Sid Smith: In the Court of King Crimson

Sid Smith

In the Court of King Crimson

An Observation Over Fifty Years

Pagyric Publishing, 2019. 608 s. ISBN 978-1916153004.

Sid Smithin In the Court of King Crimson: An Observation Over Fifty Years (Panegyric 2019) on periaatteessa laajennettu laitos hänen parikymmentä vuotta vanhemmasta kirjastaan, mutta laajennukset ovat niin suuria, että voidaan puhua ihan uudesta teoksesta. Smith on seurannut King Crimsonia vuodesta 1972, pari viime vuosikymmentä varsin läheltä, ja hänellä on käytössään valtava tietomäärä näkemyksestä puhumattakaan. Hänellä on ollut pääsy arkistoihin, minkä lisäksi Smith on haastatellut kirjaansa varten jokseenkin jokaista yhtyeeseen joskus kuulunutta. 

Tulos on massiivinen. Jopa niin massiivinen, että joku kehvelimpi kynämies olisi julkaissut samasta materiaalista kolmekin kirjaa. Teoksen ydin on sen ensimmäinen osa, King Crimsonin historiikki. Smith käy läpi yhtyeen moninaiset vaiheet ihailtavan johdonmukaisesti. Taannoin kritisoin Jethro Tull -kirjaa siitä, että se siirtyi pikakelaukselle ensimmäisten kymmenen vuoden jälkeen. Smithin kirjassa tällaista ei tapahdu missään vaiheessa. Se etenee tasaisen tarkasti ja nautittavan sujuvasti koko yli viidenkymmenen vuoden aikajänteensä.

Tarina alkaa jo ennen varsinaista King Crimsonia, sen esiasteeesta eli Giles, Giles & Frippistä. Jokainen myöhempi inkarnaatio, joita on laskutavasta riippuen noin yhdeksän, saa jokseenkin yhtä laajan ja tasaväkisen kohtelun. Kaikista jäsenistä ei voi sanoa aivan samaa. Vaikka Smith suhtautuukin kunnioituksella kutakin entistä ja nykyistä jäsentä kohtaan, muutamat nimet lausutaan muita kitkerämmin. Gordon Haskell, joka itse on ollut kovaääninen King Crimsonin arvostelija, saa monta puheenvuoroa, jossa hän ei näytä itseään kovin imartelevassa valossa. Samoin myöhemmät laulajat Greg Lake ja Adrian Belew kuvataan jossain määrin vaikeina hahmoina – ei varmasti aivan syyttä, mutta varsinkin Belew näyttää usein melkoiselta kiukuttelijalta. Toki heit myös kehutaan toistuvasti, mutta eipä esimerkiksi Fripp saa omista jääräpäisyyksistään koskaan kritiikkiä Smithiltä. Onneksi sentään muiden muusikoiden vähemmän mairittelevia kommentteja pääjehusta on päätynyt kirjaan. Tämä on kuitenkin tällaista "virallisten" ja "autorisoitujen" elämäkertojen ja historiikkien ongelma; kirjoittaja harvoin saa kuuluviin ääniä, joita portinvartijat eivät hyväksy, eikä välttämättä edes halua saada.

Elämäkertaosuus keskittyy nimenomaan bändin vaiheiden kronikointiin. Albumien sisältö jää selvästi vähemmälle, välillä melkein olemattomaksi. Historiikin jälkeen Smith esitteleekin sitten arvioiden King Crimsonin studiotuotannon. Osuus on monin tavoin onnistunut. Vaikka lukijakunnan voi olettaa tuntevan käsitellyt albumit läpeensä, osaa Smith nostaa niistä esiin piirteitä ja huomioita, jotka tuntuvat tuoreilta. Se, että hänellä on ollut pääsy yhtyeen arkistoihin, on antanut hänelle aivan omanlaistaan näkökulmaa levytyksiin. Päätös rajoittua vain studioalbumien arvosteluun on ihan ymmärrettävä jo käytetyn tilan vuoksi, mutta kieltämättä jäin kaipaamaan myös laajan live-diskografian esittelyä. Ainakin oleellisimmat julkaisut olisi voinut ihan hyvin voinut kommentoida. Myös ProjeKctit jäävät huomiotta, mikä tuntuu oudolta ratkaisulta.

King Crimsonin keikkapuoli saa kyllä huomionsa, sillä lähes 800-sivuinen kirja päättyy Smithin luonnehdintoihin kaikista tällä hetkellä Discipline Global Mobilen kautta saatavilla olevista KC-liveäänityksistä. Tekstit ovat ilmestyneet aiemmin levy-yhtiön nettisivuilla, mutta kirjan sivuilla niistä muodostuu syväluotaus yhtyeen kehittymiseen esiintymislavoilla. Toistolta ei tietenkään voi välttyä, minkä vuoksi loppuosuus ei todellakaan ole yhtä sujuvasti luettavaa kuin sitä edeltävä kirja.

