Katsottua: heinäkuu 2026

 Clint Eastwood: Ratkaiseva isku

Neljäs Likainen Harry -elokuva Ratkaiseva isku (Sudden Impact, 1983) on yhdenlainen tiivistymä eräästä aikansa poliisielokuvan linjasta. Keskiössä on edelleen Clint Eastwoodin esittämä komisario Harry Callahan, joka ei toimi ohjeiden mukaan vaan pyrkii mahdollisimman tehokkaaseen jälkeen. Reaganin Yhdysvalloissa omaehtoinen pahisten niittaaja on ollut sankari, jollaisen perään eräät piirit jälleen nykyään haikailevat.

Ratkaiseva isku on sarjan ainoa osa, jonka Eastwood on ohjannut itse. Se on pätevää jälkeä – ei sarjan paras osa mutta paljon mainettaan parempi ohjaus. Kuvastoltaan se on tavanomainen aikansa elokuva, ja Eastwood vetää normaalin roolihahmonsa. Elokuvan rytmi kuitenkin rullaa mukavasti (Eastwoodin luottoleikkaaja Joel Cox!), ja Bruce Surteesin kuvaus on vahvaa ammattilaisen työtä ilman temppuja muttei kuitenkaan latteaa tasaisuutta. Etenkin yökuvissa on ilmaisuvoimaa. Käsikirjoituksessa on valitettavan paljon tyhjäkäyntiä; sivupolkuja, ylimääräistä hassuttelua ja turhan monta eriparista elementtiä. Yksittäiset kohtaukset voivat olla vaikuttavia, komeita, ikonisiakin, mutta kokonaisuus on hiukan hahmoton.

Tarinassa seurataan limittäin Callahania, jota polisiivoimat yrittävät työntää sivuuna ja jota moni kostonhimoinen rikollinen jahtaa, ja Sondra Locken kouristellen esittämää taiteilijaa, joka on suorittamassa omaa kostotyötään. Hän jahtaa miehiä, jotka raiskasivat hänet ja hänen siskonsa – takauma teosta on kauhistuttavuudessaan vaikuttava – ja tappaa näitä yksitellen. Katsojan ei tarvitse arvuutella tekijää, joten hän voi ainakin periaatteessa keskittyä rikosten syihin ja moraalisiin pohdintoihin. Vaikka eihän katsoja halua pohdiskella – hän haluaa, että pahiksille käy huonosti ja että sankari hoitaa homman.

Anthony Mann: Rooman valtakunnan tuho

Ensinnä: Anthony Mannin ohjaama Rooman valtakunnan tuho (The Fall of the Roman Empire, 1964) on eeppis–historiallinen fantasia. Se kuvaa aikaa, jona Rooman keisarius siirtyi Marcus Aurelianukselta hänen pojalleen Commodukselle. Ensin mainittu pyrki rauhaan pax romanan hengessä, yhdistämään kansakunnat suureen imperiumiin. Jälkimmäinen haluaa alistaa kaiken oman mielihyvänsä alle, mikä johtaa lopulta tuhoon.

Toiseksi: Hollywoodilaiseen tyyliin kaikesta tehdään yksinkertaista. Vaikka taustalla on poliittisia erimielisyyksiä esimerkiksi siitä, kuuluuko "barbaarit" alistaa ja tuhota vai ottaa avosylin osaksi Roomaa, pohjimmaisena on shakespearelainen melodraama, jossa sukulaiset kääntyvät toisiaan vastaan. Ulkoisesti upea elokuva on tarinaltaan hyvin ohut.

Kolmanneksi: Rooman valtakunnan tuho on hämmästyttävän hyvä kuva nykymaailmasta. Uusi (ego)maaninen keisari korostaa voimaa ja valtaa, haluaa tuhota valtakuntaan tunkeutuneet vieraat kulttuurit, nostaa gladiaattoritaistelut yhteistyön edelle, tuhoaa vuosisatojen imperiumin.

Neljänneksi: Merkittävissä rooleissa on monta Yhdistyneen kuningaskunnan näyttelijää, jotka tekevät hienoa työtä hyvin teatraalisessa ympäristössä. Dialogien ja monologien tahdissa etenevää elokuvaa rytmittävät joukkojen taistelukohtaukset, jotka ovat kauniita mutta yhtä tylsiä kuin puoli vuosisataa aiemmin ja puoli vuosisataa myöhemmin. Inhimillisyys typistyy tyyppeihin kauniissa puitteissa. Alec Guinness, Christopher Plummer ja James Mason tekevät tyylikkäät roolisuoritukset, ja Dmitri Tjomkinin musiikki on kestävintä koko elokuvassa.

Duncan Tucker: Transamerica

Transamerica on onnistuneen yhdysvaltalaisen indie-elokuvan tyyppiesimerkki. Marginaalisia hahmoja, näppärää dialogia, roadmovien rakenne. Duncan Tuckerin ohjaaman elokuvan lähtökohta on herkullinen, etenkin vuonna 2005: psykologin lausuntoa odottava transnainen saa tietää, että hänellä on poika. Nuorisovankilasta haetun teinipojan taustasta löytyy kovin rumia asioita, joita siittäjä – todellista rooliaan paljastamatta – alkaa hoitaa. Poika luulee vanhempansa olevan seurakunnan työntekijä.

Transamerica liikkuu sanavalmiin komedian ja vakavien aihepiirien välissä samaan tapaan kuin paria vuotta myöhempi Juno. Vanhemmuuden rajapinta hämärtyy amerikkalaisessa kontekstissa ja saa piirteitä, jotka nykyään herjattaisiin wokeksi. Elokuva on joka tapauksessa vapaamielinen, erilaisuutta suvaitseva ja ymmärrystä lisäävä – ja tietysti kristilisyyytä kepeästi kritisoiva. Matkalla kohdataan transihmisten kokoontumisia, väkivaltaisia kaappihomoja, hippejä, rekkakuskeja ja akustinen kitara soi.

Elokuva on edelleen yllättävän moderni joskin hiukkasen saarnaava. Toki se on amerikkalaiselle yleisölle tehty, ja asioita on syytä vääntää rautalangasta. Samaan nippuun sukupuolikysymysten ja seksuaalisuuden kanssa lyödään Amerikan etniset vähemmistöt ja sukulaisuussuhteet.

Felicity Huffman on pääosassa ilmiömäinen. Miltä kuulostaa nainen, joka esittää naista joka on syntynyt miehen ruumiiseen? Katsoja on osa leikkiä, jossa on pakko ottaa kantaa sukupuoleen tai yrittää olla huomioimatta sitä. Onko moisilla sosiaalisilla konstruktioilla väliä? "Nobody's perfect", sanottiin jo Puikoissa paikoissa. Ja silti sukupolvien välillä on kuiluja, jotka ehkä ovat kouriintuntuvia mutteivät aina.

Lopputulos ei ehkä ole täydellinen – eikä se ole – mutta ajattelemaan se panee. Sormi saattaa heristyä silloin, mutta saarnailulta säästytään. Sen sijaan katsoja saa inhimillisen tarinan ihmisistä, jotka tarvitsevat näkyvyyttä. Edelleen.

Norman Z. McLeod: Neljä nolattua neroa

Marx-veljesten kolmas säilynyt elokuva Neljä nolattua neroa (Monkey Business, 1931) on henkilökohtainen suosikkini. Se on myös ensimmäinen veljessarjan elokuva, joka ei perustunut jo olevaan lavashow'hun. Eroa ei silti pahemmin huomaa. Neljän veljeksen roolit ovat entisellään, ja tarina toimisi aikalailla samalla tavalla myös lavalla.

