Luettua: maaliskuu 2024

Juri Nummelin: Vaikea laji. Kirjoittajan muistelmia. Turku 2024: Kustantamo Helmivyö. 348 s.

Muuttokiireisen talviloman aikana on ollut suorastaan nautinnollista lukea Juri Nummelinin tuoretta Vaikea laji -kirjaa . Se on monipuolinen kokoelma monipuolisen kirjoittajan muistoja ja vaiheita. Perinteinen muistelmateos se ei ole vaan palapelimäinen sarja kaikenlaista uran varrelta. Muuta ei oikein voisi kuvitellakaan Nummelinin kohdalla, sillä hän on ehtinyt olla paitsi kirjoittaja ja kirjailija myös toimittaja (sanan monissa merkityksissä), kustantaja ja ylipäänsä merkittävä tekijäpersoona kirjallisuuden vähemmän tunnettujen reuna-alueiden kartoittajana ja arvonnostajana.

Kirjan viitisenkymmentä esseetä ovat isolta osin ilmestyneet aiemmin Nummelinin blogissa tai hänen teostensa esipuheena tms., mutta lähes aina tekstejä on päivitetty ja muokattua uudelleenjulkaisua varten. Joskus muutokset ovat merkittäviäkin päivityksiä ja joskus valitettavasti jäävät hieman puolitiehen, kun kieli paljastaa tekstin olevan vanhempaa perua, vaikka se yrittääkin esiintyä ajankohtaisena. Sellaiset kohdat ovat kuitenkin vähäiset ja niihin puuttuminen lähinnä nillitystä.

Vaikea laji on henkilökohtaisesta vinkkelistään huolimatta yhdenlainen kuva myös 2000-luvun muuttuneesta julkaisu- ja kirjallisuusmaailmasta. Muutosta korostaa etenkin jälkisanat, joissa muistutetaan lajin lisäksi vaikeaa olevan myös aika. Pienen yleisön ja vähäisen somenäkyvyyden kirjallisuutta julkaistaan aina vain nihkeämmin, äänikirjoja senkin edestä. Tekijä ei enää (vieläkään?) oikeasti tienaa työllään, ja apurahoja ei saa edes entiseen malliin. Muutos 2000-luvun alun tv-haastatteluista, kun Nummelin julkaisi amerikkalaista kioskidekkaria käsittelevän teoksensa, ja omista fanzineistä nykytilaan, jossa kirjailija yhä useammin saa julkaista itse taiten tekemänsä kirjan, koska se ei kuitenkaan myy tai näy somessa, on surullinen. Onneksi Nummelin kuitenkin jaksaa, viitsii ja kykenee.

(Mikael X. Messin kirjat pitäisi saada äänikirjoina.)

Juri Nummelin (toim.): Kaikki valehtelevat ja muita rikosnovelleja. [Helsinki] 2014: ntamo. 230 s.

Juri Nummelinin toimittamaan antologiaan Kaikki valehtelevat ja muita rikosnovelleja on koottu amerikkalaista ja brittiläistä noiria. Suomennokset ovat aiemmin ilmestyneet Nummelinin toimittamissa Isku- ja Ässä-lehdissä, mutta vaikka olenkin suurin piirtein niiden joka numeron lukenut, tuntui kirjaa lukiessa silti kuin olisin ensimmäistä kertaa asialla.

Kaikki valehtelevat pitää sisällään niin perinteistä kovaksi keitettyä dekkaria, sen humoristisia variantteja kuin laajemmin ymmärrettävää noir-proosaa, joka ei suinkaan rajaudu pelkäksi "dekkariksi". Mukana on joukko semi-isoja kirjoittajanimiä mutta paljon myös silkkaa undergroundia – iso osa novelleista onkin ilmestynyt alun perin blogeissa tai nettilehdissä, noissa 2000-luvun zinevastineissa.

Noin puolet novelleista on tiukkaa flash fictionia, jonka pituus on alle tuhat sanaa tekstiltä. Eivät pidemmätkään tekstit paljon pidempiä yleensä ole. Nopeus ja äkillisyys saa lukemisen tuntumaan vetävältä. Vaikka lyhyiden ja pidempien vuorottelu tuntuu aluksi turhan kaavamaiselta rakenteelta, ei se loppujen lopuksi ole lainkaan hullumpi ratkaisu. Kokonaisuutena Kaikki valehtelevat on yllättävän painokas valikoima, ei pelkkä kasa rikosrykäyksiä.

Itselleni tarinoista ehdottomasti parhaiten toimii edelleen Kevin Wignallin Kuolema, jossa valtion ammattitappaja joutuu miettimään pontimiaan uusiksi. Se on hieno kappale kirjallisuutta ylipäänsä, ei "vain" genreteksti.

Kaikki valehtelevat on miellyttävä kirja lukea myös esineenä. Ilmava taitto – reilusti tyhjää tilaa tekstien välissä – ja lopun kirjailijaesittelyt rytmittävät lukemista mukavasti.

Tim Burton: The Melancholy Death of Oyster Boy & Other Stories. London 2004: Faber & Faber. 128 s. – Ilmestynyt alun perin 1997.

Tim Burtonin The Melancholy Death of Oyster Boy & Other Stories jatkaa tavallaan Roald Dahlin ja Lewis Carrollin kaltaisten kirjailijoiden aloittamaa polkua. Burtoninkin tarinankerronta – lyhyiden yleensä kekseliäisiin riimeihin perustuvien runojen muodossa – on oikukasta ja epäsoveliasta. Tämähän on tuttua hänen elokuvistaan. Oikeastaan kaikessa "epätavallisuudessaan" Burtonin tekstit ovat melko yllätyksettömiä.

Joo, on tikku-ukon ja tulitikkutytön leimahtava romanssi, on muumiopoika joka hakataan piñatana meksikolaisilla syntymäpäivillä, on sängyksi muuttuva tyttö ja niin edelleen. Ne ovat sinänsä hauskoja oivalluksia, mutta Burton ei oikein tee niillä mitään. Pahimmillaan runo on pelkkä kupletti, joka toimii kuvatekstinä Burtonin piirrokselle. Piirrosten rooli onkin lähes tasaväkinen sanojen kanssa – usein kuvat itsessään eivät kuitenkaan ole erityisiä tai tarpeellisiakaan. Burtonin teos on siis kaiken kaikkiaan erikoisen mitätön.

Parhaiten onnistuu nimiruno, jossa pariskunta saa yllätyksekseen osteripäisen pojan. Kalanhajuinen jälkeläinen ei oikein saa vanhempien kiintymystä, ja lopulta isä syö poikansa saadakseen takaisin seksuaalisen kyvykkyytensä. On esitetty, ettei teksti olisikaan Burtonin käsialaa vaan kauhukirjailija Michael McDowellin!

Lähes kaikki runot käsittelevät eriskummallisia lapsia, tavalla tai toisella. Sama teema läpäisee Burtonin elokuviakin Saksikäsi-Edwardista, Pingviiniin ja Jalin tovereihin ja miksei Wednesdayynkin.

Michael Knox Beran: Murder by Candlelight. The Gruesome Crimes Behind Our Romance with the Macabre. 2016: Tantor Audio. 7 t 39 min. Luk. Jonathan Yen. – Ilmestynyt alun perin 2015.

Michael Knox Beranin kirjoittaman Murder by Candlelightin alkuasetelma on kutkuttava: miten sijaishallitsijakauden Englantia järkyttäneet murhat vaikuttivat ajan kirjailijoihin. Beran käsittelee 1800-luvun alun kulttuuria selvästi sitä edeltävästä romantiikan kauesta ja seuranneesta viktoriaanisesta ajasta eroavana. Ajatus on kiehtova - murhat aikakauden kuvajaisena. Romantiikka tunnetusti velloi kauheuksissa ja säädyttömyyksissä ja sai niistä(kin) voimansa. Viktorian valtakaudella sen sijaan tapahtui suuri muutos viimeistään Viiltäjä-Jackin järjettömien väkivaltaisuuksien myötä.

Beran keskittyy etenkin kolmeen aikalaisia kuohuttaneeseen tapaukseen, joskin siinä sivussa katselee paljon laajemminkin ilmiöitä. 1823 Jack Thurtell tappoi William Wearen, jolla oli auki pelivelkoja suuren summan. Ruumis löytyi lammesta, ja tapahtumasta kirjoitettiin paljon niin kertomuksia, näytelmiä kuin laulujakin. Beran nostaa esiin etenkin tapauksen Walter Scottiin tekemän vaikutuksen. 1836 James Greenacre teloitettiin keski-ikäisen morsiamensa, Hannah Brownin paloittelusurmasta. Lordi William Russellin puolestaan tappoi 1840 hänen miespalvelijansa, joka oli tympääntynyt isännän pikkumaisuuksiin.

Scottin lisäksi Beran nostaa valokeilaan sellaisia kirjoittajia kuin lordi Byron, Schopenhauer, Thomas Carlyle ja etenkin Thomas DeQuincey, johon Beranilla tuntuu olevan suurin innostus. Paikoin tuntuu, että hän on turhankin innoissaan DeQuinceyn (satiirisesta) ajatuksesta, että murha on taiteenlaji.

