Atte Korhola: Kristillinen äärioikeisto ja Trump. Helsinki 2024: Tammi. 503 s.
Yleensä pamfletti mielletään ytimekkääksi, painoasultaan ohueksi teokseksi, joka käsittelee jotain ajankohtaista aihetta, kenties poleemisesti. Atte Korholan Kristillinen äärioikeisto ja Trump täyttää ajankohtaisuuden ja poleemisuuden, mutta ohut se ei kyllä ole. Yli viisisataa sivua ja kattava lähteistö takaavat painavaa asiaa. Aihekaan ei ole kevyt: miten ihmeessä evankelikaalikristityt ovat onnistuneet ottamaan hallinnon otteeseensa Trumpin kautta.
Korhola on amatööri sanan puhtaimmassa merkityksessä: Hän on ympäristömuutoksen professori ja itse tunnustuksellinen kristitty. Jenkkievankelikaalien sekoilu on ollut hänelle henkilökohtainen intohimo, jonka hän purki kirjaansa vuoden vuoden 2024 presidentinvaalien alla. Teos on kirjoitettu näkökulmana Trumpin mahdolliseen toiseen kauteen, mutta samalla se on myös tanakka historiallinen katsaus ilmiöön.
Korhola avaa nykyaikaisen kristillisen äärioikeiston taustoja. Hänen katsauksensa on 1900-luvun historiaa, josta nousevat sellaiset ilmiöt kuin kristillinen nationalismi, dominionismi, uusi apostolinen reformaatio, seitsemän vuoren valloitus ja hengellinen sodankäynti. Hän esittelee erilaisia oppisuuntia, niiden johtajia, apostoleja, profeettoja ja saarnaajia. Lukija voi vain mykistyneenä seurata kavalkadia toinen toistaan harhaisempia hahmoja ja ajatuksia, joissa Yhdysvallat nähdään todellisena Raamatun Israelina ja Jumalan valtiona, joka on ajautunut saatanallisten voimien valtaan ja joka siksi pitää pelastaa kristittyjen käsiin. Päämääränä on kaiken amerikkalaisen kulttuurin valtaaminen evankelikaalisille voimille ja sen jälkeen jatkaa muualle maailmaan. Kuten Korholakin jossain kohdin toteaa, tämä kaikki olisi hirvittävän huvittavaa ellei kyse olisi niin vakavista asioista.
Koska Kristillinen äärioikeisto ja Trump on kirjoitettu ennen vaaleja, se joutuu arvailemaan jatkosta paljon. Korhola on melko varma siitä, ettei Trump pääsisi toiselle kaudelleen. Toisaalta hän tarjoaa useita näkökulmia siihen, mitä voisi tapahtua, jos näin sattuisikin käymään. Valitettavasti hänen oppineet veikkauksensa ovat toteutuneet. Täytyy toivoa, että kehitys saataisiin vielä katkaistua.
Tomi Rantala: Kuuletko kuinka ne huutavat?. Pienoisromaani skitsofreniasta. [Espoo] 2013: Monrepoo. 93 [+ 1] s. Toim. & jälkisanat Juho Nieminen.
Tomi Rantalan Kuuletko kuinka ne huutavat? (Monrepoo,
2013) ei kenties ole erityisen hyvää kirjallisuutta mutta erittäin vilpitöntä
se ehdottomasti on. Teoksen alaotsikko ”Pienoisromaani skitsofreniasta” on harhaanjohtava:
pikemminkin kyseessä on kokoelma toisiaan täydentäviä ja toisiinsa kietoutuvia
kertomuksia. Kaikessa tuntuu omakohtaisuus. Nykyään kai puhuttaisiin
autofiktiosta.