Elokuvan miljöö on aluksi risteilyalus, jolla veljekset ovat salamatkustajina. Tulos on perinteinen kaaos, kun henkilökunta yrittää saada veljekset nalkkiin. Takaa-ajo ja anarkistinen sekoilu ovat luultavasti ainoat sanat, jotka käsikirjoituksessa ovat lukeneet. Norman Z. McLeodin osuudeksi ohjaajana jää lähinnä käskeä kamera päälle. No jaa, on kyydissä yksi miljonääri ja toinen roisto.

Groucho ja Chico vastaavat verbaalisesta huumorista: sanaleikeistä, väärinymmärryksistä ja kaikesta siitä, mikä nykyään saisi isävitsin leiman. Harpo puolestaan harjoittaa sanatonta slapstickiään, joka on lähinnä omaa sydäntäni. Nukketeatterikohtaus on loistava. Zeppo puolestaan on sujuvasanainen mutta auttamattoman persoonaton ensilikistäjä, joka kuitenkin saa enemmän tilaa kuin kai kertaakaan toiste elokuvissa. Ja sitten tietysti aliarvostettu Thelma Todd. Onneksi elokuva on tehty ennen kuin eräs Hayes keksi säännöstönsä.

Jälkimmäinen puolisko elokuvasta sijoittuu maihin. Maurice Chevalier -jakso passintarkastuksessa on klassikko. Sen jälkeen ollaan miljonäärin juhlissa, joissa entinen meno jatkuu. Loppuun sijoittuvat myös kaksi pakollista musiikkinumeroa, joita ilman pärjättäisiin hyvin.

Elokuvan vahvuus on sen rajoitetut ympäristöt, joissa veljesten vakiohahmot saavat mellestää mielensä mukaan. Tarina vain haittaisi menoa, niin kuin sittemmin kävikin, kun he siirtyivät Warnerille. Marxit eivät olleet luonnenäyttelijöitä, joiden varaan olisi kannattanut rakentaa tarinaa.

John Huston: Tulivuoren juurella

John Hustonin intohimoprojekti, Malcolm Lowryn romaaniin Tulivuoren juurella perustuva ja samanniminen elokuva toteutui viimein vuonna 1984. Lowryn omiin kokemuksiin Meksikossa perustuva romaani puhutteli ohjaajaa varmastimonin tavoin, ja mitä vanhemmaksi hän kävi, sitä voimakkaammin tarinan resignaatio häneen vaikutti.

Ehkä olikin hyvä, että tarina sai odottaa vuosikymmenet ja hurjat määrät käsikirjoitusvaiheita ennen realisoitumistaan. Olisiko kukaan muu kuin viittäkymppiä lähenevä Albert Finney kyennyt esittämään pääosan yhtä hartaasti? Ehkä olisi, mutta en haluaisi elää maailmassa, jossa hän ei olisi saanut roolia.

Tulivuoren juurella kuvaa yhtä päivää pienessä meksikolaiskaupungissa juuri ennen toista maailmansotaa. Englantilainen konsuli Firmin kantaa harteillaan paljon. On ensimmäisen maailmansodan traumat, ovat pettävät läheiset. Apu on löytynyt viinasta. Finney hoitaa kroonisesti alkoholisoituneen miehet roolin upeasti. Hänen hyvin fyysinen tyylinsä käy läpi useat vaiheet, joita ilman alkoholia kehonsa tärinään eksyvä mutta liian alkoholin jälkeen sielultaan harhaileva ihmisraukka käy läpi.

Koko tarina sijoittuu yhteen vuorokauteen, kuolleiden päivään. Sinä aikana, perinteitä kunnioittaen, Firmin käy läpi häntä riivaavat aaveet, sukeltaa pohjaan ja nousee pintaan ennen kuin vajoaa lopullisesti. Mikä ehkä onkin parasta. Piinattu sielu etsii apua niin rukouksesta kuin naisista, mutta viina on se, joka vie.

Finneyn lisäksi myös Jacqueline Bisset ja Anthony Andrews tekevät merkittävissä rooleissa hyvää työtä, mutta he jäävät auttamatta keskipisteen varjoon. Sen sijaan useat meksikolaiskasvot sivu- ja statistiosissa ovat vaikuttavia. Italialaisten neorealistien tapaan Huston luottaa paljonpuhuviin kasvoihin. Hustonin ja Finneyn lisäksi kolmas ratkaiseva tekijä on Gabriel Figueroan kaunis värikuvaus. Kuolleiden päivän räikeät värit ja sateisen yön pimeys luovat vahvat lavasteet draamalle.

John Carney: Once

Vuosiin en välittänyt katsoa John Carneyn musiikkielokuvaa Once (2007). Ja sitten kun lopulta katsoin, itkin vuolaasti.

Once on nimenomaan musiikkielokuva, ei musikaali. Musikaalissa musiikkinumerot rikkoisivat elokuvan narratiivin ja ryhtyisivät kuljettamaan tarinaa toisilla, aivan omilla ehdoillaan. Oncen musiikkijaksot eivät tee niin. Ne ovat toisaalta tarinan motivoimia kohtauksia, toisaalta tunnelmoivia montaašijaksoja, joiden tehtävä on lopulta – esittää musiikkia.

Tarina kertoo katumuusikosta, joka varsinaiseksi työkseen korjaa pölynimureita isänsä yrityksessä. Hän kohtaa nuoren maahanmuuttajanaisen, jonka kanssa alkaa soittaa ja kehittää jonkin sortin suhdetta. Heidän välinsä eivät koskaan kehity millään tavoin fyysisiksi – naisella on paitsi lapsi myös Tšekkiin jäänyt aviomies, miehellä rikkoutunut parisuhde joka kuuluu yhä hänen sanoituksissaan. Semmoisestahan ei seuraisi kuin sanomista Hollywood-elokuvassa. Onneksi Once onkin irlantilainen.

Iso osa elokuvasta on kuvattu teleobjektiivilla, mikä saa kokonaisuudesta dokumentaarisen oloisen. Amatöörinäyttelijät tuntuvat elävän kömpelöä elämäänsä ja kamera vain sattuu olemaan paikalla todistamassa sitä. Muu ratkaisu tuskin olisi toiminut. Pääosassa nähdään tosielämän muusikot Glen Hansard ja Markéta Irglová, joista oli tuleva folkrock-duo The Swell Season. Heidän keskinäinen kemiansa tuntuu elokuvassa ja vaikuttaa katsomiskokemukseen rutkasti.

Elokuvana Once ei ole kovin kummoinen. Tarina on tavanomainen ja loppujen lopuksi hyvin ohut. Katsoja tietysti pystyy silloin työntämään tilkkeiksi omia tunteitaan ja tulkintojaan (mikä ehkä jopa itkettää kuten minua). Kerronnallisesti elokuva toki toimii ja pseudodokumentaarinen kuvaus on tehty taiten. Dramaturgisesti Once ei kuitenkaan tarjoa ihan hirveän paljon – se pysyy pinnalla ja vaikuttaa tasan tarkkaan musiikkiantinsa vuoksi. Pienimuotoisena katutason musiikkielokuvana se kuitenkin on pakahduttavan sympaattinen ja jää kummittelemaan mieleen. Joku sanoisi, että se riittää taiteen määritelmäksi.

Gerarld Potterton: Heavy Metal

Métal hurlant oli ranskalainen sarjakuvalehti, joka toimi omanlaisenaan sanansaattajana aikuisille suunnatun scifin ja fantasia saralla. Lehden amerikkalainen ilmiasu oli ja on yhä Heavy Metal; suomeksi sen sanomaa ilmestyi muutaman numeron verran nimellä Kylmä metalli. Sarjakuva oli esikuvana myös vuonna 1981 ilmestyneelle kanadalaiselle animaatioelokuvalle Heavy Metal.

