maanantai 26. lokakuuta 2015

Ville Moskiitto: I Think I Will Dismember The World with My Hands / Liar on The Mountain

(Arvostelu on aiemmin julkaistu Palasokeri.comissa 2009.)

Ville Moskiitto
I Think I Will Dismember The World with My Hands / Liar on The Mountain
Harha-askel HA-10, 2009. CD-R
1. I Think I Will Dismember The World with My Hands; 2. Liar on The Mountain

Ville Forss on ollut aktiivinen nimi kansainvälisillä kokeellisen underground-musiikin kentillä jo usean vuoden verran. Vuodesta 2005 eteenpäin häneltä on ilmestynyt kymmenen albumia Ville Moskiitto -nimen alla (cdr- ja kasettimuodoissa), kaksi Autumn Galaxy -projektin levyä yhdessä Brad Rosen kanssa sekä liuta kokoelmaesiintymisiä. Lisäksi hän on edistänyt kokeellisen musiikin kulttuuria levyarvostelijana sekä julkaisijana oman Harha-askel -mikrolevymerkkinsä kautta.

Harha-askel onkin toiminut Ville Moskiiton toiseksi uusimman (uusin näyttää ilmestyneen eilen!) albumin julkaisijana. Kokonaisuudella ei ole varsinaista nimeä, vaan se on nimetty sisältämänsä kahden pitkän teoksen mukaan I Think I Will Dismember The World with My Hands / Liar on The Mountain. Molemmilla kappaleilla on pituutta noin 17 minuutin verran. Tyylikkäästä kansitaiteesta vastaa Marvelin sarjakuvatehdas, jolta kansikuvat on – no, lainattu. Kappaleiden nimet puolestaan ovat peräisin R. A. Laffertylta.

Mielenkiintoisinta Ville Moskiiton diskografian tutkiskelussa on tyylilajien tai oikeammin lähestymistapojen runsaus. Levytyksiin mahtuu niin paljasta akustista kitarointia, free jazz -kokeiluja, niinsanottua metsäfolkia ja elektronisia ääniveistoksia.

Tämän levyn molemmat kappaleet kuuluvat viimeksi mainittuun kastiin ja tuovat aiemmista julkaisuista ehkä eniten mieleen vuonna 2005 ilmestyneen Ylistyksiä-albumin. Lopulta samankaltaisista levyistä ei silloinkaan ole varsinaisesti kysymys. ITIWDTWWMH / LOTM:n kappaleet ovat pitkiä harhailuja äänimaailmoissa, jotka on saatu aikaan lähinnä jalostamalla sähkökitaran tuottamia ääniä. Kitaraksi ei musiikkia todellakaan tunnista kuin hetkittäin. Prosessoinnin avulla on syntynyt mystisiä äänitiloja, joissa pitkinä vellovien pohjaäänten varaan on luotu monenlaista jännittävää. Mistään drone-tyyppisestä musiikista ei kuitenkaan voida puhua, Moskiiton äänimaisema ei ole tarpeeksi staattinen siihen.

"I Think I Will Dismember The World with My Hands" on kappaleista rytmisempi. Tätä ei pidä ymmärtää missään varsinaisesti perinteisessä mielessä. Enemmänkin kyse on rytmisesti toistuvista, terävistä äänipurkauksista pimeänä vellovan pohjamassan seasta. Pistot eivät ole aggressivisia tai hyökkääviä. Päinvastoin kappaleesta syntyy lämmin, joskin avaruudellisen vieras atmösfääri, joka ei ole täysin vieras esimerkiksi 70-luvun berliiniläismestareiden seesteisimmille hetkille.

"Liar on The Mountain" ei puolestaan toimi mielestäni aivan yhtä hyvin kuin levyn avaaja. Muodoltaan hajanaisempi avaruusromun vyöhyke paisuu ja kevenee luontevasti ja vaivattoman oloisesti, mutta lopulta se ei vie kuulijaa kovin kauas. Ei samalla tavoin kuin edeltäjänsä. Ei silti, sopivassa mielentilassa tämäkin kappale saattaa hyvinkin jättää kuulijan kellumaan johonkin toismaalliseen tilaan, joskin ehkä ympyrää kiertämään.

