Luettua: marraskuu 2023

Dave Rees (ed.): This Was A New Day Festival 2016. A Pictorial Record.

Vuonna 2016 järjestettiin ensimmäinen A New Day Festival Englannin Favershamissa. Se oli myös ainoa kerta, kun oma-alotteisesti olen käynyt Suomen rajojen ulkopuolella.

A New Day Festival syntyi samannimisen Jethro Tull -fanzinen puuhamiesten aikaansannoksena. Lehden päätoimittaja Dave Rees on ollut merkittävimpänä myös festivaalin kulisseissa. 2020 Rees julkaisi siihen mennessä järjestetyistä festareista valokuvakirjat. This Was -yläotsikolla ilmestynyt ensimmäisen tilaisuuden muistikirja ei pidä sisällään kuvia kaikista esiintyjistä (joka virhe myöhemmin korjattiin), ja olemassa olevienkin kuvien laatu ei aina ole kummoinen. Moni mukavia tunnelmia palaa mieleen silti niidenkin parissa. Olenpa itsekin päässyt yhteen otokseen, juuri ja juuri Robin Bibin taustalle kuikuilemaan.

Julkaisu sisältää myös Reesin lyhyet johdantosanat, joissa muutama kokemus saa selvyyden. Festareiden ongelmat vessojen kanssa oli ilmeisesti järjestäjienkin tiedossa ja korjattu seuraavana vuonna. Itse muistan etenkin kartanon kivijalan työmiesvessan, jossa koko tapahtuman ajan maassa makasi kuollut eläin. Rees mainitsee myös silloisen "stage managerin" hankaluudet, kun lavalla tekniikka ei aina toiminutkaan ja aikataulut kompuroivat. Martin Barre selvisi tilanteesta kunnialla (ja saipa seurueemme silloin ikään kuin korvauksena odottelusta settilistankin). Sen sijaan Steeleye Spanin Rick Kemp tulistui ihan todella.

Kaarlo Tuori: Matti Wuori. Tapauskertomuksia Suomesta. Helsinki [2023]: Teos. 478 s.

Oikeustieteen professori emeritus Kaarlo Tuorilta ilmestyi hetki sitten kirja kollega ja ystävä Matti Wuoresta alaotsikolla Tapauskertomuksia Suomesta. Mistään perinteisestä elämäkerrasta ei ole kyse, vaikka kirja alkaakin nopealla, muutaman kymmenen sivun biografisella osuudella. Pääpaino on sen sijaan joukossa Wuoren hoitamia oikeustapauksia. Valikoima ei ole millään tavoin kattava eikä edes minkäänlainen best of -kokoelma, mutta hyvin kuratoitu se on.

Tuorin esiin nostamien tapausten kautta hahmottuu kehityskulku Suomen (oikeus)historiassa, jatkumo siinä miten ihmis- ja perusoikeudet ovat eri aikoina näyttäytyneet tuomioistuinten päätöksissä ja millainen niiden osuuden kehitys on ollut. Mukana on kahdeksan enemmän tai vähemmän keskenään erilaista keissiä: Harro Koskisen Sikamessiaasta Mikkelin panttivankitilanteeseen 1986, Greenpeacen ensimmäisestä Suomen-operaatiosta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Suomelle langettamiin tuomioihin. Tuori käy kutakin tapausta läpi niin kulttuurihistoriallisesti kuin oikeustieteen ja -käytännön kannalta. Wuoren hahmo häviää lähes kokonaan välillä, kunnes putkahtaa jälleen vahvemmin esiin aikanaan. Hän on se punainen lanka, jonka varaan historiallisten kohtausten sarja ripustuu.

Itselleni antoisin näkökulma teokseen oli sen suomalaisen kulttuurin ja lähihistorian valotus. Tuori esittää loppupuolella toiveen siitä, että hänen oikeudellisten seikkojen käsittelytapansa ja käyttämänsä kieli avautuisi maallikollekin. Mielestäni hän onnistuu siinä erittäin hyvin – tällainenkin lajin penkkiurheilija ja sivustakatsoja pysyi vähintään kelvollisesti kyydissä, vaikka välillä mennään hyvinkin yksityiskohtaisella tasolla.

Tapauskertomuksia Suomesta on jämerä teos, ehdottomasti Wuoren arvoinen muistomerkki.

Walter Appelqvist: Emanuel Kanajärvi. Kirjamies ja korvenraivaaja. Helsinki 1964: Otava. 78 s. Otavan joulukirja 1964.

Otavan joulukirjana 1964 ilmestyi kirjastonjohtaja Walter Appelqvistin pikku kirjanen Emanuel Kanajärvestä. Kalvolassa vuosina 1801–1868 elänyt Kanajärvi oli ensisijaisesti talonpoika ja aluevaikuttaja. Hän rakensi itselleen keskelle korpea komean erämaalinnan, joka nykyään on yksi valtakunnallisesti merkittävistä, Museoviraston suojelemista kulttuuriympäristöistä. Hän oli kuudennusmies ja jäsen monessa yhteiskunnallisessa lautakunnassa.

