Katsottua: joulukuu 2022

Marvel Cinematic Universe

En ole pitkään aikaan raportoinut tänne katsomistani elokuvista. Se johtuu siitä, että minulla on ollut projekti käynnissä. Pitkän aikaa naureskelin, että pitänee joskus katsella kaikki Marvel-elokuvat – lähinnä siksi että olen suurin piirtein viimeinen joka niitä katselisi. Sitten iski masennus ja uupumus, ja äkkiä ajatus lapsuusnostalgiaan uppoamisesta alkoi tuntua hyvältä. Ei sillä, että yksikään Marvel-elokuva olisi minulle nostalginen. Ensimmäisen X-Menin näin tuoreeltaan lukioiässä mutta siinäpä se. Sen sijaan sarjakuvat ovat oleellinen osa lapsuuttani.

Ensimmäinen yllätys oli, miten älyttömän paljon Marvel-filmatisointeja onkaan. Enkä ollut tajunnut, etteivät ne kaikki suinkaan liity toisiinsa välttämättä mitenkään. Jonkinlaista priorisointia piti siis tehdä. Luonteva ratkaisu oli aluksi keskittyä Marvel Cinematic Universeen. Suurin osa elokuvista oli nähtävissä Disney+:ssa, joten suuria hankintojakaan ei tarvinnut tehdä. Tietysti jossain vaiheessa äkkäsin, että aiemmat 2000-luvun Hämähäkkimiehetkin kytkeytyvät jatkumoon, joten ne piti listata settiin.

Niinpä sitten olen syksyn aikana katsonut yli kolmekymmentä elokuvaa ja päälle vielä kourallisen sarjoja. Laatu on vaihtelevaa mutta pääosin ainakin tekniikka pelaa, ja vaikka tarinat toistavat itseään ja psykologia on saippuaoopperatasoa, yllättävän kiehtova kudelma elokuvista syntyy. Yksikään elokuva itsessään ei ole erityisen kummoinen (joskin joukkossa on oikeasti melko hyviäkin), mutta yhdessä niistä muodostuu jotain enemmän. Ihan niin kuin sarjakuvistakin kolmekymmentä vuotta sitten. Olin yllättynyt miten paljon nautin alkupään elokuvien katselusta ja pian huomasin ajatusteni palanneen samanlaiseen hypomaaniseen upotustilaan kuin kymmenvuotiaana.

Nyt saa hetkeksi riittää. Ehkä. Hyllyssä odottaa melkein samanlainen setti MCU:n ulkopuolisia Marvel-juttuja. Niitä voi onneksi katsella vähemmän ahmien ja kokonaisvaltaisesti. Välillä on sitä paitsi hyvä vähän hengähtääkin.

Stephen Daldry: Lukija. Tunnit

Kaksi Stephen Daldryn ohjaamaa elokuvaa, jotka saivat Oscarin parhaasta naispääosasta:

Lukija (The Reader, 2008) on takuuvarma laatudraama. Se näyttää hyvältä, on vaivaton katsoa ja käsittelee painokasta asiaa. Se onkin turhan taattu, laskelmoidun laadukas. Bernhard Schlinkin romaaniin perustuvassa Lukijassa koululaisnuorukainen ja reilusti vanhempi nainen rakastuvat 1950-luvun Saksassa. Heidän suhteensa oleelliseksi osaksi muodostuu klassikkokirjallisuus, jota poika lukee ääneen alttiille yleisölleen. Ja sitten kerrotaan natseista. Mikä olisikaan laadukkaampaa kuin nostalgia, epookki, natsit ja kielletty rakkaus. Kovin painokkaaksi elokuva ei valitettavasti kuitenkin koskaan kasva, vaikka raflaavia kertomuksia keskitysleireiltä kuullaan ja moraalikysymyksiä pyöritellään. Onneksi naispääosassa on uskomattoman intensiivinen Kate Winslet, joka kohottaa elokuvaa useamman piirun verran silmissäni.