Hämmentävän monipuolisessa Ville Moskiiton tuotannossa tämä kompakti ja yhtenäinen teospari sijoittuu ehdottomasti parhaimpien joukkoon. Tällä kertaa musiikista välittyy sellainen johdonmukaisuus, mikä on joskus jäänyt puuttumaan Moskiiton albumeista. En aio sanoa, että levy olisi sävelletyn oloinen, koska sitä se ei varmasti ole, mutta tällä kertaa artisti tuntuu tienneen selvästi, mihin on pyrkimässä. Pieni helmi.

Paanpa: Mehujääihmisten uneton uni


(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2008.)

Paanpa
Mehujääihmisten uneton uni
Omakustanne, 2008. CD-R.
Pasi Palonen: laulu, syntetisaattorit, basso, kitarat, rumpukone.
1. Romantikko; 2. Avaruuspukuinen mies; 3. Jimmyn valinta; 4. Lähdin Tähtiakatemiaan; 5. Jimmy ei asu enää täällä; 6. T-32 (Rakkauslaulu robootille); 7. Minä <3 Hän; 8. Poika Tyhjäpää; 9. Liftariastronautin matka sinne ja takaisin; 10. Äänentähti

Paanpa on tamperelaisen Pasi Palosen yhden miehen projekti, jonka ensimmäinen demoäänite, Mehujääihmisten uneton uni ilmestyi viime kuussa. Musiikillisesti liikutaan jossain indie- ja avaruusrockin (mitä ne sitten lienevätkään!) kentällä.

Paanpan äänimaailma rakentuu pitkälti akustisen kitaran ja erilaisten syntetisaattorisaundien yhdistelmälle. Ajoittain käytetyt konerytmitkin ovat lähempänä rock- kuin dancemusiikkia. Mistään Hawkwindin kaltaisesta riffijumituksesta ei kuitenkaan ole kyse. Paikoin musiikkissa nimittäin on kuultavissa myös kotimainen iskelmäperinne; esimerkiksi "Jimmy ei asu enää täällä"- ja "Poika Tyhjäpää"-kappaleet herättävät itsessäni vahvoja kaikuja Sigistä! Tätä ei kuitenkaan pidä tulkita moitteeksi. Voimakas melodisuus, johon liittyvät hyvät koukut, sopii tyylilajiin. — Eikä Sigissä kai mitään vikaa ole…

Seikka, joka erottaa Paanpan eniten edukseen, on sanoitukset. Niissä ihmissuhdepohdinnat yhdistyvät kiehtovasti tieteisfiktion teemoihin. Levyn kappaleita yhdistää jonkinlainen kantava tarina, joka ei kuitenkaan ole niin hallitseva, että se haittaisi musiikkiin keskittymistä. Tämä kuitenkin korostaa vaikutelmaa kokonaisuudesta ja sitoo erillisiä kappaleita. Scifi-aiheisuus tekee muutoin perinteisistä kappaleista heti kiinnostavampia. Esimerkiksi kappaleesta "T-32 (Rakkauslaulu robootille)" löytyy levyn hulvattomin säepari: "sun virtapiirit on kauniit niin / sun runko on rujon vallaton".

Itseäni viehättävät Mehujääihmisten kappaleista eniten folkahtavimmat, kuten kaunis "Minä <3 hän" ja "Avaruuspukuinen mies". Voi melkein kuvitella, kuinka akustistaan näppäilevä androidi esittää näitä kadunkulmassa. Toisaalta vauhdikkaammista raidoissa on sellaisia helmiä kuin "Jimmyn valinta", joka jää jo ensimmäisellä kuuntelukerralla rullaamaan pään sisään. Levyn avaava "Romantikko" sekä "Liftariastronautin matka sinne ja takaisin" sen sijaan ovat mitättömimmät kappaleet. Tosin edellä mainitussa on mainio instrumentaaliosa ja sanoituksen tahallinen naiivius on hellyyttävää. Albumin lopettava "Äänentähti" on juuri sopivan pateettinen avaruusnostalgia päätökseksi.

Paanpan suurin heikkous on laulu. Muun musisoinnin ollessa koko ajan pätevää ja äänimailman viedessä kuulijaa mukanaan, hajottaa Palosen lauluääni kokemusta välillä harmillisesti. Monessa kappaleessa epävireinen ja kapea ääni toimii aivan kelvollisesti, mutta jos sävelväli kasvaa yhtään yli kriittisen pisteen, kärsii kokonaisuus. Palonen kuitenkin tiedostaa tämä, sillä suurin osa kappaleista on sävelletty hänelle sopivalle skaalalle. Kokonaisuuden kannalta voisi toisen äänen, kenties naisäänen, tuominen mukaan olla parantava veto. Paanpan musiikkia on kuitenkin vaikea kuvitella ilman Palosen ääntä, joka myös vaikuttaa naivistisen vaikutelman syntymiseen. Se tekee musiikin omalla tavallaan sympaattiseksi.