Murder by Candlelight on kiehtova mutta ei täysin onnistunut kokonaisuus. Murhakertomusten (jotka taitavat pohjaavan paljolti aikalaislehdistön selontekoihin?) ja kaunokirjallisen esseismin vaihtelu ei aina ole kovin saumatonta, ja usein yhteys jää pakotetuksi. Parhaiten synteesi toteutuu prologissa ja epilogissa, joissa Beranin ajatukset tuntuvan kirkastuvan. Liian usein hän sortuu perustelemaan sensationalistisessa true crimessä rypemistä esteettisellä taidevaistolla (ja poeettisella kukkaiskielellä).

Jari Nenonen: Hakkaraisen pojat ...ja muita suomalaisia. Hamina 2012: Rehti-Jalmari. 164 s.

Oletan tapahtuneen jotenkin näin: Jari Nenosella on ollut hallussaan kokoelma tummaihoisia esittävää hassunhauskaa koristefiguurikitschiä. Mitäpä jos nuo hahmot olisivatkin perisuomalaisia hahmoja, semmoisia joille on kiva naureskella – luusereita, paskanjauhajia, arvostelukyvyttömiä, mielenvikaisia... – ja mitäpä jos niistä kirjoittaisi sitten ihan kirjan?

Syntyi Hakkaraisen pojat ...ja muita suomalaisia. Se kertoo neljäkymmentä suomalaista ihmiskohtaloa, joista jokainen sisältää tasaisen tarkasti kolme tekstisivua sekä kuvan yhdestä noista mainituista veistoksista. Nenonen ottaa käsittelyynsä nimenomaan niitä ihmisryhmiä, joille on ollut tapana naureskella, kun valkoiset miehet kohtaavat torikahvilan lihapiirakan äärellä. Poliittinen korrektius on kaukana; usein sen rääpiminen on ihan suoran itsetarkoituksellista (takakansikin sanoo: "Homohuumori on halpaa ja helppoa, mutta ovathan ne lystikkäitä.") Nenonen olisi helppo sivuuttaa pelkkänä rääväsuuna, joka huutaa myrkyllistä tunkkaisuuttaan joka suuntaan.

Silloin kuitenkin jäisi huomaamatta, miten hyvä kirjoittaja Nenonen on. Jos Hakkaraisen poikien tarinoistakin olisi ollut malttia jättää väliin jatkuvat panoroiskeet, naisten pelkistäminen tisseiksi ja perseiksi tai usein hyvin ummehtuneelta tuntuva pilkka "vääränlaisia" kohtaan, olisi moni teksti aidosti koskettavakin. Nenosella on silmää ihmisten pyrintöjen ja toimien huvittavuudelle, ja vaikka hänen tyylinsä on erittäin rujo ja raaka, hän tuntuu myös ymmärtävän hahmojaan. Veikko Huovinen ei ole kaukana monestakaan jutusta. Samankaltaisuutta on myös kielenkäytössä, jonka Nenonen hallitsee todella vaikuttavasti. Harmi että niin moni esitetty ajatus haisee miesten pukuhuoneen hielle.

Nenonen on Kaakonkulman Päätalo – kumpikin sai lukemaan ne, jotka eivät tavallisesti kirjoja lue. Nenosta lukevat sataman ahtaajat ja veistosahan äijät, ja vaikka porttina olisikin ennakkoluuloisuus ja röhönauru heikommille, löytävät he huomaamattaan sen takaa myös taitavaa kirjallisuutta. Onko sekään sitten lopulta mikään kestävä puolustus, en tiedä.

Bob Beagrie & Andy Willoughby: Sampo. Syvemmälle pohjoiseen (Sampo – Heading Further North, 2015. Turku 2015: Savukeidas. 95 s. Suom. Kalle Niinikangas.

Bob Beagrie ja Andy Willoughby ovat englantilaisia runoilijoita. Heidän yhteinen kokoelmansa Sampo. Syvemmälle pohjoiseen on kiehtova ristivalotus Euroopan pohjoisosista, jossa kalevalainen Suomi ja moderni Liverpool hengittävät limittäin yhtä tahtia. Eivätkä ainekset suinkaan lopu suomalaisuuteen ja työväen-Englantiin, sillä sopassa pulpahtelevat myös viikinkimytologia, amerikkalainen beatkirjallisuus, nykyaikainen kertakäyttökulutusmaailma ja moni muu viitekehys. Esipuheessaan Ville Hytönen viittaa virolaislähtöiseen etnofuturismiin, jonka hän näkee Beagrien ja Willoughbyn taustavoimana.

Sampo seuraa Kalevalan tarua ja lukee sitä kirjoitusaikansa (ei välttämättä modernin) kansankulttuurin ja -hengen läpi. Wannabe-tietäjät uhoavat ja kaupittelevat kamaansa nykyäänkin, ihmissuhdeodotusten painolasti saa edelleen hyppäämään koskeen, loitsua verenvuodon tyrehdyttämiseksi tarvittaisiin tänään aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Lavarunotausta näkyy ja kuuluu tekijöiden kuvaryöpyssä, yllättävissä sanayhdistelmissä ja puskevassa rytmissä, johon Hytönen osaltaan viittaa puhuessaan "bensiininkatkuisesta shamaanista" ja "punk-runoilijan kalevalabeatista".

Kalevalasta käydään läpi vain osa. Beagrie ja Willoughby keskittyvät alkupuoleen Väinämöisen synnystä sammon takomiseen. Erityisen paljon huomiota saa kilpalaulanta Joukahaisen kanssa ja sitä seuraava Aino-jakso. Viimeinen runo, sammon taonta, on jylhää kuvavirtaa joka voimallisena roiskuu äyräiden yli.

Sampo on pitkästä aikaa aidosti tuore mutta samalla oleellista tavoittava tulkinta Kalevalasta. Usein sellaiseen tarvitaan joku ulkopuolelta katseleva, sellainen joka ei välitä vakiintuneista kulttuurisista tulkinnoista vaan yksinkertaisesti vain kunnioittaa pohjatekstiä.

Veikko Huovinen: Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita. Helsinki 1975: Otava. 136 s.

En liene ainoa, joka Veikko Huovista lukiessaan kokee olevansa oikeastaan aikamoinen metsien mies itsekin. Niin elävä ja innostunut on hänen tapansa kuvata suomalaista luontoa ja etenkin ihmisen osaa sen keskellä. Hänen eräkuvaustensa äärellä minäkin, joka en ole syönyt lihaa kymmeneen vuoteen enkä kosknut mihinkään Super Soakeria kummempaan aseeseen, olen melkein valmis lähtemään metsoja kiikaroimaan.

Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita kokoaa yhteen Huovisen monenlaisia metsästysaiheisia lyhyttekstejä. Osa on ehtaa fiktiota, kuten Huovisen ensimmäinen julkaista kertomus Joulukuusi ja teeret vuodelta 1947 tai Havukka-ahon ajattelijasta yli jäänyt katkelma Konsta Pylkkösestä. Lisäksi on rehellisiä muistelmia autiotuvista, ensimmäisistä metsästyskoirasta ja aseesta, kala- ja linnustusretkistä... Kolmannen ryhmän muodostavat pakinaimaiset tekstit, joissa Huoviseen liitetty satiirisuus tulee selvimmin ilmi. Niissä irvailun kohde on tavallisesti kaupunkilainen metsästäjä, jolle koko homma on lähinnä aseiden ostelua ja poseerausta.

Pylkkäs-konsta mehtäämässä sisältää siis tekstejä koko Huovisen siihenastiselta uralta, lähes kolmenkymmenen vuoden ajalta. Hämmästyttävän yhtenäisenä hänen tyylinsä on sinä aikana pysynytkin. Siihen toki varmasti vaikuttaa aihe: erätekstien parissa Huoviselle tyypillinen iva saattaa kadota kokonaan, ja sen korvaa luontoa nöyränä arvostava ja sitä herkästi kuvaava kaunomieli. Tätä puolta tukee kirjan kuvitus, Hannu Tainan tyylikkäät piirrokset. Kuitenkin on sanottava, että onneksi omasta kappaleestani puuttuu kokonaan kansipaperi, sillä kuusesta hyppäävän Konstan sijasta sen alta paljastuva vähäeleinen kansi on niin paljon tyylikkäämpi.

Kokoelmasta ilmestyi muutamaa vuotta päivitetty laitos, joka sisältää myös joukon uusia aiheeseen liittyviä tarinoita.

Anne Leinonen & Tapio Ranta-aho (toim.): Kun kansilaudoille liukui lohikäärme. Merkillisiä tarinoita meriltä. Otava 2012: Usva & Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat. 2 cd:tä.

Verkkozine Usva ja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat julkaisivat vuonna 2013 äänikirjana novelliantologian Kun kansilaudoille liukui lohikäärme. Kahdella CD:llä on yhteensä 13 novellia, joita yhdistää meriaihe ja spefistinen lähestymistapa. Anne Leinosen ja Tapio Ranta-ahon toimittamaan valikoimaan mahtuu monenlaista: on scifiä, kauhua ja fantasiaa, on kalevalaisuutta ja historiaa, on tunnelmointia ja silkkaa revittelyä.