Daldryn läpimurtoteos Tunnit (The Hours, 2002) sen sijaan on aidosti painokas ja emotionaalinen elokuva. Kolmea naista ja kolmea aikakautta limittäin seuraavaa tarinaa nivoo yhteen Virginia Woolfin romaani Rouva Dalloway. Woolf itse on yksi päähenkilöistä, Nicole Kidmanin syystä palkitusti esittämänä. Michael Cunninghamin romaaniin perustuva elokuva käsittelee sellaisia teemoja kuin väsymistä, menetystä, luopumista mutta myös esimerkiksi homoseksuaalisuutta. Siinä on apeaa jylhyyttä mitä korostaa entisestään kalsea värimaailma ja Philip Glassin vellova musiikki. Kaikessa alakuloisuudessaan ja pirstaleisessa rakenteessaankin Tunnit virtaa koko ajan kauniisti kohti päätöstään, jossa on vääjäämättömyyden tunnetta.

James Wong: Final Destination – Viimeinen määränpää. David R. Ellis: Final Destination 2 – Viimeinen määränpää. James Wong: Final Destination 3 – Viimeinen määränpää

Final Destination on elokuvasarja, joka minun olisi periaatteessa pitänyt nähdä tuoreeltaan. Se ilmeistyi juuri sellaiseen aikaan, Screamin aloittaman kauhubuumin loppuliepeillä. Mutta ei, en ollut nähnyt ainuttakaan osaa tätä ennen.

James Wongin ohjaama ja muutenkin X-Files-tyyppien työstämä ykkösosa (2000) kertoo teinijoukosta, joka lähtee lennolle Pariisiin. Alusta asti tyrkytetään pahaenteistä numerosymboliikkaa ja lukiotason korkeakirjallisia ja elokuvallisia viittauksia sekä muistutetaan lentämisen riskeistä. Pieni joukko oppilaita poistetaan koneesta, kun eräs heistä ennustaa sen räjähtävän. Niin kuin käykin ja selvänäkijästä tulee yhteisön paariaa. Ainekset psykologiseen draamaan? Ei vaan yliluonnolliseen teinislasheriin! Koneesta jäänyt joukko huijasi kuolemaa, joka on nyt heidän perässään korjatakseen tilanteen. Juonihan on typerä mutta siinä on hauskaa leikkisyyttä ja kuolintavoissa kekseliäisyyttä.

David R. Ellisin ohjaamassa kakkososassa (2003) on uudet teinit ja uudet uhat mutta muuten lähinnä lisää sitä samaa kuin edeltäjässäänkin. Tarina on yhtä pöljä ja täynnä aukkoja, mutta väkeä kuolee mielikuvituksellisin tavoin (alun liikennekaaoskin on oikein nautittava) ja koko hommassa on pelin makua: arvaa mikä potentiaalisista uhista lopulta nasahtaa maaliinsa.

Wong palasi ohjaksiin kolmannessa osassa (2006). Sitä samaa, jep – mutta huvipuistossa! Valitettavasti vain alkujakson verran. Elokuva on kaikin puolin heikompi kuin edelliset mutta ei nolostuttavan paljon heikompi. Vaikka onhan se tyhmää, että näyt on vaihdettu valokuviin.

Jatko-osia olisi lisääkin, kuudes osa tuloillaan, mutta eiköhän tämä riitä toistaiseksi.

