"Älyttömän hieno levy!" eli Kootut 267 lattajjaa -arvostelut

Syksyllä 2015 aloin julkaista tässä blogissa vanhoja, muualla ilmestyneitä tekstejäni. Tarkoitus oli lähinnä siirtää "talteen" arvosteluja, joita olin julkaissut aiemmissa, sittemmin sulkeutuneissa blogeissa tai lähinnä Palasokeri.com-verkkolehdessä. Uusintajulkaisut tyrehtyivät kouralliseen tekstejä. Neljän vuoden jälkeen palasin tehtävän ääreen ja kävin läpi Wayback Machinen kautta vielä löytyviä vanhoja blogitekstejäni. Sieltä pelastettuja kirjoituksia (arvosteluja ja muita pelkän päiväkirjamaisen höpötyksen ylittäviä tekstejä) on sitten julkaistu viime aikoina näillä sivuilla. Tämänkertainen arkistojulkaisu on kuitenkin hieman erikoisempi.

Keväällä 2004 innostuin silloin vallalla olleesta kokeellisen musiikin cdr-skenestä. Ensimmäinen ja jälkikäteen tarkasteltuna minulle myös tärkein mikrolevymerkki oli 267 lattajjaa. Seuraavien vuosien aikana hankin jokaisen uuden LTJ-julkaisun ja monesta niistä kirjoitin lyhyen maininnan myös blogiin. 267 lattajjaa pyörittänyt Hannu Haahti julkaisi kommenttini myös levymerkin verkkosivuilla, missä ne ovat säilyneet tähän päivään asti, vaikka alkuperäiset blogit ovatkin jo kadonneet ja tuhoutuneet.

Niinpä päätin tehdä pienen sukelluksen menneeseen ja koota  jäljelle jääneet arvioni 267l-levyistä. Osa niistä on yritelmiä ihan oikeaksi arvioksi (nuoren miehen todistusvoimaa), yksi sellaisena julkaistiinkin, ja lyhyimmät vain parin sanan kuvauksia. Hyvin ainakin näkyy, että jossain vaiheessa kaikenlainen blogiin kirjoittaminen jäi muun elämän jalkoihin ja silloin myös levyjen kommentointi loppui. Ilmiselvästi minulla kuitenkin oli sen verran velvollisuudentuntoa jäljellä, että pitkään koin tarpeelliseksi naputella edes ne pari sanaa.

Osa 267 lattajjaan julkaisemista levyistä ja kaseteista on yhä saatavilla. Alkuperäinen, rajallinen cdr-painos on varmasti aikoja sitten loppunut, mutta moni tuotos on sittemmin julkaistu digitaalisena. Käykääpä tekemässä löytöjä!

Tekstit on aiemmin julkaistu vuosien 2004 ja 2009 välisenä aikana Jaakobin testamentti - ja Jaakobin Wsi Testamenti -blogeissa. Niiden esiin nostaminen liittyy erääseen toiseenkin projektiini, josta toivottavasti kuullaan vielä. Teksteihin ei ole tehty muita muutoksia kuin yhdenmukaistettu merkintätapoja ja korjattu kirjoitusvirheitä.

*************

Lörsson: Pariskunta vietti yönsä putkassa ja pääsi eilen kuulustelujen jälkeen kotiinsa kuutelemaan musiikkia (LTJ-03)

Kymmenminuuttiselle kolmituumaiselle CD-R:lle on koottuna legendaarisen yhdenmiehenyhtyeen rakastetuimmat hitit. Säälimätöntä mekastusta, paukutusta, kolinaa, mölinää, kattilankansirummutusta, radiokatkelmia. OOOOOlaiset saavat tapella ihan vapaasti siitä, onko tämän "skenen" seuraajilla kritiikkiä vai ei, mutta kyllähän hyvän musiikin tunnistaa sellaisen kohdatessaan. Pariskunnalta löytyy monipuolinen valikoima erinomaista ja sivistynyttä musiikkia, joka liikkuu älykkään leikillisyyden ("Liimaa sekä liuotinta"), haikean sentimentaalisuuden ("Cortina") sekä asiantuntevan ja osuvan yhteiskuntakritiikin ("Vihaan K- ja T-kaupan mainoksia") välimaastossa nautittavan kepeästi. Tällä "2nd, 3rd and 11th editionilla" on kaikkien iloksi mukana myös laadukkaat ja musiikkia oivasti tukevat insertit. - Ihmetyttää muuten, montako Tero Lehtoa Suomen eri alakulttuureissa oikein pyörii. Tulee mieleen sanonta nimistä ja enteistä.

Kulkija: uu. (LTJ-22)

Kulkijan uusi albumi / ep / mikälie uu. on arvosteltu Palasokerissa jo melkoisen kattavasti. Olen Hezzun kanssa pitkälti samoilla linjoilla. Tyylilajillisesti Kulkijan musiikki on hyvin primitiivisen kuuloista, ilmapiiriä luovaa äänitapettia. Jokaisessa 13-minuuttisen levyn viidestä kappaleesta on varsin shamanistinen tuntu, joka on ajatonta samalla tavoin kuin saman levy-yhtiön julkaisema Pekko Käpin Bubnit sebje pod nos -levy. Molemmat luovat lyhkäisiä ja tiivistunnelmaisia kuvia. Ero on siinä, että Käppi pysyy maan pinnalla ja hyvin arkaaisissa tunnelmissa mutta Kulkija synnyttää abstraktimpia ja mystisempiä olotiloja. Parhaiten äänimaalaus onnistuu mielestäni kappaleissa "hämärän humina" ja "yö jää taa". Siinä olen ehdottomasti samaa mieltä Hezzun kanssa, että ulkoa kuuluva häly sopii hyvin yhteen musiikin kanssa. Itse asiassa uu.:n musiikki vain paranee mielestäni, kun avaa ikkunan ja antaa lasten ja ohi menevien autojen äänteen sekoittua levyn maisemiin. Luo todella kummallisia hetkiä kuunnella tätä samalla, kun katselee ikkunan alla leikkikentällä leikkiviä päiväkotilaisia. Ainoa asia, mikä tämäntyyppistä musiikkia kuunnellessa häiritsee on se, ettei tiedä, kuuluuko kajareista lähtevä rätinä musiikkiin vai johtuuko se paskoista vehkeistä.

