Teuvo Tulio: Intohimon vallassa. Roland af Hällström & Teuvo Tulio: Hornankoski
Intohimon vallassa (1947) aloittaa jälleen jotain uutta Teuvo Tulion elokuvissa, nimittäin uudelleenfilmatisoinnit. Johannes Linnankosken tarinaan perustuva Taistelu Heikkilän talosta oli Tulion ensimmäinen ohjaustyö. Nykyään se on kadonnut, mutta aiheen uusi filmatisointi on sen sijaan säilynyt. Kauhuromantiikka on mukana alusta asti jälleen, tällä kertaa kuitenkin Hollywoodin b-tuotantoja muistuttavana epäsikiönä, jossa halpa budjetti ja korkea kunnianhimo risteävät suomalaisittain ainutlaatuisella tavalla ja jalostuu jyrkäksi melodraamaksi. Ekspressionistisen jyrkät varjot sekä tarkkaan rajatut ja toisaalta sieltä täältä lainatut kuvat kertovat tarinaa alkoholisoituneesta miehestä ja naisesta, joka oikeasti rakastaa mitätöntä tukkimiestä, ottaa lopulta ohjat käsiinsä ja joutuu lopulta sen vuoksi murhatuksi. Tulion kerronta on pitkälti hyvin kuvallista, osittain jo ihan siksikin että arkkityyppisten kuvien lainailu ja varastelu niin itseltä kuin muiltakin on ollut taloudellisesti viisasta. Tulos on komean korni leikkaa–liimaa-askartelun ja tarkkasilmäisen kuvauksen kollaaši. Siegfriedmäinen Kullervo Kalske ja Regina Linnanheimo ovat komein pääosapari, jonka Suomessa kuvitella saattaa – ensin nuorina rakastuneina, sitten sadomasokistisen valtapelin nappuloina ruoskan molemmissa päissä.
Hornankoski (1949) on nimellisestä Roland af Hällströmin ohjaus, mutta nykyään sitä pidetään Tulion elokuvana. Totuus lienee jossain heidän yhteisvastuussaan. Aikamoisesta kollektiivimuhennoksesta on muutenkin kyse: valtava määrä lainattuja kuvia muista elokuvista ja klassinen Tulio-tarina. Merkittävän talon pojat rakastuvat samaan naiseen. Toinen on lähtenyt tukkilaiseksi, ja toinen on vilpillisyyteen sortuva talonpoika. Kosken rantamilla kelpaa käydä kohtalokas kolmiodraama. Tai oikeastaan neliö-, sillä myös veljesten äidillä on osansa tapahtumia ohjaavana mahtina. Sen verran muita tulioita rauhallisempi ja kerronnaltaan perinteisempi Hornankoski kuitenkin on, että jos ei Hällström saa siitä kunniaa, niin ainakin tuotantoyhtiö Fenno-Filmi. Joka tapauksessa se on suotta muiden varjoon jäänyt Tulio-elokuva, joka ansaitsee maineen klassisena draamana.
James L. Brooks: Elämä on ihanaa. Jon Avent: Paistetut vihreät tomaatit
James L. Brooksin Elämä on ihanaa (As Good as IT Gets, 1997) on hyvän elokuvan maineessa. Se maine ei ole oikein auennut minulle koskaan. Draamakomedia kärttyisästä, neuroottisesta ja kaikin tavoin rasistisesta ihmisvihaajasta joka löytää itsestään rakentavia tunteita, kun naapurin taiteilijan pikkukoira jää hänen hoteisiinsa, on ennalta-arvattava ja tavanomainen. Romanttinen juonne vakiokuppilan tarjoilija–yksinhuoltajaan on yhtä aikaa ilmiselvä ja hankala ottaa todesta. Yhteiskunnalliseksi kommentaariksikin kaikki jää melko pinnalliseksi, vaikka varovaista yritystä onkin. Kolmen tahoillaan kamppailevan päähenkilön ongelmista ja epätodennäköisistä suhteista olisi saanut irti paljon enemmänkin. Jäljelle jää kaksi vahvaa seikkaa: kepeää ja painokasta perinteisen Hollywood-komedian tapaan yhdistelevä, sydämellinen tyyli sekä hieno näyttelijätyö. Sekä Jack Nicholson että Helen Hunt voittivat pääosa-Oscarit. Greg Kinnearkin olisi voinut omansa ansaita. Ja Todd Solondz cameostaan.
