Katsottua: joulukuu 2021

Philip Noyce: Catch a Fire. Sydney Pollack: Tulkki

Phillip Noycen ohjaama Catch a Fire (2006) sijoittuu vuoden 1980 Etelä-Afrikkaan. Musta väestö kapinoi apartheid-politiikkaa vastaan, ja valkoiset afrikaanerit yrittävät pitää valta-asemaansa väkivallalla ja pelottelulla. Keskiössä on Patrick Chamusso, ihan oikea historiallinen henkilö, jota väärin perustein syytetään terrori-iskusta. Nöyryytyksen jäljiltä hänestä oikeasti tulee aktivisti. Tarina on vaikuttava ja yksittäisissä kohtauksissa on todistusvoimaa. Kokonaisuus jää kuitenkin turhan pinnalliseksi ollakseen aidosti koskettava. Elokuva ei mene ihon alle yrityksestä huolimatta. Vahvimpia ovat laulukohtaukset, joissa on joukkovoimaa.

Myös Sydney Pollackin viimeinen ohjaus, Tulkki (The Interpreter, 2005), alkaa eteläisessä Afrikassa. Nopeasti siirrytään Yhdysvaltoihin seuraamaan YK:ssa työskentelevää tulkkia, joka joutuu osaksi Mugabea muistuttavan afrikkalaisdiktaattorin salamurhajuonta. Elokuva on tiukka trilleri ja ihan fiksukin, Hitchcockin perillisiä. Alfred-setään viittailaan paljonkin: Sabotaasin bussi, Vaarallisen romanssin YK-rakennus, Takaikkunan naapuritiirailu... Hitchcockilaisia ovat juonen aukot ja epäloogisuudet, mutta kukapa niistä liikoja välittää.

Sydney Pollack: Firma. Joel Schumacher: Koston liekit

Sydney Pollackin Firma (The Firm, 1993) oli ensimmäinen Grishamin romaanin elokuvaversio. Idea sinänsä on hyvä: nuori asianajajanplanttu päätyy lakifirmaan, joka paljastuu kulttimaiseksi järjestäytyneen rikollisuuden käsikassaraksi. Valitettavasti elokuva on hengetön ja epätasainen. Yhtään ei auta, että pääosassa on Tom Cruise, jolla ei tässä vaiheessa ole edes ylisuurta egoa, joka korvaisi näyttelijäntaitojen puuttumista.

Joel Schumacherin Päämies (The Client, 1994) on paljon verevämpi juttu. Nuori poika todistaa, miten rikollisten asianajaja tekee itsemurhan ja sitä ennen paljastaa murhatun poliitikon ruumiin sijainnin. Poika joutuu viranomaisten ja valtapelien nappulaksi. Tommy Lee Jones on harvinaisen velmu julkisuudenkipeänä syyttäjänä. Ei erityisen syvällinen elokuva mutta pätevää viihdettä joka tapauksessa.

Oliver Stone: Wall Street – Rahan ja vallan katu. Wall Street – Money Never Sleeps

Ensimmäinen Wall Street vuodelta 1987 on vahva elokuva riistokapitalismista, osakepelaamisesta, loputtomasta ahneudesta ja monesta muusta 1980-luvun hyveestä. Se on monella tapaa oivaltava läpileikkaus yhdestä läntistä maailmaa määritelleestä aikakaudesta. Nuori pörssimeklari hankkiutuu häikäilemättömän nurkanvaltaajan kuvioihin. Jälki on aluksi niin kaunista kuin juppinousukkaalta voi olettaa – ja lopuksi niin rumaa kuin pitääkin. Moni kuulemma päätyi pörssihommiin Wall Streetin nähtyään. Minua se kannustaa kyllä ihan päinvastaiseen. Itselleni parasta ovat toistuvat rivit 80-luvun mikrotietokoneita. Michael Douglasin Gordon Gekko oli Oscar-ainesta. Kaipa ihan syystä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin, 2008, Yhdysvaltoja ja muutakin maailmaa järisytti valtaisa finanssikriisi. Stone katsoi, että oli aika Gekkon uudelle tulemiselle. Wall Streetin jatko-osassa (2010) ei enää eletä juppien nousukautta vaan talouskuplan puhkeamispistettä. Fokuksessa on uusi märkäkorva, itse asiassa Gekkon tuleva vävy, joka todistaa läheltä ennennäkemätöntä markkinoiden syöksyä ja sen taustalla olevaa juonittelua. Elokuvassa on paljon tarkkasilmäistä mutta niin on myös saarnaavuutta. Se on Stonelta aina vähän uuvuttavaa. Kakkososa ei ole edeltäjänsä veroinen mutta ihan sujuva pamfletti silti. Parasta siinä on 95-vuotias Eli Wallach viimeisessä roolissaan pitkässä elokuvassa.

