Katsottua: kesäkuu 2024

Richard Rush: Stuntman – henkensä kaupalla. Peter Strickland: Berberian Sound Studio

Ihan niin kuin kirjailijoiden kirjoittaessa kirjoittamisesta, on jotain kiehtovaa siinä, kun elokuva kuvaa elokuvan tekemistä.

Richard Rushin The Stunt Man – henkensä kaupalla (1980) on yksi hienoimpia lajissaan. Sittenkin vaikkei se ole millään tavoin täydellinen. Elokuvan taika on huijaamista ja näppäryyttä, ja The Stunt Manissa näytetään, miten huijaus tehdään, mutta samalla myös huijataan katsojaa ja päähenkilöä. Virkavaltaa pakeneva Vietnamin-veteraani saa turvapaikan elokuvaryhmän stunttimiehenä. Pian heidän kuvaamansa elokuva ja todellisuus (siis meidän maailmamme elokuvan todellisuus) limittyvät, rinnastuvat ja yhdistyvät. Alusta asti The Stunt Manin katsoja on epävarma siitä, mistä oikeastaan on kyse ja kenen fiktiota katsoo. Lienevätkö tekijätkään olleet ihan kartalla reitistään – monesti tuntuu, että käsikirjoituksen näppäryys ja kuva-alan tasot heijastuksineen ovat pelkkää sorminäppäryyttä. Se saattaa jäädä puolitiehen siinä, mitä yrittää, mutta ainakin se pakottaa pohtimaan ja jää vaivaamaan mieltä.

Paljon samaa, mutta ilman satiiria, sisältää Peter Stricklandin Berberian Sound Studio (2012). Se tekee näkyväksi sen, mitä emme koskaan elokuvissa näe – äänen. Berberian Sound Studio kertoo brittiläisestä äänisuunnittelijasta, joka on palkattu 1970-luvun Italiaan vastaamaan väkivaltaisen giallo-elokuvan äänimaisemasta. Kyseinen elokuva käsittelee noitavainoja ja on ilmeisen eksplisiittinen kidutus- ja tappokohtauksissaan. Me katsojat emme tosin näe mitään, ainoastaan kuulemme. Ja näemme kuinka äänet syntyvät. Samalla vieras ja vihamielinenkin ympäristö saa äitinsä luona asuvan brittimiehen tolaltaan niin, että elämä ja elokuva sekoittuvat, eikä katsojakaan voi olla varma, mitä oikein tapahtuu. Strickland ei aivan yllä siihen, mitä ikinä ajaakaan takaa, sillä lopun hämäryys ei kykene perustelemaan itseään. Tunnelma on kuitenkin erittäin vahva, ja kuva- ja äänimaailma ovat parhaimmillaan hyvin puhdasta.

Claude Chabrol: Petturin suudelma. Margarethe von Trotta: Ruusujen katu

Claude Chabrol ohjasi 1984 televisiota varten minisarjan, joka perustuu Simone de Beauvoir'n romaaniin Le Sang des autres. Myöhemmin sarja, Petturin suudelma (The Blood of Others) pääsi lyhennettynä teattereihinkin. Valitettavasti tv-tausta paistaa läpi, etenkin alkupuolella. Iso osa elokuvasta on kahdenvälistä dialogia staattisissa lähikuvissa. Onneksi loppua kohden meno hieman virkistyy ja salamurhaan johtava jakso hotellissa on oikeastaan jo aika hyvä. Petturin suudelma yrittää ratsastaa tarinallaan. Harmi ettei se ole mitenkään erityinen: toisen maailmansodan aikaan ranskalaisnainen rakastuu mieheen, ja rakkaus menee ohi kaiken muun, niin toisten ihmisten kuin isänmaan. Beauvoir'n romaani kenties pohtii tätä teemaa laajemminkin, mutta elokuvassa se vain välähtää. Asiaan ei auta, että näyttelijät lähinnä oleskelevat kuvissa, ja Jodie Fosterkin pääosassa melkeinpä kävelee elokuvan läpi. Ainoa, joka tuntuu välittävän yrittää, on Sam Neillin natsiupseeri.

