, jossa hän esittelee suomalaista takapihataidekulttuuria (sitä mikä on stereotyyppisintä ITEä). Granö puolestaan esittelee joukon valokuvaajia, jotka ovat dokumentoineet hieman toisenlaista outsider- ja underground-taidetta: tatuointeja, ajoneuvojen koristelua, graffiteja... Kokonaisuus on runsaudessaan hajanainen mutta kuvaa hienosti nykykansantaiteen moninaisuutta. Historiallisesta perspektiivistä on hauska huomata, miten paljon vaikkapa tatuointien asema on muuttunut vielä tuolloisestakin alakulttuurista nykyisen kaltaiseksi kansanhuviksi.

Itse tehty elämä on perusteos, jota myöhemmät julkaisut ovat sitten täydentäneet omista näkökulmistaan.