Brian Levant: Lumihauvat. Isäni on turbomies

Lumihauvoissa (Snow Dogs, 2002) kalifornialainen hammaslääkäri saa kuulla olevansa adoptoitu ja että hänen biologinen äitinsä Alaskasta on testamentannut hänelle koiravaljakon. Tarina kulkee yllätyksettömänä hyvän mielen elokuvana, jossa on kieltämättä ihan viehättävää Villi pohjola -värinää. En kyllä ymmärrä, miten Cuba Gooding Jr. ja James Coburn(!) ovat tämmöiseen päätyneet.

Kaikkien aikojen jouluelokuva on tietenkin Isäni on turbomies (Jingle All the Way, 1996). Tarinassa Conan Barbaari yrittää etsiä pojalleen Anakin Skywalkerille sesongin suosikkilelua ja vetää kahtakymmentä joulupukkia siinä sivussa dunkkuun. Tyhmä tarinahan se on mutta elokuvassa on (tai ainakin haluan siinä nähdä) vanhan Hollywood-komedian henkeä. Parasta on Phil Hartmanin esittämä limainen naapurin setä.

Oliver Stone: The Doors. U-käännös helvettiin

Vaikka elokuvan nimi on The Doors (1991), se ei keskity yhtyeeseen vaan Jim Morrisonin sortuvaan hahmoon. Tosipohjahan tarinalla tietysti on, mutta taiteellisia vapauksia on otettu runsaasti, mikä on minun puolestani sallittua. Fanit ovat sitten eri asia. The Doors on kuitenkin ongelmallinen tapaus: Val Kilmer on pääosassa vaikuttava, kuten moni muukin näyttelijä roolissaan, yksittäiset kuvat ja kohtaukset ovat parhaimmillaan upean näköisiä, mutta kokonaisuus jää sittenkin pintapuoliseksi. Niinhän se usein tämmöisten elämäkertaelokuvien kanssa on. Ongelmia on myös käsikirjoituksessa, joka keskittyy luomaan myyttiä yhtenäisyyden hinnalla.

U-käännös helvettiin (U Turn, 1997) on puolestaan aliarvostettu elokuva. Vinksahtanut rikostarina Arizonan pikkukylässä voisi melkein olla Coenin veljesten käsialaa. Tosiasiassa se perustuu John Ridleyn romaaniin. Pikkurikollisen auto jättää hänet Superiorin raitille, ja yhtäkkiä mies on sekaantunut useampaankin murhajuoneen ja kriiseilevään ihmissuhdeverkkoon. Elokuva on Stonelle epätavallisen pieni, eikä se yritä iskeä sanottavaansa suoraan katsojan naamaan. Hahmot ovat kummallisia ja irvokkaita, mitä vaikutelmaa lisää myös vinot kuvakulmat, nykivä leikkaus ja Ennio Morriconen musiikki. U-käännös helvettiin on oikeastaan tosi luotaantyöntävän oloinen elokuva mutta juuri siksi viehättävä.

Oren Peli: Paranormal Activity. Tod Williams: Paranormal Activity 2. Henry Joost & Ariel Schulman: Paranormal Activity 3. Paranormal Activity 4

Paranormal Activity on juuri sellainen kauhuelokuvasarja, josta minun ei kuuluisi pitää. Halpoihin säikyttelyihin perustuvaa teiniviihdettä, jonka jokainen osa toistaa samoja ideoita. Ja silti - pidän niistä yllättävän paljon. Ensimmäinen osa, Oren Pelin ohjaus vuodelta 2007, on pienimuotoisen kerronnan ja odotukseen perustuvan jännitteen pikkuhelmi. Yhden kameran kerronta ja hitaasti etenevät tapahtumat pystyvät aidosti olemaan vaikuttavia. Tietysti jos elokuvaa katsoo alusta asti sillä asenteella, että kaikki found footage -tyyppinen elokuva on roskaa, ei tästäkään saa mitään muuta irti.

Jatko-osat noudattavat enemmän tai vähemmän samaa kaavaa. Kameroita tulee enemmän, mytologia tarinan taustalla saa syvyyttä, on uusia kekseliäämpiä säikkyjä. Kakkososa varsinkin tuntuu laahaavalta (tosin katsoin siitä hieman pidemmän ohjaaja leikkauksen) ja jotenkin oudon muodottomalta. Toisaalta kolmososa on paikoin oikeinkin tehokas. Tietysti found footage -estetiikka alkaa koetella uskottavuuden rajoja, varsinkin nelosessa, kun ihmiset tuntuvat kantavan kameroita koko ajan mukanaan.

