Franklin Schaffner: Papillon. Sotalordi
Papillon (1973) on maineikas vankilapakoelokuva, mutta sen maineella on kaksi puolta. Hidas, jännitteiden, etäännyttävä ja asenteessaan tinkimätön elokuva ei ole kaikkien mieleen, etenkään amerikkalaisten. Se ei soittele katsojan kieliä niin kuin jokin muu genrensä edustaja (Shawshank Redemption) tai tarjoa jännitystä ja täpäriä tilanteita (Pako Alcatrazista). Papillon on, kuten lajityypin klisee kuuluu, kertomus ihmismielen kaipuusta vapauteen ja sen loputtomasta halusta täyttää kaipuunsa. Papillon on myös hyvin hallittu elokuva. Se ei pidä kiirettä, se ei kosiskele yleisöä, se ei antaudu itsetietoiselle kikkailulle muutoin kuin silloin kun siihen on syytä. Toteavan realismin sisään on nimittäin kätketty myös pari vaikuttavaa unijaksoa, joissa visuaalisuus saa luvan irrotella. Steve McQueen ja Dustin Hoffman täydentävät päärooleissa hyvin toisiaan. Varsinkin edellinen osoittaa osaamistaan komeasti. Elokuvan lopussa, kun pakoon lopulta päästään, kaikki muuttuu melkein fantastiseksi, mikä vain tehostaa vankilaolojen karuutta ja armottomuutta.
Sotalordi (The War Lord, 1965) on toista maata. Hollywoodilaiseen keskiaikaan sijoittuvassa ritaridraamassa Charlton Hestonin esittämä pikkukylän uusi herra himoitsee yhtä kylän neitsykäisistä. Kristilliset ja pakanalliset tavat, lait ja moraali iskevät yhteen, kun isäntä käyttää ensiyön oikeuttaan. Vaikka elokuva yrittääkin näyttää aikakauden aiempaa realistisemmin ja raadollisemmin, on se silti aikamoista seikkailukirjakuvitusta. Voin hyvin kuvitella, että Monty Pythonin miehet olivat katselleet tätä Holy Grailiansa tehdessään. Aikamoista jöpötystä ja larppausta; näkyy että taustalla on näytelmä. Lopussa sentään saadaan ihan mallikas taistelu.
Sotalordi (The War Lord, 1965) on toista maata. Hollywoodilaiseen keskiaikaan sijoittuvassa ritaridraamassa Charlton Hestonin esittämä pikkukylän uusi herra himoitsee yhtä kylän neitsykäisistä. Kristilliset ja pakanalliset tavat, lait ja moraali iskevät yhteen, kun isäntä käyttää ensiyön oikeuttaan. Vaikka elokuva yrittääkin näyttää aikakauden aiempaa realistisemmin ja raadollisemmin, on se silti aikamoista seikkailukirjakuvitusta. Voin hyvin kuvitella, että Monty Pythonin miehet olivat katselleet tätä Holy Grailiansa tehdessään. Aikamoista jöpötystä ja larppausta; näkyy että taustalla on näytelmä. Lopussa sentään saadaan ihan mallikas taistelu.
Marc Forster: Risto Reipas ja Nalle Puh
Disney on viime aikoina tehnyt hurjan paljon näyteltyjä uusioversioita vanhoista elokuvistaan. Animaatioiden uustulkinnoista ainoa näkemäni on 101 dalmatialaista (lasketaanko sitä edes tähän joukkoon, kun se tehtiin niin kauan sitten?). Maija Poppasen jatko-osa oli yllättävän hyvä. Entäs sitten tämä Christopher Robin, joka tekee Nalle Puhille saman kuin Spielbergin Hook teki Peter Panille (ei Disneyn vaan alkuperäiselle Barrie versiolle)? Tarinassa Risto Reipas on kasvanut aikuiseksi, ei vain iältään vaan myös hengeltään – mikä tarkoittaa rahan ajattelemista, työntekoa ja muuta alleviivaavan harmaata kurjistelua.
Menneisyyden mielikuvitusystävät (tai harhat!) alkavat kuitenkin palailla. Nalle Puh löytää nimittäin tiensä reaalimaailmaan fantasiahehtaariltaan. Elokuvan suuri virhe minusta onkin juuri se, että Puolen hehtaarin metsän väki näyttäisi elokuvan mukaan olevan olemassa objektiivisessa todellisuudessa eikä vain Christopherin mielessä, mikä tulkinta on yksi alkuperäisten Nalle Puh -tarinoiden viehätyksen avaimista. Nyt mielikuvituksen voima vaihtuu ehdottomaan fantasiaan. Samahan tapahtui myös Hookissa. Nyt tuloksena on jonkinlainen Disneyn tunnelaukaisimiin (eli itkunkäynnistäjiin) kytketty versio Ystäväni Harveystä. Kyse ei ole enää sisäisen lapsen ja viattoman olemassaolon löytämisestä vaan taantumisesta.
