Suomikauhun sirpaleita #13: Vakava petos

 I

Kummitustarinoiden yhteydessä herää aina kysymys siitä, kuuluuko niin sanotun kauhukirjallisuuden olla "pelottavaa", "kauhistuttavaa" tai muuta vastaavaa. Yleensä siinä vaiheessa pohdinnoilla on kaksi vaihtoehtoista suuntaa: Jos lukijassa heräävä kauhuntunne (tai ainakin pyrkimys sen herättämiseksi) on merkittävin kriteeri, silloin eriytetään kummitusjutut omaksi lajikseen. Niissähän oleellisempaa usein on tunteen sijaan tunnelma. Toinen vaihtoehto on, että riittää, kunhan tarinan tapahtumat herättävät sen henkilöhahmoissa kauhua – tai, satiirin ja parodian tapauksessa,  kauhua tyypillisesti kirjallisuudessa hahmoissa luovat elementit lyödään läskiksi. Lukija saa rauhassa olla tietoinen lajityypin tavanomaisuuksista ja siitä, että lukee fiktiivistä kertomusta. (Ihan oma sivupolkunsa on sitten se, vaatiiko kauhutarina yliluonnollisen elementin vai ei, mutta se unohdettakoon nyt.)

Jälkimmäinen ratkaisu mahdollistaa paitsi minkä tahansa aavetarinan tulkitsemisen kauhukirjallisuudeksi myös esimerkiksi lasten "kauhukirjallisuuden" ja kauhuparodioitten vakavahenkisen käsittelyn. Riittää, että tarpeeksi moni kauhutarinaan liitettävä elementti täyttyy teoksessa. Rajanvetoja voidaan sittenkin tehdä, jos siihen kokee tarvetta, mutta genre-elämyksiä voi silti saada. 

II

Unkarilaisen István Komoly Csalásin romaani KLANG (alaotsikoiltaan Hyttysen pisto. Vampyyriheimon elämästä) ilmestyi vuonna 2002 postuumisti.  Harri Erkin suomennoksen julkaisi Pelipeitto vuonna 2007. Kotikylästään reheviä kansankertomuksia aiemminkin kirjoittaneen Csalásin viimeinen teos jatkaa samalla linjalla mutta yliluonnollisen kierteen kera. Leppoisa pakinointi nimittäin paljastaa, että kylän asukkaat ovat käytännössä vampyyrejä. He ovat alkulähde maailmalle levinneisiin kertomuksiin ja myytteihin, joissa ei kuitenkaan ole enää totuutta kuin nimesi. Transylvanialaisten, lepakoiksi ja susiksi muuttuvien verenimijäaatelisten sijaan vampyyriheimo onkin leppoisaa väkeä, joka veren sijasta juo vahvaa paikallista viiniä ja palinkaa ja joka kuollessaan leijuu avaruuksiin. Legendan mukaan he ovat lähtöisin Siriuksesta, mutta legendoihin pitää aina suhtautua harkiten.

Csalás keskittyy kertomaan iäkkäiden vampyyrien kyläyhteisöstä, johon vanhenevat heimon jäsenet tulevat viettämään leppoisasti viimeisiä vuosikymmeniään. Agraarinen kylä erikoisine persoonallisuuksineen voisi aivan hyvin olla jostain Heikki Turusen tai muun maaseutua rakennemuutoksen kynsissä kuvaavan kirjailijan kynästä. Ero on lähinnä unkarilaisuus. Sitten tietysti on se vampirismikin, mutta onhan Suomessakin kylähuumorin ja yliluonnollisuuksien yhdistelystä sellaisia esimerkkejä kuin monet Arto Paasilinnan romaanit tai Risto Karlssonin Suomalainen ihmissusi.