v/a: Kekkonen – Anarchy in the UKK (LTJ29)

Viikko sitten ilmestyi 267 lattajjaan neljäs kokoelmajulkaisu. Aiemmista poiketen Kekkonen - Anarchy in the UKK kuitenkin on tiukasti teemaan sidottu. Kokoelman kaikki 22 kappaletta ovat joko kunnianosoituksia (""?) Suomen politiikan monumentille tai uusia versiointeja J. O. Mallanderin klassisesta "Extended Play" -kappaleesta (eli siitä, jossa laskeskellaan vuoden 1956 presidentinvaalin ääniä: "Kekkonen. Kekkonen. Kekkonen..."). (Ainoan poikkeuksen tekee Matti ja Seppo, joiden teos "Kekkosen peräänajo" viittaa lähinnä Antero Kekkoseen.)

Kokoelman idea on itsessään herkullinen, ja yksittäisten kappaleiden taso yllättävän korkea. Kukaan ei ole antautunut vain hokemaan kolmen ja puolen minuutin verran "Kekkosta" - ja jos onkin, niin se tehdään tyylillä, kuten Lörsson tekee. Toki lähes jokaisessa kappaleessa kuullaan tuota mantraa, mutta itse musiikki sen taustalla on usein aidosti inspiroitunutta. Tyylilajit vaihtelevat metsäisestä kilkuttelusta raskaampiin elektronisiin ratkaisuihin ja punkin sekä muun suoremman rokin suunnallakin pyörähdetään. Henkilökohtaisesti minuun vaikuttivat eniten Kivan "Kkknn"-kappale ja Toni Kandelinin hienostunut Mallander-coverointi "1962". Toisaalta Lamppukello on aina mainio, ja Mixerin "Kekkonen" aiheutti parhaat naurut - voiko "Kekkonen"-litania tietokoneäänen lausumana imelän syntikka-Finlandian päälle olla muuta kuin taidetta?

The North Sea: Council of Trees (LTJ-32)

The North Sea on Digitalis Industries -mies Brad Rosen projekti, jonka nimellä ilmestyi Council of Trees -niminen CD-R. Tunnelmallista, rakeisen kaunista ja kovin orgaanista tunnelmointia. Sopii ainakin tällaisiin kirkkaisiin kevättalvipäiviin; herättää kuvia kun aurinko häikäisee liikaa, jotta voisi oikeasti mitään nähdä.

Ville Moskiitto: Ylistyksiä (LTJ-35)

Ville Moskiitto on turkulainen mutta tekee silti oikein miellyttävää äänimaisemaa. Ylistyksiä on uuden CD-R:n nimi, ja julkaisijan määritelmä "free-association drone" kertoo paljon. Nättejä äänimattoja, jotka jaksavat kantaa jokaisen toistonsa.

Terracid: Alltounia (LTJ-38)

Ehdinpä sitten kuuntelemaan sen Terracidin Alltouniankin läpi. Yllätti minut. Saundimaailma on tuttua, tietyllä tapaa perinteistä forestfolkia. Sävy ei kuitenkaan tällä kertaa ole niin mantristinen tai synkkä kuin useissa muissa genrensä tuotoksissa. Usein ollaan jopa iloisella tuulella, kuten "Khepera"-kappaleessa. Toki tunnelma muuttuu välillä uhkaavaksikin pitkien "More"- ja "All Doors Marked Green" -kappaleiden ajaksi, mutta päätös on jälleen - edes jollain tapaa - valoisampi. Joka tapauksessa valloittavaa kamaa. Vie mukanaan taas leijumaan, tällä kertaa vain johonkin, mihin ei niin usein pääse. Nyt kauneus ei ole tummaa vaan levyn vesivärikansien mukaista.

Zelienople: Ink (LTJ-39)

Rauhallista tunnelmointia, pop-elementtejäkin. Rauhallisiin trippiöihin, te kaikki pilvipäät. Me muut ehkä otamme mukaan rannalle ja nautimme elämän pienistä surrealistisuuksista.

Robert Horton: Washed Out Headspace (LTJ-40)

Mainio ja monipuolinen yhdistelmä hienovaraisempaa dronahtelua ja metsäfolkimpaa kolahtelua; avausraita "Window to The Sky" on jo melkein rock. "A Grasshopper's Startled Look as The Car Pulls up" on nerokas nimi ja "Drinking Beer around The Fire" on kappaleena juuri sen kuuloinen, mitä voi odottaakin. Levy on ehkä hieman ylipitkä, mutta ei sitä ennenkään ole määrästä valitettu.

The North Sea & Rameses III: Night of the Ankou (LTJ-41)

Aavistuksen verran erilaisempaa materiaalia tarjoilee jo jonkin aikaa sitten hankkimani 267 lattajjaan julkaisema The North Sean ja Rameses III:n yhteistyö Night of The Ankou. The North Sean aikaisemmat jutut eivät ole minuun uponneet ihan niin lujaa, kuin muiden arvosteluista olisi voinut odottaa, ja Rameses III:a en aiemmin ole kuullut. Ennakkoasenne oli siis ei-niin-odottavainen. Yllätys kuitenkin odotti: cdr:n kaksi pitkää raitaa ovat kauniita, rauhallisia ambientesityksiä, jotka soivat kauniisti ja vievät nätteihin paikkoihin. Seesteisten ja harmoonisten dronejen päällä kitarat tanssivat kevyttä pyörähtelyään. Henkilökohtaisena assosiaationa musiikki tuo mieleeni ne pakkasesta sähkönsiniset aamuyön tunnit, joina lehdenjakajan on pysähdyttävä katselemaan horisonttia ja vetämään henkeensä painomusteenkatkuista ilmaa. Tämä levy haisee hikiselle painomusteelle, ja se on maailman paras haju pakkasessa. (Sorry, Hannu, kohta kukaan ei osta levyjäsi, kun lukevat tällaisia kuvauksia.)

