Lukupäiväkirjasta ja listaamisen ilosta (johdanto johonkin tulevaan)

 Aloin pitää lukupäiväkirjaa toukokuussa 2000, kun täytin 17 vuotta. Idea tähän tuli uskoakseni kahdesta suunnasta. Toisaalta olin koko kouluikäni lukenut Guinnessin ennätyskirjoja, varsinkin omassa hyllyssäni ollutta vuoden 1990 editiota. Varmaankin juuri siinä kerrottiin naisesta, joka oli elämänsä ajan pitänyt kirjaa näkemistään elokuvista. Ajatus kiehtoi minua. Miten paljon tuollaiseen listaan kertyisikään nimi! Millaisen kartan se antaisikaan aikaan ja muistoihin! Vaikka olin jo alakoululaisena ahkera elokuvien katselija, en syystä tai toisesta ryhtynyt itse pitämään luetteloa näkemistäni filmeistä ennen vuosituhannen vaihdetta. Ehkäpä pyöreä vuosiluku toimi viimeisenä innoittajana ryhtyä tällaiseen.

Samoihin aikoihin luin Stephen Kingin Kirjoittamisesta-teoksen. Omaelämäkerrallisten elementtien ja kirjoittamisohjeiden lisäksi kirjan lopussa oli lista kirjoista, joita King oli lukenut oman kirjoittamisurakkansa aikana. Tarkoitus oli osoittaa, miten monipuolisesti kirjailijan on syytä lukea oman työnsä tueksi. Tämä itsessäänkin mielenkiintoinen lista antoi sysäyksen alkaa katsottujen elokuvien lisäksi listata myös luettuja kirjoja.

Olin jo noihin aikoihin innokas novellien lukija. Kansien väliin sidottujen kokoelmien lisäksi luin jonkin verran myös lehdissä ilmestyneitä novelleja ja usein kirjoistakin vain yksittäisiä tekstejä. Mielestäni nämäkin piti saada listaan tasavertaisina romaanien ja tietokirjojen sekaan. (Novelli oli sikälikin minulle tärkeä muoto tuolloin, että pidin lukiossa pohtivan puheen novellin asemasta Suomessa.) Myöhempinä vuosina listaa ja sen hienojakoisuutta on täydennetty monin tavoin: mukaan on otettu ilman tunnontuskia taidekirjat ynnä muut lähinnä kuvia sisältävät teokset, mutta esimerkiksi lasten kuvakirjojen listaamisesta luovuin hyvin nopeasti, kun omien lasten kanssa tuli samoja kirjoja luettua kymmeniä ja kymmeniä kertoja iltasatuna tai pottakirjana. Lasten kirjoista mukaan on hyväksytty vain ilmiselvät romaanit ja vaikkapa satukokoelmat. Sen sijaan yksityisiä satuja ei ole listattu, mikä näin jälkikäteen kieltämättä hieman harmittaa.

Miksi kukaan ryhtyy tällaiseen? Olen aina pitänyt listoista, asioiden luetteloinnista, tilastoista, järjestelemisestä; siitä miten kahden tai useamman, sinänsä toisiinsa liittymättömän asian välillä syntyy yhteys, ja miten näistä yhteyksistä syntyy kokonaisuuksia. Luettujen teosten tilastointi tekee myös näkyväksi, miten paljon energiaa olen käyttänyt lukemiseen, ja se toimii kirittäjänä, kun huomaan lukemisen jääneen muiden asioiden alle. Toisaalta vaativa persoonallisuuteni kiittää jatkuvaa tilastointia, sillä silloin itseltä on helpompi vaatia suorituksia. Joku varmasti ahdistuisi tällaisesta, mutta minulle se on päinvastoin hyvin tyydyttävää.

