Katsottua: syykuu 2024

Sophia Takali: Black Christmas. Fede Álvarez: Evil Dead

Kanadalainen prototeinislasher Musta joulu eli Black Christmas (1974) on siitä kumma tapaus, ettei se saanut ainuttakaan jatko-osaa mutta kaksi uudelleenfilmatisointia kyllä; hieman The Thingin tapaan. Sophia Takalin Black Christmas (2019) korvaa tunnelmallisen kartanomysteerin slasher-klišeillä ja valitettavan pakotetulla feministisyydellä. Perusidea on entisensä: nuoria opiskelijanaisia alkaa kuolla kampuksella joulun aikaan. Keskeisenä linjana on päähenkilölle tehty seksuaalinen väkivalta. Slasherin peruskuvastoon aina mutta piilotetusti kuulunut aihe on hienoa saada pinnalle näin avoimesti. Sen sijaan muu "patriarkaalinen" sälä ja naurettava yliluonnollisuus peittää varsinaisen kärjen; alleviivailu ja huomiotussi eivät vielä ole kunnon satiiria. Muutamissa kohtauksissa on hienoja kuvallisia ideoita ja hahmoissa on yllättävää sympaattisuutta. Harmi että mukana on ihan liikaa Scream-kaikuja ja laimeita hyppysäikkyjä. Paljastus: kaiken naisvihan takana on maaginen alfamiesten veljeskunta. Jeps.

Sen sijaan Sam Raimin erinomainen Evil Dead (1981) sai jatkoksiin slapstick-uudelleenfilmatisoinnin ja dark fantasy -efektipelleilyn. 2013 ilmestyi ehta remake, jonka ohjasi Fede Álvarez. Raimin absurdi huumori on poissa, ja tarina syrjäiseen mökkiin kerääntyvistä nuorista aikuisista alkaa kovin vakavasti; on huumeongelmaa, on huonoa omaatuntoa äidin kuolemasta. Samalla elokuva kuitenkin unohtaa että sen premissi nyt vain on aika hassu: metsässä venaa mörkö, joka tottelee ihmisennahkakantista goottiluonnoskirjaa ja riivaa ihmisiä. Se mikä Raimilla oli tehokasta karnevalistisena muuttuu nyt lievän ahdistavaksi hypernaturalismiksi. Onneksi elokuva yltyy ehdaksi splatteriksi, jossa runsaan verenvuodatuksen lisäksi Janen Levyn erittäin vakuuttava roolisuoritus ja kekseliäs kuvaus saavuttavat paljon. Vaan onko uusi Evil Dead tarpeellinen?

James McTeigue: Korppi. Alex van Warmerdam: Borgman

Edgar Allan Poe elää tietämättään viimeisiä päiviään rahaa, viinaa ja inspiraatiota kaivaten. Samaan aikaan kylillä joku tappaa väkeä kopioiden Poen tarinoita, joten tämä on luonnollinen asiantuntija ratkaisemaan tapausta. Yhdistetään tämä lähtökohta tyylitellyn tyylikkääseen ajankuvaan 1800-luvun puolivälin Baltimoresta ja lisätään keitokseen hieman splattertehoja sekä tujaus Oopperan kummitusta. Tuloksena on miellyttävä fanipoikaluomus, James McTeiguen Korppi. John Cusack esittää Poeta hieman teatraalisesti mutta yhtä kaikki energisesti. Sama pätee pseudofantastiseen, mustankirjavaan ulkoasuun, joka vertautuu luontevasti Burtonin Päättömään ratsumieheen tai myöhempien aikojen Argentoon. Kokonaisuus jää silti pinnalliseksi, "sarjakuvamaiseksi" kuten pejoratiivi kuuluu. Poen ystävä saisi luultavasti enemmän irti tarinasta kirjallisena. Loppuratkaisu on tyhmä.

Aivan muuta on hollantilainen, Alex van Warmerdamin ohjaama Borgman. Nuhjuinen mies häädetään asein maanalaisesta majapaikastaan, ja hän päätyy varakkaan perheenisän pieksemäksi. Perheen äiti sen sijaan hyvittelee hoivaamalla miestä salassa. Seurauksena mies jää elämään keskiluokkaisen elämän varjoissa mukanaan erikoinen ja kenties maaginenkin hahmojoukko. Vähäeleinen kerronta ja toteava dramatiikka tuovat mieleen Michael Haneken, ja samanlaista porvarillisuuden uhkaa on mukana Borgmanissakin. Huumoriakin on, mutta se on mustaa eikä varmasti ole kaikkien mieleen. Vaan kaipa monen kuuluisikin pahoittaa mielensä, kun uhkaava ulkopuolinen pilaa naiset, lapset ja palvelusväen. Borgman on kuin käänteinen Maija Poppanen.

