Katsottua: lokakuu 2025

 Harry O. Hoyt: Kadonnut maailma.

Harry O. Hoytin ohjaama Kadonnut maailma (The Lost World, 1925) on edelleen yksi parhaista Arthur Conan Doyle -filmatisoinneista. Doylen romaani on pinnaltaan kepeä mutta yllättävän postmoderni seikkailukertomus sisältää myös kuolevan britti-imperiumin kaikuja, mutta sellaiset sävyt on siistitty pois elokuvaversiosta. Elokuvana Kadonnut maailma on puhdasta viihdettä ja modernin erikoistehostetoiminnan esivanhempi.

Maineeltaan kiistanalainen professori Challenger väittää löytäneensä Etelä-Amerikasta alueen, jolla yhä edelleen elää muinaisia dinosauruksia. Todistaakseen puheensa hän kokoaa retkikunnan, jonka tehtävänä on lähteä tutkimaan professorin väitteitä. Paikka tietenkin löytyy, ja seikkailijat joutuvat moniin täpäriin tilanteisiin dinosaurusten, uhkaavien apinaihmisten ja purkautuvan tulivuoren puristuksessa.

Välittömin viehätys Kadonneessa maailmassa johtuu sen tehosteista. Willis O'Brienin, joka pian jatkaisi King Kongin elävöittämiseen, stop motion -animaatio on yhä vaikuttaa, vaikka toki voi tuntua kömpelöltä nykyaikaisen cgi:n rinnalla. Efektien varjoon jää helposti kaikki muu, mikä elokuvassa toimii: Se on muutenkin hyvän näköinen, ja esimerkiksi kerronta on tavattoman luistavaa. Osuva on myös roolitus. Hahmot saavuttavat mukavasti romaaniesikuviensa elkeet. Jopa itse Challenger, joka kirjassa kuvataan suorastaan geoteskin valtavaksi, herää henkiin Wallace Beeryn nahoissa. Vaikka Beery ei ole sen suurempi kuin kukaan muista elokuvan miesnäyttelijöistä, hänen olemuksessaan on suhteettomuutta ja valtavaa uhmaa, joka korvaa fyysisiä mittoja.

Vuoden 2000 restaurointi ei ole aivan täydellinen, vaan myöhemmin Kadonneeseen maailmaan on saatu liitettyä lisää kuvaa. Muutoin se puolustaa edelleen paikkaansa varsin toimivana leikkauksena Robert Israelin musiikki on turvallista mutta tavoittaa elokuvan hengen mainiosti.

Ensimmäisen kerran kommentoin Kadonnutta maailmaa jo yli kymmenen vuotta sitten.

Mervyn LeRoy: Vaarallista kylvöä

Mervyn LeRoyn ohjaus Vaarallista kylvöä (The Bad Seed, 1956) perustuu William Marchin romaaniin Pimeät leikit ja siihen pohjautuvaan Maxwell Andersonin näytelmään. Psykologisen kauhukertomuksen aihio on kuin Manaajan esiaste. Yliluonnollisuuksien sijasta vain pahuutta selittää psykoanalyysi.

Parempiparkainen kotirouva alkaa epäillä kahdeksanvuotiasta tytärtään Rhodaa, kun tämän koulutoveri hukkuu retkellä. Vainaja on voittanut aiemmin käsialakilpailun, mistä haluamansa samaan tottunut Rhoda on ollut katkera. Lisäpontta äidin pelkoihin tuo hänen omasta lapsuudestaan taas pintaan nouseva ajatus, ettei hän olekaan vanhempiensa lapsi. Johtuuko pahuus kasvatuksesta vai onko se sittenkin periytyvää?

Elokuvan freudilainen viitekehys on jokseenkin selittelevä, mutta muutoin The Bad Seed esittää vastauksia samoihin kysymyksiin kuin mainittu Manaaja toista kymmentä vuotta myöhemmin: mikä lapsia nykyään vaivaa?

Näytelmä elokuvan takana paistaa selvästi läpi, sillä kerronta nojaa vahvasti dialogiin. Kuitenkin LeRoyn ja kuvaaja Harold Rossonin yhteistyö tarjoaa myös muutamia kuvauksellisia oivalluksia. Niiden lisäksi The Bad Seedin ehdoton vahvuus ovat sen loistavat näyttelijät, joista osa toistaa teatterissa tekemänsä roolin.

Vaarallista kylvöä on ajalleen poikkeuksellisen rohkea elokuva käsitellessään toisaalta lapsen pahuutta, toisaalta äidin romahtamista kasvatustyön mahdottomuudessa. Vastaavia teemoja alkoi pulpahdella pintaan amerikkalaisessa elokuvassa enemmän vasta seuraavilla vuosikymmenillä.

Vittorio De Sica: Indiscretion of an American Woman

Hollywoodin tuottajamoguli David O. Selznick halusi tuoreelle vaimolleen Jennifer Jonesille elokuvan näyttää taitojaan. Ohjaajaksi valikoitui Vittorio De Sica, pohjatekstiksi Cesare Zavattinin novelli ja käsikirjoittajan paikalla tuulen mukana pyyhälsivät niin Alberto Moravia kuin Truman Capotekin. Kuten odottaa saattaa, elokuvan tekoprosessi oli hirveää vääntöä – Selznick kun ei tunnetusti halunnut päästää muita kukkoja tunkiolleen. Niinpä sitten kun Stazione termini eli Terminal Station (1953) oli lopulta valmis, tuottaja silpoi siitä kolmanneksen pois, liitti alkuun irrallisen ja turhan prologin ja julkaisi sen nimellä Indiscretion of an American Woman.

Nyt katsomani versio on nimenomaan tuo jälkimmäinen, joskin ilman mainittua prologia. Tunnin mittaisenakin elokuva on vaikuttava – joskin pikakelauksen ja kollaašin tunteesta ei koskaan pääse irti. Vaikka Selznick yrittää pakottaa tarinasta yksinkertaista rakkausdraamaa, DeSican visio välittyy siltikin.

Amerikkalaisrouva on lomamatkallaan Italiassa kohdannut amerikan–italialaisen miehen ja rakastunut tähän. Stazione termini kuvaa lähtöä: nainen on nousemassa junaan mutta jää vielä yöksi asemalle selvittämään välinsä miehen kanssa. Hullu rakkaus ei voi lopulta kuin epäonnistua, mutta toteutumattomat mahdollisuudet ja valintojen epävarmuus säilyvät.