Oscareista pääsi melkein osalliseksi myös Jon Avnetin Paistetut vihreät tomaatit (Fried Green Tomatoes, 1991). Fanny Flaggin romaaniin perustuva elokuva asettuu tekoaikansa muiden "naisfilmien" (ajattelen nyt vaikkapa Thelma & Louisea) joukkoon luontevasti; voimansa löytävistä, itsenäisistä naisista kertovien elokuvien. Alabamalaisen vanhainkodin asukki alkaa kertoa menneitä satunnaiselle vieraalle, joka saa vanhuksen tarinoista voimauttavan pakopaikan omasta vaihdevuotisesta kotirouvanelämästään. Ne keskittyvät etenkin nuoreen Idgieen, joka ei välitä muiden odotuksista tai hänelle varatusta naisen roolista. Paistetut vihreät tomaatit on häpeämätön, nostalgiaan nojaava tunnenarunveto, jossa jokainen nykäisy voittaa. Se tehdään kuitenkin niin hyväsydämisesti, että katsoja huomaa nopeasti olevansa pelkkä Pavlovin koira, joka kuolaa kun elokuva käskee kuolata. Etelävaltioromantiikka on niin taiten tarjoiltu, että suomalainenkin alkaa muistella lapsuuttaan Alabamassa.
Hanne Leminen: Tuhottu nuoruus. Matti Kassila: Kuriton sukupolvi
Kaksi perhettä, toinen työläinen ja toinen herraskainen. Edellinen köyhä ja monilapsinen mutta onnellinen, toinen varakas ydinperhe mutta rikki. Perheiden nuoret ovat rakastuneita, mutta luokkaero on todellinen. Hannu Lemisen ohjaama Tuhottu nuoruus (1947) on pohjimmiltaan valistuselokuva. Jo alkuteksteissä painotetaan Väestöliiton osuutta. Perhearjen kuvauksen ohessa kerrotaan yhteiskunnan apukeinoista vähävaraisten perheiden varalta. Ja sitten kun iskee tragedia, varoitetaan laittomista aborteista. Vastoin kaikkia odotuksia Leminen saa elokuvan toimimaan. Kyllähän siinä päälleliimatun tuntuista luennointia on ja sanomaa alleviivaillaan. Kuitenkin myös aitoa tunnetta Tuhotussa nuoruudessa on, ja etenkin työläisistä se välittää. Yhteiskunnallisuus ja eräänlainen semidokumentaarisuus tuovat mieleen italialaisen neorealismin, onpa mukana amatöörinäyttelijöitäkin. Osa ammattilaisista sen sijaan tuntuu olevan väärässä elokuvassa; yli kolmekymppiset Helena Kara ja Kullervo Kalske eivät oikein asetu nuoriksi hahmoikseen.
Yli-ikäisiä olivat myös Matti Kassilan ohjaaman Kurittoman sukupolven (1957) "nuoret". Mika Waltarin näytelmään ja kaksikymmentä vuotta aiemmin Wilho Ilmarin ohjaamaan filmiin perustuva elokuva kertoo 50-luvun sekoilevasta rokkinuorisosta. Sellaisiksi kolmenkympin molemmin puolin olevat näyttelijät luonnistuvat vain irvokkaasti. Mutta sepä toimii – farssimaisen irrottelun kautta nauretaan aiemman sukupolven näkökulmasta hölmöläisiltä vaikuttaville perillisille. Parhaiten mieleen jäävät suorastaan ekspressionistisen riehakkaat musiikkijaksot. Kaiken ytimessä on kuitenkin Tauno Palon esittämä höpsähtänyt professori, joka on omistanut elämänsä tutkimukselle, vaikka perhe viittaa semmoiselle kintaalla. Hän ihastuu poikansa tyttöystävään, mikä herättää pettymyksen aiempiin valintoihin. Ehkäpä yhteisymmärrys sukupolvien välillä sittenkin on löydettävissä.