Paco Plaza: Romasanta. Jaume Balagueró: Nimetön

Espanjalais–italialais–brittiläinen yhteistyö mutta amerikkalaisen Brian Yuznan osatuottama, Espanjaan sijoittuva mutta englanninkielinen, ja Paco Plazan ohjaama Romasanta (2004) alkaa historiallisena sarjamurhaajaelokuvana. 1850-luvun Espanjassa pikkukylästä katoilee väkeä ja osaa löytyy hengiltä raadeltuina. Aluksi teoista syytetään seudulla liikkuvia susia, mutta pian katsojalle käy selväksi, että syyllinen on kummallisen kaksijakoisesti käyttäytyvä mies, jolla on selvästi väkivaltaisia taipumuksia ja viehtymys vaimonsa siskoon. Tarinaan kuuluu myös miestä jahtaava mielipuolen oloinen heppu ja esoteerista apua hyödyntävä rikostutkija. Kaikki hyvin: kiinnostava asetelma, komea ulkoasu ja vahva tunnelma (takakannen sanoin "taiteellisen goottista"). Valitettavasti jo elokuvan alaotsikko ja alun alleviivaavat susikuvat ohjaavat katsojan ajatusten suuntaa – ihmissusistahan tässä on kyse. Toki tarinassa on kierrettä moneen suuntaan, mutta paljastus on kuin jos ensimmäisen Star Warsin alkuteksteissä olisi kerrottu Darth Vaderin etsivän lapsiaan. Romasantan tarina perustuu tositapaukseen, Espanjan ensimmäiseen tunnettuun sarjamurhaajan, joka poti lykantropiaa ja teki uhriensa rasvasta saippuaa. Julian Sandsin pääosassa on herkkävireisyyttä.

Jaume Balaguerón Nimetön (Los sin nombre, 1999) perustuu Ramsey Campbellin romaaniin (suom. Nimetön painajainen). Siinä nainen, joka on luullut tyttärensä tulleen julmasti murhatuksi, saakin puhelinsoiton joltakulta, joka väittää olevansa tämä tytär. Hän saa avuksi asian selvittämiseen virkaheiton poliisin ja roskasenttarin. Alkaa näyttää siltä, että jäljet johtavat esoteeriseen kulttiin. Tyylillisesti elokuvassa eräänlaista rosoista eleganssia: sen tiukasti rajatuissa kylmäsävyisissä kuvissa, nykivässä kerronnassa ja vähäeleisessä äänimaailmassa. Nimetön hoippuu koko ajan sillä rajalla, aikooko se olla kauhuelokuva vai ei. Sellaiseksi siinä on kylliksi groteskiutta ja tunnelmaa, mutta se malttaa pidätellä täysiä tehoja aivan loppuun saakka.

Paul Verhoeven: Gestapon vihollinen numero 1. Zwartboek

Kaksi Paul Verhoevenin toiseen maailmansotaan sijoittuvaa elokuvaa, jotka selvästi on veistetty samasta puusta:

Verhoevenin varhainen Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977) oli aikanaan Alankomaiden kallein elokuva. Se seuraa opiskelijatoveruksia, jotka joutuvat maailmansodan vietäväksi kukin tahollaan; oli se sitten vastarintaliike, brittiarmeija tai natsien rivit. Rintamalla ei kuitenkaan olla, vaan lajityyppi on pikemminkin vakoilutrilleri Verhoevenille sota ei ole ylevä seikkailu tai tausta pasifistisille ajatuksille. Hänen näkökulmansa on tavallisen ihmisen, joka yrittää selvitä sillä mitä tarjolla on. Eeppisten mittasuhteiden sijasta (vaikka onhan elokuvassa polveilua vaikka kuinka) elokuva luottaa yksittäisiin vahvoihin kohtauksiin, moniulotteisiin hahmoihin ja hirtehiseen huumoriin, joka tuntuu yhtä aikaa vieraalta ja hyvin viehättävältä. Keskushenkilöä esittävä Rutger Hauer antaa muistutuksen, miten hyvä näyttelijä hän olikaan, vaikka Amerikassa päätyikin useimmiten roskaroistoksi. Gestapon vihollinen osoittaa myös, miten taitava ohjaaja Verhoeven oli ennen kuin Hollywood opetti hänelle alleviivatumman tyylin.