Perinteinen saman ajan kuvaus on myös Margarethe von Trottan Ruusujen katu (Rosenstraße, 2004). Hieman eri aikatasoilla tapahtuva tarina keskittyy etenkin todelliseen tapahtumaan, kun vangittujen juutalaismiesten "arjalaisvaimot" kerääntyivät päiviksi Berliinin Rosenstraßelle vaatimaan puolisoidensa vapauttamista. Kehyskertomuksessa eräs naisista kertoo tarinaa tuolloin pelastamansa lapsen tyttärelle. Ruusujen katu on hyvin tehtyä, ehkä vaikuttavaakin elokuvaa mutta samalla niin läpinäkyvää saksalaista katumustyötä. Paljon päivittelyä ja kauhistelua – mikä tietysti ei ole huono asia sinänsä, mutta jos se mitään uutta ei ole sanottavana, kannattaako sitä vanhaa toistaa? No jaa, näin kaksikymmentä vuotta myöhemmässä Euroopassa alkaa tuntua, että olisihan sitä pitänyt toistella vielä paljon enemmänkin....

Rob Zombie: House of 1000 Corpses. Tim Sullivan: 2001 Maniacs

Viimeistään 2000-luvulla eksploitaatioelokuva on menettänyt merkityksensä, ainakin siinä klassisessa muodossa, jossa sitä tehtiin maailmansotien jälkeisillä vuosikymmenillä. Väkivalta, seksi ja kaikenlainen bisarri on muuttunut niin jokapäiväiseksi melkein kenen tahansa populaarikulttuuriannoksessa, ettei enää ole mahdollisuutta yrittää tienata roskalla, jossa tabuja murretaan. Samalla se, mikä aiemmin on mielletty eksploitaatio- tai grindhouse-elokuvan estetiikaksi, on saanut siirtyä postmoderniksi leikittelyksi. Oireet olivat selvät jo vuosituhannen alussa.

Rob Zombien esikoisohjaus House of 1000 Corpses (2003) kumartaa syvään 70-luvun kauhulle. Etenkin Teksasin moottorisahamurhat (ja sen ensimmäisen jatko-osa) on ilmiselvä alluusion kohde. Joukko ärsyttäviä nuoria päätyy syrjäseudulle, missä heidät ottaa vastaan friikkiperhe, jonka tapa viettää yhteistä laatuaikaa on tappaminen, silpominen ja kidutus. Zombien elokuva alkaa sarjana hauskoja viittauksia, kipeää huumoria ja itsetarkoituksellista kulttimatskua, mutta lopulta se sortuu liiankin täyteen ahdetuksi huvipuistoajeluksi. Vertaus ei ole sattumaa, sillä elokuvan pohjana todella oli Zombielta tilattu kummitustalokonsepti.

Samankaltaisista aineksista ponnistaa Tim Sullivanin ohjaama 2001 Maniacs (2005), joka on uusinta Herschel Gordon Lewisin 60-luvun ug-klassikosta Two Thousand Maniacs!. Joukko ärsyttäviä nuoria päätyy syrjäseudulle, missä heidät ottaa vastaan pikkukaupungillinen väkeä, joissa tiivistyvät kaikki Yhdysvaltain etelävaltioiden asukkaiden klišeet ja jotka juhlivat tappamalla ja syömällä ihmisiä. Nimenomaisesti ruokapöytään pääsevät pohjoisvaltioiden asukkaat, koska näin se sisällissota kostetaan. Umpikiero hahmokatras ja muutama hieno splatterkohtaus eivät ihan riitä tekemään elokuvasta täysosumaa, mutta paikoin käydään lähellä. Lopussa 2001 Maniacskin lässähtää. Läträystä saisi olla reilusti enemmän.

Steve Soderbergh: Traffic. Paul Haggis: Crash

Minulla on paikka sydämessäni elokuville, joissa näyttelijäensemble esiintyy useissa risteävissä tarinajuonteissa (sille on varmasti jokin nimikin, Juri Nummelin ehdotti portmanteau-elokuvaa?).

