Stephen Kingin nimi assosioituu helposti monisataasivuisiin, todellakin tiiliskiveä muistuttaviin romaaneihin. Hänen esikoisteoksensa Carrie oli vielä tiivis, alle 200-sivuinen kirja, mutta sen jälkeen Kingin kirjat ovat lähes poikkeuksetta paljon laajempia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hän olisi kirjoittanut lyhyempääkin proosaa. Kyse on enemmänkin kustantajan logiikasta, jonka mukaan yleisö haluaa paksumpia kirjoja, vastinetta rahoilleen. Toisaalta kustantajan näkökulmasta kirjanostajille ei myöskään saa julkaista liikaa samalta tekijältä; kirja per vuosi on hyvä vauhti. Kingin luomistahdin tuntien tällainen ajattelu on ongelmallista. Ehkä hieman ilkeämielisesti, mutta mielestäni silti perustellusti, voisi väittää, että kunnon kustannustoimittaja olisi osannut suitsia Kingiä koko uran ajan tiivistämään ja käyttämään aikaansa tekstien hiomiseen.
Hyvin nopeasti Kingin uralla vakiintui muutama tapa kiertää kustannusmaailman normeja. Ensimmäinen oli salanimen käyttö. Richard Bachman -nimellä ilmestyi viisi romaania vuosina 1977–1984 ennen salaisuuden paljastumista. Toiseksi Kingiltä alkoi ilmestyä uusia nimikkeitä rajoitettuina bibliofiilipainoksina. Esimerkiksi Donald M. Grant julkaisi Musta torni -sarjaa alun perin komeina kuvitettuina laitoksina, ja Kingin oma Philtrum Press on vuosien aikana julkaissut monta mielenkiintoista pienpainatetta. Käytännössä kaikki nämä kertomukset ovat sittemmin saaneet myös laajemmat julkaisunsa mutta vasta sen jälkeen, kun fanit olivat saaneet kuulla harvinaisuuksien olemassaolosta ja vaatineet päästä niihin itsekin käsiksi.
Kolmas keino saada useampia käytännössä romaanipituisia (vaikka varsinkin amerikkalaiset puhuvat tässä kohtaa mieluummin "novellasta" eli pienoisromaanista) tekstejä julkaistuksi oli sisällyttää niitä kokoelmiin. Kingiltä onkin ilmestynyt vuodesta 1982 alkaen neljä kokoelmaa, joista jokainen sisältää neljä kertomusta. Kenen tahansa muun kirjailijan tuotannossa tämänmittaiset tekstit kelpaisivat omiksi kirjanimikkeikseen. Myös neljä Bachman-kirjaa on sittemmin ilmestynyt yhteisniteenä. Lisäksi Skeleton Crew -novellikokoelman aloittaa romaanimittainen The Mist.
Tilanne säilyi tällaisena pitkälle 2000-luvulle asti. Vasta silloin Kingiltä alkoi ilmestyä paksujen kirjojen seassa myös lyhyempiä kertomuksia omina niteinään. Vuonna 2005 tuore Hard Case Crime -kustantamo julkaisi Kingin The Colorado Kid -rikosromaanin (184 s) ja vuonna 2010 Cemetery Dancelta ilmestyi Blockade Billy (112 s), joka sekin on eräänlainen rikoskertomus. Jälkimmäinen sisältyy hieman muokattuna myös The Bazaar of Bad Dreams -novellikokoelmaan (2015). Kumpaakaan ei ole suomennettu.
Vuosina 2017 ja 2018 ilmestyi pari lyhyempää romaania lisää. Samoina vuosina muuten ilmestyivät myös romaanit Ulkopuolinen ja Owen Kingin kanssa kirjoitettu Ruususen uni, jotka molemmat ovat reilusti yli viisisataasivuisia. Ensimmäinen näistä pienimuotoisemmista teoksista on yhteistyö Richard Chizmarin kanssa, Gwendy's Button Box, ja jälkimmäinen Keveys (Elevation).