Sarjana Paranormal Activity on siinä mielessä mielenkiintoinen tapaus, että vasta neljäs elokuva on varsinainen jatko-osa. Kakkos- ja kolmososat ovat esiosia, jotka taustoittavat aiempia tapahtumia. Näiden neljän elokuvan jälkeenkin on ilmestynyt vielä kolme Paranormal Activityä, mutta ne eivät kuuluneet tämänkertaiseen katselmukseen.

Neill Blomkamp: District 9. Nishimura Yoshihiro: Helldriver

Neill Blomkampin ensimmäinen pitkä ohjaustyö District 9 (2009) alkaa parodisena mukadokumenttina Maapallolle eksyneestä muukalaisjoukosta, jonka ihmiset eristävät elämään keskitysleirillä. Yhtäläisyyksiä mihin tahansa tunnettuun tosielämän segregaatioon ei tarvitse edes etsiä. Elokuva muuttuu pian dramaattiseksi ja koskettavaksikin kertomukseksi miehestä, joka siirtyy valtaväestöstä päänpotkittuun vähemmistöön. District 9 on fiksu elokuva, vaikka lopussa se kääntyykin suotta melko tavanomaiseksi toimintarymistelyksi. Elokuvan ohjaaja on eteläafrikkalainen ja Johannesburgiin tarina sijoittuukin, mutta elokuva on tehty yhteistyössä paitsi yhdysvaltalaisten myös uusiseelantilaisten kanssa. Jälkimmäisillä on pitkät perinteet omalaatuisiin genre-elokuviin, mikä vaikutus tuntuu District 9:ssäkin.

Jotain samankaltaista tematiikkaa on nähtävissä myös Yoshihiro Nishimuran Helldriverissa (ヘルドライバー, 2010), jossa hetken verran pohditaan, onko zombeilla ihmisoikeuksia. Pääpaino on kuitenkin ihan muualla – tajuttomissa hurmekekkereissä, joissa ruumiita repeilee ja veri roiskuu. Kaikki tarinassa on reikäpäistä, kaikki on juuri sitä mikä on parasta (tai näkökulmasta riippuen pahinta) japanilaisessa populaarikuvastossa. Kyse on zombiapokalypsista, ja sitä lähtee hoitamaan nuori nainen, jolla ei ole sydäntä mutta aseena moottorisahamiekka. Mutta eihän tämmöisessä tarinalla ole väliä.

Vittorio de Sica: Avioliitto italialaisittain. Eilen, tänään, huomenna

Avioliitto italialaisittain (Matrimonio all'italiana, 1964) kattaa yli kahdenkymmenen vuoden mittaisen ajanjakson kahden ihmisen elämässä. Nuori köyhistä oloista lähtenyt nainen rakastuu yläluokkaiseen mieheen, joka ei kuitenkaan osaa asettua aloilleen. Romanttisena alkanut suhde muuttuu valtapeliksi. Ohjaaja Vittorio De Sica tasapainottelee hienosti koskettavan melodraaman ja liioittelevan komedian välillä. Elokuva ei ole mestariteos mutta sinne päin. Sen perustana on Eduardo De Filippon näytelmä.

Eilen, tänään, huomenna (Ieri, oggi, domani, 1963) on astetta keveämpi mutta sydämeltään ehkä vielä painavampi. Kolmesta eri tarinasta koostuva elokuva on ihmisyyden ja yhteisön puolella. Ensimmäisessä jaksossa köyhän perheen äiti yrittää pysyä toistuvasti raskaana, jottei joutuisi pidätetyksi.

Toinen osa, joka perustuu Alberto Moravian tarinaan, alkaa komealla ja pitkällä otoksella Milanon kaduilta. De Sica on monen muun hyveen lisäksi italialaisen kaupungin kuvaaja, mikä näkyy tässäkin elokuvassa monina kauniina, melkein pakahduttavina otoksina. Toinen osuus sijoittuu melkein kokonaan Rolls Roycen kytiin, joten maisemia riittää. Rikas nainen ottaa matkaansa keskiluokkaisemman rakastajansa ja joutuu laittamaan elämänsä asioita tärkeysjärjestykseen.

Kolmannessa tarinassa prostituoitu ja naapurin nuori pappiskokelas löytävät yhteisen sävelen. Riitasointuja tuo edellisen asiakas neuroottinen ja omistushaluinen "upper class twit". Kolmikon väliin muodostuu kaikkia kasvattava kokemus.

On jotenkin käsittämätöntä, miten monipuolisia ja tavallaan täydellisiä elokuvanäyttelijöitä Sophia Loren ja Marcello Mastroianni ovat olleet – seksisymboliasemastaan huolimatta. Ehkäpä 1960-luku oli nimenomaan näyttelijän kannalta otollisinta aikaa. Sai rauhassa keskittyä hahmoihin ja omaan työhönsä. Kamera antoi tilaa, eikä vielä ollut modernin efektivyörytyksen taakkaa häiritsemässä. Läsnäolo oli kaunista.