Steve Soderberghin Traffic (2000) perustuu 1980-luvun brittisarjaan mutta on yhä tänäänkin ajankohtainen. Se seuraa kolmea eri tarinaa, jotka kaikki koskettavat jotenkin huumeongelmaa Yhdysvalloissa. Seurattavani on alkutuotanto Meksikossa, kartellit ja korruptoitunut poliisi; keskitason yhdysvaltalaiset diilerimiljonäärit, joilla elintaso on kohdallaan; ja varsinaiset käyttäjät, joita edustaa etenkin vastikään Valtion huumeiden vastaisen sodan ykkösmieheksi nimitetyn poliitikon tytär, joka epämääräisesti "vihaa kaikkea". Soderberghin kerronta ja kuvaus ovat taitavaa, lähes hypnoottisen vakuuttavaa. Dokumentaarinen käsivarakamera on kaunis katsoa ja aina tilanteen tasalla. Harmi että Stephen Gaghanin käsikirjoitus on naiivi ja saarnaavakin. Alleviivaavuutta lisää eri tarinalinjoissa käytetty värimaailma, joka inhottavasti väheksyy katsojan kykyjä. Meksikoon sijoittuva keltaisen rakeinen kuvanlaatu on kuitenkin kaunis ja tehokaskin. Koko elokuvan olisi voinut kuvata samanlaisen filtterin läpi.

Ihan yhtä laskelmoiva taitaa olla Paul Haggisin Crash (2004), joskin tähtäimessä on tällä kertaa rasismi ja ennakkoluulot. Oscar-voittajaelokuvan jälkimaine on kehno, mutta itse on pysty suhtautumaan siihen puolueettomasti. Niin syvän vaikutuksen se teki aikanaan teatterissa. Mark Ishamin unenomainen ambient-soundtrack kuljettaa useaa risteävää tarinaa vääjäämättömästi räjähdyspistettä kohti. Yhdysvaltain moninainen väestö pitää sisällään kaikenlaisia mahdollisuuksia. Tahti on nopea, siirtymät vauhdikkaita ja rytmi tarkka kuin kellokoneisto. Kyllähän pointtia hierotaan katsojan naamaan, mutta tarkoitus pyhittää keinot useammin kuin ei. Hahmoista välittää, vaikka he ovatkin usein stereotyyppejä; pikkutytön ampuminen on ainoa kerta, kun olen teatterissa lähes kyynelehtinyt. Haggisin ohjauksessa on jotain tavattoman ytimekästä, hallittua.

Huomaan kritisoivani Soderberghia asioista, joista en Haggisin kohdalla välitä. Makuasioita, veikkaan.

Ted Kotcheff: Taistelija. George P. Cosmatos: Rambo – taistelija 2. Peter MacDonald: Rambo – taistelija 3

Rambo oli osa lapsuuttani, vaikka en nähnytkään ainoatakaan sarjan elokuvaa ennen teini-ikää. "Rambopuukko" ja otsahuivi tulivat oleellisiksi osiksi pop- ja koulupoikakulttuuria tehokkaasti ja vauhdilla.

Ensimmäinen Rambo eli Taistelija (First Blood, 1982) perustuu David Morrellin romaaniin ja on kaikesta tominnallisuudestaankin huolimatta ajatuksia herättävä elokuva. Vietnamin sodan traumatisoima veteraani saapuu pieneen washingtonilaiskylään, jossa poliisi ottaa hänet heti silmätikukseen ("pitkä tukka ja haisee"). Sodassa kokemansa kidutuksen traumat heräävät ja Rambo pakenee metsiin jatkamaan yhden miehen sissisotaa. Ted Kotcheffin ohjaama elokuva on vauhdikas ja näyttävä ja sellaisena viihdyttävä, mutta sen päähahmossa on myös paljon vaikuttavaa surumielisyyttä. Sylvester Stallonen yksi-ilmeisyys tuo Ramboon samanlaista traagisuutta kuin Rockyynkin. Välivalta puolestaan on iskevää ja veristä, mikä toistuu sarjassa sitten myöhemminkin. Muutenkin Taistelija lainaa keinojaan kauhuelokuvan puolelta; jahti metsässä on kuin slasherista.