Wes Craven: Kellariväkeä. Pelon kesä

Kellariväkeä (The People Under the Stairs, 1991) ennakoi ohjaaja Wes Cravenin uralla uutta vaihetta, jos komedialla oli entistä isompi rooli kauhun rinnalla. Melkein spielbergiläinen satu kertoo köyhästä perheestä, jota ollaan häätämässä asunnostaan getossa. Ratkaisuksi aukeaa tilaisuus varastaa vuokraisännän kultakolikkokokoelma. Keskushenkilö on juuri 13 vuotta täyttänyt poika, joka löytää talon kellarista epäkelpojen lasten friikkisirkuksen ja asuinkerroksista eristettynä elävän prinsessansa. Miljöö on klassisen Hollywoodin kummitustaloelokuvan (täynnä ansoja ja salakäytäviä) ja sen asukkaat kuin Grimmin moottorisahamurhista. Kellariväkeä tuntuu lastenelokuvalta, mutta yksityiskohdissaan se on videovuokraamon teinien kulttikamaa. Groteski aines (verta ja sisäelimiä) limittyy lapsekkaaseen Goonies- tai Hook-kuvastoon häiritsevällä muttei täysin tyydyttävällä tavalla.

Toistakymmentä vuotta aiemmin Craven ohjasi televisiolle Pelon kesän (Stranger in Our House eli Summer of Fear, 1978). Vanhempansa onnettomuudessa menettänyt serkkutyttö tulee asumaan sukulaistensa hevostilalle. Perheen samanikäinen tytär alkaa siinä vaiheessa menettää elämänsä tärkeitä asioita, niin poikaystävänsä kuin hevosensa. Perhekin tuntuu tykkäävän enemmän uudesta tytöstä. Noituuttahan semmoisen on oltava. – Vaikka kamera yrittää alati liikkua sulavasti, on Pelon kesä liiaksi pelkkää jahkailevaa vuoropuhelua. Asiaa pahentavat näyttelijät, kuten Linda Blair pääosassa ja esimerkiksi Fran Drescher pikkuroolissa – heistä kumpikaan ei ole kovin kummoinen replikoija. Elokuvan idea ei sinänsä ole kehno, mutta aikansa television vaatimukset imevät siitä kaiken elinvoiman.

Jevgeni Bauer: Kuoleva joutsen. August Blom: Palavat intohimot

Lähestyyköhän kaikista taiteenlajeista baletti eniten kuolemaa? Pateettinen kysymys lienee turha, mutta ainakin silloin, kun elokuva risteää baletin kanssa, kuolema yleensä on läsnä. Tsaarin ajan venäläisen Jevgeni Bauerin Kuoleva joutsen (Умирающий лебедь, 1917) on klassinen esimerkki tästä. Mykkä tanssijatar löytää ilmaisuvoimansa, kun ensin joutuu pettymään rakkaudessa. Hänen kohtaa pakkomielteisesti kuolemaan suhtautuvan kuvataiteilijan, amatöörin mutta varakkaan, joka löytää etsimänsä tanssijattaren suorituksessa. Seuraa tragedia, makaaberikin sellainen. 1910-luvun elokuvassa on ihan omanlaisensa hohto, jonka Bauer vie vielä tavanomaista askelen verran pidemmälle. Hänen melodraamaansa ei esitetä ajalle tyypillisessä, kaksiulotteisessa teatterilava-asetelmassa, vaan elokuvan maailma elää. Erityismaininnan ansaitsee suorastaan ekspressionistinen painajaiskohtaus. Pääosassa on Vera Karalli, ballerina ja mahdollisesti Rasputinin murhan todistaja. Elokuva todennäköisesti kuvattiin ennen murhaa, mutta sen teemaan sopii kysyä, katsommeko elokuvassa tanssijattaren viimeisiä hetkiä ennen kuoleman kohtaamista. Pateettinen kysymys sekin.

Hyvin samanlaisista palasista koottiin jo 1911 August Blomin Palavat intohimot (Balletdanserinden). Tanskalaiselokuvassa tanssijatar (minusta kyllä enemmänkin näyttelijä) rakastuu petolliseen mieheen. Tällä on salasuhde naimisissa olevaan naiseen, jonka tanssijatar sitten käräyttää. Seuraa traagisuuksia. Onpa tässäkin mukana myös taidemaalari. Tarina ei ole erityinen, eikä elokuva kyllä muutenkaan. Käänteitä on riittämiin ja Asta Nielsen pääosassa on niin paljon parempi kuin rinnallaan esiintyvät elehtijät, mutta kokonaisuus jää latteaksi. Pari ulkokuvaa sentään tuo mukanaan dokumentaarista vaikuttavuutta. Palavien intohimojen jälkeen Nielsen siirtyi kotimaastaan Saksaan ja teki paljon suurempia tekoja siellä.