Mehujääihmisten uneton uni on oikein miellyttävä esikoinen Paanpalta. Parannettavaa tietysti on, mutta kokonaisuus toimii hämmästyttävän hyvin ollakseen demo. (Ja hei, kuka voisi vastustaa tuota kansikuvaa!) Odottamaan jäämme myös Paanpan toisen projektin, Popsicle Peoplen demoa, jonka ymmärtääkseni pitäisi senkin ilmestyä tämän syksyn aikana.

Demoa saa artistilta itseltään Mikseri.netin kautta.

Bearly Queen: What a Trashy Area


(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2007.)

Bearly Queen
What a Trashy Area
Omakustanne, 2007. CD-R. Numeroitu painos 10 kpl.
1. alug-alóg; 2. such a trashy are, but wait...


Bearly Queen on tuore yhden miehen ambientprojekti. What A Trashy Area puolestaan on Bearly Queenin esikoisalbumi. Kymmenen kappaleen cdr-painoksena aluksi julkaistu levy sisältää kaksi pitkää kappaletta (tai ääniteosta).

Kahden joulukuun alkupäivän aikana tehdyt raidat on rakennettu täysin sämplejä käyttäen. Saatekirjeessä artisti perustelee sämplejen käyttöä sillä, ettei hän "mikään muusikko ole". Itsensä vähättely on kuitenkin tarpeetonta. Kappaleet ovat täysin omia kokonaisuuksiaan, käytetyistä sämpleistä ainoastaan ensimmäisen raidan pieni kitaramelodia tuntui etäisesti aiemmin kuullulta. Joku voisi myös tunnistaa kakkosraidan naisäänen, mutta lähteiden metsästys ei ole nyt millään tavoin tärkeää.

Levyn aloittaa lähes 21-minuuttinen "Alug-alóg". Se muodostuu lyhyestä äänikollaašista, joka toistuu samanlaisena läpi kappaleen. Kappaleelle muodostuu keinuva ja unenomainen rytmi, jonka päälle varioidaan hienovaraisesti muutamaa muuta ääntä. Tarkkakorvaisesti keskittyvä kuulija havaitsee muunnokset, mutta ne eivät ole oleellisia.

Toinen kappale, +14-minuuttinen "Such A Trashy Are, but Wait…" on sävyltään aggressivisempi. Ensimmäiseen kappaleeseen verrattuna hahmottomampien äänten päällä leijuu ajoittain eteerisen naisäänen laulama melodianpätkä. Näistä kahdesta kokonaisuudesta jälkimmäinen on mielestäni kiinnostavampi. Vahvasti käsiteltyjen efektien toistuvuus ei ole niin selvää kuin "Alug-alógissa" – toiston sijaan syntyy vaikutelma tasaisesta, leijuvasta jatkuvuudesta.

Äänimaailman staattisuus on nytkin, kuten aina minimalistisen ambientin tapauksessa, sekä sen hyvä että huono puoli. Äänitapettina Bearly Queenin musiikki toimii erinomaisesti. Omiin ajatuksiinsa uppoutuneelle kuulijallehan (ei siis kuuntelijalle) ei edes Brian Enon Thursday Afternoonin 61 minuuttiakaan riitä. Toisaalta ihmisellä on taipumus keskittyä kuulemaansa, kun hän on painanut soittimensa play-nappia. Tällöin Bearly Queenin musiikin tasainen tapahtumattomuus kääntyy itseään vastaan: kappaleet tuntuvat nopeasti liian yksitoikkoisilta. Ratkaisuna voisi olla joko kappaleiden lyhentäminen tai niiden kehittelyn hidastaminen. Kaikkia kikkoja ei tarvitse tuoda vielä ensimmäisten kahden minuutin aikana kuulijalle, jos aikoo jatkaa vielä kahdeksantoista sen jälkeen.

What A Trashy Area on mielenkiintoa herättävä aloitus tulokkaalta. Huhujen mukaan jatkoa on luvassa, ehkä jo piankin.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Valley Below: Running Rites

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2007.)

