Suomikauhun sirpaleita #4: J. Kouta: Kirje & Friikkien juhlat

Nimimerkki J. Kouta (oik. Juho Tamminen) osallistui 1990-luvun alkupuoliskolla suomalaisen kauhukirjallisuuden kapeaan kenttään neljällä omakustannevihkosella sekä muutamalla scifilehdissä ilmestyneellä novellilla. Vihkojulkaisuista Mustaa satiinia (1993) ja Synkkimistin päiväkirja (1996) ovat novellikokoelmia, enkä puutu niihin tässä yhteydessä. Sen sijaan vuonna 1992 ilmestynyt Kirje ja sen kahta vuotta myöhempi jatko-osa Friikkien juhlat ovat muodoltaan jotain pitkän novellin ja lyhyen pienoisromaanin välimaastosta. Molemmat edustavat myös varhaista lovecraftilaista suomikauhua.

S. Albert Kivinen avasi Lovecraftille tien Suomeen novellilla "Keskiyön Mato Ikaalisissa" (1987), ja Boris Hurtta vastasi kutsuun "Pahat henget Porkkalassa" -kertomuksellaan (1988). Näistä perusteksteistä lähti pieni mutta kestäväksi osoittautunut täkäläisten kirjoittajien trendi sijoittaa Lovecraftin muinaisjumalia kotoiseen kontekstiin. J. Kouta oli yksi ensimmäisiä mukaan ehättäneitä; osallistuipa hän Hurtan toimittamaan Kultainen naamio -antologiaankin (1993).

Kirje (alaotsikoltaan Kammottava kertomus Ahtialan syrjäiseltä sivukujalta) muodostuu nimensä mukaisesti yhdestä pitkästä kirjeestä. Tuomo Valkeamäki kirjoittaa Lahden maakuntakirjaston hoitajalle suunnatussa kirjeessään vanhasta ystävästään Rainer Frondeliuksesta. Salatieteistä ja muusta sen sellaisesta kiinnostunut ystävä on kadonnut selvitettyään, että Lahdessa on manattu esiin portti Yog-Sothothin luo.

Kirje on kaikin puolin sitä, mitä Lovecraft-pastissilta voi odottaakin. Kovin paljoa ei sinänsä tapahdu, mutta monenlaiseen kauheaan vihjataan. Kokenut lukija tunnistaa kyllä merkit heti ja osaa leikkiä mukana. Valitettavasti genreuskollisuus aiheuttaa myös sen, että mitään erityisen yllättää tai omaperäistä tarinassa ei ole. Jonkinlaisena tyylirikkona voisi pitää kertomuksen (ja Valkeamäen kirjeen) alkua, jossa minäkertoja on tuohtunut siitä, että Lahden seudulla rohkaistaan ihmisiä scifin, kauhun ja fantasian pariin kirjoituskilpailun avulla. Spekulatiivisen kirjallisuuden ja muinaisten jumalolentojen palvonnan väliin vedetty yhtäsuuruusmerkki voi olla parodiaa kirjoitusajankohdan yleisestä mielialasta, mutta luultavimmin se on vain kömpelöä kerrontaa.

Avoimen humoristinen sen sijaan on jatko-osa Friikkien juhlat. Sen tarina alkaa hieman Kirjeen tapahtumien jälkeen. Minäkertoja on nuori, ihmissuhteissaan kokeileva nainen, joka huutokaupassa törmää Valkeamäkeen. Tämä on saanut käyttöönsä kadonneen Frondeliuksen omaisuuden ja tutkimusaineiston ja on hyvää matkaa itsekin uppoutumassa muinaisten kulttien maailmaan. Vaikka Friikkien juhlien aloitus onkin verrattain vakava ja noudattelee lovecraftilaista diskurssia, tyylilajissa tapahtuu hurja muutos puolivälin paikkeilla. Valkeamäki on sopinut tapaavansa helsinkiläisessä kauhuaiheisessa baarissa miehen, jolta hän aikoo ostaa Necronomiconin. Samaan aikaan minäkertoja vaeltelee kapakassa ja kohtaa epämääräisen joukon suomalaista fandom-väkeä viettämässä viikottaista mafiaansa. Joukosta on helppo tunnistaa niin Toni Jerrman, Jyrkit Ijäs ja Kasvi sekä muutama muukin 90-luvun alun Tähtivaeltajan röpötysraporteista tuttu hahmo. Tavataanpa baasitiskillä myös kirjaansa kauppaava Isokirjailija eli Kari Nenonen. Tapahtumapaikka jäljitellee Ruoholahdenkatu 4:ssä  lyhyesti sijainnutta Horror Clubia. Jakso on hauska ja on harvoja kaunokirjallisia yrityksiä tallentaa kotimaista fandomia, mutta yhtä lailla se on myös melkoinen mood shift kertomuksessa. Tämä siltikin vaikka jo alussa on pudotettu sekä S. Albert Kivisen että Boris Hurtan nimet Suurten Muinaisten asiantuntijoina. Tarina palaa kyllä astetta vakavammille äänensävyille, mutta lopun huipennus jää lähinnä sisäpiiriläpän tasolle, kun kovasti Jim Morrisonia muistuttava scifiaktiivi uhraa vastasyntyneen.