Teuvo Puro & Jussi Snellman: Anna-Liisa. Teuvo Puro: Meren kasvojen edessä

"Ensimmäinen suomalainen suurelokuva", lupasivat reklaamit, kun Teuvo Puron ja Jussi Snellmanin Anna-Liisa ilmestyi 1922. Siihen on helppo yhtyä näin sata vuotta myöhemmin. Nuoren Suomi-filmin sovitus Minna Canthin näytelmäklassikosta on vaikuttavaa katsottavaa yhä edelleen. Tarina kolmiodraamasta, naisen kuulumisesta miehille, vapaasta tahdosta, armon löytämisestä – ja lapsenmurhasta – on tuttu. Mutta niin itsevarmasti ja kykyihinsä luottaen ohjaajat sitä käsittelevät, että tragediaan tempautuu mukaan. Suomalainen maaseudun pirttimiljöö ja järvimaisema ovat dokumentoidut komeasti kuviin, ja näyttelijöistä etenkin Helmi Lindelöf nimiosassa on riipaiseva. Ei haittaa ollenkaan, että hän on reilusti yli-ikäinen rooliin. Samoin vahva on Einari Rinne, veljessarjan vanhin ja liian nuorena kuollut. Vain Emil Autere Johanneksena on niin teatraalinen, että se kääntyy jo itseään vastaan.

1926 Puro yksin ohjasi Arvid Mörnen romaanin pohjalta elokuvan Meren kasvojen edessä. Osastensa puolesta se voisi olla goottilainen peruskertomus: synkkä kuolemaan johtanut perhesalaisuus, despoottimainen isä syrjässä sivistyksestä, paljastavia päiväkirjamerkintöjä, salaisia huoneita ja kummituksia. Tyylilajiksi kuitenkin määrittyy lopulta saaristolaismelodraama. Jossain ulkosaaristossa nuori kaupunkilaismies päättää jättää omat ympyränsä ja elää hetken aitoa kalastajaelämää. Samalla voi ihastua isäntäperheen tyttäreen ja selvittää tämän kasvattisisaren kuoleman. Puro ja kuvaaja Kurt Jäger ottavat paljon irti komeista merimaisemista ja kallioisista rannoista, ja niitä vasten on hyvä esittää synkähkö mysteeri. Harmi että elokuvan kerronta laahaa välillä turhan paljon; varsinkin alussa kestää liian kauan ennen kuin päästään asiaan. Jokin viimeinen kipinä, joka saisi tulen roihuamaan jää puuttumaan, vaikka nuotio onkin koottu ihan oikein ja kelpo sytykkeistä.

Gabriel Axel: Verinen valtikka. Vladimir Grammatikov: Mio, poikani Mio

Huolimatta lähinnä brittiläisistä näyttelijöistään on Gabriel Axelin ohjaama Verinen valtikka (Prince of Jutland, 1994) hyvin mannereurooppalainen elokuva. Tanskalaisen ohjaajan lisäksi myös tanskalainen on myös tarina muinaisten juuttien prinssistä, joka isänsä murhan jälkeen tekeytyy mielipuoleksi, jotta saisi murhaajasetänsä satimeen. Ollaan siis Hamletin alkutarinan äärellä. Verinen valtikka on koruton elokuva, ja siinä on myös sen viehätys. Kalsea värimaailma, pienieleinen lavastus (ei suureellisia Hollywood-rakennelmia), musiikin tarkkaan annosteltu käyttö ja vaatimattomat taistelujaksot (rehtiä selkäänpuukotusta pitkien koreografien sijaan) antavat elokuvalle autenttisuuden tuntua, vaikka mistään kansatieteellisestä näkemyksestä tuskin onkaan kyse. Vieraannuttavin elementti on hieman yllättäen Christian Bale pääosassa. Hän ei nimittäin pääse täysin eroon shakesperiläisestä ilmaisusta, joka on pahasti ristiriidassa ympäristön kanssa. Toisaalta sen voi ajatella myös korostavan kostotarinan yleispätevyyttä.

Bale oli aiemminkin työskennellyt Skandinaviassa, sillä hänen elokuvadebyyttinsä oli ruotsalais–neuvostoliittolainen Mio, poikani Mio (Mio min Mio, 1987). Astrid Lindgrenin lastenromaaniin perustuva Vladimir Grammatikovin ohjaus on näyttävää mutta kankeaa satufantasiaa ja rinnastuu sikäli saksalaiseen Päättymättömään tarinaan. Kiusattu orpopoika päätyy kaukaiseen maailmaan, jossa hän onkin kuninkaanpoika ja joutuu kohtaamaan ylimaallisen pahan. Kovin hienovaraiseksi tarinaa ei voi kutsua. Lindgrenin tekstin sävytkin ovat latistuneet tavanomaiseksi seikkailutarinaksi, hyvin Oz-henkiseksi. Suomalaisella dvd-julkaisulla on elokuvasta ruotsinkielinen dubbaus, ja vaikka visuaaliset efektit ovatkin paikoin näyttäviä, kaikkein fantastisinta taitaa lopulta olla, kun Bale tai Christopher Lee vääntävät svenskaa.