Gerald Pottertonin ohjaama Heavy Metal -elokuva nojaa vahvasti sarjakuvan formaattiin. Se muodostuu seitsemästä lyhyestä episodista sekä niitä ympäröivästä kehyskertomuksesta. Jokaisen jakson takan on eri animaatiostudio, ja kokonaisuus yhdisteleekin kauniisti hyvin monenlaisia tekniikoita. Disneyn sulavuudesta ollaan kaukana, mutta toisaalta myöskään Filmationin halpuuteen ei sorruta. Heavy Metal on taiten tehtyä laatuanimaatiota, jossa ei pyritä erityisesti ”helppouteen” saati luonnollisuuteen.

Tarinoita yhdistävä tekijä on Loc-Nar, vihreänä hehkuva pallo johon tiivistyy ”kaikki maailman paha”.  Käytännössä se on tekosyy monenlaiselle tieteisfantasialle, jossa väkivalta ja seksi saavat velloa. Elokuvan episodit sijoittuvat pääosin avaruuteen tai scifistiseen tulevaisuuteen, mutta ne ovat lopulta silkkaa fantasiaa. Heavy Metal on teinipoikain voimafantasia par excellence. Sen kertomusten miehet ovat altavastaajia, joista tulee sankareita – ja naiset lähinnä saatavilla olevia isoja rintoja. Kuitenkin elokuvan keskeisin – ja viimeisin – jakso keskittyy naissankariin, joka vähäpukeisuudestaan huolimatta on koko kimaran suvereenein hahmo. (Toki vahva naissankarikin voidaan nähdä fetisistisenä objektina.)

Jos pystyy jättämään huomiotta Heavy Metal keskenkasvuisen tarinamaailman, se tarjoaa paljon häikäisevää. Visuaalinen ilme pohjaa alkuperäiselle sarjakuvataiteelle. Varsinkin Moebius leimaa kokonaisuutta alku- ja loppuepisodeillaan, mutta väliin mahtuu myös Richard Corbenia, Bernie Wrightsonia ja Angus McKieta. Musiikin luulisi nimen perusteella olevan heviä ja metallia. Kyllähän mukana on monta aikakautensa raskasta rock-yhtyettä, mutta erityisen metallinen soundtrack ei ole. Valtaosan aikaa soi Elmer Bernsteinin orkesterimusiikki. Blue Öyster Cultilla olisi ollut elokuvaan useampikin kappale, mutta mukaan pääsi ainoastaan yksi – joka sekään ei alun perin liittynyt Heavy Metaliin mitenkään.

Alain Corneau:; Kaikki elämän aamut

Elokuva on keino säilyttää musiikki – muiltakin osin kuin vain äänen verran. Alain Corneuan elokuva Kaikki elämän aamut (Tous les matins du monde, 1991) tekee sen mahdollisimman kauniisti. Pascal Quingnardin samannimiseen romaaniin pohjautuva elokuva kertoo barokkisäveltäjien Monsieur de Saint-Colomben ja Marin Marais’n suhteesta. Edellinen on menettänyt vaimonsa ja jäänyt kahden lapsen kasvattajaksi. Musiikki ja viola da gambaon ainoa keino tavoittaa kuollut vaimo ja saada tyttäret osaksi omaa elämää, ylipäätään hengittää tässä vajavaisessa maailmassa. Jälkimmäinen –tarinan kertoja, vanhoilla vuosillaan – on nuori pyrkyri, joka haluaa olla Jotain. Äänenmurros vie paikan lapsikuorossa, gamban avulla hän saavuttaa aseman kuninkaan kamariorkesterissa.

Samaan tapaan kuin musiikki on korkeampi itseilmaisun keino tarinan hahmoille, on näyttelijäntyö heidän esittäjilleen. Jean-Pierre Marielle Saint-Colomben roolissa on uskomaton osoitus läsnäolon taiteesta. Hänen hahmonsa ei puhu monta vuorosanaa, mutta hänen kehonkielensä kertoo valtavia asioita. Ikävä vaimoa, lapsia kohtaan tunnettu rakkaus, joka ei kykene saamaan ääneen lausuttua muotoa, inho, viha ja luopumus – kaikki heijastuvat pienistä liikkeistä kasvoilla ja gamban kaulaa hyväilevissä sormissa. Melkein yhtä kaunis on katsella Gérard Depardieu Marais’na – ja kuulla, sillä Marais’n ääni on koko elokuvan ajan läsnä kertojana.

Ranskalainen taito tehdä epookkielokuvaa on hämmästyttävä. 1600-luvun lopun maalaismaisema hehkuu niin vihreänä luontona kuin kynttilänliekin valaisemina sisätiloina. Dialogi on lähinnä vivahteita varten, musiikki niin oleellinen osa tarinankerrontaa, ettei sen läsnäoloa unohda hetkeksikään. Audiovisuaalinen maailma on yhtenäinen, meditatiiviseen kauneuden kehään kutsuva, samaan aikaan pakahduttavan vahva ja surumielisyyden rajoilla tasapainoileva.

Corneaun ohjaus on näkemyksellistä, hallittua. Kaikki elämän aamut on kuvaksi tullut romaani samaan tapaan kuin Kubrickin Barry Lyndon mutta hengittäen, rakastuen ja pettyen – ei ainoastaan tietoisesti ajatellen ja näyttäen. Se on fyysinen niin kuin on musiikkikin soittajalleen, jonka jokainen sisäänhengitys sisältää merkityksen.

Joel Coen: Voi veljet, missä lienet?

Coenin veljesten Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?, 2000) muistetaan lähinnä musiikistaan. Ja ihansyystä: se palautti Yhdysvaltain etelävaltioiden kansanmusiikin jälleen kollektiiviseen (länsimaiseen) muistiin. Muutoin elokuva ei ole ihan niin selvä tapaus.

Voi veljet on yhdistelmä monenlaista perinnettä. Sen tarina kertoo kolmesta vankikarkurista 1930-luvun Mississippistä. Yksi heistä, Ulysses McGill, on houkutellut muut mukaansa etsimään ”aarretta”, jota ei todellisuudessa ole. Kyse on lopulta yrityksestä estää hänen lastensa äitiään avioitumasta toisen miehen kanssa.  Tämä on yksi taso. Toinen taso on klassisen Odysseia mukailu: matkallaan Ulysses kohtaa niin seireenimäisellä laulullaan houkuttelevia naisia kuin yksisilmäisen raakalaisen. Kolmas taso on nostalginen etelävaltioiden romantiikka kaikkine symboleineen: on uskonnollista radiokanavaa, on mustaa blues-kitaristia tienristeyksessä tekemineen sopimuksineen paholaisen kanssa, on Ku Klus Klania ja monen monta hirttosilmukkaa. Ja sitten on neljäs taso: ylistyslaulu etelän musiikille siinä missä The Blues Brothers oli pohjoiselle, modernimmalle bluesille.

Coenit ovat sikäli taitavia elokuvantekijöitä, että he saavat hyvinkin eripariset ideat toimimaan yhdessä, ainakin pinnallisella tasolla. Voi veljet toimii siinä missä The Big Lebowski tai The Ladykillers – ne kaikki näyttävät hyvältä ja tarjoavat tarpeeksi kiinnittymiskohtia kulttuurinsa tuntevalle katsojalle. Ne eivät kuitenkaan kouraise katsojaa samaan tapaan vatsanpohjasta kuin heidän parhaat elokuvansa. Voi veljet on kaunis katsella, hyperaktiivinen kallonpohjan kutittelija, mutta se ei lopulta anna paljoakaan, jos sen pintaa alkaa raaputtaa tietoisesti. Elokuvan tarina on yksinkertainen, ja intertekstuaaliset viitteet ovat kepeitä. Musiikki on hyvää, mutta mitä sitten? Samaan tapaan Roger Deakinsin kuvaus on kaunista, mutta kellertäväsävyinen värimääritys tuntuu lähinnä ällöttävältä.