Valley Below
Running Rites
VB Music VBCD001, 2007. CD
Heikki Jyväsjärvi: vocals, guitar, bass, keyboards, harmonium; AP Kivinen: vocals, acoustic guitar; Sami Syrjämäki: guitars, backing vocals, harmonica, flutes, glockenspiel; Jussi Jyväsjärvi: drums, percussion; Tuomo Tikkanen: bass
1. Souvenir; 2. Handyman; 3. Jukeboxing; 4. Selling Down the River; 5. Absence; 6. In Gratitude; 7. The Driver; 8. Capel Curig; 9. Running Rite; 10. Liverpool


Valley Below aloitti Heikki Jyväsjärven ja Ari-Pekka Kivisen akustisena projektina 2002. Huhtikuussa ilmestyneeseen esikoisalbumiinsa Running Rites mennessä yhtye oli kasvanut viisihenkiseksi, kun joukkoon olivat liittyneet basisti Tuomo Tikkanen sekä Jyväsjärven kanssa jo Toteemi-yhtyeessä soittaneet kitaristi Sami Syrjämäki ja rumpali Jussi Jyväsjärvi.



Running Ritesin materiaali on kypsynyt pitkään, sillä alkuperäinen duo esitti kappaleita jo viidettä vuotta sitten. Ajan jälki kuuluukin viimeistellyissä sovituksissa ja rennossa soitossa. Valley Below'n musiikista puhuttaessa on usein mainittu 90-luvun voimapopyhtyeet, kuten Teenage Fanclub, ja esimerkiksi kotimainen Bookends (jossa rumpali-Jyväsjärvi soittaa). Itselleni luontevampia ja tutumpia vertailukohtia ovat 60-luvun popyhtyeet aina Beatlesista ja Byrdsistä lähtien. Parhaiten näiden yhtyeiden vaikutus kuuluu Jyväsjärven ja Kivisen kuulaassa stemmalaulussa. Miesten äänet soivat kauniisti yhteen, ja heidän hieman "laiska" laulutyylinsä on parhaimmillaan rauhallisissa kappaleissa kuten "Selling Down The River".



Muutenkin yhtye taitaa parhaiten tunnelmoinnin. Rokkaavammista raidoista parhaiten kulkee tarttuvariffinen "Absence". Siinä nopea perusmelodia vaihtelee pitkäsointisemman kertosäkeistön kanssa ja nousut ja laskut ovat oikeaissa kohdissa. Running Ritesin kappaleita yhdistää se, että aluksi yksinkertaisilta ja helpoilta kuulostavat sävellykset alkavat kuuntelukertojen karttuessa kuulostaa yhä monimutkaisemmilta – hienoja yksityiskohtia paljastuu kärsivälliselle kuuntelijalle hiljalleen.

Levyn ehdoton huippukohta – tämän on ilmeisesti tiedostanut itse bändikin – on toiseksi viimeinen kappale "Running Rite". 7½-minuuttisessa, rauhallisesti alkavassa mutta vaivihkaa dramaattiseksi kasvavassa kappalessa yhtyeen kaikki vahvuudet osuvat yhteen samanaikaisesti: Melodiat ovat mieleen jääviä, ja laulajien äänet soivat täydellisesti yhdessä. Koko kappaletta leimaa ilmava tunnelma, aivan kuin yhtye leijailisi koko ajan hieman maanpinnan yläpuolella. Erityisesti rumputyöskentely on taidokkaan rentoa.

AP Kivisen englanninkieliset sanoitukset perustuvat usein sanaleikeille ja hienovaraiselle huumorille: "Many happy returns / now or never it's – heads or tails / And the year of the Deer / running in North Wales". Englanti ja englantilaisuus kuuluvat voimakkaasti sanoituksissa, mikä ei suinkaan ole huono asia. Capel Curigin virrat ja Liverpoolin pubit luovat sävellyksiä hyvin tukevan kodikkuuden ja lämpöisyyden.

Jos jotain moitittavaa Running Ritesista pitäisi nostaa esiin, on se kappaleiden pintapuolinen samankaltaisuus. Kikkailuun ei ole haluttu ryhtyä, joten saundimaailma jää välttämättäkin hieman kapeaksi. Nopeiden ja rauhallisten kappaleiden vuorottelulla levy on saatu hengittämään, mutta ajoittain soinnin pysyvyys uhkaa tylsistyttää. Ongelma pätee erityisesti levyn alkupuolella. Loppua kohden tuotanto monipuolistuu, ja viimeisen, "Liverpool"-kappaleen aloittavaa urkuharmoonia tekisi mieli ylistää nerokkuutena.