Friðrik Ðór Friðriksson: Skytturnar. Aki Kaurismäki: Tulitikkutehtaan tyttö

Islantilainen Skytturnar (1987) on pieni helmi. Vaikka Friðrik Ðór Friðrikssonin ohjaama elokuva mainitsee nimeltä Moby Dickin, vähintään yhtä merkittävä alateksti sille on Hiiriä ja ihmisiä. Kahden kaveruksen pesti valaanpyyntialuksella loppuu (ja ennen elokuvan ilmestymistä pyynti kiellettiin kokonaan Islannissa), ja he lähtevät etsimään paikkaansa maailmassa. Suunnitelmia on monenmoisia, mutta työnhakuun ei edes ehdi. Elokuvan kuvaaman yön aikana heidät heitetään ulos niin sukulaisten luota kuin baareistakin ja jopa poliisiasemalta. Alkupuolen leppoisa joskin erittäin vino huumori vaihtuu hiljalleen epätoivoiseen murheeseen ja lopulta peittyy kyynelkaasuun ja sarjatuleen. Vähäeleinen mutta tarkkaan hallittu kuvaus ja jossain määrin jopa absurdit tarinankäänteet asettavat Skytturnarin siihen euroooppalaisen elokuvan virtaukseen, joka yleistyi etenkin seuraavina vuosikymmeninä. Maininnan ansaitsee myös hypnoottisen kaunis alkutekstijakso.

Muutama vuosi myöhemmin Suomessa Aki Kaurismäki teki monella tapaa samankaltaisia asioita naturalistisella sadullaan Tulitikkutehtaan tyttö (1990). Iris Rukka elättää alkoholisoituneita vanhempiaan vähistä tuloistaan. Sitten kun hänen ihastuksensakin pettää, on naisen mitta täynnä. Tulitikkutehtaan tyttö ei ole Kaurismäen paras elokuva mutta täydellisin se on. Hyvin vähäsanaisena ja tiiviinä se luottaa itsevarmasti kuvaansa. Yksinkertainen juoni antaa keskittyä kuvan lisäksi äänteen (myös musiikin) käyttöön ja melankoliseen huumoriin, joka aukenee kelle aukenee. Kaurismäen yhteydessä mainitaan usein Matti Pellonpää katselemassa sälekaihdinten läpi, mutta minusta Kati Outisen katse on vielä vahvempi, kun Iris käy nukkumaan jäätyään seinäruusuksi tansseissa.

Rolf de Heer: The Old Man Who Read Love Stories. Paula van der Oest: Mustat perhoset

Rolf de Heerin ohjaama The Old Man Who Read Love Stories (2001) perustuu Luis Sepúlvedan romaaniin. Australialaiselokuva sijoittuu Amazonasin viidakkoon, jossa aikoinaan vuorilta uudisraivaajaksi saapunut vanha mies pitää järkeään yllä lukemalla. Hitaasti lukeva mies käyttää vähintään yhtä paljon aikaa lukemansa pohdiskeluun, vaikka kyseessä onkin "pelkkä" romanttinen viihde. Lukeminen on tarinassa vain yksi esimerkki kommunikoinnista ja merkitysten karkaamisesta, muihin ihmisiin ja luontoon yhteyden saamisesta. Mies lähtee metsästämään ihmisiä tappavaa jaguaaria, mutta lopulta kyse on siinäkin merkitysten löytämisestä. Tarinaa kuljetetaan epälineaarisesti, ja koko ajan ydinjuonta katkovat, halkovat ja siitä versovat erilaiset muistikuvat ja ajatukset. Tätä assosioivaa moninaisuutta ohjaaja de Heer hallitsee hienosti. Komean kuvamaailman lisäksi huomiota kiinnittää äänien osuus – viidakon ambienssi, murretulla englannilla puhuttu dialogi ja dynaaminen musiikki.

Hollantilainen mutta englanninkielinen Mustat perhoset (Black Butterflies, 2011; ohj. Paula van der Oest) käsittelee sekin kirjallisuutta ja kommunikoinnin vaikeutta mutta paljon perinteisemmin. Se on elämäkertaelokuva eteläafrikkalaisesta Ingrid Jonkerista, runoilijasta josta tuli yksi afrikaansinkielisen runoliikkeen ja apartheidin vastustajien merkittävistä hahmoista. Mustat perhoset lähestyy aihetta kovin perinteisesti, yllätyksiä ei tule. Aineksetkin ovat kuin mistä tahansa taiteilijatarinasta: ankara isä, hullu äiti, alkoholismia, irtosuhteita jne. Vaikka minkäs elokuva aiheensa esikuvalle voi. Merkittäväksi sivujuonteeksi nousee Jonkerin ja toisen kirjailijan, Jack Copen, myrskyinen suhde. Onneksi muodoltaan Mustat perhoset nousee koivusalolaisuuden yli. Kuvallisesti sillä on muutama vaikuttava temppu hihassaan, ja tehot saadaan perille sellaisellekin katsojalle, joka ei Jonkeria edeltä käsin tunne.