Smith on kirjoittajan musiikkijournalismin vanhan koulukunnan edustaja. Hän kirjoittaa täsmällistä mutta elävää kieltä, jossa vertaukset ja metaforat sekä erikoiset sanavalinnat saavat hengittää vapaasti. Sellaista on ihana lukea tällaisina kömpelöiden somearvosteluiden aikoina. Kuvallisesta ja omaperäisestä kielestä huolimatta In the Court of King Crimson tuntuu yhtenäiseltä ja luontevalta. Siitä puuttuu kikkailu, joka varsin usein tuntuu tunkevan (varsinkin suomalaisten) musiikkitoimittajien teksteihin.

In the Court of King Crimson on melkolailla definitiivinen kirja King Crimsonista. Sen pienistä puutteista huolimatta tuntuu mahdottomalta, että kukaan kirjoittaisi parempaa tai informatiivisempaa teosta yhtyeestä. Sen sijaan King Crimsonin tuotanto ansaitsisi kyllä oman, laajemman läpikäyntinsä ja analyysinsä. Hedelmällinen kirjan aihe olisi myös Robert Fripp. Eric Tammin Robert Fripp: From King Crimson to Guitar Craft ilmestyi jo 1990, ja sen keskiössä on enemmänkin Frippin kitaransoiton opetus kuin mies tai hänen tuotantonsa.

Jakszyk, Fripp and Collins: A Scarcity of Miracles. A King Crimson ProjeKct

(Arvostelu on aiemmin julkaistu Jaakobin Wsi Testamenti -blogissa 2011.)

Jakszyk, Fripp and Collins

A Scarcity of Miracles

A King Crimson ProjeKct

Discipline Global Mobile DGM1101, 2011. CD

1. A Scarcity of Miracles; 2. The Price We Pay; 3. Secrets; 4. This House; 5. The Other Man; 6. the Light of Day

Samaan aikaan, kun Yesiltä julkaistaan uusi studioalbumi ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, sattumalta myös King Crimsonin voi aistia ilmassa. Viimeksi Crimsolta ilmestyi studiolevy alkuvuodesta 2003, ja sen jälkeen on seuraavaa alustettu ja valmisteltu moneen otteeseen ilman konkreettisia tuloksia. Lähimmäs päästiin 2007–2009, kun Porcupine Treen rumpali Gavin Harrison liittyi yhtyeeseen ja viisihenkinen kokoonpano keikkailikin jonkin verran. 2008 DGMLiveltä ilmestyi yhtyeen Chicagon-konsertista verkkojulkaisu, joka on toistaiseksi jäänyt ainoaksi todisteeksi heidän rumpukeskeisestä tyylistään.

Robert Fripp on ilmoittanut, ettei hänellä ole tällä hetkellä kiinnostusta toimimaan King Crimsonin kanssa. Näinhän Fripp on toiminut ennenkin, ja tuloksena on ollut kaiken muun ohessa joukko ns. ProjeKct-julkaisuja, joilla emoyhtyeen jäsenet kokeilevat pienemmissä kokoonpanoissa. ProjeKctien kultahetki ajoittui 1990-luvun loppuvuosiin, mistä todisteena 1999 ilmestyi neljän levyn boksi ja seuraavana vuonna vielä ProjeKct X:n albumi. Pitkältä näiden väliaikaisyhtyeiden ideoiden varaan rakentuivat King Crimsonin kaksi toistaiseksi viimeisintä albumia, The ConstruKction of Light ja The Power to Believe.

Kaiken tämän jälkeen en ole vieläkään varma, onko uusi A Scarcity of Miracles todella “ProjeKct”? Levynkanteen on esiintyjäksi merkitty trio Jakszyk, Fripp and Collins. Heidän lisäkseen levyllä soittavat herrat Levin ja Harrison, molemmat siis aiempia Crimso-miehiä hekin. Syy, miksi rytmiryhmä ei ole päässyt esiintyjänimiksi asti vaan jää taustalle lähes sessiomusiikoiden osaan, on selitetty Frippin lyhyessä kansilehtitekstissä. Albumin musiikki sai alkunsa kahden kitaristin sessioista, joiden äänityksiä Jakko Jakszyk sitten rakensi eteenpäin. Pian Mel Collins kehitteli puhallinosuutensa osaksi musiikkia, minkä jälkeen “Gavin and TLev were willing to contribute”. Musiikki siis on lähtöisin nimitriolta, rytmiryhmä “vain” soittaa mukana. Mielestäni kuulostaa siltä, että Fripp yrittää lähinnä selitellä, ettei kyse ole oikeasta yhtyeestä – siis King Crimsonista – vaan jostain satunnaisemmasta. Vaikka onpa historia osoittanut tällaisenkin selityksen hataraksi: eikö In The Wake of Poseidon vuodelta 1970 ole aivan yhtä paljon hajanaisen muusikkojoukon toteuttama Frippin visio?