Novelleista eniten mieleeni ovat – yllätyksettömästi – vanhojen herrojen Shimo Suntilan, Boris Hurtan ja Tuomas Salorannan tarinat. Suntilan ekoscifi saa valtavan kokoluokan ideansa mahtumaan lyhyeen tilaan ja hyvin viitteelliseen kerrontaan. Fragmentaarisuus saa sen tuntumaan lähes luonnosmaiselta, mutta se on hämäävä vaikutelma. Hurtan ja Salorannan merirosvojutut alkavat versomaan samasta puusta, mutta eriytyvät aivan omiin suuntiinsa. Hurtta kirjoittaa antikvaarista seikkailukertomusta Napoleonin haudanryöstäjistä tyylikkäällä kierteellä. Saloranta sen sijaan päästää irstailun ja keskenkasvuisen huumorinsa irralleen kertomuksessa Sodoma-nimisestä aluksesta ja sen kohtalosta jättimäisen kivifalloksen kanssa. Salorannan juttu ei oikeastaan sovi muuhun kokonaisuuteen juurikaan, mutta samalla se saattaa olla koko valikoiman paras teksti. Asiaa auttaa Hurtan luenta, jossa myhäilevä limaisuus yhdistyy herkullisesti vinoon hymyyn.

Hurtta lukee myös oman tarinansa, mutta muuten kokoelman kirjailijat itse eivät ole äänessä. Toki lukijat itsekin ovat ansioituneita kirjoittajia ja skeneaktiiveja ja suoriutuvat oikein kelvollisesti ääneenluvusta. Vaikka amatöörituotannosta onkin kyse, ei se kuulu äänenlaadussa kuin hieman vaihtelevana volyymina ja nielaistuina jälkitavuina.

Kokoelman novelleista vain pari on ilmestynyt kirjamuodossa, Hurtan teksti myös vihkosen. Kun kansilaudoille liukui lohikäärme onkin siksi oleellinen kohde esimerkiksi Magdalena Hain keräilijöille. Kokoelmasta ilmeisesti piti ilmestyä sähkökirjalaitos, mutta tietääkseni sitä ei koskaan julkaistu.

Katsottua: joulukuu 2023

Joel & Ethan Coen: A Serious Man. Tim Burton: Big Eyes

Coenin veljesten A Serious Man (2009) on periaatteessa tarina miehestä, jonka elämä ratkeilee joka puolelta. Naturalistisen tragedian sijasta tyylilaji on tekijöilleen tyypillisempään tapaan absurdi musta komedia. Elokuva ei kuitenkaan tarjoa niin groteskeja hahmoja ja käänteitä kuin Coeneilla yleensä vaan huomattavasti hillitympiä karikatyyrejä. Kaikki on selvästi henkilö- ja omakohtaisempaa kuin yleensä. Vuoteen 1967 sijoittuvassa tarinassa juutalainen fysiikanopettaja joutuu yhä uusiin tilanteisiin, joissa hänen elämänsä, perhesuhteensa, uransa, terveytensä kyseenalaistuu ja paine hänen ympärillään kasvaa. Ajankuva tuo elokuvaan kehykset, jotka täyttyvät leimallisesti sellaisesta juutalaisesta sisällöstä, joka ei varmasti aukea kaikilta osin minulle. A Serious Man on silti nautittava elokuva, moderni Jobin tarina, jossa jumala kätkeytyy toistuviin koettelemuksiin. Yksi avain lienee elokuvassa toistuva Jefferson Airplane -laina: "The the truth is found to be lies / and all the joy within you dies".

Hieman samankaltaista kypsyyttä osoitti Tim Burtonin Big Eyes (2014). Eksentristen ja fantastisten yksilöiden kuvaaja jatkoi linjallaan kertoessaan tositapahtumien pohjalta kuvataiteilija Margaret Keanen tarinan mutta paljon aiempaa realistisemmin. Kyllähän tyylitelty kuva- ja värimaailma ovat edelleen läsnä, mutta riuhtova outoilu on saanut väistyä perinteisemmän tarinan tieltä, ainakin hetkeksi. Keane oli 1950- ja 60-luvuilla hurjan menestynyt kitsch-taiteilija – mutta kukaan ei tiennyt sitä, sillä hänen huijarimiehensä otti kaiken kunnian. Naista ei noihin aikoihin otettu vakavasti, ei myöskään Walter Keanen omaa tuotantoa (joka muuten oli sekin jonkun muun tekemää). Eksentristyyden mukana Burton on luopunut myös jossain määrin omasta erityislaadustaan – Big Eyes on hyvä ja hallittu elokuva mutta samalla myös aavistuksen tavanomainen. Jos todellisuuspohjasta ei tietäisi, voisi elokuva tuntua vaikuttavammalta. Nyt sitä vaivaa jossain määrin sama ulkokohtaisuus kuin monta muutakin Burtonin myöhempää elokuvaa. Friikahduksen häivä näkyy yhä Walterin hahmossa, jonka patologista valehtelua Christoph Waltz tulkitsee nautiskellen.

Kim Farrant: Strangerland. Geoffrey Wright: MacBeth

Kim Farrantin ohjaama Strangerland (2015) yrittää kovasti olla syvällinen ja taiteellinen trilleri perheestä, jonka teini-ikäiset lapset katoavat. Perhe on joutunut muuttamaan aavikon laitaan skandaalin alta, ja nyt katoaminen tuo pintaan menneitä salaisuuksia. Kaikkea ei paljasteta katsojallekaan, moni asia jää viittauksen tasolle ja tulkinnan varaan. Mysteerin odottava tunnelma kulkee läpi elokuvan, mutta se ei synnytä sellaista jännitettä kuin ohjaaja kenties olisi halunnut. Strangerland on liian usein laahaava ja väärällä tavalla totinen elokuva. Sen kurjistelu ei tukahduttaa elon sinänsä hallitusta kuvakerronnasta ja varsinkin luonto-otosten osalta kauniista kuvauksesta. Nicole Kidmanin musertuva äiti on hurja, vereslihainen hahmo, mutta hänkin jää jotenkin ulkokohtaiseksi. Sama vaivaa vielä enemmän Joseph Fiennesin esittämää isää, joka etenkin alkupuolella on vaivaannuttavan kömpelö pökkelö. Strangerland yrittää selvästi sanoa jotain painavaa ja herättää ajatuksia, mutta mitä ne ovat, sitä en valitettavasti tiedä.

Kunnianhimoinen idea on myös Geoffrey Wrightin jälkitarantinolainen näkemys Shakespearin skottilaisnäytelmästä. Macbeth (2006) vaihtaa Skotlannin kuninkuuskamppailut australialaisen rikollisjengin valtapeliin. Siirros ei sinänsä ole mahdoton ajatus ja paperilla se varmaan on toiminutkin. Toteutuksen suurin ongelma tyylitajuttomuus. Vaikka kulissit näyttävät hyvältä, on heiluva kamera vain halvan oloinen ja näyttelijät yksi-ilmeisiä kuin Konnunsuon kesäteatterissa. Siitäkin voisi vielä päästä yli, mutta kun Wright ja toinen käsikirjoittaja Victoria Hill ovat päättäneet säilyttää shakespearilaisen replikoinnin, on se yksinkertaisesti liikaa näyttelijöille. Korvauksena elokuva tarjoaa paljon räiskintää, veriroiskeita ja alastomia naisia. Macbeth on kuin Roger Averyn ohjaama Salattujen elämien jakso.

Steven Spielberg: Tappajahai. Jeannot Szwarc: Tappajahai 2

Steven Spielbergin Tappajahai (Jaws, 1975) oli paljon alku. Se oli ohjaajansa ensimmäinen menestys, se aloitti Hollywoodissa suurten kesä-blockbustereiden trendin (ja yhdessä Star Warsin kanssa pilasi ns. uuden Hollywoodin hyvin alkaneen laatuelokuvan perinteen) ja se teki kauhuelokuvasta salonkikelpoista. Jonkinlaista kevytkauhuahan Tappajahai on, periaatteessa ihan sitä itseään mutta ei silti pääse järkyttämään suuria massoja; John Williamsin musiikkikin korostaa mieluummin seikkailuaspektia. Itse asiassa Tappajahain pienyhteisön arkea sekoittava hirviöjuoni edustaa samaa sorttia kuin samoihin aikoihin aloittaneen Stephen Kingin romaanit. Mielenkiintoisinta on se, mitä turistikylän rannoille ilmaantuva valtava valkohai saa aikaan ihmisissä ja yhteisössä – ensin asukkaissa, sitten pyyntiporukassa – ei niinkään ne hyökkäyskohtaukset, jotka elokuvasta parhaiten muistetaan. Niissä kyllä näkee, miten Spielberg on nauttinut, kun on päässyt läträämään verellä ja kauhistuttamaan kesäleffailijoita irtojäsenillä. En ole aiemmin noteerannut Tappajahaita kovinkaan korkealle, mutta pitkä paussi on tehnyt hyvää – sehän onkin ihan kelpo elokuva.