DeSican lisäksi komeaa jälkeä tekee myös kuvaaja G. R. Aldo. Jylhä mustavalkokuvaus tekee roomalaisasemasta dramaattisen ympäristön. Pääparin ympärillä on jatkuva hulina, joka tuo mieleen Jacques Tatin elokuvien ihmisjoukot. Kontrasti huvittavankin taustamaiseman ja päähenkilöiden syvien tunteiden välillä on vaikuttava. Jones onnistuu roolissaan naisena, jolle päätöksen tekeminen on repivän vaikeaa. Montgomery Clift häntä vastassa sen sijaan jää vähäulotteiseksi raasuksi.

Richard Fleischer: Rikollinen vietti

Aikansa kohuttu rikostapaus, niin sanottu Leopoldin ja Loebin tapaus 1920-luvun Chicagossa, kääntyi vuosikymmenet myöhemmin pariksikin merkittäväksi elokuvaksi. Alfred Hitchcockin Köysi on näistä tunnetumpi mutta Richard Fleischerin Rikollinen vietti (Compulsion, 1959) parempi. Se pohjautuu paitsi itse tapaukseen myös siitä kertovaan Meyer Levinin romaaniin.

Kaksi itseään nietzscheläisenä yli-ihmisenä pitävää oikeustieteen opiskelijaa on päättänyt kerätä erilaisia kokemuksia ilman, että antavat tunteille mitään arvoa. Lopulta tämä johtaa 14-vuotiaan koulupojan murhaamiseen. Täydelliseen rikokseen pyrkiminen kaatuu inhimillisiin erheisiin, ja nuorukaiset päätyvät oikeuden eteen. Elokuva kuvaa tarkkaan kahden huippuälykkään mutta epätasapainoisen nuoren epätervettä suhdetta – enkä tarkoita nyt verhottua homoseksuaalisuutta vaan esimerkiksi heidän välistään valtasuhdetta – ja etsii syitä rikokseen muun muassa kasvatuksesta ja sosiaalisesta sopeutumattomuudesta.

Rikollisen vietin näyttelijät saivat poikkeuksellisen yhteispalkinnon Cannesissa: pääosien huikea Dean Stockwell ja Bradford Dillman sekä heidän puolustusasianajajaansa esittävä Orson Welles palkittiin "parhaana näyttelijänä". Wellesin pitkä monologi on yksi oikeussalidraaman hienoja loppupuheenvuoroja (hahmon esikuvan, Clarence Darrow'n, puhe kesti tosielämässä kahdeksan tuntia). Näiden kolmen lisäksi vaikuttavan suorituksen tekee myös E. G. Marshall syyttäjän roolissa.

Richard Fleischer on erikoinen ohjaaja siinä mielessä, että hän on enemmän kuin pelkkä pätevä ammattimies muttei kuitenkaan vaikkapa mainitun Hitchcockin tapainen auteur. Hän onnistuu parhaimmillaan, kuten Rikollisessa vietissä, tekemään vaikuttavaa elokuvataidetta, mutta hänen elokuvistaan on vaikea osoittaa mitään ohjaajalleen tyypillistä visiota tai erityistä yhdistävää elementtiä. Osittain tämä lienee seurausta studioiden toiminnasta – Fleischer nähtiin niissä nimenomaan työläisenä, joka teki tasaisen hyvää jälkeä.

Jalmari Helander: Sisu

Jos Rambo olisi matkannut pitämään orgioita Kunniattomien paskiaisten kanssa Rovaniemen markkinoille, olisi yhdeksän kuukauden päästä saattanut kuoriutua jotain Jalmari Helanderin Sisun (2023) kaltaista. Sisu on suomalaisen miehen voimaantumisfantasia: kun perhe on viety ja kotimaa palaa, niin ainakin omalla työllä hankitusta omaisuudesta pidetään kiinni viimeiseen asti.

Suomalaisilla ei ole kovinkaan monta ikiaikaista viitekehystä, johon mies voisi kohdentaa maskuliinienergiansa virtauksia, mutta onneksi on toinen maailmansota. Sodassa vastustajan ”kuolemattomaksi” nimeämä sissi on vetäytynyt Lappiin etsimään kultaa, mutta sielläkin ikävät ulkomaalaiset tulevat häiritsemään juuri, kun suuri saalis on löytynyt. Ei siinä auta kuin näyttää, miten täkäläisellä sisulla kaataa yksin vaikka pikku armeijan.

Elokuvana Sisu lainaa rutkasti edellä mainitusta Tarantinon elokuvasta. Tarinan jako ”lukuihin” on suora laina, eivätkä natsit ole oikeita natseja vaan englantia puhuvia Korkeajännitys-sakuja. Englannin käyttö ja päähenkilön yliluonnollinen selviytymisvietti etäännyttävät tapahtumia todellisuudesta niin paljon, ettei kukaan vahingossakaan kuvittele katselevansa mitään realistista. Elokuva ei toisaalta kuitenkaan naura itselleen riittävästi. Ironia ei varmasti ole peittänyt monen katsojan tuntemaa isänmaallista ylevyyttä. Verisen väkivallan runsaus tuo mieleen myöhempien aikojen Rambo-elokuvat, mutta siinä missä niiden läträys on riemastuttavaa, Sisun tyyli tuntuu vaivaannuttavalta.

Sisun pelastava tekijä on Jorma Tommilan pääosasuoritus. Turhia puhumattomaan rooliin Tommilan jäyhänkarismaattiset kasvot ovat omiaan. Hänen kärsimyksiinsä (ja ilmeiseen sotatraumaansa) on paljon helpompi uskoa kuin Sylvester Stallonen botox-pumpattuun Ramboon. Toki muutkin näyttelijät hoitavat leiviskänsä asiallisesti ja saavat sarjakuvahahmot liikkumaan. Oikeastaan sama pätee ohjaukseen: Helander tekee sujuvaa elokuvaa virheittä, ”juuri niin kuin pitää”. Valitettavasti se tarkoittaa myös yllätyksettömyyttä. Mutta sehän kyllä tuntuu purevan katsojiin.

David Fincher: The Game – oletko valmis peliin?

David Fincherin ohjaama The Game (joka Suomessa sai todella hölmön alaotsikon) vuodelta 1997 on kuin käänteistä Hitchcockia: mies on oikea mutta kaikki muu väärää. Toisaalta se osuu elokuvahistorian vaiheeseen, jossa kerrottiin enenevissä määrin tarinoita siitä, miten todellisuuteen ei voinut luottaa. Matrix ja Truman Show kertoivat omanlaisensa näkemykset heti seuraavina vuosina.

