Luettua: joulukuu 2022

Horace Walpole: Otranton linna (The Castle of Otranto, 1764). Turku 2014: Faros. 188 s. Suom. Päivi Mehtonen & Jyrki Siukonen.

Horace Walpolen The Castle of Otranto (1764) mainitaan usein jonkinlaisena kauhukirjallisuuden kantaisänä. Sitä se kuitenkin on hyvin etäisesti, muutaman kaartelevan sukuhaaran kautta. Perustellumpaa on puhua goottilaisen romaanin lähtökohdasta, jonka suosion jälkeen jäljittelijöitä, mukailijoita ja henkisiä jälkeläisiä riitti pitkäksi aikaa.

Otranton linna on muutenkin vaikea tapaus niitata aloilleen. Se on postmoderni teos kaksisataa vuotta etuajassa sekä kirjallinen huijaus ja leikki – yritys yhdistää vanhanaikainen ja uudempi romanssi, tapahtumien epäuskottavuus uskottavaan psykologiaan; muka löydetty keskiaikainen italialaiskäsikirjoitus. Se on kai satiiri tai parodia monestakin asiasta, jotka eivät nykylukijalle avaudu. Se on surrealismia ennen kuin Bretonista oli aavistustakaan – lähes sattumanvaraisesti toisiaan seuraavat yhteensattumat ja unen logiikka. Se on yksi kirjallisuushistorian parhaista aloituksista – jättimäinen kypärä putoaa onnettoman sulhon päälle ja tappaa tämän.

Otranton linna ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin siinä mielessä, että siitä voisi täysin rinnoin nauttia sellaisenaan enää tänään. Antikvaarisena erikoisuutena se kuitenkin on riemastuttavaa luettavaa, kirjallisuushistoriallisena kummajaisena mieltä hämmentävä ja kauhukirjallisuuden yhden kehityslinjan alkupisteenä kiehtova kokemus.

Charles Dickens: Joululaulu. Aavetarina joulusta (A Christmas Carol, 1843). Porvoo–Helsinki–Juva 1984: WSOY. 135 s. Suom. Merja Helanen-Ahtola.

Vuosi sitten luin Charles Dickensin A Christmas Carolin (1843) Werner Anttilan suomennoksena. Tänä vuonna oli vuorossa viisikymmentä vuotta tuoreempi, 1984 ilmestynyt Merja Helanen-Ahtolan käännös. Onhan se huomattavasti soljuvampi ja nykylukijalle helpompi, mutta jotkin kummallisuudet sitäkin vaivaavat. Onpa teos senkin jälkeen suomennettu pariin kertaan, joten ilmeisesti aina vain on jotain parannettavaa.

Itse Joululauluhan on mitä klassisin kertomus, jonka suurin piirtein jokainen tuntee ainakin jonain variaationa. Dickens elvytti vanhaa pakanallista joulun ajan perinnettä, kummitusjuttujen kertomista, ja teki sen niin hyvin, että viktoriaanisessa Englannissa tapa vakiintui taas pitkäksi aikaa.

Michael Foremanin kuvitus on kyllä taiten työläällä viivatekniikalla tehty, mutta se huutaa aivan liiaksi lastenkirjaa, jotta osaisin nauttia siitä.

Aikalainen 2/1965. Helsinki 1965: Kulttuurityö.

Vuonna 1964 Suomen kommunistinen puolue perusti oman kulttuurilehden, Aikalaisen, joka sitten ilmestyi muutaman vuoden ajan. Lehti koettiin tarpeelliseksi, koska muutamaa vuotta aiemmin aloittanut "sosialistinen" aikakauslehti Tilanne, joka todellisuudessa oli oikeistopiirien (ja kenties jopa CIA:n) rahoittama yritys sotkea Suomen kommunistien kuviot. Aikalaisen päätoimittajana toimi runoilija Pentti Saarikoski, joskin hänen "toimittamistyönsä" oli kuulemma alkuinnostuksen jälkeen melkoisen vähäistä.

Paikallinen kirpputori oli löytänyt jostain nipun Aikalaisia ja myi niitä kolikon hintaan. Paitsi että ne kuuluvat Saarikoski-kokoelmaan, ajattelin jopa selata ne läpi.

