Katsottua: joulukuu 2022

Marvel Cinematic Universe

En ole pitkään aikaan raportoinut tänne katsomistani elokuvista. Se johtuu siitä, että minulla on ollut projekti käynnissä. Pitkän aikaa naureskelin, että pitänee joskus katsella kaikki Marvel-elokuvat – lähinnä siksi että olen suurin piirtein viimeinen joka niitä katselisi. Sitten iski masennus ja uupumus, ja äkkiä ajatus lapsuusnostalgiaan uppoamisesta alkoi tuntua hyvältä. Ei sillä, että yksikään Marvel-elokuva olisi minulle nostalginen. Ensimmäisen X-Menin näin tuoreeltaan lukioiässä mutta siinäpä se. Sen sijaan sarjakuvat ovat oleellinen osa lapsuuttani.

Ensimmäinen yllätys oli, miten älyttömän paljon Marvel-filmatisointeja onkaan. Enkä ollut tajunnut, etteivät ne kaikki suinkaan liity toisiinsa välttämättä mitenkään. Jonkinlaista priorisointia piti siis tehdä. Luonteva ratkaisu oli aluksi keskittyä Marvel Cinematic Universeen. Suurin osa elokuvista oli nähtävissä Disney+:ssa, joten suuria hankintojakaan ei tarvinnut tehdä. Tietysti jossain vaiheessa äkkäsin, että aiemmat 2000-luvun Hämähäkkimiehetkin kytkeytyvät jatkumoon, joten ne piti listata settiin.

Niinpä sitten olen syksyn aikana katsonut yli kolmekymmentä elokuvaa ja päälle vielä kourallisen sarjoja. Laatu on vaihtelevaa mutta pääosin ainakin tekniikka pelaa, ja vaikka tarinat toistavat itseään ja psykologia on saippuaoopperatasoa, yllättävän kiehtova kudelma elokuvista syntyy. Yksikään elokuva itsessään ei ole erityisen kummoinen (joskin joukkossa on oikeasti melko hyviäkin), mutta yhdessä niistä muodostuu jotain enemmän. Ihan niin kuin sarjakuvistakin kolmekymmentä vuotta sitten. Olin yllättynyt miten paljon nautin alkupään elokuvien katselusta ja pian huomasin ajatusteni palanneen samanlaiseen hypomaaniseen upotustilaan kuin kymmenvuotiaana.

Nyt saa hetkeksi riittää. Ehkä. Hyllyssä odottaa melkein samanlainen setti MCU:n ulkopuolisia Marvel-juttuja. Niitä voi onneksi katsella vähemmän ahmien ja kokonaisvaltaisesti. Välillä on sitä paitsi hyvä vähän hengähtääkin.

Stephen Daldry: Lukija. Tunnit

Kaksi Stephen Daldryn ohjaamaa elokuvaa, jotka saivat Oscarin parhaasta naispääosasta:

Lukija (The Reader, 2008) on takuuvarma laatudraama. Se näyttää hyvältä, on vaivaton katsoa ja käsittelee painokasta asiaa. Se onkin turhan taattu, laskelmoidun laadukas. Bernhard Schlinkin romaaniin perustuvassa Lukijassa koululaisnuorukainen ja reilusti vanhempi nainen rakastuvat 1950-luvun Saksassa. Heidän suhteensa oleelliseksi osaksi muodostuu klassikkokirjallisuus, jota poika lukee ääneen alttiille yleisölleen. Ja sitten kerrotaan natseista. Mikä olisikaan laadukkaampaa kuin nostalgia, epookki, natsit ja kielletty rakkaus. Kovin painokkaaksi elokuva ei valitettavasti kuitenkin koskaan kasva, vaikka raflaavia kertomuksia keskitysleireiltä kuullaan ja moraalikysymyksiä pyöritellään. Onneksi naispääosassa on uskomattoman intensiivinen Kate Winslet, joka kohottaa elokuvaa useamman piirun verran silmissäni.

Daldryn läpimurtoteos Tunnit (The Hours, 2002) sen sijaan on aidosti painokas ja emotionaalinen elokuva. Kolmea naista ja kolmea aikakautta limittäin seuraavaa tarinaa nivoo yhteen Virginia Woolfin romaani Rouva Dalloway. Woolf itse on yksi päähenkilöistä, Nicole Kidmanin syystä palkitusti esittämänä. Michael Cunninghamin romaaniin perustuva elokuva käsittelee sellaisia teemoja kuin väsymistä, menetystä, luopumista mutta myös esimerkiksi homoseksuaalisuutta. Siinä on apeaa jylhyyttä mitä korostaa entisestään kalsea värimaailma ja Philip Glassin vellova musiikki. Kaikessa alakuloisuudessaan ja pirstaleisessa rakenteessaankin Tunnit virtaa koko ajan kauniisti kohti päätöstään, jossa on vääjäämättömyyden tunnetta.