The Game on kuvaus valtaisin kokoluokan "alternative reality gamesta", aiheesta jota on käsitelty fiktiossa aina G. K. Chestertonin vuoden 1905 Club of Queer Trade -novellikokoelmasta asti. Itsekäs ja kylmä sijoituspankkiiri joutuu puolihuolimattomuuttaan mukaan peliin, jossa hän joutuu kyseenalaistamaan muut ihmiset ja heidän motiivinsa. Kaikki on yhtä peliä – tekaistua todellisuutta – tai ehkä sittenkin häntä vain huijataan eikä mitään peliä edes ole. Sellaisenaan The Game on myös vainoharhaisuuteen vajoamisen kuvaus. Miltä maailma tuntuu, kun mihinkään ei voi luottaa ja kukaan ei välttämättä ole sitä mitä pitäisi. Elokuvan seesteinen lopetus näyttäytyy siksi ironisena – Fincher itse on verrannut sitä Dickensin Joulutarinaan – tai ehkä se sittenkin on vain suurta kusetusta?

Jos tarinaa lähtisi perkaamaan tarkasti, se ei olisi niin tiivis ja vakuuttava kuin elokuva antaa ymmärtää. Fincher kuitenkin pitää koko jutun niin taidokkaasti ohjauksessaan, että katsoja hyppää itsekin peliin antaumuksella. Viimeistään siinä vaiheessa, kun aseet otetaan esiin, peli tuntuu menettävän uskottavuuttaan, mutta sittenkin se saa kammettua itsensä kuiville. Paljolti on kiitos ohjaajan taidokasta rytmitystä ja toisaalta Michael Douglasia pääosassa. Douglas, joka esiintyy joka ikisessä kohtauksessa, on täydellinen roolissaan hiljalleen hajoavana tärkeilijänä.

Ken Loach: Poika ja haukka

Ken Loach oli pienen ihmisen asialla jo 1969, kun hän ohjasi läpimurtoteoksensa Kes eli Poika ja haukka).Barry Hinesin romaaniin A Kestrel for a Knave (1968) pohjaava elokuva on kaunis lapsuuden unelmien kuvaus. Billy on työläispoika, jota tölvivät kotona isoveli (ja kädettömyyttään yksinhuoltajaäiti) ja koulussa niin oppilastoverit kuin alati karjuvat opettajat (jakso tärkeilevän liikunnanopettajan kanssa on herkullinen!). Merkityksellisyyttä elämäänsä hän saa haukasta, jota alkaa kouluttaa.

Loachin vähäeleisen tyylin katkaisevat haukkakuvat, joissa on toteavuuden lisäksi muunkinlaista voimaa. Vaikka lintu on sidottu naruun, on näissä kohtauksissa tunne vapaudesta. Billyn ja haukan yhteistyö on kuin tanssia, joka hengittää aivan eri tavoin kuin tukahdutettu arki. David Bradleyssä on pääroolissa autenttista kasvuiän herkkyyttä, joka tuo mieleen Truffaut'n Doinel-elokuvat. Ihan oman viehätyksensä Kesiin tuo vahva Yorkshiren murre, jota tosin on laimennettu jälkidubbauksessa.

Katsottua: syyskuu 2025

William Markus: Neiti talonmies. Autuas eversti

Neiti talonmies (1955) on monella tapaa perinteinen Hilja Valtosen romaanin filmatisointi. Se on romanttinen komedia, jossa sanavalmis ja itselliseen päätöksentekoon kykenevä naishahmo osoittaa toimijuutensa. Orvoksi jäänyt nuori evakko Irja päätyy parin mutkan kautta koulun talonmieheksi. Koulun rehtori ei salli hänen suorittaa työn ohessa keskikoulua, joten Irja suorittaa ylioppilastutkinnon salaa toisessa koulussa. Osana opiskeluaan hän harjoittelee kirjoittamista anonyymin kirjeenvaihtoystävän kanssa. Lopulta tarina päätyy ilmiselvään romanttiseen ratkaisuun, jossa Irja ei kuitenkaan joudu tinkimään omista arvoistaan. Neiti talonmies on kepeä ja hyväntuulinen muttei tyhjänpäiväinen komedia, jonka parhaat puolet ovat velkaa Valtosen romaanille. Samalla se kompuroi runsaiden yksityiskohtiensa ja monien sivujuonteidensa kanssa. William Markuksen ohjaus ei voi tasata käsikirjoituksen kuoppia mutta parhaansa yrittää. Suurin ongelma on kuitenkin pääosan Nelly Lovén. Hän on kyllä pirtsakka ja ilmeikäs, mutta replikointi on auttamattoman kömpelöä. On ikävä ajatella, että tuottaja Särkällä nuori lupaus tarkoitti 19-vuotiasta, joka suostuu paljastamaan takapuolensa kameralle.

Niinikään Markuksen ohjaama ja osittain kirjoittama Autuas eversti (1958) on kummajainen kotimaisessa elokuvassa. Usein se mainitaan niin sanotun brittiläisen huumorin edustajaksi, ja totta onkin, että alkuidean hirtehinen huumori ja totisella naamalla tehty hölmöily saa ajatukset siihen suuntaan. Pikemminkin elokuva kuitenkin edustaa toista brittiläisen komedian suuntausta: slapstickistä periytynyttä hölmöilysekoilua. Tarinan lähtökohta on hyvä: vanha rakuuna tekaisee kuolemansa, jotta pääsee karkaamaan nuoruudenrakkautensa luo. Tästä aihelmasta kuitenkin sensuuri vei ison osan, joten lopputulosta on vaikea hahmottaa suhteessa aikeisiin. Niinpä Autuas eversti päätyy olemaan kummallisen groteski irvailu, absurdi kohellus, spedeä ennen Spedeä. Alle kolmekymppinen Pentti Siimes vanhana everstinä on kyllä vaikuttava, vaikkeivät hänenkään maneerinsa ihan loppuun asti kanna.