Risto Reipas ja Nalle Puh (2018) näyttää hyvältä. Vanha Lontoo on yhtä stereotyyppistä tunnelmointia, vaikka cgi-miljöö ei oikesti koskaan ole kovin vaikuttavaa. Todelliset Englannin maisemat sen sijaan näyttävät ihan yhtä kauniilta kuin aina. Elävät pehmoeläimet ovat taidokkaasti tehtyjä. Niissä on luonnetta enemmän kuin monessa ihmishahmossa, kuten sanonta kuuluu. Ewan McGregor hoitaa hommansa kyllä kunnialla, ei kummempaa.
Ei sillä ettenkö olisi elokuvan kanssa samaa mieltä. Aikuisuus on aika paskamaista pelleilyä. En vain ehkä ole samaa mieltä elokuvan tekijöiden kanssa. Ei ole oikein vajota turvafantasioihin, jotta joku ahneempi voi tienata sillä.
Menneisyyden mielikuvitusystävät (tai harhat!) alkavat kuitenkin palailla. Nalle Puh löytää nimittäin tiensä reaalimaailmaan fantasiahehtaariltaan. Elokuvan suuri virhe minusta onkin juuri se, että Puolen hehtaarin metsän väki näyttäisi elokuvan mukaan olevan olemassa objektiivisessa todellisuudessa eikä vain Christopherin mielessä, mikä tulkinta on yksi alkuperäisten Nalle Puh -tarinoiden viehätyksen avaimista. Nyt mielikuvituksen voima vaihtuu ehdottomaan fantasiaan. Samahan tapahtui myös Hookissa. Nyt tuloksena on jonkinlainen Disneyn tunnelaukaisimiin (eli itkunkäynnistäjiin) kytketty versio Ystäväni Harveystä. Kyse ei ole enää sisäisen lapsen ja viattoman olemassaolon löytämisestä vaan taantumisesta.
Risto Reipas ja Nalle Puh (2018) näyttää hyvältä. Vanha Lontoo on yhtä stereotyyppistä tunnelmointia, vaikka cgi-miljöö ei oikesti koskaan ole kovin vaikuttavaa. Todelliset Englannin maisemat sen sijaan näyttävät ihan yhtä kauniilta kuin aina. Elävät pehmoeläimet ovat taidokkaasti tehtyjä. Niissä on luonnetta enemmän kuin monessa ihmishahmossa, kuten sanonta kuuluu. Ewan McGregor hoitaa hommansa kyllä kunnialla, ei kummempaa.
Ei sillä ettenkö olisi elokuvan kanssa samaa mieltä. Aikuisuus on aika paskamaista pelleilyä. En vain ehkä ole samaa mieltä elokuvan tekijöiden kanssa. Ei ole oikein vajota turvafantasioihin, jotta joku ahneempi voi tienata sillä.
Anthony Minghella: Päämääränä Cold Mountain. Tim Burton: Big Fish
Anthony Minghellan Päämääränä Cold Mountain (Cold Mountain, 2003) epookkidraama Yhdysvaltain sisällissodan ajoilta. Se perustuu Charles Frazerin romaaniin (1997). Sota erottaa nuorenparin, nainen jää opettelemaan tilanhoitoa kotipuoleen ja rintamalla loukkaantunut mies etsii tietä takaisin tämän luokse. Parasta koko elokuvassa on sen silkka kokoluokka. Vaikka juoni ei sinänsä ole erityinen, on tarina niin eeppinen, monipolvinen ja täynnä vahvoja hahmoja, että sen etenemistä seuraa nautinnolla. Se soittelee tunnenuotteja melko rankalla otteella, mutta tekee sen niin tyylikkäästi, että en jaksa välittää. Ainakaan sisällissotaa ei kuvata niin romanttisena kuin amerikkalaiset sen yleensä näkevät. Renee Zellweger sai roolistaan Oscarin, mutta olisin ollut valmis antamaan Nicole Kidmanillekin omansa. Philip Seymour Hoffman on muuten vain mainio irstaana hengenmiehenä. Kirjanpidon mukaan olen nähnyt tämän 13 vuotta sitten, mutta se ei ole jättänyt minkäänlaista muistijälkeä; olin silloin kyllä työtön ja masentunut, mikä selittänee jotain.