Kulttuurihistoriaan Kanajärvi on jäänyt bibliofiilinä. Hän oli itseoppinut mutta innokas lukija. Myöhemmin lukuinto kehittyi myös vakavaksi keräilyksi, joka vei suuresta talosta paitsi merkittävästi tilaa myös rahavaroja. Kirjoja kertyi yhteensä satoja, joukossa paljon vanhaa fennicaa, muun muassa Agricolan ensipainosten lehtiä. Kanajärvi myös tilasi valtaosaa suomenkielisistä sanomalehdistä. Oman juonteensa Kanajärven kirjaharrastuksessa on ystävyys Matti Pohdon kanssa. Kansalliskirjaston vanhimman kotimaisen aineiston kerääjänä tunnettu Pohto sai Kanajärven luota oman huoneen kirjojensa varastointia varten.

Vaikka Appelqvistin kirjan alaotsikko on Kirjamies ja korvenraivaaja, sisällön painotus on kyllä jälkimmäisessä. Lähteiden vähyyden vuoksi Appelqvist keskittyy Kanajärven elämänvaiheisiin ja varsinkin hänen taloonsa, joka jo kirjoittamisen aikaan oli nähtävyys. Bibliofilia saa vain yhden luvun, josta siitäkin iso osa on kirjaluetteloita, toki itsessään kiehtovaa luettavaa sekin. Vaan eipä Kanajärvestä ole tämän enempääkään oikein kirjoitettu. Hän on jäänyt alan kuriositeetiksi, sivulauseeksi Matti Pohdon yhteydessä. Tiedä häntä, pystyisikö moderni arkistotutkija kasaamaan laajemman yleisesityksen hänestä.

Orvo Bogdanoff: Joudu joulu jo Pohjolaan. Joulukorttien ja joululehtien historiaa. [Helsinki] 2005: Multikustannus. 480 s.

Joudu joulu jo Pohjolaan on postikorttitutkija Orvo Bogdanoffin henkilökohtainen rakkaudentunnustus alalleen. Suurikokoinen, runsaasti kuvitettu ja ilmavasti taitettu teos voisi olla definitiivinen sukellus joulukorttien historiaan. Ihan siihen se ei kuitenkaan yllä.

Kirja on, kuten sanottu, komea kuvateos joulukorteista etenkin Suomessa aina 1800-luvun alusta uuden vuosituhannen puolelle. Kuvien lisäksi siinä on pääpiirteinen johdantoartikkeli, jossa käydään läpi niin painotekniikan historiaa ja joulupainatteiden varhaisvaiheita sekä esitellään keskeisiä korttipainoja. Lopuksi kirjassa on 150 sivun lähdeluettelo, josta iso osa on käytännössä joululehtien bibliografia.

Bogdanoffin teosta vaivaa rajauksen puute. Tekstiosuus jää ikävän hajanaiseksi, kun verrattain rajalliseen tilaan on ängetty avauksia moneen suuntaan. Kuvaesittelyissä puolestaan häiritsee poukkoilu. Motiiveja ruotsalaisten, virolaisten ja venäläisten korttien esittelyyn muuten valtaosin suomalaisten keskellä voi kyllä keksiä, mutta niitä ei avata lukijalle. Tulee vaikutelma aiheestaan innostuneesta harrastajasta, joka haluaa välttämättä kaiken esille kerralla. Toisaalta into on kirjan parhaitakin puolia.

Eniten kuitenkin itseäni häiritsee, että joululehtien osuus – syy jonka vuoksi teoksen pariin eksyin – jää melko pintapuoliseksi. On ymmärrettävää, että kirjoittajaa kiinnostaa nimenomaan lehtien kuvituksen korttitoisinnot, mutta jos alaotsikossa lukee "joululehtien historiaa", antaa se odottaa jotain laajempaa.

Joka tapauksessa Joudu joulu jo Pohjolaan on mielenkiintoinen kokoelma vähän kaikenlaista myös sellaiselle, joka ei itse ole varsinaisesti korteista innoissaan. Kulttuurihistoriallisesti se silti on aihe, jolla on annettavaa laajemminkin.

Esko Häkli: Tiedon taika. Ensyklopedioista ennen ja nyt. Helsinki 1981: Otava. 142 s.

Onkohan mikään mediamuoto vanhentunut niin äkisti ja rytinällä kuin tietosanakirja? Internetin kaikkivoipaisuus ja aina vain nopeammin muuttuva maailma söi niiden käytännöllisyyden ja käytettävyyden, ja entisestä sivistyneisyyden statusesineestä tuli pelkkää jätettä melkein yhdessä yössä.

Tätä ei vielä osannut ennakoida Esko Häkli vuonna 1981, kun hänen teoksensa Tiedon taika ilmestyi Otavan joulukirjana. Silloinen Helsingin yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitaja Häkli käy esseemäiseen tyyliin läpi ensyklopedian historiaa niin sanana kuin ilmiönä. Nopeasti käsiteltyä tulee niin antiikin teokset, Diderot'n Encyclopédie kuin Encyclopædia Britannicakin. Suomen varhaisvaiheista mainitaan Gezeliuksen ja Meurmanin teokset, ennen kuin keskitytään Häklin ydinasiaan, kotimaisen tietosanakirjan kehitykseen 1900-luvulla.

Häkli esittelee eri sarjojen toimitustyötä, ensyklopedisen rakenteen kehittymistä, taittoa, mainontaa ja vastaanottoa. On käsittämätöntä, että kymmeniäkin osia sisältävää tietosanakirjasarjaa myytiin tässä maassa parhaimmillaan sata tuhatta kappaletta. Ja vaikka samaan aikaan saattoi markkinoilla olla useitakin eri teossarjoja, niille kaikille riitti kymmeniä tuhansia ostajia. Eniten tilaa kirjassa saavat luonnollisesti Otavan julkaisemat sarjat, pitkälti siksi että Otava oli pitkään ainoa tietosanakirjojen kustantaja. Kiitettävän neutraalisti Häkli arvioi muidenkin kustantajien tuotteita.