Edvin Laine: Kultamitalivaimo. Ruma Elsa

Edvin Laineen ohjaama Kultamitalivaimo on yhtäaikaa hirvittävän vanhentunut ja toisaalta orastavan moderni. Tarina kietoutuu orastavan naisurheilun ympärille. Kaksi työhönsä uponnutta ukkomiestä kokee miehuutensa uhatuksi, kun heille sattumalta selviää, että heidän kotirouvansa ovatkin yleisurheilijoita! Mokomaa "hormoonien härnäystä", vähissä vaatteissa keekoillua muiden nähden – eikä lapsentekoonkaan olla valmiita, kun on moisia omia pyrintöjä. Mainekin menee, kun muut pojat naureskelevat. Seuraa kaksoisasumusero, jonka aikana miehet yrittävät tulla toimeen keskenään ja oppia hyväksymään tosiasiat. Kiukutteleva Hannes Häyrinen on hieno vastavoima jäyhän puisevalle Tapio Rautavaaralle. Ritva Arvelo ja Hillevi Lagerstam sen sijaan jäävät suotta varjoon, toisin kuin Siiri Angerkoski taloudenhoitajana. Ei Kultamitalivaimo mikään kummoinen elokuva ole, mutta sujuvan viihdyttävä hassuttelu kuitenkin. Vaikka lopulta naisen paikka on sitten kuitenkin synnyttämässä...

Laine palasi sukupuoliroolien pariin Ensi Rislakin näytelmän filmatisoinnissa Ruma Elsa. Nimihenkilö on "hieman erikoinen" opiskelija, joka ei ole koskaan mahtunut perinteiseen tytönrooliin. Hänen kuivakka kemian professorinsa ryhtyy hänen uudeksi isäpuolekseen ja napit ovat välittömästi vastakkain. Tämä kutsuu Elsaa vanhan sadun mukaan rumaksi, ja samaa hän saa kuulla muiltakin. Läpeensä vihainen Elsa päättää näyttää kaikille – kaivamalla kaiken viehätysvoimansa esiin ja hurmaa miehet. Ja helpostihan nuo tuntuvat lakoavan. Elokuvan kritiikki helposti lumoutuvista miehistä on pääpiirteissään ihan pätevää tänäkin päivänä, ja Elsan kapinallinen hahmo on melko moderni. Näytelmä on selvästi innoittanut elokuvantekijöitä. Laineen ohjaus on eläväistä, ja näyttelijöistä varsinkin Arvo Lehesmaa irrottelee professorina oikein kunnolla.

Ken Loach: I, Daniel Blake

I, Daniel Blake (2016) on työläis-Englannin omatunnon, ohjaaja Ken Loachin, menestyksekkäin elokuva. Se on Loachin myöhäistuotannon huippu ja muutoinkin kuvaava esimerkki hänen sosiaalisesta realismistaan. Keski-ikäinen timpuri on saanut sydänkohtauksen ja lääkäriltä kiellon tehdä työtä. Työvoimavirasto on kuitenkin eri mieltä ja panee miehen byrokraattiseen oravanpyöräänsä, jonka ainoa tarkoitus tuntuu olevan väsyttää tukien hakijat.

Onneksi muiden vastaavassa jamassa olevien tuki on vahvaa. Loachin elokuvien syvä ymmärrys yhteiskunnan päähänpotkimia kohtaan on sukua kaurismäkeläisyydelle, eikä englantilainen miljöö juuri eroa meikäläisestä. Jäykäntarkka konttorikafkailu tuntuu valitettavasti olevan yleiseurooppalainen vaiva. Loachin (ja käsikirjoittaja Paul Lavertyn) hahmojen solidaarisuus on melkein katharttista; pienten ihmisten lämpö hyvää vastalääkettä nykypäivänkin toivottomuuteen.

Sen sijaan toimiston itseensä tyytyväiset pikkudiktaattorit herättävät ansaitun raivon aivan yhtä tehokkaasti. Työtäänhän hekin vain tekevät, mutta oma turvattu asema saa tuuppimaan heikommat rinnettä alas aina kun mahdollista. Ja sitten ovat ne, jotka ovat valmiita hyötymään muiden hädästä. Vanhan ajan selviytymistaistelusta on tullut pelisääntöjen hurskasta noudattamista tai itsekästä oman edun tavoittelua muita tallomalla. Loach on ankara, mutta hänen elokuviensa suuri sydän on paikoillaan.

Katsottua: maaliskuu 2022

Paul Verhoeven: Lihaa ja verta. Ninja Thyberg: Pleasure

Paul Verhoevenin ensimmäinen englanninkielinen elokuva Lihaa ja verta (Flesh and Blood, 1985) sijoittuu 1500-luvun alun Italiaan. Joukko palkkiosotureita auttaa aatelismiestä valtaamaan takaisin kaupungin. Palkkion sijasta miehet passitetaan matkoihinsa, ja koston kierre alkaa. Elokuva yrittää olla "todenmukainen" kuvaus uuden ajan alkuhetkistä. Verhoevenilaisittain tämä tarkoittaa väkivaltaa ja seksiä. Kumpikin on estottomampaa kuin amerikkalaiselokuvissa yleensä, mutta ei mitenkään tavattoman rankkaa tai erityisen realistista. Poikkeuksen tekee pitkä ja visuaalinen raiskauskohtaus, jota ilman olisin kyllä pärjännyt ihan hyvin. Se mikä Lihassa ja veressä on omalaatuista, on sen monikeskisyys: kukaan ei oikeastaan ole sympaattinen, mutta näkökulmasta riippuen katsoja on monenkin hahmon puolella pitkin elokuvaa. Kukaan ei ole sankari, mutta aina on olemassa kyllä joku vielä inhottavampi. Onneksi voi aina luottaa ruttoon.

En kuvaile kovin tarkasti ruotsalaisen Ninja Thybergin elokuvaa Pleasure (2021), koska lukijoissa on jonkin verran alaikäisiä. Se pitäisi monen nähdä mutta ei missään nimessä ennen aikojaan. Elokuva kertoo nuoresta ruotsalaisnaisesta, joka saapuu Yhdysvaltoihin tullakseen aikuisviihdetähdeksi. Se on monellakin tapaa Paul Thomas Andersonin Boogie Nightsin sukua vaikkei tarinan moraali olekaan niin selvä. Toki ajat ovat toiset, ja nykyelokuvan mainstreamkin pystyy näyttämään asioita, joista ei vielä kauaakaan sitten voitu kuin ennustella. Ja lähes rajaton visuaalisuus onkin ensimmäinen asia, joka katsojan silmille iskee. Hyvin pian sitä alkaa kuitenkin myös vierastaa, kritisoida, kyseenalaistaa. Kuvavirta on useimmille katsojille tuttua mutta aivan toisesta kontekstista. Onhan tässä šokkiarvoja haettu mutta pelkästään siihen ei jäädä. Aivan perinteisestä hyväksikäyttökuvauksesta ei ole – systeemi ei vain välttämättä ole ainoa joka hyväksikäyttää. Samalla tarina kertoo vallasta ja rajoista hyvin painokkaasti, ehkä myös ystävyydestä yllättäen. Vaikuttava elokuva, mutta onneksi ei tarvinnut katsella teatterissa yleisön seassa.