Lisäksi listat toimivat loistavana keinona aikamatkailla. Jonkin tietyn vuoden lukulistaa silmäillessä aktivoituu mielessä paljon muutakin kuin mielikuvat luetuista teoksista – ne paikat ja mielentilat joissa kirja on luettu, ihmiset joiden seurassa olen lukenut tai jotka ovat olleet mielessä samaan aikaan. En koskaan ole halunnut kirjoittaa minkäänlaista selittelevää lukupäiväkirjaa, en kirjoittaa ajatuksiani tai arvioitani luetusta. Pelkät nimet ovat riittäneet – muistot ja ajatukset kyllä tulevat takaisin, jos ne ovat oleellisia.

Omasta luettujen teosten listassani ei mainita päivämääriä. Varhaisessa vaiheessa päätin, että siinä missä elokuvista on helppo sanoa, koska ne on katsonut, ei samaa voi tehdä kirjalliselle teokselle. Useimmiten lukuprosessi jakautuu useammalle kuin yhdelle päivälle. Pitäisikö silloin mainita sekä lukemisen aloitus- että lopetuspäivä? Entä missä järjestyksessä teokset pitäisi silloin mainita – aloittamisen mukaan vai lopettamisen? Onko millään tällä edes väliä? Ei tietenkään. Ei ainakaan välttämättä. Väliä on sillä, mitä listan ylläpitäjä haluaa sillä saavuttaa.

(Myöhempi versio tekstistä julkaistiin johdantona teoksessa Kirjalistakirja. Listoja ja muistumia kirjoista, Luovaja 2021)

Katsottua: elokuu 2020

Ron Clements, Burny Mattinson, Dave Michener & John Musker: Mestarietsivä Basil Hiiri

Vaikka kesäni on ollut Arthur Conan Doylen täyteinen, ei ainuttakaan elokuvasovitusta ei ole osunut matkalleni. Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective, 1986) perustuu oikeastaan Eve Tituksen lastenkirjaan, mutta sen todellinen subteksti on Sherlock Holmesin seikkailuissa.

Elokuvaa ei yleensä mainita Disneyn suurimpien elokuvien joukossa, mikä voi johtua vain siitä, ettei elokuvan hahmoilla voi myydä kaiken maailman oheisroinaa. Puuttuvat prinsessat korvaa moninkertaisesti Disneylle epätyypillisen pelottavat sävyt, komea animaatio (tietokoneistettuakin ensimmäistä kertaa Disney-elokuvassa) ja hieno ääninäyttely. Kuuluuhan siellä itse edesmennyt Basil Rathbonekin Holmesina. Valitettavasti suomalainen dubbaus on melko kehno.

George A. Romero: Creepshow – yöjuttu. Michael Gornick: Creepshow 2 

Creepshow – yöjuttu oli ohjaaja George A. Romeron ja käsikirjoittaja Stephen Kingin kunnianosoitus 50-luvun kauhusarjakuville, etenkin EC-yhtiön (sen sijaan Yöjuttu-lehden kanssa sillä ei suomenkielistä nimeä lukuun ottamatta mitään tekemistä). Elokuva koostuu viidestä tarinasta, joista jokainen irrottelee letkeästi kliseillä ja genren perinteillä. Tekijöiden rakkaus aiheeseen näkyy, elokuvalla on omaperäinen visuaalinen ilmeensä, näyttelijäkaarti on täynnä hienoja hahmoja. Kingin tarinoista kaksi perustuu hänen omiin novelleihinsa (The Crate ja Weeds, joita kumpaakaan ei ole suomennettu), minkä lisäksi hän myös tekee elokuvan ikimuistoisimman roolityön.

Creepshow'n Suomi-dvd on sikäli erikoinen, että sen tekijöissä on kolme kauhukirjailijaa: Stephen Kingin lisäksi elokuvassa näyttelee hänen poikansa, myöhempi kirjailijanimi Joe Hill. Lisäksi elokuvan on suomentanut Marko Hautala, kotimaisen nykykauhun suurin nimi.