George P. Cosmatosin ohjaama Rambo – taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II, 1985) unohtaa sitten kaiken paitsi rymyämisen. Elokuvaa sitoo edeltäjäänsä vain alkukohtaus, jossa vankeuteen tuomiotti Rambo haetaan takaisin tositoimiin Vietnamiin, missä edelleen on yhdysvaltalaissotilaita vankeina. Sitten ollaan kuin missä tahansa 80-luvun toimintaelokuvassa: oman tiensä kulkija ei kuuntele sääntöjä mutta kaataa kokonaisen armeijan yksinään. Lihaa ei säästetä eikä mahdollisuuksia kuvata hyvin öljyttyjä ylävartalolihaksia. Onpa mukana typerä romanttinen sivujuonikin. Todelliset pahikset ovat venäläiset, tietenkin, tuohon maailmanaikaan, minkä kai voisi lukea kantaaottavuudeksi – tai propagandaksi.

Rambo – taistelija 3 (Rambo III, 1988) ilmestyi, oli Yhdysvallat korvannut Vietnamin jo uudella tanterella jossa sotilaitaan traumatisoida. Taustana on tällä kertaa Afganistanin sota, jossa Rambo pääsee kurmottamaan lisää venäläisiä muitten mailla. Nyt propagandahenkeä ei edes yritetä piilottaa, niin paljon elokuva keskittyy esittelemään mujahidin-sotilaiden rauhaarakastavaa ja jaloa luonteenlaatua. Heidän keskuuteensa Rambo ilmestyy buddhalaismunkkien keskeltä kuin messias kasarikiharoissaan; sotaisan maailmanpoliisi-Amerikan maskotti. Paljon on ammuskelua ja isoja räjähdyksiä, mutta henki puuttuu. Elokuvana Rambo 3 on vain mitätön.

Sylvester Stallone: Rambo. Adrian Grünberg: Rambo: Last Blood

Sylvester Stallone palautti kestohahmonsa Rockyn ja Rambon framille 2000-luvulla hämmästyttävän onnistuneesti. Kekseliäästi nimetty Rambo (2008; ohj. Stallone) jatkaa entisillä laduilla mutta huomattavasti verisemmin. Amerikkalaisen militarismin omatunto Rambo vietti kaksikymmentä vuotta hissuksiin Thaimaassa, joten hän missasi Al-Qaidan, mutta onneksi konflikteja riittää. Joukko jenkkikristittyjä halajaa Burmaan antamaan humanitaarista apua ja jää tietysti vangiksi. Rambo lähtee auttelemaan palkkasoturijoukkoa vapautusoperaatiossa, ja siinä sivussa uskishipitkin oppivat, että ainoa oikea tapa ratkaista ongelmia on väkivalta. Rambon maailmankuva on synkkä ja tyly. Ei voi silti mitenkään kieltää, että orgastisesti pumppaava veriooppera nostaisi pasifistinkin sykettä. Ymmärtävä katsoja puolustelee extravanganttia splatteria sillä, kuinka näin sodankäynnin raakuus paljastetaan kaikessa karmeudessan. Mutta kyllä siinä ovat tekijät nauttineet ihan vain roiskimisen ilosta – ihmiskeho pirstaloidaan niin monella tapaa, että se on vaatinut jo kekseliäisyyttä.

Sarjan toistaiseksi viimeinen luku on Rambo: Last Blood (2019; ohj. Adrian Grünberg). Rambosta on tullut survivalisticowboy ja kasvatti-isä. Mutta kun PTSD herää, veri vetää vielä sotimaan, eikä tällä kertaa tarvitse mennä edes merta edemmäs suolistamaan ketään. Trump ei ole saanut muuria pystyyn, joten jonkunhan niitä inhoja meksikolaisia on lähdettävä karsimaan, kun eivät ne elukat osaa arvostaa amerikkalaisia perusarvoja. Poliittisesti ollaan ihan yhtä arveluttavia kuin aiemmissakin jatko-osissa, ja seitsemänkymppinen Stallone turpeine botox-naamoineen näyttää enemmän Barbien isoisältä kuin Rambolta. Silti hän on parhaimmillaan suorastaan koskettava roolissaan. Mutta kun kierrokset nousevat tarpeeksi ja Yksin kotona -vaihde menee silmään, on meininki silkkaa hurmehenkeä.