Kobayashi Masaki: Kwaidan – kauhun kasvot. Fruit Chan, Park Chanwook, Miike Takashi: Three... Extremes

Kobayashi Masakin ohjaama Kwaidan – kauhun kasvot (Kaidan, 1965) sisältää neljä (laskutavasta riippuen jopa kuusi) japanilaista kummitustarinaa, jotka on nostettu Lafcadio Hearnin julkaisemista kertomuksista. Kwaidan on kaunis elokuva – niin visuaalisesti, äänisuunnittelultaan kuin tunnelmaltaankin. Mistään pelottelu- ja säikyttelykauhusta ei ole kyse vaan pikemminkin erittäin intensiivisestä vierauden tunteesta. Kwaidan on hidas elokuva, usein myös hiljainen, hypnoottiseksikin joku varmasti voisi kutsua. Ulkoasu on hyvin tyylitelty lavasteineen ja kamerakulmineen, ja puheen vähäisyys etäännyttää kokemuksen varsin samankaltaiseksi kuin alkuperäisten Hearnin tarinoidenkin. Vaikka tarinat periaatteessa ovatkin samankaltaisia, niiden käsittelytavat eroavat toisistaan tyystin. Tämä luo pitkälle elokuvalle vaihtelevaa rytmikkyyttä mutta myös perustelee antologiarakenteen, kun episodit vaihtelevat lähes-kabukiteatterista modernistiseen päätösjaksoon.

Three... Extremes (2004) on kolmen erimaalaisen ohjaajan yhteistyö, minkä vuoksi sillä ei ole yhtä oikeaa "alkuperäistä" nimeä. Hongkongilaisen Fruit Chanin ohjaama ensimmäinen osa kertoo vanhenemista pelkäävästä naisesta, joka löytää avuksi varsinaisen superfoodin – eli ihmissikiöt. Odottamattoman vähäeleinen vaikkakin melko yllätyksetön. Korealaisen Park Chanwookin osuus on paljon tyylitellympi. Siinä pettynyt statisti ottaa elokuvaohjaajan ja tämän vaimon vangikseen. Parkin tyyliin kuuluu tälläkin kertaa mustan huumorin ja painokkaan sisällön yhdistely. Viimeisenä japanilainen Miike Takashi tarjoaa suorastaan runollisen tragedian traumaisesta naisesta, joka on lapsuudessaan aiheuttanut siskonsa kuoleman. Three... Extremes ei ole sitä mitä odotin - mutta vain hyvällä tavalla. Kolme lyhytelokuvaa sisältävät paljon monenlaista mutta samalla ne ovat yhtenäinen, vahvatunnelmainen kokonaisuus.

Patty Jenkins: Monster – Aileen Wuornos. Simon Curtis: My Week with Marilyn

Monster – Aileen Wuornos (Monster, 2003) on erilainen sarjamurhaajaelokuva. Tosielämän Aileen Wuornos oli prostituoitu, joka ampui joukon asiakkaitaan. Elokuva ei ole yksi yhteen todellisuuden kanssa vaan rakentaa sen pohjalta omanlaisensa kertomuksen elämän päähänpotkimasta naisesta, joka päätyy epätoivoisiin tilanteisiin ja ratkaisuihin. Charlize Theron tekee arkkityyppisen Oscar-roolin – hyvin rankan, sekä fyysisesti että varmasti henkisesti, ja koskettavan. Christine Ricci toisessa pääroolissa Wuornosin naisystävänä toimii katsojalle pehmentävänä hahmona. Tarina ei varsinaisesti yllätä, mutta Jenkins pitää sen komeasti kurissa ja antaa näyttelijöille tilaa loistaa.

Tositapahtumiin perustuu myös My Week with Marilyn (2011). Laurence Olivier kuvaa Prinssi ja revyytyttö -elokuvaa vuonna 1957 Marilyn Monroen kanssa. Jälkimmäinen tuo mukanaan monesti kronikoidut ongelmansa. Elokuva tyytyy kuvaamaan niitä tuomatta aiheeseen mitään uutta. Tarina kerrotaan nuoren Colin Clarkin näkökulmasta. Tämä päätyy auttamaan tuotannossa ja todistamaan Monroen epävarmuuksia ja toisaalta käsittämätöntä lumovoimaa. Michelle Williams ja Kenneth Branagh ovat esikuviensa nahoissa uskottavasti, joskaan Williams ei tee itselleni sellaista vaikutusta kuin moneen muuhun tuntuu tehneen. Elokuva on kepeähkö epookkidraama, sinänsä taidokkaasti tehty mutta ei mitenkään erityinen. Ongelma voi kyllä olla ihan minussa – nämä oikeita historiallisia hahmoja, varsinkin ajallisesti näin läheisiä, kuvaavat elokuvat ovat aina hieman hankalia tapauksia lähestyä.

Baltasar Kormákur: Meri. Pedro González-Rubio: Merelle

Baltasar Kormákurin ohjaama Meri (Hafið, 2002) alkaa milteipä tavanomaisena: Pikkupaikkakunnan kalatehtaan omistaja ei halua yrityksensä siirtyä lapsilleen, jotka kuitenkin myisivät sen eteenpäin jollekin suurtoimijalle, ja kutsuu nämä luokseen kertoakseen asiasta. Seuraa tietenkin luurankojen kaivelua kaapeista ja patoumien purkautumisia. Loppujen lopuksi Meri onnistuu kuitenkin sanomaan paljon monestakin asiasta. Yhteiskunnan rakennemuutoksesta, yhteisön merkityksestä, keskiluokan kipuilusta, perheestä... Dvd-julkaisun saateteksti viittaa Fassbinderiin, mitä aluksi pidin törkeänä liioitteluna, mutta melodraamaattinen ja tragedinen loppu todellakin tuo mieleen hänet (ja sitä kautta myös Sirkin). Hahmoja on paljon ja heidän välillään monenlaisia suhteita, mutta mitään ei alleviivailla tai edes arvoteta juurikaan. Islantilaisuus tuo tietenkin mukanaan omanlaisensa tunnelman ja humoristisuuden. En ole nähnyt islantilaista elokuvaa läheskään niin paljon kuin olisin halunnut, mutta kaikki näkemäni on ollut aina mielenkiintoista.