Alexandre Aja: The Hills Have Eyes. Mirrors
Wes Cravenin alkuperäinen Yön silmät vuodelta 1977 on ihan aiheesta sleaze-klassikko. Niinpä oli ihan selvää, että 00-luvun kauhu-uusintojen huumassa sekin sai uuden olomuodon. Alexandre Ajan ohjaama uusi The Hills Have Eyes (2006) säilyttää oleelliset: eripurainen perhe (kolmea sukupolvea) on automatkalla läpi autiomaan, mutta reissuun tulee stoppi, kun mutanttikannibaalien perhe päättää napata heidät päivälliseksi. Erotuksena alkuperäisen degeneroituneesta mutta vain lievästi friikahtavasti perheestä uudessa versiossa klaani on oikeasti epämuodostunutta – syynä Yhdysvaltain vanhat ydinkokeet. Elokuvan alkupuolen tunnelma on uhkaavuudessaan vahva, mutta se lässähtää vanhaan ansaan: kun hirviö lopulta näytetään, se ei olekaan niin kauhea. Vaikka väkivalta on brutaalia ja visuaalista, mölisevät epäsikiöt ovat lähinnä koomisia. Jokin hölmössä estetiikassa saa syyttämään siitä ohjaus- ja käsikirjoitustiimin ranskalaisuutta. Onneksi suurin osa goresta on ihan ehtaa käsityötä, sillä cgi-efektit ovat välillä niin kömpelöitä, etteivät ne edes naurata.
Myös Ajan seuraava ohjaus oli uusintafilmatisointi, tavallaan. Mirrorsin (2008) oli tarkoitus olla Hollywood-näkemys korealaisesta elokuvasta, mutta Aja lähestyi aihetta lopulta hyvin vapaasti. Elokuva on periaatteessa omaperäinen kummitustalojuttu. Alkoholisoitunut ex-poliisi päätyy yövartijaksi palaneeseen tavarataloon, jossa on niin maar pirusti peilejä. Ja peileissä näkyy eri asioita kuin niiden ulkopuolella, lähinnä kaikkea veristä. Idea on kaikessa pöljyydessään yllättävän hyvä, ja sillä saa aikaan muutamat kekseliäät kohtaukset. Kokonaisuus on kuitenkin aika hutera ja jäsentymätön. Toisin kuin Kiefer Sutherlandin käyttämät kaksi ilmettä: huutaa ja ei huuda. Mirrors on mielestäni parempi kuin maineensa, mutta pitäisi varmaan etsiä katsottavaksi se alkuperäinen korealaiselokuva.