Csalásin pienet kertomukset kuvaavat huvittavia sattumuksia, joita yhteisö kokee elellessään kaikessa rauhassa Unkarin kommunistisen hallinnon mielivaltaisuuksien keskelle. He salailevat totuutta itsestään hallinnon kätyreiltä ja virkamiehiltä, mutta kaikenlaiset jännityselementit puuttuvat ja läheltä piti -tilanteet käännetään huumoriksi. Teoksen nimi tulee kylän aarteesta, työn sankaruutta symboloivasta ja lasikaappiin asetetusta lapiosta, joka päästää kauniin KLANG-äänen aina, kun sillä kalauttaa kommunistia kaaliin. Ruumiit on helppo piilottaa hautausmaalle, jossa arkut olisivat muutoin tyhjiä. Asukkaiden omat ruumiit tosiaan vain leijuvat pois, kun henki heidät jättää, ja perunasäkein täytetyt arkut haudataan vain muodon vuoksi, jotteivät virkaintoisen ryhdy epäilemään. Vampyyriheimon kyky keventää itseään eläessäänkin on mainio keksintö ja mahdollistaa monenlaisia omaperäisyyksiä tarinaan.

Ajallisesti jutelmat sijoittuvat 1960-luvulta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisiin vuosiin, kun kommunismin on jo korvannut konsumerismi. Csalásin satiiri on läpi vuosikymmenten hersyvää ja railakastakin. Asioista niin sanotusti puhutaan niiden oikeilla nimillä ja esimerkiksi (yli)luonnollinen seksuaalisuus esitetään arkipäiväisenä ilona. Erikoisimmat yksityiskohdat ovat sellaisia, että niiden ympärille olisi englanninkielisessä kulttuurissa jo ajat sitten syntynyt erilaisia fanirituaaleja ja kulttikäytöstä. Mukana on esimerkiksi erään leskirouvan kokoelma ruumiilta irtileikattuja peniksiä, avaruuslento pajukorissa ja kovasti Kekkosen oloisen miehen diplomaattinen kalareissu.

III

Todellisuudessa KLANG ei ole unkarilainen, eikä sitä ole kirjoitettu vuosikymmenten varrella. István Komoly Csalásia ei ole olemassa. Itse asiassa komoly csalás on suomeksi 'vakava petos'. Kansikuvan väitetään olevan Matyas Botrányosin teos. Botrányos on suomeksi 'ilmiselvä' tai 'räikeä'.

Todellinen kirjoittaja on kääntäjäksi merkitty Harri Erkki eli Harri Kumpulainen. Scifi- ja kauhukirjailijana tunnettu Kumpulainen on tuntenut aiemminkin vetoa samankaltaiseen "kirjalliseen huijaukseen", mistä todistaa vaikkapa hänen aiempi kirjansa Mahdollinen elämä. KLANGin tapauksessa vitsi on viety ihailtavan pitkälle keksittyine kansitaidekrediitteineen ja yltiöasiallisine selitysosioineen, josta ainakin osa on kaikkea muuta kuin vakavasti otettavaa. Kumpulainen tavoittaa jutustelevan rahvaankirjailijan tyylin komeasti ja vetää ideat övereiksi naama peruslukemilla, kuten eurooppalaiselle absurdismille sopiikin. Oletettu yhteiskunnallinen satiiri muuttuu kynämiehen ilotteluksi ja liioittelun taiteeksi. Ainoa seikka, joka voisi huijauksen paljastaa, on toistuvat viittaukset Suomeen. Kekkosen nimeä ei mainita, mutta kuolleita kaloja pyytävää kaljupäistä valtionpäämiestä ei ole ole vaikea tunnistaa.

Kumpulainen on kuuleman mukaan kertonut, että huijaus meni läpi jopa Suomi–Unkari -seuralle, joka esitteli teoksen ilman epäilyksiä järjestölehdessään. En tiedä tarinan paikkansapitävyyttä. Voi olla, että niin kävi – voi olla, että kertomus onnistumisesta on sekin osa Kumpulaisen huijausta ja kokonaistaideteosta.

IV

Mitä tällä on kauhun kanssa tekemistä? Ei oikeastaan mitään. Vampyyrien läsnäolo on ainoa side, joka KLANGilla on kauhukulttuuriin, ja teos tekee kaikkensa, jotta siteen jokainen säie osoittautuisi naurettavaksi. Vampyyrimyyttiä parodioidaan niin paljon, että kytkös alkaa hyvin nopeasti tuntua vain nimelliseltä.

