P. Päivärinta: Elämäni ynnä muita kertomuksia. Porvoo 1908: WSOY. 155 s. Helppohintainen koulu- ja kansankirjasto N:o 16.
Elämäni ynnä muita kertomuksia (1908) on WSOY:n julkaisema valikoima Pietari Päivärinnan tekstejä. Päivärinta oli aikanaan erittäin luettua kirjailija ja niin sanotun kansankirjallisuuden tärkeimpiä nimiä.
Kansanvalistusseura haki 1870-luvulla kilpailun avulla tekstejä, joissa kuvattaisiin tavallisen suomalaisen talonpojan elämää. Päivärinta, tuolloin jo viidettäkymmenettä ikävuottaan käyvä Ylivieskan lukkari, osallistui kisaan kertomuksellaan Elämäni. Se ei voittanut (ja olisiko ollut niin, ettei yksikään teksti saanut varsinaista palkintoa) mutta julkaistiin kyllä vuonna 1877.
Elämäni liikkuu jossain kaunokirjallisen ja omaelämäkerrallisen kertomuksen rajamaastossa. Se perustuu Päivärinnan omaan elettyyn elämään mutta samalla on tietenkin tyylitelty versio siitä. Tekstilaji ei aikanaankaan ollut aivan selvä, sillä surullisenkuuluisassa arvostelussaan Östra Finland -lehti kritisoi Päivärinnan päähenkilöä epäuskottavaksi, koska tämä kansanmies osasi nimetä joukon varhaisia suomalaisia lehtiä ja käyttää kaunokirjallisia kielikuvia.
Totta kai kirjoittaja asettaa päähenkilönsä (siis käytännössä itsensä) usein joukon nokkelimmaksi ja jämäkimmäksi mutta kyllä hän myös ruoskii itseään kun kertoo, miten on kärsinyt alkoholismista ja lyönyt vaimoaan. Yllättävän modernia kehitys- ja tiedeuskoa osoittavat Päivärinnan kertomukset esimerkiksi lastensa terveydenhoidosta ja tietysti lukutaidon korostaminen.
Valikoiman muut tekstit, neljä novellia, ovat pienimuotoisempia ja vähäisempiä mutta kuitenkin viehättäviä. Ne kuvaavat talonpoikaissäädyn kurjuutta ja olosuhteiden armottomuutta mutta samalla korostavat moraalin merkitystä. Päivärinta ryhtyykin usein suorastaan moralisoimaan, mutta tämän kokoelman tarinoissa se ei ainakaan itselleni muodostu ongelmaksi.
Kansanvalistusseura haki 1870-luvulla kilpailun avulla tekstejä, joissa kuvattaisiin tavallisen suomalaisen talonpojan elämää. Päivärinta, tuolloin jo viidettäkymmenettä ikävuottaan käyvä Ylivieskan lukkari, osallistui kisaan kertomuksellaan Elämäni. Se ei voittanut (ja olisiko ollut niin, ettei yksikään teksti saanut varsinaista palkintoa) mutta julkaistiin kyllä vuonna 1877.
Elämäni liikkuu jossain kaunokirjallisen ja omaelämäkerrallisen kertomuksen rajamaastossa. Se perustuu Päivärinnan omaan elettyyn elämään mutta samalla on tietenkin tyylitelty versio siitä. Tekstilaji ei aikanaankaan ollut aivan selvä, sillä surullisenkuuluisassa arvostelussaan Östra Finland -lehti kritisoi Päivärinnan päähenkilöä epäuskottavaksi, koska tämä kansanmies osasi nimetä joukon varhaisia suomalaisia lehtiä ja käyttää kaunokirjallisia kielikuvia.
Totta kai kirjoittaja asettaa päähenkilönsä (siis käytännössä itsensä) usein joukon nokkelimmaksi ja jämäkimmäksi mutta kyllä hän myös ruoskii itseään kun kertoo, miten on kärsinyt alkoholismista ja lyönyt vaimoaan. Yllättävän modernia kehitys- ja tiedeuskoa osoittavat Päivärinnan kertomukset esimerkiksi lastensa terveydenhoidosta ja tietysti lukutaidon korostaminen.
Valikoiman muut tekstit, neljä novellia, ovat pienimuotoisempia ja vähäisempiä mutta kuitenkin viehättäviä. Ne kuvaavat talonpoikaissäädyn kurjuutta ja olosuhteiden armottomuutta mutta samalla korostavat moraalin merkitystä. Päivärinta ryhtyykin usein suorastaan moralisoimaan, mutta tämän kokoelman tarinoissa se ei ainakaan itselleni muodostu ongelmaksi.