Henri-Georges Clouzot: Pelon palkka. Jean Cocteau: Orfeus

Henri-Georges Clouzot'n ohjaama Pelon palkka (Le Salaire de la peur, 1953) on malliesimerkki siitä, miten elokuvassa rakennetaan jännite ja saadaan katsojan syke nousemaan. Ja onhan siitä mallia otettukin – moni ihan tuorekin elokuva on paljosta velkaa sille. Pelon palkassa amerikkalainen öljy-yhtiö palkkaa neljä rahan tarpeessa olevaa miestä kuljettamaan kahdella kuorma-autolla valtavan lastin nitroglyseriiniä läpi vuoriston ja viidakon. Vastaan tulevat kaikki mahdolliset esteet ja vaarat. Monikansallinen miesjoukko (pari ranskalaista, italialainen ja saksalainen) on inhimillisyydessään sympaattinen, ja heidän puolestaan pelkää ja on huolissaan. Mustavalkokuvaus on komeaa, ja diegeettinen äänimaailma – varsinkin hengitys, oli se sitten miesten keuhkoista, autojen moottoreista tai ympäröivän maiseman läpi puhaltavasta tuulesta lähtevää – ei saa kaipaamaan musiikkia.

Antiikin myyttiin perustuva ja Jean Cocteaun ohjaama Orfeus (Orphee, 1950) on taide-elokuvaa parhaimmillaan. Omaperäiset, ainutlaatuiset kuvalliset ja kerronnalliset ideat eivät peitä tarinaa alleen, mikä tekee elokuvasta helpo(hko)sti lähestyttävän. Kerronta on ajoittain hämärää mutta kiehtovalla tavalla, ei vieraannuttavalla. Kuolema rakastuu runoilijaan ja tappaa tämän vaimon. Runoilija noutaa vaimonsa kuolleiden maasta mutta on jo Kuoleman lumoissa. Sinänsä yksinkertaisissa visuaalisissa efekteissä on yhä lumovoimaa. Peiliin vajoava Orfeus on jäänyt kummittelemaan mieleeni, vaikka edellisestä katselukerrasta (valkokankaalla) on toistakymmentä vuotta.

Mariane Satrapi: The Voices. Richard Fleischer: Bostonin kuristaja

Mariane Satrapin The Voices (2014) on hyvin musta komedia miehestä, joka kuulee lemmikkiensä ja tappamiensa naisten irtopäiden puhuvan hänelle. Elokuva on yhtä aikaa hauska ja oikeastaan aika koskettava. Satrapia osasi nauraa sodan kauhujen keskellä Persepolis-sarjakuvissaan ja -elokuvassaan – nyt hauskan ja kauhean tasapaino toimii yksilön tragediassa.

Richard Fleischerin Bostonin kuristaja (Boston Strangler, 1968) perustuu tositapahtumiin. Nimenomaan perustuu, sillä se ottaa paljon vapauksia tosiasioiden suhteen. Elokuva kuvaa naisia kuristavan sarjamurhaajan jahtia ja kiinnijääntiä. Tyyli on toisaalta dokumentaarinen, toisaalta erittäin tyylitelty. Se käyttää runsaasti jaettua kuvaa, jossa katsoja saa nähdä monta tapahtumaa tai näkökulmaa yhtä aikaa. Vaikka siinä onkin temppuilun makua, on tulos vaikuttava.

William Markus: Rakas varkaani. Aarne Tarkas: Olin nahjuksen vaimo

William Markuksen ohjaama Rakas varkaani (1957) on kepeä komedia, oikeastaan melko tyhjänpäiväinen ja mitätön mutta sittenkin kummallisen viehättävä. Paljon on näyttelijöiden varassa; varsinkin tosielämän tulevan avioparin, Pohjanpään ja Pentti Siimeksen, välillä on pääosissa rutkasti kemiaa. Elokuva kertoo varkaiden psykologiaa tutkivasta dosentista, joka ihastuu kahden hengen varaskoplan johtajaan. Tämä käyttää hyväkseen tilaisuutta ja miestä, joka hajamielisyydessään ei tajua mitä ympärillä tapahtuu. Huumori koostuu absurdeistakin sattumuksista ja väärinkäsityksistä sekä huvittavan liioitelluista hahmoista. Kohelluksessa on paljon mykkäkauden slapstick-perinteestä. Hassuttelu on pääosin hyvin viatonta, joskin ajatus varkaasta päähenkilönä ei ollut ihan ongelmaton tekoajankohtana. Nykykatsojalle huumori ei välttämättä ole kovin hauskaa, mutta muutamat uskaliaammat kuvat (alaston nainen peseytymässä ja myöhempi lähikuva tämän miehustasta) voivat yllättää. Elokuva on kuitenkin sympaattinen, ja pääsepä siinä taas näkemään Helsingin vanhaa miljöötä, muun muassa Stockmannin tavarataloa. Bonusta tulee Olavi Virran vierailusta ja elokuvantekijöiden esiintymisestä alkutekstien aikana.