Vapaa: Jännittävät asiat olemme jo kauan kertoneet toisillemme salaisissa kirjeissä (LTJ-42)

Toinen 267 lattajjaan uusista julkaisuista on Vapaan kolmituumainen, Jännittävät asiat olemme jo kauan kertoneet toisillemme salaisissa kirjeissä. Viime vuoden alussa ilmestyneen Vapaan nimettömän esikoisen jälkeen yhtyeeltä on julkaistu yhteensä seitsemän cd-r:ää tämä mukaan lukien. Tyylilajit ovat vaihdelleet levyjen välillä suurestikin. On liikuttu freejazzin piirissä, välillä kokeiltu metsäfolkkia sekä raskaampaakin elektronista ambientia. Henkilökohtaisesti olen tykästynyt eniten vuosi sitten Foxgloven julkaisemaan Tilat-levyyn, joka on juuri tuota yhtyeen sähköisempää puolta (ja jota minä moukka en näemmä ole jaksanut kommentoida silloin). Muutenkin juuri elektronisesti Vapaa on tähän mennessä onnistunut parhaiten pitämään korkean laatutason materiaalissaan. Tämä uusi levy kuitenkin muuttaa asetelmaa.

JAOJKKTSK:lla yhtyeen klassisen kokoonpanon Joel, Tiitus ja J. Koho lisäksi soittavat Sami, Simo ja Keijo. Tämä laajennettu miehistö tuo musiikkiin paljon kantavuutta ja uutta syvyyttä. Hienovaraisempia vivahteita kyetään käyttämään tehokkaammin, kun vivahteet eivät ole kaikki, mitä musiikissa on; tällä kertaa Vapaa pystyy luomaan äänimaailmalleen pohjan, jota aiemmin on ollut vain sen elektronisissa kokeiluissa. Musiikin (levyllä on vain yksi 21-minuuttinen raita) tyylilajia on hankala ehdottomasti määrittää, mikä loppujen lopuksi olisikin turhaa ja vain meidän lista- ja lokerofetisistien tyydytys. Liikutaan kuitenkin jossain ambientin ja jazzahtavien sävyjen seassa. Aiemmasta poiketen musiikki vaikuttaa yllättävän suunnitellulta ellei peräti sävelletyltä. Sen verran koherentteja sen rakenne ja dynamiikka ovat. Tokihan kyse voi olla myös paljon yhdessä soittaneiden muusikoiden täydellisestä yhteispelistäkin, mikä minä olen sitä kiistämään. Hieno kokonaisuus JAOJKKTSK silti on. Se pysyy kasassa koko pituutensa eikä kertaakaan tunnu tahallaan venytetyltä saati puuduttavalta.

On muuten mielenkiintoista, miten tämän musiikin tunnistaa ehdottomasti Vapaan musiikiksi eikä esimerkiksi Keijon, vaikka samat kaverit ovat hänenkin nimeään kantavilla levyillä soittaneet. Se jos mikä puoltaa sitä, ettei psykefolk tai metsäfolk tai miksi sitä kuka tahtookin kutsua ole pelkkää sattumanvaraista ääntelyä, vaan se kaipaa punaisen lankansa ja samalla ainakin jonkinlaisen "johtajan".

Birds of Delay: Dreamt Afterbirth/ Goldblood: The Agony Booth (LTJ-46)

CD-R-puolelta mainittakoon ensinnä 267 lattajjaan julkaisema Birds of Delayn ja Goldbloodin splitti. Täysmustan levyn sisältä löytyy kultakin yhtyeeltä pitkähkö, yli varttituntinen kappale. Birds of Delay tarjoaa tumman "Dreamt Afterbirth" -dronen, joka vie kuulijan yllättävän monipuoliselle matkalle näennäisestä staattisuudestaan huolimatta. Goldbloodin "The Agony Booth" puolestaan on kitaran ja urkujen live-psykeilyä. Kokonaisuus toimii kappaleiden samantapaisen tunnelman vuoksi, ja toisaalta yhtyeet ovat tarpeeksi erilaiset lähestymistavoiltaan, jotta levyn "puoliskot" eivät tunnu liiaksi samalta.

Greippi: Hankkiudun Eroon Tapeteista (LTJ-47)

267 lattajjaa julkaisi (yhdessä The Sitruunasuon kanssa) jo maaliskuun lopussa Greipin Hankkiudun eroon tapeteista -esikoisen. Levy tekee pienen poikkeaman julkaisijan normaaliin tyylilajilinjaukseen, mutta tässä tapauksessa se ei ole lainkaan huonompi liike. Greippi tekee vahvasti rytmiin tukeutuvaa konemusiikkia. En tunne tämän alan genrerajoja, mutta 'tekno' lienee riittävän laaja termi kattamaan myös Greipin musiikin.

Normaalisti tekno on laji, joka ei vaikuta minuun oikein mitenkään. Se ei loukkaa, muttei toisaalta innostakaan. Yksi syy siihen saattaa olla rytmiseen konemusiikkiin usein liittyvä vakavuus. Greipin levy on kuitenkin hyväntuulinen ja hauska kokonaisuus. Siitä kuulee läpi artistin halun tehdä musiikkia. Jopa kaikkein trancein kappale, "Kaikki kaikesta", onnistuu olemaan virkistävä ja ilmava teos puhesampleineen. Muutenkin paikoin käytetyt yksinkertaiset samplet virkistävät kokonaistunnelmaa entisestään.