Pertti Ehrnrooth: Viha. Romaani. [Joensuu] 2006: Ilias. 113 s.
Pertti Ehrnroothin Viha on tyylipuhdas rikosromaani. Sen kertoja on mies, siistiä sisätyötä tekevä virkailija, joka on kuitenkin täynnä vihaa. Hänen tyttärensä on raiskattu ja tapettu, ja tekijä on suljettu vankimielisairaalaan. Koko kertomus tapahtuu hyvin tiukasta kostoaan suunnittelevan ja toteuttavan miehen ajatusten kautta, niin läheltä häntä ettei hänen ajatuksiinsa aivan koko aikaa voi tuntea luottavansa. Kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden perinteiden mukaisesti Vihan ilmaisu on tiivistä ja niukkaa, virkkeet lyhyitä ja tarina tyly. Se ei ole millään tavoin omaperäinen ja uutta luova mutta melko hyvin kirjoitettu ja paikoin tyylikäskin genreromaani.
Luulin aluksi, että kirja olisi omakustanne – se kieltämättä näyttää siltä. Sen kustantanut Ilias oli kuitenkin ihan ehta kustantamo, joka keskittyi erityisesti pohjoiskarjalaisiin pienjulkaisuihin. Pertti Ehrnrooth puolestaan on entinen luokanopettaja, joka eläkepäivillään alkoi julkaista kirjallisia töitään. Hänen tuotantonsa on laveaa, kaikkea eräkertomuksista ja rikostarinoista satuihin.
Rafael Alberti: Neljästä totuudesta. Porvoo–Helsinki–Juva 1994: WSOY. 93 s. Suom. Tarja Roinila.
WSOY:n ja Nuoren Voiman Liiton iki ihanan läännöslyriikkasarjan aloitti valikoima espanjalaisen Rafael Albertin runoja vuonna 1994. Tarja Roinilan suomentama Neljästä totuudesta esittelee Albertin tuotantoa koko laajudeltaan, joskin se keskittyy eniten vuoden 1929 kokoelmaan Sobre los Ángeles, mikä lienee perusteltuakin. Kyseisessä kokoelmassa Alberti oli siirtynyt kokonaan surrealistiseen ilmaisuun, vapaaseen mittaan ja lakkaamattomina ryöppyäviin kuvavirtoihin. Aiemmissa runoissaan hän edusti paljon niukempaa, niin sanottua puhdasta runoutta, jossa siinäkin on viehätyksensä, mutta henkilökohtaisesti minulle alkuajan Alberti jää kovin akateemiseksi. Jälkituotanto puolestaan jalostuu hienovaraisemmaksi, herkäksi, pohdiskelevammaksi. Harmi ettei Yo era un Tonto y lo que visto me ha hecho dos tontos -kokoelmasta ole valikoimassa kuin kaksi tekstiä. Siinä Alberti kirjoittaa mykkäelokuvan koomikoista; suomennetut tekstit käsittelevät Charles Chaplinia ja Buster Keatonia.
Claes Andersson: Aamu meren rannalla. Sisäänhengitys, uloshengitys (En morgon vid havet, 2015). Helsinki 2015: WSOY. 78 s. Suom. Jyrki Kiiskinen.
Minulla on heikkous vanhenevien miesten kirjoittamiin runokokoelmiin. Yksi sellainen on Claes Anderssonin Aamu meren rannalla, hänen toiseksi viimeisensä.
Aamu meren rannalla käsittelee lopullisuutta ja irti päästämistä, omia juuria, unohtamista ja unohtumista, merkityksiä ja merkityksettömyyttä. Se on toisaalta leppoisan jutustelevaa, hieman surumielistä, suorasanaista lyriikkaa, mutta siinä on myös pimeät pohjavirtansa. Aivan omanlaisensa varjon kokoelmalle luo Ukrainan sota, joka kirjoitushetkellä merkitsi vielä hyvin eri asiaa kuin nyt lukuhetkelläni. Silloinen Krimin valtaus rinnastuu Anderssonilla luontevasti Suomen viime sotiin, joihin toistuvasti viitataan hänen isänsä kautta. Yksi kokoelman oleellisimmista teksteistä on "(isäni, kahdeksassa osassa)", jossa Andersson yrittää ymmärtää isäänsä ja omaa suhdettaan tähän.