Gavin Wilding: Wisher. Paul Andrew Williams: The Cottage

Kanadalainen Wisher eli Spliced (2002) yrittää tosi kovasti tuoda jotain omaperäistä slasher-elokuvaan mutta taidot eivät ihan riitä. Ensinnäkin käsikirjoitus on aivan liian sekava. Unissaan kävelevä highschool-opiskelija käy katsomassa uusimman hitti kauhuelokuvan, ja sen jälkeen hänen toiveensa tuntuvat alkavan toteutua – ja aina väkivaltaisella kierteellä. Välillä hapuillaan Elm Streetin ja yliluonnollisen suuntaan, välillä taas kaiutetaan Screamin metatasoja. Mihinkään päätymättömistä rönsyistä olisi pitänyt karsia paljon. Tarinan logiikka ei kanna edes kauhun mittapuulla. Toiseksi Wisher näyttää ja kuulostaa 90-luvun tv-horrorilta, tosin laadukkaamman puoleiselta sellaiselta. Kuva on latteaa, eikä kukaan osaa näytellä; Ron Silver on mukana tuomassa edes jonkinlaista uskottavuutta. Kolmanneksi Wisher-hahmo on hyvistäkin ideoista huolimatta kammottavan huono ja muistuttaa lähinnä krapula-aamuista deathmetal-basistia. Onneksi ohjaaja Gavin Wildingillä on jonkin sortin taitoa koota karkeista palasista yllättävän sulava kokonaisuus. Varmasti taas yksi pikku piirin kulttikuva?

Kovasti yrittää myös Paul Andrew Williamsin The Cottage (2008), joka yhdistelee englantilaista mustaa komediaa suoranaiseen splatteriin. Amatöörikonnien porukka kaappaa rikollispomon tyttären lunnaiden toivossa, mutta kaikki menee tietysti pieleen. Ollaan vakavien asioiden äärellä ja toivottomissakin mielentiloissa, mutta vastaanottavainen mieli viihtyy. Tyylilaji on hyvin lähellä BBC:n Herramiesliigaa, mikä mielleyhtymä ei johdu vain Reece Shearsmithistä. Huumori syntyy ihmisten säälittävyydestä, tyylitajuisesta mauttomuudesta ja briljantista dialogista. Ja tässä tapauksessa verestä. Vaikka ollaankin kaukana Texasista, puolivälissä The Cottagen vinoissa varjoissa alkaa kuulua sikäläisten moottorisahojen kaiku. Samalla – yllättäen – se menettää hieman ryhtiään, kun naurettavan ja totisen tasapaino keikkuu. Eksploitaation parodia ei ole oikein enää mitään? Gorekerrointakin olisi minun puolestani saanut kääntää vähän isommalle.

Katsottua: elokuu 2020

Ron Clements, Burny Mattinson, Dave Michener & John Musker: Mestarietsivä Basil Hiiri

Vaikka kesäni on ollut Arthur Conan Doylen täyteinen, ei ainuttakaan elokuvasovitusta ei ole osunut matkalleni. Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective, 1986) perustuu oikeastaan Eve Tituksen lastenkirjaan, mutta sen todellinen subteksti on Sherlock Holmesin seikkailuissa.

Elokuvaa ei yleensä mainita Disneyn suurimpien elokuvien joukossa, mikä voi johtua vain siitä, ettei elokuvan hahmoilla voi myydä kaiken maailman oheisroinaa. Puuttuvat prinsessat korvaa moninkertaisesti Disneylle epätyypillisen pelottavat sävyt, komea animaatio (tietokoneistettuakin ensimmäistä kertaa Disney-elokuvassa) ja hieno ääninäyttely. Kuuluuhan siellä itse edesmennyt Basil Rathbonekin Holmesina. Valitettavasti suomalainen dubbaus on melko kehno.

George A. Romero: Creepshow – yöjuttu. Michael Gornick: Creepshow 2 

Creepshow – yöjuttu oli ohjaaja George A. Romeron ja käsikirjoittaja Stephen Kingin kunnianosoitus 50-luvun kauhusarjakuville, etenkin EC-yhtiön (sen sijaan Yöjuttu-lehden kanssa sillä ei suomenkielistä nimeä lukuun ottamatta mitään tekemistä). Elokuva koostuu viidestä tarinasta, joista jokainen irrottelee letkeästi kliseillä ja genren perinteillä. Tekijöiden rakkaus aiheeseen näkyy, elokuvalla on omaperäinen visuaalinen ilmeensä, näyttelijäkaarti on täynnä hienoja hahmoja. Kingin tarinoista kaksi perustuu hänen omiin novelleihinsa (The Crate ja Weeds, joita kumpaakaan ei ole suomennettu), minkä lisäksi hän myös tekee elokuvan ikimuistoisimman roolityön.

Creepshow'n Suomi-dvd on sikäli erikoinen, että sen tekijöissä on kolme kauhukirjailijaa: Stephen Kingin lisäksi elokuvassa näyttelee hänen poikansa, myöhempi kirjailijanimi Joe Hill. Lisäksi elokuvan on suomentanut Marko Hautala, kotimaisen nykykauhun suurin nimi.