Tim Burtonin ajatellaan yleisesti menettäneen kykynsä tehdä vaikuttavaa elokuvaa. Hänen viimeisenä onnistumisenaan kai pidetään elokuvaa Big Fish, joka perustuu Daniel Wallacen romaaniin (1998). Se on fantasiaan kallellaan oleva kasvukertomus, jossa kuolemansairaan miehen aikuinen poika käy läpi isänsä hänelle kertomia tarinoita. Ja niitä riittää. Kaikessa on vähintään reilusti ylimääräistä koristelua, mutta paljonko niissä on oikeasti totta? Kuka isä oikeasti olikaan? Ewan McGregor esittää isää itsevarmasti virnuilevana nuorna miesnä, Albert Finney puolestaan kuolevana patuna. Itsevarmuus johtuu isän mukaan siitä, että hän poikana näki (noidan sokeassa silmässä), kuinka hän tulisi kuolemaan. Tämänkin olen nähnyt aiemmin, 16 vuotta sitten, minkä muistan oikein hyvin. En tykännyt silloin, koska varmaan pidin Big Fishiä liian viihteellisenä. Nyt olen suopeampi, hyvä tarina tosiaan voittaa faktat.
Tim Burtonin ajatellaan yleisesti menettäneen kykynsä tehdä vaikuttavaa elokuvaa. Hänen viimeisenä onnistumisenaan kai pidetään elokuvaa Big Fish, joka perustuu Daniel Wallacen romaaniin (1998). Se on fantasiaan kallellaan oleva kasvukertomus, jossa kuolemansairaan miehen aikuinen poika käy läpi isänsä hänelle kertomia tarinoita. Ja niitä riittää. Kaikessa on vähintään reilusti ylimääräistä koristelua, mutta paljonko niissä on oikeasti totta? Kuka isä oikeasti olikaan? Ewan McGregor esittää isää itsevarmasti virnuilevana nuorna miesnä, Albert Finney puolestaan kuolevana patuna. Itsevarmuus johtuu isän mukaan siitä, että hän poikana näki (noidan sokeassa silmässä), kuinka hän tulisi kuolemaan. Tämänkin olen nähnyt aiemmin, 16 vuotta sitten, minkä muistan oikein hyvin. En tykännyt silloin, koska varmaan pidin Big Fishiä liian viihteellisenä. Nyt olen suopeampi, hyvä tarina tosiaan voittaa faktat.
Anthony Mann: Telemarkin sankarit
Brittiläinen Norjaan sijoittuva elokuva, jonka ohjaaja ja pääosan esittäjä ovat amerikkalaisia:
Norjalaisen vastarintataistelija Knut Haukelidin muistelmiin pohjautuva elokuva Telemarkin sankarit (The Heroes of Telemark, 1965; ohj. Anthony Mann) kertoo mainostekstien mukaan siitä, miten sankarilliset norskit estivät natseja rakentamasta ydinpommin toisessa maailmansodassa. Tarinan heeros on Oslon yliopiston professori, jota esittää Kirk Douglas. Hän lähtee vastarintaliikkeen tunturihaukkojen kanssa estämään natseja valmistamasta raskasta vettä norjalaisella tutkimuslaitoksella ja raijaamasta sitä laivalla Saksaan. Kaikki on vähän simppelimpää, vähän mustavalkoisempaa kuin oikeasti, mutta yllättävän moniulotteiseksi elokuva lopulta kuitenkin muodostuu, etenkin kun ottaa huomioon valmistusajan ja jenkkiyhteydet. Toki Douglas ei koskaan ole ollut ihan perusjenkki.
Ihan elokuvallisiakin arvoja on – pitkä hiljanen jakso, jossa sissipartio etenee vyötäröä myöten hangessa, laskeutuu vuonon seinämää köysillä ja hiipii tuotantolaitokseen natsien selän takana on vaikuttava. Samoin sitä seuraava pommitusjakso. Suomalaisesta näkökulmasta harmittaa se, että Norja saa esiintyä itsenään tässä elokuvassa, kun Suomen osaksi tuli Hollywoodin talvisodassa näyttää ihan studio-Alpeilta (Ski Patrol, 1940).