Tavallaan vampyyri-ideaa ei viedä kovinkaan pitkälle. Kaikella vain pyyhitään pöytää ja siirrytään oman mytologian pariin. Yhteys populaarikulttuurin vampirismiin tuntuukin KLANGin irrallisimmalta osalta. Kovin väärinymmärretyt vampyyriheimon erityispiirteet ovat sinänsä hauskaa parodiaa genrekliseistä, mutta niitä olisi pitänyt olla runsaammin, jotta idea kantaisi. Tehokkaampaa olisi ehkä ollut tehdä heimosta ihan vain oma yliluonnollinen anomaliansa keskelle Eurooppaa ja jättää vampyyrit mainitsematta ainakin alaotsikossa. Näin lukijakin olisi voinut keskittyä pastissiin ja satiiriin eikä lähteä lukemaan leimallisesti vampyyriaiheista kirjaa. Tämä on kuitenkin pieni moite muuten riemastuttavalle kirjalle, jonka Juri Nummelin on luonnehtinut yhdeksi Suomen kirjallisuushistorian borgeslaisimmista tempuista.

Vampyyreja Englannista

(Teksti on aiemmin julkaistu Jaakobin Wsi Testamenti -blogissa 2011. Sitä on muokattu tätä julkaisua varten.)

Ensimmäiset varsinaiset – modernit – kaunokirjallisuuden vampyyritarinat julkaistiin 1800-luvun Isossa-Britanniassa. Tarkoitan nyt sellaisia alan perusteoksia kuin John Polidorin pienoisromaani Vampyyri (The Vampyre, kirjoitettu 1816, julkaistu 1819), James Malcolm Rymerin jatkokertomus Varney The Vampire (1845–1847), J. Sheridan Le Fanun novelli Carmilla (1872) ja kaikista edellä mainituista ammentanut Bram Stokerin romaani Dracula (1897). Merkille pantavaa on kuitenkin, että kaikki näiden teosten kirjoittajista ovat sukujuuriltaan jotain muuta kuin englantilaisia, vaikka suurin osa heistä vaikuttikin Lontoosta käsin. Polidori oli isänsä kautta leimallisesti italialaistaustainen. Rymer oli syntyjään englantilainen mutta sukujuuriltaan skotti (ilmeisesti Rymerin lisäksi Varneyn kirjoittamiseen osallistui myös Thomas Peckett Prest). Stoker oli syntyjään irlantilainen ja muutti Lontooseen vasta ollessaan nelissäkymmenissä. Le Fanu puolestaan syntyi ja kuoli Dublinissa.

Onkin niin, että vampyyrimyytti, suurin piirtein sellaisena kuin nykyihminen sen ymmärtää, vakiintui englantiin vasta 1800-luvun kirjallisuuden myötä. Sen pohjana on 1700-luvulla itäisessä Euroopassa lähes hysteriaksi yltynyt liike etsiä ja tuhota vainajia, joiden uskottiin yhä vainoavan entisiä kylänmiehiään. Kansan parissa levinneitä pelkoja ja kertomuksia tutkittiin viralliselta taholta jokin verran, ja tutkimusten perusteella ilmestyi useita kirjallisia selvityksiä vampirismista. Näitä vihkosia käännettiin ahkerasta Länsi-Euroopan kielillekin, ja niiden mukana levisi paitsi tieto myös pelko. (Ks. esim. Kilpinen 2000.)

Westwood ja Simpson (2005, s. 836) toteavat mainiossa teoksessaan The Lore of The Land, että kertomukset epäkuolleista (the undead) ovat ylipäänsä harvinaisia brittiläisessä perinteessä. He mainitsevat neljä tapausta, jotka William of Newburgh merkitsi muistiin 1197 (mts. 836–837).