J. Koudan kaksi pientä kertomusta ovat mielenkiintoinen välähdys aikaan, jona Lovecraftin luoma mythos oli vasta asettumassa Suomeen. Niissä on tekemisen riemua, joka korvaa monta puutetta. Kumpikaan kertomus ei ole erityisen hyvää kirjallisuutta, mutta on tässä maassa saatu lukea paljon huonompiakin Cthulhu-tarinoita.

Juri Nummelin: Re: Lovecraft

Juri Nummelin

Re: Lovecraft

Suomentajan huomautuksia

Helsinki: BoD – Books on Demand Gmbh, 2017 (copyright-merkintä 2016, julkaistu 2017)

Tämä on teksti, jota ei pitäisi olla. Ei tällaisia kirjoja pitäisi kritikoida. Toisaalta: ei tällaisia kirjojakaan pitäisi olla olemassa.

Olen hyvin iloinen, että niitä siitä huolimatta on.

Myönnän suhtautuneeni silmiä pyöritellen Juri Nummelinin tämänkertaiseen joulun tienoilla kasattuun pikkusähkökirjaan (kuten tekijä esipuheessaan mainitsee, samaa sarjaa ovat olleet edellisvuosien sanavarmennussanakokoelma velernic syoke mulnec ja Törky on törkyä, josta kirjoitin tuoreeltaan). Mikä tällaisen teoksen funktio on? Onko sille mitään tarvetta?

H. P. Lovecraftin essee "Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa" (Supernatural Horror in Literature) ilmestyi alun perin vuonna 1927 ja tekijä muokkasi sitä vuosina 1933–34. Tekstissään hän käy läpi yliluonnollisen ja oudon kirjallisuuden historiaa lähtien antiikin teksteistä, kulkien läpi goottilaisen romaanin ja lopettaen aikalaisiinsa. Esseetä on pidetty oleellisena kauhukirjallisuuden historian ja luonteen analyysina, jolla on paikkansa nykylukijankin tiekarttana. Esseen suomennosta saatiin odottaa. Vaikka Lovecraftin tuotantoa alettiin julkaista suomeksi 1988, ei hänen klassikkoesseetään käännetty ennen 2010-lukua – jolloin se sitten ilmestyikin kahtena eri käännöksenä. Näistä ensin ehti Juri Nummelinin suomennos, joka ilmestyi omana niteenään Savukeitaan kauhusarjassa 2013. Lovecraftin tekstin lisäksi kirja sisältää Nummelinin laajan selitysosion.

Nyt ilmestynyt Re: Lovecraft on näiden huomautusten erillislaitos.

Selityksissään Nummelin keskittyy Lovecraftin mainitsemiin kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa. Lovecraft ei esseessään juuri luonnehdi kirjailijoita vaan lähinnä pudottelee nimiä lukijan eteen. Ja näitä nimiä on paljon. Aikalaislukija varmasti tunnisti näistä monet, joten laajemmille esittelyille ei ollut tarvettakaan, mutta nykylukija ei ole aivan yhtä kotonaan unohtuneiden 1800-luvun ja 1900-luvun alun bestsellereiden, eksentristen ajattelijoiden ja Weird Talesin piirin kioskikirjailijoiden keskellä. Näin ollen suomentajan huomautukset ovat paitsi mielenkiintoinen syvennys varsinaiseen esseeseen myös tuiki tarpeellinen lisäinformaation ja kontekstin lähde.