Vuoden 1965 kakkosnumero on kuusikymmentä vuotta myöhemmin luettuna yllättävä yhdistelmä ajankuvaa ja ajankohtaisuutta. Ajan sosialistinen nyrkinheiluttelu ja riistäjädiskurssi kuuluvat Rauno Setälän katsauksessa Tämän hetken aatetaisteluun ja Mirjam Vire-Tuomisen porvallisen kyvyttömyyden tarkastelussa. Ajattomia sen sijaan tuntuvat olevan aiheet Eino Nykäsen pakinassa, jossa penätään tilaa nuorten äänelle, ja Lauri Sivosen ydinvoimaa käsittelevässä artikkelissa. Kaunokirjallisuutta edustaa ainoastaan suomennos Bertolt Brechtin "Kuolinkantaatista Leninille", mutta sitä sivuaa myös Marja-Leena Toivolan pitkä ja yhä nautittavan lukukelpoinen artikkeli James Joycesta. Kaiken tämän lisäksi mukana on myös haastattelu aloittelevalta taiteilijalta, nyttemmin lähes legendaariselta Ismo Kajanderilta.

Aikalainen 3/1965. Helsinki 1965: Kulttuurityö.

Aikalaisen numero 3/65 on hyvin kaunokirjallisuuspainotteinen. Sellaisenaan se on säilyttänyt mielenkiintoisuutensa muunakin kuin ajankuvana ja reliikkinä. Aatteellisuutta edustaa lähinnä Pertti Lindforsin artikkeli Pimeät vuosisadat ja tieteellinen marksilaisuus, joka on sisällöltään juuri sitä mitä voi aavistellakin, sekä Ossi Hedmanin irvivä arvio Harald Hornborgin jääkärikirjasta.

Runous on hyvin edustettuna lehdessä. Sekä Tuomas Anhavalta että Ahti Susiluodolta on mukana pitkät sarjat; edelliseltä hieno, jälkimmäiseltä väkinäinen. Pekka Kejoselta on yksi runo, minkä vuoksi lehti on sijoitettava myös Kejos-kokoelmaani. Onpa mukana myös suomennos Charles Baudelairen "Vampyyrin muodonmuutoksista" sekä lyhyt valikoima afrikkalaista (kansan?)runoutta. Proosaa edustaa ainoastaan Pentti Saaritsan vähäeleisen ironinen työläiskuvaus Juntta.

Taideartikkelit käsittelevät puolalaisen Jan Kottin Shakespeare-näkemyksiä ja automaatiota maalaustaiteessa. Pekka Hakalan tiukkasanainen artikkeli ruotii suomalaista elokuvakulttuuria ja kritisoi sen arvostamaa eurooppalaista taide-elokuvaa; hyvin mielenkiintoista luettavaa näin jälkiviisaana. Mainittava on vielä Lassi Sinkkosen arvosteleva essee Timo K. Mukan Tabusta.

Aikalainen 1/1965. Helsinki 1965: Kulttuurityö.

Arkistoista löytyikin myös Aikalaisen ensimmäinen vuoden 1965 numero, joten kronologia otti pari askelta taapäin.

Numero on kokonaisuudessaan varsin kulttuuripoliittinen. Sekä Pentti Saarikosken pääkirjoitus että Markku Lahtelan essee kommentoivat juuri alkanutta Hannu Salaman Juhannustanssien tapausta; varsinkin Lahtela tylyttää asian eduskuntaan tuonutta Margit Borg-Sundmania olan takaa.

Toinen enemmän kuin yhden tekstin aihe on suomalaisen koulun näkymät: Esko Ervasti maalailee hurjia uhkakuvia, joita täysikäisyyteen jatkuva koulu voikaan tuoda muassaan, ja Ossi Hedman teorisoi laajasti historianopetuksen filosofiaa – valitettavasti hän uppoaa ideologiseen suohon melko pian.

Olavi Ruoho pohtii teatterin uudistusmisentarvetta ja tuleva professori Jeja-Pekka Roos yrittää hahmotella metodia elokuvakritiikkiin kaikella nuoruuden ehdottomuudella. Lisäksi Saarikoski kirjoittaa pisteliään kommentin Joonas Kokkoselle, joka on elitistisesti arvostellut kansan musiikkimakua.

Ainoa kaunokirjallinen tuotos lehdessä on Juhani Peltosen lyhyt ja absurdi Jakeita evankeliumistani, jossa hän kuvaa ensimmäisessä persoonassa viisi erilaista ihmistä ulkonäöltä.

Aikalainen 7–8/1965. Helsinki 1965: Kulttuurityö.