"Professori hullun labrassa" on ehkä levyn "kokeellisin" raita, joka hyödyntää aggressiivisia saundeja ja vinksahtanutta asennetta tehokkaasti. "Hankkiudun eroon tapeteista" on positiivinen, hieman popcornmainen kappale, joka alkaa valloittavilla Nintendo-äänillä. Kaiken kaikkiaan koko albumille on valittu saundit hyvin ennakkoluulottomasti ja rohkeasti, mistä artistia kiiteltäköön.

Pitkä "Poiju aktivoi palikan" on oma suosikkini levyn kappaleista. Se rakentuu monesta osasta, joissa vaihtelevat niin rytmiset kuin melodisetkin osuudet. Aidosti tyylikäs kokonaisuus! Kappaletta seuraa cover-versio "Hautamajurista" - kappalehan on alunperin Lamppukellon, jonka jäsenenä Greippi myös vaikuttaa. Levy päättyy minimalistiseen ja tämän levyn kontekstissa yllättävän pahaenteiseen "Wertyk kytrew"-kappaleeseen, jonka suorastaan militantti marssirytmi jättää kuulijan sopivan epävarmaan tilaan.

Kaiken kaikkiaan lupaava tuotos artistilta, jolla on vielä aikaa tehdä vaikka mitä (Greippi on 11-vuotias). Oma kappaleeni on limited edition, joka ilmestyi DVD-kotelossa ja täysmustana cd-r:nä. Mukana seurasi Greipin itsensä tekemä taideteos. Kehut siis myös julkaisijalle komeasta tuotteesta.

Aineettomaksi temperamentin: Narsk (LTJ-48)

Aineettomaksi temperamentin -duon debyytti Narsk on hulppeaa freejazzia rumpujen ja kitaran tahtiin. Yleensä tämmöisten viritelmien kohtalona on tylsistyä tasaiseksi ääntelymatoiksi, mutta AT onnistuu tekemään metelöinnistään mielenkiintoista koko +30 minuutin ajan.

Czolgosz: Seance (LTJ-49)

Czolgoszin Seance on psykedeelisempää ja folkimpaa ääntelyä ja sellaisenaan keskitasoa parempaa. Pitäisi kuunnella enemmän, että osaisi sanoa tarkemmin mitään.

Ville A.E. Suopajärven Puiset Heilat: s/t (LTJ-50)

Sen sijaan Ville A.E. Suopajärven Puiset Heilat -nimisen projektin nimettömästä kolmituumaisesta uskaltaa sanoa varmemminkin. Väittäisin 267L:n parhaaksi julkaisuksi. Kyseessä on neljän kappaleen alle kaksikymmentäminuuttinen kokonaisuus. Päällimmäisimpänä kappaleissa on kansanlaulumainen folksointi, jonka sekaan on heitetty vaikutteita monestakin eri suunnasta noisea myöten. Aloituskappale "Flygirl 616/666" on kuin degeneroituneen psykedeelisen lännenelokuvan alkusoitto. Tärähtäneessä tunnelmassaan mieleen soimaan jäävä kappale. Oma suosikkini neljästä kappaleesta on "Päähän kohdistuvat iskut", kansanballadimainen akustinen laulelma, jonka romantiikka on nimensä veroista. Tulee mieleen Yölaulajien tietyt kappaleet, mutta sehän ei voi olla kuin sattumaa. Levyn päättää edellisistä täysin eroava "Katajanahka", joka on elektronisempi tunnelmointi. Silti se jotenkin kummasti tuntuu kuuluvan juuri niille sijoilleen.

Ressu: Sirpaleet tuottavat ropinaa (LTJ-51)

Erittäin lupaavan kuuloinen kokoonpano, joka musiikissaan ei tyydy ihan perinteisiin metsäfolkklišeisiin, vaan yhdistelee ennakkoluulottomasti monenmoista mukaan soppaan. Erityisesti viulun käyttö miellyttää minun korvaani ja herättää jonkinlaisen "kamarifolk"-tunteen. Nätti levy, joka ansaitsee lisäkuuntelua.

Lamppukello: Kaahumatti kaheskanneski, Yyjö ite yheskänneski (LTJ-52)

Mielipuolista elektroniikkaääntelyä

Chora: Moist Friends (LTJ-54)

Brittiläisen Choran nimeämätön levy [sic] on ensikuulemalla hämmentävä kokemus. Jotenkin psykedeeliseen musiikkiin on onnistuttu yhdistämään pakahduttava kauneus ja erittäin hermoja koetteleva rumuus. Eikä näitä piirteitä voi edes mitenkään sormella osoittamalla erottaa toisistaan. Salakavalan taitavasti rakennettua ääntä. Erityisesti "Moist Friends" on vahva.

Grey Park: Travel Agent Certification Training Program: Courses I, II and III (LTJ-58)

Grey Parkin kolmas 267l-julkaisu on edellisten sarjaa jatkaen nimetty Travel Agent Certification Training Program: Courses I, II and III. ~18-minuuttisella kolmituumaisella on kolme kappaletta, joiden tyylilajeissa liikuskellaan laitojen kautta. Levy alkaa tartuvarytmisellä afrobeatilla, jatkuu maukkaalla dronehämyilyllä ja lopettaa rokkaavaan jumitukseen ("7 minutes of worlds most un-space take on space-rock"). Paras kuulemani Grey Park eli älyttömän hyvä.

Rokkiryhmä: Maailmanvoitto (LTJ-59)

Heidän musiikkinsa on äärimmäisen naiivia ja samalla jotenkin perverssin suloista folkin ja popin sulaumaa. Akustinen kitara ja melodika (?) rakentavat kevyttä psykedeelistä kudelmaansa kauniisti laulavan naisäänen taustalle. Välillä musiikki uhkaa valahtaa liiankin satunnaisen puolelle, mutta jollain kummalla tavalla jokainen kappale onnistuu lopussa nostaa itsensä kuiville ja jättämään tunteen, että näinhän sen pitikin mennä. Levy päättyy "Walk on by"-versiointiin, jonka kuullessaan Burt Bacharachin murtuisi itkuun.