Teos jakautuu kolmeen osaan. Niistä kaksi ensimmäistä koostuvat kahdesta vuorottelevasti kerrotusta tarinasta, jotka melkein tuntuvat olevan samaa jatkumoa mutteivät aivan. Toisaalta on kertomus kristillisen opiston opiskelijasta, joka ei alkujaankaan tunnu kuuluvan muiden joukkoon ja alkaa sitten lisäksi kuulla ääniäkin. Toisaalta on katkelmia lama-ajan lapsesta, jota toistuvasti joutuu kiusatuksi ja aikuisiällä on selvästi alkoholisoitumisen tiellä. Teoksen kolmannen osan muodostaa viisi novellia, joissa osittain toistuu samat teemat ja jopa samat tapahtumatkin kuin kirjan alkupuolella ja jotka toisaalta myös hieman laajentavat teoksen tematiikkaa.
Vaikka kahden keskeisimmän tarinalinjan päähenkilöillä onkin eri nimet, ne on helppo tulkita samaksi hahmoksi; samoin lyhyempien kertomusten minä-kertojan. Vilahtaapa minä myös nimitarinassa, ilmeisesti muistona editointivaiheen muutoksista. Yhteys tekijään itseensä on selvä. Kuten teoksen toimittaja Juho Nieminen jälkisanoissaan sanoo: ”Eräällä tavoin kyse on terapiakirjoittamisesta, mutta hemmetin pätevästä sellaisesta.” Rantalan tyyli ei ole koreileva vaan 90-lukulaisen sähkösanomaproosan tapaan ytimekäs. Sen arkisuus ja tietty kömpelyyskin tukevat kerronnan näkökulmaa – päähenkilö saattaa olla syrjäytynyt mutta sanoittaa itseään maailmaan riittävän hyvin.
Itseäni lukijana puhuttelevat kaikkein eniten fragmentit otsikon ”Jessen maailma” alla. 1990-luvun alun koululaisuus on maalattu muutamin tarkoin vedoin niin, että ainakin omat muistoni aktivoituivat välittömästi. Samalla Rantala kuvaa armottomasti sitä, millaista jatkuva kiusaaminen voi olla. Se ei enää ole dramaattista jatkuessaan päivästä toiseen; se ei vaadi erityistä syytä, kun joku on valittu porukan kohteeksi.
K. A. Kalevi Miettinen: Viipurinrinkeleitä. Helsinki 2003: K. A. Kalevi Miettinen. 72 s. Kuv.
Välillä tekee hyvää lukea jotain täysin sattumanvaraista. Vielä parempi on, jos luettava on omakustanne. Näin maksimoidaan ennakoimattomuus. Tällä kertaa hyllystä valikoitui K. A. Kalevi Miettisen kirjoittama Viipurinrinkeleitä (2003). Miettinen vaali osaltaan synnyinkaupunkinsa Viipurin perintöä, minkä yhtenä osoituksena on tämä kirjanen eräästä kaupungin tärkeimmistä symboleista.
Rinkelin historia Viipurin seudulla alkoi keskiajalla, jolloin sitä valmistettiin paikalla sijainneessa fransiskaaniluostarissa. Kardemummalla ja muskottikukalla maustetusta, yleensä aika kookkaasta rinkelistä muodostui monipuolinen herkku lopulta koko Kaakkois-Suomen alueella. Tarinan mukaan Pietari Brahe vaati niitä tarjottavaksi Turun Akatemian vihkiäisissä, ja toisaalta eräillä paikkakunnilla hautajaisvieraat saivat kotiin viemisikseen rinkelit. Perinne elää yhä erityisesti markkinarinkelinä, joskin nykyään leivonnaisen muoto on pikemminkin lappeen- kuin viipurinrinkelin; aidossa viipurinrinkelissä kuuluisi olla pidemmät, kaaren paksuimpaan osaan yltävät tai sen jopa ylittävät ”sarvet” tai ”sorkat”, mieluiten letitettyinä.
Miettisen teos on riemastuttavan vapaasti assosioiva ja vauhdikkaasti poukkoileva kimppu kaikenlaista rinkelitietoutta. Se ei yritä millään tavoin olla yleispätevä esitys aiheestaan vaan pikemminkin ajatuksia, muistoja ja näkökulmia herättelevä markkinapöytä, jossa on tarjolla vähän kaikenlaista. Lähteinä toimii etenkin Viipuri- ja Karjala-aiheinen kirjallisuus, josta on nostettu jos jonkinmoisia rinkelimainintoja. Toisaalta Miettinen on kaivellut hieman museoiden ja arkistojen tietoja ja kolunnut jopa lähikauppojensa hyllyjen rinkelivalikoimaa.