Katsottua: joulukuu 2024

Erkki Uotila & Yrjö Norta: Sinä olet kohtaloni. Roland af Hällström: Vain kaksi tuntia

Melko lyhytikäisen Fenno-Filmin tuotantona syntynyt Sinä olet kohtaloni (1945) on läpikotaisin Erkki Uotilan projekti. Hän ohjasi Yrjö Norran kanssa oman käsikirjoituksensa ja esitti yhden päärooleista. Elokuvan on melodraama patologisesta rakkaudesta. Viulutaiteilijan vaimo on jättänyt tämän ja lähtenyt toisen matkaan mutta nyt katuu ja haikailee epätoivoisesti takaisin. Samaan aikaan miestä yrittää piirittää (puhtaan ammatillisesti) nuori soitonopiskelija. Vaimoa puolestaan palvoo epätoivoisesti hänen rakastajansa. Koko tarina on kuvattu hitaana ja poseeraavana. Tahmea teatraalisuus tuntuu kuitenkin yllättävän voimakkaalta, kun elokuvallisia säväyksiä ei haeta kuin ajoittain ja verkkaisuus antaa näyttelijöille tilaa. Joskus tila käytetään hyvin – Mirjami Kuosmanen pakkomielteisenä mutta epätasapainoisena vaimona – joskus vähemmän hyvin – vahakasvoinen unissakävelijä Kaarlo Hiltunen rakastajana. Vastapainona patetialle toimivat pitkät hiljaiset jaksot, joissa on eleetöntä toteavuutta, ja rikkovan koomiset hetket. Sinä olet kohtaloni on epätasainen ja kömpelökin kokonaisuus mutta samalla myös täynnä pieniä kiinnostavia yksityiskohtia – ja Kuosmasen valovoimaa.

Fenno-Filmin toiseksi viimeinen elokuva oli Roland af Hällströmin Vain kaksi tuntia (1949). Sekin on ohjaajansa käsikirjoittama melodraama ihmissuhdesotkuista. Miljöö on sairaala, jonka miellyttävän ja pidetyn ylilääkärin vaimo joutuu onnettomuuteen ja sitä kautta miehensä leikkuupöydälle. Samalla alkavat ihmisten petetyt ja salatut suhteet paljastua. Sivujuonteina seurataan sydänvaivaisen morsion ja hänen kihlattunsa välejä, poliisi miestä vikittelevää vanhapiikahoitajaa ja käytävillä salatupakalla ja naukuilla hiippailevaa "toimetonta naista". Kuten Uotilankin elokuvassa, myös tässä dramaattinen ja koominen ovat liitossa, joka on ihan yhtä tasapainoton kuin sen henkilötkin. Elokuvana Vain kaksi tuntia on kuitenkin dynaamisempi ja muutenkin onnistuneempi – samalla kenties myös vähemmän kiinnostava. Eino Kaipainen pääroolissa on vahva, Regina Linnaheimo tavallista hillitympi ja Leif Wager melkein normaalin kuolevaisen oloinen.

Yrjö Norta: SF-paraati. Jack Witikka: Suuri sävelparaati

Kotimaista hyvänmielenelokuvaa puhtaimmillaan on Yrjö Norran SF-paraati (1940). A) Se luo perusrakenteet suomalaisen musiikkielokuvan seuraaville vuosikymmenille. Ei puhdas musikaali, Hollywoodin tapaan, vaan muutaman laulun varaan koottu ohutjuoninen hupailu tulisi olemaan merkittävä osa kotimaista elokuvaa. Peter von Bagh on silti pitänyt SF-paraatia "ylittämättömänä". Musiikista (kolmesta kappaleesta yhdestä tuli ikivihreä) vastasi Georg Malmstén. B) Edelliskesänä filmattu elokuva tallentaa varsinkin alkupuolellaan Helsinkiä, joka pian pommitettaisiin ruvelle. Mainosmaisuutta perustelee vuoden 1940 olympiakisat – joita ei koskaan järjestetty. C) Sodan järkyttämä maa sai kerralla eteensä huiman valikoiman (SF:n) suosikkejaan., jotka alleviivaavat metatasoa roolinimillään. Vilahtaapa mukana tulevaisuuskin Topi Kärjen muodossa. Surullisen vilkaisun taaksepäin luo tieto siitä, että Kaarlo Angerkoski ehti kuolla ennen ensi-iltaa. D) Voiko paljon toiveikkaampaa tarinaa sotien keskelle olla? Työttömiksi jäävät nuoret luovat toiveikkaan iskelmän, jota koko kaupunki tuntuu laulavan, iästä ja yhteiskuntaluokasta riippumatta. Ikoninen loppukuva Ansasta & Taunosta on taatusti sykähdyttänyt aikanaan.

Eri tavalla onnistuu kaksikymmentä vuotta myöhempi Suuri sävelparaati (1959). Jack Witikan ohjaus edustaa uutta formaattia, jossa nimenomaan musiikkiesitykset ovat keskiössä ja tarina on pelkkä nimellinen liima niiden välillä. Reino Helismaan käsikirjoitus todennäköisesti mahtui Nortti-askin kylkeen: hyväntekeväisyyskonsertin kenraaliharjoituksissa Repe ja Eemeli perseilevät kulisseissa, iskelmätähdet pyörähtelevät paikoin musiikkivideota ennakoiden, välillä kameralle laulavaa tv-estetiikkaa. Witikka ja kuvaaja Kalle Peronkoski onnistuvat yllättävän hyvin luomaan vaihtelua ja eloa kankeaan rakenteeseen, vaikka kokonaisuus onkin liian pitkä. Varsinkin kuvat Ossi Runnen orkesterista ovat hienoja. Suuri sävelparaati on vankka aikalaistodistus, metadokumentti ja melkoisen kova musiikkiesitys (ja sitten tietysti on Olavi Virran Lannevannelaulu...).

Veikko Itkonen: Mullin mallin. Yrjö Tähtelä: Topralli

Ihan oma musiikkielokuvan alalajinsa on revyy- tai suomalaisittain iltamafilmi. Veikko Itkosen (tuot., ohj., kuv.; Reino Helismaan nimellisen käsikirjoituksen pohjalta) Mullin mallin vuodelta 1961 on rillumarein toistaiseksi viimeinen ulvaisu mutta myös kotikutoinen iltamaelokuva. Tietyömiesten joukko erehtyy osoitteesta ja viettää yönsä hotellissa. Kepoisa tarina etenee sketsimäisten kohtausten, stand-upin ja musiikkiesitysten kavalkadina. Huumori on osiensa summa ja dokumentoi murrosajan: mukana on perinteistä rillumareitä Esa Pakarisen ja Helismaan myötä, absurdia nonsenseä Pertti Pasasen ja alkuperäisen Bluff Brothersin esittäminä sekä ihan omanlaiset suomikummajaisensa Eemeli, Kalle Heiskanen ja harvinaisen roolin tekevä Kokemäen Uuno. Pimeässä hotellin pohjakerroksessa kuvattu elokuva on onneksi mustavalkoinen, sillä värillisenä se olisi näyttänyt juuri niin kotikutoiselta kuin onkin. Mullin mallin on elokuvana kehno, rillumareiksikin halpa, mutta todistekappaleena erittäin kiehtova tallenne hetkestä, jona suomalainen elokuva, komiikka ja viihdekulttuuri olivat luomassa nahkaansa.