Kokoelman alaotsikko Sisäänhengitys, uloshengitys on oikeastaan rinnakkaisotsikko. Samanniminen pitkä runoelma, päiväkirjamainen ja vapaasti assosioiden etenevä vie kokoelman sivuista lähes puolet. Siinä selvimmin näkyy kuoleman lähestyminen ja siihen valmistautuminen mutta myös ilo ja riemu asioista, joita on ollut ja joita yhä on.
Aamu meren rannalla käsittelee lopullisuutta ja irti päästämistä, omia juuria, unohtamista ja unohtumista, merkityksiä ja merkityksettömyyttä. Se on toisaalta leppoisan jutustelevaa, hieman surumielistä, suorasanaista lyriikkaa, mutta siinä on myös pimeät pohjavirtansa. Aivan omanlaisensa varjon kokoelmalle luo Ukrainan sota, joka kirjoitushetkellä merkitsi vielä hyvin eri asiaa kuin nyt lukuhetkelläni. Silloinen Krimin valtaus rinnastuu Anderssonilla luontevasti Suomen viime sotiin, joihin toistuvasti viitataan hänen isänsä kautta. Yksi kokoelman oleellisimmista teksteistä on "(isäni, kahdeksassa osassa)", jossa Andersson yrittää ymmärtää isäänsä ja omaa suhdettaan tähän.
Kokoelman alaotsikko Sisäänhengitys, uloshengitys on oikeastaan rinnakkaisotsikko. Samanniminen pitkä runoelma, päiväkirjamainen ja vapaasti assosioiden etenevä vie kokoelman sivuista lähes puolet. Siinä selvimmin näkyy kuoleman lähestyminen ja siihen valmistautuminen mutta myös ilo ja riemu asioista, joita on ollut ja joita yhä on.
Risto Toivanen: Viha. [Tampere] 2016: Mediapinta. 165 s.
Risto Toivanen kirjoitti romaaninsa Viha istuessaan elinkautista murhasta. Jo se tekee siitä keskimääräistä mielenkiintoisemman. Vihan päähenkilö on hänkin pitkäaikaisvanki, ilmeisesti kovin Toivasen oloinen muttei yksi yhteen. Taatusti monet tarinan käänteistä ja päähenkilö Reinon vaiheista vankilassa ja ennen sitä ovat lähellä kirjoittajan omia kokemuksia. Niissä onkin uskottavaa vankilakulttuurin ja esimerkiksi -slangin kuvausta. Omakohtaisuus estää myös liiallisen moralisoinnin – uskoon heräämisestäkään ei tarvitse lukea, niin kuin tämmöisissä tarinoissa usein, vaikka ymmärtääkseni Toivanen jumalansa löysikin tuomionsa aikana.
Kaiken kaikkiaan Viha on yllättävän hyvin kirjoitettua proosaa. Se on omakustanne (mitä Mediapinnan "julkaisemat" kirjat yleensä ovat) ja kustannustoimittaja olisi varmasti saanut stilisoitua kielestä muutamia maneereita, mutta ylipäänsä Toivasen kieli on enemmän kuin pätevää. Tarinan lopetus on joko nolo täysin puskista tulevine romanttisine kuvioineen, tai sitten se on loistavaa postmodernia kliseillä leikittelyä. Romaanin epilogi oikeastaan tukee jälkimmäistä tulkintaa.
Kaiken kaikkiaan Viha on yllättävän hyvin kirjoitettua proosaa. Se on omakustanne (mitä Mediapinnan "julkaisemat" kirjat yleensä ovat) ja kustannustoimittaja olisi varmasti saanut stilisoitua kielestä muutamia maneereita, mutta ylipäänsä Toivasen kieli on enemmän kuin pätevää. Tarinan lopetus on joko nolo täysin puskista tulevine romanttisine kuvioineen, tai sitten se on loistavaa postmodernia kliseillä leikittelyä. Romaanin epilogi oikeastaan tukee jälkimmäistä tulkintaa.
Jouko Teperi: Vanhan Suomen suomalaisuusliike II. Helsinki 1967: Suomen historiallinen seura. 293 s. Histoiallisia tukimuksia LXIX, 2.