James Wong: Final Destination – Viimeinen määränpää. David R. Ellis: Final Destination 2 – Viimeinen määränpää. James Wong: Final Destination 3 – Viimeinen määränpää

Final Destination on elokuvasarja, joka minun olisi periaatteessa pitänyt nähdä tuoreeltaan. Se ilmeistyi juuri sellaiseen aikaan, Screamin aloittaman kauhubuumin loppuliepeillä. Mutta ei, en ollut nähnyt ainuttakaan osaa tätä ennen.

James Wongin ohjaama ja muutenkin X-Files-tyyppien työstämä ykkösosa (2000) kertoo teinijoukosta, joka lähtee lennolle Pariisiin. Alusta asti tyrkytetään pahaenteistä numerosymboliikkaa ja lukiotason korkeakirjallisia ja elokuvallisia viittauksia sekä muistutetaan lentämisen riskeistä. Pieni joukko oppilaita poistetaan koneesta, kun eräs heistä ennustaa sen räjähtävän. Niin kuin käykin ja selvänäkijästä tulee yhteisön paariaa. Ainekset psykologiseen draamaan? Ei vaan yliluonnolliseen teinislasheriin! Koneesta jäänyt joukko huijasi kuolemaa, joka on nyt heidän perässään korjatakseen tilanteen. Juonihan on typerä mutta siinä on hauskaa leikkisyyttä ja kuolintavoissa kekseliäisyyttä.

David R. Ellisin ohjaamassa kakkososassa (2003) on uudet teinit ja uudet uhat mutta muuten lähinnä lisää sitä samaa kuin edeltäjässäänkin. Tarina on yhtä pöljä ja täynnä aukkoja, mutta väkeä kuolee mielikuvituksellisin tavoin (alun liikennekaaoskin on oikein nautittava) ja koko hommassa on pelin makua: arvaa mikä potentiaalisista uhista lopulta nasahtaa maaliinsa.

Wong palasi ohjaksiin kolmannessa osassa (2006). Sitä samaa, jep – mutta huvipuistossa! Valitettavasti vain alkujakson verran. Elokuva on kaikin puolin heikompi kuin edelliset mutta ei nolostuttavan paljon heikompi. Vaikka onhan se tyhmää, että näyt on vaihdettu valokuviin.

Jatko-osia olisi lisääkin, kuudes osa tuloillaan, mutta eiköhän tämä riitä toistaiseksi.

Paco Plaza: Romasanta. Jaume Balagueró: Nimetön

Espanjalais–italialais–brittiläinen yhteistyö mutta amerikkalaisen Brian Yuznan osatuottama, Espanjaan sijoittuva mutta englanninkielinen, ja Paco Plazan ohjaama Romasanta (2004) alkaa historiallisena sarjamurhaajaelokuvana. 1850-luvun Espanjassa pikkukylästä katoilee väkeä ja osaa löytyy hengiltä raadeltuina. Aluksi teoista syytetään seudulla liikkuvia susia, mutta pian katsojalle käy selväksi, että syyllinen on kummallisen kaksijakoisesti käyttäytyvä mies, jolla on selvästi väkivaltaisia taipumuksia ja viehtymys vaimonsa siskoon. Tarinaan kuuluu myös miestä jahtaava mielipuolen oloinen heppu ja esoteerista apua hyödyntävä rikostutkija. Kaikki hyvin: kiinnostava asetelma, komea ulkoasu ja vahva tunnelma (takakannen sanoin "taiteellisen goottista"). Valitettavasti jo elokuvan alaotsikko ja alun alleviivaavat susikuvat ohjaavat katsojan ajatusten suuntaa – ihmissusistahan tässä on kyse. Toki tarinassa on kierrettä moneen suuntaan, mutta paljastus on kuin jos ensimmäisen Star Warsin alkuteksteissä olisi kerrottu Darth Vaderin etsivän lapsiaan. Romasantan tarina perustuu tositapaukseen, Espanjan ensimmäiseen tunnettuun sarjamurhaajan, joka poti lykantropiaa ja teki uhriensa rasvasta saippuaa. Julian Sandsin pääosassa on herkkävireisyyttä.