II Gwendy's Button Box
Vaikka vuoden 1991 romaanin Tarpeellista tavaraa piti olla "viimeinen tarina Castle Rockista", on King viime vuosina palannut tuohon luomaansa pikkukaupunkiin jälleen. Parin novellin jälkeen Gwendy's Button Box on ensimmäinen romaanimittainen Castle Rock -kertomus. Se on eräänlainen kasvutarina. Päähenkilö on Gwendy Peterson, joka kohtaa salaperäisen tummiin pukeutuneen miehen, Richard Farrisin (nimikirjaimista päätellen jälleen yksi Randall Flaggin olomuoto). Mies antaa Wendylle "nappilaatikon". Laatikko on kuin muunnelma sammosta: yksi sen vivuista tuottaa hopeakolikoita ja toinen suklaata, joka saa Gwendyn elämänlaadun parantumaan kaikin tavoin. Gwendy on nimittäin kärsinyt ylipainosta ja sen aiheuttamasta kiusaamisesta. Nämä huolet ovat kuitenkin pian ohi, samoin kuin monet muutkin.
Laatikossa on kuitenkin myös kahdeksan nappia, jotka rinnastuvat kertomuksessa siihen nappiin, jolla ydinaseet laukaistaan. Kuusi napeista on varattu kullekin asutulle mantereelle, yksi edustaa täystuhoa ja yksi mitä painaja ikinä haluaa. Gwendyllä on nyt suuri vastuu.
Romaani seuraa Gwendyn kasvua seuraavan kymmenen vuoden ajan. Lyhyet luvut tarjoavat välähdyksiä ja sirpaleita paitsi Gwendyn elämästä myös hänelle luovutetun laatikon aiheuttamasta kasvavasta ahdistuksesta. Kertomuksen sävy on fabuloiva – jos ajatusta nappilaatikosta pysähtyy miettimään liikaa, se paljastuu aika naurettavaksi. Onneksi kirjoittajat eivät keskity siihen liikaa; heidän fokuksensa on päähenkilössä. Laatikko toimii pikemminkin vertauskuvana aikuistumiselle, vastuunotolle ja päätöksenteon vaikeudelle.
Romaanin toinen kirjoittava, Richard Chizmar, ei ole Suomessa kovin tunnettu. Kauhupiireissä hän on kuitenkin verrattain iso nimi, etenkin toimittamansa Cemetry Dance -lehden ja samannimisen kustantamon vuoksi. Hän onkin aiemmin kustantanut useita Kingin kirjojen erikoislaitoksia. Myös Gwendy's Button Box on ilmestynyt alunperin juuri Cemetery Dancelta. Häneltä ei ymmärtääkseni ole suomennettu mitään, ei myöskään tätä teosta. Chizmar kirjoitti yksinään romaanilla jatko-osan, Gwendy's Magic Feather, joka ilmestyi 2019.
Kirjan ensimmäinen painos sisältää Keith Minnionin kuvituksen. Piirrokset ovat tyylitellyn realistisia, melkein vinjettimäisiä. Ne eivät tuo tarinaan mitään uutta mutta korostavat sen tietynlaista satumaisuutta. Gwendy's Button Boxin ranskannos sisältää muuten alkuperäiskuvituksen lisäksi myös uusia Minnionin piirroksia.
III Keveys
Vuonna 2018 ilmestynyt Keveys (suomennos 2019) on monella tapaa jonkinlainen Gwendy's Button Boxin sisarteos. Myös se sijoittuu Castle Rockiin, ja myös siinä käsitellään paino-ongelmia. Tarina alkaa iskevästi menemällä suoraan asiaan: Scott Carey huomaa painonsa putoavan nopeasti. Painoon ei tunnu vaikuttavan, mitä hän syö tai edes mitä hänellä on yllään. Kaikki hänessä tuntuu menettävän painoaan, vaikka se ei näykään ulospäin. Toisena juonteena tarinassa seurataan Careyn uusien naapurien ongelmia vasta-avatun kasvisravintolansa kanssa. Ongelma ei niinkään ole ravintolassa vaan siinä, että sitä pitävät aviossa elävä naispari. Mainen konservatiivit eivät sellaista katsele hyvällä.