Jouko Teperin karjalaista fennomaniaa koskevan tutkimuksen toinen osa keskittyy 1850- ja 1860-lukujen taitteeseen. Sen läpäisevänä juonteena on ns. Vanhan Suomen ja toisaalta läntisen Suomen, etenkin Helsingin, suomenmielisten erilaiset näkökulmat ja lähtökohdat aatteen toteuttamiseen.
Toisaalta vertaillaan helsinkiläisten fennomaanien kuten Julius Krohnin ja Yrjö Koskisen saamaa kohtelua viipurilaisten suunnalta. Siinä missä SKS:n piirissä uskottiin hitaaseen, koko yhteiskunnan läpäisevään suomalaisuudelle lämpenemiseen, Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura ajoi paljon aggressiivisempaa politiikkaa, jossa uskottiin nimenomaan talonpoikaisen kansan sivistämisen olevan ainoa keino suomen kielen aseman nostamiseksi.
Toinen keskeinen tarkastelun alainen seikka on Viipurin seuran kolmen vuoden ajan julkaisema lehti Otava. Paitsi että se jatkoi suomalaisen sanomalehden perinnettä Karjalassa, otti se edeltäjiään rankemman asenteen. Lehti lietsoi lukijoissaan jokseenkin avoimesti herravihaa, mikä johti joihinkin oikeustoimiin mutta antoi myös talonpoikien antipatioille kanavan purkautua. Taustalla oli kielikysymyksen lisäksi esimerkiksi lahjoitusmaiden ongelma.
Toisaalta vertaillaan helsinkiläisten fennomaanien kuten Julius Krohnin ja Yrjö Koskisen saamaa kohtelua viipurilaisten suunnalta. Siinä missä SKS:n piirissä uskottiin hitaaseen, koko yhteiskunnan läpäisevään suomalaisuudelle lämpenemiseen, Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura ajoi paljon aggressiivisempaa politiikkaa, jossa uskottiin nimenomaan talonpoikaisen kansan sivistämisen olevan ainoa keino suomen kielen aseman nostamiseksi.
Toinen keskeinen tarkastelun alainen seikka on Viipurin seuran kolmen vuoden ajan julkaisema lehti Otava. Paitsi että se jatkoi suomalaisen sanomalehden perinnettä Karjalassa, otti se edeltäjiään rankemman asenteen. Lehti lietsoi lukijoissaan jokseenkin avoimesti herravihaa, mikä johti joihinkin oikeustoimiin mutta antoi myös talonpoikien antipatioille kanavan purkautua. Taustalla oli kielikysymyksen lisäksi esimerkiksi lahjoitusmaiden ongelma.
Paul Hamari: Aavemorsian. Ilmajoki 1965: Kirjapaino Il-Mo. 176 s.
Paul Hamarin Aavemorsian on vuonna 1965 ilmestynyt ilmajokelaisen Kirjapaino Il-Mon julkaisema rikosromaani. Paitsi että tekijän nimen taakse kätkeytyy Paavo Fossi ja kertomus itsekin on ilmestynyt toisella nimellä jatkokertomuksena vuosikymmen aiemmin. Fossilta ei ole julkaistu kirjamuodossa kuin kaksi novellikokoelmaa, toinen hänen elinaikanaan ja toinen vasta muutama vuosi sitten; aikansa lukemistolehdet olivat hänen julkaisukanavansa. Fossista kiinnostuneen kannattaa lukea Juri Nummelinin Unohdetut kirjailijat 2 -teoksen artikkeli hänestä.
Aavemorsian alkaa rikostarinana, kun joesta löydetään ajelehtimassa naisen ruumis. Seuraavaksi saadaan kauhusävyjä, kun ruumis onkin elävä. Sen jälkeen siirrytään melodramaattiseen rakkauskertomukseen, kun muistinsa menettänyt nainen päätyy rikkaaseen taloon apulaiseksi ja talon pojan romanttiseksi kiiinnostuksenkohteeksi. Soppaan sotketaan lisäksi myös Suomeen eksynyt Rembrandtin Yövartio sekä vanha poliisimies, joka noudattaa tutkimuksissaan vaimonsa uninäkyjä. Keitos ei kuitenkaan ole ollenkaan hullumpi, vaikka yksittäisen ainesosat ehkä siltä kuulostavat. Rikosjuoni on melko kömpelö ja yhdentekevä, mutta romanttisissa kohtauksissa on vahvaa kerrontaa. Hamari–Fossi kirjoittaa ulkopuolisesta näkökulmasta ja vahvasti paisutellen, niin että romaanin parhaat jaksot ovat hyvin balladimaisia. Hahmojen dialogissa on erikoinen yhdistelmä jutustelevuutta ja kirjallista patetiaa, lukija melkein kuulee mielessään 50-luvun kotimaisen elokuvan replikoinnin.