Norjalaisen vastarintataistelija Knut Haukelidin muistelmiin pohjautuva elokuva Telemarkin sankarit (The Heroes of Telemark, 1965; ohj. Anthony Mann) kertoo mainostekstien mukaan siitä, miten sankarilliset norskit estivät natseja rakentamasta ydinpommin toisessa maailmansodassa. Tarinan heeros on Oslon yliopiston professori, jota esittää Kirk Douglas. Hän lähtee vastarintaliikkeen tunturihaukkojen kanssa estämään natseja valmistamasta raskasta vettä norjalaisella tutkimuslaitoksella ja raijaamasta sitä laivalla Saksaan. Kaikki on vähän simppelimpää, vähän mustavalkoisempaa kuin oikeasti, mutta yllättävän moniulotteiseksi elokuva lopulta kuitenkin muodostuu, etenkin kun ottaa huomioon valmistusajan ja jenkkiyhteydet. Toki Douglas ei koskaan ole ollut ihan perusjenkki.
Ihan elokuvallisiakin arvoja on – pitkä hiljanen jakso, jossa sissipartio etenee vyötäröä myöten hangessa, laskeutuu vuonon seinämää köysillä ja hiipii tuotantolaitokseen natsien selän takana on vaikuttava. Samoin sitä seuraava pommitusjakso. Suomalaisesta näkökulmasta harmittaa se, että Norja saa esiintyä itsenään tässä elokuvassa, kun Suomen osaksi tuli Hollywoodin talvisodassa näyttää ihan studio-Alpeilta (Ski Patrol, 1940).
Jaume Collet-Serra: House of Wax. Jim Gillespie: Venom
House of Wax (2005) on löyhä uusintafilmatisointi vuoden 1953 elokuvasta, joka oli löyhä uudelleen filmatisointi vuoden vuoden 1933 elokuvasta. Aluksi ollaan hämmentävän kaukana lähdemateriaalista. Vanhempien kaimojen goottilaiset sävyt ovat vaihtuneet teinislasheriksi, jossa joukko futispeliin matkaavia keskenkasvuisia (mm. Paris Hilton jolla on stripatessaankin lumovoimaa yhtä paljon kuin oksalla) jumittuu Amerikan Mikkeliin, josta löytyy vahakabinetti. Paikalliset punaniskat, vahakabinetin hulluksi tulleen emännän kaksospojat, nappaavat tervehenkisemmän nuorison osaksi taideprojektiaan. Mistään merkkielokuvasta ei ole kyse, mutta paljon odotuksia paremmasta. Kuvamaailma on tyylikäs, ja gorea on kivasti. Vahanukkeaihe laajenee kekseliäästi. Moottorisahoja ei nähdä, mutta erään Texasiin sijoittuvan sarjan vibat ovat vahvat.
Venom (2005) on myös eräänlainen pikkukaupunki-slasher, mikä ei ole yllättävää, sillä ohjaaja Jim Gillespie ja tuottaja Kevin Williamson olivat jo aiemmin tehneet yhdessä Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuvan. Nuoriso pohdiskelee, pitäisikö jäädä mätänemään kylille vai muuttaa kunnon ympyröihin, ja yhtäkkiä voodoo-mummolta karkaa kolarissa taikakärmeksiä. Jotka ottavat kuolleen automekaanikon valtaansa. Koska ne ovatkin oikeasti pahoja henkiä. Tulos on yllätyksetön joskin genretietoinen tusinateos. Ongelma on jo käsikirjoituksessa, vaikka se sisältääkin muutamia nokkelia oivalluksia. Yhdelläkään näyttelijällä ei ole karismaa, mikä korostaa kaiken mitättömyyttä. Ei Venomkaan huono olo, melko keskinkertainen vain.
Venom (2005) on myös eräänlainen pikkukaupunki-slasher, mikä ei ole yllättävää, sillä ohjaaja Jim Gillespie ja tuottaja Kevin Williamson olivat jo aiemmin tehneet yhdessä Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuvan. Nuoriso pohdiskelee, pitäisikö jäädä mätänemään kylille vai muuttaa kunnon ympyröihin, ja yhtäkkiä voodoo-mummolta karkaa kolarissa taikakärmeksiä. Jotka ottavat kuolleen automekaanikon valtaansa. Koska ne ovatkin oikeasti pahoja henkiä. Tulos on yllätyksetön joskin genretietoinen tusinateos. Ongelma on jo käsikirjoituksessa, vaikka se sisältääkin muutamia nokkelia oivalluksia. Yhdelläkään näyttelijällä ei ole karismaa, mikä korostaa kaiken mitättömyyttä. Ei Venomkaan huono olo, melko keskinkertainen vain.