Jaume Balaguerón Nimetön (Los sin nombre, 1999) perustuu Ramsey Campbellin romaaniin (suom. Nimetön painajainen). Siinä nainen, joka on luullut tyttärensä tulleen julmasti murhatuksi, saakin puhelinsoiton joltakulta, joka väittää olevansa tämä tytär. Hän saa avuksi asian selvittämiseen virkaheiton poliisin ja roskasenttarin. Alkaa näyttää siltä, että jäljet johtavat esoteeriseen kulttiin. Tyylillisesti elokuvassa eräänlaista rosoista eleganssia: sen tiukasti rajatuissa kylmäsävyisissä kuvissa, nykivässä kerronnassa ja vähäeleisessä äänimaailmassa. Nimetön hoippuu koko ajan sillä rajalla, aikooko se olla kauhuelokuva vai ei. Sellaiseksi siinä on kylliksi groteskiutta ja tunnelmaa, mutta se malttaa pidätellä täysiä tehoja aivan loppuun saakka.

Paul Verhoeven: Gestapon vihollinen numero 1. Zwartboek

Kaksi Paul Verhoevenin toiseen maailmansotaan sijoittuvaa elokuvaa, jotka selvästi on veistetty samasta puusta:

Verhoevenin varhainen Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977) oli aikanaan Alankomaiden kallein elokuva. Se seuraa opiskelijatoveruksia, jotka joutuvat maailmansodan vietäväksi kukin tahollaan; oli se sitten vastarintaliike, brittiarmeija tai natsien rivit. Rintamalla ei kuitenkaan olla, vaan lajityyppi on pikemminkin vakoilutrilleri Verhoevenille sota ei ole ylevä seikkailu tai tausta pasifistisille ajatuksille. Hänen näkökulmansa on tavallisen ihmisen, joka yrittää selvitä sillä mitä tarjolla on. Eeppisten mittasuhteiden sijasta (vaikka onhan elokuvassa polveilua vaikka kuinka) elokuva luottaa yksittäisiin vahvoihin kohtauksiin, moniulotteisiin hahmoihin ja hirtehiseen huumoriin, joka tuntuu yhtä aikaa vieraalta ja hyvin viehättävältä. Keskushenkilöä esittävä Rutger Hauer antaa muistutuksen, miten hyvä näyttelijä hän olikaan, vaikka Amerikassa päätyikin useimmiten roskaroistoksi. Gestapon vihollinen osoittaa myös, miten taitava ohjaaja Verhoeven oli ennen kuin Hollywood opetti hänelle alleviivatumman tyylin.

Verhoeven palasi Hollywoodista kotikulmille vuonna 2006 jälleen Alankomaiden kalleimmalla elokuvalla. Zwartboek on sekin sotaelokuva, jossa pääosin liikutaan rintamalinjojen välissä varsinaisten taistelujen sijaan. Tarina kertoo juutalaisnaisesta, joka pelastautuu natseilta, ryhtyy vastarintaliikkeen vakoojaksi mutta jonka asema ei suinkaan ole pysyvä. Epookkitrilleri on sujuvaa ja erittäin viihdyttävää. Hollywood on opettanut ohjaajalle, kuinka tarinaa kuljetetaan näennäisen vaivattomasti ja sopivissa kohdin oikeista tunnenaruista vedellen. Väkivalta on riittävän brutaalia, alastomuudessa ei kursailla ja juonenkäänteet ovat alituisia. Eivätkä hyvikset aina ole kovin hyviä tai pahikset niin pahoja, mikä tietysti ei ole mikään uusi huomio mutta paikallaan mainita. Zwartboekissa ei oikeastaan ole mitään erityistä (joskin hollantilaisittain ehkä onkin), mutta sen perusvarmuus ja ammattitaidon kova taso saavat sen tuntumaan paremmalta kuin se lieneekään.

Benny Chan Muk-Sing: Big Bullet. Tsui Hark: Zu Warriors

Benny Chan Muk-Singin Big Bullet (Chong feng dui nu huo jie tou, 1996) on variaatio yhdestä moderneista perustarinoista: Sopeutumaton huippupoliisi siirretään syrjään kutsumuksensa ääreltä mutta saa tilaisuuden todistaa kuntoisuutensa, kun vastaan asettuu muuten ylivoimainen rikollinen. Lau Ching-wanin esittämä poliisi siirretään vakavien rikosten osastolta autopoliisiksi, mutta hänen ryhmänsä sekaantuu sattumalta Mato Valtosen näköisen roiston ja hänen ysärikamujensa juoneen. Ryhmä on perinteinen kokoonpano, kuin Ryhmä Hausta: sääntöfriikki, nörtti, vanhus, nainen. Kaikkia klišeitä kuitenkin käsitellään inhimillisesti: hahmot eivät ehkä ole ihan kokonaisia ihmisiä mutta ainakin paljon enemmän kuin pelkkiä tyyppejä. Tulitaisteluissa on voimaa ja nopeutta, veri ja irtojäsenet lentelevät, kamera pyörii ja kolarit näytetään monesta kuvakulmasta – ollaan siis hongkongtoiminnan ydinasioiden parissa. Big Bullet ei ole mikään merkkiteos mutta tasaisen laadukas ja sellaisenaan nautittava.