William kertoo vuotta aiemmin Buckinghamshiressa sattuneesta tapauksesta, jossa kuollut mies saapui kahtena peräkkäisenä yönä vaimonsa vuoteeseen ja lähes rusensi tämän painollaan. Seuraavina öinä hänet kuitenkin hätyytettiin pois, minkä jälkeen hän siirtyi vaivaamaan eläimiä ja näyttäytyi myös päiväsaikaan. Lincolnin piispa, jonka puoleen asiassa oli käännytty, käski avaamaan miehen haudan ja tutkimaan ruumiin. Ruumiissa ei havaittu tavanomaisesta poikkeavia merkkejä. Vainaja armahdettiin, eikä hän enää noussut vaeltamaan. Samankaltainen tapaus mainitaan myös Berwickissa, jossa rikas mutta ilkeä mies nousi häiritsemään eläviä yöllä. Kyläläiset kaivoivat hänet ylös, pilkkoivat ruumiin ja polttivat sen.

Melroselaisessa luostarissa 1190-luvun alussa pappismies nousi kuolleista vainoamaan emäntää, jonka talossa hän oli eläessään ollut kappalaisena. Eräänä yönä hautausmaalla vartiossa ollut luostariveli iski kirveen ylösnousseeseen ruumiiseen, joka siitä karkasi vaikeroiden hautakammioonsa. Seuraavana aamuna vertavuotava ruumis kaivettiin ylös ja poltettiin luostarin muurien ulkopuolella.

Neljäs Williamin kertomus sijoittuu Anantis-nimiseen paikkaan, jonka Westwood ja Simpson arvelevat viittaavan joko Northumberlandin Alnwickiin tai Dumfriesshiren Annandiin. Siellä vaimoaan ja tämän rakastajatarta väijymässä ollut mustasukkainen aviomies loukkaantui vakavasti pudottuaan. Vihaisena hän kieltäytyi papin tarjoamasta synninpäästöstä. Silti hänet haudattiin kristillisesti. Öisin mies vaelsi jälleen elävien parissa pelotellen ihmisiä; hänen uskottiin olevan paitsi väkivaltainen myös olevan vastuussa alueella leviävästä kulkutaudista. Kaksi mies päätti hoitaa asian, ja he kaivoivat pahasti turvonneen ja verta pursuavan ruumiin ylös haudastaan. He aukaisivat ruumiin lapiolla ja repivät sen sydämen kappaleiksi ennen tuleen heittämistä.

Näillä neljällä Williamin esittelemällä tapauksella on paljon yhteistä kosketuspintaa Itä-Euroopan vampyyritarinoiden kanssa, mutta moderniin myyttiin ne liittyvät vain löyhästi. Varsinaisia verenimemistarinoita ei englantilaisesta folkloresta löydy (mts. 245).

Westwood ja Simpson kertovat myös muutaman muun tarinan, joiden voidaan katsoa liittyvän vampyyriperinteeseen. He lainaavat (mts. 129–130) vuonna 1900 ilmestynyttä Augustus Haren kertomusta cumberlandilaisesta Croglin Grangesta. Vanhaan taloon oli muuttanut vuokralaisiksi kaksi veljestä ja heidän siskonsa. Kuumana kesäyönä sisko ei saanut unta ja avasi ikkunansa luukut. Hän näki kirkkomaan läheisten puiden joukossa kaksi välkkyvää valoa, jotka hän käsitti pian alati läheneviksi silmiksi. Kauhistunut tyttö pakeni ovelle mutta kuuli pian raapimista ikkunan takaa ja näki kammottavien ruskeiden kasvojen ja palavien silmien tuijottavan häntä. Olento kömpi huoneeseen, raahasi tytön hiuksista sängylle ja puri tätä kaulaan. Tytön kirkaistua hänen veljensä rynnistivät huoneeseen ja karkoittivat olennon, joka näytti karkaavan kirkkomaan muurin yli. Sisarukset muuttivat Sveitsiin seitsemäksi vuodeksi, minkä jälkeen he palasivat. Ja kuinka ollakaan, eräänä maaliskuisena yönä, sisar kuuli tutun raapimisääneen ikkunan takaa. Toinen veljeksistä onnistui ampumaan olentoa, joka seuraavana päivänä löydettiin hautaholvista. Vampyyri poltettiin. Westwoodin ja Simpsonin mukaan tarinaa on usein pidetty pelkkänä mielikuvituksen tuotteena, mutta on sillä epäilty olevan myös tosipohjaa.