Barry Levinson: Sademies. Terry Gilliam: The Fisher King
Barry Levinsonin Sademies (Rain Man, 1988) on klassikko monella tapaa. Ensinnä se on laatudraama hollywoodilaisittain: sujuva ja helposti sulava, silti painokas ja koskettava. Toiseksi sen merkitys autismin tunnistamisessa ja tunnustamisessa on ollut valtava, sekä hyvässä että pahassa. Itsekäs nuori autokauppias saa kuulla, että hänen etäiseksi jääneen isänsä miljoonatestamentti meneekin veljelle, josta hän ei ole aiemmin kuullutkaan. Veli sattuu olemaan savant-autisti, jolta voisi kuvitella olevan helppo huijata puolet rahoista. Mikäpä olisi parempi syy kaappaukselle ja roadtripille. Dustin Hoffmanin hahmottelee Raymond-veljen huikean hienosti. Raymondin hahmo valitettavasti yhdisti suuren yleisön mielessä autismin ja savantismin, joka hänessä näyttäytyy ilmiömäisenä muistina ja matemaattisena lahjakkuutena. Se ei tietysti ole elokuvan vika. Päinvastoin sen ansiosta kumpikin piirre sai ennenkuulumatonta näkyvyyttä. Ohjaaja Levinson on niitä tekijöitä, joita Cahiers du Cineman tyypit olisivat nostaneet aikanaan esiin. Uusia töitä ei enää aikoihin ole tullut, joten ehkäpä retrospektiivinen tarkastelu olisi jo mahdollista?
Terry Gilliamin huumori osuu erikoiseen rakoon. Siinä on toisaalta amerikkalaista säkenöintiä ja toisaalta englantilaisen komiikan kuivakkaa älyllisyyttä. Gilliamin The Fisher Kingissä (1991) radion roska-dj aiheuttaa välillisesti joukkosurman ja alkoholisoituu ja syrjäytyy ja päätyy ritariksi spurgujen pyöreään pöytään. Sitä johtaa Robin Williamsin esittämä sankari, joka menetti vaimonsa tuossa massamurhassa. Entinen dj päätyy aseenkantajaksi Central Parkin don Quijotelle ja amoriksi tämän ihastukselle. King Fisher on ylistys laitapuolen kulkijoille. Semisurrealistinen, yhteiskunnallinen absurdismi on turhan hienosteleva leima Gilliamille mutta kelvatkoon. Jeff Bridgesin uraan se sopii ihan yhtä hyvin. Robin Williams on vimmainen, Amanda Plummer myös omalla pidätellyllä tavallaan. Hullua rakkautta se on tämäkin. Mutta Gilliamin ytimessä on rytmi, kompuroiva, rykäyksittäinen rytmi jossa rampa tanssii nilkuttaen ja kamera on aina kenallaan.
Christophe Barratier: Kuoropojat. Robert Benton: Billy Bathgate
Christophe Barratierin ohjaama Kuoropojat (Les Choristes, 2004) tekee heti alussa selväksi, mistä on kyse. Katsoja tietää välittömästi, että kyseessä on Kuolleiden runoilijoiden seuran hengenheimolainen, kevyesti nostalginen draama sisäoppilaitoksen pojista, joiden maailma järisee uuden ja innostavan opettajan myötä. Nyt kyse ei ole runoudesta vaan musiikista, mutta perusajatus on sama. Ongelmapoikien kouluun tulee uusi opettaja, joka ankaruuden sijasta ottaa keinoikseen huumorin ja oppilaiden laulattamisen. Yllätyksiä ei ole, mutta Kuoropojat on silti lempeä ja humaani elokuva ja sellaisena oikein miellyttävä. Vertailu sinänsä ei ole kovin reilua, sillä Kuoropojat pohjaa jo 1940-luvulla tehtyyn ranskalaiselokuvaan. Se ei keksi uutta mutta sentään varioi vanhoja teemoja taiten ja ilmaan liikaa sentimentaalisuutta. Kehyskertomuksessa Jacques Perrin toistaa Cinema Paradison roolinsa hämmentävän samankaltaisena.
E. L. Doctorow'n Gangsterin oppipoika on mainio romaani, yhdistelmä häpeilemätöntä nostalgiaa, halpaa rikoskirjallisuutta ja historiallisia yksityiskohtia ja ennen kaikkea taitavaa kieltä. Robert Bentonin filmatisointi, Billy Bathgate (1991), säilyttää materiaalistaan lähinnä pulpkirjalliset sävyt ja vahvan (semifantastisen) ajankuvan. Elokuva on kovin tavanomainen nuoren pojan kasvutarina rikollismaailmassa, toki suurella budjetilla kuorrutettu. Kaikki näyttää hyvältä, mutta henki ei oikein puhalla elokuvan maailmassa. Dustin Hoffmanin gangsteripomossa on nyansseja, mutta nekin hukkuvat turhan tasapaksun sälän sekaan. Jotain hyvääkin: Billy Bathgate onnistuu kertomaan tarinansa selvästi alle kahden tunnin kompuroimatta kerronnassaan, mikä ei ole ollenkaan itsestään selvä saavutus.