Pietari: Navakka moninainen

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2007.)

Pietari
Navakka moninainen
Tule ystävänä ty-10, 2007. CD-R.
Pietari Pietikäinen: soittimet ja sävellys; Joni Cibulka: kitara
1. Navakka moninainen; 2. Kultaiset kainalosauvat


Pietari on Pietari Pietikäisen projekti, jonka vajaan 13 minuuttin mittainen cd-r Navakka moninainen ilmestyi viime kuussa. Julkaisijana toimii mikrolevymerkki Tule ystävänä. Äänenlaatu on lo-fi, joka saattaa häiritä joitakuita kuuntelijoista. Itse kuitenkin olen sitä mieltä, että äänen kotoisa sumeus tekee Pietarin musiikille ainoastaan hyvää: pehmeän lämmin saundi tuntuu miellyttävältä kuin ikäloppu mutta rakas laiskanlinna.



Levy rakentuu kahdesta, keskenään melko erilaisesta instrumentaalikappaleesta. Nimikappaleella musisoi ainoastaan Pietikäinen itse. Seitsenminuuttinen kappale on nopeissa käännöksissään ja tunnelman muuttumisissaan ehtaa progea. Mukaan mahtuu kaunista ja mahtipontista pianoa kuin revittelevämpiäkin osuuksia. Paikoin mieleen tulee esimerkiksi Pekka Pohjolan ensimmäiset soolot. Ajatukset suuntautuvat muutenkin 70-luvun suomalaisiin jazzrockareihin. Kakkoskappaleella Kultaiset kainalosauvat Pietikäinen soittaa ainoastaan pianon ja kitarassa on Joni Cibulka. Kappale on ensimmäistä rauhallisempi, tunnelmaltaan unenomainen.


Navakka moninainen on pakattu levymerkille tyypilliseen tapaan käsintehtyyn pahvikoteloon, joka entisestään korostaa kotoisaa tunnelmaa. Kokonaisuus on yhtenäisyydessään onnistunut. Hintaa Pietarin levyllä on vaivaiset 3 euroa, joten harvassa ovat syyt sen ostamatta jättämiseen.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Ous Mal: Riioraa

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2008.)

Ous Mal
Riioraa
267 lattajjaa LTJ-85, 2009. CD-R.
1. Avara; 2. Lintuparvi; 3. Ensilumi; 4. Merilaulu; 5. Ikkuna; 6. Tähti; 7. Rannalla


Vuodesta 2002 alkaen on 267 lattajjaa -pienlevymerkki esitellyt ansiokkaasti suomalaista (toki myös ulkolaista) kokeellista underground-musiikkia. Järjestysnumerolla 85 ilmestyi viime kuussa Ous Mal -nimisen duon esikoisalbumi Riioraa.



Ous Malin jäsenet ovat kertoneet työtapansa perustuvan lähes täysin sämplejen käsittelyyn (ks. tulivuori.blogspot.com). Musiikin pohjana käytetään löydettyjä ääniä, joiden lähde voi olla vanha kasetti tai levy, kenties radio. Ous Malin musiikissa sämpleihin suhtaudutaan hyvin "vanhanaikaisesti"; niitä ei turhaan siistitä tai siloitella, vaan sihinät, suhinat ja napsut kuuluvat lopullisten kappaleiden luupeissa. Tämä luo musiikkiin sellaista luonnollista pehmeyttä ja lämpöä, mitä nykyisessä elektronisessa musiikissa jää usein kaipaamaan.



Sämplejen lisäksi Riioraalla kuullaan (ilmeisesti) vartavasten näitä kappaleita varten äänitettyjä selloa, pianoa ja kanteletta. Elektroninen äänimaailma limittyykin vahvasti folk-saundien kanssa. Lopputuloksen vahvin vertailukohta onkin Paavoharju, jonka musiikki tulee mieleen monta kertaa Ous Malin levyä kuunnellessa. Selvin ero Paavoharjuun on lauluosuuksien puuttuminen. Tämä luo toisaalta musiikkiin abstraktimman ulottuvuuden – kuultavien rakenneosien monet alkuperät ilman inhimillistä ääntä eivät ankkuroi Riioraan musiikkia turhaan – toisaalta laulu olisi voinut elävöittää esityksiä ja monipuolistaa levyn sisältöä.