Mainituksi (mts. 182–183) tulee myös Devonissa sijaitseva Buckfastleigh’n kylä ja siellä vaikuttanut Richard Capel (tai Cabell), jonka hauta tunnetaan yhä “vampyyrin hautana”. Tarinan mukaan Capelin erikoinen hauta rakennettiin pitämään sisässään hänen levoton sielunsa. Mutta kuten Westwood ja Simpson huomauttavat, “nykyään on suosittua luokitella kaikki ruumiilliset aaveet [corporeal revenants] vampyyreiksi” (2005, s. 183). Yhtä lailla vampirismi on yhdistetty dorsetilaisen Tarrant Gunvillen kummitustarinaan, joka kertoo William Doggettista. Syy vampyyriepäilyihin on haudasta ylöskaivetun Doggettin hyvin säilynyt ruumis. (Mts. 220–221.)

Selvästi populaariin vampyyrimytologiaan liittyy sen sijaan Durhamin South Shieldiin sijoittuva kertomus itsemurhan tehneen miehen ruumiista, jonka läpi iskettiin vaarna. Näin oli tehtävä, koska 70–80 vuotta aiemmin itsensä tappaneen miehen, luultavasti leipurin, ruumis oli haudattu siunaamattomaan maahan. Ilman ruumiin lävistämistä sauvalla olisi siitä ollut vaarassa tulla vampyyri. Westwood ja Simpson viittaavat (2005, s. 245) tässä William Brockien kertomukseen vuodelta (1886), jossa Brockie todella käyttää sanaa vampyre. Westwood ja Simpson kuitenkin epäilevät sanavalinnan johtuvan vain kaunokirjallisuuden vaikutuksesta ja että vaarna iskettiin ruumiiseen toisen vanhan uskomuksen vuoksi: näin estettiin kuolleen vaeltaminen.

Kaikkein vahvimmin kaunokirjallisuuden vaikutus käytettyihin sanavalintoihin näkyy Westwoodin ja Simpsonin viimeisessä “vampyyritarinassa”, Lontoon Highgaten hautuumaan tapauksessa (mts. 472–473). Stokerin Draculan majapaikkanahan oli nimenomaan Highgaten alue. Paikallinen paranormaaleista ilmiöistä kiinnostunut joukkio alkoi tutkia hautausmaata 1960-luvun lopulla. Eräs heistä kysyi 1970 alueen paikallislehdessä, oliko kukaan muu nähnyt siellä varsin pitkää hahmoa, jolla oli epäinhimilliset ja hypnoottiset silmät. Vastauksia tuli runsaasti, joskaan tarinat eivät tuntuneet kertovan samasta hahmosta, vaan ihmiset olivat kohdanneet hautausmaalla monenlaisia ilmestyksiä. Syntyi tarina “Wallachian kuningasvampyyrista”, jonka ruumis oli tuota 1700-luvulla hautausmaalle ja jonka satanistit olivat nyt mananneet henkiin. Yhteys Stokerin vampyyriin on selvä.

LÄHTEET

Kilpinen, Pekka 2000: Eläviä kuolleita. Vampyyrit 1700-luvun asiakirjoissa. Helsinki: Yliopistopaino.

Westwood, Jennifer & Simpson, Jaquelin 2005: The Lore of The Land. A Guide to England’s Legends from Spring-Heeled Jack to the Witches of Warboys. London: Penguin Books.