Keveys on ristiriitainen lukukokemus. Toisaalta se on häpeämättömän tunteellinen, satua lähentelevä fantasia, jossa kerrankaan ei laverrella kingmäisesti. (Ei sillä etteikö lavertelu voisi olla hyväkin asia. Väitän sen olevan monelle ydinasia Kingin viehättävyydessä.) Toisaalta iskevän alun jälkeen romaani eksyy tendenssikirjallisuuden suohon yrittäessään alleviivata, että ennakkoluuloisuus on paha juttu ja seksuaalivähemmistöt ovat ihan ok. Ehkä on kunnioitettavaa, että bestseller-kirjailija uskaltaa Yhdysvalloissa saarnata näin suoraan, mutta suomalaisittain sellainen on lähinnä vaivauttavaa.
Tarinana Keveys tuo mieleen Kingin Bradbury-henkisen novellin "Talo Vaahterakadulla". Painonputoamisjuoni puolestaan vie ajatukset Bachmanin nimellä ilmestyneeseen Kirous-romaaniin, joka kuitenkin oli paljon tätä räävittömämpi. Bradburyn lisäksi esikuvana on myös Richard Matheson, jonka The Shrinking Man -romaanin kutistuva päähenkilö oli myös nimeltään Scott Carey ja jolle Keveys on omistettu. Parhaiten Keveys asettuu Kingin tuotannossa viimeisten kymmenen vuoden aikana ilmestyneiden, kuolemaa melko lempeästi tarkastelevien, semifantastisten novellien joukkoon. Se ei ole suurta kirjallisuutta, mutta tuntuu hyvältä lukea tekstiä ihmiseltä, joka vaikuttaa olevan sinut oman rajallisuutensa kanssa.
IV Fantastisuudesta ja ymmärryksestä
Olen kummankin romaanin kohdalla viitannut niiden "satumaisuuteen". Kumpikaan ei ole perinteistä genrekirjallisuutta, ei varsinkaa kauhua, vaikka kummankin yhteydessä (varmaankin markkinointisyistä) sellaiseen vihjataan. Toki molemmissa romaaneissa on paljon kauhistuttavaa mutta sen ei ole tarkoitus herättää lukijassa mitään pelon tai kauhun tunteisiin liittyvää. Enemmänkin tarkoitus on uskoakseni saada lukija ajattelemaan. Fantastinen elementti – nappilaatikko tai painon katoaminen – toimii etäännyttäjänä. Lukijan on helpompi käsitellä hyvin vakavavia aiheita, kuten vastuunkantoa ja elämästä luopumista, epäsuorasta fantasian kautta.
Fantasia antaa kirjailijalle myös eräänlaisen luvan oikoa mutkia, yksinkertaistaa ja rikkoa sääntöjä. Keveydessä asenteelliset ristiriidat ratkevat ihmeenomaisesti; uskoa ihmisen kykyyn hyväksyä muut korostetaan. Gwendyssä monimutkaiset vastuun ja päätöksenteon kysymykset tiivistetään muutamaan painonappiin. Lopputulos ei ole millään tavoin realistinen kummassakaan tapauksessa. Mutta ei sen tarvitsekaan olla. Kingiä (ja Chizmaria) on helppo syyttää yksinkertaistamisesta ja naiiviudesta, mutta mielestäni sekin olisi liian helppoa. Yksinkertaistaminen ja naiivius ovat tässä tapauksessa tietoisia ratkaisuja.
Tuntuukin, että Kingillä on viime vuosina selvästi lisääntynyt eräänlaisen ristiriidattomuuden määrä. Vaikka hän edelleen kirjoittaa hyvin synkkiäkin kertomuksia, on niiden rinnalle ilmestynyt pehmeämpi, jotenkin resignoitunut ajattelu. Olisi helppo nähdä tämän johtuvan kirjailijan ikääntymisestä, ja varmasti osittain niin onkin päätellen sellaisten tarinoiden määrästä, joissa käsitellään kuolemaan valmistautumista (eikä vain kuolemista kuten monesti aiemmin) ja asioiden saattamista valmiiksi ennen loppua. Ehkä syynä on myös muutos ympäröivässä maailmassa. Alati kärjistyvämmässä ilmapiirissä tarvitaan niitäkin puheenvuoroja, jotka yrittävät ymmärtää ja luoda osaltaan edes jonkinlaista harmoniaa. Varsinkin Keveydessä nämä tarkoitusperät ovat näkyvissä vähän turhankin selvästi.