Aikalaisen vuosi 1965 päättyi kaksoisnumeroon, joka oikeasti oli melkein tuplapaksuinen normaaliin verrattuna. Se oli myös erinomainen esimerkki, miten monipuoliseksi kulttuurilehdeksi Aikalainen oli muodostunut.

Kaunokirjallisuutta on melko paljon: runoillaan ovat mukana Harri Kaasalainen, Kalevi Rahikainen, Pertti Roiha, Kurt Sanmark, Claes Andersson, Robert Alftan, Ralf Parland, Pekka Kejonen, Jyrki Pellinen sekä Olli Perttula. Osaa teksteistä kyllä tituleerataan proosaksi mutta nykykatsannosta osuvinta olisi puhua proosarunoudesta. Lisäksi Saarikoski teilailee tuoreita teoksia, Michel Hamon kirjoittaa DeQuinceyn murhaestetiikasta. Kejonen ja Kyösti Suonio irvivät muita kulttuurilehtiä.

Piruiluksi voitaneen laskea myös Ahti Susiluodon muistelu vuosistaan opettajana Haminassa ja etenkin sikäläisen papiston valkoisuudesta (contra punaisuus). Samoin voi vain kuvitella, miten päätoimittaja on hihitellyt laittaessaan modernien tekstien sekaan katkelman vuosisadan alun lääkärikirjasta, sen onanian vaaroista kertovasta osuudesta. Myös Heikki Välitalo tarkastelee tutkimusta nuorison lukutottumuksista melko vinosti hymyillen.

Yllättävän modernilta tuntuu, että kuusikymmentä vuotta vanhoissa artikkeleissa käsitellään sekä rasismia (Teuvo Mällinen) että soiden kuivattamisen ongelmia (Lasse Sammalisto). Kalevi Seilonenkin käsittelee koneiden tekemää taidetta melkein kuin tämän aamun Hesari tekoälyn tekemää.

Erikoisen juonteen muodostaa koulua käsittelevä sikermä: lukiolaisten kirjoittamat tekstit koulun merkityksestä heille itselleen, Suonion pohdinta korkeakoulutuksesta ja Ossi Hedman esittelee erästä älyvapaata tutkimusta, jossa koulukirjoja pisteytettiin niiden sanamäärien, kuvapinta-alojen ja sen sellaisten numeeristen seikkojen mukaan.

Kalevi Kuitunen: Kirjahulluja. Helsinki 1998: Hagelstam. 175 s.

Joulunajan lukemistoksi valikoitui vanha suosikki, bibliofiili Kalevi Kuitusen kirja astetta maanisemmista virkaveljistään. Kirjahulluja on Cecil Hagelstamin antikvariaatin vuonna 1998 kustantama ja sen painos oli 500 kappaletta, mikä tässä yhteydessä pitää mainita.

Kirjahulluja esittelee joukon historiallisia bibliomaaneja, joiden rakkaus kirjoihin on ylittänyt kohtuuden ja terveen rajat. On sitten ihan katsantokannasta kiinni, näkeekö nämä hahmot hassahtaneina ja sääliteltävinä potilaina vai esimerkillisinä keräilijöinä. Kuitunen aloittaa antiikin hämäristä ja silloisista tarunhohtoisista kirjastoista ja etenee kohti viime vuosisataa. Esittelynsä saavat erakkomaiset, kirjoilla talonsa täyttäneet Antonio Magliabecchi, Richard Heber ja Lars Månsson, joka rakennutti jopa oman kirjastorakennuksen itselleen ja joutui lopulta myymään kokoelmansa pilkkahintaan. Sitten on erilaisia erikoisuuksia kuten kirkkoherra J. G. Tinius, joka murhasi kirjojen vuoksi, Ruotsin kuninkaallinen kirjastonhoitaja G. E. Klemming, joka päätyi asumaan kirjastoonsa, tai erinäiset kirjojen varastamisesta taiteenlajin tehneet keräilijät. Oma lukunsa ovat bibliofiilisten teosten väärentäjät, nuorena kuollut Thomas Chatterton ja maineensa komeasti turmellut Thomas J. Wise. Kotimaiset keräilijät eivät tähän seuraan kokoelmiensa laajuudella yllä, mutta vanhan suomalaisen kirjallisuuden melkein yksin pelastanut ryysyläinen Matti Pohto käsitellään laajasti.