Koko hommassa on sellainen asiastaan innostuneen amatöörin (joka
ei silti ota sitä liian vakavasti) tekemisen tuntu. Vaikka rinkeli epäilemättä
on aiheena silkka kuriositeetti, on Viipurinrinkeleitä silti kepeää
kulttuurihistoriaa. Se tallentaa sivuilleen paitsi vanhaa viipurilaisuutta myös
kirjoitusaikansa maailmaa.
Arto Schroderus: Apärät. 1988 - 1996. [Kuopio] 1996: Freebrain. 72 s. Kuv. Hans Nissen.
Äpärät on kääntäjänä parhaiten tunnetun Arto Schroderuksen lyhytproosakokoelma, tietääkseni ainoa laatuaan. Vuonna 1996 ilmestynyt teos kokoaa yhteen kolmekymmentä tekstiä, jotka on kirjoitettu edellisen kahdeksan vuoden aikana. Tyylilaji on groteski ja hyvin musta huumori, joka ei taatusti aukea jokaiselle eikä ole kaikkien makuun. Itselleni mieleen tulevat esimerkiksi samoihin aikoihin ilmestyneet Juha Seppälän Super Market ja Jaana Janhilan Viiltoja.
Äpärien tekstit ovat pääosin erittäin tiiviitä, lähes tyylikokeilumaisia rykäyksiä. Suoranaisia juoninovelleja on mukana vain muutama (omaan makuuni puree etenkin syrjäytyneen ihmiskohtalon kertova ”Naapuri Schade”). Yleensä Schroderus esittelee tylyn satiirisesti ihmisen outouksia: harrastajakirjailijat pieksemässä toistensa töitä ja toisiaan, epätoivoinen yritys ostaa kaupanhyllystä löytynyttä purkillista tiikerin kiveksiä etikassa. Toisaalta on sellaisia yhden idean kirjallisia harjoitelmia kuin unettoman yön epätoivoista tajunnanvirtaa tursuava ”Olla ilman”. Kirjan jälkipuolen muodostaa sarja hyvin lyhyitä, noin puolen sivun mittaisia tekstejä, pääosin kekseliäitä makupaloja, joista jää suuhun hyvä maku muttei välttämättä sen kummempia mielikuvia. Kuriositeettiarvoa on kokoelman viimeisellä, Sherlock Holmes -aiheisella jutulla.
Schroderuksen teksteissä tekee mieli kuulla nuoren miehen halua särmikkyyteen. Henkilöhahmot eivät yleensä saa myötätuntoa. He ovat usein irrallisia syrjästä katselijoita, joille kertojilta ei liikene armoa. Ihmiset eivät tunnu koskaan todella kohtaavan; paljon pannaan, mutta se on kliinistä ja arvottoman kuulosta. Monesti novelleissa on 90-lukulaisen sovinistinen henki, joka toki saattaa olla hahmosurkimusten ominaisuus mutta joka yhtä kaikki tuntuu nykyään väkinäiseltä.
Oli Schroderuksen esteettisistä valinnoista mitä mieltä hyvänsä, hän on taitava kirjoittaja. Napakka kerronta ja taloudellinen kieli ovat kirjoitusajan kotimaisen proosan keinovalikoimasta, mutta ne eivät tunnu nykynäkökulmastakaan klišeisiltä. Äpärät on ajankuvaa, pikku erikoisuus, jonka olemassaolosta pitää olla iloinen.
Maila Talvio: Pimeänpirtin hävitys. – Teoksessa Maila Talvio: Kootut kertomukset II. Porvoo 1956: WSOY. S. 71–269. – Ensimmäinen painos ilmestynyt vuonna 1901.
Kun Maila Talvion romaani Pimeänpirtin hävitys ilmestyi 1901, sen täytyi tuntua iskulta palleaan niistä, jotka olivat hänen aiempaa uraansa seuranneet. Poissa oli hiukan sievistelevä, varovainen tendessikirjallisuus, jossa melko kirkassilmäisesti osoiteltiin maailman pikku ongelmia. Pimeänpirtin hävitys astui kehään aivan toisenlaisena ja oli valmis tyrmäämään lukijansa niin tarinallaan kuin kerronnallaan.