Viisi vuotta asiat olivat uudella tolalla. Näyttelijälakko 1963–65 oli keskeyttänyt elokuvatuotannot ja saanut studiot polvilleen. Seurasi uusi aika uusine asenteineen ja pitkine oppivuosineen. Revyyelokuva yritti uuden sukupolven kanssa Yrjö Tähtelä, joka tuotti ja ohjasi "antielokuvansa" Toprallin (1966) ilman käsikirjoitusta (sen korvasivat Tähtelän keskustelut Pentti Saarikosken ym. kanssa). Levy-yhtiön vakavan musiikin vastaava laitetaan vastaamaan yhtiön 50-vuotisjuhlallisuuksien iskelmätarjonnasta. Se on tietysti tekosyy kuvata päivän muusikoita itse teossa ja yleistä sekoilua, joka haisee siltä kuin teekkareille olisi näytetty Beatles-elokuva ja annettu vappuna filmikamera. Tyyli on taatusti omanlaistaan vaikkei kovin hyvin aikaa kestänyttä. Tähtelä on parempi kuvaaja kuin ohjaaja. Mutta: Topralli on ainutlaatuinen välähdys tekoaikansa kotimaisesta musiikkimaailmasta: nuoret Irwin ja Katri Helena hetkumassa eduskuntatalon rapuilla, Carola tanssimassa viileästi Tukholmassa, Eero & Jussi kanuunaeroottisissa kuvissa – ja lopuksi vielä The Renegades.

A. Edward Sutherland: Beyond Tomorrow. Anthony Mann: Suuri Flamarion

A. Edward Sutherlandin ohjaama Beyond Tomorrow (1940) on melko tuntematon, yhdysvaltalainen pikkutuotanto, joka muistetaan lähinnä jouluelokuvana (jollaisena sitä alettiin markkinoida nimellä Beyond Christmas). Vaikka tarina alkaakin joulusta, on se paljon enemmän kuin kepeä lomaleffa. Pikemminkin kyseessä on capralaisittain tunteisiin vetoava fantasiasatu. Jouluna kolme vanhaa liikemiestä tekevät pienen jekun, jonka seuraamuksena tutustuvat kahteen aiemmin heille itselleen sekä toisilleen vieraaseen nuoreen ihmiseen. Nämä rakastuvat toisiinsa ja koko joukon välille syntyy nopeasti syvä ystävyys. Miehet kuolevat lento-onnettomuudessa mutta palaavat auttamaan ja johdattamaan nuorta paria aaveina. Tarinan kantavina teemoina ovat tekojen seuraamukset ja hyvän voima – klišeitä ehdottomasti mutta vilpittöminä arvokkaita periaatteita. Etenkin pariskunnan menestystä saava mies saa huomata, että hänen tekemänsä huonot valinnat vievät dramaattiseen loppuratkaisuun; kuolleet miehet sen sijaan saavat kukin osansa tuonpuoleisessa. Beyond Tomorrow on epätasaisista elementeistään – fantasia, melodraama, hollywoodilainen feelgood – huolimatta sydämellinen ja mukava elokuva ja b-tuotannon arvoistaan huolimatta vetävä ja kekseliäästikin ohjattu. Erityisen mukavaa on nähdä vanhat herrat Harry Carey ja C. Aubrey Smith yhdessä.

Anthony Mannin film noir Suuri Flamarion (The Great Flamarion, 1944) on sekin tyylikäs pikkutuotanto. Miehiä pyörittelevä nainen haluaa päästä alkoholistisiipastaan eroon ja viettelee varieteeteatterin jäyhän tarkka-ampujan tekemään likaisen työn puolestaan. Tarina juonikkaasta naisesta ja hänen mukanaan sortuvasta miehestä ei ole mitenkään omaperäinen, mutta se roihahtaa näyttelijöistään. Erich von Stroheim näyttelee lähinnä itseään mutta karismaattisesti; Mary Beth Hughes on loistava kaksinaamaisena unelmana. Vaikkei Suuri Flamarion ole ollut suuri satsaus eikä se ole pahemmin jäänyt kollektiiviseen muistiinkaan, on se kuitenkin onnistunut genrensä edustaja. Mustan rikoselokuvan tyyli on Mannilla tietysti hallussa, mutta onpa mukana myös jokunen vaikuttava elokuvallinen oivallus. Esimerkiksi kaaressa pyörähtävä kamera baarissa on elegantti.

Nelson McCormick: The Stepfather. Richard Fleischer: Kirottujen kukkula

Harvassa ovat ne 1980-luvun kauhusuosikit, joita ei olisi filmattu uusiksi, kun vuosiluku vaihtui alkamaan kakkosella. Kohtalon sai myös vuoden 1987 kevyesti satiirinen Isäpuoli eli The Stepfather, joka ei edes oikeastaan ole kauhua vaan ”psykologinen trilleri” (jos tällaisilla karsinoinneilla mitään merkitystä on). Nelson McCormickin kierrätysversio vuodelta 2009 jättää reaganilaisen ajan perhekeskeisyyden ironisoinnin sikseen ja sen sijaan uskoo ihan oikeasti ydinperheen pyhyyteen. Samalla psykologisesta putoaa loppu pois ja jäljelle jää pelkkä Psyko – johon tarpeettomasti viitataan niin musiikissa kuin kuvissa (suihkuverho). Uusi The Stepfather haluaisi olla fiksu moderni slasher, mutta eihän se onnistu, jos elokuva on hengetön kuin sukulainen arkkupakastimessa. Tarina kertoo edelleen sarjamurhaajasta, jonka modus operandi on luikerrella yksinhuoltajaäitien suosioon, asettua osaksi näiden perhettä ja sitten uuteen sukuun pettyneenä teurastaa koko sakki. Miksi näin käy, sitä elokuva ei selitä muttei ymmärrä edes kysyä. Pahoja ihmisiä nyt vain on ja ydinperheen loiset ne vasta pahoja ovatkin. Ainoa vaikuttava seikka on, että jokseenkin jokainen Amber Heardin kohtaus on kirjoitettu niin, että hänellä on yllään vain alusvaatteet tai bikinit.

Ammattimies Richard Fleischerin Kirottujen kukkula (Between Heaven and Hell, 1956) yrittää sekin, tässä tapauksessa olla sodan kauhujen valveutunut kuvaaja sen sijaan, että kertoisi vain sankaritarinaa. Francis Gwaltneyn romaani olisi tarvinnut pitkän ja seikkaperäisen käsittelyn – kerrotaan ensimmäisen filmikäsikirjoituksen olleen 9-tuntinen, kuvatuksi päätyi 90-minuuttinen. Nyt tarina rikkaasta ja pomottelevasta maanomistajasta, joka rintamalla ymmärtää uusia asioita ihmisyydestä ja toveruudesta mutta samalla kärsii jonkin sortin sotapsykoosista, on hajanainen kollaaši. Yksittäiset kohtaukset ovat kyllä vahvoja ja Cinemascope-kuva on välillä hyvinkin komeaa, mutta kokonaisuus on kuin episodifilmi, kun eripariset jaksot eivät muodosta jatkumoa. Ehkäpä Gwaltneyn romaani ansaitsisi uuden mahdollisuuden, vaikka tietysti sen esittämät ajatukset on esitetty sittemmin jo monta kertaa.