Niin hyödyllisiä kuin Nummelinin huomautukset ovatkin Lovecraftin esseen ohessa, ei niiden julkaisemisen hyöty omana kokonaisuutenaan ole mitenkään itsestään selvää. Miksi kukaan haluaisi lukea pelkkiä irrallisia viitteitä? Kirjoittaja itse sanoo tällaisen teoksen olevan juuri sellainen, mitä hän itse haluaisi lukea. Selittelyn makua, ajattelin ensi alkuun. Myönnän silti olleeni väärässä. Tämä sirpaleinen kokoelma nimiä ja julkaisuvuosia on kiehtovaa luettavaa.

Lovecraftin esseen ohessa huomautukset muodostuivat vain pieniksi lisäyksiksi ja täydennyksiksi (kuten pitääkin). Näin erillään, ilman pohjatekstiä, ne kuitenkin luovat mielenkiintoisen jatkumon kirjailijoita ja näiden teoksia, joka poukkoilee ja vaihtaa suuntaa yllättäen ja josta kuitenkin muodostuu epätäydellisessä fragmentaarisuudessaan kiehtova kokonaisuus. Nimet ja aikakaudet seuraavat toisiaan, ja niiden välisiin selittämättömiin loikkauksiin lukija muodostaa omat tulkintansa ja siltansa. Itse huomasin pitäväni lukemisen ohessa listaa teoksista ja henkilöistä, joihin pitää jatkossa tutustua paremmin. Tämä siitäkin huolimatta, että olen lukenut alkuperäisen Lovecraft-niteen ja muistaakseni silloinkin kirjoitelleeni muistiinpanoja kiinnostavista nimistä. Nummelinin selityskokoelma muodostuukin eräänlaiseksi kommentoiduksi lukulistaksi.

Tätä kirjavinkkiluonnetta korostaa se, että Nummelin on päivittänyt tekstejään ajantasalle. Vuoden 2013 jälkeen monia Lovecraftin mainitsemista teoksista on suomennettu (etenkin Walpolen Otranton linna, Lewisin Munkki, Radcliffen Udolpho ja Sadelehdon toimittama Wendigo-antologia). Nämä lisäykset ovat oleellisia ja pitävät tekstit relevantteina. Joitain pieniä puutteita huomasin, mutta nämä todellakin ovat pieniä – kuten esimerkiksi että W. W. Jacobsin "Monkey's Paw"-novellista on ilmestynyt uusi suomennos Portissa 2/2014. Tai että Charles Dickensin "Ratavahdin" sisältäneen Mugbyn rautatie-haaran toinen laitos ilmestyi nimellä Mugbyn risteys ja sen suomentaja oli nimimerkki Suonio, ei Soinio kuten Nummelinilla, ja nimimerkin taakse kätkeytyy tuleva professori Julius Krohn, ei hänen poikansa Kaarle joka oli kirjan ilmemisen aikaan 3-vuotias.

Re: Lovecraft on outo pieni julkaisu, jota moni ei tule ikinä löytämään ja jonka arvoa vielä harvempi osaa ymmärtää. On silti hienoa, että se on olemassa.

Katkelmia Lovecraftista

(Alla oleva teksti on katkelma laajemmasta, henkilökohtaisesta Lovecraft-pohdinnasta. Muilta osin laaja kokonaisuus ei sovi tämän blogin luonteeseen.)