TBX: R0705 (LTJ-61)

[V]arsinkin avaruuksissaan rankasti rokkaava TBX ansaitsee välittömiä kehuja.

v/a: Katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana (LTJ-62)

Katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana on kenties 267 lattajjaan paras julkaisu.

Boris Morgana: Im Plodoovosch (LTJ-64)

267 lattaajjaan uusin julkaisu on Boris Morgana -kokoonpanon Im Plodoovosch. Se pitää sisällään kaksi pitkää ja kokeellista psykeimproa. Särmää on ja sähäkkyyttä; aggressiivinen mutta vie mukaansa.

TBX / This One Will Be the Runner (LTJ-68)

TBX/This1-split ... on paljon kiinnostavampi kuin aiemmin viime vuonna ilmestynyt TBX:n oma 267l-albumi. This1:n elektroniset piirteet piristävät avaruusjunnausta kummasti.

Llyreas: s/t (LTJ-69)

Llyreasin levy on erittäin vakuuttava uhkaavine tunnelmineen ja jatkuvine kehityksineen.

Przewalski’s Horses: Museum for the Trees (LTJ-70)

[M]elko tavanomaista "metsäfolk"-hämminkiä

Enfer Boreal: Cloud Matter inside Your Bones (LTJ-72)

[H]yvää kamaa.

TBX: Collider (LTJ-75)

[N]ostaa bändin pisteitä rajusti

Grey Park: A Final Exam for A Agent (LTJ-76)

Grey Parkin levy äimistyttää

The Pistil Cosmos: The Praying Eyes (LTJ-79)

Älyttömän hieno levy!

Ous Mal: Riioraa (LTJ-85)

Vuodesta 2002 alkaen on 267 lattajjaa -pienlevymerkki esitellyt ansiokkaasti suomalaista (toki myös ulkolaista) kokeellista underground-musiikkia. Järjestysnumerolla 85 ilmestyi viime kuussa Ous Mal -nimisen duon esikoisalbumi Riioraa.

Ous Malin jäsenet ovat kertoneet työtapansa perustuvan lähes täysin sämplejen käsittelyyn. Musiikin pohjana käytetään löydettyjä ääniä, joiden lähde voi olla vanha kasetti tai levy, kenties radio. Ous Malin musiikissa sämpleihin suhtaudutaan hyvin "vanhanaikaisesti"; niitä ei turhaan siistitä tai siloitella, vaan sihinät, suhinat ja napsut kuuluvat lopullisten kappaleiden luupeissa. Tämä luo musiikkiin sellaista luonnollista pehmeyttä ja lämpöä, mitä nykyisessä elektronisessa musiikissa jää usein kaipaamaan.

Sämplejen lisäksi Riioraalla kuullaan (ilmeisesti) vartavasten näitä kappaleita varten äänitettyjä selloa, pianoa ja kanteletta. Elektroninen äänimaailma limittyykin vahvasti folk-saundien kanssa. Lopputuloksen vahvin vertailukohta onkin Paavoharju, jonka musiikki tulee mieleen monta kertaa Ous Malin levyä kuunnellessa. Selvin ero Paavoharjuun on lauluosuuksien puuttuminen. Tämä luo toisaalta musiikkiin abstraktimman ulottuvuuden – kuultavien rakenneosien monet alkuperät ilman inhimillistä ääntä eivät ankkuroi Riioraan musiikkia turhaan – toisaalta laulu olisi voinut elävöittää esityksiä ja monipuolistaa levyn sisältöä.

Riioraa noudattaa karkeasti ottaen kaavaa, jossa hahmottomammat ambient-kollaašit vaihtelevat melodisempia ja sävelletymmän kuuloisia elementtejä sisältävien raitojen kanssa. Itselleni kaihoisan nätit tunnelmoinnit tuntuvat kuunteluhetkellä lumoavilta, mutta kappaleen päätyttyä ei juuri minkäänlaista kuulokuvaa jää jäljelle. Jotain tarpeeksi koukuttavaa niistä jää puuttumaan ollakseen täysosumia (sama muuten vaivaa Paavoharjunkin vastaavia teoksia). Sen sijaan enemmän kamarifolklokeroon sopivat kappaleet paitsi onnistuvat luomaan tavattoman vahvan tunnelman myös jättämään jonkinlaisen mielentilan ja vaikutelman myös kuuntelun jälkeiseen aikaa. Heinoja hetkiä ovat etenkin "Lintuparvi" kanteleineen ja selloineen, "Tähti" sekä "Merilaulun alkupuoli. Toisaalta viimeksi mainitun lopussa ilmestyvä rumpukomppi on levyn suurin kauneusvirhe.

Riioraa on vakuuttava uutuus ja ennen kaikkea erittäin kaunista musiikkia. Ous Malilla on selvästi oma saundi ja tekemisen filosofia. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen yhtye ja albumi.

You Get So Alone

(Arvostelu on aiemmin julkaistu Palasokeri.comissa ja Jaakobin Wsi Testamenti -blogissa 2008. Tekstiä on hieman stilisoitu.)