Creepshow 2 (1987) ei ole niin toimiva kokonaisuus, mutta kyllä etenkin Lautta-episodi teki aikanaan vaikutuksen vitosluokkalaiseen minuun. Tarinat ovat edelleen Kingin (vain Lautta perustuu novelliin), mutta käsikirjoituksesta vastaa tällä kertaa Romero ja ohjauksesta Michael Gornick. Elokuvassa on vain kolme kertomusta, ja kaikki niistä on kirjoitettu sen verran löysästi, ettei yksikään nouse ykkösosan tasolle.

Elokuville ilmestyi vielä tällä vuosituhannella kolmososa ja kaksikin yritystä sarjaksi, mutta niitä en ole nähnyt, joten niitä en ole nähnyt. Ensimmäisestä elokuvasta on olemassa myös Bernie Wrightsonin piirtämä sarjakuva-albumi, joka saatiin myös suomeksi.

Jamie Blanks: Urban Legend – kauhutarinoita. Wes Crave: Scream 4

Tunnustus: Vaikka olin ysäriteini ja orastava kauhuharrastaja, en ole ennen tätä päivää nähnyt Urban Legendiä (1998). Silloin sen maine Screamin maineella ratsastavana perus-slasherina ei vakuuttanut. sitä paitsi kaikki massatyypit olivat nähneet sen, minä keskityin 80-luvun klassikoihin. Mutta entäs nyt? Joo, tyyppiteoshan tämä on: genreen suhtaudutaan itsetietoisesti, teinejä lahdataan kiitettävä määrä, jumpscareja on liian kanssa. Siltikin Urban Legend on yllättävän viihdyttävä. Kaikessa kliseisyydessään se on melkeinpä nautittava. Plussaa koirasta mikroaaltouunissa.

Screamista puheen ollen: Vaikka sarjan kolme ensimmäistä osaa on nähty (pari ekaa ihan tuoreeltaan parhaassa katseluiässä), viimeinen osa oli vielä kokematta. Nelososa (2011) ilmestyi 11 vuotta kolmosen jälkeen ja jäi ohjaaja Wes Cravenin viimeiseksi ohjaustyöksi. Ensimmäinen Scream oli tyylikäs elokuva, yhtä aikaa lajityypin parodia ja sen mainio edustaja. Kakkososa oli sekin varsin viihdyttävä ja onnistui yllättämään, kun taas kolmonen epäonnistui tavoittamaan edellisten älyllistä (tai edes ironista) asennetta – se oli vain yksi slasher-elokuva muiden joukossa. Nelonen ilmestyi aivan eri aikakaudella, oli kyse sitten kauhuelokuvista tai kommunikaation keinoista. Fan service lienee oikea termi. Paljon on sisäpiirihassuttelua (jos sisäpiiri voi olla maailmanlaajuinen elokuvayleisö). Kuva näyttää vastenmielisen digitaaliselta (vrt. filmille kuvattu), mutta hauskahan sitäkin on katsoa.

Fon Coscarelli: Phantasm – yön kauhut

Kääpiözombeja!

Mitäs tämä nyt sitten on?! Fon Coscarellin Phantasm – yön kauhut (1979) saattaa olla halvalla tehtyä kauhua, mutta sen elokuvalliset visiot ovat siitä huolimatta vaikuttavia. Pieni budjetti on käännetty vahvuudeksi ja halvat visuaaliset keinot ovat kekseliäitä, tarina ei ole ilmiselvä tai ennalta arvattavissa. Surrealistisen horrorin ja symbolistisen kehityskertomuksen symbioosi toimii hämmentävän hyvin. Kerrankin kulttimaine on saavutettu omaperäisyydellä.

Anres Veiel: Kuka, ellemme me?. Lynne Ramsay: Poikani Kevin

Mikä on nuorisossa vialla?