Verhoeven palasi Hollywoodista kotikulmille vuonna 2006 jälleen Alankomaiden kalleimmalla elokuvalla. Zwartboek on sekin sotaelokuva, jossa pääosin liikutaan rintamalinjojen välissä varsinaisten taistelujen sijaan. Tarina kertoo juutalaisnaisesta, joka pelastautuu natseilta, ryhtyy vastarintaliikkeen vakoojaksi mutta jonka asema ei suinkaan ole pysyvä. Epookkitrilleri on sujuvaa ja erittäin viihdyttävää. Hollywood on opettanut ohjaajalle, kuinka tarinaa kuljetetaan näennäisen vaivattomasti ja sopivissa kohdin oikeista tunnenaruista vedellen. Väkivalta on riittävän brutaalia, alastomuudessa ei kursailla ja juonenkäänteet ovat alituisia. Eivätkä hyvikset aina ole kovin hyviä tai pahikset niin pahoja, mikä tietysti ei ole mikään uusi huomio mutta paikallaan mainita. Zwartboekissa ei oikeastaan ole mitään erityistä (joskin hollantilaisittain ehkä onkin), mutta sen perusvarmuus ja ammattitaidon kova taso saavat sen tuntumaan paremmalta kuin se lieneekään.

Benny Chan Muk-Sing: Big Bullet. Tsui Hark: Zu Warriors

Benny Chan Muk-Singin Big Bullet (Chong feng dui nu huo jie tou, 1996) on variaatio yhdestä moderneista perustarinoista: Sopeutumaton huippupoliisi siirretään syrjään kutsumuksensa ääreltä mutta saa tilaisuuden todistaa kuntoisuutensa, kun vastaan asettuu muuten ylivoimainen rikollinen. Lau Ching-wanin esittämä poliisi siirretään vakavien rikosten osastolta autopoliisiksi, mutta hänen ryhmänsä sekaantuu sattumalta Mato Valtosen näköisen roiston ja hänen ysärikamujensa juoneen. Ryhmä on perinteinen kokoonpano, kuin Ryhmä Hausta: sääntöfriikki, nörtti, vanhus, nainen. Kaikkia klišeitä kuitenkin käsitellään inhimillisesti: hahmot eivät ehkä ole ihan kokonaisia ihmisiä mutta ainakin paljon enemmän kuin pelkkiä tyyppejä. Tulitaisteluissa on voimaa ja nopeutta, veri ja irtojäsenet lentelevät, kamera pyörii ja kolarit näytetään monesta kuvakulmasta – ollaan siis hongkongtoiminnan ydinasioiden parissa. Big Bullet ei ole mikään merkkiteos mutta tasaisen laadukas ja sellaisenaan nautittava.

Tsui Harkin Zu Warriors (Shǔ shān zhuàn, 2001) on sitten jotain ihan muuta. Taivaan ja maan välissä sijaitsee Zu-vuoristo, jonka puolijumalaiset klaanit suojelevat maailmaa pahuudelta, jota edustaa Mordo-niminen olevainen. Alussa ei paljon tarinaa selitellä, vaan välittömästi lähdetään digitaaliefektoituun taisteluun, jossa on turha yrittää saada järkeä mihinkään – tyyli ja visuaalisuus on kaikki kaikessa. Sama tykitys jatkuu läpi elokuvan: aivan kuin katselisi kaksikymmentä vuotta myöhemmän supersankarielokuvan pelkkää lopputaistelua ilman tylsiä kohtia. Paljon on mystisiä hahmoja ja tapahtumia, universumin voimia pyöritellään mennen tullen ja cgi hengittää yllättävän kauniisti. Mistään meikäläisittäin perinteisestä rytmistä ei ole tietoakaan, mutta alati virtaava kuvan ja tarinan vuo vie mukanaan silti.