John Patrick Shanley: Doubt – Epäilys. Pat O'Connor: Elonkorjuujuhla

John Patrick Shanley muokkasi näytelmänsä elokuvaksi Doubt – Epäilys (2008). Teatteritausta näkyy selvästi filmiversiossa pitkähköinä, vuoropuhelupainotteisina kohtauksina, rajallisena määränä sekä tapahtumapaikkoja että henkilöhahmoja. Silti kuvallisesti se on ehtaa laatuelokuvaa, jopa hyvää sellaista, mikä ei ole mitenkään itsestään selvää näyttämösovitusten kanssa. Vielä hämmästyttävämpää on, että Shanleyn edellinen elokuvaohjaus oli 18 vuotta aiempi Joe ja tulivuori… 1960-luvulle sijoittuva Doubt käsittelee katolisen kirkon pappien pedofiiliutta. Katolisen koulun rehtori, vanhakantainen ja muutokseen epäillen suhtautuvat nunna iskee silmänsä ja syytöksensä edistysmieliseen ja sekulaareja asioita ymmärtävään pappiin. Kumpikin esitetään monitahoisina henkilöinä. Katsoja joutuu melkein koko elokuvan ajan itsekin miettimään mitä ja ketä uskoo, joskin välillä Doubt korostaa turhan paljon symboleitaan ja rinnastuksiaan; vaan sellaista on älyllinen elokuva amerikkalaisittain. Temaattisia kierroksia lisää risteymät sukupuolten tasa-arvoon, rotukysymykseen ja tietysti uskoon. Pitkät kohtaukset sallivat etenkin Meryl Streepin ja Philip Seymour Hoffmanin loistaa; Amy Adamsinkin, erinomaisen harrastajateatterin tyyliin.

Moni sama huomio pätee myös Pat O’Connorin ohjaamaan Elonkorjuujuhlaan (Dancing at Lughnasa, 1998). Se perustuu Brien Frielin näytelmään, jossa 1930-luvun Irlannissa viisi naimattomaksi jäänyttä [sic] siskoa yrittää tulla toimeen, vaikka raha ei riitä ja parvi on hiljalleen hajoamassa. Kuvioon liittyvät myös naisten lähetyssaarnaajaveli, joka palaa Ugandasta mieli murtuneena ja kristinuskon afrikkalaisiin perinteisiin vaihtaneena, nuorimman siskon lapsi, joka toimii myös kertojana, sekä lapsen hulivili-isä, joka on lähdössä sotimaan Francoa vastaan. Elokuvassa on oma viehätyksensä, mutta lähestyvän menetyksen tuntu löytyy vasta lopussa; alku on pitkään kuin Oi ihana toukokuun jaksoa katsoisi. Onneksi erittäin kova näyttelijäkaarti pitää kaiken verevänä; Streepin lisäksi Michael Gambon ja Sophie Thompson vakuuttavat, jälleen.

Franklin J. Schaffner: Panssarikenraali Patton

Vaikka sotaelokuva olisi olevinaan kuinka pasifistinen tahansa, aina se jotenkin glorifioi aiheensa. Tämähän on tunnettua. Ei siltä selviä Franklin J. Schaffnerin Panssarikenraali Pattonkaan (Patton, 1970), ei yritäkään. Silti se onnistuu olemaan yksi karmaisevimpia sotaelokuvia. Ei siksi, että siviiliuhrien kauheuksia korostettaisiin tai koska rivisotilaat luhistuvat jatkuvassa pelossa ja kauhussa tai koska heitä kaatuu sadointuhansin. Ei, Patton on kaamea päähenkilönsä vuoksi.

Yhdysvaltalaiskenraali George S. Pattonilla oli merkittävä rooli toisessa maailmansodassa Euroopan rintamalla, menemättä sen kummemmin yksityiskohtiin. Kiitos siitä jne., mutta unohdetaan tosiasiat. Elokuvan Patton kuvataan menneen maailman sotaherroja fanaattisesti ihailevaksi törkyturvaksi, joka runoilee ja siinä sivussa pitää kohtalonaan armeijojen komentamista. Hänen toverinsa, alaisensa tai elokuvakaan eivät ole hänen kanssaan samaa mieltä, eivät katso häntä ylöspäin. Hän sano tietävänsä itsekin, että on ”primadonna”. Nykyisessä turvallisuustilanteessa en kuitenkaan osaa katsoa häntä omaa tietä kulkevana kapinallisena nerona. Meillä on tälläkin hetkellä ihan liikaa pattoneita, jotka ovat valmiita teurastuttamaan omansa komentokeskuksista ja tukikohdista ”kunnian” ja ”sankaruuden” vuoksi. Helppohan se on, kun voi puhutella presidenttiä etunimeltä ja kultahampaat hymyten syytellä pelkuriksi taistelujen traumatisoimia. Elokuva näyttää kaiken tämänkin puolen – se yrittää olla ottamatta kantaa Pattonin puolesta tai vastaan. Aineksia on tarpeeksi, jotta hän näyttäisi väärinymmärretyltä sankarilta; roppakaupalla myös muunlaisin tulkintoihin.

Puhtaasti elokuvana Patton on komea. Schaffner pitää langat tiukasti käsissään, mistä osakiitos varmasti kuuluu myös Francis Ford Coppolan ja Edmund H. Northin käsikirjoitukselle. Etenkin taistelut ja muut joukkokohtaukset on toteutettu energisesti. Muihin kohtauksiin lähinnä riittää nimirooliin saumattomasti eläytyvä George C. Scott. On hienoja roolisuorituksia, joissa koko ajan muistaa ihailla näyttelijän taitoja, ja sitten on jokunen sellainen kuin Scottin kenraali.

Katsottua: lokakuu 2021

Franklin Schaffner: Papillon. Sotalordi

Papillon (1973) on maineikas vankilapakoelokuva, mutta sen maineella on kaksi puolta. Hidas, jännitteiden, etäännyttävä ja asenteessaan tinkimätön elokuva ei ole kaikkien mieleen, etenkään amerikkalaisten. Se ei soittele katsojan kieliä niin kuin jokin muu genrensä edustaja (Shawshank Redemption) tai tarjoa jännitystä ja täpäriä tilanteita (Pako Alcatrazista). Papillon on, kuten lajityypin klisee kuuluu, kertomus ihmismielen kaipuusta vapauteen ja sen loputtomasta halusta täyttää kaipuunsa. Papillon on myös hyvin hallittu elokuva. Se ei pidä kiirettä, se ei kosiskele yleisöä, se ei antaudu itsetietoiselle kikkailulle muutoin kuin silloin kun siihen on syytä. Toteavan realismin sisään on nimittäin kätketty myös pari vaikuttavaa unijaksoa, joissa visuaalisuus saa luvan irrotella. Steve McQueen ja Dustin Hoffman täydentävät päärooleissa hyvin toisiaan. Varsinkin edellinen osoittaa osaamistaan komeasti. Elokuvan lopussa, kun pakoon lopulta päästään, kaikki muuttuu melkein fantastiseksi, mikä vain tehostaa vankilaolojen karuutta ja armottomuutta.

Sotalordi (The War Lord, 1965) on toista maata. Hollywoodilaiseen keskiaikaan sijoittuvassa ritaridraamassa Charlton Hestonin esittämä pikkukylän uusi herra himoitsee yhtä kylän neitsykäisistä. Kristilliset ja pakanalliset tavat, lait ja moraali iskevät yhteen, kun isäntä käyttää ensiyön oikeuttaan. Vaikka elokuva yrittääkin näyttää aikakauden aiempaa realistisemmin ja raadollisemmin, on se silti aikamoista seikkailukirjakuvitusta. Voin hyvin kuvitella, että Monty Pythonin miehet olivat katselleet tätä Holy Grailiansa tehdessään. Aikamoista jöpötystä ja larppausta; näkyy että taustalla on näytelmä. Lopussa sentään saadaan ihan mallikas taistelu.

Marc Forster: Risto Reipas ja Nalle Puh

Disney on viime aikoina tehnyt hurjan paljon näyteltyjä uusioversioita vanhoista elokuvistaan. Animaatioiden uustulkinnoista ainoa näkemäni on 101 dalmatialaista (lasketaanko sitä edes tähän joukkoon, kun se tehtiin niin kauan sitten?). Maija Poppasen jatko-osa oli yllättävän hyvä. Entäs sitten tämä Christopher Robin, joka tekee Nalle Puhille saman kuin Spielbergin Hook teki Peter Panille (ei Disneyn vaan alkuperäiselle Barrie versiolle)? Tarinassa Risto Reipas on kasvanut aikuiseksi, ei vain iältään vaan myös hengeltään – mikä tarkoittaa rahan ajattelemista, työntekoa ja muuta alleviivaavan harmaata kurjistelua.