Mark Tonderai: House at the End of the Street. Mark Atkins: Alien Origin
House at the End of the Street (2012) on sitten paljon modernimpaa subgenreä. Semmoista missä katsojalle vihjataan yliluonnollisesta pahasta, jonka ääressä sitten fiilistellään ja jonka varjolla on helppo tehdä muutama (kymmenen) hyppysäikkyä. Kamera on levoton – pyörii, tärisee – editointi on levotonta – leikkaa nopeasti, hidastelee & kiihdyttelee – mikä kaikki yrittää peitellä käsikirjoituksen puutteita (dialogi varsinkin osaa olla teennäistä). Onneksi Jennifer Lawrencen läsnäolossa on voimaa (joka saattaa ylittää hänen näyttelijänkykynsä). Tarinassa äiti ja tytär muuttavat taloon, jonka naapurissa vanhempansa murhannut nuori nainen asuu lukittuna kellarissa ja veljensä hoidokkina. Elokuva lähinnä teeskentelee olevansa kauhua, jonka mielestä pelottavaa ovat tukka naamalla tönöttävät naiset ja jousistaccatot. Myönnän silti, että tarinan käänne pääsi yllättämään, joskin sen jälkeen juttua venytettiin ihan liian kauan.
Mark Atkinsin ohjaama The Asylum -tuotanto Alien Origin (2012) laskee riman sitten maantasalle. Sen olemassa ololle ei ole olemassa muuta syytä kuin rahastaa alien-sanalla. Käsivaravideokamera seuraa Belizen erikoisjoukkojen harhailua viidakossa. Siinä se sitten onkin. Keskeltä viidakkoa löytyy vene josta löytyy muistikortti jossa on kuvia merenelävistä ja rupista tietokonegrafiikkaa, joka ilmeisesti on merkki avaruusolennoista. Jos tykkää katsella kurkkusalaatin värisiä äijiä pusikossa, tämä on ihan jees. Niitä elokuvia joita hipsterit kahdenkymmenen vuoden päästä fiilistelevät housut pullottaen.
Mark Atkinsin ohjaama The Asylum -tuotanto Alien Origin (2012) laskee riman sitten maantasalle. Sen olemassa ololle ei ole olemassa muuta syytä kuin rahastaa alien-sanalla. Käsivaravideokamera seuraa Belizen erikoisjoukkojen harhailua viidakossa. Siinä se sitten onkin. Keskeltä viidakkoa löytyy vene josta löytyy muistikortti jossa on kuvia merenelävistä ja rupista tietokonegrafiikkaa, joka ilmeisesti on merkki avaruusolennoista. Jos tykkää katsella kurkkusalaatin värisiä äijiä pusikossa, tämä on ihan jees. Niitä elokuvia joita hipsterit kahdenkymmenen vuoden päästä fiilistelevät housut pullottaen.
Brian Yuzna: Faust: Love of the Damned. Stuart Gordon: King of the Ants
Kun amerikkalainen kauhuohjaaja siirtyy tekemään elokuvaa yhdessä Katalonian television kanssa, odotukset eivät ole kovin korkeat. Ja jos pohjamateriaalina on supersankarisarjakuva... Ei tosiaan tiedä mitä pitäisi odottaa, kun aloittaa Brian Yuznan vuoden 2000 elokuvan Faust: Love of the Damned. Tarina alkaa siitä, kun poliisi ja terapeutti yrittävät selittää katatonisen miehen tekemiä rituaalimurhia. Lopulta mies alkaa puhua. Rikollisjengi tappoi hänen rakkaansa. Sitten paholaismainen kulttijohtaja tekee hänen kanssaan diilin: sielu vaihtokauppana Wolverine-kynsistä. Peruskauraa. Irtopäitä nähdään, verta roiskuu, ja kun rosmot on tapettu, paholainen panee tappamaan lisää. Mies kieltäytyy, haudataan elävältä ja hänestä tulee viitassa viilettävä oneliner-batman. Mark Frost pääosassa näyttelee yli tavalla, josta tulee mieleen Jeffrey Combs. Tämäkin on mukana, tavattoman harmaassa poliisin roolissa. Elokuva etenee todennäköisesti sarjakuvaa mukaillen, mikä tekee Faustin kerronnasta nykivää. Yuznalla on kyllä visiota ja yksittäiset kuvat ovat tehokkaita ja parhaimmillaan pirun hauskoja. Välillä elokuva käy hurjilla kierroksilla.