Katsottua: syyskuu 2020

Michael Mann: The Insider

Michael Mannin The Insiderista (1999) piti tulla uusi Presidentin miehet. Monella tapaa se onkin sitä: elokuva kuvaa journalistista prosessia, jossa totuuden nimissä käydään valtavaa vihollista vastaa. Presidentin miehissä se oli Yhdysvaltain korkein johto, Insiderissä ison rahan tupakkateollisuus. Mannin elokuva lisää kuvioon uuden ulottuvuuden, liike-elämän sisäpiiriläisen ja hänen yksityiselämänsä.

Valitettavasti yleisö ei The Insideria löytänyt. Jostain syystä journalistista tupakkadraamaa oli vaikea markkinoida suurelle yleisölle (s. o. teineille). Jälkimaine kuitenkin korvannee paljon. The Insider nostetaan edelleen liian harvoin esille, mutta kun niin tehdään, sitä pidetään aina loisteliaana teoksena.

Mannin ohjaus on varmaa, Russell Crowe on roolissaan huikea, Al Pacino esittää itseään juuri niin sujuvasti kuin aina, Lisa Gerrardin musiikki on hienoa, Dante Spinottin kuvaus tyylikästä... Kunpa Hollywood uskaltaisi yhä tehdä tällaista elokuvaa.

James Glickenhaus: Teloittaja

James Glickenhausin The Exterminator eli Teloittaja (1980) on niitä elokuvia, jotka olivat tarunhohtoisen kovia jo ennen kuin niitä oli nähnytkään. Ensimmäiset havainnot siitä oli teini-iässä, hämärien ruotsalaisten videofirmojen postimyyntiluetteloissa; Suomen videolaki tietenkin oli kieltänyt elokuvan. Huomion herätti nimi, joka tietenkin assosioitui heti Cameronin Terminatoreihin, ja kansikuva, joka kieltämättä viittasi juuri sellaiseen kökköelokuvaan, joka viehätti silloin ja viehättää yhä. Sitten koitti nettiaika, ja vastaan alkoi tulla kehuvia kommentteja Exterminatorista. Ja kun videolaki lakkasi viimein vuosituhannen alussa, Future Films julkaisi tämänkin elokuvan monen muun aikaisemmin kielletyn hedelmän kanssa dvd:llä.

Eihän se hyvä elokuva ole, sen nyt osaa kuka tahansa sanoa jo etukäteen. Mutta on se hemmetin kova. Vietnamin veteraani lähtee omatoimikostoretkelle, ja veri lentää ja jauhelihaa syntyy (kirjaimellisesti). Näyttelijätyö on yllättävän laadukasta; ohjaus on peruskömpelöä mutta silti joukossa on joitain tehokkaita, melkein argentolaisia kohtauksia.

Henry King: Chicago palaa

Henry Kingin ohjaama ja Darryl Zanuckin tuottama Chicago palaa (In Old Chicago, 1938) dramatisoi nimikaupungin suuren tulipalon vuodelta 1871. Melodraamaa kylliksi, mukaan pari musiikkinumeroa ja loppuun eeppinen täystuho – tuloksena yksi tekoaikansa kalleimmista elokuvista. Ja kun historiallisista tosiasioista ei välitä liiaksi, saadaan aikaan ihan kelpo spektaakkeli. Varsinkin viimeinen kolmannes on näyttävää ja vaikuttavaa elokuvaa. Tosin kerrankin olen sitä mieltä, että lisäpuolituntinen olisi ollut ihan paikallaan, ja nimenomaan alkupuolelle jotta henkilöt olisivat saaneet kehittyä kunnolla.

Roy Ward Baker: Draama hotellissa. Henry Hathaway: Ryhmä 77

Roy Ward Bakerin Draama hotellissa (Don't Bother to Knock, 1952) olisi pian ilmestymisensä jälkeen varmasti unohtunut tai jäänyt korkeintaan film noir -harrastajien kuriositeetiksi – ellei toista pääosaa esittäisi Marilyn Monroe. Monroen ensimmäinen iso rooli oli sodassa miehensä menettäneen, traumatisoituneen nuoren naisen. Tämä päätyy sattumalta lapsenlikaksi, mikä on kaikkea muuta kuin hyvä yhdistelmä.. Elokuva on pienimuotoinen ja näppärä. Baker ohjaa varmasti ja tyylitietoisesti. Monroesta kuuluu sanoa, että bimborooleistaan huolimatta hän osasi näytellä. Tämänkään elokuvan jälkeen, en ole varma.