Aarne Tarkaksen ohjaama Olin nahjuksen vaimo (1961) on astetta hallitumpi ihmissuhdekomedia. Rikkaan teollisuussuvun perijän vaimo, pian entinen, on kirjoittanut kirjan avioliitostaan. Kirja saa hyvät arviot mutta suku on tietenkin kauhuissaan häväistysjutusta. Parisuhteen vaiheita käydään läpi takaumina, joista osa on kuvattu Pariisissa asti. Pohjanpään vastanäyttelijänä on tällä kertaa Leif Wager, joka on tyypillisen karismaattinen itsensä (paitsi kun näyttää silmälaseissaan hieman Matti Vanhaselta). Parin kemia toimii. Tarkas on helppo tuomita mitättömäksi riviohjaajaksi, mutta Nahjuksen vaimo on hyvä osoitus hänen kyvykkyydestään ja elokuvataiteen ymmärryksestään. Hänen käsikirjoituksensa tuskin menisi läpi tänä päivänä kaikkine käänteineen. Wodehousemaisten häijyjen tätien ja, no, nahjusmaisten vävyjen keinovalikoimaan kuuluu niin naisen huumaaminen kuin kaappauskin. Mieskin on mies vasta, kun rupeaa komentamaan vaimoaan.

Michalis Kakogiannis: Kerro minulle, Zorbas. Risto Jarva: Loma

Kreetalaisen Nkos Kazantzakisin romaaniin perustuva, kyproslaisen Michalis Kakogiannisin ohjaama Kerro minulle, Zorbas (Zorba the Greek, 1964) on erikoinen yhdistelmä pientä ja laveaa. Tarina rakentuu oikeastaan kahden henkilön ympärille, brittiläisen kirjailijan, joka palaa isiensä maille Kreetaan käynnistääkseen siellä kaivoksen, ja nimihenkilön Zorbasin, joka lyöttäytyy miehen mukaan satamassa. Zorbas on eräänlainen trickster-hahmo, joka posiitiivisuudellaan ja elämänriemullaan saa aikaan monenlaisia asioita ympärillään. Heidän lisäkseen ainoat merkittävät hahmot ovat kaksi naista, jotka kumpikin jäävät ohuiksi, miesten objekteiksi – joskin Lila Kedrovan esittämä vanha ranskalaiskurtisaani on hienosti esitetty rooli. Muut elokuvan ihmiset ovat kollektiivi, kreetalaisten joukko. Eeppistä elokuvassa on sen täyteys. Tapahtumia on runsaasti jopa yli kaksituntiseen elokuvaan. Se aiheuttaa pienoista hajanaisuutta mutta toisaalta myös syventää varsinkin Zorbasin hahmoa. Anthony Quinn on roolissa vaikuttava, samoin kaksi kuolinkohtausta.

Risto Jarvan toiseksi viimeinen elokuva Loma (1976) heittää suomalaisen pankkivirkailijan talviolympialaisten sijaan Rodokselle, suksineen pipoineen. Vaikka Jarva oli parhaimmillaan hieno elokuvantekijä, on hänen tuotantonsa epätasaista; ja vaikka Lomaa tunnutaan muistelevan lämmöllä, on se melko väkinäinen komedia. Huumori revitään ennalta arvattavista kommelluksista, ja tuolloin vielä Suomessa uuden ilmiön eli etelänmatkailun kuvaus on kovin alleviivattua. Tekninen toteutuskin on vähän niin ja näin. Toki mukana on kohtaus, jossa Antti Litja nousee Välimerestä villapiposta askarrellut uimahousut päässään.

David Lean: Tohtori Zhivago

Minulla on ollut lukiovuosista asti lapsellinen tavoite katsoa yhden kalenterivuoden aikana 366 elokuvaa, keskimäärin yli elokuva päivässä. Tavoite ei ole koskaan täyttynyt, koska elämä on tullut tielle. Tänä vuonna elämä on ollut myötämielinen. Vuoden 365. elokuvaksi halusin jotain isoa. Abel Gancen Napoleon olisi ollut ilmiselvä valinta mutta vähän turhan iso tähän hetkeen. Päädyin astetta pienempään isoon:

David Lean oli suurimuotoisen draaman mestari. Hänen ohjaamansa Tohtori Zhivago (Doctor Zhivago, 1965) on yli kolmetuntinen laveasti ja verkkaan etenevä eepos. Boris Pasternakin romaaniin perustuva elokuva alkaa kuvauksena Venäjän vallankumouksesta mutta kääntyy lopulta rakkaustarinaksi. Ei poliittinen puolikaan koskaan häviä kokonaan, vaikka sen tarjoama analyysi ei ole kovin syvällistä. Ensimmäinen kolmannes, vallankumouksen syiden pohjustus, on paras osa.