Russel Mulcahy: Highlander – kuolematon. Highlander II
On puhtaasti makuasia, onko idea ikuisista ja lähes kuolemattomista, jotka kamppailevat eloonjäännistään päänkatkomisen uhalla läpi maailmanhistorian, hyvä vai huono. Oli miten oli, Gregory Widenin idea kasvoi kuudeksi elokuvaksi ja kolmeksi tv-sarjaksi, ja se oli niitä peruskertomuksia, joiden parissa 80- ja 90-lukujen lapset kasvoivat. Russel Mulcahyn ohjaama ensimmäinen osa, Highlander – kuolematon (1986), kertoo Skotlannin ylämaalaisesta, joka päätyy nykyaikaan asti kilvoittelemaan kaltaistensa kanssa ikuisesta elämästä. Se jonka pää pysyy harteilla, on voittaja. "There can be only one", sanoo riikinkukkokoristeinen Sean Connery; "Who wants to live forever", laulaa Queen. Yhdistelmä tukkahevin säestämää 80-lukulaista toimintaa ja keskiaikafantasiaa toimi ainakin nuoreen meikäläiseen, jolle Highlander oli yksi henkilökohtaisia perusteoksia. Saagan ensimmäinen elokuva perustelee ja pohjustaa takaumissa tulevaa, esittelee nuoren skotin kokemat syytökset, kun hän vastoin odotuksia selviää klaanisodissa hengissä. Nykyajan New Yorkissa hän puolestaan säilyy miekkaa heiluttavalta takaa-ajajaltaan. Typerä tarinahan se on, eikä kehnosti esiintyvä Christopher Lambert auta asiaa yhtään. Lapsuuden sankareita ei kuitenkaan niin vain syrjäytetä; enkä tarkoita niinkään Lambertia kuin Clancy Brownia.
Ammattilainen osaa nokittaa hölmön idean naurettavaksi. Ohjaaja Mulcahy saa sankari viitan vain osittain, sillä tuotantotiimi se lopulta pilasi Highlander II:n (1991). Se on silti kunnianhimoinen epäonnistuminen. Se jatkaa tarinaa cyberpunk-tulevaisuuteen välittämättä liikaa logiikasta; joskin tämä "renegade version" (1995) yrittää korjata tilannetta vähän. Lyhyesti: kuolemattomat ovat aikamatkaajia, jotka jatkavat dekapitaatioleikkiään ekokatastrofin runtelemalla, kaukaisella 2020-luvulla. Komeannäköinen roskalava elokuvaksi, ja ehkäpä ykköstä viihdyttävämpi. Kuvaus on paikoin erittäin kekseliästä ja ideoita on vaikka kolmeen elokuvaan (tosin osa on pöllitty RoboCopista ja Total Recallista). Ja sittenkin kokonaisuus on epämääräinen pötkö kuin Saarioisen hernari suoraan purkista.