Häklin essee ilmestyi historiallisesti mielenkiintoiseen aikaan. 1970- ja 1980-lukujen taite oli käännekohta tietosanakirjan toimittamisessa, kiitos entistä parempien tietokoneen mahdollistamien keinojen vuoksi. Onkin kiintoisaa, miten Häkli kuvailee tietokoneen roolia ja miten osuvasti hän ennakoi tulevaa. Juuri ilmestyneen Facta 2001:n kohdalla osataan ennakoida, että tulevaisuuden sanakirja ilmestynee muunakin kuin perinteisenä painettuna kirjana. Facta 2001:hän päivittyi verkkoversiona vielä 2010-luvun puolella. Sen sijaan Häklin optimismi painetun tietosanakirjan tärkeydestä jatkossakin on osoittautunut vääräksi.

Simo Häyrynen: Kulttuuripolitiikkaa syrjäseutukeskuksessa. Uuden kulttuuripolitiikan tulkintoja Joensuussa 1970-luvulla. Joensuu 1996: Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja filosofian laitos. 130 s. Yhteiskuntapolitiikan tutkimuksia n:o 2.

Koska olen sairauden jumittamana jossain päin Pohjois-Karjalaa, on ollut hyvä tilaisuus tutustua täkäläiseen kulttuurielämään puoli vuosisataa sitten. Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja filosofian laitoksen julkaisusarjassa ilmestyi 1995 Simo Häyrysen teos Kulttuuripolitiikkaa syrjäseutukeskuksessa.

Häyrynen tutki niin sanotun uuden kulttuuripolitiikan ilmenemistä vuosien 1968–81 Joensuussa. Uudella kulttuuripolitiikalla tarkoitetaan tässä 60-luvulla alkunsa saanutta liikettä, jossa kulttuuria (s. o. taidetta) pyrittiin demokratisoimaan, institutionalisoimaan ja alueellistamaan. Siihen liittyy Häyrysellä myös "hegemonisen projektin" ja kansallisen eheyttämisen käsitteet. Hänen tutkimuksensa mukaan 70-luvulla Joensuussa kulttuuri nähtiin vahvasti yhteiskunnan tehtävänä, johon liittyi suuren yleisön keskiluokkainen maun tyydyttäminen, hyvän maun määrittely ja maakuntaidentiteetin tietoinen rakentaminen. Häyrynen nostaa oireiksi näistä esimerkiksi Jouko Turkan savustamisen teatterin taiteellisen johtajan virasta, kalevalais–karjalaisen kulttuuri-identiteetin omaksumisen, abstraktin kuvataiteen ja kokeellisen kirjallisuuden hylkimisen.

Vaikka Häyrysen tutkimuksesta on jo aikaa, tarjoaa se edelleen relevantin näkökulman jo tuolloin menneen ajan suomalaiseen yhteiskuntaan. Vaikka itse olin osallisena kunnalliseen kulttuurielämään vasta kirjan kirjoittamisen aikoihin (ja kaikkea muuta kuin Joensuussa), tunnistan monta Häyrysen nostamaa tekijää myös silloisessa puuhailussa. Etenkin kunnallisten taidevaikuttajien itse omakseen ottama rooli asiantuntijoina ja auktoriteetteinä resonoi muistoissani vahvasti.

Katsottua: marraskuu 2023

Bob Fosse: Cabaret

Näin Bob Fossen Cabaret'n (1972) iässä, jossa en ihan ymmärtänyt sitä mutta jossa se kuitenkin jäi kaivelemaan aivojen perukoille. Ei se nytkään tule mieleen ensimmäisenä, jos mietin kaikkien aikojen elokuvia, mutta oikeastaan se melkein voisi kuulua sinne. Romaaniin ja näytelmään perustuvaan lavamusikaaliin perustuva elokuva (!) on natsien valtaannousun aikoihin sijoittuva musikaali. Jo tämä tekee siitä erikoisuuden. Ei voi odottaa perinteistä positiivista ja onnellista tarinaa. Toinen erikoisuus on se, että lähes kaikki musiikkinumerot esitetään kabaree lavalla, ei siis osana narratiivia niin että henkilöt puhkeaisivat laulamaan aina silloin tällöin. Nämä musiikkiesitykset ne silloin hieman liian nuorena jäivät vaivaamaan mieltä. Joel Greyn seremoniamestarissa on outoa uhkaa, naamanvääntely voi sittenkin olla sulaa mielipuolisuutta – hän on mielipideilmaston ilmapuntari, pahinta sorttia myötäilijöitä, niitä joiden avulla paha nousee valtaan kerta toisensa jälkeen. Liza Minnellin päähenkilö, Saksaan päätynyt kabareelaulaja, on hänkin lumovoimainen hahmo, yhdistelmä jos jonkinmoisia inhimillisyyden hauraita puolia. Yhdessä Michael Yorkin esittämän, biseksuaalin brittitulokkaan kanssa he uppoavat 1930-luvun hedonistisen Berliinin viettelyihin. Tyylitellyn dekandenssin taustalla nousee toisenlainen ja vaarallisempi poseeraus, kun hakaristit nousevat kontrolliin. Hitler Jugendin yhteislaulu on yksi kaikkien aikojen kauheimmista kohtauksista. Sen ylväs riemu on hirvittävä muistutus siitä, miten jaloille aikeille silkka tuho voi rakentua.