Tsui Harkin Zu Warriors (Shǔ shān zhuàn, 2001) on sitten jotain ihan muuta. Taivaan ja maan välissä sijaitsee Zu-vuoristo, jonka puolijumalaiset klaanit suojelevat maailmaa pahuudelta, jota edustaa Mordo-niminen olevainen. Alussa ei paljon tarinaa selitellä, vaan välittömästi lähdetään digitaaliefektoituun taisteluun, jossa on turha yrittää saada järkeä mihinkään – tyyli ja visuaalisuus on kaikki kaikessa. Sama tykitys jatkuu läpi elokuvan: aivan kuin katselisi kaksikymmentä vuotta myöhemmän supersankarielokuvan pelkkää lopputaistelua ilman tylsiä kohtia. Paljon on mystisiä hahmoja ja tapahtumia, universumin voimia pyöritellään mennen tullen ja cgi hengittää yllättävän kauniisti. Mistään meikäläisittäin perinteisestä rytmistä ei ole tietoakaan, mutta alati virtaava kuvan ja tarinan vuo vie mukanaan silti.

Katsottua: elokuu 2021

Jaime Blanks: Urban Legends – kauhutarinoita. John Ottaman: Urban Legends – kauhutarinoita 2. Jaume Balaguero & Paco Plaza: Rec. Paco Plaza: Rec 3: Genesis

Urban Legends -sarja ilmestyi 1990-luvun jälkipuolen slasher-renessanssin jälkiaalloille. Elokuvilla ei ole kummoinen maine mutta ihan suotta. Ensimmäinen osa (1998) on harmiton, sujuva ja perinnetietoinen genre-elokuva. Kakkososassa (2000) on oikeastaan enemmän yritystä, vaikka sillä ei enää olekaan paljon tekemistä urbaanilegendojen kanssa. Ei sekään ole erityisen hyvä elokuva mutta erittäin positiivinen yllätys kyllä.

Espanjalainen Rec (2007) on edelleen mielestäni onnistuneimpia found footage -kauhuelokuvia. Sarjan kolmososa (2012) siirtyy viisaasti aivan toisille urille. Alku on käsivaralla kuvattua mutta pian kuvamaailma muuttuu perinteisemmäksi. Tyylilajikin on kepeämpi ja splatterintäyteinen.

Henry Hobson: Maggie. Peter Segal: Legendat kehässä

Henry Hobsonin ohjaama Maggie (2015) on erilainen zombielokuva. Se on hidas, surumielinen, totinen. Tarinassa seurataan isän ja lapsen suhdetta tilanteessa, jossa tytär on muuttumassa hiljalleen zombiksi (vaikkei sanaa sanotakaan suoraan koskaan). Elokuvalla on ehdottomasti ansionsa, vaikka se ei pääsekään aivan lopullisesti napakymppiin. Varsinainen koukku on se, että pääosassa on Arnold Schwarzenegger, varmaankin uransa ensimmäisessä vakavassa draamaroolissa. Schwarzenegger ei ehkä ole kovin hyvä näyttelijä, mutta hänen läsnäolonsa ja karismansa nostavat kokemusta ainakin minulle pykälän verran.

Peter Segalin ohjaama Legendat kehässä (Grudge Match, 2013) puolestaan heittää kirjaimellisesti kehään Sylvester Stallonen ja Robert De Niron. Vanhukset uusivat aiemmat nyrkkeilyroolinsa ja tekevät komediaa niiden kustannuksella. Juonessa on kliseensä ja katsojat kai yleisesti ottaen ovat olleet tyytymättömiä, mutta minä pidin. Elokuvassa on vaivattomuutta ja rentoutta. Se on sanonnan varsinaisessa merkityksessä hyvän mielen elokuva. Alan Arkinille kunniamaininta.