Peter Jackson: King Kong. Jordan Vogt-Roberts: Kong: Skull Island
Jostain syystä hyllystäni löytyi Peter Jacksonin King Kong (2005). Toki alkuperäinen elokuva on vankka suosikkini, ja Peter Jacksonkin oli yhteen aikaan liki jumalainen ohjaaja. Sitten hän siirtyi Yhdysvaltoihin – Sormusten herroja voin lähinnä sietää. Mikä sormustrilogiassa eniten minua on aina ärsyttänyt, on sen pitkitetyt toimintakohtaukset (ja typerät kaukaisuuteen tuijottelut), jotka riivaavat hieman tätäkin elokuvaa. Yli kolmen tunnin kesto ei tunnu perustellulta. Parasta King Kongissa on sen komea alkujakso, kollaaši 1920-luvun New Yorkista. Muutenkin ajankuva on hoidettu hienosti – välillä liiankin, sen verran yksioikoisia hahmot ovat arkkityyppisyydessään, vaikka niitä syvennetäänkin alkuperäisestä. Ylipäänsä King Kong on inhimillisempi kuin yksikään Sormusten herroista huolimatta siitä, että todellisessa pääosassa on lopulta cgi ja tehostemiesten hirviöintoilu saakin liki koomiset mittasuhteet. Spektaakkelin tuntua ei voi kieltää. Jackson taitaa massiiviset kohtaukset, joissa jännite säilyy ihailtavan hallitusti. Jack Black tekee ehkä uransa parhaan roolityön orsonwellesmäisenä ohjaajana lähes ilman tavanomaisia maneereitaan. Naomi Wattskin onnistuu tuomaan ääriperinteiseen hahmoonsa vivahteita Tukholma-syndroomasta alkaen. Toivoisinkin jatko-osaa, jossa keskityttäisiin hahmon traumastressiin ja normaalin elämän mahdottomuuteen.
Sen sijaan 2017 saatiin Kong: Pääkallosaari (Kong: Skull Island). Jordan Vogt-Robertsin ohjaus on kuitenkin reboot, ei jatko-osa. 1970-luvulla joukko Vietnamista vapautuvia sotilaita lähtee saaattamaan tutkimusryhmää aiemmin tuntemattomalle saarelle. Paljon aikaa menee ihan vain poseeraukseen, mutta sehän on ajan henki. Ja sitten kun jättiläisapina – ja moni muu olento – astuu lavalle, homma menee silkaksi hirviöfetisismiksi. Katsojaa kaipaa suurta elukkaa ja tuhoa ja sitä annostellaan taiten. Kong on fan serviceä sukupolvelleni: monta tuttua vanhaa naamaa (ns. Marvel-materiaalia), sarjakuvamainen tarinankuljetus, "vanhaa kunnon" seikkailutoimintaa.... Ei se elokuvana ole mitenkään kummoinen, mutta varmat dopamiiniryöpyt se tarjoaa vihkiytyneelle. Olisiko eka kerta kun länsimainen elokuva ymmärtää kaijūn hengen?
Scott spiegel: Intruder. From Dusk till Dawn 2: Texas Blood Money
Sam Raimin kaveri Scott Spiegel pääsi tositoimiin elokuvanteossa hankalaan aikaan. Kun hänen pitkä esikoisensa Intruder (1989) ilmestyi, oltiin vedenjakajalla, jossa b-tuotannot alkoivat ilmestyä yhä useammin videolla valkokankaiden sijaan. Intruder on täysverinen(!) slasher-elokuva, joka on jäänyt edeltäjiensä varjoon. Syynä on etenkin sen amatöörimäinen ote. Monista kekseliäistä kuvista huolimatta elokuvaa nimittäin leimaa harrastelijamaisuus. Se on innokkaiden harrastelijoiden työtä. Yhden paikan tarinassa pian lopettavan marketin työntekijöitä ja asiakkaita alkaa häiritä erään entisen poikaystävä, ja sitten väki alkaa kuolla yksitellen. Tarinankuljetus ei käy järkeen kuin juuri ja juuri, ja käsikirjoitus rakentuukin suurelle määrälle tyhjää dialogia. Halloweeniläinen tunnelmanluonti voisi toimia, jos tarinassa olisi edes jonkinlaista ideaa. Valitettavasti käsikirjoitus jää kovin mitättömäksi ja näyttelijät ovat kuin lukion ilmaisutaidon kurssilta. Visuaalisia ideoita sentään on, mutta Intruder on auttamatta jo syntyessään vanhentunut elokuva.