Fossen ohjaus on ihailtavan hallittu ja eritoten elokuvallinen näkemys. Kamera tekee kaksoisroolin estradikohtauksissa sekä perinteisenä musikaalielokuvan osallistuvana silmänä että himokkaiden katsojien huohottavana tuijotuksena. Jopa perinteinen slapstick saa irvokkaita sävyjä hyvin nopeasti. Tässä kabareessa juhlitaan maailmanloppua. Yritä siinä nyt saada itsestäsi ja elämästäsi kiinni, kun yhdet hiton natsit pistävät maailman paskaksi ympärilläsi. Ja viimeinen kuva: kohtalokas, julma, armoton. Ei musiikkia enää lopputeksteihin. Me tiedämme miten kävi. Ja osallisia olivat kaikki.

Richard Eyre: Iris. Murali K. Thalluri: 2:37

Richard Eyren ohjaama Iris (2001) on toisaalta elämäkerta elokuva kirjailija Iris Murdochista ja hänen kumppanistaan, kriitikko John Baileystä. Se olisi helppo tuomita "brittiläiseksi laatudraamaksi" ja jättää sikseen; taiteilijamuotokuva jne. Mutta kun se on muutakin, kuvaus vanhenemisesta ja luopumisesta. Murdoch saa myöhempinä vuosinaan riesakseen alzheimerin. Vähän hönö (vai oikeastaan autistinen?) puoliso tukee parhaansa mukaan. Jim Broadbent on käsittämättömän hyvä Baileynä; Hugh Bonneville hieno nuori versio Broadbentistä. Judi Dench olisi huippu, ellei hän aina olisi huippu; samaa pätee nuorta Murdochia esittävään Kate Winsletiin. Eyren elokuva kuljettaa tehokkaasti rinnakkain kahta aikakautta, mutta lopputulos on jollain tavalla liian turvallinen – varman päälle pelattu. Ja silti: aiemmin nerokkaan mutta nyt rappeutuvan mielen kuvaus on tehokas. Onko mitään pelottavampaa kuin se, että oma mieli ja oma kieli kääntyy itseä vastaan? Etenkin kun kieli on aiemmin ollut varmin taistelutoveri. On kyllä – puoliso joka on aina ennen saanut tukeutua varmaan kumppaniin, joka alkaakin nyt olla jossain toisessa todellisuudessa. Pelottavinta on nähdä ulkopuolelta, miten kaikki aiemmin yhdessä jaettu murtuu hiljalleen. Iris on kaiken muun lisäksi kestävän rakkauden kuvaus, sellaisen jossa persoonallisuudet ja luonteet kohtaavat niin täydellisesti, ettei muuta tarvita. Elokuvana Iris on vähän liian sisäsiisti ja siloiteltu ollakseen elämyksellistä taidetta, mutta ei se paljosta jää kiinni.

Australialaisen Murali K. Thallurin 2:37 (2006) tuo mieleen Gus Van Santin Elephantin. Kummatkin ovat fragmentaarisia lukiomaailman heijastuksia, joissa seurataan usean hahmon risteäviä polkuja kohti vääjäämätöntä onnettomuutta. Thallurin elokuvassa se on koulun vessasta löytyvä ruumis. Elokuva alkaa siitä ja siirtyy sitten muutaman tunnin taaksepäin. Lähes kuin teinidraaman tyyppigalleriasta irrotetut hahmot kärsivät jokainen omalla tavallaan. Heidän tilanteensa ovat melkein liiankin kärjistettyjä, eivätkä lopulta niin yllättäviä kuin tekijät ovat ehkä yrittäneet. Loppuratkaisu on kuitenkin tehokas, lähes järkyttävä. Harmi ettei Thalluri ole sittemmin ohjannut muuta.

Philip Noyce: Näkymätön vihollinen. Roman Polanski: Frantic

Phillip Noycen ohjaama Näkymätön vihollinen (Patriot Games, 1992) on toinen Tom Clancyn Jack Ryan -romaaneihin perustuva elokuva. Sen yhteyttä Punaisen lokakuun metsästykseen voi olla hankala hoksata, sillä näyttelijät on pistetty tyystin uusiksi. Vaan eipä sitä tarvitsekaan tietää. Näkymätön vihollinen on aikansa sujuvaa ja immersiivistä toimintaviihdettä. Jos osaa unohtaa kriittisen pohdinnan, se on varsin vetävä teknotrilleri: Entinen CIA:n analyytikko Ryan on yliopistohommissa Lontoossa ja sattumalta osuu IRA-terroristien tulilinjalle. Sen jäljet kantavat kotimantereen puolelle. Lopulta kyse on perinteisestä kostotarinasta, joka sekoitetaan kansainvälisen politiikan, vakoilun ja nationalismin liemeen. Jos kuitenkin sortuu miettimään elokuvan tarinaa ja hahmoja yhtään, huomaa sen yksisilmäiseksi ja -oikoiseksi kuvaukseksi siitä, miten amerikkalaiset vapauttavat maailman niistä, jotka puhuvat englantia liian hassulla aksentilla. Irlantilaiset ovat typistyneet rooliin, jossa tyypillisimmin on tavattu venäläiset ja arabit. He ovat Clannadia kuuntelevia, ehkäisyn kieltäviä punapäitä. Noyce tekee pari briljanttia hitchcockilaista kohtausta, vaikka muuten onkin melko persoonaton joskin erittäin taitava ammattilainen.