Jos olisi sellainen kirjallisuuden käsite kuin suomalainen gotiikka, Pimeänpirtin hävitys voisi olla sen kirkas johtotähti. Romaanin kaleidoskooppimaisen pyörityksen keskiössä on Hanni-niminen sydänmaiden torpan tytär. Tytön äiti yrittää varjella tätä kirkonkylän seurapiireiltä, etenkin heidän maansa omistavan kartanon uudelta isännältä. Otto-herra on nimittäin tytön oikea isä, joka oli raiskannut talon kasvattityttönä eläneen äidin nuorempana. Syrjäseuduille harhautuneella jahtiretkellä kartanonherra tovereineen kohtaa Hannin, ja tämä jää kummittelemaan hänen mieleensä pakkomielteisesti. Lopulta kurtisaaniksi päätyvän Hannin loppu on kohtalonomaisen ruma.
Talvio ottaa Pimeänpirtin hävityksessä voimallisesti kantaa ajan luokkayhteiskuntaan. Herrasväen asenteissa on näkevinään jonkinlaista kirjoa, mutta lopulta heidät kuvataan kaikki omaa peliään pelaavina julmureina, joille talonpoikaiset ovat pelkkiä hyödykkeitä. Erityisesti naisen asema on Talvion tähtäimessä, ja sitä hän kuvaakin armottomasti. Romaanin naiset ovat omaksuneet oman pelinsä, jonka nappuloina he yrittävät selvitä miesten maailmassa. Joku turvautuu avioliittoon, toinen pakenee, kolmas antaa periksi. Hanni yrittää taistella miehiä vastaan, lopulta näiden omin asein, mutta sortuu.
Talvio kertoo tarinansa kohtauksin, joiden välissä saattaa olla kulunut verrattain pitkäkin aika. Samalla hänen kertojansa on kuin kamera Renoir’in elokuvassa: näkökulma vaihtuu lennosta, kun polttopisteeseen osuu uusi hahmo, ja samoista tilanteista nähdään monesti useampi kuin yksi versio. Kerronta liukuu pehmeästi kuvasta ja henkilöstä toiseen värikkäänä ja vaikuttavana.
Pimeänpirtin hävityksen soisi saavan uuden elämän. Sen elokuvasovitus sotien jälkeen palautti sen hetkeksi aikaa arvoonsa, mutta noista ajoista on jo turhan kauan. Naisen asemaa miehisen katseen ja tekojen kohteena oli kuvattu Suomessakin jo Talviota aiemmin mutta samanlaisella vimmalla ei ehkä koskaan aiemmin. Väitän, että romaanilla olisi paljon annettavaa nykyajan lukijallekin. Harmi, ettei meillä ole historiallisen elokuvan perinnettä, joka voisi palauttaa Pimeänpirtin hävityksen kollektiiviseen muistiin.
Ensio Rislakki: Elias. Näytelmä. Helsinki 1968: Otava. 126 s.
Ensio Rislakki muistetaan etenkin nimimerkillä Valentin kirjoittamistaan pakinoista, huvinäytelmistä ja elokuvista. Laajaan tuotantoon mahtuu paljon muutakin. Myöhäisvuosinaan hän kirjoitti esimerkiksi viehättävän pikku näytelmän Elias Lönnrotista.
Elias (1968) sijoittuu Lönnrotin keski-iän käänteentekeviin vuosiin. Kajaanin piirilääkärinä reilusti toistakymmentä vuotta toiminut Lönnrot meni naimisiin 1849, ja samana vuonna ilmestyi Kalevalan toinen laitos. Viisi vuotta myöhemmin hän siirtyi Helsinkiin suomen kielen professoriksi. Rislakin huomio on kuitenkin päähenkilönsä ja tämän lähipiirin suhteissa. Kajaanin seurapiireistä nostetaan esiin etenkin nuori Lina Rislachi, jonka päiväkirjat ovat olleet näytelmän merkittävänä lähteenä.