Aavemorsian alkaa rikostarinana, kun joesta löydetään ajelehtimassa naisen ruumis. Seuraavaksi saadaan kauhusävyjä, kun ruumis onkin elävä. Sen jälkeen siirrytään melodramaattiseen rakkauskertomukseen, kun muistinsa menettänyt nainen päätyy rikkaaseen taloon apulaiseksi ja talon pojan romanttiseksi kiiinnostuksenkohteeksi. Soppaan sotketaan lisäksi myös Suomeen eksynyt Rembrandtin Yövartio sekä vanha poliisimies, joka noudattaa tutkimuksissaan vaimonsa uninäkyjä. Keitos ei kuitenkaan ole ollenkaan hullumpi, vaikka yksittäisen ainesosat ehkä siltä kuulostavat. Rikosjuoni on melko kömpelö ja yhdentekevä, mutta romanttisissa kohtauksissa on vahvaa kerrontaa. Hamari–Fossi kirjoittaa ulkopuolisesta näkökulmasta ja vahvasti paisutellen, niin että romaanin parhaat jaksot ovat hyvin balladimaisia. Hahmojen dialogissa on erikoinen yhdistelmä jutustelevuutta ja kirjallista patetiaa, lukija melkein kuulee mielessään 50-luvun kotimaisen elokuvan replikoinnin.
Stephen King: Red Screen. San Francisco 2021: Humble Bundle.
Stephen King on vuosien varrella leikitellyt elektronisen julkaisemisen kanssa toistuvasti. Hänen vuonna 2000 ilmestynyt kertomuksensa Riding the Bullet oli ensimmäinen sähköinen bestseller. Samana vuonna hän alkoi myydä nettisivuillaan The Plant -romaania luku kerrallaan, mutta lopetti kesken, kun maksavien asiakkaiden määrä jäi vähäisemmäksi kuin maksamatta jättäneiden. 2009 Ur-pienoisromaani ilmestyi vain Amazonin Kindlelle (ja häpeämättömästi tuotesijoitti Kindlen osaksi Mustan tornin universumia).
Uudenlainen kokeilu oli jälleen vuorossa viime syyskuussa, kun Kingin novelli Red Screen ilmestyi Humble Bundlen kautta. Novelli oli tarjolla viikon ajan vähintään viiden dollarin hintaan, ja koko sen tuotto ohjattiin hyväntekeväisyyteen.
Red Screen on lyhyt Twilight Zone -tyyppinen tarina. Mies on tappanut vaimonsa, mutta poliisikuulustelussa hän väittää, että muukalaisolento oli ottanut hänen vaimonsa muodon ja tämän olennon hän oikeasti tappoi. King kietoo dialogivetoiseen tarinaan netin salaliittokuvioita ja jälleen hurjan määrän tuotenimiä sekä lopettaa jutun loppukäänteeseen, jota lukija on odottanut jo puolivälistä asti. Red Screen ei siis ole mikään kummoinen kertomus; "ihan kiva" korkeintaan.
Uudenlainen kokeilu oli jälleen vuorossa viime syyskuussa, kun Kingin novelli Red Screen ilmestyi Humble Bundlen kautta. Novelli oli tarjolla viikon ajan vähintään viiden dollarin hintaan, ja koko sen tuotto ohjattiin hyväntekeväisyyteen.
Red Screen on lyhyt Twilight Zone -tyyppinen tarina. Mies on tappanut vaimonsa, mutta poliisikuulustelussa hän väittää, että muukalaisolento oli ottanut hänen vaimonsa muodon ja tämän olennon hän oikeasti tappoi. King kietoo dialogivetoiseen tarinaan netin salaliittokuvioita ja jälleen hurjan määrän tuotenimiä sekä lopettaa jutun loppukäänteeseen, jota lukija on odottanut jo puolivälistä asti. Red Screen ei siis ole mikään kummoinen kertomus; "ihan kiva" korkeintaan.
Stephen King & Stewart O'Nan: A Face in the Crowd. New York 2012: Simon & Schuster Digital.