Meksikolaisen Pedro González-Rubion ohjaama Merelle (Alamar, 2009) välttelee määritelmiä. Se on siinä mielessä dokumentaarinen, että jokainen elokuvan henkilö "esiintyy" omana itsenään. Toisaalta se ei ole dokumentti, koska varsinaisesti se ei "kerro" mistään. Merelle on kuvaus maya-miehestä, joka viettää aikaa poikansa kanssa ennen kuin tämä palaa äidilleen Roomaan. Taustat selviävät ensimmäisten minuuttien aikana, ja sen jälkeen keskitytään kaikessa rauhassa kuvaamaan parin (sekä pojan isoisän) elämää Banco Chinchorron riutalla. Merelle on tyylipuhdasta "slow cinemaa" parhaimmillaan. Kuvat ovat pitkiä, ympäristö kaunista, kerronta verkkaista. Mistään luontodokumentista ei ole kyse, sillä hahmoja ympäröivä miljöö ei ole pääasia vaan nimenomaan tausta isän ja pojan suhteelle. Tärkeintä ei ole tarina vaan elämys.

Ken Loach: Looking for Eric. Gerry O'Hara: Hupitytöt

Ken Loachin Looking for Eric (2009) on kerrankin urheiluaiheinen elokuva, josta minäkin jaksan aidosti innostua. Mutta se ei olekaan mikään perinteinen vaikeuksien kautta voittoon nousevan urheilijan kuvaus. Elokuvassa on kyllä keskeisessä osassa urheilija, jalkapalloilija Eric Cantona omana itsenään, mutta tarinan näkökulma on fanien. Eric, ei Cantona, on keski-ikäinen elämänsä masentama postivirkailija. Hänen jokseenkin ainoa ilonsa on suuresti ihailemansa Cantona, joka eräänä iltana ilmestyy kaimalleen tukemaan ja johdattamaan häntä. Jalkapallo on ollut ainoa asia, jonka ääressä Eric on voinut unohtaa kaiken muun. Se antaa yhteisön ja pelkälle katsojallekin tarinan, jonka voi kokea omakseen. Yksikään tarina voittamisesta ei voi sanoa niin paljon kuin kertomus luuserista. Looking for Eric on myös elokuva vanhemmuudesta. Kuviossa on mukana niin Ericin lapsi ja lapsenlapsi että hänen kasvattamansa lapsipuolet, jotka ovat sotkeutuneet laittomuuksiin. Loachin ymmärryksessä duunareitaan kohtaan on niin paljon hellyyttä, että siihen on pakko uskoa. Mistään kepeästä komediasta ei ole kyse, vaan pahimmillaan ollaan hyvinkin synkissä vesissä. Steve Evets pääroolissa tekee sympaattisen vahvan suorituksen, ja Cantona hänen sisäisenä äänenään on yllättävän vakuuttava hänkin.

Gerry O'Haran The Pleasure Girls eli suomalaisittain Hupitytöt (1965) on suotta historian lehdiltä piiloon jäänyt brittielokuva. Se valmistui hieman liian myöhään ollakseen osa sikäläistä uutta aaltoa, vaikka yhteistä pinta-alaa olisikin jonkin verran, ja toisaalta se ilmestyi ennen kuin hipit valtasivat Lontoon. Tarinan leikkauspisteessä on nuori nainen, joka muuttaa Lontooseen mallin uraa tekemään ja ajautuu modernin sinkkuelämän iloihin. Hahmoja on paljon, monenlaisia tarinanlankoja samoin – on yhteiskunnallista kantaaottavuutta, seksuaalivähemmistöjä ja lopulta rikoskertomuskin. Juonessa ei omaperäisyyksiä ole, mutta sen käsittely on sympaattista, dialogi nasevaa ja mustavalkokuvaus kaunista, joskin käsikirjoitus hieman harhailee ja laahaa. Historiallisuutta tuovat kaksi keskeistä miesroolia, joissa esiintyvät Ian McShane ja Klaus Kinski.

John Huston: Prizzin kunnia. Punainen mylly

Musta komedia on aina hankala tapaus. Jotta se toimisi, olisi elokuvan olla paitsi hauska myös draamana tyydyttävä. Hustonin toiseksi viimeinen ohjaus Prizzin kunnia (Prizzi's Honor, 1985) onnistui siinä ainakin, jos Oscar-ehdokkuuksia laskee. Suitsutusta saivat etenkin näyttelijät, ja mikä ettei: Jack Nicholson esittää överisti itseään mutta mafia-aksentilla, Kathleen Turner näyttelee överin pirtsakasti naista joka moneen otteeseen esittää överisti mitä milloinkin, ohjaajan tytär Anjelica käy tunneskaalan läpi roolissa joka lopulta saikin Oscarin, ja onpa noita muitakin hienoja suorituksia. Tarina on melko höntti – kaksi palkkatappajaa rakastuvat mutta heidän ammatilliset intressinsä menevät ikävästi ristiin – mutta ei se olekaan kuin tausta, jota vasten näyttelijät pääsevät irrottelemaan. En kyllä itse jaksa hirveästi innostua elokuvasta, vaikka hetkittäin se onkin riemastuttavaa katsottavaa. Palaset ovat kauniita mutta mosaiikki on yleensä aika tylsää.

Oscareita sai paljon aiemmin myös Punainen mylly (Moulin Rouge, 1952). Brittituotanto perustuu Pierre La Muren romaaniin ja kertoo tosielämän taidemaalari Henri de Toulouse-Lautrecista ja hänen kauttaan Pariisin boheemeista piireistä 1800-luvun lopun Pariisissa. Taiteilija oli sisäsiittoisuuden vuoksi epämuodostunut; hänen jalkansa jäivät lyhyiksi. Tämä luo traagisen taustan elokuvallakin. Liikkumiseltaan rajoittunut Toulouse-Lautrec seuraa aikansa villeimpiä bileitä legendaarisessa kabareessa, Punaisen myllyssä. Samalla elokuva kertoo myös taiteilijuudesta, työstä, luokkarajojen rikkomisesta, alkoholismista. Se on komea (Oscarit tulivatkin puvustuksesta ja lavastuksesta, minkä lisäksi värimaailma on kuin suoraan Toulouse-Lautrecin maalauksista), alun tanssikohtaukset näyttäviä ja energinen on muukin kokonaisuus. José Ferrer pääosassa on hämmentävän hyvä. Naiset hänen ympärillään tekevät hekin hyvää jälkeä, jokainen omalla tyylillään. Sivuosissa pyörähtävät myös Peter Cushing ja Christopher Lee.