KIRJALLISUUTTA

Le Fanu, Joseph Sheridan 1871—72: “Carmilla”, julkaistu alunperin lehdessä The Dark Blue. — Suom. Osmo Saarinen, “Carmilla”, teoksessa Haudantakaisia, toim. Markku Sadelehto. Helsinki 1994: Jalava; suom. Timo Hännikäinen, "Carmilla", teoksessa Carmilla ja muita kertomuksia. Turku 2012: Savukeidas.; lyhentäen suom. Hannu Tervaharju, "Carmilla", teoksessa Vampyyrit ja hahmonvaihtajat (Classic Tales of Vampires and Shapeshifters, 2011). Helsinki 2012: Egmont/Kirjalito.
Polidori, John 1819: The Vampyre, julkaistu alunperin lehdessä The New Monthly Magazine. — Suom. Sami Jansson, Vampyyri. Turku: Faros, 1. p. 2005
Rymer, James Malcolm 1845–1847: Varney The Vampire; or, The Feast of Blood.
Stoker, Bram 1897: Dracula. — Suom. Risto Kalliomaa, Kammoittava kreivi. Hämeenlinna 1952: Nide; suom. Jarkko Laine, Dracula. Helsinki 1977: Otava.

Tuomas Hovi: Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula

Tuomas Hovi

Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula

Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015 (Bookwell Oy, Porvoo), 216 s, ISBN 978-952-222-577-1 sid.

Kirjokansi 71

Kauhukulttuurista on hankala antaa yleisesitystä mainitsematta Draculaa, ja Draculasta on vaikea puhua mainitsematta Vlad Seivästäjää.

Viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula (SKS) folkloristi Tuomas Hovi setvii näiden kahden ikonisen hahmon suhdetta ja taustoja. Hän aloittaa todellisen historian Vlad Seivästäjästä ja jatkaa tähän liitettyihin kansantarinoihin. Sen jälkeen Hovi etenee järjestelmällisesti Draculan kirjalliseen syntyhistoriaan sekä hahmon kehittymiseen ja myöhempiin esiintymisiin elokuvissa, kirjallisuudessa ja peleissä. Erityinen fokus on siinä, miten historiallinen Vlad ja sepitteinen Dracula ovat muuttuneet populaarikulttuurissa yhdeksi ja samaksi henkilöksi.

Bram Stokerin romaani Dracula ilmestyi 1897 ja loi pysyvän pohjan tuleville vampyyrikertomuksille. Vaikka Stoker hyödynsikin olemassaolevaa folklorea ja aiempia vampyyritarinoita Draculan hahmoa luodessaan, hän myös sepitti paljon asioita, joita nykyään pidetään itsestään selvinä osina vampyyrimytologiaa. Tällaisia ovat esimerkiksi vampyyrin näkymättömyys peilissä ja kyky muuttua lepakoksi. Draculan asemaa kauhu- ja populaarikulttuurissa alleviivaa hahmon toistuva esiintyminen elokuvissa, kirjallisuudessa ja muissa mediatuotteissa television lastenohjelmia myöten.

Tavaksi on tullut liittää Draculan fiktiivinen syntytarina oikeasti olemassa olleeseen Valakian ruhtinaaseen Vlad Seivästäjään. Ensimmäisen kerran Draculan ja Vladin yhteys luotiin vuonna 1941. Silloin historioitsija Stephen Csabai esitti, että Vlad Seivästäjästä kerrotut tarinat olisivat olleet Stokerin innoituksena vampyyrikreiviä luotaessa. Yleiseen tietoisuuteen teoria nousi 1970-luvun alussa Raymond T. McNallyn ja Radu Florescun kirjassa In Search of Dracula. Tämän jälkeen Vladin varjo on aina kulkenut Draculan jäljessä. (Itse muistan ensimmäisen kerran törmänneeni ajatukseen alakoululaisena Noidan käsikirjassa. Tämän kokemuksen jakaa uskoakseni moni muukin.) Viimeistään Francis Ford Coppolan elokuva Bram Stokerin Dracula (1992) sinetöi hahmojen yhteenkuuluvuuden suuren yleisön tietoisuuteen.