A Face in the Crowd on Stephen Kingin ja Stewart O'Nanin kirjoittama pienoisromaani, joka on julkaistu ainoastaan sähköisessä muodossa (sekä luettavana että kuunneltavana).
King ja O'Nan olivat aiemminkin tehneet yhteistyötä. Vuonna 2004 heiltä ilmestyi baseball-joukkue Boston Red Soxin kautta seurannut kirja Faithful. Baseballiin liittyy myös A Face in the Crowd. Se on kertomus leskeksi jääneestä miehestä, joka alkaa nähdä vainajia television pelilähetyksissä. Kauhusta ei suinkaan ole kyse vaan haikeansuloisesta fantasiasta. Kertomus sijoittuu Kingin tuotannossa niihin tarinoihin, joissa käsitellään kuolemaa ja siihen valmistautumista ja jollaisia hänen myöhäistuotannossaan on useita. Tarina on lohdullinen muttei imelä; se on kertomus irti päästämistä ja hyväksymisestä. Erityisen omaperäinen se ei ole, mutta hyvin kirjoitettuna ja päähenkilöään ymmärtävänä se on hyvin miellyttävä lukukokemus.
Nimitarinan lisäksi mukana on katkelmat Kingin ja Peter Straubin yhdessä kirjoittamista romaaneista Black House ja The Talisman.
King ja O'Nan olivat aiemminkin tehneet yhteistyötä. Vuonna 2004 heiltä ilmestyi baseball-joukkue Boston Red Soxin kautta seurannut kirja Faithful. Baseballiin liittyy myös A Face in the Crowd. Se on kertomus leskeksi jääneestä miehestä, joka alkaa nähdä vainajia television pelilähetyksissä. Kauhusta ei suinkaan ole kyse vaan haikeansuloisesta fantasiasta. Kertomus sijoittuu Kingin tuotannossa niihin tarinoihin, joissa käsitellään kuolemaa ja siihen valmistautumista ja jollaisia hänen myöhäistuotannossaan on useita. Tarina on lohdullinen muttei imelä; se on kertomus irti päästämistä ja hyväksymisestä. Erityisen omaperäinen se ei ole, mutta hyvin kirjoitettuna ja päähenkilöään ymmärtävänä se on hyvin miellyttävä lukukokemus.
Nimitarinan lisäksi mukana on katkelmat Kingin ja Peter Straubin yhdessä kirjoittamista romaaneista Black House ja The Talisman.
Veera Antsalo: Sähkökatkoksen aikaan. Helsinki 2012: Teos. 77 s.
En ole yleensä proosarunouden ystävä, mutta Veera Antsalon esikoiskokoelma Sähkökatkoksen aikaan (Teos 2012) on virkistävä poikkeus. Kokoelma ei ole turboahdettua kuvaryöppyä, vaikka niissäkin pyöritetään aikamoista kuvien, listojen, yhdyssanojen virtaa. Antsalon tekstit on kuitenkin koherentteja. Runot liikkuvat lasten ja aikuisten rajapinnalla, perhesuhteiden välissä, satujen kuvastossa. Teksteissä on huumoria, joskin myös outoa uhkaavuutta varsinkin silloin kun puhutaan aikuiseksi (naiseksi) kasvamisesta, sekä paljon erilaista sanoilla leikittelyä. Sähkökatkoksen aikaan on sellainen kokoelma, jota lukee kateellisen ihaillen, koska haluaisi kirjoittaa jotain yhtä tehokasta.
Kari Aronpuro: Paon viivoja. Verkatehdas. Helsinki 1998: Kirjayhtymä. 83 s.
Kari Aronpuro on niitä runoilijoita, joiden tekstien parissa ei välttämättä aina niin paljon ymmärrä mutta hauskaa on aina. Poikkeus ei ole hänen vuoden 1998 kokoelmansakaan Paon viiivoja, alaotsikoltaan Verkatehdas.