Kauas tultiin ensimmäisen elokuvan inhimillisestä tragediasta. Stallone ei kai halua enää palata hahmoon ja laittaa häntä pistämään hommat kuntoon Länsirannalla ja Kiinassa ja... Vaan eiköhän kohta joku keksi tehdä esiosan Vietnamin kauhuista ja ympyrä saa taas alkaa täyttyä.

Katsottua: heinäkuu 2022

James Cameron: Terminator – tuhoaja. Terminator 2 – tuomion päivä

Minulle, kuten niin monelle muullekin ikätoverilleni, kaksi ensimmäistä Terminator -elokuvaa ovat lapsuuden alitajuista syväkuvastoa. Ne nähtiin kymmeniä kertoja ja osattiin ulkoa.

En ole katsonut kumpaakaan kahteenkymmeneen vuoteen.

Alkuperäinen John Cameronin Terminator – tuhoaja (The Terminator, 1984) on minulle oleellisimpia elokuvakokemuksia. Synkkä ja neonvalaistu kuvamaailma, yhdistelmä scifiä, toimintaa ja kauhusävyjä, tarina tulevaisuudesta saapuvista tappajakyborgista, hidastuskuvat Arnold Schwarzeneggerista, Brad Fiedelin elektroninen musiikki, Stan Winstonin erikoisefektit – ne kaikki ovat minulle sitä, miltä tulevaisuuden piti näyttää. (Niiden sijaan sain Instagramin.) Tarina on populaarikulttuurin peruskuvastoa: Kaukaisessa tulevaisuudessa vuonna 2029 tekoäly ja ihmiset käyvät sotaa keskenään. Tekoäly lähettää tappajan tuhoamaan kapinallisjohtajan äitiä ja ihmiset sen perään oman suojelijansa (mikä aiheuttaa kumman solmun aikajatkumoon). — Ensimmäinen Terminator on iskevä, tunnelmallinen ja tehokkaan simppeli elokuva. Enkä usko, että se on edes nostalgiaa.

Terminator 2 – tuomion päivä (Terminator 2: Judgement Day, 1992) on niitä harvinaisia jatko-osia, jotka mainitaan edeltäjäänsä parempana. Itse en ole ollut sitä mieltä sen jälkeen, kun täytin 14 vuotta, mutta ymmärrän kyllä muitakin mielipiteitä. Kakkosessa kaikki on isompaa, näyttävämpää, viihdyttävämpää. Se mikä eräänlaisessa intiimiydessä menetetään, se korvataan puhtaasti mittakaavalla: useammilla räjähdyksillä ja komeammilla erikoisefekteillä. Tällä kertaa tappajakyborgi tulee eliminoimaan teini-ikäistä tulevaa kapinallisjohtajaa. Yllätyskierre tulee siitä että ykkösen pahis onkin nyt hyvis; ja uusi pahis on tietysti monin verroin kehittyneempi. Oivallus on myös se, että keskeisin naishahmo on hyvin vahva ja aktiivinen toimija. Ensimmäisen osan kauhuelementit ovat mennyttä, ja niiden tilalla on esiteiniin aikanaan purrutta huumoria, onelinereita ja Guns'n'Rosesia. Nykyminä ei innostu niistä aivan samalla tavoin. T2 on sinänsä nautittavaa laatuviihdettä, mutta välitin ykkösen henkilöistä enemmän; kakkosen herättämät tunteet ovat liian laskelmoituja.