You Get So Alone

Solo instrumentals

Harha-askel HA-06, 2008. CD-R

1. Sindre Bjerga: Rust (Still) Never Sleeps; 2. Jani Hellén: Rushes in the Moonlight; 3. Amigo Result: Selipates; 4. Maxime Primault: Strictly Turntablized; 5. Ville Moskiitto: The Look of Lurv; 6. Sparkle in Grey: Bass Quartet; 7. Robert Horton: Blues for a Grey Day; 8. Talugung: Ant Nest; 9. Andy Futreal: Black Sand; 10. Michael Futreal: Wire Mountain in Winter; 11. Michael Futreal: Wire Mountain in Spring; 12. Crow Feathers: Cornelia Street; 13. Destroy All Tie Fighters: untitled; 14. Jani Hellén: Evening Call; 15. throuRoof: Drawing Spirits into Crystals

You Get So Alone on turkulaisen, kokeelliseen akustiseen musiikkiin keskittyneen Harha-askel-mikrolevymerkin kolmas kokoelma. Levymerkin ensimmäinen julkaisu, Goin’ Down Slow (2006), keskittyi täysin akustisella kitaralla soitettuun musiikkiin. Viime vuonna julkaistun Sing with Me -kokoelmassa valokeilassa oli ihmisääni. Näistä varsinkin ensimmäinen oli vahva kokonaisuus ja kaiken kaikkiaan vuoden 2006 parhaita kokeellisen musiikin julkaisuja.

Tämänkertaisen kokoelman aiheena on ollut sooloinstrumentit. Jokainen levyn 15 kappaleesta on esitetty vain yhdellä soittimella ja pääosin ilman minkäänlaisia päällekkäisäänityksiä. Yksittäisistä instrumenteista eniten on käytössä ennalta arvattavasti kitara. Esitykset eivät kuitenkaan ole suinkaan tasapaksuja toistensa hiilikopioita, vaan ne todistavat entisestään soittimen monipuolisuutta. Kitaroiden lisäksi levyllä ovat käytössä muiden muassa saksofoni, harmooni ja erilaiset lyömäsoittimet.

Kokoelman sisällön voi rajata – erittäin karkeasti! – kahteen sarjaan: Levyn aloittaa neljän abstraktin äänimaalauksen sarjalla. Niiden jälkeen loppulevy kuluu pääosin muodoltaan rakennetumman materiaalin parissa viimeistä, throuRoofin kappaletta lukuun ottamatta. Mistään läpisävelletyistä teoksista ei kuitenkaan voida puhua; kokeellisuus, improvisaatio ja tietty muodon hajottaminen ovat tärkeitä piirteitä levyn jokaisessa esityksessä. Kappaleiden tyylilajit vaihtelevat Robert Hortonin kitarabluesista Sindre Bjergan kitaradroneen ja Ville Moskiiton freejazz-sävyistä Michael Futrealin kauniisiin folktunnelmointeihin.

You Get So Alone on musiikiltaan riittävän monipuolinen kantamaan vajaan tunnin mittansa. Itse olisin jäntevöittänyt kappalejärjestystä nykyisestä niin, että selvästi abstraktimmat raidat olisivat kuuluneet melodiapitoisempien (en uskalla sanoa “perinteisempien”) välissä. Selkeä kaari kappaleiden välille syntyy toki nytkin. Yksittäisistä esityksistä välittömimmin vahvimmilta tuntuvat jo mainitut Michael Futrealin kaksiosainen dulcimer-improvisaatio ja Ville Moskiiton saksofonin puhaltelu sekä Sparkle in The Greyn bassokvartetto.

Harha-askelen tasavahvassa katalogissa You Get So Alone on mainio jatke. Toivotaan, että levymerkki jaksaa jatkaa, vaikka cdr-kulttuuri lukemattomine pienjulkaisuineen tuntuukin kärsivän tällä hetkellä kenties ylikuumenemisen aiheuttamasta väsymyksestä.

Ville Moskiitto: I Think I Will Dismember The World with My Hands / Liar on The Mountain

(Arvostelu on aiemmin julkaistu Palasokeri.comissa 2009.)

Ville Moskiitto

I Think I Will Dismember The World with My Hands / Liar on The Mountain

Harha-askel HA-10, 2009. CD-R

1. I Think I Will Dismember The World with My Hands; 2. Liar on The Mountain

Ville Forss on ollut aktiivinen nimi kansainvälisillä kokeellisen underground-musiikin kentillä jo usean vuoden verran. Vuodesta 2005 eteenpäin häneltä on ilmestynyt kymmenen albumia Ville Moskiitto -nimen alla (cdr- ja kasettimuodoissa), kaksi Autumn Galaxy -projektin levyä yhdessä Brad Rosen kanssa sekä liuta kokoelmaesiintymisiä. Lisäksi hän on edistänyt kokeellisen musiikin kulttuuria levyarvostelijana sekä julkaisijana oman Harha-askel -mikrolevymerkkinsä kautta.

Harha-askel onkin toiminut Ville Moskiiton toiseksi uusimman (uusin näyttää ilmestyneen eilen!) albumin julkaisijana. Kokonaisuudella ei ole varsinaista nimeä, vaan se on nimetty sisältämänsä kahden pitkän teoksen mukaan I Think I Will Dismember The World with My Hands / Liar on The Mountain. Molemmilla kappaleilla on pituutta noin 17 minuutin verran. Tyylikkäästä kansitaiteesta vastaa Marvelin sarjakuvatehdas, jolta kansikuvat on – no, lainattu. Kappaleiden nimet puolestaan ovat peräisin R. A. Laffertylta.

Mielenkiintoisinta Ville Moskiiton diskografian tutkiskelussa on tyylilajien tai oikeammin lähestymistapojen runsaus. Levytyksiin mahtuu niin paljasta akustista kitarointia, free jazz -kokeiluja, niinsanottua metsäfolkia ja elektronisia ääniveistoksia.

Tämän levyn molemmat kappaleet kuuluvat viimeksi mainittuun kastiin ja tuovat aiemmista julkaisuista ehkä eniten mieleen vuonna 2005 ilmestyneen Ylistyksiä-albumin. Lopulta samankaltaisista levyistä ei silloinkaan ole varsinaisesti kysymys. ITIWDTWWMH / LOTM:n kappaleet ovat pitkiä harhailuja äänimaailmoissa, jotka on saatu aikaan lähinnä jalostamalla sähkökitaran tuottamia ääniä. Kitaraksi ei musiikkia todellakaan tunnista kuin hetkittäin. Prosessoinnin avulla on syntynyt mystisiä äänitiloja, joissa pitkinä vellovien pohjaäänten varaan on luotu monenlaista jännittävää. Mistään drone-tyyppisestä musiikista ei kuitenkaan voida puhua, Moskiiton äänimaisema ei ole tarpeeksi staattinen siihen.