Zhivagolla on kahtalainen maine: se on suuren yleisön pitämä ja arvostama, mutta kriitikot ovat olleet varautuneempia. Se on ehdottomasti komea elokuva. Joukkokohtauksissa on voimaa ja kamera rakastaa maisemia melkein yhtä pieteetillä kuin Leanin aiemmassa Arabian Lawrencessa. Venäläisen eepoksen perinteen mukaisesti tarinassa on lopulta kyse nimenomaan yhteisöstä ja massoista, mutta tällä kertaa yksilöt jäävät täysin historian jalkoihin. Omar Sharifin kostein silmin esittämä nimirooli on kovin pahvisen makuinen; parasta jälkeä tekee Rod Sterling limaisena yläluokan mulkkuna. Itse en osaa inhota Zhivagoa enkä olla pettynyt siihen – se on hieno elokuva vaikkei ihon alle ihan pääsekään.

Katsottua: maaliskuu 2021

Jim Gillespie: Tiedän mitä teit viime kesänä. Danny Cannon: Tiedän yhä mitä teit viime kesänä. Sylvain White: Tiedän mitä teit viime kesänä 3

Käsikirjoittaja Kevin Williamson herätti slasher-genren uuteen kukoistukseen 90-luvun puolivälin jälkeen ensin lajityyppiä parodioivalla Screamilla ja sen jälkeen elokuvalla Tiedän mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer, 1997). Williams oli mukana Screamin jatko-osissakin mutta toiseen sarjaan hän ei enää palannut.

Jim Gillespien ohjaama esimmäinen osa on perinnetietoinen, ehkä vähän liiankin kliseinen teinislasher. Taustana on urbaanilegenda koukkukätisestä tappajasta, josta tulee todellisuutta. Nuorisonelikko ajaa miehen yli ja hävittää ruumiin heittämällä tämän mereen. Sitten mystinen koukkua käyttävä kalastaja alkaa häiriköidä heitä. Juoni on peruskauraa, mutta tunnelma on pääosin kohdallaan. Vähän kömpelöt näyttelijätkin ovat yllättävän sympaattisia. Varsinkin jatko-osien jälkeen ensimmäinen elokuva tuntuu melkein upealta...

Tiedän yhä mitä teit viime kesänä (I Still Know What You Did Last Summer, 1998) on juuri niin typerä jatko-osa kuin kauhuelokuvien osaksi yleensä koituu. Tarina jatkuu vuotta ykkösosaa myöhemmin, mutta siirtyy kaikista mahdollisista paikoista Bahamalle! Menee pitkään ennen kuin ruumita alkaa todella tulla. Koko elokuva nilkuttaa epäkeskosti, hahmot ovat ärsyttäviä (varsinkin Jack Blackin pössyttelijärasta), ja kamera keskittyy lähinnä Jennifer Love Hewittin miehustaan. Kalastajan kuolinkohtaus on komea. Jonkinlaisia kalkkunatehoja tästäkin vielä saa, kun taas – –

– – Tiedän mitä teit viime kesänä 3 (I'll Always Know What You Did Last Summer, 2006) pistää vielä pahemmaksi. Tarina ei kerro mitään uutta vaan periaatteessa uusii alkuperäisen käänteet, yhtään hahmoa edeltävistä osista ei ole mukana, ja rakeinen, kai "realistiseksi" tarkoitettu kuvaus on vain rumaa. Poissa on ykkösen tunnelma ja jäljellä vain latteaa harmautta. Näyttelijät ovat täysin karismattomia, ja jopa hyppysäikyt tämä elokuva pystyy kämmäämään. Kalastajakin yrittää olla uusi Michael Myers.

Jackie Chan Vintage Collection Volume 2. Jackie Chan Vintage Collection Volume 4. The One Man Collection: Jackie Chan

Yksi alkuvuoden projekteista, oikeastaan jo viime syksynä alkanut, on ollut Jackie Chanin elokuvien läpikäyminen. Viimeisimpänä etappina ovat olleet nämä kolme boksia.