A Scarcity of Miraclesin musiikki ei kuulosta oikein miltään, mitä King Crimsoniin liittyen on aiemmin julkaistu. Jonkun mielestä se on väärin ja siksi ehdoton todiste siitä, ettei kyse ole King Crimsonista. Niinpä sitä väitettiin 1980-luvun alussakin, kun Discipline ilmestyi, mutta kuinka moni on valmis nyt väittämään, ettei 80-luvun väritrilogia kuuluisi Crimso-kaanoniin? A Scarcity of Miraclesin musiikillinen pohja rakentuu, ei yllättävästi levyn historiaa tuntien, Frippin ja Jakszykin kitaroinnille. Fripp keskittyy enemmän soundscapeillaan maalailuun, Jakszyk perinteisempään kitarointiin. Ajoittain vaikutelma saattaa kuitenkin olla hämäävä: Jakszyk soittaa myös koskettimia (joita viimeksi on kuultu KC-levyllä 1974, jollei oteta lukuun “Dinosaurin” mellotronpätkiäThrakilla) ja paikoin uhkaavana muriseva kitara on taatusti Frippin. Levyn ehdoton suola minulle on kuitenkin Mel Collinsin saksofoni- ja huiluosuudet. Collins soitti King Crimsonissa ensimmäisen kerran jo mainitulla In The Wake of Poseidonilla, kuului yhtyeeseen virallisesti sen lyhytaikaiseksi jääneessä Islands-kokoonpanossa ja soitti vielä Redillä studiomuusikkona 1974. Nyt hänen orgaaninen puhallinsaundinsa kaiken keinotekoisen digitaaliäänimassan seassa hengittävät uskomattoman vapaina ja poikkeuksetta vaikuttavina. Varsinkin nimikappaleen finaalissa on läsnä samaa ekstaattista vapautta kuin jo “Stalessin” sopraanofoneissa.

A Scarcity of Miracles on ehdottomasti laulupainotteinen levy. Pääosassa eivät ole pitkät kokeelliset improvisaatiot, joiden menosuunta ei lopussakaan ole välttämättä aivan selvä. Kappaleet ovat rakenteeltaan sidottuja uskoakseni Jakszykin kirjoittamiin laulumelodioihin, joiden sisässä kuitenkin tapahtuu paljon kaikenlaista yllättävää. Yleistunnelma levyllä on päällisin puolin rauhallisen kelluva, melankolinen ja surumielinen, mutta samaan aikaan pinnan alla on häkellyttävä intensiteetti ja räjähtämäisillään vellova voima. Mieleen tulevat Van Der Graaf Generatorin Godbluff-kauden albumit, mutta samanlaiseen vapautumiseen ja orgastisiin huippuihin ei KC-ProjeKct päästä musiikkiaan oikeastaan kertaakaan. Ja se saattaa olla lopulta hyvä asia, vaikka välillä kuulija toivookin, että yhtye antaisi vain mennä kuin VdGG “Pilgrimsissä”. Tällaisissa seikoissa kokoonpanon epäyhtyemäisyys kuuluu vahvimmin: musiikki on rakennettu studiossa, yhtye ei ole soittanut yhdessä – vapautusta ei voi tulla, kun jokainen on sidottu omiin valmiiksi soitettuihin osuuksiinsa. Lähin vertailukohta Frippin diskografiasta löytyy mielestäni David Sylvianin kanssa tehdystä The First Day -levystä (1993), jonka kanssa tämä uutukainen jakaa paljon tunnelmaa ja värisävyjä.

Vaikka A Scarcity of Miracles nojaakin vahvasti lauluun, ei kyse ole mistään yhteislaulumusiikista. Jakszykin melodiat eivät ole mieleenjääviä, ja varsinkin päätösraidalla “The Light of Day” käydään lähes atonaalisissa äänimaisemissa. Hänen sanoituksissaankaan ei ole mitään erityistä. Ne sisältävät varsin perinteisiä kielikuvia ja sopivasti avoimeksi jääviä sanavalintoja, jotta jokainen voi halutessaan täyttää tyhjät kohdat omilla menetyksillään ja kaipauksillaan. Jakszyk ei kuitenkaan ole laulajana mitenkään turha mies. Hän on perushyvä ja vakaa laulaja. Hänen äänensä ei ehkä ole mitenkään omaperäinen, mutta se kantaa ja varsinkin studiossa luomissaan lauluharmonioissa hän pääsee loistamaan.

Onko A Scarcity of Miracles King Crimson -levy? Huomaan ajattelevani sitä sellaisena, vaikka järki luettelee monta vastaperustetta. Väitän kuulevani sen Frippin paljon puhuman “spirit of King Crimsonin” olevan laskeutuneena soittajien yllä. Onko sillä sitten väliä, onko kyse KC:sta vai samojen muusikoiden ihan toisesta projektista? On sillä. Kuulija tulkitsee musiikin historiaa vasten, ja on ihan eri asia kuunnella vaikkapa tätä albumia yhtenä levynä muiden joukossa tai sitten King Crimson -jatkumon osana. Tulevaisuus näyttäköön, muodostuuko tämän ProjeKctin perusteella Crimson uusi suunta – silloin A Scarcity of Miracles tulkoon nostetuksi sille kuuluvaan asemaan.