Henry Hathwayn Ryhmä 77 (13 Rue Madeleine, 1946) alkaa melkein dokumentaarisena kuvauksena tiedustelupalvelusta, joka ei ole OSS vaikka oikeasti onkin, ja sen koulutuksesta. James Cagney esittää kokelaiden kouluttajaa, joka yrittää löytää joukosta natsivakoojan. Tästä siirrytään Eurooppaan, ja kohta kertojaäänestäkin päästään eroon. Valittu tyyli on vähäeleinen ja toteava mutta samalla myös liian jäykkä ja muodollinen, ainakin pitkän aikaa. Loppua kohden potkua alkaa löytyä. Toisaalta vaihtuva näkökulma on tehokas kerrontakeino. Propagandaahan tällainen elokuva on, ja sellaisena se on oikein pätevä.

Sam Firstenberg: American Ninja 2. Cedric Sundstrom: American Ninja 3

Ollessani alle kouluikäinen ja sittemmin alaluokkalainen samassa rivitalokompleksissa asui paria vuotta vanhempi tyyppi, jolla oli tapana kiusata minua. Rintakehässäni on vieläkin arpi, joka syntyi keinunketjujen välissä. Ja silti: yhtenä päivänä, minun jo muutettua tien toiselle puolelle vastavalmistuneeseen omakotitaloon, tämä tyyppi tuli kysymään minua katsomaan elokuvaa kanssaan. Minähän lähdin. Se oli ainut kerta, kun kävin hänen luonaan. Elokuva oli jokin American Ninjan jatko-osista, jonka hän oli vuokrannut ehkä R-kioskilta tai luultavammin Kaarikipsalta. Siinä me katsoimme elokuvaa, kaikessa rauhassa. Muistan tykänneeni leffasta. Myöhemmin kiusaaminen jatkui ennallaan. Kuulemma toivoin, että kyseinen tyyppi kuolisi. 18-vuotiaana leukemia hänet veikin.

American Ninjat kuitenkin pysyvät. Olen melko varma, että jompikumpi näistä on sama elokuva, joka tuolloin 1980–90-lukujen taitteessa katseltiin sateisena kesäpäivänä vilppulalaisessa rivariasunnossa. Elokuvina nämä ovat tietysti silkkaa kuraa, jopa mättöelokuvina. Jenkkien turpasaunaleffat ovat kovin kuivia verrattuna saman ajan hongkongilaisiin, ja Michael Dudikoff on kovin ilmeetön nuija. Mutta ne ovat oudon erityinen osa lapsuuteni sielunmaisemaa. American Ninja symboloi kaikkea, mikä oli elokuvassa oleellista kolmekymmentä vuotta sitten.

Sam Mendes: Revolutionary Road. American Beauty. Kohti uutta

Mendes-katselmuksen aloittanut Revolutionary Road (2008) on keskiluokkaisuuden ruumiinavaus. Mitä tehdä, kun huomaa elämänsä olevan "toivotonta ja tyhjää". Irrottautuako siitä ja pelätä pahinta vai sulkeako silmät ja toivoa parasta. Elokuva on monella tapaa täydellinen: näyttelijät ovat huippuvedossa, käsikirjoituksessa ei ole yhtään löysää, ohjaaja tietää mitä haluaa. Täydellisyydessä onkin elokuvan ainoa ongelma: täysin hiottu kokonaisuus uhkaa jäädä niin pyöreäksi, että ote siitä lipsuu koko ajan – elokuva voi olla älyllisesti vaikuttava mutta se ei ihan mene tarpeeksi syvälle ihon alle. Vähän sama vaivasi vuosikymmentä varhaisempaa American Beautyakin minun mielestäni, mutta katsotaanpa vielä tänään, onko mikään muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa.

