Vittorio De Sica: Milanon
ihme. Werner Herzog: Aguirre – jumalan viha
Vittorio De Sican Milanon ihme (Miracolo a Milano, 1951) on liki täydellinen yhdistelmä satumaista optimismia ja kirvelevää satiiria. Milanolaiseen hökkelikylään saapuu Candidelle vertoja vetävän myönteisesti kaikkeen suhtautuva nuorimies. Hän panee kurjaliston asiat uuteen kuosiin toiveikkuudellaan. Samalla irvaillaan porvarilliselle elämänmuodolle mutta osoitetaan myös yhteisön mahti. Kun joukko ryysyissään keskellä aaltopeltimajoja laulaa elämänsä ylistystä, siinä saa hollywoodilainen kaikein romantisointikin potkun perseelleen. Yltiöoptimismin pinnan alta kuplii silkkaa myrkkyä, niin kuin kuplii öljy hökkelikylän maanpinnan alla. Köyhästä ei lopulta välitä kuin toinen mokoma, ja joskus sekin on valmis myymään kaltaisensa turkiskauluksesta. Viimeinen kolmannes on yhteiskunnallista voimafantasiaa, kun kyläläisten avuksi laskeutuvat jumalaiset voimat. Katolilaisuus saa todennäköisesti enemmän osumia kuin protestantti tajuaakaan.
Yksi kaikkien aikojen kauneimpia elokuvia minulle on Werner Herzogin Aguirre – jumalan viha (Aguirre, der Zorn Gottes, 1972). Hypnoottisesti virtaava eteläamerikkalainen maisema äänineen kehystää julmaa, epäonnistumaan tuomittua Pizzarron espanjalaisretkikuntaa Amazonilla. Koreilematon ylöspano, Thomas Mauschin käsivarakuvaus, dokumentaristinen kerronta, minimalistinen replikointi ja Klaus Kinskin intensiivinen roolityö tekevät katselusta lähes henkisen kokemuksen. Elokuvan läpäisee alusta loppuun epätoivo, räpiköinti toivottaman tehtävän edessä. Periksi ei anneta, ja mieluummin menetetään järki kuin annetaan sille periksi, kun sen kehottaa luovuttamaan. Ihmisen jääräpäisyyttä on harvoin kuvattu yhtä vaikuttavasti kuin hulluuteen vajoavan konkvistadori Aguirren hahmossa. Katarttisen helpotuksen sallii vain Popol Vuhin tarkoin annosteltu musiikki.
Alfred Hitchcock: Revenge. Breakdown. The
Case of Mr. Pelham. Back for Christmas.
Alfred Hitchcock Presents (myöhemmin The Alfred Hitchcock Hour) oli television antologiasarja, jossa ilmestyi vuosien 1955 ja 1965 välillä yhteensä 361 jaksoa. Niistä mestari itse ohjasi vain 17. Sarjan ensimmäisellä kaudella esitettiin niistä neljä, jokainen noin 25 minuutin mittainen (sisältäen Hitchcockin lakoniset johdannot). Kaikki ovat pienimuotoisia, ja niiden estetiikka muistuttaa muutaman vuoden päässä odottavaa Psykoa, joka toteutettiinkin pitkälti sarjan tekijöiden voimin. Mielenkiintoista on, että neljästä tarinasta kaksi kuuluu pikemmin kauhun kuin rikosfiktion piiriin.
Koko sarjan aloitti Revenge, jossa Vera Miles esittää hermoromahduksen kokenutta kotirouvaa. Aviomies (Ralph Meeker) löytää vaimonsa heidän kotinaan toimivasta asuntovaunustaan järkyttyneenä. Joku on hyökännyt tämän kimppuun, ja mies vannoo kostoa. Tarina on dialogivetoinen, ja Hitchcock rikkoo sääntöjään: iso osa alkuosasta on kuvattu ikään kuin läpi asuntovaunun seinän.
Jakso 7, Louis Pollockin tarinaan perustuva Breakdown, kertoo itsekkäästä yritysjohtajasta, joka lähes kuolee onnettomuudessa. Melkein koko tarina kerrotaan halvaantuneen miehen näkökulmasta ja häntä esittävän Joseph Cottenin sisäisen monologin kautta. Ruumis on liikkumatta, vaikka mieli sen sisällä elää. Breakdown on hieno kauhupala, joka on syystäkin televisiokerronnan klassikko.
The Case of Mr. Pelham, jakso 10, on Tom Ewellin taidonnäyte. Hän esittää miestä, joka alkaa kuulla outoja juttuja kaksoisolennostaan. Pienten takaumien kautta kerrottu tarina on moderni William Wilson -variaatio.
Back for Christmas (jakso 23) oli sarjan ensimmäisen kauden viimeinen Hitchcock-ohjaus. Siinä John Williamsin esittämä brittiherrasmies tekee yhtä aikaa viinikellaria että lähtöä Yhdysvaltoihin hössöttävän vaimonsa kanssa. Lajityyppiä tunteva tietää, miten hössöttäville vaimoille tapahtuu, kun mies päättää nousta tossun alta... kunnes on loppukäänteen aika.
Hitchcockin ohjaukset nimikkosarjansa ensimmäisellä tuotantokaudella ovat kuin pienoiskuva hänen elokuvissaan: vankkaa perustyötä, mukana neljännes loistavaa jälkeä, paljon mustaa huumoria kaiken inhimillisen pahuuden keskellä.
Lambert Hillyer: Dracula's
Daughter. Robert Siodmak: Draculan poika: Erle C. Kenton: House
of Frankenstein. House of Dracula.
Vuoden 1931 klassisen Universalin Dracula-elokuvan vanavedessä ilmestyi ensin muita hirviöelokuvia, ja sen jälkeen oli jatko-osien aika. Dracula's Daughter (1936) jatkaa aivan suoraan tilanteesta, johon edeltäjänsä jäi. Bela Lugosia ei enää nähdä vampyyrikreivinä, ja itse asiassa ainoastaan Van Helsingiä esittävä Edward Van Sloan toistaa roolinsa (tosin nyt Von Helsinginä). Tarinassa Draculan tytär haluaa varmistaa isänsä kuolleen, jotta saisi itse elää jälleen normaalia elämää. Kreivitär on traaginen hahmo, joka toteuttaa luontoaan vastoin tahtoaan. Gloria Holdenin tummapiirteinen, aristokraattisen eteerinen hahmotelma ei valitettavasti saanut samanlaista ikonista asemaa kuin moni muu Universalin kauhuhahmo. Kuitenkin hahmon, joka maalaa nuoria naisia muun muassa, homoeroottinen voima on vaikuttanut myöhempään vampyyrifiktioon suuresti. Elokuvan ohjannut Lambert Hillyer ei yllä alkuperäisen Draculan alkupuolen jylhyyteen, mutta hänen teoksensa on kokonaisuutena paljon verevämpi(!) ja tasaisempi. Loppupuolen montaaši on komea.
Vuonna 1943 suku laajeni Robert Siodmakin Draculan pojalla (Son of Dracula). Miljöö on siirtynyt Lontoosta Yhdysvaltoihin, jossa vaikuttaa muuan kreivi Alucard. Tarina alkaa ikään kuin kesken tapahtumien ja pitää kreiviä pitkään hieman sivussa. Mysteeritarinan vaihtuessa kauniin kartanonperijättären ja vampyyrin romanssiksi ollaan todellisen "southern gothicin" äärellä. Nuoremman Lon Chaneyn vampyyrissa on ylevää vaikuttavuutta, joka istuu miljööhön luontevasti. Tyylillisesti Poika on edeltäjiään siloitellumpi mutta samalla toinen jalka visusti campin puolella. Erikoisefektit vaihtelevat kumilepakoista vaikuttaviin muodonmuutoksiin. Toisaalta lavastus on komeaa, ja maisemanvaihdos tekee tarinalle hyvää. Kamera-ajot studioon lavastetuilla New Orleansin rämeillä ovat hienoja. Harmi, että kerronta nojaa hyvin vahvasti dialogiin.
Seuraavan kerran Dracula esiintyi Siodmakin tarinaan perustuvassa, Eric C. Kentonin ohjaamassa elokuvassa House of Frankenstein (1944). Vankilassa viruva, tohtori Frankensteinin oppeja seuraava hullu tiedemies Niemann kaappaa kiertävän showmiehen kokoelman, johon sisältyy Draculan luuranko. John Carradine tekee ensimmäisen suorituksensa Draculana, joka on paljon entisiä sulavampi herrasmies jonka hypnoottis-magneettinen katse vetää vertoja Lugosille. Kreivin aikaa kestää kuitenkin alle puolet elokuvasta, Loppuoli ollaan Chaney juniorin susimiehen maisemissa. Samalla matkaan lyöttäytyy syväjäädytetty Frankensteinin hirviö. Koska Boris Karloff esiintyy elokuvan tohtoria, hirviön roolin ottaa sivuosavakio Glenn Strange. Elokuvana House of Frankenstein on jo ehdan campin puolella ja kokonaisuus on erittäin epätasainen. Visuaalisestikin heilutaan niin gotiikka ja kuin scifin puolella. Silti hirviöiden jaettu universumi enteilee jo tulevien aikojen vastaavia ja on sellaisenaan kunnianhimoinen.
Hirviösekoilu jatkui Kentonin ohjaamassa House of Draculassa (1945). Jälleen uusi tohtori pääsee osallistumaan geenitalkoisiin. Apua ovat hakemassa niin Carradinen Dracula kun Chaneyn susimies, jotka kumpikin haluavat päästä eroon yliluonnollisesta olemassaolostaan. Pääpaino on jälkimmäisessä, joka on kuin traaginen nykymies: kerjää itsetuhoista sääliä ja rakastuu jokaiseen naiseen, joka haluaa pelastaa hänet. Siinä sivussa löytyy jälleen tuhoutumaton Frankensteinin hirviökin (joka pääsee vauhtiin taas vasta lopuksi), ja arvon tohtori löytää itsestään hirviömäiset puolet. Visuaalisesti House of Dracula sisältää hienoja ideoita, mutta sen käsikirjoitus on silkkaa hassuttelua, joissa varioidaan vanhoja ideoita yleisön odotusten mukaan. Uutta on lähinnä se, että kyttyräselkä on kaunis nainen.
Volker Schlöndorff: Peltirumpu
Volker Schlöndorffin Peltirumpu (Die Blechtrommel, 1979) on niitä elokuvia, joita pitää yhtenä kaikkien aikojen parhaista, kun sen sattuu muistamaan. Joo, onhan se liian ironinen käydäkseen sydänjuuriin ja niin koketeeraava, ettei sen rehellisyydestä voi olla aivan varma. Silti se osoittaa niin vaikuttavaa taiteenlajin hallintaa, että joka hetkestä on pakko nauttia – jopa silloin, kun sisältö on ristiriidassa nykymaailman arvojen kanssa.
Günter Grassin romaaniin perustuva elokuva kertoo nousevan kansallissosialismin aikana elävästä puolalaisesta Oskarista, joka aikuisten maailmaa tarkkailtuaan päättää kolmevuotiaana lakata kasvamasta. Ikuiseen lapsenkehoon jäänyt Oskar kantaa mukanaan paitsi leikkirumpuaan myös mustasukkaisuutta polyamorisesta äidistään, jolla on suhde aviomiehensä lisäksi serkkuunsa.
Peltirumpu on kiehtova sekoitus maagista realismia, satiirista historiankirjoitusta ja alati eläväistä elokuvakerrontaa. Se ei tyydy muutamaan filmaattiseen tai narratiiviseen temppuun vaan yllättää jatkuvasti mutta ilman, että kikkailu tuntuisi tarpeettomalta; se on täysin linjassa tarinan herkullisten kummallisuuksien kanssa. Schlöndorffin ohjauksessa humoristinen aines yhdistyy saumattomasti vakavampiin, traagisiin kerroksiin. Kohtaus valssaavasta natsien suurkokouksesta menee samaan sarjaan Fellinin kukkais-Mussolinin kanssa. Toisaalta esimerkiksi usea Oskarin äidin kohtaus on syvän inhimillinen. David Bennent on ilmiömäinen pääosassa, roolin ongelmallisuuksista huolimatta, mutta vielä upeampi on Angela Winkler äitinä.