Marc Webb: (500) Days of Summer. Jonathan Dayton & Valerie Faris: Little Miss Sunshine

Pari Fox Searlightin tuottamaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen elokuvaa, jotka saivat ensi-iltansa Sundancen elokuvafestivaaleilla:

Marc Webbin (500) Days of Summer (2009) on juuri sitä, mitä sen indie-soundtrackinsakin: kepeää, ironista, ironisen romanttista ja läpeensä hipsteriä. Katsojasta riippunee, näkeekö lopputuloksen söpönä, ihanana ja terävänä vai näsäviisaana, ärsyttävänä ja teennäisenä. Sama pätee Joseph Gordon-Levittin ja Zooey Deschanelin päähenkilöihin: joko he ovat itsensä kanssa hieman hukassa olevia romantikkoja tai sitten itsekkäitä sosiopaatteja. Itse en osaa sanoa – olen päähenkilöiden ikäluokkaa mutta liian juntti samaistuakseni keneenkään.

Jonathan Daytonin ja Valerie Farisin Little Miss Sunshine (2006) tarjoaa puolestaan komean näyttelijäensemblen, joka matkaa pakussa kohti Kaliforniaa lapsimissikisoihin. Jenkkiläisen indie-elokuvan perinteiden mukaisesti hahmokavalkadi on eksentrinen, kerronnan sävy karnevalisoiva ja tunnelma leppoisan kärjekäs. Tarina on toissijainen yksittäisten hetkien sijasta. Alan Arkin on tässäkin kova. Ja Steve Carell. Ja kaikki muutkin.

Costa-Gavras: Yksinoikeudella

Costa-Gavrasin ohjaama Yksinoikeudella (Mad City, 1997) alkaa mehukkaasti. Korkealta potkittu toimittaja yrittää saada suurta skuuppia takahikiän televisiouutisissa. Täytekeikalle museoon lähetettynä hän joutuu keskelle haluamaan jymyuutista, kun museon erottama vartija ottaa puolivahingossa koululuokan panttivangikseen. Valitettavasti elokuva ei yllä lähtökohtiensa tasalle.

Yritystä elokuvassa kyllä on – se pyrkii mediakritiikkiin ja olemaan pienen ihmisen puolella. Yrittäminen ei vain riitä. Yksinoikeudella lässähtää mitäänsanomattomaksi ja lopulta aika muodottomaksi. Yksi hieno kohtaus kuitenkin löytyy: kun kaksi lasta pääsee vapaaksi, heidän kävellessään museon ulkorappuja toimittajalauma hyökkää heitä vastaan niin, että lapset joutuvat perääntymään. Kuva on tehokas. Samoin lopussa on paatoksellista voimaa.

Dustin Hoffman hoitaa pääroolin toimittajan ihan kelvollisesti vaikkei mitään ihmeitä teekään. Vartijan roolissa John Travolta koettaa näytellä yli kykyjensä mutta kieltämättä hänen hahmossaan on jotain sympaattista.

Ulli Lommel: Black Dahlia. Bernard Rose: Snuff-Movie

Pari elokuvaa, jotka ovat joko nerokkaita tai täyttä roskaa:

Saksalainen Ulli Lommel paitsi näytteli monessa hienossa elokuvassa myös ohjasi joukon kupan runtelemia roskaleffoja. Viimeisinä vuosinaan hän erikoistui videoelokuviin, jotka liittyivät jollain tapaa kuuluisiin tosielämän murhatapauksiin. Black Dahlia (2006) lainaa nimensä 1940-luvun kuuluisasta, edelleen selvittämättömästä tapauksesta mutta siihen se jääkin. Elokuva on digikameralla kuvattu juoneton pökäle, jolla ei ole ollut budjettia edes goretehoihin. Jokin puoli minussa haluaisi tykätä tästä mutta en vain kykene. Hieman enemmän itsetietoista huumoria olisi pelastanut paljon.

Bernard Rosen Snuff-Movie (2005) onkin sitten ongelmallisempi tapaus. Iso osa siitäkin näyttää Kotikadulta krapula-aamuna: televisiokameran hengetöntä kuvaa, loputonta nolladialogia ja kivikasvoisia näyttelijöitä. Mutta: Rosella on ilmiselvästi ollut idea tätä tehdessään. Elokuva nimittäin pelaa monilla odotuksilla siitä, mitä kauhuelokuva ja sellaisen tekeminen on. Se myös yhdistelee erilaisia kuvakerronnan muotoja. Tulos ei vain yllä aikeiden tasolle. Tai sitten en ymmärtänyt. Vaatii toisen katselukerran.