[…]

Lovecraftilaisen outouden tuntu syntyy nähdäkseni monista tekijöistä. Yksi oleellisimmista on kirjailijan käyttämä vanhahtava ja joidenkuiden mielestä kömpelöyteen asti raskas kieli. Jo yksittäisillä sanavalinnoilla saadaan vaikutelma toisaikaisuudesta, jostain vieraasta. (Valitettavasti suomentajat ovat onnistuneet tämän kääntämisessä kovin vaihtelevasti.) Muutenkin Lovecraftilla korostuu se, miten kerrotaan, sen sijaan, mitä lopulta kerrotaan. Useinhan hänen tarinansa noudattavat toistuvaa kaavaa, ja kirjailijan tuotantoa yhtään tuntevan lukijan on helppo ennakoida juonenkulku jo varhaisessa vaiheessa, vaikka yksityiskohdat toki vaihtelevatkin. Käyttämiensä tuttujen raamien sisässä Lovecraft kuitenkin rakentaa tehokkaan uhkaavuuden tunnelman viittaamalla paitsi selittämättömiin kauheuksiin (jotka yksinään käytettyinä jäisivät lähinnä naiivin koomisiksi) myös tarinan maailman historiaan. Selvimpiä merkkejä tästä historiasta ovat Lovecraftilla lähes klišeeksi muodostuva mukatodellinen esoteerinen kirjallisuus sekä kertomukset henkilöiden sukulaisista ja esi-isistä. Harvoin Lovecraftilla on kyse vain päähenkilöstä ja hänen kohtalostaan – useimmiten tarinan polttopisteessä on pohjimmiltaan koko suvun tai yhteisön kohtalo.

Toinen itseäni suuresti Lovecraftin tuotannossa viehättävä piirre on sen vanhanaikaisuus. Kirjailija itse käytti paitsi vanhahtavaa ilmaisutapaa myös tarkoituksella epämoderneja miljöitä ja muita elementtejä, mikä lisää hänen sata vuotta vanhojen tekstiensä vanhanaikaisuutta entisestään. Kyse on monella tapaa samasta ilmiöstä, mikä viehättää vaikkapa Sherlock Holmes -tarinoissa: kadotettu menneisyys herää eloon. Lovecraftin tapauksessa tämä menneisyys tuskin on ollut koskaan oikeasti olemassa, mutta hän itse tuntuu uskovan siihen niin voimakkaasti, että lukijakaan ei halua väittää vastaan.

Verrattuna muuhun kirjoitusajankohtansa yliluonnolliseen kirjallisuuteen on Lovecraftin tarinoissa selvästi vahvin yhdistelmä todellista maailmaa ja silkkaa fantasiaa. Tämä on omiaan lisäämään kertomusten outouden vaikutelmaa. Se on myös oleellisimpia syitä viehtymykseeni Lovecraftin töihin. Kyse ei ole siitä, että outo ja kauhea tunkeutuisi todellisuuden arkeen, niin kuin modernissa kauhukirjallisuudessa usein tapaa käydä. Ei myöskään siitä, että tarinan protagonisti siirtyy turvallisesta arkimaailmastaan johonkin toisaalle, välitilaan jossa outoudet ovat omassa elementissään (kuten vaikkapa klassisissa kummitusjutuissa usein on syrjäisine linnoineen tai hautuumaineen). Ei, Lovecraftin tuotannossa maailma itsessään on täynnä outoja ja selittämättömiä asioita. Tässä hän asettuu samalle viivalle Edgar Allan Poen kanssa. Molempien kauhukertomuksissa pelon ja vieraantuneisuuden tunteet syntyvät siitä, että tarinoiden henkilöt tajuavat elävänsä maailmassa, joka ei olekaan niin tuttu ja turvallinen kuin he ovat kuvitelleet sen olevan. Lovecraftilla ja Poella kauhu syntyy heidän henkilöittensä maailmankuvan romahtamisesta. Tämä välittyy uskoakseni myös lukijaan. Lovecraftin lukija joutuu vaistomaisesti arvioimaan käsitystään todellisuudesta uudelleen. Vaikka hän ei uskoisikaan muinaisten jumalolentojen olemassaoloon, sytyttävät Lovecraftin tarinat hänessä epäilyksen. Entä jos kaikki todellisuudeksi uskomamme onkin vain harhaa ja sen alla on painajaistemme todellisuus? Tämä on aidosti pelottava ajatus, joka erottaa mielestäni selvimmin Lovecraftin monista muista kauhukirjailijoista. Yleensä hänen seuraajansakin lainaavat häneltä paljon pinnallisempia elementtejä eivätkä näin ollen yllä lainkaan samoihin tehoihin.  Toki poikkeuksia on.

[…]