Kirjahulluihin sisältyy myös muutama suomennos klassisesta bibliofiliaa käsittelevästä kirjallisuudesta. Lukianoksen Narrimainen kirjankeräilijä on käännetty melkein kokonaan, ja katkelmia mukana on Isaac D'Israelin ja T. F. Dibdinin Bibliomanioista. Lisäksi kirjan päättää kommentoitu bibliografia alan kotimaisesta käsittelystä ja valikoima tärkeintä ulkomaista kirjallisuutta.

Richard de Bury: Filobiblon. Rakkaus kirjoihin (The Filobiblon, 1345). Helsinki 2004: Edizioni Artemisia. 86 s. Suom. Kaisa Luntinen.

Bibliofiilisen kirjallisuuden klassikko, piispa Richard de Buryn Filobiblon (1345) saatiin suomeksi hetken odottelun jälkeen vuonna 2005. Kaisa Luntisen käännös ja Artemisian julkaisu on kaunis kokonaisuus.

Piispa Richard kirjoittaa, kuten kreikankielinen nimikin kertoo, rakkaudesta kirjoihin. Hänen bibliofiliansa ei kuitenkaan piehtaroi paperilaaduissa, kuvituksissa, kappaleiden eroissa tai marginaalien leveyksissä. Hänelle kirjalla on pragmaattinen arvo – se on keino kohti viisautta ja Jumalaa. Mikään kristillinen puritaani Richard de Bury ei silti ole, sillä vaikka hän Raamattuun viittaakin usein, kirkkoisiä enemmän hänen sitaateissaan toistuvat antiikin ajattelijat, etenkin Aristoteles jota ylistetään lähes jokaisessa teoksen kahdestakymmenestä luvusta.

Filobiblon tunnustaa rakkauttaan kirjoihin niiden sisältämän tiedon ja viisauden, niiden tutkiskelun ja sen aiheuttaman nautinnon, niiden hankkimisen ja niiden jakamisen kautta. Aivan täysin hekumoimaton ei piispankaan kirjasuhde ole, sillä kyllä keräilyn ilo kuultaa hänenkin tekstissään läpi. Mielenkiintoinen lisä Filobibloniin on sen pari lukua, joissa kirjoittaja käytännössä kuvaa lainakirjastotoimintaa – ja kritisoi opiskelijoita jotka räkäisin sormin ja kuola suupielestä valuen turmelevat yhteistä viisautta.

Aikalainen 6/1966. Helsinki 1966: Kulttuurityö.

Aikalaisen numero 6/66 on kompakti paketti. Sen artikkelit käsittelevät rauhanliikettä, ja sävyissä on paljon aavemaisen tuttua: Pentti Halme penää Suomelta aktiivisempaa rauhanpolitiikkaa (jota vaadetta tuskin vähään aikaan Nato-Suomessa kuullaan), Ahti Susiluoto rääpii Sadankomitean Vietnamin sotaa vastustanutta mielenosoitusta (tavalla, joka tuo mieleen viime aikojen kommentit Elokapinasta) ja Jeja-Pekka Roos kritisoi kasvuideologiaa ja hakee mallia Kiinasta (ei ehkä suosittu mielipide tänä päivänä mutta pienellä viilauksella aivan mahdollinen).

Kaunokirjallisella puolella on paljon runoa: Jorma Karimo ja Pekka Parikka esittelevät valikoiman afrikkalaista lyriikkaa (josta valitettavan iso osa on nimenomaan eurooppalaisten kritikointia eikä juuri muuta) ja Risto Ahti on oma itsensä jo kuusikymmentä vuotta sitten. Lisäksi Jorma Ojaharjulta on pieni tenuremmin leiriä kuvaava novelli, Pekka Kejonen arvostaa lehtiä ja kirja-arvosteluissa on monta nippukritiikkiä, jotka palauttavat mieleen takavuosien keskustelun Hesarin palstoilla moisten moraalittomuudesta.

Otavalaisten tervehdys toimitusjohtajalleen Heikki Reenpäälle 19.1.1956. Helsinki 1956: Otava. 63 s.

Joskus julkaisun nimi kertoo kaiken oleellisen: Otavalaisten tervehdys toimitusjohtajalleen Heikki Reenpäälle 19.1.1956. Kyseessä on kustannusyhtiö Otavan työntekijöiden muisto Heikki Reenpäälle tämän 60-vuotispäivän kunniaksi.

Kirja sisältää yhtiön koko silloisen työläistön valokuvattuna. Se tarkoittaa yli kahdeksaasataa ihmistä. Eihän tällaisen julkaisun informaatioarvo ole suuren suuri melkein seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin, mutta on silti kiehtovaa silmäillä kasvoista toisiin: näin paljon työntekijöitä, millaisiahan ihmisiä olivat, onkohan kukaan enää hengissä...