David Fincher: Social Network. Kathryn Bigelow: The Hurt Locker

Pari 2000-luvun Oscar-elokuvaa:

David Fincherin Social Network (2010) pitäisi olla ihan hirveä: elokuva Facebookin luomisesta. Ja sitten se onkin hirveän hyvä. Tekisi mieli sanoa, että Social Network toimisi paremmin, jos siinä ei puhuttaisi sanaakaan Mark Zuckerbergistä tai Facebookista vaan keksittäisiin kokonaan oma sumuverho, jonka takaa voisi tulkita tosielämän tapahtumia vapaasti. Niinhän juuri elokuva tekee, ei se dokumentti ole. Mutta: Varsinkin elokuvan tekoaikaan Facebook oli niin yksinäinen jättiläinen, että ei sellaista olisi voinut pukea hameeseen ja peruukkiin ja sanoa sen olevan jokin ihan muu.

Elokuvan perustana ei kuitenkaan lopulta ole Facebook vaan Zuckerbergin hahmo tai oikeammin sen mitä hän edustaa. Elokuvan Zuckerberg on huippuälykäs narsisti, sosiaalisesti taitava hyväksikäyttäjä mutta empatiaan kyvytön. Ainakin tässä tarinassa Facebookin alkupiste on lähinnä tarve päästä panemaan tai ainakin tehdä tyttöihin vaikutus.

Social Network on tiivis, paikoin erittäin tehokkaasti rakennettu elokuva, joka lopulta sitten kuitenkin on vähän turhan turvallinen. Yrityksen puuttumisesta ei silti voi arvostella.

Paperilla Kathryn Bigelow'n The Hurt Locker (2008) on riskaabeli elokuva. Kun amerikkalainen tekee elokuvan sodasta, johon Yhdysvallat on sekaantunut, on tuloksena todennäköisesti nationalistista pönötystä. Etenkin jos sota on vielä tuoreessa muistissa, kuten tässä tapauksessa Irakin sota 2003.

Jos tosielämän pystyy unohtamaan, on The Hurt Locker hienoa elokuvaa. Dokumentaristisesti kuvattu ja nopeaan rytmiin leikattu elokuva on vaikuttava, ahdistavakin. Ja mitä muuta sotilaiden pomminpurkuyksiköstä kertovalta tarinalta pitäisikään toivoa? Vainoharhaista varovaisuutta, merkitysten löytämistä turhuuden keskeltä. Irakilaiset esitetään petollisina paskiaisina, mikä tietysti on ymmärrettävää mutta ei sitä tarvitse hyväksyä.

Mielenkiintoista on katsoa tämä kymmenen vuoden päästä ja miettiä, kuinka vanhentunutta tällainen kuvailmaisu silloin on. Toistaiseksi editointi on joka tapauksessa tehokasta. Ja hei, Kathryn Bigelow oli ensimmäinen parhaan ohjauksen Oscarin saanut nainen.

Amy Heckerling: Clueless

Amy Heckerlingin Clueless (1995) on romanttisen komedian high school -alalajin huippukohta. Kuinka aivoton ja etuoikeutettu rich kid löytää vaikeuksien kautta onnen perustuu Jane Austenin Emmaan (hyvin vapaasti!). Nykyajan kuluttajasukupolvi saisi tästä varmasti itselleen opinkappaleen tai kaksi. Itseironia ja tyylitaju lyövät kättä harvinaisen tyydyttävällä tavalla.

Tai sitten olen vain nähnyt tämän elokuvan juuri oikeaan aikaan, jotta voin katsella sitä sumeiden linssien läpi.

Alicia Silverstone ainakin saavutti huippukohtansa tässä elokuvassa. Joillekuille aikuisuus ei tee hyvää. As if!

Tony Kaye: American History X. Terry George: Hotelli Ruanda

Ajellessani aamutuimaan Joensuusta, takavuosien skinikaupungista, kohti vielä kaukaisempien aikojen kosmopoliittista Haminaa, kuuntelin loppuun YLE Areenasta Pekka Vahvasen toimittaman sarjan Lukuja rasismin historiasta. Siihen jatkoksi sopi katsoa pari rasismiaiheista (hollywoodilaista) elokuvaa:

Tony Kayen ohjaama American History X (1998) on hieman hankala tapaus. Uusnatsi-skinheadin pikkuveljen näkökulmasta käydään läpi vihaa, pettymystä, kasvatusta ja kasvua, oppimista, ryhmään kuulumisen tarvetta, syyllisyyttä, sovitusta ja monta muuta teemaa. Se on kieltämättä vaikuttava elokuva, sisältää paikoin komeita kuvia, ja pääosassa Edward Norton on vimmaisen hyvä. Mutta toisaalta käsikirjoitus on alleviivaava (toki jenkkiyleisön järjenkäyttöön ei voi koskaan luottaa) ja kerronta tosi usein pateettista. Elokuva on ollut yhteiskuntaopin opettajien suosiossa parikymmentä vuotta, koska se on hyvisten puolella ja tarpeeksi kärkevästi selitetty. Sen näkeminen tekisi edelleen hyvää monelle Suomessakin, monelle tekisi hyvää tajuta miten paljon kotoa otetaan ajatuksia täysin kritiikittä, mutta ihan täysin sydämin en osaa arvostaa American History X:ää, siis elokuvana.