Kunnon kassamenestysten tapaan Tappajahaikin sai liudan jatko-osia. Ranskalaisen Jeannot Szwarcin ohjaama Tappajahai 2 (Jaws 2, 1978) tuo takaisin muutaman hahmon ja näyttelijän ykkösestä ja tyytyy muutenkin sen kaiuttamiseen. Tietysti kaiun luonteeseen kuuluu olla alkuperäistä heikompi. Taas on meressä iso misantrooppihai. Poliisipäälliköllä heräävät vanhat traumat. Ja niin edelleen. Hahmot ovat huonosti kirjoitettuja, tapahtumat pitkään pelkkää merkityksetöntä haahuilua ja purjehduskuvaa joita maustetaan mukauhkaavilla vedenalaisotoksilla, ja mukaan on ympätty aivan turhaa teinidraamaa. Roy Scheideriakin näyttää lähinnä ärsyttävän olla mukana.

Joe Alves: Tappajahai 3. Joseph Sargent: Tappajahai 4

Tappajahai 3 (Jaws III, 1983) vaihtaa maisemaa edellisistä osista. Pääosassa ovat nyt niiden poliisipäällikkö Brodyn varttuneet pojat, jotka työskentelevät SeaWorldissä. Sinne pääsee soluttautumaan avomereltä myös, yllätys, valkohai – ja sen mutsi. Idea voisi älyttömyydessäänkin olla hyvää elvytystä sarjalle, mutta Tappajahai 3 on epätasainen ja kömpelö yhdistelmä katastrofielokuvaa ja kauhutrooppeja. Silti taidan pitää siitä enemmän kuin kakkosesta, ihan vain koska se yrittää jotain erilaista. Kolmatta Tappajahaita leimaa kummallinen ilme, mikä selittyy sillä, että elokuva filmattiin alun perin kolmiulotteisena. Siksi hieman vinksahtanut mise-en-scène, epäskarppi kuva ja paksurajaiset ja irrallisen oloiset objektit keskellä ruutua toistuvat läpi elokuvan. Ohjaaja Joe Alves muistetaan paremmin lavastajana. Tämä on hänen ainoa ohjauksensa. Toinen käsikirjoittajista on kauhukirjailija Richard Matheson. Näyttelijästössäkin on pari mielenkiintoista nimeä: Dennis Quaid varhaisessa pääosassa ja hetkeä myöhemmin tulevaisuuteen palannut Lea Thompson.

Toistaiseksi viimeinen sarjassa on ilman numeroa nimellä Tappajahain kosto (Jaws: The Revenge, 1987; ohj. Joseph Sargent) ilmestynyt neljäs osa. Hieman yllättäen myyvää nimeä ei hyödynnetty ainoassakaan suoraan videolle tuotetussa halpiksessa eikä ainakaan vielä ole ilmestynyt muodikasta uudelleenfilmatisointia. Kosto unohtaa kolmosen olemassaolon ja jatkaa kakkosen jäljissä. Nuorempi Brodyn pojista on nyt poliisi edesmenneen isänsä jalanjäljissä – ja hai syö hänet heti alkuminuuteilla. Äiti on varma, että hai on tullut kostamaan heidän perheelleen. Esikoispoika vie mamman mukanaan Bahamalle, missä hän toimii meribiologina. Ja hai tulee perässä. Vaikka tämän lähtökohdan hyväksyisi asiaankuuluvana yliluonnollisuutena, on elokuva muutenkin täynnä käsittämättömiä loogisia aukkoja ja yleistä hölynpölyä. Se ei kuitenkaan ole mikään nautittava roskaelokuva vaan periaatteessa ihan ammattitaitoisen näköinen mutta rehellisen huono tekele.

Katsottua: kesäkuu 2022

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Tulitikkuja lainaamassa. Wilho Ilmari: Nummisuutarit. Seitsemän veljestä. Edvin Laine: Sven Tuuva

Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaama Tulitikkuja lainaamassa (1938) Maiju Lassilan romaanin pohjalta on yksi kaikkien aikojen suomalaiskomediasuosikeistani. Liperiläisukkojen ryyppyreissu kaupunkiin saa kimurantteja seuraamuksia. Puskafarssia sivutaan, mutta näyttelijät ovat niin kovia melkein kaikki, että nautittavahan sitä on. Harmi vain että Joensuuta esittää Hämeenlinna.

Wilho Ilmari ohjasi 1930-luvun lopussa parikin Aleksis Kiven filmisovitusta. Vuoden 1938 Nummisuutarit on Toivo Särkän kirjoittama, seuraavan vuoden Seitsemän veljestä puolestaan Mika Waltarin (Kalle Kaarnan avustamana). Kumpikin elokuva on kovin kankea, teatraalinen ja pateettinen. Ei uskalleta kuin patsastella pyhäin kirjain ääressä. Edvin Laineen Juhanissa sentään on yritystä ja kyllä kummassakin elokuvassa välillä muutenkin. Kunhan näyttämölausuntaan tottuu, molemmista paljastuu elokuvallisiakin oivalluksia.

Edvin Laineen ohjaama ja Väinö Linnan kirjoittama Sven Tuuva (1958) on melkeinpä Tuntemattoman sotilaan sisarteos. Pohjana on tietysti Runebergin runo, jota tosin on laajennettu melkoisesti. Veikko Sinisalon esittämä nimihenkilö on niin karikatyyri, etteivät kaikki tykkää, mutta minusta elokuva on reilusti mainettaan parempi. Sovitus ei vastannut aikalaisten mielikuvia, mutta Linna on tuonut tarinaan monenlaista salaviisasta.

Erkki Karu: Meidän poikamme. Meidän poikamme merellä. Meidän poikamme ilmassa – me maassa

Suomalaisen elokuvan varhainen suurmies Erkki Karu teki osansa nuoren Suomen tasavallan armeijan hyväksi Meidän poikamme -trilogiallaan. Sen ensimmäinen osa, Meidän poikamme (1929), on vielä mykkä. Sen löyhässä tarinassa kaksi poikaa, toinen parempiparkainen ja toinen torpparin poika, kutsutaan palvelukseen. Seuraa sarja välähdyksiä lähinnä maavoimista, arkisia ja vähemmän arkisia, osa humoristisia osa dokumentaarisia. Varmasti elokuva ajoi asiansa; ei se armeijasta ainakaan kauheaa kuvaa anna. Kovin kepeä se kuitenkin on, romanttinen sivujuonnekin löytyy. Suurin ongelma on kyllä pääosassa nähtävä Axel Slangus, joka yli-ikäisenä kävisi mieluummin alokkaan isästä kuin monnista, jota hän esittää. Elokuva on epätasainen, mutta varsinkin dokumentaariset jaksot ovat mielenkiintoisia. Kotiseutuplussaa eri puolilla Kymenlaaksoa kuvatuista osista.

Vuoden 1933 Meidän poikamme merellä jatkaa puolidokumentaarisella linjalla mutta heittää mukaan musikaalia! Georg Malmsten pestautuu merivoimien. Tulos on dokumenttikuvaa, merimiesvalsseja ja puujalkavitsejä. Kokonaisuus on edeltäjäänsäkin hajanaisempi. Se on kuin television nenäpäivälähetys: vuorotellen musiikkia ja huonoja sketsejä ja aina silloin tällöin vähän propagandakuvaa. Plussaa Vili Vesterisestä.

Vuoden 1934 Meidän poikamme ilmassa – me maassa on elokuvista selvimmin dokudraama. Se melko totinen ja jotenkin pelottelevakin, varsinkin kun puheena on väestönsuojelutyö. Toinen pääjuonne on ilmavoimien esittely. Siihen liittyy suurin osa draamallisista osuuksista; ohkainen tarina pyörii lentokisan ympärillä ja toisaalta painajaisunessa, jossa sota syttyy. Onpa mukana parit laulutkin mutta ei mitään lupsakkaa malmstenia vaan paatosta ja nationalismia. Koko elokuva on hirveän raskas. Plussaa Haminan ilmakuvista.

Nicole Garcia: Valhe. Mike Leigh: Kaikki tai ei mitään

Nicole Garcian Valhe (L'Adversaire, 2002) on kylmäävä elokuva. Se on myös niitä elokuvia, joista on paras tietää ensimmäisellä katselukerralla mahdollisimman vähän. Valhe perustuu Emmanuelle Carrèren tosipohjaiseen romaaniin ja kertoo perheenisästä, joka ulospäin näyttää olevan menestyvä mies kaikin tavoin mutta jonka elämä on alati mutkikkaammaksi ja isommaksi kasvavaa valhetta. Katkelmallista ja epäkronologista kerrontaa hyödyntävä Valhe ei varsinaisesti lataa loppuun yllätystä, mutta ehkäpä juuri sen ennakoitavuuden vuoksi elokuva päättyy monumentaalisesti. Tai sitten se vain puhutteli minua erityisen vahvasti.

Mike Leigh on kotikentällään elokuvassa Kaikki tai ei mitään (All of Nothing, 2002). Se seuraa kolmen, samassa englantilaisessa pihapiirissä asuvan työläisperheen elämää. Kenelläkään ei mene erityisen hyvin. Arki on kylmää, harmaata ja merkityksetöntä. Jokaisella on ristinsä ja onnettomuudet tapaavat kasautua. Yhteiskunnallinen kritiikki ei osoittele vaikka alleviivaakin. Epäonni on periytyvää, eikä yhteiskunta siihen paljon auta. Yhteisöllisyydelle kuitenkin on tilaa, vaikka se tuntuukin vahvistuvan juuri kriisien aikaan. Leigh'n käsikirjoituksessa ja ohjauksessa on ymmärrystä, ja toivollekin on sijaa loppujen lopuksi.