Vintage Collection Vol. 2 (2019; 7 blurayta) sisältää 1970-luvun loppupuolen kungfu-elokuvia, joissa Chan alkoi hiljalleen löytää paikkaansa. Aluksi hän on vielä sivuroolissa mutta pian jo Bruce Leen manttelinperijänä (New Fist of Fury). Varhaisimmat elokuvista ovat vielä verrattain vakavia turpiinmättäjäisiä, mutta hyvin nopeasti slapstick- ja muu huumoriaines alkaa ilmestyä repertuaariin. Ohjaajista boksilla esiintyy useimmin Lo Wei, mutta onpa joukossa yksi John Woonkin varhainen työ.

Vintage Collection Vol. 4 (2020; 7 blurayta) sen sijaan kokoaa seuraavan vuosikymmenen hongkongilaiselokuvia, joissa Chanilla on vain pieni rooli, tai muuten vähäisempiä töitä. Ensimmäinen yritys Hollywoodissa, The Protector, on perusjenkkitoimintaa ilman niitä piirteitä, joiden vuoksi Chan on asemansa saanut. The Canton Godfather puolestaan on hänen oma koominen intohimoprojektinsa, joka kuitenkin jää puolitiehen Pygmalion-kuvioissaan. Niin sanottu Lucky Stars -trilogia keskittyy ihan muiden näyttelijöiden ensemblen keskinäiseen hassutteluun ja tökeröön komiikkaan.

The One Man Collectionin Jackie Chan -osa (2009; 3 dvd:tä) sisältää kolme hyvin eriparista elokuvaa. Gorgeous on sekin Chanin omia lempifilmejä, romanttinen komedia (jossa on erittäin hauska lopputaistelu). Kultainen medaljonki on mitätön Hollywood-rytinä, mutta Who Am I? yllätti olemalla aidosti hauska indentiteetinetsintäkertomus, joka sisältää muutamia erittäin komeita toimintakohtauksia.

Steven Spielberg: Ota kiinni jos saat. Terminaali

Katselussa kaksi elokuvaa, jotka ovat melkein kuin sisarteokset: sama ohjaaja, sama keskeinen näyttelijä, sama käsikirjoittaja, tosipohjainen tarina. Steven Spielberg ohjasi 2000-luvun alussa kaksi tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa, Jeff Nathansonin käsikirjoituksista, molemmat ovat komediallisia draamoja ja Tom Hanks on merkittävässä roolissa.

Vuoden 2002 Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can) perustuu Frank Abagnale nuoremman tarinaan. Abagnale oli huijari, joka alle kaksikymppisenä vedätti niin virkavaltaa kuin suuryrityksiä ja pankkejakin. Pääosassa on loistava Leonardo DiCaprio, Hanks ja Christopher Walken ovat loistavia, John Williamsin musiikki on loistava (ja osoittaa miehen monipuolisuuden!), kässäri on loistava. Elokuva ei ehkä ole Spielbergin tärkein (esimerkki siitä miten kokonaisuus ei aina ole osiensa summa) mutta se on monella tapaa nautittavin. Ohjaajalle tyypillinen imelyys puuttuu, mutta kepeä ja vakava ovat tarinassa tasapainossa.

Kehittelin joskus idean elokuvafestarista, joka keskittyisi vain elokuvien alkuteksteihin. Catch Me If You Canin alkutekstit olisivat ehdottomasti mukana. Ne ovat Oliver Kunzelin ja Florence Deygasin käsialaa, mutta Saul Bassin vaikutus näkyy ja kuuluu kauas.

Terminaali (The Terminal, 2004) puolestaan on täysin Tom Hanksin yhdenmiehenshow. Tarina kertoo jostain entisen itäblokin maasta tulevasta miehestä, joka juuttuu kansainvälisen byrokratian vuoksi lentokentän kansainväliselle alueelle Yhdysvalloissa. Vanhan kotimaan passi on mitätöity ja viisumia uuteen maahaan ei anneta. Tulos on humaani kuvaus yksilöstä isojen, kansainvälisten tapahtumien jaloissa; Hanksin uran alkuaikojen pienieleinen komiikka saa loistaa. Taustana on tositapaus iranilaispakolaisesta, joka asui vuosikausia pariisilaisella lentokentällä, mutta myös WTC-iskun jälkeinen pelko ulkomaalaisten ja lentokoneiden yhdistelmästä. Valitettavasti kokonaisuutta vesitetään suotta romanttisella sivujuonella; Catherine Zeta-Jones oli ihastukseni jo Oi ihanan toukokuun aikaan mutta tarpeeton tässä elokuvassa. Ja onhan tämä vähän imelä, mutta jazzukkojen nimmareista plussaa.

Aina kun aamuisin naamaani turvottaa, ajattelen Tom Hanksia ja olen iloinen.