"I Think I Will Dismember The World with My Hands" on kappaleista rytmisempi. Tätä ei pidä ymmärtää missään varsinaisesti perinteisessä mielessä. Enemmänkin kyse on rytmisesti toistuvista, terävistä äänipurkauksista pimeänä vellovan pohjamassan seasta. Pistot eivät ole aggressivisia tai hyökkääviä. Päinvastoin kappaleesta syntyy lämmin, joskin avaruudellisen vieras atmösfääri, joka ei ole täysin vieras esimerkiksi 70-luvun berliiniläismestareiden seesteisimmille hetkille.

"Liar on The Mountain" ei puolestaan toimi mielestäni aivan yhtä hyvin kuin levyn avaaja. Muodoltaan hajanaisempi avaruusromun vyöhyke paisuu ja kevenee luontevasti ja vaivattoman oloisesti, mutta lopulta se ei vie kuulijaa kovin kauas. Ei samalla tavoin kuin edeltäjänsä. Ei silti, sopivassa mielentilassa tämäkin kappale saattaa hyvinkin jättää kuulijan kellumaan johonkin toismaalliseen tilaan, joskin ehkä ympyrää kiertämään.

Hämmentävän monipuolisessa Ville Moskiiton tuotannossa tämä kompakti ja yhtenäinen teospari sijoittuu ehdottomasti parhaimpien joukkoon. Tällä kertaa musiikista välittyy sellainen johdonmukaisuus, mikä on joskus jäänyt puuttumaan Moskiiton albumeista. En aio sanoa, että levy olisi sävelletyn oloinen, koska sitä se ei varmasti ole, mutta tällä kertaa artisti tuntuu tienneen selvästi, mihin on pyrkimässä. Pieni helmi.

Bearly Queen: What a Trashy Area

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2007.)

Bearly Queen

What a Trashy Area

Omakustanne, 2007. CD-R. Numeroitu painos 10 kpl.

1. alug-alóg; 2. such a trashy are, but wait...

Bearly Queen on tuore yhden miehen ambientprojekti. What A Trashy Area puolestaan on Bearly Queenin esikoisalbumi. Kymmenen kappaleen cdr-painoksena aluksi julkaistu levy sisältää kaksi pitkää kappaletta (tai ääniteosta).

Kahden joulukuun alkupäivän aikana tehdyt raidat on rakennettu täysin sämplejä käyttäen. Saatekirjeessä artisti perustelee sämplejen käyttöä sillä, ettei hän "mikään muusikko ole". Itsensä vähättely on kuitenkin tarpeetonta. Kappaleet ovat täysin omia kokonaisuuksiaan, käytetyistä sämpleistä ainoastaan ensimmäisen raidan pieni kitaramelodia tuntui etäisesti aiemmin kuullulta. Joku voisi myös tunnistaa kakkosraidan naisäänen, mutta lähteiden metsästys ei ole nyt millään tavoin tärkeää.

Levyn aloittaa lähes 21-minuuttinen "Alug-alóg". Se muodostuu lyhyestä äänikollaašista, joka toistuu samanlaisena läpi kappaleen. Kappaleelle muodostuu keinuva ja unenomainen rytmi, jonka päälle varioidaan hienovaraisesti muutamaa muuta ääntä. Tarkkakorvaisesti keskittyvä kuulija havaitsee muunnokset, mutta ne eivät ole oleellisia.

Toinen kappale, +14-minuuttinen "Such A Trashy Are, but Wait…" on sävyltään aggressivisempi. Ensimmäiseen kappaleeseen verrattuna hahmottomampien äänten päällä leijuu ajoittain eteerisen naisäänen laulama melodianpätkä. Näistä kahdesta kokonaisuudesta jälkimmäinen on mielestäni kiinnostavampi. Vahvasti käsiteltyjen efektien toistuvuus ei ole niin selvää kuin "Alug-alógissa" – toiston sijaan syntyy vaikutelma tasaisesta, leijuvasta jatkuvuudesta.

Äänimaailman staattisuus on nytkin, kuten aina minimalistisen ambientin tapauksessa, sekä sen hyvä että huono puoli. Äänitapettina Bearly Queenin musiikki toimii erinomaisesti. Omiin ajatuksiinsa uppoutuneelle kuulijallehan (ei siis kuuntelijalle) ei edes Brian Enon Thursday Afternoonin 61 minuuttiakaan riitä. Toisaalta ihmisellä on taipumus keskittyä kuulemaansa, kun hän on painanut soittimensa play-nappia. Tällöin Bearly Queenin musiikin tasainen tapahtumattomuus kääntyy itseään vastaan: kappaleet tuntuvat nopeasti liian yksitoikkoisilta. Ratkaisuna voisi olla joko kappaleiden lyhentäminen tai niiden kehittelyn hidastaminen. Kaikkia kikkoja ei tarvitse tuoda vielä ensimmäisten kahden minuutin aikana kuulijalle, jos aikoo jatkaa vielä kahdeksantoista sen jälkeen.

What A Trashy Area on mielenkiintoa herättävä aloitus tulokkaalta. Huhujen mukaan jatkoa on luvassa, ehkä jo piankin.

Ous Mal: Riioraa

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2008.)

Ous Mal
Riioraa
267 lattajjaa LTJ-85, 2009. CD-R.
1. Avara; 2. Lintuparvi; 3. Ensilumi; 4. Merilaulu; 5. Ikkuna; 6. Tähti; 7. Rannalla

Vuodesta 2002 alkaen on 267 lattajjaa -pienlevymerkki esitellyt ansiokkaasti suomalaista (toki myös ulkolaista) kokeellista underground-musiikkia. Järjestysnumerolla 85 ilmestyi viime kuussa Ous Mal -nimisen duon esikoisalbumi Riioraa.