Julie Delpy: Kreivitär. Michael D. Sellers: Vlad

Erzsébet Báthory oli unkarilainen kreivitär, jonka kerrotaan tappaneen tai tapattaneen satoja nuoria naisia voidakseen kylpeä näiden veressä. Tarinat ovat värittyneet kuten tarinoiden tapana on, mutta on niillä ilmiselvästi totuuspohjaa. Julie Delpy ohjasi aiheesta elokuvan Kreivitär (The Countess, 2009). Se ei lähde kauhuelokuvan poluille, niin kuin jokseenkin kaikki muut aiheesta ammentavat elokuvat. Pikemminkin se on kauhistuttava kertomus vanhenemisen pelosta, pakkomielteestä nuoruuteen ja kauneuteen. Delpy tuo tarinaan myös vahvan naisnäkökulman – rikaskaan nainen ei ole mitään ilman kauneuttaan maailmassa, jota miehet pyörittävät. Toisaalta se käsittelee myös kulttuurista muistia ja tarinoita asettaessaan kertojan suulla epäilyksen alaiseksi koko tarinansa. Kreivitär on komean näköinen ja kuuloinen, mutta sen käsikirjoitus jää ulkokohtaiseksi (kenties tarkoituksellisesti) ja kerronta katkelmalliseksi. En pidä näitä kovin raskauttavina ongelmina, vaikka elokuvalla tuntuukin olevan maine epäonnistumisena.

Toinen Draculaan 1970-luvulta asti liitetty historiallinen hahmo on Valakian ruhtinas Vlad Seivästäjä, toiselta lisänimeltää Drakula, vaikka ilmeisesti muuta yhteyttä heillä ei ole kuin nimi. Michael D. Sellersin ohjauksessa Vlad (2003) neljä vaihto-oppilasta saapuvat moderniin Romaniaan tekemään tutkimuksiaan, jotka liittyvät jollain tavalla Vladiin. Yksi heistä alkaa nähdä näkyjä keskiaikalarpista, jossa miehet liikkuvat hidastettuina savukonetuprujen seassa, mutta hänellä onkin Mystinen Amuletti. Sitä havittelee paikallinen Mystinen Veljeskunta. Sitten istuskellaan nuotiolla pössyttelemässä ja imitoimassa Bela Lugosia, ja yhtäkkiä larppi alkaa tihkua todellisuuteen. Elokuva näyttää samalta kuin sen tarina kuulostaa, halvalta ja tunkkaiselta, etenkin kun iso osa siitä on jostain syystä käytetty oudon oranssinpinkin ja nuhjuisensinisen filtterin läpi.

Hugh Hudson: Tulivaunut. Tony Ricardson: Kaikista kapinallisin

Tulivaunut (Chariots of Fire, 1981) on niitä elokuvia, joista muistetaan vain niiden meemiarvo. Kaikki tietävät hidastetut kuvat juoksijoista Vangelisin mahtipontisen musiikin tahtiin. Sen lisäksi elokuvassa on paljon muutakin. Tulivaunut on urheiluelokuva – fokuksessa kahden brittijuoksijan välinen kilpajuoksu vuoden 1924 olympialaisiin. Se on myös elokuva identiteetistä ennakkoluuloista - toinen juoksijoista on harras kristitty, toinen hieman kieroonkatsottu juutalainen; keskeiseksi nousee myös nationalistinen huipputason urheilumaailma. Tulivaunut on hieno ajankuva – britit osaavat epookin kuvaamisen. Lisäksi se on ihastuttavan hidas ja rauhassa kehittyvä elokuva – suurisuuntaisesta aiheesta huolimatta se on oikeastaan melko pienieleinen ja nöyrä.

Tulivaunujen lopussa soi Parryn Jerusalem, josta elokuvan nimikin on peräisin, ja Kaikista kapinallisin (The Loneliness of the Long Distance Runner, 1962) puolestaan on sitä täynnä. Elokuva kertoo koulukotiin joutuneesta kaverista, Smithistä, joka ei kurillakaan aio sopeutua talon tavoille. Taustalla on Englannin luokkayhteiskunta ja sen epäoikeudenmukaisuus. Koulukoti on järjestämässä urheilukisat sisäoppilaitosta vastaan, mikä tuntuu olevan paikan johtajalle kaikki kaikessa. Smith osoittaa taipumusta pitkänmatkanjuoksuun, mikä saa hänet johtajan silmissä arvokkaaksi. Vaikkei Kaikista kapinallisin olekaan erityisen hienovarainen, se on mielestäni englantilaisen elokuvan uuden aallon parhaita tuotoksia – yhtä aikaa koruton ja karu mutta myös tyylikäs ja vahva.

Origami Naoko: Ruokala Lokki. Paul Hunter: Bulletproof Monk

Origami Naokon Ruokala Lokki (Kamome shokudo, 2006) on jotenkin epätodellinen elokuva. Se on kuin jos Aki Kaurismäki olisi ohjannut jaksoon koulu-tv:n kieliohjelmaan. Ruokala Lokki on japanilaistuotanto, jonka tarina sijoittuu Helsinkiin ja jonka rahoituksesta osa on lähtöisin Suomen Matkailun edistämiskeskukselta. Tulos on kepeän vähäeleinen elokuva, joka melkein käy matkailumainoksen puolella. Suomalaisen silmiin osuvat kaikki suomiklišeet (tai ainakin semmoiset joita laskelmoiva matkailuala semmoisina pitää) ja toisaalta täkäläisille erikoisuuksille naureskelu. Muunmaalainen katsoja todennäköisesti näkisi lähinnä perinteisen kulttuurien yhteentörmäyksen. Täkäläiselle pistää ikävästi korvaan myös suomalaisnäyttelijöiden kömpelö replikointi; Markku Peltola poikkeuksena. Tarina japanilaisnaisten ruokalasta ja heidän totuttelustaan suomalaiseen kulttuuriin on melkein ilmaa kevyempi, joskin ajoittaiset absurdit ja surrealistisetkin käänteet antavat sille painokkuutta; niitä vain on liian vähän.

Hongkongilaisten toimintanäyttelijöiden ura Hollywoodissa on aina tiivistynyt siihen, että sikäläiset ohjaajat yrittävät toisintaa Hongkong-actionin keinovalikoimaa sisäistämättä sitä. Vähän sama vaivaa Paul Hunterin Bulletproof Monkia. Chow Yun-fat kyllä tekee näyttäviä temppuja vaijerien päässä, mutta ohjaajalla ei ole tajua rytmityksestä. Komeatkaan liikkeet eivät ole mitään, jos ne pilkotaan nopealla leikkauksella, ja uskottavuus katoaa. Sisältö ei riitä, kun ei ole tyyliä. Moni asia on kohdallaankin: Tarina puolijumalaisesta munkista, joka suojelee maailmanvaltiuden mahdollistavaa kääröä natseilta 2000-luvun alun Yhdysvalloissa, on juuri sopivan pöhkö. Chow'n ja Seann William Scottin kemiat toimivat aika kivasti (Jaime King sen sijaan näyttelee naispääosassa kuin suolakurkku). Perinteisemmin amerikkalaiset toimintajaksot (takaa-ajot ja ammuskelu) ovat päteviä. Bulletproof Monk on ainakin itselleni paljon viihdyttävämpi kuin vaikkapa Jackie Chanin Rush Hourit.

Roland Emmerich: Täydellinen sotilas. Michael J. Bassett: Deathwatch

Kaksi Vietnamissa toisensa tappanutta sotilasta palaavat neljännesvuosisata myöhemmin palvelukseen geneettisesti paranneltuina tappoikoneina. Pian kuitenkin tapahtuu Turhapuro ja muisti alkaa palailla pätkittäin. Vietnam-fläsärit saavat ihan uudet mittasuhteet. Roland Emmerichin Täydellinen sotilas (Universal Soldier, 1992) jatkaa Terminatorin ja Robocopin linjoilla. Elokuva on tietysti lähinnä hölmö, mutta siinä on hyvä meininki – Jean-Claude van Damme varsinkin irrottelee kummallakin ilmeellään. Räjähdykset ovat isoja, lihakset kiilteleviä ja huumoriakin on mukavasti – sekä puujalka- että mustaa sorttia.

Brittijoukkue eksyy ensimmäisessä maailmansodassa saksalaisten juoksuhautoihin, mutta siellä ei olekaan vastassa keisarin miehet vaan jotain huomattavasti yliluonnollisempaa. Michael J. Bassettin ohjaama Deathwatch (2002) alkaa harmaan- ja ruskeansävyisenä, lohduttomana sekä sateen ja mudan täyttämänä. Klaustrofobinen tunnelma on voimakas. Valitettavasti kokonaisuus on hyvin epätasainen. Elokuva ei tunnu tietävän, haluaako se olla kauhuelokuva vai allegoria sodan mielettömyydestä vai kuvaus rintamahulluudesta. Todennäköisesti kaikkea sitä, mutta lautaselle on otettu liian iso annos. Kauhutehosteet tuntuvat liian latteilta (ja halvoilta), ja sanomaa taotaan katsojan päähän lekalla. Parhaat puolet ovat kuitenkin niin vahvoja, että Deathwatchia on helppo pitää vähintään mielenkiintoisena epäonnistumisena.