Yllätyksenä ei tule, että johtoporras on pelkkää miestä, naisia tulee mukaan siisteissä sisätöissä ja miehet palaavat kuviin taas, kun ollaan teknisemmissä ja sotkuisemmissa sisätöissä. Sen sijaan on hauska seurata, miten rennommiksi kuvat ja niiden ihmiset käyvät, mitä alemmas hierarkiassa käydään. Johtokunta pönöttää kovat kaulassa (paitsi Heikki A. Reenpää joka on aina lipevän näköinen), mutta latojat ja paperinleikkaajat jo hymyävät iloisesti. Ylipäänsä kuvista hehkuu eräänlainen ylpeys siitä, että saadaan olla osallisina. Se voi tietysti olla jälkiviisasta tulkintaa, mutta ei oman työpaikan jokasyksyinen henkilökuntakuva ihan tällaiselta näytä...

Matti Malmberg (toim.): Galleria Acamedica. Yliopistomiesten muotokuvia. Adamiskt porträttgalleri. Porvoo 1961: WSOY. 523 s.

Joskus sitä tarttuu kirjaan ihan vain pelkän kuriositeettiarvon vuoksi (ja koska hintaa ei ole kolikkoa enempää) ja sitten saakin huomatta olevansa jonkin kiehtovan äärellä. WSOY:n vuonna 1961 julkaisema Galleria Academica oli minulle juuri tällainen yllätys.

Galleria Academica on esineenä erittäin miellyttävä. Hieman halvanoloisen kansipaperin alla on jykevä sidos, 262 kiiltopintaista lehteä ja painoa 800 grammaa (punnitsin). Myös sisällöltään kirja on painava, joskin nykyään jo monella tapaa vanhentunut. Julkaisun tarkoituksena on koota yhteen kaikki Helsingin yliopiston hallussa tuolloin olleet muotokuvat. Käytännössä tämä tarkoittaa liki kolmeasataa yliopistomiestä (naisia on neljä, niistäkin yksi kuningatar eikä lainkaan tieteilijä). Mustavalkoisenakin kuvakavalkadi on vaikuttava otos suomalaiseen kulttuuri- ja oppihistoriaan. Kuvia edeltää ja osittain avaakin Onni Okkosen pitkä suomalaisen muotokuvataiteen esittely. Varsinkin Turun ajalta säilyneet teokset sekä suurin osa 1800-luvulla tehdyistä esitellään Okkosen tekstissä. Myöhemmät sen sijaan saavat paljon ylimalkaisemman luetteloinnin.

Jos kirja olisi tuore, käyttäisin tilaisuuden arvostellakseni joitain toimitusratkaisuja, kuten sitä ettei Okkosen tekstissä viitata suoraan kuvien juoksevaan numerointiin tai sitä että kuvat on järjestetty kohteittensa syntymävuoden mukaan mutta henkilöesittelyt kirjan lopussa aakkosjärjestyksen, mutta eipä tuo enää kannata tämän enempää. Perehtyvä lukija saa joka tapauksessa selata kirjaa edestakaisin saadakseen täyden hyödyn.

Luettua: elokuu 2022

Maksim Gorki: Malva. Kertomus (Мальва, 1897). Helsinki 1919: Suomen sos.-dem. nuorisoliitto. 96 s. Suom. Viljami Ventola.

Maksim Gorkin Malva on pienoisromaani, joka alun perin ilmestyi vuonna 1897. Sen ensimmäinen (?) suomennos ilmestyi Suomen Sosiaalidemokraattisen Nuorisoliiton kustantamana niteenä 1919. Oma kappaleeni on peräisin erään täkäläisen kahvilan kellarista.

Malva on pienieleisen kerronnan taidonnäyte. Nimihenkilö on nuori nainen, jonka ympärillä kalastajakylän miehet menevät tolaltaan. Tarina kuvaa näistä kolmea: miestä, joka on ollut viisi vuotta poissa perheensä luota ja elää nyt suhteessa Malvan kanssa; miehen poikaa, joka saapuu isänsä jalanjäljissä ja joka hullaantuu hänkin naiseen; sekä erästä työnjohtajaa, joka lähes irrallisena ja välinpitämättömänä kaikesta saa isän ja pojan ottamaan yhteen Malvan vuoksi.