Kaksinäytöksinen draama on yleistunnelmaltaan kevyt ja hyväntuulinen, mihin vaikuttaa Rislakin taito kirjoittaa sulavaa ja lempeän humoristista dialogia. Vakavampia sävyjä luo etenkin Lönnrotin Maria-vaimon hahmo. Ankaraksi Maria esiintyy ehdottomana vastapoolina Eliaksen leppoisalle hahmolle. Marian uskonnollisuus tuo näytelmään uskonnollisen pohdiskelevuuden: hänen jyrkkä pietisminsä vastustaa kalevalaista pakanuutta ja toisaalta maallista elämäniloa. Jonkinlainen elämän merkityksellisyyden etsintä tuntuukin olevan Eliaksen keskiössä. Teemaa lähestytään paitsi hengellisestä näkökulmasta myös esimerkiksi Lönnrotin velvollisuudentunnosta käsin. Hän haluaisi pysyä lääkärintoimessaan mutta myöntyy lopulta etelän sivistyneistön vaatimuksiin professuurista, kun suomen kielen asema tuntuu olevan uhattuna.
Ihan oman kiintoisan sivupolkunsa näytelmään tuovat Rislachin sisarukset, edellä mainittu Lina ja hänen naisemansipaatiosta innostunut siskonsa Marie. Nämä kuvaavat aivan uutta, yhteiskunnallisesti aktiivista naista, joka ei ole valmis jumittumaan vanhoihin malleihin ja rajoitteisiin. Lina on noussut myöhemmin esiin muissakin yhteyksissä, ja hänen päiväkirjansa on nykyään luettavissa sähköisenä.
Vanha, kansakunnan kaapin päälle nostettu Lönnrot-kuva näkyy yhä Rislakin tekstissä, mutta hän myös inhimillistää sitä. Rislakin Lönnrot ei ole pyhimysmäinen suurmies vaan hyväntahtoinen ihminen, joka välillä myös turhautuu ja suutahtaakin.
Reinhold Conrad Muschler: Seinen tuntematon. Novelli. Helsinki 1936: Otava. 68 s. Suom. Eero E. Vainio. 2. p.
Tarinan mukaan Pariisissa, joskus 1880-luvun lopulla, Seine-joesta nostettiin oletettavasti itsemurhan tehneen nuoren naisen ruumis ja naisen kauneudesta vaikuttunut patologi päätti tehdä vahavaloksen tämän kasvoista. On toki muitakin kertomuksia siitä, kenen kasvoja valos kuvaa. Joka tapauksessa ”Seinen tuntemattomaksi” nimetystä naishahmosta tuli 1900-luvun taiteilijakotien muodikas koriste, jonka levollista hymyä on verrattu Mona Lisaan ja jota toisaalta on pidetty aikansa eroottisena ikonina. Oli tarina kasvojen taustalla mikä tahansa, ne ovat inspiroineet monenlaista taidetta vuosien varrella.
Eräs tuntemattoman naisen innoittama teos on saksalaisen kasvitieteilijä–tutkimusmatkailija Reinhold Conrad Muschlerin pienoisromaani Seinen tuntematon. Se oli aikansa bestseller, eittämättä monelle tutun taustansa vuoksi, ja filmattiinkin pari vuotta myöhemmin. Muschlerin kertomus on hyvin suoraviivainen, eräänlaisen hullun rakkauden kuvaus. Sen päähenkilö on jo nuorena orvoksi jäänyt Madeleine. Kun hänen holhoojatätinsäkin kuolee, Madeleine päättää lähteä toteuttamaan unelmiaan Pariisiin. Kaikki on pienessä ranskalaiskylässä kasvaneelle nuorelle naiselle uutta ja ihmeellistä. Matkallaan hän täysin sattumalta ja silkkaa hyvyyttään pelastaa varkaalta tämän nappaaman käsilaukun. Laukku kuuluu Egyptiin juuri lähtevällä naiselle, jonka sulhanen etsii myöhemmin Madeleinen kiittääkseen tätä. Mies paljastuu englantilaiseksi lordiksi ja lupautuu viemään Madeleinen Pariisiin.