Tim Burton: Beetlejuice. Jali ja suklaatehdas

Tim Burtonin Beetlejuice (1988) on varhaisimpia elokuvallisia avainkokemuksiani. Vanhempani vuokrasivat sen tuoreeltaan R-kioskin videohyllystä ja poikkeuksellisesti sain kuusivuotiaana katsella sen heidän seuranaan. Nautin elokuvasta, sain painajaisia. En nykyäänkään pysty suhtautumaan siihen täysin neutraalisti, mutta toistakymmentä vuotta on antanut vähän etäisyyttä. Beetlejuice toimii kyllä edelleen. Juoni on simppeli, mutta visiot ja anarkistinen huumori ovatkin pääasia. Pidän siitä miten tarinan taustoja ei selitellä – nykyään tarinaan ympättäisiin laaja taustamytologia ja sitä turvotettaisiin vähän joka suuntaan.

Merkkejä siitä onkin näkyvissä Burtonin Roald Dahl -filmatisoinnissa Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory, 2005). Ensimmäisellä katselukerralla ajatukseni oli, että kaikki hyvä elokuvassa oli lähtöisin alkuperäisromaanista ja että Burtonin näkemys on vain hengetöntä, kirjaimellisesti karkkivärjättyä pintaa. En vieläkään ole aivan eri mieltä, mutta osaan nauttia elokuvasta paljon enemmän. Suurin ongelma, kuten monelle muullekin, lienee Johnny Deppin näkemys Villi Vonkasta – jotenkin kouristeleva ja groteski. Pakko silti myöntää, että Depp kantaa versionsa komeasti.

Joe Schumacher: On aika tappaa. Brad Anderson: Koneenkäyttäjä

Joel Schumacherin ohjaama, John Grishamin esikoisromaaniin perustuva On aika tappaa (Time to Kill, 1996) alkaa parilla brutaalilla väkivallan rykäyksellä: ensin kaksi rasistista punaniskaa raiskaa kymmenvuotiaan mustan tytön, sitten tytön isä ampuu miehet ennen oikeudenkäyntiä. Sen jälkeen rakenne alkaa levitä. Kuvioihin tulee suuri määrä hahmoja ja monenlaista sivujuonnetta, joiden sekaan tarina uhkaa kadota. Perinteisen oikeussalidraaman lisäksi on Ku Klux Klania, rotukysymystä ja kansalliskaartia, on alkoholismia ja kuolemantuomion problematisointia, sekä kuvernöörikilpaa ja valamiehistön käytön pohdintaa. Aloitteleva kirjailija on laittanut tarinaan kaiken, mitä mieleen on tullut. Vanha ohje on, että pitää kirjoittaa siitä mistä tietää, ja Grisham onkin kuvannut oikeusprosessin vaiheet säntillisesti. Elokuvantekijöiden (etenkin käsikirjoittaja Akiva Goldsmanin) olisi pitänyt hieman karsia rönsyjä ja monia sivuhahmoja. Ei On aika tappaa silti mitenkään huono elokuva ole. Itse asiassa se on melkein hieno. Varsinkin mielenosoituskohtauksissa on voimaa, ja näyttelijäsuorituksissa on hienoja hetkiä (Patrick McGoohan tuomarina! Chris Cooper amputoituna poliisina!). Olen varma, että Joel Schumacher on niitä ohjaajia, jotka saavat arvostuksen sitten, kun tulevaisuuden Godardit ja Truffaut't alkavat raakkaamaan aikamme Hollywood-työhevosten joukosta auteurejä.

Brad Andersonin ohjaama Koneenkäyttäjä (The Machinist, 2004) muistetaan lähinnä siitä, että sen pääroolia varten Christian Bale laihdutti itseään 30 kiloa. Se onkin alusta asti elokuvan visuaalinen kiinnekohta. Machinist onkin etupäässä elokuva näyttelijän omistautumisesta. Balen fyysinen ulkoasu on hätkähdyttävä, vaikkei häntä tuntisikaan mistään muusta. Tarina unettomuudesta kärsivästä konepajan työläisestä, jonka unikuvat alkavat tihkua todellisuuteen, on vaikuttava. Harhainen tunnelma menee hukkaan, kun ohjauksessa ei ole puoliksikaan niin paljon sydäntä ja näkemystä kuin näyttelijöillä. The Machinist on niitä elokuvia, joista tietää jo ensikatselulla, että ne aukeavat vasta seuraavalla kerralla.

Stephen Frears: The Queen. Alexander Korda: Henrik VIII:n yksityiselämä

Stephen Frearsin The Queen (2006) on näennäisestä yksinkertaisuudestaan hyvin monitahoinen. Se seuraa historiallista tilannetta Britanniassa prinsessa Dianan kuoleman aikaan. Tony Blairista on juuri tullut vuosisadan nuorin pääministeri, jonka näennäisen rento hallitsemistapa on ristiriidassa monarkian tiukan protokollan kanssa. Juopa kahden tyylin välillä levenee entisestään, kun myös kansa kaipaisi kuninkaallisilta inhimillisyyttä perinteiden sijaan. Elokuva on yleisilmeeltään lähes kepeä – joissain hahmoissa on jopa karikatyyrimäisiä piirteitä – mutta sen tematiikan käsittely on tarkkasilmäistä ja luontevaa. Yleensä The Queenistä muistetaan mainita Helen Mirrenin ja Michael Sheenin roolisuoritukset kuningattarena ja pääministerinä, jotka ovatkin tyylikkäät ja kaikkien kiitosten arvoiset. Myös heidän kemiansa toimii hienosti yhteen, mikä heijastuu heidän hahmojensakin välien kehittymisessä. Varsinkin Blairin kunnioitus kuningatarta kohtaa on mielenkiintoinen juonne. Frears ohjaa varmasti, ja varsinkin dokumentaarisen kuvan yhdistämisessä lavastettuun elokuva onnistuu hienosti.

Alexander Kordan ohjaama Henrik VIII:n yksityiselämä (The Private Life of Henry VIII, 1933) keskittyy siihen, mistä päähenkilönsä parhaiten tunnetaan, vaimoihin. Kuudesti naimisissa olleen kuninkaan vaiheisiin liittyy sellaista dramatiikkaa, että se jättää varjoonsa hänen melkein neljäkymmentä vuotta kestäneen valtakautensa. Charles Laughton suurieleisenä elostelijana on syypää moneen myöhempään, virheelliseen Henrik-kliseeseen, mutta suoritus onkin huikean vaikuttava. Muutenkin elokuva on komea ja yllättävän moderni – se ei pidättäydy epookin kuvauksessa vaan ottaa hienovaraisesti kantaa myös tekoajankohtansa maailmaan. Nykykatsojan silmään pistää myös se, miten moni kohta olis jäänyt uskaliaana kuvaamatta, jos elokuva olisi tehty Yhdysvalloissa Britannian sijasta. Kiitosta ansaitsee myös ironinen lopetus, kun harmaantunut kuningas saa viimeiseksi vaimokseen nalkuttavan lastenhoitajan.

Norman Jewison: Viulunsoittaja katoll. Carol Reed: Oliver!

Harvoin on niin vähäisistä aineksista saatu niin hieno elokuva kuin on Norman Jewisonin ohjaama Viulunsoittaja katolla (Fiddler on the Roof, 1971). Sholem Aleichemin tarinoihin juutalaisesta maitomiehestä ja niihin perustuvaan Broadway-musikaaliin perustuva elokuva sisältää lähinnä typerän yksinkertaisen tarinan juutalaismiehestä, joka yrittää saada viisi tytärtään hyviin naimisiin ja joutuu vainon kohteeksi mutta myös joukon mainioita musiikkinumeroita ja loisteliasta kuvallisuutta. Lavamusikaalin ydin on tallella, mitä korostaa se että suurin osa näyttelijöistä on nimenomaan teatteriammattilaisia, mutta Jewison on antanut sille hyvin dynaamisen, elokuvallisen muodon. Hän tuntuu ymmärtävän materiaaliaan (juutalaista kulttuuria, ei vain tarinaa) tavalla jota soisi näkevänsä useamminkin. Viulunsoittaja katolla on kolmen tunnin mitassaan eeppinen kertomus traditiosta, perheestä, muutoksesta, yhteiskunnasta, juutalaisuudesta ja miksei sitten myös rakkaudesta. Ajankohtaisuutta sille antaa miljöö, ukrainalainen maaseutu - eipä seutu ole vieläkään yksiselitteinen monokulttuuri. (Lazar Wolf olisi täydellinen supersankarin nimi.)

Charles Dickensin romaaniin perustuvaan Lionel Bartin musikaalinäytelmään perustuva, Carol Reedin Oliver! (1968) on paljon leimallisemmin musikaalielokuva - kerronta on tiheää ja lauluille alisteista. Paljon on ihan puhdasta maijapoppasta, jossa yhteiskunnalliset ongelmat romantisoidaan tahdissa sätkiviksi hilpeiksi tansseiksi. Toisaalta nostalgian ruokkima viktoriaaninen englanti elää ja hengittää kuvissa kauniisti. Englantilainen Oliver! onkin läpikotaisin. Tanssi- ja muita koreografioituja kohtauksia on valtaisa määrä, mikä tekee ohjaaja Reedin saavutuksesta entistä huomattavamman.