Moneen muuhun lukemaani Aronpuron runoteokseen verrattuna Paon viivoja on yllättävänkin rauhallinen ja leppeä. Kokeellisuutta kyllä on, on erikoista muotoa ja sanoilla leikittelyä, mutta on myös pienimuotoisia tilannekuvia, vähäsanaisuutta ja tiiviyttä. Näin siis ainakin kokoelman ensimmäisessä osastossa – tai oikeammin "varsinaisessa" kokoelmassa. Sitä sitten seuraa, kuin vanhan levyn cd-painoksessa, muutama bonusraita, jotka eroavat aiemmasta paljon ja ovatkin hyvin omanlaisiaan kokonaisuuksia. Ensin on suomennos Bertolt Brechtin runosta, jossa käydään läpi varhaiset nyrkkeilyn maailmanmestarit. Sitä seuraa "Oodi lampaalle" sekä lopulta teoksen huippu, Tamfeltin 200-vuotisjuhlaruno. Se on massiivinen kollaasi, kuvaryöppy joka käy läpi Tampereen verkatehtaan vaiheita.
Moneen muuhun lukemaani Aronpuron runoteokseen verrattuna Paon viivoja on yllättävänkin rauhallinen ja leppeä. Kokeellisuutta kyllä on, on erikoista muotoa ja sanoilla leikittelyä, mutta on myös pienimuotoisia tilannekuvia, vähäsanaisuutta ja tiiviyttä. Näin siis ainakin kokoelman ensimmäisessä osastossa – tai oikeammin "varsinaisessa" kokoelmassa. Sitä sitten seuraa, kuin vanhan levyn cd-painoksessa, muutama bonusraita, jotka eroavat aiemmasta paljon ja ovatkin hyvin omanlaisiaan kokonaisuuksia. Ensin on suomennos Bertolt Brechtin runosta, jossa käydään läpi varhaiset nyrkkeilyn maailmanmestarit. Sitä seuraa "Oodi lampaalle" sekä lopulta teoksen huippu, Tamfeltin 200-vuotisjuhlaruno. Se on massiivinen kollaasi, kuvaryöppy joka käy läpi Tampereen verkatehtaan vaiheita.
Kari Aronpuro: Mikä tahansa. Verkatehdas. Helsinki 2003: Tammi. 91 s.
Mikä tahansa on siinä mielessä perinteistä Kari Aronpuroa, että se on täynnä leikkisyyttä ja jatkuvaa viittailua ties mihin suuntaan. Pitkin maailmaa syntyneissä teksteissä toistellaan, lainaillaan, puhutaan kielillä, rakennetaan aronpuromaisia kollaaseja...
Kokoelman ensimmäinen osasto on nimeltään Etydejä - siis harjoitteita. Ne ovat kaikessa säntäilyssään ja kiireellisyydessäänkin hyvin hallittuja. Jossain muistelen kutsutun niitä systeemirunoudeksi. Mikä se systeemi on, en tiedä, mutta ei sillä ole väliäkään. Etydejä runot ovat myös siksi, että vaikka ne pakoilevatkin merkityksiä, ovat ne hyvin musikaalisesti soljuvia. Aronpuron kielessä on samaa tenhovoimaa kuin Saarikoskella, joka saattaa kirjoittaa aamupaskastaan ja silti sitä lukee lumoutuneena. Kielestähän näissä kai perimmillitään onkin kyse.
Toinen osasto sisältää suomennokset Werner Aspenströmin viittä kuvataiteilijaa kuvaavista runoista. Ne ovat vähäeleisempiä kuin Aronpuron omat runot, mutta samaa terävää runokuvien vyöryä ei tarvitse pahemmin etsiä. Aspenströmin suomentaminen tuokin mukanaan jo toisen Saarikoski-assosiaation...
Kokoelman ensimmäinen osasto on nimeltään Etydejä - siis harjoitteita. Ne ovat kaikessa säntäilyssään ja kiireellisyydessäänkin hyvin hallittuja. Jossain muistelen kutsutun niitä systeemirunoudeksi. Mikä se systeemi on, en tiedä, mutta ei sillä ole väliäkään. Etydejä runot ovat myös siksi, että vaikka ne pakoilevatkin merkityksiä, ovat ne hyvin musikaalisesti soljuvia. Aronpuron kielessä on samaa tenhovoimaa kuin Saarikoskella, joka saattaa kirjoittaa aamupaskastaan ja silti sitä lukee lumoutuneena. Kielestähän näissä kai perimmillitään onkin kyse.
Toinen osasto sisältää suomennokset Werner Aspenströmin viittä kuvataiteilijaa kuvaavista runoista. Ne ovat vähäeleisempiä kuin Aronpuron omat runot, mutta samaa terävää runokuvien vyöryä ei tarvitse pahemmin etsiä. Aspenströmin suomentaminen tuokin mukanaan jo toisen Saarikoski-assosiaation...