Andres Veielin Kuka, ellemme me? (Wer wenn nicht wir, 2011) on rakenteeltaan melko tyypillinen tosipohjainen draama: Esitetään elämän varrelta valikoituja kohtauksia, jotka tuntuvat johtavan kohti sitä vääjäämätöntä lopputulosta, jonka me katsojat tiedämme tulevan. Väliin leikataan dokumenttikuvaa, joka sitoo tarinan aikaansa ja ympäröivän maailman tapahtumiin. Elokuva kuvaa syitä, jotka johtivat RAF:n (eli Baader–Meinhofin) terroritekoihin Saksassa 1970-luvulta lähtien. Fokus ei kuitenkaan ole Andreas Baaderissa vaan hänen tulevassa kumppanissaan Gudrun Esslinissä ja tämän miehessä, kustantaja-kirjailija Bernward Vesperissä. Mikä erottaa tämän elokuvan monesta muusta niin sanotussa biopicistä, on näyttelijätyö. Varsinkin pääosaparin esittäjät, August Diehl ja Lena Lauzemis, tekevät vaikuttavaa työtä (Timo Koivusalo voisi ottaa mallia eikä valita rooleihin vain näköisintä pönöttäjää). Toki tarinakin on vakuuttava – millaisen matkan Saksa joutuikaan käymään natsihallinnon jälkeen. Eikä se matka taida vieläkään olla käyty, jos Euroopan nykytilannetta katsoo.

Hienoa on näyttelijäin työ myös toisessa vuoden 2011 elokuvassa, Lynne Ramsayn Poikani Kevinissä (We Need to Talk about Kevin). Taiteellisesti kunnianhimoisessa elokuvassa hahmotellaan muotokuvaa Tilda Swintonin esittämästä äidistä, joka ensin kärsii pikkulapsiarjen ahdistuksessa ja myöhemmin hermoraunioitumisesta, kun lapsi istuu vankilassa. Kokonaisuus on fragmentaarinen, viitteellinen, katsojan älyä kunnioittava eksistentialistisen mammakauhun korkea veisu. Swintonin lisäksi John C. Reilly on huikea niin kuin aina. Enkä maininnut vielä kouluampumisia...

Niin, mikä niissä nuorissa on vikana? Vanhemmat tietenkin. Oli kyse sitten natsi-isistä tai kivuliaista äideistä, on jokainen meistä isolta osin vanhempiensa kaiku, halusi tai ei.

Mick Garris: Riding the Bullet

Stephen Kingin novelli Riding the Bullet oli iso tapaus vuonna 2000. Se oli ensimmäinen suuren yleisön sähkökirjajulkaisu ja myi kuin uudet perunat juhannuksena. Kyllähän minäkin sen silloin ostin, kahdella ja puolella taalalla. Eikä hintaan edes kuulunut tulostusoikeutta. Kannattiko? Ei kai. Novelli lähtee liikkeelle hienosti ja tähtää korkealle – yhdistellen nostalgista kasvukipuilua kummitustarinaan – mutta sitten se lässähtää, eikä käteen jää oikein mitään. (King teki muuten saman ainakin jonkin verran paremmin romaanillaan Joyland vuonna 2013.)

Riding the Bulletin filmatisoinnille (2004) käy vähän samalla tavalla. Kukaan ei ole tainnut ohjata yhtä monta King-elokuvaa kuin Mick Garris, joka sai varsinkin 90-luvulla hoidella monta isohkoa minisarjasovitusta. Eikä siinä mitään, ihan pätevää käsityötä se on tämäkin elokuva. Se vaan näyttää niin toivottomasti televisiotuotannolta (elokuva kyllä sai rajoitetun teatterilevityksessä Yhdysvalloissa). Hyviä kuvallisia ja kerronnallisia ideoita on oikeastaan paljonkin, mutta esimerkiksi Garrisin rytmi on liian helppoa. Kuin katselisi Outer Limitsiä tai mitä näitä nyt on.

King palasi aika ajoin sähkökirjamarkkinoille pikku erikoisuuksilla. Samana vuonna Bulletin kanssa hän aloitti The Plant -romaanin julkaisemisen luku kerrallaan netissä mutta lopetti kokeilun, kun lukijat eivät olleet valmiita maksamaan latauksistaan. 2009 hän puolestaan julkaisi Ur-nimisen kertomuksen, jonka tarkoitus oli markkinoida Amazonin Kindleä.