Katsottua: lokakuu 2021

Franklin Schaffner: Papillon. Sotalordi

Papillon (1973) on maineikas vankilapakoelokuva, mutta sen maineella on kaksi puolta. Hidas, jännitteiden, etäännyttävä ja asenteessaan tinkimätön elokuva ei ole kaikkien mieleen, etenkään amerikkalaisten. Se ei soittele katsojan kieliä niin kuin jokin muu genrensä edustaja (Shawshank Redemption) tai tarjoa jännitystä ja täpäriä tilanteita (Pako Alcatrazista). Papillon on, kuten lajityypin klisee kuuluu, kertomus ihmismielen kaipuusta vapauteen ja sen loputtomasta halusta täyttää kaipuunsa. Papillon on myös hyvin hallittu elokuva. Se ei pidä kiirettä, se ei kosiskele yleisöä, se ei antaudu itsetietoiselle kikkailulle muutoin kuin silloin kun siihen on syytä. Toteavan realismin sisään on nimittäin kätketty myös pari vaikuttavaa unijaksoa, joissa visuaalisuus saa luvan irrotella. Steve McQueen ja Dustin Hoffman täydentävät päärooleissa hyvin toisiaan. Varsinkin edellinen osoittaa osaamistaan komeasti. Elokuvan lopussa, kun pakoon lopulta päästään, kaikki muuttuu melkein fantastiseksi, mikä vain tehostaa vankilaolojen karuutta ja armottomuutta.

Sotalordi (The War Lord, 1965) on toista maata. Hollywoodilaiseen keskiaikaan sijoittuvassa ritaridraamassa Charlton Hestonin esittämä pikkukylän uusi herra himoitsee yhtä kylän neitsykäisistä. Kristilliset ja pakanalliset tavat, lait ja moraali iskevät yhteen, kun isäntä käyttää ensiyön oikeuttaan. Vaikka elokuva yrittääkin näyttää aikakauden aiempaa realistisemmin ja raadollisemmin, on se silti aikamoista seikkailukirjakuvitusta. Voin hyvin kuvitella, että Monty Pythonin miehet olivat katselleet tätä Holy Grailiansa tehdessään. Aikamoista jöpötystä ja larppausta; näkyy että taustalla on näytelmä. Lopussa sentään saadaan ihan mallikas taistelu.

Marc Forster: Risto Reipas ja Nalle Puh

Disney on viime aikoina tehnyt hurjan paljon näyteltyjä uusioversioita vanhoista elokuvistaan. Animaatioiden uustulkinnoista ainoa näkemäni on 101 dalmatialaista (lasketaanko sitä edes tähän joukkoon, kun se tehtiin niin kauan sitten?). Maija Poppasen jatko-osa oli yllättävän hyvä. Entäs sitten tämä Christopher Robin, joka tekee Nalle Puhille saman kuin Spielbergin Hook teki Peter Panille (ei Disneyn vaan alkuperäiselle Barrie versiolle)? Tarinassa Risto Reipas on kasvanut aikuiseksi, ei vain iältään vaan myös hengeltään – mikä tarkoittaa rahan ajattelemista, työntekoa ja muuta alleviivaavan harmaata kurjistelua.

Menneisyyden mielikuvitusystävät (tai harhat!) alkavat kuitenkin palailla. Nalle Puh löytää nimittäin tiensä reaalimaailmaan fantasiahehtaariltaan. Elokuvan suuri virhe minusta onkin juuri se, että Puolen hehtaarin metsän väki näyttäisi elokuvan mukaan olevan olemassa objektiivisessa todellisuudessa eikä vain Christopherin mielessä, mikä tulkinta on yksi alkuperäisten Nalle Puh -tarinoiden viehätyksen avaimista. Nyt mielikuvituksen voima vaihtuu ehdottomaan fantasiaan. Samahan tapahtui myös Hookissa. Nyt tuloksena on jonkinlainen Disneyn tunnelaukaisimiin (eli itkunkäynnistäjiin) kytketty versio Ystäväni Harveystä. Kyse ei ole enää sisäisen lapsen ja viattoman olemassaolon löytämisestä vaan taantumisesta.

Risto Reipas ja Nalle Puh (2018) näyttää hyvältä. Vanha Lontoo on yhtä stereotyyppistä tunnelmointia, vaikka cgi-miljöö ei oikesti koskaan ole kovin vaikuttavaa. Todelliset Englannin maisemat sen sijaan näyttävät ihan yhtä kauniilta kuin aina. Elävät pehmoeläimet ovat taidokkaasti tehtyjä. Niissä on luonnetta enemmän kuin monessa ihmishahmossa, kuten sanonta kuuluu. Ewan McGregor hoitaa hommansa kyllä kunnialla, ei kummempaa.

Ei sillä ettenkö olisi elokuvan kanssa samaa mieltä. Aikuisuus on aika paskamaista pelleilyä. En vain ehkä ole samaa mieltä elokuvan tekijöiden kanssa. Ei ole oikein vajota turvafantasioihin, jotta joku ahneempi voi tienata sillä.

Anthony Minghella: Päämääränä Cold Mountain. Tim Burton: Big Fish

Anthony Minghellan Päämääränä Cold Mountain (Cold Mountain, 2003) epookkidraama Yhdysvaltain sisällissodan ajoilta. Se perustuu Charles Frazerin romaaniin (1997). Sota erottaa nuorenparin, nainen jää opettelemaan tilanhoitoa kotipuoleen ja rintamalla loukkaantunut mies etsii tietä takaisin tämän luokse. Parasta koko elokuvassa on sen silkka kokoluokka. Vaikka juoni ei sinänsä ole erityinen, on tarina niin eeppinen, monipolvinen ja täynnä vahvoja hahmoja, että sen etenemistä seuraa nautinnolla. Se soittelee tunnenuotteja melko rankalla otteella, mutta tekee sen niin tyylikkäästi, että en jaksa välittää. Ainakaan sisällissotaa ei kuvata niin romanttisena kuin amerikkalaiset sen yleensä näkevät. Renee Zellweger sai roolistaan Oscarin, mutta olisin ollut valmis antamaan Nicole Kidmanillekin omansa. Philip Seymour Hoffman on muuten vain mainio irstaana hengenmiehenä. Kirjanpidon mukaan olen nähnyt tämän 13 vuotta sitten, mutta se ei ole jättänyt minkäänlaista muistijälkeä; olin silloin kyllä työtön ja masentunut, mikä selittänee jotain.

Tim Burtonin ajatellaan yleisesti menettäneen kykynsä tehdä vaikuttavaa elokuvaa. Hänen viimeisenä onnistumisenaan kai pidetään elokuvaa Big Fish, joka perustuu Daniel Wallacen romaaniin (1998). Se on fantasiaan kallellaan oleva kasvukertomus, jossa kuolemansairaan miehen aikuinen poika käy läpi isänsä hänelle kertomia tarinoita. Ja niitä riittää. Kaikessa on vähintään reilusti ylimääräistä koristelua, mutta paljonko niissä on oikeasti totta? Kuka isä oikeasti olikaan? Ewan McGregor esittää isää itsevarmasti virnuilevana nuorna miesnä, Albert Finney puolestaan kuolevana patuna. Itsevarmuus johtuu isän mukaan siitä, että hän poikana näki (noidan sokeassa silmässä), kuinka hän tulisi kuolemaan. Tämänkin olen nähnyt aiemmin, 16 vuotta sitten, minkä muistan oikein hyvin. En tykännyt silloin, koska varmaan pidin Big Fishiä liian viihteellisenä. Nyt olen suopeampi, hyvä tarina tosiaan voittaa faktat.

Anthony Mann: Telemarkin sankarit

Brittiläinen Norjaan sijoittuva elokuva, jonka ohjaaja ja pääosan esittäjä ovat amerikkalaisia:

Norjalaisen vastarintataistelija Knut Haukelidin muistelmiin pohjautuva elokuva Telemarkin sankarit (The Heroes of Telemark, 1965; ohj. Anthony Mann) kertoo mainostekstien mukaan siitä, miten sankarilliset norskit estivät natseja rakentamasta ydinpommin toisessa maailmansodassa. Tarinan heeros on Oslon yliopiston professori, jota esittää Kirk Douglas. Hän lähtee vastarintaliikkeen tunturihaukkojen kanssa estämään natseja valmistamasta raskasta vettä norjalaisella tutkimuslaitoksella ja raijaamasta sitä laivalla Saksaan. Kaikki on vähän simppelimpää, vähän mustavalkoisempaa kuin oikeasti, mutta yllättävän moniulotteiseksi elokuva lopulta kuitenkin muodostuu, etenkin kun ottaa huomioon valmistusajan ja jenkkiyhteydet. Toki Douglas ei koskaan ole ollut ihan perusjenkki.

Ihan elokuvallisiakin arvoja on – pitkä hiljanen jakso, jossa sissipartio etenee vyötäröä myöten hangessa, laskeutuu vuonon seinämää köysillä ja hiipii tuotantolaitokseen natsien selän takana on vaikuttava. Samoin sitä seuraava pommitusjakso. Suomalaisesta näkökulmasta harmittaa se, että Norja saa esiintyä itsenään tässä elokuvassa, kun Suomen osaksi tuli Hollywoodin talvisodassa näyttää ihan studio-Alpeilta (Ski Patrol, 1940).