Larry Clark: Bully. Larry Clark & Edward Lachman: Ken Park

Valokuvaaja Larry Clark siirtyi elokuviin vuonna 1995 ohjauksellaan Kids, joka oli iso ilmiö. Jo valokuvissaan hän oli keskittynyt nuorison huumekulttuuriin, seksielämään ja erilaisiin alakulttuureihin, ja elokuvassa hän jatkoi samalla linjalla.

Clark teki vuonna 2001 kolme elokuvaa, joista ensimmäinen oli Bully (2001). Se kertoo kahdesta kaveruksesta, joista toinen kuitenkin on täysi mulkku ja pompottaa muita, myös arkaaa ystäväänsä ja molempien tyttöystäviä. Tarina saa kierrettä, kun öykkäröintiin väsyneet "ystävät" päättävät tappaa alistajansa. Aluksi puhutaan paljon rumia ja paneskellaan ympäriinsä, narkataan ja ollaan tosi edgyjä. Iso osa rankkuudesta on itsetarkoituksellisen tuntuista, jonkinlaista hyperrealistista eksploitaatiota, jos halutaan käyttää hienoja sanoja. Pian elokuva menee kuitenkin ihon alle dokumentaarisessa tyylissään; varsinkin nuorten kömpelö murhan suunnittelu on kuvattu kylmäävästi. Murha on oikea murha, ei mikään sisäsiisti leffahassuttelu. Tarina perustuu tositapahtumiin, Bobby Kentin murhaan, joka on tuttu tapaus true crimen kuluttajille. Bobbykin saa elokuvassa ymmärrystä vaikka kusipää onkin – vanhemmissahan se syy on. Brad Renfro on vahva kiusatun kaverin roolissa. Harmi ettei hänellä ollut enää monta elinvuotta jäljellä.

Vuoden kolmannen elokuvansa Clark ohjasi (ja kuvasi) yhdessä Edward Lachmanin kanssa. Ken Park (ilmestyi 2002) perustuu Clarkin omiin kokemuksiin. Nostalgiaa löytyy mutta aika katkeraa sellaista. Elokuva seuraa joukkoa skeittinuoria, joilla kaikilla on huonot tai vähintään oudot suhteet vanhempiinsa (sieltähän se kaikki paha aina tulee). Sitten narkataan ja irstaillaan ja valitetaan porukoista ja muuta perus-Clark-kamaa, kunnes mennään täysin Oidipukseksi. Šokkiarvoja on tälläkin kertaa, eivätkä ne ole kovin perusteltuja. Sisällön ei ole tarpeeksi painavaa vaan jää lähinnä pateettiseksi. Vanhempienkin näkökulmaa avataan hieman, mutta se jää kovin pinnalliseksi. Ken Parkin ihmiskuva on läpeensä masentavan yksioikoinen.

Richard Attenborough: Lumous. Florian Zeller: Isä

Lumous (Magic, 1978) on merkillinen elokuva. William Goldman kirjoitti sen oman romaaninsa pohjalta, ja Richard Attenborough valikoitui lopulta ohjaajaksi. Lumous kertoo taikurista, joka menestyäkseen ottaa osaksi esitystään myös vatsastapuhumista. Mies ei vain pysty lopettamaan nukkensa kautta puhumista ja tällä alkaakin olla pian jo oma tahto. Taikuri pakenee nuoruudenrakkautensa luo, missä ongelmat kärjistyvät. Periaatteessa Lumous on kauhuelokuva, ruumiitakin tulee, mutta pääpaino on hajoavan mielen kuvauksessa. Hopkins todellisuudesta vieraantuvana taikurina tekee hienoa työtä, samoin kaikki sivurooleissa. Valitettavasti suomalainen dvd-julkaisu on kammottava: kuva näyttää siltä kuin se olisi siirretty ikivanhalta, televisiosta nauhoitetulta vhs-tallenteelta, josta on reunat leikattu pois. Suomennoskin on kuin leikkikoululaisen kädestä – mikä osittain varmasti johtuu nuhjuisesta ääniraidasta.

Isä (The Father, 2020) on Florian Zellerin esikoisohjaus, jonka käsikirjoituksen hän kirjoitti oman näytelmänsä pohjalta. Hopkins esittää dementiasta kärsivää miestä ja Olivia Colman hänen tytärtään, joka yrittää pärjätä isänsä kanssa. Elokuva visualisoi ja siirtää katsojalle mestarillisesti sen hämmennyksen, jossa muistisairas joutuu elämään, kun kaikki tuntuu hämmentävältä ja arki täyttyy yllätyksistä. Hopkins puolestaan tavoittaa ulkoisesti käytöksen, eleet, puhetavan, kaiken mikä muistin rappeutumiseen liittyy. Pakko sanoa että sain melkein kylmiä väreitä häntä katsellessani – tuli elävästi mieleen eräs tuntemani. Monella tapaa Isä on näistä kahdesta elokuvasta se kauhistuttavampi.

John Badham: The Jack Bull. Tommy Lee Jones: The Homesman

Hevoskauppias nousee vastustamaan paikallista suuromistajaa, joka vuorostaan pahoinpitelee häneltä intiaaniapurin ja kaksi hevosista. Mies lähtee hakemaan oikeutta, mutta valtakoneisto pitää yhtä ja pienen ihmisen osa on kurja. Taustalla on hankkeilla oleva Wyomingin osavaltiohakemus, joka toteutuessaan rajoittaisi maanomistajien oikeuksia. Näistä lähtökohdista alkaa John Badhamin ohjaama televisiolänkkäri The Jack Bull (1999). Elokuva perustuu saksalaisen Heinrich von Kleistin pienoisromaaniin Michael Kohlhaas vuodelta 1808; sen pohjana puolestaan on tositarina 1500-luvulta. Puhutaan siis aina ajankohtaisesta ellei peräti ajattomasta tarinasta. Se kohoaa kertomukseksi oikeudesta ja yhdenmukaisuudesta – ja politiikasta. Kun kerran laki ei turvaa tavallisia kansalaisia, nämä ottavat lain omiin käsiinsä. The Jack Bull on tehokas elokuva, etenkin kun ottaa huomioon sen olevan tv-tuotanto, ja suotta vähälle huomiolle jäänyt.