Kertomus on yksinkertainen mutta vahva. Sen hikisen helteisen rannikkokesän tunnelma on kuvailtu muutamin tarkoin sanavalinnoin ja henkilöiden väliset suhteet ja mielenliikkeet hienovaraisesti. Jostain syystä Malva näyttäytyy mielessäni 60-lukulaisena eurooppalaiselokuvana – sellainen psykologinen peruskertomus se on. Ja tämä siis kaikella arvostuksella.

Arvid Järnefelt: Isänmaa. Porvoo–Helsinki 1965: WSOY. 198 s. 9. p. – Ilmestyi alun perin 1893–94.

Arvid Järnefeltin Isänmaa mainitaan yleensä suomalaisen realismin merkkiteoksena, joka kuvaa kansallisaatteen kehitystä maassamme. Itse pidän sitä leimallisemmin aateromaanina, jolla on enemmän sanottavaa kuin kuvattavaa. Toki se on suomalaisuusaatteen viemän nuoren miehen kasvukertomus, mutta itse luen sitä etenkin yksilön aatteellisen elämänsuunnan kuvauksena. Komea ja vaikuttava teos se on joka tapauksessa.

Oma kappaleeni on kirppiskupan runtelema 1960-luvun pokkaripainos.

Markku Löytönen (toim.): Matka-arkku. Suomalaisia tutkimusmatkailijoita. Helsinki 1989: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 422 s. Suomalasen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 502.

Markku Löytösen toimittama Matka-arkku. Suomalaisia tutkimusmatkailijoita on massiivinen teos. Viidettäsataa kaksipalstaista sivua, paljon kuvitusta, kovatasoisia tieteilijöitä kirjoittajina. Läpi käydään suomalaista tiedehistoriaa Pehr Kalmin Amerikan-matkoista, kansatieteilijöiden Siperian-tutkimuksiin ja viime vuosisadan puolivälin geologeihin Tulimaassa. Kattaus on monipuolinen ja syvä, mutta liialliseen spesifiin tieteellisyyteen ei hukuta kuin satunnaisesti. Itselleni läheisimmiksi aiheiksi nousivat tietenkin 1800-luvun lopun kansa- ja kielitieteilijät mutta etenkin myös Arabian-kävijä Georg August Wallin, jonka vuoksi kirjan ylipäätään otin luettavaksi. Paitsi kattava tutkimusmatkailijoiden esittely kirja on myös mainio silmäys kotimaiseen oppi- ja tieteenhistoriaan.

Vuosikirja 1987. Vammala 1987: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Vanhan kirjallisuuden päivät järjestettiin ensimmäisen kerran Vammalassa 1985. Seuraavana vuonna sen taustayhdistys julkaisi ensimmäisen vuosikirjansa. Nyt lukemani Vuosikirja 1987 on siis järjestyksessä toinen. Se on vielä hyvin vahvasti tilaisuuden käsiohjelmamainen ja sisältää karttoja, aikatauluja ja sen sellaista. Kovin ydin on kuitenkin edellisen vuoden Vanhan kirjallisuuden päivien esitelmissä ja puheissa. Pentti Holappa pohtii antikvariaatin merkitystä, Tauno Väinölä käy läpi suomalaisen virsikirjan vaiheita, Paul Gustafsson oman bibliofiliansa varhaisvaiheita ja Eila Pennanen esittelee todella vanhaa kirjallisuutta, satoja ja tuhansia vuosia vanhaa.

Seuraavana vuonna julkaisun nimi muuttui Vanhan kirjallisuuden vuosikirjaksi ja jäntevöityi nimenomaan artikkelikokoelmaksi.

A. Conan Doyle: The Parasite. A Story. 1995: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1894.

Arthur Conan Doylen The Parasite (1894) on suomennettu kahdesti, mutta silti se on varsin vähän tunnettu kertomus meillä päin. Syy on varmastikin siinä, että ensimmäinen käännös, Lois-olento, ilmestyi jo 1897 Uusi Aura -lehdessä ja toinen, nimellä Loinen, Michelle Slungin toimittamassa antologiassa Värisyttävä kosketus 2 (1995), jossa se hukkuu muiden kertomusten joukkoon.

The Parasite onkin sikäli hankala kertomus luokitella, että vaikka se on julkaistu omana kirjasenaan (ensipainoksessa alaotsikolla "A Novel"), se on hyvin lyhyt, lähes novellimittainen. Tarinana se kuitenkin on vahva. The Parasite kertoo skeptisestä lääketieteen professorista, joka joutuu myöntämään mesmerismin (eli hypnotismin) olemassaolon. Hän nimittäin joutuu Trinidadista kotoisin olevan, häneen rakastuneen naisen psyykkisten kykyjen valtaan.