Riioraa noudattaa karkeasti ottaen kaavaa, jossa hahmottomammat ambient-kollaašit vaihtelevat melodisempia ja sävelletymmän kuuloisia elementtejä sisältävien raitojen kanssa. Itselleni kaihoisan nätit tunnelmoinnit tuntuvat kuunteluhetkelle lumoavilta, mutta kappaleen päätyttyä ei juuri minkäänlaista kuulokuvaa jä jäljelle. Jotain tarpeeksi koukuttavaa niistä jää puuttumaan ollakseen täysosumia (sama muuten vaivaa Paavoharjunkin vastaavia teoksia). Sen sijaan enemmän kamarifolk-lokeroon sopivat kappaleet paitsi onnistuvat luomaan tavattoman vahvan tunnelman myös jättämään jonkinlaisen mielentilan ja vaikutelman myös kuuntelun jälkeiseen aikaan. Hienoja hetkiä ovat etenkin "Lintuparvi" kanteleineen ja selloineen, "Tähti" sekä "Merilaulun" alkupuoli. Toisaalta viimeksi mainitun lopussa ilmestyvä rumpukomppi on levyn suurin kauneusvirhe.

Riioraa on vakuuttava uutuus ja ennen kaikkea erittäin kaunista musiikkia. Ous Malilla on selvästi oma saundi ja tekemisen filosofia. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen yhtye ja albumi.

Kaisla: Vladivostok

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2004.)

Kaisla
Vladivostok
Kenola Music MAMMUCD0128, 2004. CD-EP.
Anna Valtonen: koskettimet, laulu; Anni Suominen: akustinen kitara, laulu; Janne Lassila: basso; Esa Perämäki: sähkökitara, akustinen kitara; Riku Koski: rummut; Heikki Rasi: perkussiot
1. Vladivostok; 2. Haava: 3. Frailty; 4. Julianna


Kaisla ja kalat -nimellä aloittanut yhtye sai alkunsa parisen vuotta sitten Oriveden opistossa ja ehti äänittää kaksi demoa. Nykyään yhtyeen jäsenet vaikuttavat Helsinki–Jyväskylä–Joensuu-linjalla. Viime vuoden alussa nimi lyheni muotoon Kaisla, ja yhtyeen ensimmäinen virallinen julkaisu, Vladivostok-EP, ilmestyi nyt joulun alla.



Yhtyettä on verrattu jonkin verran Ultra Brahan, mikä omasta mielestäni ei ole reilua Kaislaa kohtaa. On toki totta, että joukon keulalla on kaksi kauniisti toisiinsa sointuvaa naisääntä ja että sanoituksissa on keskivertopoppia enemmän mietittävää. Siinä missä Ultra Bra otti vaikutteita 70-luvun työväenmusiikista, pohjaa Kaisla enemmänkin kevyisiin jazzvaikutteisiin, joita se yhdistää rock- ja popidiomeihin.

Vladivostok jakautuu selkeästi kahtia, ensinnäkin käytetyn kielen vuoksi. EP:n kaksi ensimmäistä kappaletta ovat suomenkielisiä mutta kaksi jälkimmäistä lauletaan englanniksi. Toisaalta suomenkieliset kappaleet (molemmat kosketinsoittaja-solisti Anna Valtosen kirjoittamia) ovat agressiivisempia ja rokkaavampia kuin loppupuoli, jolla rauhoitutaan ja siirrytään tunnelmoivammalle linjalle. EP:n avaa nimikkoraita "Vladivostok", joka sisältyi jo edelliselle demolle. Kappale kulkee rytmiryhmän jyräävän iskun päällä, jolle kirkas laulu muodostaa tehokkaan vastineen. "Vladivostok" leikkii jonkin verran rytmin kanssa ja on muutenkin sopivan kimurantti – levyn ehdottomasti progein kappale siis! Toinen kappale, "Haava", on sitten suorempaa poprockia mutta moniosaisuudessaan oikein pätevää sellaista. Sanoituksetkin ovat oikeastaan perinteiset mutta sisältävät joitain mainioita oivalluksia. "Frailty" on sinänsä toimiva kevyt tunnelmointi mutta melko mitäänsanomaton minusta. Unohtuu heti loputtuaan. Esa Perämäen kitarointi tosin jättää suuhun hyvän maun. Lopetuskappale "Julianna" on rumpali Riku Kosken säveltämä ja laulajien yhdessä sanoittama. Kyseessä on varsin kaunis, pianovetoinen balladi, joka kuitenkin kasvaa ja voimistuu loppua kohden. Sanoitus on jälleen sopivan omaperäistä ja leikkii mukavasti klišeillä; tämän otoksen perusteella kumarran nimenomaan Valtosen sanoittajantaitoja kohti.