Muutamaa vuotta aiemmin Ford oli trillerikuvioissa Roman Polanskin elokuvassa Frantic (1988). Amerikkalaispariskunta saapuu Pariisiin ja joutuu heti keskelle kulttuurišokkia. Hienosti ohjatun alkujakson kesken vaimo katoaa ja Fordin esittämä lääkäri alkaa etsiä häntä. Läpi elokuvan Polanski kuljettaa tarinaa hienosti kahdella kuvatasolla, mikä vain tehostaa päähenkilön vainoharhaisuutta: taustalla tapahtuu aina jotain, oli se oleellista tai ei. Franticin juuret ovat syvällä eurooppalaisessa elokuvassa. Harva amerikkalainen ei olisi osannut olla yhtä toteava ja ulkokohtainen samalla kun ottaa vahvaa emotionaalista kuristusotetta. Ford osoittaa hienovaraista näyttelemistä, jota sitäkään Hollywood ei ole osannut häneltä usein vaatia.

Clint Eastwood: Keskiyö hyvän ja paha puutarhassa. Sully – uroteko Hudson-joella

John Berendtin samannimiseen kirjaan perustuva Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa (Midnight in the Garden of Good and Evil, 1997) on erikoinen teos ohjaaja Clint Eastwoodilta. Georgialaiseen pikkukaupunkiin sijoittuva, erikoisia hahmoja tulviva murhajuttu kuulostaa siltä, että sen luulisi kutittelevan mieluummin vaikka Coenin veljesten mielenkiintoa. Ei Eastwood ihan kotonaan olekaan Yhdysvaltain kaakkoisosassa. Rikas keräilijä ampuu rakastajansa ja joutuu oikeuden eteen. Sattumalta paikalla on pohjoisesta saapunut reportteri, joka haluaa kirjoittaa prosessista kirjan. Tarina itsessään on melko suoraviivainen, ja sen sijaan viehätys syntyy omalaatuisista henkilöistä ja miljööstä. Ja juuri tätä puolta Eastwood ei aina tavoita. Sen sijaan hän osaa taitavasti rakentaa avarakatseista suvaitsevaisuutta – esimerkiksi homosuhteisiin ja transsukupuolisiin elokuva suhtautuu ihailtavan luontevasti, vaikka sen henkilöt eivät aina niin tee. Berendtin kirja kuvasi todellista tapausta; elokuvakin lainaa paljon todellisuutta, mutta samalla se myös muokkaa sitä tarpeisiinsa. Toden ja tekaistun raja koko ajan läsnä, niin elokuvassa kuin tarinassa.

Sen sijaan tukevammin aidosti tapahtuneessa on kiinni vuoden 2016 Sully – uroteko Hudson-joella. Se pohjaa seitsemää vuotta aiemmin tapahtuneeseen lento-onnettomuuteen, jossa pakkolasku New Yorkia halkovaan jokeen pelasti joka ikisen kyydissä olleen hengen. Nimihenkilöä, lentokoneen kapteenia, pidetään sankarina, mutta kuitenkin hänen toimintansa on viranomaisten tutkinnan alla. Elokuva näyttää kyllä itse laskunkin, mutta muutoin sen näkökulma on jälkiselvittelyssä. Kapteeni Sullenberger ei paistattele maineessa vaan kärsii kokemastaan traumasta samalla kun yrittää pelastaa uransa, vaikka on juuri pelastanut toistasataa ihmishenkeä. Vaikka Sullyssa on näyttävät efektit, katastrofielokuvan elkeet ja suuri tunnelataus, on se kuitenkin tavallaan miellyttävän pienimuotoinen, kompakti. Se ei rönsyä tai suurentele vaan pysyy tiukasti ohjaajan otteessa.

Robert Rodriguez: El Mariachi. Desperado

Robert Rodriguezin El Mariachi (1992) on edelleen yksi hienoimmista esimerkeistä, miten pikkurahalla voi saada aikaan ihan näkemyksellistä elokuvaa. Se maksoi vain hieman yli 7000 dollaria, mikä on käsittämättömän vähän. El Mariachi on Meksikoon sijoittuva uus-western töitä etsivästä muusikosta, joka sattumalta sekoitetaan kostoretkellä olevaan tappajaan. Yksinkertainen idea, mutta ei se mitään. Rodriguezilla nimittäin on tyyli hallussaan jo tässä esikoisessa. Joku voisi sanoa, että ei El Mariachissa muuta olekaan, eikä hän aivan väärässä olisi. Elokuva on täynnä kaikenlaista pientä kikkailua niin kameratyössä kuin leikkauksessa (molemmat muuten Rodriguezin käsialaa nekin). Kaikki on tyyliteltyä. Osittain se on varmasti peittämässä rahanpuutetta. 16-milliselle filmille kuvattu ja videona editoitu elokuva, jossa kaikki esiintyjät ovat kavereita ja sukua, käytännössä on harrastelijaelokuva. Toki lahjakkaan tekijän. Siinä mielessä se rinnastuu George A. Romeron Elävien kuolleiden yöhön tai Sam Raimin Evil Deadiin.