Kirjassaan Tuomas Hovi kuitenkin osoittaa, että todellinen yhteys Vlad Seivästäjän ja Draculan välillä on kovin heppoinen. Kirjan avaa sen mielekiintoisin osa, jossa Hovi käy läpi Vlad Seivästäjästä tiedetyt historialliset faktat sekä Vladista kertovat keskiaikaiset tarinat. Vlad vaikutti 1400-luvulla nykyisen Romanian alueella, eritoten Valakian ruhtinaskunnassa. Hänen isänsä oli Valakian ruhtinas Vlad II Dracul. Lisänimi juontuu hänen kuulumisestaan Lohikäärmeen ritarikuntaan (lat. draco 'lohikäärme'). Ritarikunta oli perustettu taistelemaan kristinuskon vihollisia, etenkin osmaneja  vastaan. Sekä isä- että poika-Vladin henkilöhistoriat kietoutuvatkin pitkälti sotimiseen osmanien kanssa. Nuorempi Vlad joutui jo lapsena sulttaanin vangiksi ja myöhemmin ruhtinaaksi noustuaan taisteli pitkään osmaneja vastaan. Vladiin liittyvä poliittinen historia on monimutkainen suhteiden ja valtapelien verkko, jonka Hovi kuitenkin käy läpi toteavan selkeään tyyliin.

Vlad Seivästäjästä on säilynyt joukko kertomuksia, jotka ovat oleellisia hänen myöhemmän maineensa kannalta. Tarinoita on kerrottu Romaniassa, Venäjällä ja Saksassa, ja jokaisen alueen kertomuksissa on selvästi omat painotuksensa. Romanialaiset tarinat kuvaavat Vladia oikeudenmukaisena valtiaana. Venäläisissä kertomuksissa hallitsijan ominaisuuksiin kuuluvat myös julmuus ja kyky väkivaltaan. Saksalaiset puolestaan ovat korostaan Vladin verenhimoisuuttaja hänen hirmutekojaan. Syyt tähän ovat poliittisia, sillä Vlad Seivästäjällä oli kahnausta Transilvanian saksilaisten kauppiaiden kanssa. Kuvaavaa on, että juuri saksalaiset kertomukset ovat kuuluisimpia ja laajimmin levinneitä. Vihollisensa kylmäverisesti seipääseen lävistänyt ja aamiaisensa uhrien keskellä nauttiva tyranni on paljon kiehtovampi kuin esikuvallisen jämerä hallitsija. Hovi esittelee nämä eri kertomusperinteet läpi pääpirteissään, ja kirjan loppuun on liitetty suomennokset venäläisistä ja saksalaisista tarinoista.

Tämän jälkeen Hovi siirtyy käsittelemään Vladin yhteyttä fiktiiviseen Draculaan. Selvin yhteys näiden kahden välillä on nimi. Dracula-nimeä on käytetty niin Vlad Seivästäjästä kuin hänen isästään ja veljistäänkin. Lisänimi on annettu alunperin nimenomaan isä-Vladille. Nimi on kuitenkin varsinkin jälkeenpäin liitetty myös nuorempaan ruhtinaaseen, etenkin siksi että romanian kielen sana drac tarkoittaa muun muassa paholaista. Propagandakäytössä tällainen merkitys on ollut tehokas. Bram Stoker törmäsi nimeen ilmeisesti tehdessään taustatyötä romaaniaan varten. Hänen tiedetään käyttäneen lähteenä Valakian ja Moldovan historiikkia, jonka yhdessä alaviitteessä mainitaan Draculan tarkoittavan paholaista. Muuten Stoker ei kuitenkaan ilmeisesti tuntenut Vlad Seivästäjää tai häneen liitettyjä kauhutarinoita.