Menneisyyden mielikuvitusystävät (tai harhat!) alkavat kuitenkin palailla. Nalle Puh löytää nimittäin tiensä reaalimaailmaan fantasiahehtaariltaan. Elokuvan suuri virhe minusta onkin juuri se, että Puolen hehtaarin metsän väki näyttäisi elokuvan mukaan olevan olemassa objektiivisessa todellisuudessa eikä vain Christopherin mielessä, mikä tulkinta on yksi alkuperäisten Nalle Puh -tarinoiden viehätyksen avaimista. Nyt mielikuvituksen voima vaihtuu ehdottomaan fantasiaan. Samahan tapahtui myös Hookissa. Nyt tuloksena on jonkinlainen Disneyn tunnelaukaisimiin (eli itkunkäynnistäjiin) kytketty versio Ystäväni Harveystä. Kyse ei ole enää sisäisen lapsen ja viattoman olemassaolon löytämisestä vaan taantumisesta.

Risto Reipas ja Nalle Puh (2018) näyttää hyvältä. Vanha Lontoo on yhtä stereotyyppistä tunnelmointia, vaikka cgi-miljöö ei oikesti koskaan ole kovin vaikuttavaa. Todelliset Englannin maisemat sen sijaan näyttävät ihan yhtä kauniilta kuin aina. Elävät pehmoeläimet ovat taidokkaasti tehtyjä. Niissä on luonnetta enemmän kuin monessa ihmishahmossa, kuten sanonta kuuluu. Ewan McGregor hoitaa hommansa kyllä kunnialla, ei kummempaa.

Ei sillä ettenkö olisi elokuvan kanssa samaa mieltä. Aikuisuus on aika paskamaista pelleilyä. En vain ehkä ole samaa mieltä elokuvan tekijöiden kanssa. Ei ole oikein vajota turvafantasioihin, jotta joku ahneempi voi tienata sillä.

Anthony Minghella: Päämääränä Cold Mountain. Tim Burton: Big Fish

Anthony Minghellan Päämääränä Cold Mountain (Cold Mountain, 2003) epookkidraama Yhdysvaltain sisällissodan ajoilta. Se perustuu Charles Frazerin romaaniin (1997). Sota erottaa nuorenparin, nainen jää opettelemaan tilanhoitoa kotipuoleen ja rintamalla loukkaantunut mies etsii tietä takaisin tämän luokse. Parasta koko elokuvassa on sen silkka kokoluokka. Vaikka juoni ei sinänsä ole erityinen, on tarina niin eeppinen, monipolvinen ja täynnä vahvoja hahmoja, että sen etenemistä seuraa nautinnolla. Se soittelee tunnenuotteja melko rankalla otteella, mutta tekee sen niin tyylikkäästi, että en jaksa välittää. Ainakaan sisällissotaa ei kuvata niin romanttisena kuin amerikkalaiset sen yleensä näkevät. Renee Zellweger sai roolistaan Oscarin, mutta olisin ollut valmis antamaan Nicole Kidmanillekin omansa. Philip Seymour Hoffman on muuten vain mainio irstaana hengenmiehenä. Kirjanpidon mukaan olen nähnyt tämän 13 vuotta sitten, mutta se ei ole jättänyt minkäänlaista muistijälkeä; olin silloin kyllä työtön ja masentunut, mikä selittänee jotain.

Tim Burtonin ajatellaan yleisesti menettäneen kykynsä tehdä vaikuttavaa elokuvaa. Hänen viimeisenä onnistumisenaan kai pidetään elokuvaa Big Fish, joka perustuu Daniel Wallacen romaaniin (1998). Se on fantasiaan kallellaan oleva kasvukertomus, jossa kuolemansairaan miehen aikuinen poika käy läpi isänsä hänelle kertomia tarinoita. Ja niitä riittää. Kaikessa on vähintään reilusti ylimääräistä koristelua, mutta paljonko niissä on oikeasti totta? Kuka isä oikeasti olikaan? Ewan McGregor esittää isää itsevarmasti virnuilevana nuorna miesnä, Albert Finney puolestaan kuolevana patuna. Itsevarmuus johtuu isän mukaan siitä, että hän poikana näki (noidan sokeassa silmässä), kuinka hän tulisi kuolemaan. Tämänkin olen nähnyt aiemmin, 16 vuotta sitten, minkä muistan oikein hyvin. En tykännyt silloin, koska varmaan pidin Big Fishiä liian viihteellisenä. Nyt olen suopeampi, hyvä tarina tosiaan voittaa faktat.

Anthony Mann: Telemarkin sankarit

Brittiläinen Norjaan sijoittuva elokuva, jonka ohjaaja ja pääosan esittäjä ovat amerikkalaisia:

Norjalaisen vastarintataistelija Knut Haukelidin muistelmiin pohjautuva elokuva Telemarkin sankarit (The Heroes of Telemark, 1965; ohj. Anthony Mann) kertoo mainostekstien mukaan siitä, miten sankarilliset norskit estivät natseja rakentamasta ydinpommin toisessa maailmansodassa. Tarinan heeros on Oslon yliopiston professori, jota esittää Kirk Douglas. Hän lähtee vastarintaliikkeen tunturihaukkojen kanssa estämään natseja valmistamasta raskasta vettä norjalaisella tutkimuslaitoksella ja raijaamasta sitä laivalla Saksaan. Kaikki on vähän simppelimpää, vähän mustavalkoisempaa kuin oikeasti, mutta yllättävän moniulotteiseksi elokuva lopulta kuitenkin muodostuu, etenkin kun ottaa huomioon valmistusajan ja jenkkiyhteydet. Toki Douglas ei koskaan ole ollut ihan perusjenkki.

Ihan elokuvallisiakin arvoja on – pitkä hiljanen jakso, jossa sissipartio etenee vyötäröä myöten hangessa, laskeutuu vuonon seinämää köysillä ja hiipii tuotantolaitokseen natsien selän takana on vaikuttava. Samoin sitä seuraava pommitusjakso. Suomalaisesta näkökulmasta harmittaa se, että Norja saa esiintyä itsenään tässä elokuvassa, kun Suomen osaksi tuli Hollywoodin talvisodassa näyttää ihan studio-Alpeilta (Ski Patrol, 1940).

Jaume Collet-Serra: House of Wax. Jim Gillespie: Venom

House of Wax (2005) on löyhä uusintafilmatisointi vuoden 1953 elokuvasta, joka oli löyhä uudelleen filmatisointi vuoden vuoden 1933 elokuvasta. Aluksi ollaan hämmentävän kaukana lähdemateriaalista. Vanhempien kaimojen goottilaiset sävyt ovat vaihtuneet teinislasheriksi, jossa joukko futispeliin matkaavia keskenkasvuisia (mm. Paris Hilton jolla on stripatessaankin lumovoimaa yhtä paljon kuin oksalla) jumittuu Amerikan Mikkeliin, josta löytyy vahakabinetti. Paikalliset punaniskat, vahakabinetin hulluksi tulleen emännän kaksospojat, nappaavat tervehenkisemmän nuorison osaksi taideprojektiaan. Mistään merkkielokuvasta ei ole kyse, mutta paljon odotuksia paremmasta. Kuvamaailma on tyylikäs, ja gorea on kivasti. Vahanukkeaihe laajenee kekseliäästi. Moottorisahoja ei nähdä, mutta erään Texasiin sijoittuvan sarjan vibat ovat vahvat.