Raimin ensimmäinen ohjaus ei itse asiassa ole huono vertailukohta. Ihan kuten Evil Deadkin sai isomman ja komeamman jatko-osan, joka on enemmänkin uusi versio edeltäjästään, niin sai El Mariachikin. Vuoden 1995 Desperado on hollywoodilaisempi näkemys käytännössä aivan samasta aiheesta, kielikin on vaihtunut espanjasta englantiin. Tässä tapauksessa Hollywood ei kuitenkaan sulje väkivaltaa ja verellä läträystä pois (vaikka sensuurin sakset iskivätkin). Kaikki vain on ammattimaisemmin hoidettua, ja pääosissakin on nyt Antonio Banderas ja Salma Hayek. Mutta sitten on käsikirjoitus. Desperadon tarina on ihan yhtä köyhä kuin El Mariachin, mutta nyt sen huomaa, kun puitteet ovat prameammat. Ensimmäisessä osassa tarinasta antoi paljon anteeksi juuri sen kotikutoisen estetiikan vuoksi. Nyt sitä tekosyytä ei ole. Toimintaa kuitenkin on rutkasti, vaikkakin Rodriguezin komiikka alkaa saada sarjakuvamaisia slapstick-sävyjä, mikä sitten onkin vaivannut melkein hänen koko tuotantoaan.

Ns. Meksiko-trilogia täydentyi myöhemmin vielä Once Upon a Time in Mexicolla, joka sitten olikin vielä niin turboahdetumpi, ettei se jaksanut enää oikein hengittää.

René Vilbre: Ma olin siin. Daniel Borgman: The Weight of the Elephants

Virolainen, René Vilbren Ma olin siin (2008; suomeksi ilmeisesti I Was Here) kertoo lukiolaiskaverista, joka haluaisi lääkäriksi mutta päätyy myymään metaa. Tarina on se tavallinen. Kaikilla on kurjaa, ja seuraavaksi jokaiselle käy jotain vielä kurjempaa. Silti Ma olin siin onnistuu voittamaan puolelleen. Suuri ansio siitä kuuluu päähenkilö Rassille, joka on geneerisestä wannabe-gangsta-asenteestaan huolimatta sympaattinen hahmo. Samoin hänen ympärillään pyörivät luuserit ovat inhimillisiä pihalla olevina hölmöinä. Vaikuttavin on ehkäpä Tambet Tuiskin esittämä, sössöttävä mutta arvaamattoman väkivaltainen pomo, joka lopulta onkin surkea mitättömyys, kun itämafia astuu kuviin. Sass Hennon romaaniin perustuva elokuva on osittain suomalaista tuotantoa, mutta onneksi se ei tarkoita yhtäkään kiintiösuomalaista näyttelijää. En tiedä, johtuuko se vain dvd-julkaisun kehnoudesta, mutta elokuvan kuvanlaatu on kuin latteaa svhs-jälkeä, kuin Salkkareiden ykköskaudelta, mikä hieman latistaa sinänsä hyvän näköistä kuvausta.

Tanskalais–uusiseelantilainen yhteistuotanto The Weight of Elephants (2013) on niitä elokuvia, joissa on varsinaista juonta vain ohuelti. Aristotelisen tarinan sijasta sen teho on kuvissa, tunnelmissa, tunnistamisessa. 10-vuotias Adrien asuu isoäitinsä ja syvästi masentuneen taiteilijaenonsa kanssa. Hän on herkkänä lapsena koulussa syrjitty ja kotonakin yksinäinen. Sitten naapuriin muuttaa lapsiperhe. Taustalla seurataan median kautta kolmen lapsen katoamista. The Weight of Elephants on häkellyttävän kaunis elokuva, niin kuviltaan kuin sisällöltään. Se tuntuu tavoittavan jotain hyvin oleellista lapsuuden suurista epämääräisistä tunteista, peloista ja huolista ilman minkäänlaista nostalgiaa. Iso kunnia tehosta kuuluu lapsinäyttelijöille, jotka ovat läpeensä erinomaisia, etenkin kun roolit eivät ole mitenkään yksioikoisen helppoja. En tiedä, miksi Daniel Borgman ei ole tämän jälkeen ohjannut mitään; sääli se kuitenkin on.

Christian Duguay: Sirius 6B – tuhon planeetta. Ang Lee: Hulk

Jos DVD:n kannessa pitää mainita viisi modernin scifielokuvan merkkiteosta, joihin oma tuotos pitäisi vertautua, ollaan selvillä vesillä: ei kannata odottaa liikoja. Christian Duguayn ohjaama Sirius 6B – tuhon planeetta (Screamers, 1995) perustuu Philip K. Dickin novelliin perustuva, keskitason dtv-tuotannolta näyttävä Screamers on melko perinteistä militanttiscifiä kevyillä kauhumausteilla. Taustatarinassa on tulevaisuuden suuryrityksiä ja sijaissota kaukaisella planeetalla, jonka luonnonvarat on kulutettu loppuun. Jutun todellinen koukku on kuitenkin planeetan maaperässä möyrivät itsekehittyvät tekoälyvahdit. Niiden korkea kiljumista muistuttava ääni on antanut elokuvalle sen alkuperäisnimen. Ne ovat suuren osan ajasta piilossa hiekassa kuin Tremorsien madot ja sitten, kun näyttäytyvät, tuovat mieleen lähinnä CMX:n "Pyörivät sähkökoneet". Paitsi että ne ovat oppineet päivittämään itseään aina vain mutkikkaammiksi... Dickiläinen ihmisyyden pohdinta nostaa päätään. Screamersissa olisi paljon ainesta kiehtovaan elokuvaan, mutta tuotantohelvetti on tehnyt tekosensa. Nyt se on valitettavan persoonaton kasa hyviä ideoita ja liikaa selittelevää dialogia. Stop motion -animaatiot ovat kyllä viehättäviä, cgi- ei.