Oikeudesta ja yhdenmukaisuudesta on kyse myös Tommy Lee Jonesin The Homesmanissa (2014), joka perustuu Glendon Swarthoutin romaaniin. Kolme naista, jotka ovat sään, nälän ja miestensä rasittamina saaneet hermoromahduksen (ns. preeriakuumeen) ja päätyneet tahoillaan tekemään kauheuksia, lähetetään Iowaan saamaan hoitoa. Saattajaksi matkaan ryhtyy vielä neljäs nainen, yksin elävä mutta varakas ja oman arvonsa tunteva. Avukseen hän saa vanhan miehen, jonka pelastaa hirrestä. Tarina on karu. Matka läpi preerian ja jatkuvan tuulen on rankka, ihan kuten on tapa jolla ihmiset toisiaan kohtelevat. Näkökulma on tietysti etenkin siinä, miten huono ja turvaton on naisen asema ollut 1800-luvun puolivälissä (ja sittemminkin). Kurjastihan meille kaikille lopulta käy. Kaiken taustalla soi Marco Beltramin erittäin komea musiikki.

Stanley Tong: Supercop. Yuen Woo-ping: Wing Chun

Supercop (Jingchá Gùshì Sān Chāojí Jingchá, 1992) on kolmas osa Jackie Chanin Police Story -sarjaa, tällä kertaa Stanley Tongin ohjaama. Aiemmista osista tuttu Chanin hahmo soluttautuu huumeliigaan ja saa avukseen Michelle Yeohin (tässä vielä Michelle Khan) esittämän kiinalaisen Interpol-poliisin. Tyyliltään elokuva jatkaa edeltäjiensä linjoilla: hurjia stuntteja, tulitaisteluita, räjähdyksiä, komeasti koreografioituja mätkintäkohtauksia. Yhdistelmä ajoittain hyvinkin brutaalia väkivaltaa ja Chanille tunnusomaista pöljähuumoria on ihastuttava. Monella tapaa Supercop on definitiiivinen Jackie Chan -elokuva. Viimeinen pitkä takaa-ajokohtaus on mestarillinen. Suomalainen dvd-julkaisu on huvittava. Jostain syystä kannessa Jackie Chan on "action-tähti" lainausmerkeissä ja takakannen esittelyssä kerrotaan, että Michelle Khanin "kauneus ja kovuus ovat Jackie Chanin luokkaa". En ole koskaan ajatellut Chania erityisen kauniina... Valitettavasti suomijulkaisu on länsimaille tarkoitettu leikkaus, jossa on lisäksi paljon kehnommat musiikit.

Ehta Hong Kong -versio on sijaan Wing Chun (1994), jonka on ohjannut Yuen Woo-ping. Yeohin esittämä nimisankari on tofua myyvä kung fu -mestari, joka ei taivu perinteisiin sukupuolirooleihin. Juoneen kuuluvat kaunis leskirouva, rikollisliiga, kilpakosijoita, naisten välistä ystävyyttä, identiteettisekaannuksia, slapstickiä ja huikeita kamppailukohtauksia. Kerronta kenties junnaa paikoillaan silloin tällöin, mutta hahmot ovat sympaattisia ja heistä on helppo pitää. Vaan yhteenottojenhan tätä katsotaan - ja ne ovat energisiä, kekseliäitä ja ultratyylikkäitä. En tunne hongkongilaista elokuvaa niin, että osaisin sanoa, kuinka tavallista Wing Chunin feministisyys on, mutta joka tapauksessa se tuntuu varsin raikkaalta.

Wong Jing & Corey Yuen: Legenda punaisesta lohikäärmeestä. Ringo Lam: Full Alert

Voisiko kung fu -elokuvalla olla kliseisempää nimeä kuin Legenda punaisesta lohikäärmeestä? Sillä nimellä kuitenkin Wong Jingin ja Corey Yuenin Xīguān Zhī Shàolín Wu Zu (1994) Euroopassa tunnetaan. Se on monella tapaa genren peruskauraa, näyttääkin ihan 90-luvun alun elokuvalta vaikka sijoittuukin menneisyyteen. Jet Li esittää kostoreissulla keihästään heiluttelevaa mestaria, jonka kotikylä on poltettu ja vaimo kuollut. Mukana hänellä on pikkupoikansa, oiva kung fun taitaja hänkin. Tarinaan kietoutuvat myös viisi pikkupoikaa, joihin on tatuoitu kartta shaolinin aarteen luo, sekä pastakastikkeeseen dipatun pökäleen näköinen pahis, joka ajaa paikalle peltisellä batmobiilipyörätuolilla. Vakavanaamaiset ja synkkämieliset päähenkilöt ovat mielenkiintoisessa ristiriidassa ympärillä tapahtuvan komiikan kanssa. Huumori on usein hölmöä, mutta niin kauan kuin keneenkään pokka ei petä, se ei muutu naurettavaksi. Jet Lin ja poikaa esittävän Miu Tsen kemia on vahvaa. Englanninkielinen dubbaus on hirveä, niin kuin yleensäkin, mutta ei edes mukavan campilla tavalla.

Huumoria on turha etsiä Ringo Lamin ohjaamasta Full Alertista (Gāodù Jièbèi, 1997). Se on rivakka rikoselokuva, joka kaikessa tyylittelyssäänkin keskittyy ihmiseen kaiken keskellä. Lau Chin- wan (eli Sean Lau) esittämä poliisi on taiwanilaisen rikolliskoplan perässä ja samalla epäilee omaa ammattitaitoaan. Hänen ja Francis Ngin esittämän pommiekspertin välille kehittyy outo suhde; he yrittävät päihittää toisensa niin, että kamppailusta tulee henkilökohtaista. Tarina on melko suoraviivainen takaa-ajokertomus, mutta intensiteetti on huima. Pääosassa eivät oikeastaan ole poliisit eivätkä roistot vaan kaoottinen ja klaustrofobinen suurkaupunki. Vertaukset Melvilleen eivät ole kaukaa haettuja. Kaiken taustalla kummittelee Hong Kongin siirtyminen Kiinan alaisuuteen, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan. Lopputulos on synkkä ja lohduton ja sellaisena ehdottoman vaikuttava.