Jaume Collet-Serra: House of Wax. Jim Gillespie: Venom

House of Wax (2005) on löyhä uusintafilmatisointi vuoden 1953 elokuvasta, joka oli löyhä uudelleen filmatisointi vuoden vuoden 1933 elokuvasta. Aluksi ollaan hämmentävän kaukana lähdemateriaalista. Vanhempien kaimojen goottilaiset sävyt ovat vaihtuneet teinislasheriksi, jossa joukko futispeliin matkaavia keskenkasvuisia (mm. Paris Hilton jolla on stripatessaankin lumovoimaa yhtä paljon kuin oksalla) jumittuu Amerikan Mikkeliin, josta löytyy vahakabinetti. Paikalliset punaniskat, vahakabinetin hulluksi tulleen emännän kaksospojat, nappaavat tervehenkisemmän nuorison osaksi taideprojektiaan. Mistään merkkielokuvasta ei ole kyse, mutta paljon odotuksia paremmasta. Kuvamaailma on tyylikäs, ja gorea on kivasti. Vahanukkeaihe laajenee kekseliäästi. Moottorisahoja ei nähdä, mutta erään Texasiin sijoittuvan sarjan vibat ovat vahvat.

Venom (2005) on myös eräänlainen pikkukaupunki-slasher, mikä ei ole yllättävää, sillä ohjaaja Jim Gillespie ja tuottaja Kevin Williamson olivat jo aiemmin tehneet yhdessä Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuvan. Nuoriso pohdiskelee, pitäisikö jäädä mätänemään kylille vai muuttaa kunnon ympyröihin, ja yhtäkkiä voodoo-mummolta karkaa kolarissa taikakärmeksiä. Jotka ottavat kuolleen automekaanikon valtaansa. Koska ne ovatkin oikeasti pahoja henkiä. Tulos on yllätyksetön joskin genretietoinen tusinateos. Ongelma on jo käsikirjoituksessa, vaikka se sisältääkin muutamia nokkelia oivalluksia. Yhdelläkään näyttelijällä ei ole karismaa, mikä korostaa kaiken mitättömyyttä. Ei Venomkaan huono olo, melko keskinkertainen vain.

Mark Tonderai: House at the End of the Street. Mark Atkins: Alien Origin

House at the End of the Street (2012) on sitten paljon modernimpaa subgenreä. Semmoista missä katsojalle vihjataan yliluonnollisesta pahasta, jonka ääressä sitten fiilistellään ja jonka varjolla on helppo tehdä muutama (kymmenen) hyppysäikkyä. Kamera on levoton – pyörii, tärisee – editointi on levotonta – leikkaa nopeasti, hidastelee & kiihdyttelee – mikä kaikki yrittää peitellä käsikirjoituksen puutteita (dialogi varsinkin osaa olla teennäistä). Onneksi Jennifer Lawrencen läsnäolossa on voimaa (joka saattaa ylittää hänen näyttelijänkykynsä). Tarinassa äiti ja tytär muuttavat taloon, jonka naapurissa vanhempansa murhannut nuori nainen asuu lukittuna kellarissa ja veljensä hoidokkina. Elokuva lähinnä teeskentelee olevansa kauhua, jonka mielestä pelottavaa ovat tukka naamalla tönöttävät naiset ja jousistaccatot. Myönnän silti, että tarinan käänne pääsi yllättämään, joskin sen jälkeen juttua venytettiin ihan liian kauan.

Mark Atkinsin ohjaama The Asylum -tuotanto Alien Origin (2012) laskee riman sitten maantasalle. Sen olemassa ololle ei ole olemassa muuta syytä kuin rahastaa alien-sanalla. Käsivaravideokamera seuraa Belizen erikoisjoukkojen harhailua viidakossa. Siinä se sitten onkin. Keskeltä viidakkoa löytyy vene josta löytyy muistikortti jossa on kuvia merenelävistä ja rupista tietokonegrafiikkaa, joka ilmeisesti on merkki avaruusolennoista. Jos tykkää katsella kurkkusalaatin värisiä äijiä pusikossa, tämä on ihan jees. Niitä elokuvia joita hipsterit kahdenkymmenen vuoden päästä fiilistelevät housut pullottaen.

Brian Yuzna: Faust: Love of the Damned. Stuart Gordon: King of the Ants

Kun amerikkalainen kauhuohjaaja siirtyy tekemään elokuvaa yhdessä Katalonian television kanssa, odotukset eivät ole kovin korkeat. Ja jos pohjamateriaalina on supersankarisarjakuva... Ei tosiaan tiedä mitä pitäisi odottaa, kun aloittaa Brian Yuznan vuoden 2000 elokuvan Faust: Love of the Damned. Tarina alkaa siitä, kun poliisi ja terapeutti yrittävät selittää katatonisen miehen tekemiä rituaalimurhia. Lopulta mies alkaa puhua. Rikollisjengi tappoi hänen rakkaansa. Sitten paholaismainen kulttijohtaja tekee hänen kanssaan diilin: sielu vaihtokauppana Wolverine-kynsistä. Peruskauraa. Irtopäitä nähdään, verta roiskuu, ja kun rosmot on tapettu, paholainen panee tappamaan lisää. Mies kieltäytyy, haudataan elävältä ja hänestä tulee viitassa viilettävä oneliner-batman. Mark Frost pääosassa näyttelee yli tavalla, josta tulee mieleen Jeffrey Combs. Tämäkin on mukana, tavattoman harmaassa poliisin roolissa. Elokuva etenee todennäköisesti sarjakuvaa mukaillen, mikä tekee Faustin kerronnasta nykivää. Yuznalla on kyllä visiota ja yksittäiset kuvat ovat tehokkaita ja parhaimmillaan pirun hauskoja. Välillä elokuva käy hurjilla kierroksilla.

Yuznan vanha tekijätoveri Stuart Gordon ohjasi vuonna 2003 genrerajatapauksen King of the Ants. Se ei oikein tiedä, olisiko rikosleffa vai yrittäisikö olla vähän kallelaan kauhuun. Tyhjäntoimittaja ajautuu isojen poikien pelikentälle ja saa itselleen tappokeikan. Sitten hommat laskevat alleen ja kaveri lukitaan vajaan keskelle aavikkoa, missä hänen päällään pelataan päivittäin golfia. Tuloksena on pimeitä hallusinaatioita ja groteskeja kohtauksia. Vielä sittenkin tarinassa riittää mutkia ja käänteitä – se jopa hieman hajoaa ja menettää painokkuuttaan. King of the Ants on The Asylumin tuottama, ja sen estetiikassa on pienen budjetin viehättävyyttä. Roskasta ei kuitenkaan ole kyse, mikä on oikeastaan hieman yllättävää. Käsivarakamera ja nuhruinen kuva lisäävät elokuvan viehätystä. Elokuvan on käsikirjoittanut romaaninsa pohjalta Charlie Higson, mikä lienee vaikuttanut etenkin dialogin iskevyyteen. Gordonin ohjaus pysyy pääosin koossa vakuuttavasti, joskin elokuvan loppupuoli etenee turhan nopeasti.

Alex Chandon: Cradle of Fear. S. Craig Zahler: Bone Tomahawk

Cradle of Fear (2001) on sitä itseään. Vilkkuvaloiset vaaleanpunaiset kengännauhani ovat maksaneet enemmän ja ovat vaikuttavammat kuin tämä elokuva. Teinigoottimetallibändi Cradle of Filth on mukana menossa, etenkin nokkamies Dani Filth, mikä lienee ainoa syy, miksi elokuva muistetaan. Se on erittäin löyhästi toisiinsa sidottujen typerien ja laahaavien episodien ketju, joka muistuttaa pornoelokuvaa rakenteeltaan. Yhä uudestaan tuodaan kuviin uusi pari, jonka ympärille yritetään tehdä tylsää ja huonosti näyteltyä tarinaa, kunnes päästään siihen ainoaan asiaan, jota katsojat haluavat nähdä. Tässä tapauksessa splatteriin. Läträysideat ovat kyllä hyviä, mutta lattea digivideokuva ja Amigalla tehdyt tehosteet eivät jaksa edes naurattaa.

Bone Tomahawk (2015) on sitten ihan muuta. Se ei oikeastaan edes kuulu tähän sarjaan, koska se ei ole kauhua eikä missään nimessä pökäle. Bone Tomahawk on hyvin perinteinen western. Joukko miehiä lähtee pelastamaan muutamaa kaapattua intiaaneilta. Mikä tekee elokuvasta erityisen mainion dialogin (etenkin Richard Jenkinsin hahmo) ja napakan ohjauksen lisäksi ovat juuri intiaanit. Kyseessä on luolassa asuva, naisensa torsoiksi silpova kannibaalien heimo, joka muistuttaa enemmän Predator-elokuvien saalistajaa kuin ainuttakaan Amerikan alkuperäiskansaa. Tappokohtaukset ovat verisiä ja raakoja ja tunnelma on harvinaisen tiivis. Odotan lukemattomia huonoja jatko-osia, joissa heimon mytologiaa laajennetaan naurettavuuksiin.