Ensi ajattelemalla tuntuu älyttömältä, että Ang Lee ohjasi Hulkin (2003). Mutta – oikeastaan siinä on kyse ihan samoista teemoista kuin Leellä muutenkin. Hulk, Marvelin supersankari joka ei oikeastaan ole sankari ollenkaan, on moderni Jekyll & Hyde -variaatio. Lee on toistuvasti palannut elokuvissaan piilotetun minän ongelmaan ja sitähän Hulk nimenomaan on. Nerokas tiedemies on joutunut tietämättään lapsen isänsä koekappaleeksi, ja nyt hänen oma tutkimuksensa käynnistää hänessä yllättäviä reaktioita. Sulkeutuneen ja sosiaalisesti kömpelön miehen sisältä purkautuu väkivahva ja pidättelemättömän raivokas hirviö, jonka armeija haluaa tietysti omiin tarkoituksiinsa. Sarjakuvatausta näkyy Leen tavassa jakaa kuva-alaa koko ajan useampaan ruutuun mutta valitettavasti myös hämmentävän tönköissä repliikeissä. Hulkin cgi-hahmo on välillä vanhentunut tosi pahasti, mutta toisaalta sen muovisuus muistuttaa pääosan Eric Banaa osuvasti.

Neil Marshall: The Decent. Jon Harris: The Descent Part 2

Vaikken kärsikään klaustrofobiasta, on ajatus luolastoon eksymisestä aina karminut. Syytän Tom Sawyeria. Onneksi en nähnyt Neil Marshallin The Decentiä (2005) lapsena. Perheensä onnettomuudessa menettänyt Sarah hoitaa traumaansa lähtemällä tyttöjen kanssa vähän seikkailemaan. Kuuden naisen ryhmä painuu tutkimaan entuudestaan tuntematonta luolastoa. Ihan kuin synnytyskanavaa ahtaammissa käytävissä ryömiminen ei olisi riittävän kammottavaa – ja elokuva kyllä tekee jo siitä melko painostavaa – asuttaa luolia kaljurotan näköisten troglodyyttien suku. Helppoa ratkaisua kaipaava elokuvantekijä olisi tehnyt tarinasta found footage -tyyppisen näkökulmakonttailun. Marshall valitsee toisin ja onnistuu taitavasti luomaan aidosti ahdistavan ahtauden tunnun. Pimeys ja sen varjot, pöly, jatkuva veden tiptiptiputtelu ja armoton värimaailma ovat kaikki luomassa painostavaa ja kasvavaa pakokauhu tuntua; sekä kuvaaja että äänisuunnittelija ovat olleet tehtävänsä tasalla. Loppua kohden meno muuttuu painostavan sijasta hurmeiseksi ja punasävy valtaa kuva-alan. Onpa tarjolla ihan rehellistä splatterlossautteluakin. The Descent on vahva eksploitaatiokauhun perinteenjatkaja.

Marshall siirtyi tuottajan rooliin The Descentin jatko-osassa (2009). Sen ohjasi Jon Harris, joka päätyönään on leikkaaja. The Descent Part 2 onkin hänen ainoa ohjauksensa. Elokuva menee suoraan asiaan: Kadonneita naisia yritetään etsiä pari päivää ykkösosan jälkeen. Kun Sarah ilmaantuu maanpinnalle, muistinsa menettäneenä tosin, hänet viedään hetimiten uudestaan takaisin luoliin. Mukana on satunnaisen oloinen joukko viranomaisia ja etsijöitä. Ja sitten tulevat möröt. Descent 2 on tyypillinen jatko-osa: sitä samaa kuin ennenkin mutta pinnallisemmin ja ilman intohimoa. Hahmot ovat lähinnä sielutonta tykinruokaa, ja tunnelma muistuttaa Salaisten kansioitten seiskakauden täytejaksoja. Luolastokaan ei enää ole yhtä ahdas kuin pari päivää aiemmin. Onneksi ällöefekteissä on yritystä ja rakkautta lajiin.

Bennett Miller: Foxcatcher. Jean-Marc Vallée: Dallas Buyers Club

Bennett Millerin Foxcatcher (2014) perustuu tositapahtumiin. Se kertoo kolmesta miehestä: Schultzin veljeksistä, jotka ovat painin olympiamitalisteja, sekä John du Pontista, yhden Yhdysvaltain rikkaimman suvun vesasta. Du Pont värvää veljekset joukkueeseensa tarkoituksena kultamitali vuoden 1988 olympialaisissa. Mikään tyypillinen urheiluelokuva Foxcatcher ei ole. Vain aivan hetkittäin siinä pilkahtelee perinteisen urheiludraaman troopit. Ne kuitenkin pysyvät psykologisen draaman peitossa. Voittamisen sijasta kyse on valtapelistä ja merkityksellisyydestä. Du Pont yrittää vielä iäkkäänäkin miehenä saada äitinsä hyväksyntää ja olla muutakin kuin omaisuutensa. Foxcatcher on tragedia, joka lähes huomaamatta kiristää puristustaan niin hahmoista kuin katsojasta. Rauhallisin hengenvedoin etenevä ja melkein kuin kaikkea vierestä katseleva elokuva jännittää joustaan koko ajan antamatta hetkeksikään löysää. Paljon kiitosta kuuluu pääosatriolle, joka on väkevä rooleissaan. Varsinkin Steve Carrell on hieno du Pontina, joka ei juuri elehdi mutta jonka vähät eleet puhuvat valtavasti.