Jonathan Mostow: Terminator 3: Koneiden kapina. McG: Terminator – pelastus

James Cameronin puolesta Terminatorit oli nähty kahden ensimmäisen jälkeen. Iso raha oli eri mieltä. Schwarzeneggerillekin kelpasi taloudellisesti varma keikka, kun ura muuten oli ollut alamaissa. Jonathan Mostow'n ohjaama Terminator 3: Koneiden kapina (Rise of the Machines, 2003) näyttää juuri siltä mitä se on: vuosituhannen alun tusinatoimintaleffalta. Paljon tietokonegrafiikkaa, väsynyttä huumoria, takaa-ajoa, räjähdyksiä ja kun ei muutakaan uutta keksitty, tehtiin pahisterminaattorista yliseksuaalisesti ilmehtivä nainen. Käsikirjoitus on kehnon fanifiktion tasoa ja täynnä loogisia aukkoja. Tulevaisuus on muuttunut sitten edellisten osien, mutta yhä Skynetin mielestä on hyvä ratkaisu lähettää uusi kyborgi menneisyyteen. Kohteena on tällä kertaa John Connorin upseerit jne. Ei sillä oikeastaan ole väliä.

Tarina jatkui 2008–2009 parin kauden ajan television puolella mutta ilman sen kummempia vaikutuksia. Samaan aikaan pykättiin myös uutta elokuvaa. Mukana ei ole käytännössä ketään aiemmista osista, ei edes Schwarzeneggeria, mikä asettaa projektin heti kyseenalaiseksi.

Terminator – pelastus (Terminator Salvation, 2009) näyttää kyllä muuten paperilla hyvältä: näyttelijälista on vaikuttava(hko) ja musiikkikin on Danny Elfman. Ohjaaja tosin on McG, jonka musiikkivideotausta näkyykin elokuvassa. Kaikessa on kyse pinnasta ilman sydäntä. Efektit ovat komeita, näkymät huimia, maailma parhaimmillaan vaikuttava. Tarina ja hahmot sen sijaan ovat vain tekosyy videopelimäiselle toiminnalle. Pelastus sijoittuu vuoteen 2018, jossa John Connorin on pelastettava oma tuleva isänsä, aloitteleva vastarintakokelas. Se on siis yhtä aikaa jatko- että esiosa. Toinen päälinja on kyberneettisesti paranneltu kuolemaa tuomittu menneisyydestä. Valitettavasti kelpo ydin hukkuu madmaxmäiseen, värimääriteltyyn autiomaamiljööhön ja suureen merkityksettömien ja yksi-ilmeisten hahmojen katraaseen. Ne hyvät näyttelijät lähinnä vilahtelevat yksittäisissä kohtauksissa, ja Christian Balekään ei saa Connorin hahmoon henkeä oikein millään. Pelastus on edeltäjäänsä parempi elokuva, mutta ilman Terminator-kytköstä se olisi jo tyystin unohtunut.

Alan Taylor: Terminator Genisys. Tim Miller: Terminator: Dark Fate

2010-luvun muotimuotti oli vanhojen elokuvasarjojen aloittaminen uudestaan alusta. Terminator koki kohtalon, kun Alan Taylorin ohjaama Genisys ilmestyi 2015. Alku ei ole lupaava – paljon infodumppausta ja peligrafiikkaa. Sitten siirrytään ensimmäisen osan alkukuviin, rikotaan odotukset ja tarjotaan vadillinen fanipalvelua. Tarina lainaa lähtöasetelmansa ykkösosasta, tyylinsä ja muut rakennuspalaset seuraavista osista. Keitos ei ole tyylipuhdas reboot, sillä sen avautuminen täysin vaatii sarjan tuntemista. Tulos on pikkunäppärä, moderni pöhöttynyt poptuote; keski-ikäisen katsojan nostalginen fiilistelynaposteltava. Käsikirjoitus kompastelee omaan nokkeluuteensa ja teennäiseen älykkyyteensä, nykytarinoiden perisyntiin; se tuntuu melkein parodialta. Silti vanha Schwarzenegger tutussa roolissaan lämmittää mukavasti.