Terry Georgen ohjaama Hotelli Ruanda (Hotel Rwanda, 2004) käsittelee vuonna 1994 Ruandassa tapahtunutta kansanmurhaa. Joku voisi ihmetellä, miten se liittyy rasismiin, jos afrikkalaiset tapaavat toisia afrikkalaisia. Mutta rasismista oli kyse silloinkin, kun alisteisessa asemassa (osittain siirtomaavalta Belgian vuoksi) olleet hutut tappoivat liki miljoona tutsia. Eikä kyse ollut mistään natsien kaasusuihkuleirityksestä vaan käsipelillä tehdystä viidakkoveitsiteurastuksesta. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja kertoo hotellinjohtajasta, joka auttoi vainottuja. Se ei kai pysyttele aivan totuudessa, mutta tarina on vahva ja ansaitsee tulla kerrotuksi. Elokuva on hyvät muistutus siitä, miten hölmöistä syistä väkivalta saattaa saada alkunsa, kun tavalliset ihmiset ovat tyytymättömiä ja vihaisia ja agitoituja. Myös Hotelli Ruandassa nähdään upea pääosarooli, Doan Cheadle on hämmentävän vahva. Elokuva on vaikuttava ja ahdistava, olkoonkin että hyvä–paha-jaottelu on turhan yksisilmäistä. Aihe ei ole helppo.

Denis Dercourt: Pianistin sivunkääntäjä. Radu Mihaileanu: Konsertti

Pianistin sivunkääntäjä (La Tourneuse de pages, 2006) on monitahoinen draama musiikkiopintojen armottomuudesta tjsp. Tarinana se on ehdottomasti ranskalainen – pienimuotoinen mutta tiheätunnelmainen. Lapsena pianonsoittosuorituksensa mokaava soittaja kehittää pakkomielteen kokeen arvioijaan ja päätyy vuosien päästä tämän sivunkääntäjäksi. Pianistin sivunkääntäjä on tyylikäs, kauniisti koossa pysyvä ja järkyttäväkin, nautittava elokuva joka tapauksessa.

Radu Mihaileanun Konsertti (Le Concert, 2009) alkaa puhtaana neuvostoromantiikkana. Neuvostoliiton loppumetreillä siivoojaksi alennettu venäläiskapellimestari lähtee keikalle Ranskaan. Hän kasaa vanhan orkesterinsa, nykyään duunareita ja hylkiöitä, esiintymään Bolšoi-orkesterina. Ehdottoman ranskalainen se on tämäkin elokuva. On makuasia, pitääkö huumorista vai ei; ei se ainakaan erityisen hienovaraista aina ole.

Darren Aronofsky: The Wrestler. Kimberly Peirce: Boys Don't Cry

Darren Aronofskyn The Wrestler (2008) on hieno esimerkki siitä, miten tarinaltaan ennalta arvattavakin elokuva voi nousta paljon korkeampiin sfääreihin taiteellisilla ja kerronnallisilla valinnoillaan. Kehäraakin vapaapainijan kyvyttömyys kehän ulkopuolella nousee paljon yleisemmäksi epäonnistuneiden ihmiskohtaloiden kuvaukseksi.

Kimberly Peircen Boys Don't Cry (1999) saattaa edelleen olla tehokkain transfobian kuvaus. Brandon Teenan tositapaukseen pohjautuva elokuva kertoo transmiehestä, jonka hänen ystävänsä raiskasivat ja murhasivat, kun heille selvisi, että tämä ei ollutkaan biologisesti mies. Valitettavasti se ei ole muuttunut mihinkään, että aina on sikaniskajuntteja, joille ei mene jakeluun kuin yksi totuus kerrallaan.

Kummassakin elokuvassa pääosarooli esitetään käsittämättömällä voimalla.