Creepshow 2 (1987) ei ole niin toimiva kokonaisuus, mutta kyllä etenkin Lautta-episodi teki aikanaan vaikutuksen vitosluokkalaiseen minuun. Tarinat ovat edelleen Kingin (vain Lautta perustuu novelliin), mutta käsikirjoituksesta vastaa tällä kertaa Romero ja ohjauksesta Michael Gornick. Elokuvassa on vain kolme kertomusta, ja kaikki niistä on kirjoitettu sen verran löysästi, ettei yksikään nouse ykkösosan tasolle.

Elokuville ilmestyi vielä tällä vuosituhannella kolmososa ja kaksikin yritystä sarjaksi, mutta niitä en ole nähnyt, joten niitä en ole nähnyt. Ensimmäisestä elokuvasta on olemassa myös Bernie Wrightsonin piirtämä sarjakuva-albumi, joka saatiin myös suomeksi.

Jamie Blanks: Urban Legend – kauhutarinoita. Wes Crave: Scream 4

Tunnustus: Vaikka olin ysäriteini ja orastava kauhuharrastaja, en ole ennen tätä päivää nähnyt Urban Legendiä (1998). Silloin sen maine Screamin maineella ratsastavana perus-slasherina ei vakuuttanut. sitä paitsi kaikki massatyypit olivat nähneet sen, minä keskityin 80-luvun klassikoihin. Mutta entäs nyt? Joo, tyyppiteoshan tämä on: genreen suhtaudutaan itsetietoisesti, teinejä lahdataan kiitettävä määrä, jumpscareja on liian kanssa. Siltikin Urban Legend on yllättävän viihdyttävä. Kaikessa kliseisyydessään se on melkeinpä nautittava. Plussaa koirasta mikroaaltouunissa.

Screamista puheen ollen: Vaikka sarjan kolme ensimmäistä osaa on nähty (pari ekaa ihan tuoreeltaan parhaassa katseluiässä), viimeinen osa oli vielä kokematta. Nelososa (2011) ilmestyi 11 vuotta kolmosen jälkeen ja jäi ohjaaja Wes Cravenin viimeiseksi ohjaustyöksi. Ensimmäinen Scream oli tyylikäs elokuva, yhtä aikaa lajityypin parodia ja sen mainio edustaja. Kakkososa oli sekin varsin viihdyttävä ja onnistui yllättämään, kun taas kolmonen epäonnistui tavoittamaan edellisten älyllistä (tai edes ironista) asennetta – se oli vain yksi slasher-elokuva muiden joukossa. Nelonen ilmestyi aivan eri aikakaudella, oli kyse sitten kauhuelokuvista tai kommunikaation keinoista. Fan service lienee oikea termi. Paljon on sisäpiirihassuttelua (jos sisäpiiri voi olla maailmanlaajuinen elokuvayleisö). Kuva näyttää vastenmielisen digitaaliselta (vrt. filmille kuvattu), mutta hauskahan sitäkin on katsoa.

Fon Coscarelli: Phantasm – yön kauhut

Kääpiözombeja!

Mitäs tämä nyt sitten on?! Fon Coscarellin Phantasm – yön kauhut (1979) saattaa olla halvalla tehtyä kauhua, mutta sen elokuvalliset visiot ovat siitä huolimatta vaikuttavia. Pieni budjetti on käännetty vahvuudeksi ja halvat visuaaliset keinot ovat kekseliäitä, tarina ei ole ilmiselvä tai ennalta arvattavissa. Surrealistisen horrorin ja symbolistisen kehityskertomuksen symbioosi toimii hämmentävän hyvin. Kerrankin kulttimaine on saavutettu omaperäisyydellä.

Anres Veiel: Kuka, ellemme me?. Lynne Ramsay: Poikani Kevin

Mikä on nuorisossa vialla?

Andres Veielin Kuka, ellemme me? (Wer wenn nicht wir, 2011) on rakenteeltaan melko tyypillinen tosipohjainen draama: Esitetään elämän varrelta valikoituja kohtauksia, jotka tuntuvat johtavan kohti sitä vääjäämätöntä lopputulosta, jonka me katsojat tiedämme tulevan. Väliin leikataan dokumenttikuvaa, joka sitoo tarinan aikaansa ja ympäröivän maailman tapahtumiin. Elokuva kuvaa syitä, jotka johtivat RAF:n (eli Baader–Meinhofin) terroritekoihin Saksassa 1970-luvulta lähtien. Fokus ei kuitenkaan ole Andreas Baaderissa vaan hänen tulevassa kumppanissaan Gudrun Esslinissä ja tämän miehessä, kustantaja-kirjailija Bernward Vesperissä. Mikä erottaa tämän elokuvan monesta muusta niin sanotussa biopicistä, on näyttelijätyö. Varsinkin pääosaparin esittäjät, August Diehl ja Lena Lauzemis, tekevät vaikuttavaa työtä (Timo Koivusalo voisi ottaa mallia eikä valita rooleihin vain näköisintä pönöttäjää). Toki tarinakin on vakuuttava – millaisen matkan Saksa joutuikaan käymään natsihallinnon jälkeen. Eikä se matka taida vieläkään olla käyty, jos Euroopan nykytilannetta katsoo.