Hovi esittelee Stokerin lähdemateriaalia miellyttävän tarkasti. Hän käy läpi olemassa olleita kansanperinteen vampyyriuskomuksia sekä kirjallisuuden aikaisempia hahmoja. Kaikki tämä on tuttua muusta vampyyritietokirjallisuudesta eikä aiheeseen perehtynyt saa juuri uutta tietoonsa. Kuitenkin aiheen kriittinen käsittely vakuuttaa, että ainakin nämä kerrotut seikat pitävät paikkansa eikä kyse ole vain vanhojen väärinkäsitysten ja virheiden kierrätyksestä – mitä kirjallisuudessa tyypillisimmillään on esimerkiksi juuri Vladin ja Draculan suhteen toistuva, kritiikitön korostaminen. Erittäin mielenkiintoista sen sijaan on Stokerin käyttämän lähdekirjallisuuden esittely. Stoker kokosi listan teoksista, joita hän käytti Draculaa kirjoittaessaan. Hovi esittelee listan teoksia, etenkin niitä joista voidaan osoittaa suoraan kohtia, joita Stoker hyödyntänyt. Stoker löysi kirjallisuudesta esimerkiksi kuvauksia Transilvaniasta, joita hän käytti lähes sellaisinaan (hän itse ei koskaan käynyt Transilvaniassa). Myös monet Draculan hahmoon ulkonäköön ja ominaisuuksiin liittyvät seikat ovat peräisin lähdekirjallisuudesta; sekä kaunokirjallisista esikuvista että erityisesti Sabine Baring-Gouldin ihmissusia käsittelevästä teoksesta.

Se mielikuva, joka nykyään Draculasta on vallalla, ei lopulta perustu kovinkaan paljon Stokerin alkuperäisromaaniin. Kirjan sijaan käsityksiä on ohjannut etenkin lukemattomat elokuvasovitukset. Esimerkiksi mielikuva Draculan transilvanialaisesta goottilinnasta perustuu täysin filmatisointien jylhiin kuviin – romaanissa linna on vain synkkä raunio. Tätä Draculan hahmon jälkikehittelyä Hovi käy läpi loppukirjan. Vaikka näkökulma on ehdottomasti tärkeä ja oleellinen, ei Dracula-elokuvia, -pelejä ja -turismia käsittelevä osuus yllä kirjan alkupään tasolle. Hovi jää monesti lähinnä listaamaan teoksia luonnehtien niitä ehkä virkkeellä tai parilla. Varsinkin Romanian Dracula-turismia käsittelevä osuus olisi voinut olla hyvinkin mielenkiintoinen aihe, mutta se jää nyt hyvin pintapuoliseksi kohteiden esittelyksi. Hovi tyytyy toteamaan, ja merkitykset Dracula-myytille jäävät lukijan pääteltäviksi. (Lisää Dracula-turismista voi lukea Hovin väitöskirjasta Heritage through Fiction, 2014.)

Kokonaisuutena Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula on onnistunut yleisesittely yhdestä (populaari)kulttuurin erikoisimmista merkityksenmuutoksista. Käytännössä unohdettu historiallinen hallitsija on noussut arvaamattomaan arvoon sen jälkeen, kun hänen hahmonsa liitettiin osaksi lukuisia kirjoja ja elokuvia läpäisevää vampyyrimythosta. Samoin oikeastaan kävi Bram Stokerin luomalle Draculalle. Nykypäivän romanttisella viettelijällä ja antisankarilla on lopulta hyvin vähän tekemistä alkuperäisromaanin saaliinhimoisen pedon kanssa. Hovin tapa käsitellä aihettaan on tiukan asiallinen muttei milloinkaan tylsä. Elävästi hän kirjoittaa niin vuosisatojen takaisista valtataisteluista kuin kirjailijan työstä romaaninsa kanssa. Lukukokemusta raskauttaa jonkin verran eräiden asioiden toistuminen pitkin kirjaa; moni yksityiskohta tuodaan esiin ikään kuin uutena, vaikka ne olisikin kerrottu jo edellisessä luvussa. Samoin pieni mutta sitäkin ärsyttävämpi tapa on Dracula-romaanin Lucyn sukunimen systemaattinen kirjoittaminen Westenraa-muodossa (p. o. Westenra). Nämä ovat kuitenkin mitättömiä tyylierheitä, jotka eivät horjuta kokonaisuutta mitenkään. Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula on arvokas lisä suomenkieliseen vampyyrikirjallisuuteen.