Tositapaus on pohjana myös Dallas Buyers Clubilla (2013; ohj. Jean-Marc Vallée). Teksasilainen homofobinen elämäntapa-cowboy Ron Woodrof saa 1980-luvun puolivälissä kuulla olevansa HIV-positiivinen. Kaikki mahdolliset lääkkeet ovat vasta testausasteella, joten homma pitää ottaa itse haltuun. Salakauppa Meksikon puolelta, aina hyvä ratkaisu. Woodroof tapaa sairaalassa transnaisen nimeltä Rayon, josta tulee hänen liiketoverinsa ja valontuojansa avarakatseisempaan elämään (ml. bisneksen siunauksellisuus ja Systeemin vastustaminen). Dallas Buyers Club on hyvällä asialla mutta turhan saarnaava. Se ei ehkä ole erityisen kummoinen elokuva, mutta Matthew McConaughey ja Jared Leto ovat Woodroofina ja Rayonina häikäisevän hyviä. McConaughey käyttää jokaisen Oscar-kikan alkaen itsensä ruumiillisesta näännyttämisestä ja tekee kyllä vaikuttavaa jälkeä. Leto sen sijaan on, stereotyyppisyydessäänkin, yksinkertaisesti vakuuttava, ensimmäistä kertaa minun silmissäni. Jennifer Garnerin lääkäri sen sijaan on lähinnä kesäteatterikarikatyyri.

Scott Derrickson: Sinister. Ciarán Foy: Sinister 2

Scott Derricksonin Sinister (2012) on keskimääräistä parempi kummitustaloelokuva. Se ei toimi genren länsimaisten perinteiden mukaan vaan rakentuu ehkä enemmänkin japanilaisen kauhuelokuvan elementeille. Kauhukirjailija muuttaa taloon, jossa on tapahtunut lasten joukkohirttäjäiset. Ullakolta löytyy vanhoja filmejä lapsista, elävinä ja kuolleina, klassista snuffia. Talo alkaa heti vainota perheenisää ja lapset sekoilla, videoilla alkaa näkyä paikallinen Sadako. Ainekset ovat oikeastaan tosi naurettavan perinteiset, mutta jotenkin Derrickson onnistuu pitämään kasvot peruslukemilla ja elokuvan uskottavana. Kirjailija on heti viskipullossa kiinni, ja vaimo mäkättää. Käytetään kaikki modernin kummitustalon keinot: ääniä ullakolta, värisevää kännykän taskulampun valokeilaa, karmivia filmikuvia... Kaikki pysyy kuitenkin kiitettävän viitteellisenä, ilman kaikkein selvimpiä alleviivauksia. Paljon on kiinni Ethan Hawkesta pääosassa. Hän saavuttaa tasapainon jokamiehen ja ylimielisen muka-neron välillä ihailtavan hyvin (vrt. John Cusack 1408:ssa). Kamera myötäilee häntä ihastuttavan harhaisesti. Muutenkin Sinisterin meriitit liittyvät klišeitten kierrätykseen, luovaan uusiokäyttöön. Se kasaa uusperinteisistä elementeistä jotain, ei ehkä uuden- mutta omanlaistaan. Lopulta kyse on yliluonnollisen sarjamurhaajan ja creepy kid -trooppien kohtaamisesta. Kaikki tuntuu tähtäävän jonkin suuremman mytologian luomiseen.

Derrickson oli kirjoittamassa Sinister 2:ta (2015), mutta ohjausvastuu oli Ciarán Foylla. Linkki edelliseen on tasan yksi poliisimies, mikä on melko hatara yhteys. Nyt yksinhuoltajaäiti kahden poikansa kanssa on muuttanut vanhaan kirkkoon ja, kappas, siellä on lapsikummitukset liikkeellä. Sitten kuunnellaan vanhoja savikiekkoja ja katsellaan kaitafilmejä ja jumankauta kun pahuus on irti. Alligaattorit näykkivät pussipääskidejä ja kotivideoissa jengi jäätyy hengiltä. Kakkonen on tympeä jatko-osa, joka olisi ihan kiva väliinputoaja, jos sillä itsellään olisi puolen tusinaa typerää seuraajaa. Mutta koska Sinister jäi kahteen elokuvaan, kakkonen on lähinnä turha vaikka siinä onkin joitain visuaalisesti kekseliäitä juttuja. Tarinan saumoja peitellään stereotyyppisillä hahmoilla ja komiikalla, kun todellista näkemystä tai elokuvallista taitoakaan ei ole. Kytkökset ykköseen jäävät lähinnä kuolleisiin skideihin, jotka haluavat katsella kotileffoja. Jos olisin 50-luvun jenkkilapsi, ehkä samaistuisin ja koskettuisin. Loppu on Maissilapsia enemmän kuin muuta. Ja kuitenkin: finaalissa on yritystä.