Hienoa on näyttelijäin työ myös toisessa vuoden 2011 elokuvassa, Lynne Ramsayn Poikani Kevinissä (We Need to Talk about Kevin). Taiteellisesti kunnianhimoisessa elokuvassa hahmotellaan muotokuvaa Tilda Swintonin esittämästä äidistä, joka ensin kärsii pikkulapsiarjen ahdistuksessa ja myöhemmin hermoraunioitumisesta, kun lapsi istuu vankilassa. Kokonaisuus on fragmentaarinen, viitteellinen, katsojan älyä kunnioittava eksistentialistisen mammakauhun korkea veisu. Swintonin lisäksi John C. Reilly on huikea niin kuin aina. Enkä maininnut vielä kouluampumisia...

Niin, mikä niissä nuorissa on vikana? Vanhemmat tietenkin. Oli kyse sitten natsi-isistä tai kivuliaista äideistä, on jokainen meistä isolta osin vanhempiensa kaiku, halusi tai ei.

Mick Garris: Riding the Bullet

Stephen Kingin novelli Riding the Bullet oli iso tapaus vuonna 2000. Se oli ensimmäinen suuren yleisön sähkökirjajulkaisu ja myi kuin uudet perunat juhannuksena. Kyllähän minäkin sen silloin ostin, kahdella ja puolella taalalla. Eikä hintaan edes kuulunut tulostusoikeutta. Kannattiko? Ei kai. Novelli lähtee liikkeelle hienosti ja tähtää korkealle – yhdistellen nostalgista kasvukipuilua kummitustarinaan – mutta sitten se lässähtää, eikä käteen jää oikein mitään. (King teki muuten saman ainakin jonkin verran paremmin romaanillaan Joyland vuonna 2013.)

Riding the Bulletin filmatisoinnille (2004) käy vähän samalla tavalla. Kukaan ei ole tainnut ohjata yhtä monta King-elokuvaa kuin Mick Garris, joka sai varsinkin 90-luvulla hoidella monta isohkoa minisarjasovitusta. Eikä siinä mitään, ihan pätevää käsityötä se on tämäkin elokuva. Se vaan näyttää niin toivottomasti televisiotuotannolta (elokuva kyllä sai rajoitetun teatterilevityksessä Yhdysvalloissa). Hyviä kuvallisia ja kerronnallisia ideoita on oikeastaan paljonkin, mutta esimerkiksi Garrisin rytmi on liian helppoa. Kuin katselisi Outer Limitsiä tai mitä näitä nyt on.

King palasi aika ajoin sähkökirjamarkkinoille pikku erikoisuuksilla. Samana vuonna Bulletin kanssa hän aloitti The Plant -romaanin julkaisemisen luku kerrallaan netissä mutta lopetti kokeilun, kun lukijat eivät olleet valmiita maksamaan latauksistaan. 2009 hän puolestaan julkaisi Ur-nimisen kertomuksen, jonka tarkoitus oli markkinoida Amazonin Kindleä.

Wes Craven: The Last House on the Left

(Arvostelu on aiemmin julkaistu Jaakobin Wsi Testamenti -blogissa 2011. Julkaisen sen uudestaan sellaisenaan, vaikka oma mielipiteeni käsiteltävästä elokuvasta onkin nykyään toinen.)

The Last House on the Left

Sean S. Cunningham Films, The Night Company, Lobster Enterprises 1972

O, K: Wes Craven. N: Sandra Peabody, Lucy Grantham, David A. Hess, Fred Lincoln, Jeramie Rain, Marc Sheffler.

Wes Cravenin esikoisohjauksella The Last House on The Left (1972) on legendaarinen maine šokeeraavana ja rajoja ylittävänä kauhuelokuvana. Minulle sitä määritteli pitkään peruskouluaikojen kotiraamattuni, Harto Hännisen ja Marko Latvasen Verikekkereiden (1990) sanailu siitä, kuinka elokuva “herätti aikoinaan kosolti negatiivista huomiota aiheensa ja realistisen väkivaltakuvauksensa takia. –– Last House on The Left näytti väkivallan brutaalimpana kuin koskaan – vaikutteita oli otettu Lewisin gore-elokuvista, mutta esitystapa oli paljon realistisempi ja tuskaisempi. Cravenin elokuvassa ihmisten kärsimykset ovat kouriintuntuvan voimakkaita ja aitoja, mikä tekee katselukokemuksesta erityisen ahdistavan” (mts. 372). Tuoreemmissakin kommenteissa, esimerkiksi IMDB:ssä, toistuvat sellaiset kuvailut kuin “There is nothing in modern horror like the 45 minutes of brutality in this film”.