Mielenkiintoista on, että Doylen kertomus on valikoitunut Slungin "eroottisten kauhukertomusten" valikoimaan. Hypnoottista neiti Penclosaa ei esitetä millään tavoin eroottisena olentona, päinvastoin pikemminkin. Kuitenkin epämääräinen seksuaalinen pohjavire, eräänlainen miestä kammottava naisen lumovoima, on kyllä läsnä. Viktoriaaninen Englanti ei sallinut enempää mutta osasi varmasti lukea rivinvälit hyvin tarkkaan.

Hannu Nikkilä (toim.): Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 1988. Vammala 1988: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Järjestyksessä kolmas Vanhan kirjallisuuden vuosikirja ilmestyi 1988 Hannu Nikkilän toimittamana. Valtaosan sisällöstä muodostavat edellisvuoden vanhan kirjallisuuden päivien puheet ja esitelmät, mutta silmäyksiä luodaan myös vuoden juhlittaviin, 500-vuotiaaseen suomalaiseen kirjaan ja 100-vuotiaaseen F. E. Sillanpäähän. Esiin on nostettava ainakin Anto Leikolan pakinamainen Kirja ystävänä sekä professorien Michael Branch ja Gábor Bereczki avaukset suomalaiseen kirjallisuuteen ulkomaisesta näkökulmasta.

Hannu Nikkilä (toim.): Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 1989. Vammala 1989: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Vuoden 1989 Vanhan kirjallisuuden vuosikirja on koruttoman näköinen ja edeltäjiään ohuempi mutta sisällöltään silti täysipainoinen. Se keskittyy edellisvuoden Vanhan kirjan päivien puheisiin ja esitelmiin. Sävy jälkimmäisissä on hiukan aiempia vuosia akateemisempi. Professori Heikki Kirkinen pohdiskelee humanismin tilaa nykymaailmassa, FT Satu Apo avaa kansansatuja (mistä sain pari hyvää tärppiä omaan opetukseeni) ja professori Maija Lehtonen lastenkirjallisuuden arvoja. Mielenkiintoiset parit ovat myös virolaisille hakijoiden Ellen Niitin ja Jaan Krossin esitelmät (kirjailijan vaikeudet neuvosto-Virossa ja Krossin teosten sisäistekstit) sekä Sisu ja Midori Takahashin selostukset japaniksi käännetystä suomalaisesta kirjallisuudesta.

Hannu Nikkilä (toim.): Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 1990. Vammala 1990: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Vuoden 1990 Vanhan kirjallisuuden vuosikirja, viides kaiken kaikkiaan, on varsin kompakti julkaisu moneen edelliseen verrattuna. Sen sisältönä on uskoakseni edellisvuotisten Vanhan kirjallisuuden päivien esitelmiä, joskaan tätä ei julkaisussa itsessään mainita.

Melkein kolmanneksen julkaisusta vie Gunnar Brusewitzin esittely von Wrightin veljesten ja Ruotsin suhteesta. Vielä piirun verran akateemisempi on Matti Kuusen pohdiskelu Erasmuksen Libellus Aureuksen suomentamisesta. Esseistisempää kirjahistoriaa edustavat Anto Leikola ja Lauri Koli esitellessään luontokirjallisuutta ja suomalaisia kalastusoppaita. Lopuksi on transkriptio Liisi Huhtalan haastatteleman Kalle Päätalon merkittävistä kirjakokemuksista sekä Elina Halttunen-Salosaaren arvostelu Pertti Karkaman Snellman-teoksesta.

Hannu Nikkilä (toim.): Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 1991. Vammala 1991: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Kuudes Vanhan kirjallisuuden vuosikirja vuodelta 1991 on jykevä paketti. Tuttuun tapaan edellisen vuoden Vanhan kirjallisuuden päivien esitelmät kokoava julkaisu keskittyy oikeastaan neljän aiheen ympärille: Kanteletar, Tulenkantajat, dekkarit ja sensuuri. Laadukkaimmissa artikkeleissa Väinö Kaukonen avaa Kantelettaren taustaa ja Kerttu Saarenheimo Tulenkantajien eurooppalaisuutta (tai sen myyttisyyttä). Mielenkiintoisimpia omalla tavallaan sen sijaan ovat Ilmo Louhimon dekkariharrastuksen katsaus – etenkin koska siihen sisältyy pitkä alan runo alasta! – sekä Caius Kajannin esitelmä, jossa hän käy läpi Agnar Myklen Laulu punaisesta rubiinista -romaanin julkaisemisen aiheuttamaa oikeudenkäyntiä.