Seinen tuntematon kuvaa näiden kahden ihmisen matkaa ja yhdessäoloa sekä heidän hiljaista rakastumistaan. Koko ajan on selvää, että lordi on lähdössä morsiamensa luo Egyptiin. Madeleine puolestaan ei ole koskaan ollut miesten kanssa tekemisissä ja tarkkailee tunteitaan ja ajatuksiaan koko ajan ikään kuin ulkopuolelta. Kun eron aika tulee, lukija tietää lopputuloksen, jos tuntee viittauksen Seinen tuntemattomaan.
Vaikka tarina on ennalta selvä eikä se tarjoile yllätyksiä, on kuvaus Madeleinen heräävästä rakkaudesta vivahteikkaasti kirjoitettu. Pienieleisesti luonnehditussa tasapainoilussa tunteen ja järjen välillä, toisaalta myös siveyden ja himon, on herkkyyttä, jonka ansiosta loppuratkaisukaan ei tunnu liioitellulta.
Mark Twain: Eevan päiväkirja. Turku 2008: Savukeidas. [110 s.] Suom. Ville Hytönen. Kuv. Lester Ralph.
Yhdysvaltalainen humoristi Mark Twain kirjoitti useammankin Raamatun paratiisikertomukseen liittyvän tarinan. Näistä viimeiseksi jäi Eevan päiväkirja (Eve’s Diary, 1906). Yleensä Twain muistetaan teräväsanaisena satiirikkoja ja purevan ivan ammattilaisena. Eevan päiväkirjakin on ehdottomasti satiirinen, mutta sydämessään se on paljon lempeämpi kuin Twainin kirjoitukset yleensä. Yhtenä syynä tähän lienee se, että kirjailijan vaimo Olivia oli kuollut 1904 ja tämä sijoitti Eevan tarinaan paljon puolisostaan. Eevan päiväkirjaa onkin sanottu postuumiksi rakkauskirjeeksi Olivialle.
Tarina todellakin on nimensä mukaisesti Raamatun Eevan päiväkirja, joskin pariin otteeseen lainataan myös Aatamin muistiinmerkintöjä. Tarinan alussa Eeva on noin vuorokauden ikäinen, ja hän tekee havaintojaan ympäristöstään. Esimerkiksi Kuun putoaminen näkymättömiin surettaa aluksi, mutta se nostetaan kyllä taas seuraavana iltana esiin. Keskeiseksi tarinassa nousee Aatamin hahmo, jota Eeva ensin tarkkailee matkan päästä, koska aluksi liskoksi epäilemänsä mies pysyttelee kaukana etäällä. Myöhemmin he lähentyvät, ja Eeva nimeää uusia asioita, mikä tuntuu tulevan häneltä luonnostaan. Ensimmäisten ihmisten (”kokeilujen”, jollaisena Eeva heitä pitää) dynamiikka on selvä: Eeva on täysillä elävä fiilistelijä, Aatami hiukan juro tekijä. Perinteiset sukupuoliroolit paistavat tekstistä, mutta häiritsemään ne pääsevät vain jaksossa, jossa Aatami määrittelee sukupuolten tehtävät. Se on onneksi sivuseikka. Syntiinlankeemusta tarina ei kuvaa, ainoastaan sen jälkiaallot joissa Eevan rakastavat tunteet Aatamia kohtaan tuntuvat yhä hänen kuolemansakin jälkeen. Lopetus on ytimekkyydessään riipaiseva: ”Missä ikinä hän olikin, siellä oli Eden.”
Oleellinen osa kirjamuodossa julkaistua Eevan päiväkirjaa on Lester Ralphin kuvitus. Mustavalkoinen tussiviiva on voimakasta ja kuvat yksityiskohtaisessa luonnollisuudessaan yksinkertaisesti kauniita. Luonnollisuus meni joidenkuiden mielestä liiankin pitkälle, sillä alastomana kuvattu Eeva oli liikaa eräille Yhdysvaltain kristillisille piireille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti