Nightmares & Dreamscapes – mietteitä Stephen Kingin äärellä #6

I (varsin lyhyt yleiskuva Kingin novellituotannosta)

Vaikka Stephen King löi itsensä läpi melko nopeasti ja nimenomaan romaanikirjailijana, hänen lyhytproosatuotantonsa pysyi laajana melko pitkälle hänen urallaan. Koko 70-luvun King julkaisi novelleja monenlaisissa lehdissä, miestenlehdistä scifizineihin. 80-luvulla hänen novellituotantonsa siirtyi yhä enemmän erinäisiin antologioihin kunnes lähes tyrehtyi (ks. esim. johdanto teokseen Just After Sunset) seuraavalla vuosikymmenellä. Uudella vuosituhannella hän löysi itsestään jälleen myös lyhyemmän muodon kirjoittajan. Tällä kertaa mediana toimivat etenkin niinsanotut laatulehdet, kuten The New Yorker tai Esquire.

Näiden eri vaiheiden mukana myös Kingin novellien muoto ja henki vaihteli. Alkuaikojen novellit olivat siloittelemattomia ja brutaalejakin, usein perinnetietoisia mutta sellaisina irroitteleviakin. Myöhemmin tekstit muuttuivat viimeistellymmiksi ja joskus kokeellisemmiksikin. 80-luvulla niissä vielä eli vanhaa intoa ja energiaa, mutta yhä useammin jo tuolloin niitä vaivaa myös outo väsymys – ne ikään kuin toistelevat klišeitä, ovat pastisseja ja pahimmillaan kuin huonoja jäljitelmiä Kingin omista töistä. Vasta viime 10–15 vuotena hän on alkanut jälleen löytää uutta tapaa ilmaista itseään myös novellein. Samalla hän on (ehkä viimein?) uskaltanut antaa periksi myös "korkeakirjallisemmille" tavoitteilleen.

II (kömpelöitä musiikkivertauksia: Kingin valkoinen tupla)

Stephen Kingin ensimmäinen novellikokoelma, Night Shift (1978; suom. Yön äänet 1989) oli kuin nuoren bändin esikoislevy, saundeiltaan rujo mutta elinvoimaisuudessaan ja energisyydessään kieltämättä hauska. Miestenlehtinovellit, olosuhteiden pakosta lyhyehköt ja iskevät, olivat parhaimmillaan tiukkoja rykäyksiä, mutta mukaan mahtui pari vakavampaakin ja "kirjallisempaa" yritystä.

Toinen kokoelma, Skeleton Crew (1985; suom. kahdessa osassa Jälkeen keskiyön ja Ennen aamunkoittoa 1991), esitteli paljon itseensä luottavaisemman yhtyeen. Tarjolla oli virtuoottisempaa näyttämisenhalua, sulavampia sooloja ja monipuolisempaa ilmeikkyyttä. Kokoelman aloitti pienoisromaani, kelle tahansa muulle omaksi kirjakseen kelvannut "The Mist" (suom. Usva), kuin aikuiseksi juuri kasvaneen bändin 20-minuuttinen proge-eepos, ja sitä jatkoi monta tulevaa klassikkoa ja omaperäistä keikkasuosikkia.

Kolmas albumi on monesti vaikea – vanha ohjelmisto on jo levytetty, uusia juttuja pitäisi keksiä. Kingin tapauksessa Nightmares & Dreamscapes (1993; Heikki Kaskimiehen ja Heikki Karjalaisen suomentamana kahdessa osassa alaotsikolla Painajaisia ja unikuvia 1999–2000) on monella tapaa vaikea tapaus. Toisaalta se on kuin The Beatlesin valkoinen tupla: massiivinen kokonaisuus täynnä keskenään hyvin erilaisia teoksia, monipuolinen ja vaihteleva, mutta toisaalta yksikään osa ei nouse kovin paljon muiden yli. Sen hienous johtuu juuri moniäänisyydestä, joka pelkällä massallaan peittää materiaalinen mahdollisen heikkouden.

Nightmare & Dreamscapes sisältää monenlaisia kauhujuttuja (on vampyyreja, kosmisia hirviöitä, kummituksia, avaruusolentoja, zombeja), rikoskertomuksia – (niin kovaksikeitettyä sorttia kuin suljetun huoneen arvoitustakin), tummaa fantasiaa, tieteistarinan, yritystä yleisproosaan… Tekstilajejakin on enemmän kuin "novellikokoelmassa" olettaisi; novellien lisäksi mukana on myös televisiokäsikirjoitus, runo, pitkä asia-artikkeli sekä hindulainen faabeli. Näitä täydentävät tietysti myös jo perinteiset johdanto ja päätäntö. Yhteensä kirja pitää sisällään 26 eri tekstiä – luku on suuri etenkin, kun tietää, ettei Kingin lyhytproosakaan ole erityisen lyhyttä. Ei olekaan ihme, että Kingin suomalainen kustantaja Tammi päätti julkaista kokoelman kahdessa erässä. Yhtenä niteenä kokoelma on suorastaan julman näköinen. (Lisäksi voi nähdä Tammen teossa myös kylmää laskelmointia: novellikokoelmat myyvät romaaneja huonommin, mutta kahtia jaettu kokoelma myy sentään yhtä paremmin.)

III (kömpelöitä musiikkivertauksia: coverlevy)

Toisaalta Nightmares & Dreamscapes on kuin identiteettinsä hukanneen yhtyeen coverlevy, ehkä epätoivoinenkin yritys saada edes jotain aikaiseksi, kun aiempi luovuus ja ääni ovat tyrehtyneet. King nimittäin tekee lainoja ja kopioita, kunnianosoituksia ja jatko-osia, viittauksia ja mielleyhtymiä.

Kokoelman tekstimassan aikana hän lainaa useita kirjailijoita: Kovaksikeitettyihin dekkaristeihin, kuten Raymond Chandler tai Ross Macdonald, viitataan tarinoissa "Dolan's Cadillac", "The Fifth Quarter" tai etenkin "Umney's Last Case". H. P. Lovecraftin mytologia on osa novellia "Crouch End". Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes seikkailee "The Doctor's Casessa". Eikä ole sattumaa, että "The House on Maple Street"-novellin lasten sukunimi on Bradbury.

Toisaalta King lainaa itseään toistuvasti: loppuhuomautuksissaan hän itsekin myöntää, että "Rainy Season" ja "You Know They Gat a Hell of a Band" ovat temaattista jatkoa "The Children of the Cornille".  "The Night Flierin" päähenkilö on tuttu jo The Dead Zone -romaanista, ja "It Grows on You" sijoittuu Castle Rockin pikkukaupunkiin Needful Things -romaanin jälkeiseen aikaan. "My Pretty Ponyn" ja "The Fifth Quarterin" hän myöntää Richard Bachman -tarinoiksi (olkoonkin, että jälkimmäinen ilmestyi alunperin aivan toisella salanimellä John Swithen). Erikoisin laina on kokoelman päättävä alunperin hindulainen tarina "The Beggar and the Diamond", jonka King haluaa syystä tai toisesta muotoilla omakseen.

Monessa lopuistakin tarinoista on vahva pastissin leima. Kauhukertomuksissa lainataan genren perushahmoja, "The End of the Whole Mess" on klassinen 50-luvun tieteiskertomus, "Sneakers" on jälleen yksi Kingin variaatio kummitustalosta (tällä kertaa kyse on kummittelevasta vessasta). Oikeastaan ainoa aidosti omaperäinen kertomus on yliluonnollisuuksissaan varovainen "Dedication", jossa kerronta ja kieli menevät genrekonventioiden edelle.

King on omistanut kokoelmansa kirjoittamista opettaneelle Thomas Williamsille. Ehkä tämä liittyy jotenkin kokoelman moniin mukaelmiin ja sormiharjoitemaisiin jäljitelmiin.

Kingin puolustukseksi on sanottava, että kertaakaan hän ei varsinaisesti kopioi. Useimmiten hänen kertomuksistaan huokuu pikemminkin kunnioitus ja fanihenki.

IV (kömpelöitä musiikkivertauksia: b-puolikokoelma)

Toisaalta Nightmares & Dreamscapes on kuin b-puolikokoelma. Kirjan sisällöstä (aloitus- ja lopetustekstien lisäksi) vain viisi julkaistiin siinä ensimmäistä kertaa. Niistäkin "Sorry, Right Number"-käsikirjoitus oli jo filmattu, ja "The Beggar and the Diamond" on enemmänkin levyn bonusraita.

Novellien alkuperäisjulkaisut vaihtelevat keskenään suuresti. Varhaisimmat niistä on ajoittuvat kahdenkymmenen vuoden taakse, 1970-luvun alkuun. Runo "Brooklyn August" on vuodelta 1971 ja seuraavalta vuodelta ovat novellit "Suffer the Little Children" ja "The Fifth Quarter". "It Grows on You" on alunperin vuodelta 1973, mutta alkuperäinen novelli on hyvin erilainen verrattuna vuoden 1993 versioon (iso osa muokkauksista oli tehty jo novellin uudelleenjulkaisua varten vuonna 1982). Loput novelleista onkin sitten kerätty erilaisista genreantologioista ja -lehdistä lähinnä 1980-luvulta.

Oma lukunsa on "Head Down"-artikkeli, jossa King käy läpi poikansa Owenin baseball-joukkueen nappulaliigasarjan vaiheita. Se on julkaistu 1990 The New Yorker -lehdessä, joka laatulehden maineensa vuoksi eroaa muiden alkuperäisjulkaisujen joukosta. Jos jatketaan musiikkianalogiaa, on "Head Down" tämän kokoelman "Revolution 9".

V (kömpelöitä musiikkivertauksia: finaali, coda ja encore)

Nightamares & Dreamscapesin sisällölliset ongelmat tiivistyvät monin tavoin "Head Down" -artikkelin ympärille. Se (ja siihen temaattisesti liittyvä runo "Brooklyn August") romuttaa kirjan minkäänlaiset yhtenäisyyden rippeet. Ymmärrän kyllä ajatuksen sen julkaisemisesta uudelleen: Se on monin tavoin tyypillistä kingiläistä proosaa. Monesti mieleen tulee pienoisromaani "The Body", jossa on paljon samankaltaista kasvuikäisten poikien ryhmädynamiikan havainnointia ja aikuistuneen miehen nostalgiaa lapsuuden kesiin. Artikkeli olisi kuitenkin toiminut paljon paremmin omiensa seurassa. Se lähes vaatii olemassaolollaan Kingiä julkaisemaan viimein ei-fiktiivisten tekstiensä kokoelman. "Head Down" on hieno teksti, omassa lajissaan, mutta fiktion joukossa se törröttää aivan väärällä tavalla.

Se on strategisesti myös sijoitettu ikään kuin kokoelman viimeiseksi tekstiksi mutta ei lopulta ole sitä. Kirja nimittäin loppuu oikeastaan neljään eri otteeseen: "Head Down" on finaali, mutta sitä seuraa vielä "Brooklyn August" kuin codana. Mutta sitten tulee vielä encore, jälkisanat. Ja sittenkään ei vielä lopeteta, vaan "The Beggar and the Diamond" toimii konsertin jälkeisenä poistumismusiikkina.

Tämä kaikki tulee epämukavan selväksi etenkin kokoelman suomennossa lukiessa. Kuten aiemmin on sanottu, Nightmares & Dreamscapes ilmestyi suomeksi kahtena niteenä. Näistä ensimmäinen, Yksinäinen sormi, on flow'ltaan vielä sujuvasti etenevä joskin melko tasapaksu novellikokoelma. Jälkimmäinen osa, Anteeksi, oikea numero, sen sijaan jää lähes muodottomaksi, kun yli neljänneksen sen sivumäärästä vievät aivan muut tekstit kuin novellit.

VI (muutama sana suomennoksista)

Suomennoksista puheen ollen Nightmares & Dreamscapes on siitä mielenkiintoinen kirja, että sen sisällössä on tavattoman monta muulloinkin suomennettua tekstiä. Alkuperäiskokoelma ilmestyi aikana, jolloin Suomessa julkaistiin verrattain paljon amerikkalaisia novelliantologioita ja Kingin nimen tiedettiin houkuttelevan ostajia. Niinpä suomennettaviksi päätyi muutamiakin sellaisia teoksia, joihin King oli osallistunut. 

Vuosina 1991–96 Book Studio julkaisi kuusi Kauhujen kirja -antologiaa, joista iso osa oli ilmestynyt alunperin Yhdysvalloissa Night Visions -otsikon alla. Douglas E. Winter, joka kirjoitti aikoinaan ensimmäisen Kingiä käsittelevän kirjan, toimitti Night Visionsin viidennen osan. Siihen sisältyi muiden muassa jopa novellia Kingiltä, mikä ymmärrettävästi teki kirjasta houkuttelevan valinnan Book Studion sarjan avaukseksi. Suomentaja toimi Kari Salminen. Kokoelman kolmesta novellista yksi, erikoinen tieteisjuttu "The Reploids" (suom. "Setelit"), ei tähänkään päivään mennessä ole ilmestynyt ainoassakaan Kingin omassa kokoelmassa. Kaksi muuta sen sijaan pääsivät osaksi Nightmares & Dreamscapesia. Tunnelmallinen ja vino kirjailijakertomus "Dedication" ilmestyi Salmisen suomentama nimellä "Omistuskirjoitus" ja Kaskimiehen suomentamana nimellä "Omistus". Musiikkimaailmaan sijoittuvan "Sneakersin" ensimmäinen suomennos sen sijaan oli "Tennarit" ja jälkimmäinen mielestäni paljon kömpelömpi "Kumitossut". Toisen Kauhujen kirjan pohjana oli, myöskin Winterin toimittama, Prime Evil. Tällä kertaa mukana oli yksi Kingin novelli, vampyyrikertomus "The Night Flyer". Sekä Jorma-Veikko Sappisen että myöhempi Kaskimiehen suomennos on nimeltään "Yölentäjä". Tämän jälkeen ei Kauhujen kirjoissa Stephen Kingin nimeä enää nähty.

Toinen 90-luvun alun suomalaisen "kauhubuumin" julkaisusarja oli WSOY:n FAN-sarja. Vuosien 1992–1995 sarjassa julkaistiin monenlaista kauhu-, tieteis- ja fantasiakirjallisuutta, yhteensä 36 osaa. Yksi näistä oli tuoreeltaan käännetty, Jeff Gelbin toimittama Shock Rock eli Rock on rajaton kauhu. Rock-musiikkia ja kauhuaiheita yhdistelevään antologiaan King osallistui "You Know They Got a Hell of a Band"-tarinalla, jossa hän tuntuu melkein leikittelevän itselleen tutulla kaavalla: aitoamerikkalainen aviopari joutuu sattumalta syrjäiseen pikkukaupunkiin, jota asuttavat kuolleet muusikot. Ulla Selkälän ja Ilkka Äärelän suomennos on lyhyesti "Helvetin hyvä bändi". Myöhempi Heikki Karjalaisen käännös mukailee alkuperäistä nimeä tarkemmin, "Siellä on muuten helvetin hyvä bändi".

70-luvulta peräisin oleva hard boiled -rikosjuttu "The Fifth Quarter" ilmestyi yllättäen kahtena eri suomennoksena vuonna 2000. Ensin Karjalainen käänsi sen Kingin kokoelmaan nimellä "Viides neljännes". Loppuvuodesta ilmestyi sitten vielä Book Studion Jännityksen mestarit sarjassa Peter Hainingin toimittama ja Matti Rosvallin suomentama Kovaksi keitetyt -antologia, johon novelli sisältyi nimellä "Viides viipale".

Lopuksi voisi mainita vielä yhden kuriositeetin: Nightmares & Dreamscapesiin sisältyvä tv-käsikirjoitus "Sorry, Right Number" filmattiin vuonna 1987 Tales from the Darkside -sarjaan. Sarja ilmeisesti pyöri jo 80-luvulla myös Suomessa helsinkiläisellä HTV-kaapelikanavalla nimellä Terveisiä tuonpuoleisesta. Mahdollisesti Kingin kirjoittamakin jakso esitettiin (ja suomennettiin) tuolloin. Myöhemmin sarjan jaksoja ilmestyi kotitallenteina Keskiyön kauhutarinoita -nimellä.

NIGHTMARES & DREAMSCAPESIN TEKSTIT

• The Beggar and the Diamond. 1) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Kerjäläinen ja timantti. Anteeksi, oikea numero.
• Brooklyn August. 1) Io 1971. 2) Kevin Kerrane & Richard Grossinger (ed.): Baseball I Gave You All the Best Years of My Life. Oakland 1977: North Atlantic Books. 3) Tyson Blue: The Unseen King. Mercer Island: Starmont House. 4) Richard Grossinger & Kevin Kerrane (ed.): Into the Temple of Baseball. Berkeley: Celestial Arts. 5) Al Silverman & Brian Silverman (ed.): The Twentieth-Century Treasury of Sports. New York 1992: Viking. 6) Nightmare & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Brooklynin elokuu. Anteeksi, oikea numero.
• Chattery Teeth. 1) Cemetery Dance #14 (Fall 1992). 2) Nightmares & Dreamscapes. 3) Richard Chizmar (ed.): The Best of Cemetery Dance. Baltimore: Cemetery Dance Publications. 4) Ellen Datlow (ed.): Darkness. Two Decades of Modern Horror. San Francisco: Tachyon Publications. — Suom. Heikki Kaskimies, Jättihampaat. Yksinäinen sormi.
• Crouch End. 1) Ramsey Campbell (ed.), New Tales of the Cthulhu Mythos. Sauk City 1980: Arkham House. 2) David G. Hartwell (ed.): The Dark Descent. New York: Tor. Myös nimillä The Dark Descent 3 ja A Fabulous, Formless Darkness. 3) Nightmares & Dreamscapes. 4) Jim Turner (ed.): Eternal Lovecraft. The Persistence of HPL in Popular Culture. Collinsville 1998: Golden Gryphon Press. — Suom. Heikki Karjalainen, Esikaupunkielämää. Anteeksi, oikea numero.
• Dedication. 1) Douglas E. Winter (ed.): Night Visions 5. Arlington Heights 1988: Dark Harvest. Myös nimillä Dark Visions ja The Skin Trade. 2) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. 1) Kari Salminen, Omistuskirjoitus. Teoksessa Douglas E. Winter (toim.), Kauhujen kirja. Hyvinkää 1991: Book Studio. 2) Heikki Kaskimies, Omistus. Yksinäinen sormi.
• The Doctor's Case. 1) Martin Harry Greenberg & Carol-Lynn Rössel Waugh (ed.), The New Adventures of Sherlock Holmes. Original Stories by Eminent Mystery Writers. New York 1987: Carroll & Graf. 2) Nightamres & Dreamscapes. 3) John Joseph Adams (ed.): The Improbable Adventures of Sherlock Holmes. California 2009: Night Shade Books. — Suom. Heikki Karjalainen, Tohtorin tapaus. Anteeksi, oikea numero.
• Dolan's Cadillac. 1) Castle Rock: The Stephen King Newsletter February–June 1985. Northridge: Lord John Press. 2) Omana kirjanaan Northridge 1989: Lord John Press. 3) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Kaskimies, Dolanin Cadillac. Yksinäinen sormi.
• The End of the Whole Mess. 1) Omni October 1986. 2) Nightmares & Dreamscapes. 3) The Times & Dillons Summer Anthology 1995. London 1995: Hodder & Stoughton. 4) John Joseph Adams (ed.): Wastelands. Stories of the Apocalypse. San Francisco 2008: Night Shade Books. — Suom. Heikki Kaskimies, Koko sotkun loppu. Yksinäinen sormi.
• The Fifth Quarter. 1) Cavalier April 1972. Salanimellä John Swithen. 2) The Twilight Zone Magazine Volume 5, Number 6 (February 1986). 3) Nightmares & Dreamscapes. 4) Peter Haining (ed.): Pulp Friction. London 1996: Souvenir Press. Myös nimellä Pulp Frictions. — Suom. 1) Heikki Karjalainen, Viides neljännes. Anteeksi, oikea numero. 2) Matti Rosvall, Viides viipale. Teoksessa Peter Haining (toim.), Kovaksi keitetyt. Pulpin parhaat. Helsinki 2000: Book Studio. Jännityksen mestarit 124.
• Head Down. 1) The New Yorker April 16 1990. 2) David Halberstam (ed.): The Best American Sports Writing, 1991. Boston 1991: Houghton Mifflin. 3) Nightmares & Dreamscapes. 4) Nicholas Dawidoff (ed.): Baseball: A Literary Anthology. New York 2002: Library of America. — Suom. Heikki Karjalainen, Katse pallossa. Anteeksi, oikea numero.
• The House on Maple Street. 1) Nightmares & Dreamscapes. 2) Chris Van Allsburg (ed.): The Chronicles of Harris Burdick. 14 Amazing Authors Tell the Tales. New York 2011: Houghton Mifflin Books for Children. — Suom. Heikki Karjalainen, Talo Vaahterakadulla. Anteeksi, oikea numero.
• Home Delivery. 1) Midnight Graffiti (Fall 1988). 2) John Skipp & Craig Spector (ed.): Book of the Dead. Willimantic 1989: Mark V. Ziesing. 3) Nightmares & Dreamscapes. 4) Stephen King: The Secretary of Dreams, Volume I. Baltimore 2006: Cemetery Dance Publications. Kuv. Glenn Chadbourne. 5) John Joseph Adams (ed.): The Living Dead. San Francisco 2008: Night Shade Books. 6) Stephen Jones (ed.): The Dead That Walks. Flesh-Eating Stories. Berkeley 2010: Ulysses Press. 7) Otto Penzler (toim.): Zombies! Zombies! Zombies! New York 2011: Vintage Crime/Black Lizard. — Suom. Heikki Karjalainen, Kotikonstein. Yksinäinen sormi.
• It Grows on You. 1) Marshroots Fall 1973. 2) Weird Tales No. 301 (Summer 1991). — Toinen version. 1) Whispers #17/18 (August 1982). 2) Stuart David Schiff (ed.): Death. New York 1982: Playboy Paperbacks. — Kolmas versio 1) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Siihen kasvaa kiinni. Yksinäinen sormi.
• The Moving Finger. 1) The Magazine of Fantasy & Science Fiction Volume 79, Number 6 (December 1990). 2) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Yksinäinen sormi. Yksinäinen sormi.
• My Pretty Pony. 1) Omana kirjanaan New York 1989: Library Fellows of The Whitney Museum of Arts. Artists and Writers Series. Kuv. Barbara Kruger. 2) Oma kirjanaan New York 1989: Alfred A. Knopf, Random House. 3) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Uljas ratsuni. Yksinäinen sormi.
• The Night Flier. 1) Douglas E. Winter (ed.): Prime Evil. New Stories by the Masters of Modern Horror. West Kingston 1988: Donald M. Grant. — Suom. 1) Jorma-Veikko Sappinen, Yölentäjä. Teoksessa Douglas E. Winter (toim.), Kauhujen kirja 2. Hyvinkää 1992: Book Studio. 2) Heikki Kaskimies, Yölentäjä. Yksinäinen sormi.
• Popsy. 1) J. N. Williamson (ed.): Masques II. All-New Tales of Horror and the Supernatural. Baltimore 1987: Maclay & Associates. 2) J. N. Williams (ed.): The Best of Masques. New York 1988: Berkley Books. 3) Karl Edward Wagner (ed.): Karl Edward Wagner Presents the Year's Best Horror Stories XVI. New York 1988: DAW Books. 4) Nightmares & Dreamscapes. 6) J. N. Williamson (ed.): Dark Masques. New York 2001: Pinnacle Books. 7) John Richard Stephens (ed.): Vampires, Wine and Roses. Chilling Tales of Immortal Pleasure. 2. l. New York 2008: Metro Books. Kuv. Vince Locke. 8) Otto Penzler (ed.): The Vampire Achives. New York 2010: Vintage Books. 9) Otto Penzler (ed.): Bloodsuckers. The Vampire Archives, Volume 1. New York 2010: Vintage Books. — Suom. Heikki Kaskimies, Pappa. Yksinäinen sormi.
• Rainy Season. 1) Midnight Graffiti Spring 1989. 2) Jessica Horsting & James Van Hise (ed.): Midnight Graffiti. New York 1993 [kirjassa lukee 1992]: Warner Books. 3) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Sadekausi. Anteeksi, oikea numero.
• Sneakers. 1) Douglas E. Winter (ed.): Night Visions 5. Arlington Heights 1988: Dark Harvest. Myös nimillä Dark Visions ja The Skin Trade. 2) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. 1) Kari Salminen, Tennarit. Teoksessa Douglas E. Winter (toim.), Kauhujen kirja. Hyvinkää 1991: Book Studio. 2) Heikki Karjalainen, Kumitossut. Yksinäinen sormi.
• Sorry, Right Number. 1) Nightamres & Dreamscapes. 2) The Language of Literature. Evanston, Boston, Dallas 1997: McDougal Little. 3) Literature and Integrated Studies. Form of Literature. Glenview 1997: Scott, Foresman & Company. 4) Julia A. Schumacher (ed.): Drama for Reading & Performance. Collection Two. Logan 2000: Perfection Learning Corporation. 5) Literature. The Reader's Choice. Course 3, Grade 8–Media Conncetion Activities. Columbus 2000: Glencoe/McGraw-Hill School Publishing Company. — Suom. Heikki Karjalainen, Anteeksi, oikea numero. Anteeksi, oikea numero.
• Suffer the Little Children. 1) Cavalier February 1972. 2) Charles L. Grant (ed.): Nightmares. Chicago 1979: Playboy Paperbacks. 3) Patricia L. Skarda & Nora Crow Jaffe (ed.): The Evil Image. Two Centuries of Gothic Short Fiction and Poetry. New York 1981: A Meridian Book, New American Library. 4) Mary Danby (ed.): 65 Great Spine Chillers. London, New York 1982: Octopus Books. 5) Treasure of Great Short Stories. London 1984: Guild Publishing. 6) Nightmares & Dreamscapes. New York 1993: Viking. Yhden novellin vihkojulkaisu. 7) Nightmares & Dreamscapes. 8) Michael Meyer (ed.): The Compact Bedford Introduction to Literature. Reading, Thinking, Writing, Fifth Edition. Boston, New York 2000: A Bedford Book, St. Martin's Press. — Suom. Heikki Kaskimies, Kärsikää pikku piltit. Yksinäinen sormi.
• The Ten O' Clock People. 1) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Kello kymmenen ihmiset. Anteeksi, oikea numero.
• Umney's Last Case. 1) Nightmares & Dreamscapes. New York 1993: Viking. 2) Omana kirjanaan London 1995: Penguin Books USA. — Suom. Heikki Karjalainen, Umneyn viimeinen juttu. Anteeksi, oikea numero.
• You Know They Got a Hell of a Band. 1) The Overlook Connection #15 (1991). 2) Jeff Gelb & Claire Zion (ed.): Shock Rock. The New Sound of Horror. New York 1992: Pocket Books. 3) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. 1) Ulla Selkälä & Ilkka Äärelä, Helvetin hyvä bändi. Teoksessa Jeff Gelb (toim.): Rock on rajaton kauhu. Helsinki 1993: WSOY. FAN-sarja. 2) Heikki Karjalainen, Siellä on muuten helvetin hyvä bändi. Yksinäinen sormi.

KIRJALLISUUTTA

• "The Body: Fall from Innocence". Teoksessa Different Seasons. New York 1982: Viking Press. — Suom. Tapio Tamminen, "Viattomuuden syksy: Ruumis". Teoksessa Kauhun vuodenajat II. Hyvinkää 1992: Book Studio. Myös nimellä Vuodenajat.
• "The Children of the Corn". Penthouse March 1977. — Suom. Reijo Kalvas, "Maissilapset". Teoksessa Yön äänet. Hyvinkää 1989: Viihdeviikarit. — Omana kirjanaan Helsinki 1995: Book Studio.
• The Dead Zone. New York 1979: Viking Press. — Suom. Heikki Karjalainen, Kosketus. Helsinki 1989: Tammi.
• Just After Sunset. New York 2008: Scribner. — Suom. Ilkka Rekiaro, Auringonlaskun jälkeen. Helsinki 2010: Tammi.
• "The Mist". Teoksessa Kirby McCauley (ed.), Dark Forces. New Stories of Suspense and Supernatural Horror. New York 1980: Viking Press. — Suom. Tapio Tamminen, "Usva". Teoksessa Jälkeen keskiyön. Hyvinkää 1991: Book Studio.
• Needful Things. The Last Castle Rock Story. New York 1991: Viking. — Suom. Ilkka Rekiaro, Tarpeellista tavaraa. Viimeinen tarina Castle Rockista. Helsinki 1992: Tammi.
• Night Shift. Garden City 1978: Doubleday. — Suom. Reijo Kalvas, Yön äänet. Hyvinkää 1989: Viihdeviikarit.
• Nightmares & Dreamscapes. New York 1993: Viking. — Suom. Heikki Kaskimies & Heikki Karjalainen, Yksinäinen sormi. Painajaisia ja unikuvia 1. Helsinki 1999: Tammi. — Suom. Heikki Karjalainen, Anteeksi, oikea numero. Painajaisia ja unikuvia 2. Helsinki 2000: Tammi.
• "The Reploids". Teoksessa Douglas E. Winter (ed.), Night Visions 5. Arlington Heights 1988: Dark Harvest". — Suom. Kari Salminen, "Setelit". Teoksessa Douglas E. Winter (toim.), Kauhujen kirja. Hyvinkää 1991: Book Studio.
• Skeleton Crew. New York 1985: G. P. Putnam's Sons. — Suom. Tapio Tamminen, Jälkeen keskiyön. Hyvinkää 1991: Book Studio. — Ennen aamunkoittoa. Hyvinkää 1991: Book Studio.

Uinu, uinu lemmikkini - mietteitä Stephen Kingin äärellä #5

Doubleday 1983

I

Stephen Kingin romaani- ja miksei paljolti muunkin tuotannon voisi hieman mielikuvitusta venyttämällä jakaa kahtia, toisaalta yhteisöä kuvaaviin teoksiin, toisaalta yksilöön kåeskittyviin. Monesti hän kertoo syystä tai toisesta toisiinsa kytketyistä ihmisistä, joiden keskinäinen dynamiikka joutuu koetukselle. Yhteisö voi olla pikkukaupungin asukkaimisto (Painajainen, Ihmissuden vuosi), se voi olla ystäväjoukko (Ruumis, Se) tai sattumalta yhteiseen kriisiin joutuneiden ihmisten ryhmä (Tukikohta, Epätoivon kaupunki). Silloinkin, kun King on yksilökeskeinen, on useimmiten kyse vähintään kahden ihmisen pari- tai ystävyyssuhteesta, tyypillisimmin perheestä. Tällöinkin keskiössä on silti yleensä yksi henkilö, jonka kehittymiseen keskitytään. Esimerkiksi vaikkapa Piina kertoo hyvin vahvasti kahdesta henkilöstä, mutta toisen rooli on selvästi olla fokuksessa olevan henkilön antagonisti.

Toinen esimerkki tällaisesta kingiläisestä yksilökertomuksesta on vuoden 1984 Pet Sematary eli Uinu, uinu lemmikkini. Lähes kaikki tapahtumat kuvataan sen päähenkilön, lääkäri Louis Creedin kautta, hänen näkökulmastaan ja hänen mielenliikkeittensä läpi. Itse asiassa Creed on läsnä lähes jokaisessa romaanin kohtauksessa, pois lukien muutamat lyhyet jaksot lähellä tarinan loppupuolella. Uinu, uinu lemmikissäni on itse asiassa muutenkin hyvin paljon eräänlaista intiimiyttä, pienimuotoisuutta. Se on melkein kuin kamarinäytelmä. Keskeisiä hahmoja on kourallinen, ja muiden rooli on niin pieni, että he ovat mukana lähes ainoastaan muodon vuoksi. Tapahtumapaikkojakaan ei ole kuin hädin tuskin puoli tusinaa. Uinu, uinu lemmikkini onkin tekijälleen harvinaisen hyvin kasassa pysyvä romaani. Se keskittyy tehokkaasti lähes vain oleelliseen.

Tammi 1986

II

Uinu, uinu lemmikkini oli 90-luvun alussa koulun pihakeskusteluissa tuttu nimi. Kirjaa ei suinkaan ollut moni lukenut, mutta sen pohjalta tehty elokuva oli makoisaa herkkua. Ei sitäkään tietysti kovin moni ollut nähnyt, ellei sitten sattunut olemaan isoveljeä, joka olisi saanut vuokrata videonauhan kylän R-kioskilta ja näyttänyt sen myös sisaruksilleen. Silti kaikki tunsivat sen: legendaarisia olivat kuvat poskelle valuvista Victor Pascow'n aivoista, akillesjänteen leikkaavasta kirurginveitsestä ja yllätyskänteestä aivan elokuvan lopussa. Ne olivat elävää folklorea, jonka melkein jokainen kuvitti mielessään. Itse näin elokuvan kyllä melko varhain, mutta jo siihen mennessä olin nähnyt avainkohtaukset (tai ainakin väkivaltaisimmat) jo moneen kertaa mielessäni.

On oikeastaan melko mielenkiintoista, että elokuva on saavuttanut niinkin vankan maineen. Monella tapaa se ei ole kovinkaan erityinen aikansa säikyttely. Tehosteverta käytetään toki kiitettävän paljon ja filmatisointia värittää omalla tavallaan hyvin miellyttävä kieli poskessa -asenne, joka kirjasta puuttuu täysin. Ei se silti erityisen hyvä elokuva ole, ei edes 80-lukulaisena goremässäilynä. Nostalgia-arvo on kuitenkin kiistaton. Uinu, uinu lemmikkini osui suomalaisen kauhubuumin alkuhetkinä sellaiseen hermopisteeseen, että jälkisäryt heijastuvat yhä sen kasvuiässä kokeneiden mieliin.

Pet Sematary ilmestyi suomeksi vuonna 1986 Pirkko Talvio-Jaatisen suomentamana. Minusta tuntuu ällistyttävältä, etten olisi lukenut sitä koskaan edes ahnaimpaan King-fanituksen aikaani, mutta toisaalta en myöskään muista, koska olisin siihen syventynyt. Tutulta se on kuitenkin aina tuntunut. Syytän tästäkin elokuvaa. Sen vaikutus on ollut syvä.

En ole yksin kokemukseni kanssa: Kun vuoden 2019 uudesta filmatisoinnista tiedotettiin, oli Internetin vastareaktio paikoin ankara. Aiempi elokuva koettiin lähes pyhäksi eikä siihen ollut koskeminen. Kun näyttelijä Michael C. Hall luki romaanin äänikirjaksi, kuuluivat hänen tulkinnassaan nimenomaan vuoden 1989 elokuvan näyttelijät; Fred Gwynnen ääneltä mielessään tuskin voi välttyä kukaan lukiessaan kirjasta Jud Crandallin osuuksia. Suomessa brändin merkityksestä kertoo, että uusi elokuvakin esitettiin täällä Uinu, uinu lemmikkini -nimellä, vaikka nykytrendinä on pikemminkin pysyä englanninkielisissä nimissä.

Tammi 1989

III

Stephen King on rakentanut lähes koko tuotantonsa ihmiselon raadollisempien asioiden ääreen, saanut aikaan valtavan kasan kirjallisia kalmoja ja tapattanut ihmisiä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Silti ennen Uinu, uinu lemmikkiäni hän ei varsinaisesti ollut käsitellyt kuolemaa; kuolema oli ollut lähinnä asiaan kuuluva tehokeino. Myöhemminkin hän on palannut teeman pariin oikeastaan vasta viime vuosina, kun vanheneminen ja luopuminen ovat hiipineet hänen tarinoihinsa.

Uinu, uinu lemmikkini on ihmisen kuolevaisuuden kuvaus. Siinä kuollaan väkivaltaisesti onnettomuuksissa ja toisten käden kautta, siinä kuollaan vanhana sairauteen ja siinä kuollaan nuorena sairauteen, siinä kuollaan niin fyysisesti kuin henkisestikin, kuolevia ovat sekä ihmiset että lemmikit. Jotkut kuolevat kahdesti. Louis Creediä lyhyessä ajassa kohtaava kuoleman kirjo on niin moninainen, että se voisi tuntua melkein koomiselta kurjuuden suurentelulta - ellei se olisi niin kaamealla tavalla vaikuttavaa.

Kuoleman kautta romaani käsittelee myös menetystä, irti päästämistä ja surua. Jokainen hahmoista tekee surutyönsä omalla tavallaan. Louisin vaimo Rachel ei ole pystynyt käsittelemään lapsena kuolleen siskonsa kuolemaa ja kärsimystä. Eivät myöskään hänen vanhempansa. Kaikki he yrittävät siksi torjua pelkkää kuoleman ajatustakin ylisuojelevalla ja kieltävällä asenteellaan. Louis itse joutuu kohtamaan kuoleman lääkärintyönsä puolesta ja suhtautuu siihen jopa kliinisen kylmästi. Mutta kun hänenkin on vuoro surra, hän ei kykene siihen. Creedien talolta lähtevän polun päässä sijaitseva lemmikkieläinten hautausmaa ilmentää jotenkin vääristynyttä suhtautumista kuolemaan: kaupungin lapset ovat vuosikymmeniä pitäneet hautausmaata kunnossa ritualistisen huolellisesti.

Ehkäpä lemmikkien kalmiston huolto onkin jonkin suuremman palvomista, ei vain kuolleiden eläinten kunnioittamista tai kuoleman edessä nöyrtymistä. Romaanin lopussa Louis aistii hautuumaalla (ja sen takaisella, vanhalla intiaanien pyhällä paikalla) läsnäolon, jonka hän yhdistää mielessään kansantarinoiden wendigoon. Wendigo on joidenkin Koillis-Amerikan alkuperäiskansojen jossain määrin ihmistä muistuttava uskomusolento, joka sai ihmiset syyllistymään esimerkiksi tappamiseen ja kannibalismiin. Uinu, uinu lemmikkini ei mitenkään ehdottomasti väitä, että wendigo tai jokin muu tietoinen olento todella olisi tapahtumien taustalla. Aivan yhtä perusteltu tulkinta on, että Louisin ylirasittunut mieli saa hänet uskomaan, että metsissä häntä vaanii jokin.

Romaania markkinoitiin aikoinaan kirjana, joka sai Stephen Kingin itsensäkin pelkäämään. King on jatkanut samaa myöhemmissäkin kommenteissaan, esimerkiksi romaanin vuoden 2001 laitoksen uudessa esipuheessaan. Siinä hän korostaa, ettei pelko välttämättä johdu niinkään tarinan tapahtumista vaan nimenomaan sen käsittelemistä teemoista. Lapsen kuolema, vanhemman kyvyttömyys sen äärellä, perheen hajoaminen sisäänpäin - Kingin haastattelujen perusteella nämä ovat aiheita, jotka tekivät (ja tekevät yhä) Uinu, uinu lemmikistäni yhä kauhean sen kirjoittajalle.

Tammi 2010

IV

King kirjoitti Uinu, uinu lemmikkini ensimmäisen version keväällä 1979. Hän on kertonut ajatuksen kertomukseen tulleen hänen olleessaan Mainen yliopiston residenssikirjailijana. Tällöin hän asui perheineen talossa, jonka ohittavalla tiellä useat koirat ja kissat kuolivat rekan alle. Lopulta myös Kingin tyttären kissa löytyi yliajettuna, ja kerran hän esti nuorempaa poikaansa juoksemasta tielle. Näistä sattumuksista syntyi ajatus romaaniin. King jätti käsikirjoituksen pöytälaatikkoon, koska koki sen olevan liikaa. Hän ei halunnut työstää eteenpäin tekstiä, joka tuli liian lähelle hänen omia pelkojaan lapsen kuolemasta.

Samoihin aikoihin hän vaihtoi kustantajaa. Sopimusristiriitojen vuoksi vanha kustantaja Doubleday ei aikonut maksaa Kingillä kuuluvia rahoja hänen aiemmista kirjoistaan, elleivät he saisi julkaista vielä yhtä teosta. Doubleday halusi julkaista romaanin, johon King oli haastatteluissa viitannut "häntä itseäänkin pelottavana". Uinu, uinu lemmikkini kirjoitettin uusiksi 1982 ja julkaistiin seuraavana vuonna. King antoi kustantajalle luvan markkinoida kirjaa sen jo aiemmin saaneella maineella 

Kingin oman kokemuksen lisäksi Uinu, uinu lemmikini tarinan taustalla kummittelee tärkeänä tekijänä W. W. Jacobsin novelli "Monkey's Paw" vuodelta 1902 (suomennettu ainakin nimellä"Apinan käsi" 1969 ja kahdesti nimellä "Apinan käpälä" 1934 ja 2014). Siinä vanha pariskunta saa esittää kolme toivomusta, jotka toteutuvat mutta eivät ilman suurta hintaa. Toisena toiveenaan he haluavat kuolleen poikansa takaisin, mutta tämä palaakin muuttuneena. Kingin versio klassisesta kauhutarinasta on kekseliäs eikä yhtään alkuperäistä vähemmän vaikuttava. Ajoissa luopumisen tematiikka ei ole vanhentunut kahdeksassakymmenessä vuodessa lainkaan.

Uinu, uinu lemmikissäni on paljon kaikuja myös Kingin lapsuuden EC-sarjakuvista. Koko idea "vanhasta intiaanien hautausmaasta" on silkkaa Tales from the Cryptiä. Jotenkin King kuitenkin onnistuu olemaan niin vakuuttava, ettei lukijalla ole ongelmia niellä ajatusta koskemattomasta muinaisjäänteestä aivan lasten ahkerasti hyödyntämän lemmikkien lepopaikan vieressä. On helppo uskoa, että vanha micmacien pyhä paikka on yksinkertaisesti työnnetty syrjään ajatuksista siihen liittyvien kauheuksien ja synkkien kokemusten vuoksi. Jud kertoo Louisille muutaman sen verran hyytävän tarinan menneiltä vuosikymmeniltä; näistä Timmy Batermanin paluuta käsittelevä kertomus on muuten julkaistu myös romaanista irrallaan.

Tammi 2017

V

Yksikään Uinu, uinu lemmikkini hahmoista ei ole kovin sympaattinen. Lukija on Louis Creedin puolella oikeastaan vain, koska häntä kohtaavat tapahtumat ovat enemmän kuin tarpeeksi kenelle tahansa. Louis on itsekäs, äkkipikainen ja epäluuloinen. Hän ei ole olosuhteiden pakosta sankarillisuuksiin nouseva kingiläinen jokamies, vaan oikeastaan melko rasittava tyyppi. King luo itselleen poikkeuksellisen hienovaraisen luonnekuvan miehestä, jolla on suuri tarve todistaa pärjäämistään ja tilanteiden hallintaansa. Toinen tavallista kiehtovampi hahmo on Creedien naapuri, Jud Crandall. Leveää jenkkimurretta puhuva vanhus on aluksi reilun ja salaviisaan ukon stereotyyppinen kuva, mutta hänen menneisyydestään paljastuu vihjauksia paljon muustakin.

Tarinan naiset sen sijaan ovat ohuempia. Sekä Judin että Louisin vaimot ovat Kingille valitettavan tyypillisen kaavamaisia; Norma Crandall hyväntahtoinen mummeli, Rachel Creed valittava hysteerikko. Norma kenties voisi olla tarinan miellyttävin hahmo, ellei hänen osuutensa jäisi niin vähäiseksi. Romaanin lapset ovat myös melko pahvisia, joko viattomia ja hyviä (Creedien lapset) tai häijyjä (Rachelin sisko takaumissa).

Koska tapahtumat kerrotaan pitkälti Louisin näkökulmasta, hänen mielenlaatunsa tulee tapahtumien ja lukijan väliin. Rachelin rasittavuus, hänen vanhempiensa tylyys, Judin ihanteellisuus tai hautuumaan ympäristön kauheat ilmiöt alkavat kaikki tarinan edetessä herättää epäilyjä. Voimmeko luottaa kertojaan, joka kuvaa tapahtumat niin läheltä Louisia, hänen sokista kärsivän mielensä läpi? Esimerkiksi lopun pitkä jakso, jossa seurataan Louisin yritystä siirtää poikansa ruumis micmacien maille, alkaa saada houreisia piirteitä edetessään. Monet Louisin aistimista yliluonnollisuuksista voi helposti tuomita hänen harhoikseen. Samoin tapa, jolla Louis aiemmin tulkitsee appensa anteeksipyydöt ja sovinnonyritykset epärehellisiksi, on niin hänen oman katkeruutensa sävyttämää, että lukija väkisinkin suhtautuu siihen epäillen.

Tammi 2019

VI

Palataan vielä hetkeksi vuoden 1989 elokuvasovitukseen. Se on Kingin itsensä käsikirjoittama. Ennen Uinu, uinu lemmikkiäni hänen käsikirjoituksistään viisi oli filmattu. Näistä kaksi, Creepshow (Creepshow – yöjuttu, 1982) ja Cat's Eye (Paholaisen silmät, 1985) olivat episodielokuvia, lyhyistä tarinoista rakentuvia koosteita, ja vuonna 1986 kirjoitettu "Sorry, Right Number" jakso Tales from the Darkside-sarjaan (Keskiyön kauhutarinoita). Pitkiä elokuvia olivat olleet Silver Bullet (Hopealuoti, 1985) ja Maximum Overdrive (1986). Kaikki nämä olivat joko alkuperäistarinoita tai pohjautuivat Kingin novelleihin. Uinu, uinu lemmikkini oli ensimmäinen filmattu Kingin kirjoittama romaanisovitus.

Elokuva myötäilee romaanin tapahtumia melko tarkasti. Oikeastaan tarinatasolla pois on jätetty vain wendigoon viittaavat elementit. Teosten henki ja tunnelma ovat kuitenkin hyvin erilaiset. Siinä missä romaani on synkkä, ahdistava ja surullinen, on elokuva paljon riehakkaampi. Varsinaisen kauhun sijasta se tyytyy usein halpoihin säikyttelyihin ja ällöefekteihin. King ei joko ole luottanut elokuvayleisönsä makuun ja mieltymyksiin (ihan perusteltu epäilys, uskoisin) tai sitten omiin kykyihinsä. Kieltämättä varsinkin hänen 80-luvun elokuvakäsikirjoituksissaan korostui roskaelokuvan perinne – splatteria aidon kauhun sijasta. Selkein esimerkki tästä on hänen oma ohjauksensa Maximum Overdrive. Esimerkiksi kirjassa Judin kertoma tarina Timmy Batermanista on häiritsevä, pahaenteinen ja synkkä, mutta elokuvassa siitä on tullut lähinnä sarjakuvamainen.

Uinu, uinu lemmikkini oli vuosia viimeinen Kingin kirjoittama elokuva, jota ei ollut tarkoitettu suoraan televisiolle. 1990- ja 2000-luvut hän kirjoitti joukon kirjoihinsa perustuvia minisarjoja tai tv-elokuvia. Vasta vuoden 2014 A Good Marriage palautti hänet valkokankaalle. Ei kovin hyvin tuloksin tosin.

Louisa M. Alcott: Pyramidin uumenissa, tai Muumion kirous

 Yhdysvaltalainen Louisa May Alcott (1832-1888) muistetaan erityisesti nuortenkirjailijana. Hänen romaaninsa Pikku naisia (Little Women, 1868) on edelleen oleellinen osa tyttökirjallisuuden kaanonia, ja sitä jatko-osineen luetaan yhä ahkerasti. Uransa alkuaikoina Alcott kuitenkin kirjoitti paljon myös muunlaista kirjallisuutta, muun muassa “sensaatiokertomuksia” nimimerkillä A. M. Barnard. Käytännössä tämä tarkoitti esimerkiksi viihteellisiä jännitys- ja kauhutarinoita, joiden julkaisemisesta Alcott sai omien sanojensa mukaan helpon tienestin. Alcottin isä oli 1800-luvun alkupuoliskon transendentalisteja, joten Alcott sai kasvaa ilmapiirissä, jossa intellektualismi ja henkisyys olivat molemmat vahvasti läsnä. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että hän kirjoitti myös tarinoita, joissa yliluonnollisuudella on vahva osuus.

“Lost in a Pyramid; or the Mummy’s Curse” on kirjoitettu samoihin aikoihin Pikku naisten kanssa. Itse asiassa Pikku naisissa on kohtaus, jossa Alcottin alter ego Jo käy pyramideja käsittelevällä luennolla ja pohtii aiheeseen liittyvän tarinan kirjoittamista. “Lost in a Pyramid” julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1869 The New World -lehdessä, jolloin sen kirjoittajaksi oli merkitty nimimerkki L.M.A. Tämän jälkeen novelli unohtui, kunnes se löydettiin jälleen vuonna 1998. Kertomus ei ole kirjallisilta avuiltaan mitenkään merkittävä - sen virkkeet ovat koukeroisia ja raskaita, ja kaksiosainen rakenne voi tuntua ainakin nykylukijasta kömpelöltä.

Yhtä kaikki se on kiinnostava välähdys paitsi aivan muista yhteyksistä tunnetun kirjailijan monipuolisuudesta mutta myös egyptologisen kauhukertomuksen perinteestä. Alcottin novelli ei ole ensimmäinen kaunokirjallinen kertomus muumion kirouksesta, mutta silti se edeltää muumiokauhun kulta-aikaa useilla vuosikymmenillä. Tarinoita muumion kirouksesta alettiin kertoa varsinkin sen jälkeen, kun Tutankhamonin hauta aukaistiin vuonna 1922, mutta kuten “Lost in a Pyramid” tai vaikkapa Theophile Gauthierin “La Pied de momie” (1840) osoittavat, aihe kiehtoi jo paljon aiemmin.

Alcottin novellin tarinaa on myös tulkittu feministisestä näkökulmasta (Alcott oli julkifeministi), jolloin naispuolisen muumion kosto häntä julkeasti hyödyntäville miehille on voitu nähdä voimauttavana. Toisaalta Evelynin hahmo avaa aivan vastakkaisia tulkintoja: hän joutuu lopulta kärsimään uhattuaan tulevan miehensä tahtoa.

Alcottilta on suomennettu lähinnä hänen nuortenkirjallisuuttaan. Vuonna 2005 ilmestyi Inkeri Koskisen suomentamana valikoima aikuisille suunnattuja kertomuksia otsikolla Naamion takana. Kokoelmassa on mukana myös kolme jännitysnovellia.

"Lost in a Pyramidin" suomennokseni löytyi työläppärin kovalevyltä. Olen kääntänyt tekstin joitain vuosia sitten puhdetyönä varsinaisten töiden ohessa. Olkoon tällaisen harrastelijakäännöksen paikka blogissa, koska muutakaan suomenkielistä versiota Alcottin novellista ei tietääkseni ole julkaistu.

(Korjattu versio suomennoksesta on julkaistu Luovajan lentokirjasena 2021.)

 

 

Louisa May Alcott

 

Pyramidin uumenissa, tai Muumion kirous

 

(Lost in a Pyramid; or the Mummy's Curse, 1869)

 

I

“Ja mitä nämä ovat, Paul?” kysyi Evelyn avatessaan tummuneen kultarasian ja tutki sen sisältöä uteliaana.

 

“Jonkin tuntemattoman egyptiläisen kasvin siemeniä”, vastasi Forsyth, ja äkillinen varjo kävi hänen kasvoillaan, kun hän katsoi kolmea helakanpunaista jyvästä, jotka lepäsivät valkealla, häntä kohden nostetulla kädellä.

 

“Mistä ne ovat peräisin?” kysyi tyttö.

 

“Se on outo kertomus, joka jää vain vaivaamaan mieltäsi, jos kerron sen”, sanoi Forsyth kuulostaen poissaolevalta, mikä vain kiihotti tytön uteliaisuutta.

 

“Ole kiltti ja kerro se, minä pidän oudoista kertomuksista, enkä koskaan ahdistu niistä. Voi, kertoisit nyt; tarinasi ovat aina niin mielenkiintoisia”, hän huudahti katsoen ylös kasvoillaan niin soma yhdistelmä vetoomusta ja käskyä, ettei kieltäytymiseen ollut mahdollisuutta.

 

“Kadut sitä, ja niin teen minäkin, luultavasti; varoitan sinua jo etukäteen, että sille, jolla on hallussaan nuo salaperäiset siemenet, on ennustettu vahinkoa”, sanoi Forsyth, hymyillen vaikkakin kulmiaan kurtistaen, ja tarkasteli kukoistavaa olentoa edessään rakastavasti mutta samalla pahaenteisesti.

 

“Jatka vain, minä en pelkää näitä pikku hiukkasia”, tyttö vastasi ylimielisesti nyökäten.

 

“Kuulen ja tottelen. Annahan kun mietin ensin hetken, ja sitten aloitan”, vastasi Forsyth astellen edestakaisin kasvoillaan menneisyyden sivuja kääntelevän henkilön kaukainen katse.

 

Evelyn katseli häntä hetken ja sitten palasi työnsä pariin, tai oikeammin leikin, mikä tuntui varsin sopivalta hänenlaiselleen eloisalle pikku olennolle, puoliksi lapselle, puoliksi naiselle.

 

“Ollessani Egyptissä”, aloitti Forsyth hitaasti, “menin eräänä päivänä oppaani ja professori Nilesin kanssa tutkimaan Kheopsin pyramidia. Nilesilla oli pakkomielle kaikenlaiseen vanhaan, ja hänen päämääriään eivät estäneet aika, vaarat tai väsymys. Me pengoimme ahtaita käytäviä, melkein tukehtuneina pölystä ja seisovasta ilmasta, luimme kirjoituksia seiniltä, törmäilimme pirstaleisiin sarkofageihin ja osuimme kasvotusten kurtistuneita menninkäisiä muistuttavien olentojen kanssa, jotka oli nostettu pienille hyllyille, joille kuolleet oli tapana piilottaa ikiajoiksi. Olin toivottaman väsynyt muutaman tunnin jälkeen ja anelin professorilta, että palaisimme. Mutta hän oli päättänyt tutkia tietyt paikat eikä suostunut lopettamaan. Meillä oli vain yksi opas, joten minun oli pakko jäädä; mutta kun oppaani Jumal näki, kuinka uupunut olin, hän ehdotti, että lepäisimme yhdessä suuremmista käytävistä sillä välin, kun hän hakisi toisen oppaan Nilesille. Me myönnyimme, ja Jumal lähti vakuuttaen, että olimme täysin turvassa jos vain pysyisimme paikoillamme, ja luvaten palata nopeasti. Professori istui alas kirjoittaakseen muistiinpanoja tutkimuksistaan. Itse kävin pitkäkseni pehmeään hiekkaan ja nukahdin.

 

“Minut herätti se sanoinkuvaamaton sävähdys, joka vaistomaisesti varoittaa meitä vaarasta, ja ylös ponkaistuani huomasin olevani yksin. Yksi soihtu paloi himmeänä kohdassa, johon Jumal oli meidät jättänyt, mutta Niles ja toinen valo olivat poissa. Kammottava yksinäisyyden tunne ahdisti minua hetken; sitten kokosin itseni ja katselin ympärilleni. Pala paperia oli kiinnitetty neulalla hattuuni, joka oli maassa vieressäni, ja siinä olivat professorin käsialalla nämä sanat:

 

“‘Olen mennyt takaisin hieman virkistämään muistiani muutamista asioista. Älä seuraa minua ennen kuin Jumal saapuu. Löydän kyllä tien takaisin luoksesi, minulla on keinoni. Nuku hyvin ja uneksi loistokkaasti faaraoista. N. N.’

 

Ensin naurahdin vanhalle intoilijalle, sitten mieltäni alkoi painaa ja muutuin levottomaksi, ja lopulta päätin seurata häntä, sillä löysin pudonneeseen kiveen kiinnitetyn vahvan narun ja tiesin sen olevan hänen mainitsemansa apukeino. Jätin Jumalille viestin, tartuin soihtuuni ja palasin seuraten jalanjälkiäni ja narua mutkittelevia teitä myöten. Huudahdin usein, mutten saanut vastausta, ja jatkoin matkaani toivoen joka käännöksellä näkeväni vanhan miehen kumartuneena tutkimaan jotain tunkkaista antiikkiesinettä. Yhtäkkiä naru loppui, ja soihtuani laskemalla näin, että jalanjäljet jatkuivat eteenpäin.

 

“‘Varomaton kaveri, hän eksyy, varmasti’, ajattelin, nyt hyvin hädissäni.

 

“Kun seisahduin, kuulin heikon kutsun ja vastasin siihen, odotin, huusin uudelleen, ja vielä heikompi kaiku vastasi.

 

“Niles ilmiselvästi jatkoi yhä edemmäs, matalien käytävien kaiun harhauttamana. Aikaa ei ollut hukattavaksi, ja itsestäni välittämättä iskin soihtuni syvään hiekkaan, jotta se ohjaisi minut takaisin narun luokse, ja lähdin kulkemaan suoraa käytävää edessäni huudellen samalla kuin mielipuoli. En aikonut kadottaa valoa näköpiiristäni, mutta niin kiihkeästi halusin löytää Nilesin, että käännyin pääväylältä ja kiiruhdin hänen äänensä johdattamana eteenpäin. Pian hänen soihtunsa ilahdutti silmiäni ja hänen tärisevien käsiensä ote kertoi, millaisessa hädässä hän oli ollut.

 

“‘Lähdetään heti pois tästä kauheasta paikasta’, hän sanoi pyyhkien hikikarpalot otsaltaan.

 

“‘Tule, emme ole kaukana narusta. Pääsemme pian sen luo ja sitten olemme turvassa”; mutta samalla kun puhuin, puistatus kävi lävitseni, sillä edessämme oli kapeiden kulkuteiden täydellinen labyrintti.

 

“Yritin löytää oikean tien seuraten maamerkkejä, joita olin painanut mieleen aiemmin kiiruhtaessani. Seurasin jälkiä hiekassa, kunnes kuvittelin meidän olevan lähellä soihtuani. Valon kajastusta ei kuitenkaan näkynyt, ja polvistuttuani tutkimaan jalanjälkiä lähemmin huomasin kauhukseni, että olin seurannut vääriä merkkejä, sillä syvien saappaanpainaumien joukossa oli paljaiden jalkojen jäljet; meillä ei ollut ollut opasta siellä, ja Jumalilla oli sandaalit.

 

“Nousin kohdaten Nilesin katseen ja sanoin yhden ainoan sanan, ‘Eksyksissä!’, samalla kun osoitin petollista hiekkaa nopeasti himmenevässä valossa.

 

“Uskoin vanhuksen murtuvan, mutta suureksi yllätyksekseni hän pysyi kovin rauhallisena ja vakaava, mietti hetken ja sanoi sitten, hiljaa:

 

“‘Tästä on kulkenut muita ennen meitä; seuratkaamme heidän jäljissään, sillä jos en suuresti erehdy, ne johtavat kohti suuri käytäviä, joissa on helppo löytää reitti.’

 

“Jatkoimme matkaa, urheasti, kunnes professori astui harhaan ja kaatui rajusti maahan jalka katkenneena ja soihtu lähes sammuneena. Olimme kauhistuttavassa pulassa, ja luovuin kaikesta toivosta istuessani uupumuksesta, katumuksesta ja kivusta väsyneen ystävärukkani viereen, sillä häntä en jättäisi.

 

“‘Paul”, hän äkkiä sanoi, ‘jos et halua, että jatkamme, on vielä jotain, mitä voimme tehdä. Muistan kuulleeni seurueesta, joka samalla tavoin eksyneenä pelastautui sytyttämällä nuotion. Savu kulkeutui kauemmas kuin ääni tai valo, ja nopeaälyinen opas ymmärsi, mistä oudossa sumussa oli kyse; hän seurasi sitä ja pelasti seurueen. Sytytä tuli ja luota Jumaliin.’

 

“‘Tuli ilman puuta?’ aloitin; mutta hän osoitti takanani ollutta tasannetta, jota en ollut hämäryydeltä huomannut; sillä näin kapean muumioarkun. Ymmärsin, mitä professori tarkoitti, sillä näitä kuivia arkkuja, joita siellä oli sadoittain, käytettiin yleisesti polttopuuna. Kurkotin ylöspäin ja vedin arkun alas uskoen sen olevan tyhjä, mutta pudotessaan se revähti auki ja ulos kierähti muumio. Vaikka olinkin tottunut näkemään sellaisia, säikähdin hieman, sillä vaara oli saanut hermoni kiristymään. Siirsin pienen ruskean kotelon sivuun, hajotin arkun ja sytytin puunkappaleet tuleen, ja pian kevyt savupilvi ajelehti pitkin kolmea käytävää, jotka haarautuivat kammiomaisesta paikasta, johon olimme pysähtyneet.

 

“Tulen kanssa touhutessani oli Niles, kivun ja vaaran unohtaneena, raahannut muumion lähemmäs ja tutki sitä nyt sellaisen miehen mielenkiinnolla, jonka hallitseva intohimo oli kuolemankin hetkellä vahva.

 

“‘Tule ja auta minua käärimään tämä auki. Olen jo kauan halunnut olla se, joka ensimmäisenä näkee ja ottaa talteen ne kummalliset aarteet, jotka kätkeytyvät tällaisten outojen käärinliinojen taitoksiin. Tämä on nainen, ja saatamme löytää täältä jotain harvinaista ja kallisarvoista’, hän sanoi alkaen avata uloimpia peitteitä, joista lähti erikoinen tuoksu.

 

“Vastentahtoisesti tottelin, sillä minulle tämän tuntemattoman naisen luissa oli jotain pyhää. Mutta ollakseni mieliksi ystäväparalleni autoin häntä ja pohdin siinä työskennellessäni, oliko tämä tumma, ruma otus joskus ollut ihastuttava, pehmeäkatseinen egyptiläistyttö.

 

“Käärinkankaan taitteista putoili arvokkaita kappaleita pihkaa ja mausteita, jotka lähes huumasivat meidät vahvalla hajullaan, muinaisia kolikoita ja joitain erikoisia jalokiviä, joita Niles innokkaasti tutkiskeli.

 

“Lopulta kaikki siteet yhtä lukuun ottamatta oli katkaistu. Paljastetusta pienestä päästä riippui yhä suuret palmikot kerran niin tuuheaa tukkaa. Kuihtuneet kädet oli taitettu rinnalle, ja niiden alle suljettuna oli kultainen rasia.”

 

“‘Ah!’ huudahti Evelyn ja pudotti väristen rasian pehmeistä käsistään.

 

“Ei, älä torju kurjan pikku muumion aarretta. En ole koskaan todella antanut itselleni anteeksi sen varastamista, tai hänen polttamistaan”, sanoi Forsyth huitoen kiivaasti kädellään, aivan kuin tuon kokemuksen muisto olisi siirtynyt siihen.

 

“‘Hänen polttamistaan! Voi, Paul, mitä oikein tarkoitat?’ kysyi tyttö suoristautuen tuolillaan kasvot kiihtyneinä.

 

“Kerron kyllä. Sillä välin, kun olimme olleet kiireisiä Madame la Momien kanssa, tulemme oli hiipunut, sillä kuiva arkku paloi nopeasti. Vaimea, kaukainen ääni sai sydämemme hyppäämään, ja Niles huusi: ‘Lisää puuta; Jumal etsii meitä; älä anna savun hälvetä tai olemme mennyttä!’

 

“‘Puuta ei enää ole; arkku oli kovin pieni, ja puu on lopussa’, vastasin ja riisuin sellaisia vaatekappaleitani, jotka palaisivat helposti, ja aloin kasata niitä hiillokselle.

 

Niles teki samoin, mutta kevyet kankaat paloivat nopeasti eivätkä savuttaneet.

 

“‘Polta tuo!’ komensi professori osoittaen muumiota.

 

“Epäröin hetken. Jälleen kuului vaimea torven kaiku. Elämä oli minulle kallis. Muutamat kuivat luut voisivat pelastaa meidät, ja minä tottelin hiljaa.

 

“Innoton roihu nousi, ja raskas savu kohosi palavasta muumiosta vyöryen matalia käytäviä pitkin ja uhaten tukehduttaa meidän katkullaan. Päässäni alkaa pyöriä, valot tanssivat silmissäni, oudot haamut näyttivät kansoittavan ilman, ja olin kysymässä Nilesilta, miksi tämä haukkoi henkeään ja näytti niin kalpealta, kun menetin tajuntani.”

 

Evelyn veti syvään henkeä ja siirsi tuoksuvat esineet pois sylistään kuin niiden haju olisi ahdistanut häntä.

 

Forsythen tummat kasvot hohtivat tarinan aiheuttamasta kiihtymyksestä, ja hänen mustat silmänsä välkkyivät, kun hän lisäsi naurahduksen kera:

 

“Siinä kaikki; Jumal löysi meidät ja auttoi ulos, ja me molemmat kartamme pyramideja päiviemme loppuun.”

 

“Mutta rasia: miksi päätit pitää sen?” kysyi Evelyn vilkaisten rasiaa karsaasti sen välkehtiessä auringonvalossa.

 

“Toin sen mukanani matkamuistona, ja Niles piti muun rihkaman.”

 

“Mutta sanoit, että sille, jolla on hallussaan nuo punaiset siemenet, on ennustettu vahinkoa”, tyttö jatkoi itsepintaisesti. Hän oli tarinasta innoissaan eikä uskonut kaiken vielä kerrotun.

 

“Nilesin saaliin joukossa oli kappale pergamenttia, jonka tekstin hän selvitti, ja tämän kirjoituksen mukaan muumio, jonka olimme niin kunniallisesti polttaneet, oli ollut kuuluisa velhotar, joka langetti kirouksen sille, joka häiritsisi hänen lepoaan. En tietenkään usko, että kirouksella on mitään tekemistä sen kanssa, mutta tosiasia on, että Niles ei enää toipunut sen päivän jälkeen. Hän sanoo sen johtuvan siitä, ettei hän koskaan täysin palautunut kaatumisesta ja pelosta, ja minä uskallan väittää, että niin asia onkin; mutta joskus mietin, koskeeko kirous minua, sillä minulla on taipumus taikauskoon ja tuo kurja pieni muumio varjostaa uniani vieläkin.”

 

Pitkä hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Paulin kädet liikkuivat mekaanisesti, ja Evelyn katseli häntä kasvot mietteliäinä. Mutta synkät aatokset olivat hänelle vieraita kuin varjot keskipäivälle, ja kohta hän nauroi hyväntuulista naurua ja sanoi ottaessaan rasian uudelleen käteensä:

 

“Miksi et kylväisi niitä ja katsoisi, mitä ihmeellisiä kukkia niistä kasvaa?”

 

“Epäilenpä kasvaisiko niistä mitään sen jälkeen, kun ne ovat odottaneet muumion käsissä vuosisatoja”, vastasi Forsyth totisena.

 

“Anna minun kylvää ne ja kokeilla. Kuulemma vehnä, jota on löydetty muumion arkusta, on versonut ja kasvanut; miksi eivät siis nämäkin sievät siemenet? Haluaisin kovasti nähdä niiden kasvavan; saanhan, Paul?”

 

“Ei, jättäisin mieluusti kokeilematta sitä. Minulla on kumma tunne siitä, enkä halua minun tai kenenkään rakastamani sotkeutuvan mihinkään näihin siemeniin liittyvään. Ne saattavat olla jotain hirveää myrkkyä tai pitää sisässään pahoja voimia, sillä velhotar ilmiselvästi piti niitä arvossaan, koska hän tarrautui niihin tiukasti jopa haudassaan.”

 

“No, sinä olet hölmön taikauskoinen, ja minä nauran sinulle. Ole reilu; anna minulle yksi siemenistä, vain jotta näkisimme, kasvaako se. Katsohan, minä vaikka maksan siitä”, ja Evelyn, joka nyt seisoi miehen vieressä, painoi mitä viehättävimmin suukon tämän otsaan vaatimuksen tehdessään.

 

Mutta Forsyth ei taipunut. Hän hymyily ja vastasi hyväilyyn rakastavan lämpimästi, sitten heitti siemenet tuleen ja antoi tytölle takaisin kultaisen rasian sanoen hellästi:

 

“Kultaseni, täytän sen timanteilla tai herkuilla, jos haluat, mutten anna sinun leikkiä sen noidan lumouksella. Sinulla on aivan riittävästi omaa lumovoimaa, joten unohda ‘sievät siemenet’ ja näe millaisen Haaremin Valon olen sinusta tehnyt.”

 

Evelyn kurtisti kulmiaan ja hymyili, ja pian rakastavaiset olivat ulkona kevätauringossa riemuitsemassa omista onnellisista toiveistaan ilman, että yksikään pahaenteinen pelko vaivasi heitä.

 

II

 

“Minulla on sinulle pieni yllätys, rakas”, sanoi Forsyth, kun hän tervehti serkkuaan kolme kuukautta myöhemmin hääpäivänsä aamuna.

 

“Niin minullakin sinulle”, tämä vastasi hymyillen heikosti.

 

“Oletpa sinä kalpea, ja miten oletkaan laihtunut! Kaikki tämä häähössötys on liikaa sinulle, Evelyn”, Forsyth sanoi rakastavan huolissaan, kun hän katsoi outoa kalpeutta tytön kasvoilla ja otti hänen väsyneen kätösensä omaansa.

 

“Olen niin väsynyt”, tyttö sanoi ja nojasi päänsä voipuneena rakkaansa rinnalle. “Ei uni, ruoka tai raikas ilma anna minulle voimia, ja kummallinen usva tuntuu sumentavan mieleni aika ajoin. Äiti sanoo sen johtuvan kuumuudesta, mutta minä palelen auringossa ja öisin olen kuin kuumeessa. Paul, rakas, olen iloinen, että viet minut pois viettämään rauhaisaa, onnellista elämää kanssasi, mutta pelkään, että se elämä jää kovin lyhyeksi.”

 

“Liikoja kuvitteleva pikku vaimoni! Olet väsynyt ja hermostunut kaikesta huolehtimisesta, mutta muutama viikko lepoa maalla ja saamme taas takaisin kukoistavan Evemme. Eikö sinua kiinnosta, mikä yllätykseni on?” Forsyth kysyi kääntääksen tytön ajatukset toisaalle.

 

Tyhjä ilme tytön kasvoilla vaihtui kiinnostuneeksi, mutta näytti vaativan ponnisteluja keskittyä hänen rakastettunsa sanoihin.

 

“Muistatko, kun pengoimme vanhaa kaappia?”

 

“Kyllä”, ja hymy kävi hänen huulillaan hetken.

 

“Ja kuinka olisit halunnut kylvää ne oudot punaiset siemenet, jotka olin varastanut muumiolta?”

 

“Muistan kyllä”, ja yhtäkkiä hänen silmänsä kipinöivät tulesta.

 

“No, minä luulin, että viskasin ne tuleen ja annoin rasian sinulle. Mutta kun palasin, löysin yhden noista siemenistä matolta ja äkillinen halu toteuttaa päähänpistosi sai minut lähettämään siemenen Nilesille, pyytämään häntä kylvämään sen ja ilmoittamaan minulle, miten se lähtisi kasvamaan. Tänään kuulin hänestä ensimmäistä kertaa, ja hän kertoo, että siemen on kasvanut hienosti, se on nupulla, ja että hän aikoo ottaa ensimmäisen kukinnon, jos se kukkii ajoissa, mukaansa kun hän tapaa eräitä kuuluisia tiedemiehiä, minkä jälkeen hän lähettää minulle kasvin ja sen nimen. Hänen kuvauksensa perusteella se on varsin kiinnostavan kuuloinen, ja olen kärsimätön näkemään sen.” 

 

“Sinun ei tarvitse odottaa; voin näyttää sinulle kasvin täydessä kukassaan”, ja Evelyn viittoi huulillaan niin pitkään niiltä poissa ollut pahanilkinen hymy.

 

Varsin hämmästyneenä Forsyth seurasi tyttöä tämän pieneen huoneeseen, ja siellä, auringonvalossa seisten, oli tuntematon kasvi. Vehmaina kasvoivat heleänvihreät lehdet purppuroista varsistaan ja keskeltä nouseva, yksinäinen haamunvalkea kukka, joka oli muodoltaan kuin kobran pää. Tulipunaiset heteet olivat kuin haarautuneet kielet ja terälehtien läikät kimmelsivät kuin kaste.

 

“Kummallinen, hämmästyttävä kukka! Tuoksuuko se?” kysyi Forsyth kumartuen tutkimaan sitä ja unohti innostukseltaan kysyä, mistä se oli ilmestynyt.

 

“Ei lainkaan, ja se harmittaa minua, pidän niin tuoksuista”, vastasi tyttö hyväillen vihreitä lehtiä, jotka värähtivät hänen kosketuksestaan. Samalla violettien varsien väri syveni.

 

“Kerrohan minulle siitä nyt”, sanoi Forsyth seistyään vaiti usean minuutin ajan.

 

“Olin askeleen edellä sinua ja laitoin yhden siemenistä turvaan, sillä niitä putosi maahan kaksi. Kylvin sen ravinteikkaimpaan löytämääni multaan lasin alle, kastelin sitä uskollisesti ja olin ihmeissäni, kuinka nopeasti se kasvoi ilmestyttyään ensin maanpinnalle. En kertonut kenellekään, sillä aioin yllättää sinut sillä; mutta tämä nuppu on ollut kukkimaisillaan niin kauan, että minun on täytynyt odottaa. On hyvä enne, että se kukkii tänään, ja koska se on lähes valkoinen, olen aikeissa käyttää sitä tänään ylläni, sillä olen alkanut rakastaa sitä sinä pitkänä aikana, jonka se on ollut kasvattini.

 

“Minä en käyttäisi sitä, sillä viattomasta väristään huolimatta se on häijynnäköinen kasvi kyynkielineen ja epäluonnollisine kasteineen. Odota kunnes Niles kertoo meille, mikä se on, ja helli sitä vasta sitten, jos se on vaaraton.”

 

“Ehkäpä velhottareni vaali kukkaa jostain symbolisesta syystä – vanhoilla egyptiläisillä oli roppakaupalla kaikenlaisia uskomuksia. Oli hyvin kieroa sinulta huijata minua näin. Mutta annan anteeksi, koska muutaman tunnin päästä saan tämän arvoituksellisen käden omakseni ikiajoiksi. Kuinka kylmä se onkaan! Tule ulos puutarhaan saamaan lämpöä ja väriä iltaa varten, rakkaani.”

 

Mutta kun ilta saapui, kukaan ei voinut moittia tyttöä kalpeudesta, sillä hän hehkui kuin granaattiomenan kukka, hänen silmänsä olivat täynnä tulta, hänen huulensa helakanpunaiset, ja hänen entinen eloisuutensa vaikutti palanneen. Loistavampaa morsianta ei koskaan ollut nähty punastelemassa harson alla, ja kun hänen rakastettunsa näki hänet, tämä hätkähti lähes epätodellisesta kauneudesta, joka oli muuttanut aamuisen kalpean ja raukean olennon täksi säteileväksi naiseksi.

 

Heidät vihittiin, ja jos rakkaus, runsaat onnittelut ja heidän ylleen ylenpalttisesti sataneet lahjat voisivat tehdä heidät onnellisiksi, siinä tapauksessa tämä nuoripari todella olikin siunattu. Mutta jopa sen hetken hurmiossa, jona tytöstä tuli hänen omansa, Forsyth pani merkille, kuinka kylmä oli siro käsi, jota hän piteli, kuinka kuumeinen oli hänen suutelemiensa poskien syvä väri ja kuinka erikoinen tuli paloi hellissä silmässä, jotka katsoivat niin kaihoisasti häneen.

 

Huolettomana ja kauniina kuin henki hymyilevä morsian esitti roolinsa pitkän illan kaikissa juhlallisuuksissa, ja kun viimein valo, elo ja väri alkoivat haipua, häntä katselevat silmät ajattelivat sen kaiken olevan vain kellonajalle luonnollista väsymystä. Kun viimeinen vieras lähti, palvelija lähestyi Forsytheä ja antoi tälle kiireelliseksi merkityn kirjeen. Tämä repäisi kirjeen auki ja luki rivit, jotka oli kirjoittanut professorin ystävä:

 

“ARVON HERRA – Niles-parka kuoli äkillisesti kaksi päivää sitten käydessään Tiedeseurassa, ja hänen viimeiset sanansa olivat: ‘Käskekää Paul Forsythen varoa muumion kirousta, sillä se kuolettava kukka on minut tappanut.’ Hänen kuolemansa olosuhteet olivat niin kummalliset, että lisään ne tämän kirjeen jatkoksi. Useita kuukausia, kuten hän meille kertoi, hän oli kasvattanut tuntematonta kasvia ja oli sinä iltana kutsunut meidät tutkimaan sitä. Muut asiat veivät huomiomme myöhäiselle asti, ja kasvi unohtui. Professori käytti sitä napinlävessään – outoa valkoista, käärmeenpäistä kukkaa kimaltelevine läikkineen, jotka hitaasti muuttuivat säihkyvän punaisiksi, kunnes näytti siltä kuin verta olisi pirskotettu lehdille. Huomattiin, että professoria viime aikoina vaivanneiden kalpeuden ja velttouden sijasta hän oli tavattoman eläväinen ja vaikutti olevan suorastaan epäluonnollisen hyvällä tuulella. Tapaamisen ollessa lopuillaan, kesken vilkkaan keskustelun, hän yhtäkkiä romahti kuin halvauksen saaneena. Hänet kyyditettiin tiedottomana kotiin, ja jälkeen yhden kirkkaan hetken, jonka aikana hän antoi ylle merkitsemäni viestin, hän kuoli tuskissaan hourien muumioista, pyramideista, käärmeistä ja tuhoisasta kirouksesta, joka hänen ylleen oli langennut.

 

“Nilesin kuoleman jälkeen hänen poskilleen ilmestyi kalmankalpeita laikkuja, samanlaisia kuin kukassa, ja hän käpertyi kasaan kuin kuihtunut lehti. Vaatimuksestani egyptiläisten velhottarien käyttämien tappavien myrkkyjen asiantuntija tutki ja tunnisti salaperäisen kasvin. Kasvi imee itseensä hitaasti kasvattajansa elinvoiman, ja jos sen kukintoa kantaa muutaman tunnin ajan, on tuloksena hulluus tai kuolema.”

 

Paperi putosi Forsythen kädestä; hän ei lukenut enempää vaan kiirehti takaisin huoneeseen, johon hän oli jättänyt nuoren vaimonsa. Tämä oli heittäytynyt sohvalle kuin uuvuksissa ja makasi siinä liikkumattomana, hänen kasvonsa olivat puoliksi piilossa niille lennähtäneen hunnun poimuissa.

 

“Evelyn, kultaseni! Herää ja vastaa minulle. Käytitkö sitä outoa kukkaa tänään?” kuiskasi Forsyth siirtäen harson syrjään.

 

Evelynin ei tarvinnut vastata, sillä hänen rinnallaan aavemaisesti hehkuen oli tuo paha kukka. Valkoisia terälehtiä peittivät nyt kirkkaanpunaiset täplät, heleät kuin vasta vuodatettu veri.

 

Mutta onneton sulhanen hädin tuskin näki sitä, sillä kasvot kukan yllä kauhistuttivat häntä silkalla tyhjyydellään. Nuoret kasvot, vielä tunti sitten niin ihanat mutta nyt kalpeat ja kuin jonkin kuluttavan sairauden rasittamat, olivat hänen edessään vanhentuneina ja niiden elinvoiman imeneen kasvin vitsauksen turmelemina. Tytön silmissä ei näkynyt merkkiäkään tunnistamisesta, huulilta ei kuulunut sanaakaan, käsi ei liikkunut – vain heikko hengitys, värisevä pulssi ja auki levinneet silmät paljastivat hänen olevan elossa.

 

Voi nuorta vaimoa! Taikausko, jolle hän oli nauranut, oli osoittautunut todelliseksi; kirous, joka oli viivytellyt iäisyyden, oli viimein käynyt toteen, ja tyttö oli omakätisesti tuhonnut onnensa. Kuolema elämässä oli hänen tuomionsa, ja vuosiksi Forsyth eristäytyi pitämään säälittävän omistautuneesti huolta kalpeasta aaveesta, joka ei koskaan, ei sanoin eikä katsein, voisi kiittää miestä siitä rakkaudesta, joka kesti jopa tällaisen kohtalon.