Robert Zemeckis: Forrest Gump. Oliver Stone: JFK – avoin tapaus

Pari 90-luvun alun suurelokuvaa, jotka kumpikin sivuavat todellisia tapahtumia mutta kirjoittavat historiaa uusiksi.

Robert Zemeckisin Forrest Gump (1994) herättää edelleen katsojissa ristiriitaisia tunteita. Hieman yksinkertaisen mutta monessa mukana olleen miehen kronikka on katsojasta riippuen aivan ihana, haikensuloisen nostalgian läpäisemä voimaleffa tai sitten häpeämättömän sentimentaalinen ja konservatiivista maailmankuvaa pönkittävä propagandan täsmäohjus. Ymmärrän molempia puoli ja totean, että minulle Gump on hieno elokuva, jota kannattaa kuitenkin katsoa kriittisesti.

Oliver Stonen JFK – avoin tapaus (JFK, 1991) puolestaan on John F. Kennedyn salamurhan ruumiinavaus, joka ei anna tosiasioiden häiritä mutta joka rakentaa omista palikoistaan kiehtovan näkemyksen ja teorian siitä, mitä olisi voinut tapahtua jos... Roolitus on hieno läpileikkaus tekohetken Hollywoodin laatunäyttelijöistä. On tämä varmaan suosikkini Stonen elokuvista, joista yleensä pidän vain hyvin suurella varauksella.

Gerd Oswald: Suudelma ennen kuolemaa. Henry Koster: Ystävni Harvey

Gerd Oswaldin ohjaama Suudelma ennen kuolemaa (A Kiss Before Dying, 1956) on pienimuotoinen ja näppärä noir-elokuva. Alkuasetelmassa opiskelijanuorukainen, joka on suunnitellut tulevaisuutensa valmiiksi, kuulee tyttöystävänsä olevan raskaana. Avioituminen ei ole mahdollisuus mutta murha on. Tarinassa on kuitenkin monta mutkaa luvassa. Ira Levinin romaaniin perustuva elokuva on b-tuotantoa mutta juuri siksi viehättävä tapaus. Näyttelijöillä on korkeintaan kaksi ilmettä; poliisi sytyttää toistuvasti piipun, jonka pesässä ei ole mitään; tarinaa kerrotaan lähinnä dialogilla, joskin joukossa on kyllä muutama mainio visuaalinenkin oivallus.

Ystäväni Harvey (Harvey, 1950) on yksi James Stewartin hienoimmista rooleista. Henry Kosterin elokuva kertoo erikoislaatuisesta miehestä, jonka paras ystävä on parimetrinen ja näkymätön jänis. Hullujenhuoneellehan semmoinen saa sukulaiset soittamaan. Etenkin kun miehellä tuntuu kuppi kallistuvan ahkeraan. Elokuvassa on paikallaan niin sydän kuin näyttelijätkin. Stewartin roolissa on kepeää hyväntuulisuutta, ja jokainen sivurooli on paikallaan kuin sormi nenässä. Välillä ollaan puhtaassa screwball-meiningissä mutta koko ajan vähintään salaviisaita. "Painin todellisuuden kanssa 35 vuotta, ja olen iloinen, että lopulta voitin."

Clint Eastwood: The Rookie – tulokas. Walter Hill: Punainen vaara

Clint Eastwoodin ohjaama The Rookie – tulokas (1990) on tavanomainen aikansa toimintarymistely. Jopa niin tavanomainen, että sitä on vaikea erottaa Dirty Harry -elokuvista. Eastwood itse esittää veteraanipoliisia, jonka pari kuolee tulitaistelussa. Hän saa uuden, nuoremman parin, jonka kanssa alkaa metsästää saksalaisten autovarkaitten jengiä. Jep, Clint on gta-kyttä. Tuloksena on pari hienoa kolaria ja komeaa räjähdystä. Lopussa kaksi lentokonetta kolaroivat. Hämmentävintä elokuvassa on Charlie Sheen, jolla on vielä vähemmän ilmeitä kuin Eastwoodilla.

Walter Hillin Punainen vaara (Red Heat, 1988) yritti kai olla jonkinlainen toimintakomedia, mutta ei se erityisen hauska ole. Toiminta kuitenkin sujuu kyllä. Arnold Schwarzenegger esittää neuvostoliittolaispoliisia, jonka pari kuolee tulitaistelussa. Hän lähtee metsästämään tappajaa Yhdysvalloista, ja saa sieltä itselleen uuden parin. Elokuvan ainoa vitsi on, että Schwarzenegger on neukku. Se kuitenkin suhtautuu venäläisiin yllättävän suopeasti ollakseen 80-lukulainen amerikkalaistuotanto. Itse asiassa se oli sellaisista ensimmäinen, joka pääsi filmaamaan Moskovaan.