Vuonna 1998 Spiegel ohjasi jatkoa modernin roskaelokuvan klassikolle Hämärästä aamunkoittoon. Texas Blood Money -alaotsikon alla suoraan videolla ilmestynyt elokuva on ehtaa etelävaltioiden gotiikkaa. Texasilainen pikkunilkkien porukka lähtee Meksikoon pankkikeikalle, ja osa heistä päätyy ykkösosasta tuttuun vampyyrien juottolaan. Turhaa tarinaa ei tarvita, tyyli on pääasia ja kulmahapaiden odottelu. Erikoisia kamerakulmia käytetään tässäkin, ja kaikki on kuvattu kummallisen punaisessa sävyssä. Kumilepakoita on kuin Lugosin Draculassa, ja ykkösen goresta on jäljellä vain kaiku (jota muutama taitava leikkaus täydentää), mutta ei jatko-osa ihan pelkkää Kauhua kryptasta ole. Perinnetietoinen katsoja saa siitä monet naurut irti. Rehellistä roskaa, sanoisin, ja lievästi länkkärihenkistä toimintaa kauhun sijasta.
Bruce Campbell tekee kummassakin elokuvassa pikku cameon.
Miike Takashi: 1 puhelu tullut. Tarsem Singh: The Cell
En tiedä miksi, onko Akimoto Yasushin romaanin Chakushin ari taustalla aito urbaanilegenda. Ainakin se voisi olla. Vuonna 2003 Miike Takashi ohjasi sen pohjalta elokuvan 1 puhelu tullut, jossa opiskelijat alkavat saada omasta numerostaan puheluja. Soittaja jättää aina vastaajaan viestin, jossa kuuluu puhelimen omistajan viimeiset sanat. Seuraava uhri löytyy edellisen puhelimen yhteystiedoista. Modernihko näkemys ketjukirjekirouksesta siis. Idea on näppärä ja lopulta yllätyksellinenkin – slasher-kuviota säestetään salaperäisellä yliluonnollisuudella, niin kuin monessa muussakin vuosituhannen taitteen japanilaisessa kauhuelokuvassa. Japanilaista kerroksellisuutta, joka saattaa länsimaiselle näyttäytyä sekavuutena, tasapainottaa ohjaajan kyky hallita kuviaan ja rytmiä. Lisäksi Miikelle tyypillisiä groteskeja yksityiskohtia on jonkin verran. Mielenkiintoinen lisä on elokuvan mediakritiikki, kun oletettu seuraava kuolema halutaan näyttää suorana televisiossa. Loppuaan aikalaskurin vierellä ja arkisen studiopuuhastelun keskellä odottava nuori nainen on elokuvan kylmäävin kuva.
90-luvun jälkipuoliskon sarjamurhaajaelokuvan erikoisimpia ilmentymiä on Tarsem Singhin ohjaama The Cell (2000). Siinä murhaaja, uhrinsa masokistisia leikkejään varten muokkaava skitsofreenikko, saadaan kiinni jo alussa, mutta hänen viimeinen uhrinsa on teillä tietymättömillä ja hän itse jossain katatonian tuolla puolen. Kokeellisen teknologian avulla psykologi lähtee tutkimusmatkalle murhamiehen mieleen eräänlaisessa keinotodellisuudessa. Nämä sisäavaruudet ovat visuaalisesti häkellyttävän upeita surrealistisia painajaisia. Niissä selvästi on tekijöiden fokus, joskin tarina-aines on paljon mainettaan parempi. Harmi vaan, että pääosassa on – kai rahoittajien vaatimuksesta – Jennifer Lopez, jonka unissakävelijämäisyys toki sopii elokuvan maailmaan. Vincent D'Onofrio murhaajana sen sijaan on intensiivinen.