Venom (2005) on myös eräänlainen pikkukaupunki-slasher, mikä ei ole yllättävää, sillä ohjaaja Jim Gillespie ja tuottaja Kevin Williamson olivat jo aiemmin tehneet yhdessä Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuvan. Nuoriso pohdiskelee, pitäisikö jäädä mätänemään kylille vai muuttaa kunnon ympyröihin, ja yhtäkkiä voodoo-mummolta karkaa kolarissa taikakärmeksiä. Jotka ottavat kuolleen automekaanikon valtaansa. Koska ne ovatkin oikeasti pahoja henkiä. Tulos on yllätyksetön joskin genretietoinen tusinateos. Ongelma on jo käsikirjoituksessa, vaikka se sisältääkin muutamia nokkelia oivalluksia. Yhdelläkään näyttelijällä ei ole karismaa, mikä korostaa kaiken mitättömyyttä. Ei Venomkaan huono olo, melko keskinkertainen vain.

Mark Tonderai: House at the End of the Street. Mark Atkins: Alien Origin

House at the End of the Street (2012) on sitten paljon modernimpaa subgenreä. Semmoista missä katsojalle vihjataan yliluonnollisesta pahasta, jonka ääressä sitten fiilistellään ja jonka varjolla on helppo tehdä muutama (kymmenen) hyppysäikkyä. Kamera on levoton – pyörii, tärisee – editointi on levotonta – leikkaa nopeasti, hidastelee & kiihdyttelee – mikä kaikki yrittää peitellä käsikirjoituksen puutteita (dialogi varsinkin osaa olla teennäistä). Onneksi Jennifer Lawrencen läsnäolossa on voimaa (joka saattaa ylittää hänen näyttelijänkykynsä). Tarinassa äiti ja tytär muuttavat taloon, jonka naapurissa vanhempansa murhannut nuori nainen asuu lukittuna kellarissa ja veljensä hoidokkina. Elokuva lähinnä teeskentelee olevansa kauhua, jonka mielestä pelottavaa ovat tukka naamalla tönöttävät naiset ja jousistaccatot. Myönnän silti, että tarinan käänne pääsi yllättämään, joskin sen jälkeen juttua venytettiin ihan liian kauan.

Mark Atkinsin ohjaama The Asylum -tuotanto Alien Origin (2012) laskee riman sitten maantasalle. Sen olemassa ololle ei ole olemassa muuta syytä kuin rahastaa alien-sanalla. Käsivaravideokamera seuraa Belizen erikoisjoukkojen harhailua viidakossa. Siinä se sitten onkin. Keskeltä viidakkoa löytyy vene josta löytyy muistikortti jossa on kuvia merenelävistä ja rupista tietokonegrafiikkaa, joka ilmeisesti on merkki avaruusolennoista. Jos tykkää katsella kurkkusalaatin värisiä äijiä pusikossa, tämä on ihan jees. Niitä elokuvia joita hipsterit kahdenkymmenen vuoden päästä fiilistelevät housut pullottaen.

Brian Yuzna: Faust: Love of the Damned. Stuart Gordon: King of the Ants

Kun amerikkalainen kauhuohjaaja siirtyy tekemään elokuvaa yhdessä Katalonian television kanssa, odotukset eivät ole kovin korkeat. Ja jos pohjamateriaalina on supersankarisarjakuva... Ei tosiaan tiedä mitä pitäisi odottaa, kun aloittaa Brian Yuznan vuoden 2000 elokuvan Faust: Love of the Damned. Tarina alkaa siitä, kun poliisi ja terapeutti yrittävät selittää katatonisen miehen tekemiä rituaalimurhia. Lopulta mies alkaa puhua. Rikollisjengi tappoi hänen rakkaansa. Sitten paholaismainen kulttijohtaja tekee hänen kanssaan diilin: sielu vaihtokauppana Wolverine-kynsistä. Peruskauraa. Irtopäitä nähdään, verta roiskuu, ja kun rosmot on tapettu, paholainen panee tappamaan lisää. Mies kieltäytyy, haudataan elävältä ja hänestä tulee viitassa viilettävä oneliner-batman. Mark Frost pääosassa näyttelee yli tavalla, josta tulee mieleen Jeffrey Combs. Tämäkin on mukana, tavattoman harmaassa poliisin roolissa. Elokuva etenee todennäköisesti sarjakuvaa mukaillen, mikä tekee Faustin kerronnasta nykivää. Yuznalla on kyllä visiota ja yksittäiset kuvat ovat tehokkaita ja parhaimmillaan pirun hauskoja. Välillä elokuva käy hurjilla kierroksilla.

Yuznan vanha tekijätoveri Stuart Gordon ohjasi vuonna 2003 genrerajatapauksen King of the Ants. Se ei oikein tiedä, olisiko rikosleffa vai yrittäisikö olla vähän kallelaan kauhuun. Tyhjäntoimittaja ajautuu isojen poikien pelikentälle ja saa itselleen tappokeikan. Sitten hommat laskevat alleen ja kaveri lukitaan vajaan keskelle aavikkoa, missä hänen päällään pelataan päivittäin golfia. Tuloksena on pimeitä hallusinaatioita ja groteskeja kohtauksia. Vielä sittenkin tarinassa riittää mutkia ja käänteitä – se jopa hieman hajoaa ja menettää painokkuuttaan. King of the Ants on The Asylumin tuottama, ja sen estetiikassa on pienen budjetin viehättävyyttä. Roskasta ei kuitenkaan ole kyse, mikä on oikeastaan hieman yllättävää. Käsivarakamera ja nuhruinen kuva lisäävät elokuvan viehätystä. Elokuvan on käsikirjoittanut romaaninsa pohjalta Charlie Higson, mikä lienee vaikuttanut etenkin dialogin iskevyyteen. Gordonin ohjaus pysyy pääosin koossa vakuuttavasti, joskin elokuvan loppupuoli etenee turhan nopeasti.

Alex Chandon: Cradle of Fear. S. Craig Zahler: Bone Tomahawk

Cradle of Fear (2001) on sitä itseään. Vilkkuvaloiset vaaleanpunaiset kengännauhani ovat maksaneet enemmän ja ovat vaikuttavammat kuin tämä elokuva. Teinigoottimetallibändi Cradle of Filth on mukana menossa, etenkin nokkamies Dani Filth, mikä lienee ainoa syy, miksi elokuva muistetaan. Se on erittäin löyhästi toisiinsa sidottujen typerien ja laahaavien episodien ketju, joka muistuttaa pornoelokuvaa rakenteeltaan. Yhä uudestaan tuodaan kuviin uusi pari, jonka ympärille yritetään tehdä tylsää ja huonosti näyteltyä tarinaa, kunnes päästään siihen ainoaan asiaan, jota katsojat haluavat nähdä. Tässä tapauksessa splatteriin. Läträysideat ovat kyllä hyviä, mutta lattea digivideokuva ja Amigalla tehdyt tehosteet eivät jaksa edes naurattaa.

Bone Tomahawk (2015) on sitten ihan muuta. Se ei oikeastaan edes kuulu tähän sarjaan, koska se ei ole kauhua eikä missään nimessä pökäle. Bone Tomahawk on hyvin perinteinen western. Joukko miehiä lähtee pelastamaan muutamaa kaapattua intiaaneilta. Mikä tekee elokuvasta erityisen mainion dialogin (etenkin Richard Jenkinsin hahmo) ja napakan ohjauksen lisäksi ovat juuri intiaanit. Kyseessä on luolassa asuva, naisensa torsoiksi silpova kannibaalien heimo, joka muistuttaa enemmän Predator-elokuvien saalistajaa kuin ainuttakaan Amerikan alkuperäiskansaa. Tappokohtaukset ovat verisiä ja raakoja ja tunnelma on harvinaisen tiivis. Odotan lukemattomia huonoja jatko-osia, joissa heimon mytologiaa laajennetaan naurettavuuksiin.