Kieltämättä viimeiset 15 vuotta ovat nostattaneet odotuksia ja ennakkokäsityksiä korkealle. Silti eilisiltainen katsomiskokemus oli vähintäänkin ristiriitainen. Jotenkin olin kuvitellut, että elokuva sisältäisi hermojakoettelevan pitkän ja intensiivisen raiskaus- ja kidutusjakson, joka purkautuisi graafisena väkivaltana viimeistään kostojaksossa. Sen sijaan sainkin nähdä amatöörimäisesti näyteltyä ja psykologisesti kaikkea uskottavuutta hyljeksivää muka-hurjastelua, jollaista saa nähdä joka kerta kun koulussa pyydän 14-vuotiaita kirjoittamaan ja esittämään näytelmän. Kidutusta ja muuta väkivaltaa pilkkoo jaksoa jakamaan leikattu kahden poliisin farssihölmöily, ja soundtrackina on joukko hassuja folkpop-lauluja. Itse asiassa pirteän musiikin ja väkivaltaisen kuvaston rinnastaminen toimii mielestäni oikein hyvin ja se ennakoi osaltaan vastaavia Wicker Manin sävyjä.

Tarinan tasolla suurimmat ongelmat ovat siis kaiken psykologisen uskottavuuden puuttuminen ja kaksi talonmies Pikkaraisen tasoista poliisimiestä. Käsikirjoittaja Craven ei ole välittänyt pähkäillä monimutkaisia kuvioita saada kaksi nuorta tyttöä raiskaaja–murhaajien jengin käsiin; yksinkertainen “tiedätkö mistä täällä saisi pilveä” -rutiini riittää. Yhtä lailla elokuvan jälkipuoliskon täyttävä kosto-operaatio, jonka toisen tytön vanhemmat suorittavat, etenee konemaisen kohtalokkaasti. Elokuva esittää aivan luentavana tosiasiana, että lääkäri-isä tarttuu kylmän rauhallisesti moottorisahaan jäsenensilpomistarkoituksessa kannettuaan juuri raiskatun, ammutun ja hukutetun tyttärensä kotisohvalle. Tai että samassa tilanteessa oleva äiti sujuvasti viettelee yhden murhaajista ja kuohitsee tämän hampaillaan. Realistisen psykologian puutetta korostaa se, että yksikään elokuvan (amatööri)näyttelijöistä ei osaa näytellä. Eikä vaikutelma nyt ole edes kehnosti näyteltyjen kauhuelokuvien yleistasoa vaan pikemminkin muistuttaa pornoelokuvien alinäyttelemistä.

Mielenkiintoinen tyylirikko on toilaileva pikkukylän poliisiparivaljakko, joka aktiivisesti ohittaa tarinan aikana kaikki oleelliset hetket. Vasta lopussa he ehtivät paikalle todistamaan viimeisen veriteon, päätään pyritellen toki kun isä ei tottelekaan konstaapelin “don’t do it” -kehotusta. Onko Cravenin tarkoitus todellakin ollut kirjoittaa elokuvaan koominen vastapaino kaikelle väkivaltaisuudelle (missä tapauksessa hän on tehnyt sen kehnosti) vai onko kyse pahasta arviointivirheestä – en tiedä.

Entä onko The Last House on The Left väkivaltaisen maineensa veroinen? Varmasti se on valmistumisvuonnaan ollut tavattoman raaka ja julma elokuva. Kuva on siloittelemattoman rakeista, “dokumentaarista” sanoisi joku, verta lentää, uhrit itkevät ja valittavat pitkään ennen armoiskua. Elokuvan rikolliset ovat rehellisen sadistisia – heille kidutus on varteenotettava ajanviettotapa, kun auto on hajonnut ja matka ei etene. Samanlaisia ovat lopulta myös kostajavanhemmat, joiden porvarilliset syntymäpäiväkemut menevät ikävästi pieleen, kun päivänsankari joudutaan naaraamaan metsälammesta. Hännisen ja Latvasen huomio siitä, ettei elokuvassa ole yhtään sympaattista hahmoa, pitää paikkansa. The Last House on The Left on kuitenkin pahasti vanhentunut – se on ollut sitä jo kaksivuotiaana, kun Tobe Hooperin Texas Chain Saw Massacre ilmestyi. Moottorisahamurhaaja otti kaikki yllämainitut Cravenin elokuvan hyvät elementit ja rakensi niistä sellaisen kokonaisuuden, mitä tämänkin elokuvan pitäisi olla: aidosti ahdistavan väkivallan rykäyksen, jossa inhottavan ihmiset tekevät kaltaisistaan lopun.

The Last House on The Leftin tarina on tietenkin hyvä. Mutta sepä onkin lainattu Bergmanin Neidonlähteestä (1960; joka puolestaan perustuu vanhaan kansantarinaan). Siinä missä Bergmanin mestariteos onnistui väkivaltaisen tarinansa puitteissa sanoa paljon ja painavasti, ei Craven saa tarinasta irti kuin sen pinnan. Ei tämä valitettavasti ole “antiikin Kreikan verinen kostotragedia”, johon Hänninen ja Latvanen sitä vertaavat.