Ous Malin jäsenet ovat kertoneet työtapansa perustuvan lähes täysin sämplejen käsittelyyn (ks. tulivuori.blogspot.com). Musiikin pohjana käytetään löydettyjä ääniä, joiden lähde voi olla vanha kasetti tai levy, kenties radio. Ous Malin musiikissa sämpleihin suhtaudutaan hyvin "vanhanaikaisesti"; niitä ei turhaan siistitä tai siloitella, vaan sihinät, suhinat ja napsut kuuluvat lopullisten kappaleiden luupeissa. Tämä luo musiikkiin sellaista luonnollista pehmeyttä ja lämpöä, mitä nykyisessä elektronisessa musiikissa jää usein kaipaamaan.

Sämplejen lisäksi Riioraalla kuullaan (ilmeisesti) vartavasten näitä kappaleita varten äänitettyjä selloa, pianoa ja kanteletta. Elektroninen äänimaailma limittyykin vahvasti folk-saundien kanssa. Lopputuloksen vahvin vertailukohta onkin Paavoharju, jonka musiikki tulee mieleen monta kertaa Ous Malin levyä kuunnellessa. Selvin ero Paavoharjuun on lauluosuuksien puuttuminen. Tämä luo toisaalta musiikkiin abstraktimman ulottuvuuden – kuultavien rakenneosien monet alkuperät ilman inhimillistä ääntä eivät ankkuroi Riioraan musiikkia turhaan – toisaalta laulu olisi voinut elävöittää esityksiä ja monipuolistaa levyn sisältöä.

Riioraa noudattaa karkeasti ottaen kaavaa, jossa hahmottomammat ambient-kollaašit vaihtelevat melodisempia ja sävelletymmän kuuloisia elementtejä sisältävien raitojen kanssa. Itselleni kaihoisan nätit tunnelmoinnit tuntuvat kuunteluhetkelle lumoavilta, mutta kappaleen päätyttyä ei juuri minkäänlaista kuulokuvaa jä jäljelle. Jotain tarpeeksi koukuttavaa niistä jää puuttumaan ollakseen täysosumia (sama muuten vaivaa Paavoharjunkin vastaavia teoksia). Sen sijaan enemmän kamarifolk-lokeroon sopivat kappaleet paitsi onnistuvat luomaan tavattoman vahvan tunnelman myös jättämään jonkinlaisen mielentilan ja vaikutelman myös kuuntelun jälkeiseen aikaan. Hienoja hetkiä ovat etenkin "Lintuparvi" kanteleineen ja selloineen, "Tähti" sekä "Merilaulun" alkupuoli. Toisaalta viimeksi mainitun lopussa ilmestyvä rumpukomppi on levyn suurin kauneusvirhe.

Riioraa on vakuuttava uutuus ja ennen kaikkea erittäin kaunista musiikkia. Ous Malilla on selvästi oma saundi ja tekemisen filosofia. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen yhtye ja albumi.

Kreep Ensemble: Yksilö yksinäinen, vapaan tahdon

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2006.)

Kreep Ensemble

Yksilö yksinäinen, vapaan tahdon

Omakustanne, 2005. CD-R. Numeroitu

1. Tiedotus vieraalle; 2. Kaksi lyhyttä katkelmaa ajan loputtoman hitauden kiireellisyydestä. a. Valuma. b. Tasainen; 3. Onnellisessa tilassa hän; 4. Kiireisissä silmissä; 5. Linja-automatka halki pippurimaa. a. Tylsistymä ikävän. b. Alamäki kovin kuoppainen. c. Väsymys tumman keskellä

Kreep Ensemblen viimevuotinen, vajaa puolituntinen cd-r on luonteva edeltäjä yhtyeen kolmannelle, ni-Frith Autumn Boogie-albumille (jonka Hezzu on arvostellut Palasokerissa). Yllättävän laajalla musiikillisella areenalla painiva yhtye on saanut aikaan jo tällä levyllään tunnelmaltaan vahvan kokonaisuuden.

Tiedotus vieraalle aloittaa levyn tummasävyisellä ambientilla, jonka päällä kuullaan ilmeisesti kitaristi Kalle Aution monologi. Seuraavilla kappaleilla sen sijaan pysytään jazzidiomin piirissä, sen hämyisällä ja avaruudellisella laidalla. Onnellisessa tilassa hän jaKiireisissä silmissä sisältävät myös folk-sävyjä. Kappaleissa kuullaan lisäksi laulua, joka aluksi tuntuu häiritsevän tunnelmointia mutta paljastuu lopulta sitä tukevaksi tekijäksi. Varsinkin ensin mainitun varovaisen haparoivia lauluosuuksia ei tarkemmin ajatellen olisi voinut muulla tavoin esittääkkään rikkomatta kappaleen herkkää sävyä.

Levyn päättää kolmiosainen Linja-automatka halki pippurimaan, joka on albumin vahvin teos. Sen ensimmäinen osa, Tylsistymä ikävän on ambientmainen maailalu, mutta sitä seuraava Alamäki kovin kuoppainen ehtii alle neljässä minuutissaan kasvaa nimensä mukaiseksi ryminäksi. Tämän jälkeen levyllä koittaa kuudentoista minuutin hiljaisuus, minkä päättää Väsymys tumman keskellä, suorastaan eeppinen, kitaravetoinen jazzlevitaatio.

Kreep Ensemble on siitä erikoinen yhtye, että sen sointi aivan varmasti tuo mieleen tusinan verran muita artisteja, mutta loppujen lopuksi ei kuulosta keneltäkään. Ajankohtaisista vertailukohdista voisi mainita Kuusumun profeetan folkimmillaan ja Mosaikin, mutta lopulta sekin on vain harhaanjohtavaa.