Kokonaisuutena Vladivostokista jää jälkeen hyvä vaikutelma. EP esittelee monipuolisen ja osaavan yhtyeen, jolla on varaa jatkaa useampaankin suuntaan. Jos "Frailty" vielä olisi vaihdettu johonkin omaperäisempään, olisi kyseessä hyvin vahva kokonaisuus. Paikoin samea tuotantokaan ei pääse haittaamaan, kun esitysten ja sävellysten taso on näin – valmis. Erityisen vaikutuksen tekevät molempien laulajien äänet, jotka eivät missään nimessä ole niitä perinteisen hentoja, joita valitettavasti Suomessa vieläkin niin usein kuulee tämänsuuntaisten bändien (mitä se sitten tarkoittaakin) naissolisteilta. Yhtälailla poikien soittotaidot ansaitsevat kiitosta. Harrastelijoista ei ole kyse. Ainoa toivomus minulta on, että Kaisla pysyttelisi tiiviisti suomen kielessä. Englanti ei mahdollista sitä tyylittelyä ja sävyttelyä, jota äidinkielisissä sanoituksissa on.

Kreep Ensemble: Yksilö yksinäinen, vapaan tahdon


(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2006.)

Kreep Ensemble
Yksilö yksinäinen, vapaan tahdon
Omakustanne, 2005. CD-R. Numeroitu
1. Tiedotus vieraalle; 2. Kaksi lyhyttä katkelmaa ajan loputtoman hitauden kiireellisyydestä. a. Valuma. b. Tasainen; 3. Onnellisessa tilassa hän; 4. Kiireisissä silmissä; 5. Linja-automatka halki pippurimaa. a. Tylsistymä ikävän. b. Alamäki kovin kuoppainen. c. Väsymys tumman keskellä

Kreep Ensemblen viimevuotinen, vajaa puolituntinen cd-r on luonteva edeltäjä yhtyeen kolmannelle, ni-Frith Autumn Boogie-albumille (jonka Hezzu on arvostellut Palasokerissa). Yllättävän laajalla musiikillisella areenalla painiva yhtye on saanut aikaan jo tällä levyllään tunnelmaltaan vahvan kokonaisuuden.

Tiedotus vieraalle aloittaa levyn tummasävyisellä ambientilla, jonka päällä kuullaan ilmeisesti kitaristi Kalle Aution monologi. Seuraavilla kappaleilla sen sijaan pysytään jazzidiomin piirissä, sen hämyisällä ja avaruudellisella laidalla. Onnellisessa tilassa hän jaKiireisissä silmissä sisältävät myös folk-sävyjä. Kappaleissa kuullaan lisäksi laulua, joka aluksi tuntuu häiritsevän tunnelmointia mutta paljastuu lopulta sitä tukevaksi tekijäksi. Varsinkin ensin mainitun varovaisen haparoivia lauluosuuksia ei tarkemmin ajatellen olisi voinut muulla tavoin esittääkkään rikkomatta kappaleen herkkää sävyä.

Levyn päättää kolmiosainen Linja-automatka halki pippurimaan, joka on albumin vahvin teos. Sen ensimmäinen osa, Tylsistymä ikävän on ambientmainen maailalu, mutta sitä seuraava Alamäki kovin kuoppainen ehtii alle neljässä minuutissaan kasvaa nimensä mukaiseksi ryminäksi. Tämän jälkeen levyllä koittaa kuudentoista minuutin hiljaisuus, minkä päättää Väsymys tumman keskellä, suorastaan eeppinen, kitaravetoinen jazzlevitaatio.

Kreep Ensemble on siitä erikoinen yhtye, että sen sointi aivan varmasti tuo mieleen tusinan verran muita artisteja, mutta loppujen lopuksi ei kuulosta keneltäkään. Ajankohtaisista vertailukohdista voisi mainita Kuusumun profeetan folkimmillaan ja Mosaikin, mutta lopulta sekin on vain harhaanjohtavaa.