Aki Kaurismäki: Toivon tuolla puolen

Aki Kaurismäen viimeisin elokuva Toivon tuolla puolen (2017) tiivistää ohjaajansa uran ja teemat kauniilla tavalla. Pari edellistä ohjaus jäivät itselleni jotenkin etäisiksi, alleviivaavan kantaaottaviksi. Kantaa ottaa tämäkin, mutta tekee sen niin lämpimästi, etten minä ainakaan osaa muuta kuin herkistyä. Samaan aikaan näytetään Suomen töykeys ja karkeus turvapaikanhakijoille, tyly pienyrittäjän kohtalo ja kaurismäkeläisen elokuvan kuolema. Kohtaus jossa Jörn Donner, Atte Blom, Jukka Virtanen ja muut pelaavat pokeria on järisyttävä poikkileikkaus yhdestä tai kahdestakin elokuvasukupolvesta tässä maassa. Vain Peter von Bagh puuttuu. Oli jo liian myöhäistä.

Kukaan Suomessa ei tee (tehnyt) yhtä eurooppalaisesta perinnöstä tietoista elokuvaa kuin Kaurismäki. Toivon tuolla puolen on kuviltaan kaunis, teemoiltaan humaani ja tyylitajultaan merkillisen monitahoinen elokuva. Se on nyky-Suomen tilinteko ja yhden ammattilaisuran tiivistelmä. Se on kuin Kaurismäen elokuvien kokoontumisajo ja samalla yhteenveto kylmän sodan jälkeisen Suomen henkisestä menopaussista, jossa kylmät ja lämpimät aallot noudattavat omaa vuorovettään. On silkasta tuurista kiinni, kumpaan hetkeen osuu.

Toivon tuolla puolen on ainoa elokuva, joka millään tavalla osasi reagoida vuoden 2015 "pakolaistulvaan". Ja onkohan Kaurismäki ainoa, joka Suomessa osaa ottaa kauniita kuvia, ei vain "tarinaa eteenpäin vievää" kuvaa?

Ja sitten ovat musiikkiosuudet. Vaihdos 1970-luvun Tuomari Nurmiosta 2010-luvun versioon ovat vielä näppärä, mutta viimeisillään esiintyvä, melkein kotikylän mies Harri Marstio on samaa sarjaa kuin oikea kotikylän mies Veikko Lavi Tatjanassa.

Simon Wells: Aikakone

H. G. Wellsin Aikakone (The Time Machine, 1895) on tieteiskirjallisuuden klassikko, yhteiskunnallinen ja filosofinen tutkielma syistä ja seuraamuksista, evoluutiosta – ja luokkaeroista. Satakunta myöhemmin kirjailijan lapsenlapsenlapsi Simon Wells ohjasi aiheesta modernin tehosterymistelyn.

Aikakoneen (The Time Machine, 2002) alku on hyvin erilainen kuin romaanin mutta yllättävän kiehtova. Tulevan aikamatkaaja, Alexander Hartdegenin, morsian kuolee. Hartdegen kehittää aikakoneen, mutta ei pysty pelastamaan rakastaan. Niinpä hän suuntaa tulevaisuuteen etsimään selitystä. Pari ensimmäistä pysähdystä tulevassa ovat vielä mielenkiintoista spekulaatiota, mutta kun matka pysähtyy satojentuhansien vuosien päähän, muuttuu elokuva kovin tavanomaiseksi toimintaleffaksi. Alkuperäisromaanista ei ole paljon jäljellä, eivätkä elokuvan ratkaisut muutenkaan tunnu kovin loogisilta tai ajatuksia herättäviltä.

Ei Aikakone ole niin huono kuin maineensa, se on vain aika yhdentekevä. Harmi, koska alku lupaa enemmän, tehosteet ovat hyviä ja varsinkin alussa esimerkiksi lavastus on kaunista.

Lee Daniels: Precious

Lee Danielsin Precious (2009) on oivaltavasti ohjattu elokuva, jossa on pari hienoa näyttelijäsuoritusta (Gabourey Sidibe ja etenkin Mo'Nique). Periaatteessa siitä tekisi mieli pitää paljonkin, mutta käsikirjoitus on niin auttamattoman alleviivaava ja tiedostava, että paikoin katsojaa lähinnä vaivaannuttaa. Ehkäpä vika on jo pohjana olleessa Sapphiren romaanissa.

Elokuvan teemat ja aiheet ovat vahvoja ja käsittelemisen arvoisia: syrjäytyminen, itsensä löytäminen, sosiaalisen luokan periytyvyys, isien synnit, insesti, vanhemmuus. Tarina on rankka mutta toiveikas. Raakaan realismiin limittyvät fantasiajaksot tuovat elokuvaan omaleimaisuutta, joskin toisaalta ne myös etäännyttävät vaikeista aiheista.