Muutama sana kahdesta erityisestä niteestä

Pari päivää sitten aloin miettiä, mitkä ovat kotikirjastoni vanhimmat kirjat. Siis siinä mielessä vanhimmat, että ne ovat olleet hallussani kauimmin. Minulla on aina ollut jonkinlainen kirjakokoelma: pikkulapsena se oli hyllymetreittäin Lasten parhaat kirjat -kerhon niteitä, myöhemmin muuta itseäni kiinnostavaa. Toistuvasti olen kuitenkin siirtänyt kirjojani eteenpäin muille, ja tämän vuoksi nykyään minulla on hyvin vähän jäljellä lapsuudessa omistamiani niteitä.

Lukuun ottamatta Bram Stokerin Draculaa ja yhtä tai kahta nuortenkirjaa, pisimmän ajan hyllyssäni ovat viihtyneet varmaankin kaksi 90-luvun alun klassikkopainosta. 

Richard Dalbyn toimittama Suuri kummituskirja (The Great Book of Ghosts, 1990, suomennos 1993) sisältää suuren määrän kummituskertomuksia 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Niistä muistan esiteini-ikäiseen mieleeni vaikuttaneen erityisesti Ambrose Biercen novellin "Muuan Kalmalan asukas". Muistan yrittäneeni lukea sitä kavereilleni ääneen, jotta nämäkin pääsisivät osalliseksi sen huikeudesta. En usko heidän vaikuttuneen. Dalbyn kokoelma oli varmaankin ensimmäinen kosketukseni novelliantologiaan, josta on sittemmin tullut minulle hyvin tärkeä kirjallisuudenmuoto. Samoin Suuri kummituskirja sinetöi kiinnostukseni kauhukirjallisuuteen ja nimenomaan vanhaan kauhukirjallisuuteen. Vieläkään mikään lukemani ei tunnu niin kotoisalta kuin 1800-luvun lopun kummitusjuttu. Olen monesti miettinyt, pitäisikö korvata vanha kappaleeni uudella, parempikuntoisella. En ole halunnut - kirjan kansien vauriot ja selän taitteet muistuttavat sen merkityksestä minulle.

Alexandre Dumas'n Kolme muskettisoturia (Les trois mousquetaires, 1844; suomennettu moneen kertaan, oma painokseni vuodelta 1994) ei esittelyjä kaivanne. Myönnän, etten koskaan ole ollut teoksen suuri ystävä. Toki olen sen lukenut, ehkä pariinkin kertaan, arvostan sitä klassikkona ja varsinkin satiirina aikansa seikkailukertomuksista. Samalla kuitenkin koen ranskalaisen, varsinkin tämänikäisen, kirjallisuuden olevan yleensä aivan liian raskasta itselleni. Nide on säilynyt silti kirjastossani eräänlaisena ydinteoksena: Se on yksi ensimmäisistä lukemistani maailmankirjallisuuden klassikoista, josta alkoi mitä ilmeisemmin elämän mittainen kiinnostus ja ura kirjallisuuteen ja sen historiaan. Sen ympärille alkoi kirjastoonikin sitten kasautua muita merkkiteoksia, mitä muistan joidenkin tovereitteni silloin kummeksuneen. Olen Kolmen muskettisoturinkin kohdalla miettinyt usein laitoksen uusimista, mutta ei. Ehkä kappaleeni rinnalle voisi hankkia jonkin varhaisemman suomennoksen, mutta omastani luopuminen ei tule kyseeseen.

Kumpaakin näistä kirjoistani yhdistää se, että ne ovat lahjoja mummultani, äitini äidiltä. En muista, että mummu olisi ollut luonnoltaan erityisen lahjoja antavaa sorttia, yleensä hän lykkäsi käteen setelin. Nämä kaksi kirjaa ovat siis sikälikin mielessäni erityisiä. En ole varma, koska sain Dalbyn antologian. Ajoitan sen mielessäni vuoden 1994 paikkeille. Olin silloin 11-vuotias. Muskettisotureiden etulehdellä sen sijaan on mummun kirjoittamana tarkka päivämäärä: "Mikaelille 30.5.94". Siitä on on viikkoa vaille 26 vuotta.

Mummu kuoli viime yönä.