Jos Revolutionary Road tutki keskiluokan kipukohtia vakavan draaman keinoin, ohjaajan esikoisohjaus American Beauty (1999) tekee samaa satiirisesti virnistäen. Näin elokuvan lukioikäisenä juuri sen ilmestyttyä, enkä pitänyt. Suurin syy on varmaankin se, että kaikki muut tuntuivat ylistävän sitä. Eihän vakavasti itsensä ottava filmihullu voisi nauttia samasta kuin lampaiden massa. Luultavasti myös American Beautyn itsetietoinen ironisuus ei oikein lähtenyt ihmiselle, joka yritti niin kovasti itsekin olla itsetietoisen ironinen. Nyt, vastentahtoisen keskiluokkaisena ja vastaansanomattoman keski-ikäistyvänä, se aukeaa ihan uudella tavalla. Hukassa ollaan: teinit miettivät keitä ovat, vanhemmat miettivät mihin unohtivat tai piilottivat itsensä; perheenisä hullaantuu tyttärensä ystävään, joka on vain mielissään huomiosta; naapurinpoika kohtaa todellisuuden vain videokameran kautta ja hänen latentti homoseksuaali isänsä on kävelevä Toksinen Maskuliinisuus... Mielestäni American Beauty on edelleen liian alleviivaava. Silti se on varsin tarkkanäköinen kommentti ja aikanaan oli taatusti monelle silmiä avaava kokemus. Itse asiassa moni sen visio on edelleen relevantti; enkä tarkoita vain Kevin Spaceytä.

Kohti uutta (Away We Go, 2009) onkin sitten jotain ihan muuta. Hankala kuvitella, että ennen paria James Bondia Mendes teki näppärään sanaluun perustuvan hipsterkomedian. Elokuvan lasta odottava pariskunta vaikuttaa ensi alkuun boheemilta ja uushippiläiseltä, mutta se on pintakiiltoa; keskiluokasta tässä on kyse. Näillä on varaa larpata Vapaita sieluja; pääosapariskunnan köyhyys vaikuttaa ponnistelulta, ihan kuin aktiivisesti vastustamatta rahaa alkaisi valua joka raosta. Amerikkaa kierrätään ja ja vuoropuhelu naksuttaa eteenpäin kellontarkasti. Tekijöillä on taatusti ollut hauskaa, katsojallakin aina välillä. Näyttelijät ovat tässäkin kovaa tasoa, sen Mendes ilmiselvästi osaa teatterimiehenä. Suomalaiselle tällainen lapsensaantiproblematisointi on vähän teennäistä.

James Wong: The One

90-luvulla hongkongilaiset elokuvantekijät alkoivat yrittää siipiään Hollywoodissa. Yleensä sellaiset yritykset jäävät puolitiehen. Jet Li oli esiintynyt parissa isohkossa jenkkileffassa vuosituhannen vaihteessa. Samoin James Wong oli ohjannut kaksi elokuvaa ja joitain televisiojuttuja. Mahdollisuuksia johonkin hienoon ja omaperäiseen olisi ollut, mutta Hollywoodilla on tapana pitää vieraat ruodussa ja pelata varman päälle. Siksipä miesten yhteistyö The One (2001) jäi peruskököksi amerikkalaishutuksi. Elokuvan tarina multiversumissa omia toisintojaan metsästävästä tappajasta mahdollistaisi paljonkin, etenkin kun tietää Jet Lin taidot kungfussa. Valitettavasti näistä taidoista ei ole mitään apua, kun valkokangasaika käytetään kehnoihin scifilavasteisiin, halpahintaisiin cgi-tehosteisiin, Matrix-hidastuksiin ja pönöttäviin jenkkihöpöttäjiin.