Yuznan vanha tekijätoveri Stuart Gordon ohjasi vuonna 2003 genrerajatapauksen King of the Ants. Se ei oikein tiedä, olisiko rikosleffa vai yrittäisikö olla vähän kallelaan kauhuun. Tyhjäntoimittaja ajautuu isojen poikien pelikentälle ja saa itselleen tappokeikan. Sitten hommat laskevat alleen ja kaveri lukitaan vajaan keskelle aavikkoa, missä hänen päällään pelataan päivittäin golfia. Tuloksena on pimeitä hallusinaatioita ja groteskeja kohtauksia. Vielä sittenkin tarinassa riittää mutkia ja käänteitä – se jopa hieman hajoaa ja menettää painokkuuttaan. King of the Ants on The Asylumin tuottama, ja sen estetiikassa on pienen budjetin viehättävyyttä. Roskasta ei kuitenkaan ole kyse, mikä on oikeastaan hieman yllättävää. Käsivarakamera ja nuhruinen kuva lisäävät elokuvan viehätystä. Elokuvan on käsikirjoittanut romaaninsa pohjalta Charlie Higson, mikä lienee vaikuttanut etenkin dialogin iskevyyteen. Gordonin ohjaus pysyy pääosin koossa vakuuttavasti, joskin elokuvan loppupuoli etenee turhan nopeasti.
Alex Chandon: Cradle of Fear. S. Craig Zahler: Bone Tomahawk
Cradle of Fear (2001) on sitä itseään. Vilkkuvaloiset vaaleanpunaiset kengännauhani ovat maksaneet enemmän ja ovat vaikuttavammat kuin tämä elokuva. Teinigoottimetallibändi Cradle of Filth on mukana menossa, etenkin nokkamies Dani Filth, mikä lienee ainoa syy, miksi elokuva muistetaan. Se on erittäin löyhästi toisiinsa sidottujen typerien ja laahaavien episodien ketju, joka muistuttaa pornoelokuvaa rakenteeltaan. Yhä uudestaan tuodaan kuviin uusi pari, jonka ympärille yritetään tehdä tylsää ja huonosti näyteltyä tarinaa, kunnes päästään siihen ainoaan asiaan, jota katsojat haluavat nähdä. Tässä tapauksessa splatteriin. Läträysideat ovat kyllä hyviä, mutta lattea digivideokuva ja Amigalla tehdyt tehosteet eivät jaksa edes naurattaa.
Bone Tomahawk (2015) on sitten ihan muuta. Se ei oikeastaan edes kuulu tähän sarjaan, koska se ei ole kauhua eikä missään nimessä pökäle. Bone Tomahawk on hyvin perinteinen western. Joukko miehiä lähtee pelastamaan muutamaa kaapattua intiaaneilta. Mikä tekee elokuvasta erityisen mainion dialogin (etenkin Richard Jenkinsin hahmo) ja napakan ohjauksen lisäksi ovat juuri intiaanit. Kyseessä on luolassa asuva, naisensa torsoiksi silpova kannibaalien heimo, joka muistuttaa enemmän Predator-elokuvien saalistajaa kuin ainuttakaan Amerikan alkuperäiskansaa. Tappokohtaukset ovat verisiä ja raakoja ja tunnelma on harvinaisen tiivis. Odotan lukemattomia huonoja jatko-osia, joissa heimon mytologiaa laajennetaan naurettavuuksiin.
Bone Tomahawk (2015) on sitten ihan muuta. Se ei oikeastaan edes kuulu tähän sarjaan, koska se ei ole kauhua eikä missään nimessä pökäle. Bone Tomahawk on hyvin perinteinen western. Joukko miehiä lähtee pelastamaan muutamaa kaapattua intiaaneilta. Mikä tekee elokuvasta erityisen mainion dialogin (etenkin Richard Jenkinsin hahmo) ja napakan ohjauksen lisäksi ovat juuri intiaanit. Kyseessä on luolassa asuva, naisensa torsoiksi silpova kannibaalien heimo, joka muistuttaa enemmän Predator-elokuvien saalistajaa kuin ainuttakaan Amerikan alkuperäiskansaa. Tappokohtaukset ovat verisiä ja raakoja ja tunnelma on harvinaisen tiivis. Odotan lukemattomia huonoja jatko-osia, joissa heimon mytologiaa laajennetaan naurettavuuksiin.