Ja sitähän saatiin pian lisää! Cameron palasi kehään, tosin vain tuottajaksi, kun Tim Miller ohjasi sarjan toistaiseksi viimeisen osan. Terminator: Dark Fate (2019) unohtaa kaiken, mitä Tuomion päivän jälkeen on tapahtunut ja jatkaa siitä. Mukana ovat niin Schwarzenegger kuin Linda Hamiltonkin. Tarina tosin alkaa Meksikosta, jossa ihmiskone ja koneihminen ottavat yhteen; uusi miljöö ja espanjan kieli tuntuvat tuoreilta mutta samalla laskelmoidulta markkinaraon nuoleskelulta. Sitten kaahataan, rymistellään, ammuskellaan, räjäytellään jne. Välillä on outoja kaikuja Universal Soldierista. Lopulta kyse on siitä, että tulevaisuus on jälleen uusi, John on kuollut, hänen äitinsä ryyppää ja metsästää terminaattoreita... Dark Fate on lähinnä tylsä. Jokseenkin ainoa valopilkku on Hamiltonin ja Schwarzeneggerin karisma – ja jälkimmäinenkin tulee kuviin vasta puolenvälin jälkeen, ja hänen hahmonsa on saanut omantunnon ja perheen. Ja muutaman oikeasti hauskan repliikin.

George Butler & Robert Fiore: Arnold on rautaa. Peter Hyams: End of Days

Luulin vuosia nähneeni Pumping Ironin (1977; ohj. George Butler & Robert Fiore) mutta ei, sekoitin sen mielessäni Stay Hungryyn. Pumping Iron (Suomessa kekseliäästi nimellä Arnold on rautaa) on puolidokumentaarinen elokuva kehonrakennuksesta ja vuoden 1975 Me. Universe - ja Mr. Olympia -kisoista. Tässä maailmanajassa kehonrakennus oli pienen mutta omistautuneen piirin undergroundia ja sellaiseen erittäin mielenkiintoinen ilmiö. Itse asiassa elokuva oli nostamassa lajin suosiota ja tekemässä siitä arvostettua. Elokuva keskittyy etenkin Schwarzeneggeriin ja Lou Ferrignoon, joista ensin mainittu oli voittanut viisi edellistä Mr. Olympia -titteliä. Pumping Iron on dokumenttina kiehtova katsaus miehistä, jotka lapsena potivat alemmuudesta ja olivat päättäneet näyttää muille; toisaalta se kertoo myös inhimillisestä kilpailuvietistä. Lisäksi, ja nykyään varmaankin nimenomaan, se on väläys Schwarzeneggerista ennen uraa elokuvissa ja politiikassa. Dokumentaarisesta luonteestaan huolimatta, elokuvasta iso osa lienee dramatisoitua.

Itsehän katselin elokuvan syöden sipsejä ja juoden kaljaa.

Vuosituhannen vaihde ei ollut Schwarzeneggerille hyvää aikaa. Elokuva toisensa jälkeen oli aikamoista rimanalitusta. Onneksi löytyi suojatöitä Kalifornian kuvernöörinä. Yksi syvimmistä kuopista on Peter Hyamsin ohjaama End of Days (1999). Paavillinen salaliitto, räjähteleviä viemäreitä, millenniumbileet, läpinäkyvä joulusaatana, pitsaa lattialta syövä Arska – ensimmäisen vartin aikana. Jutun juonihan on, että Saatana se on tulossa ottamaan omansa vuosituhannen vaihtuessa. Antikristuksen mutsikin on kypsymässä ja kaikkea. Alkoholisoitunut ex-poliisi alkaa selvittää tapausta (!). Elokuva on sekavaa hölynpölyä alusta loppuun; paljon on kaikenlaista, mutta mitään kokonaisuutta siitä ei synny. Käsittämätön pökäle elokuvaksi.

Fukasaku Kinji: Battle Royle. Fuksaku Kenta: Battle Royale II: Requiem

Japanin valtio on romahtanut, aikuiset jäävät työttömiksi ja nuoriso ei enää kunnioita auktoriteetteja. Siinä lähtöasetelma Fukasaku Kinjin Battle Royaleen (Batoru rowaiaru, 2000), joka perustuu Takami Koushun samannimiseen romaaniin. Keinoksi koululaisten kurinpalautukseen valtio on säätänyt lain, jonka nojalla autiosaarelle lähetetään koululuokka tappamaan toisiaan. Aikaa on kolme päivää ja vain viimeinen hengissä selvinnyt voi voittaa. Elokuva on brutaali ja väkivaltainen mutta myös täynnä mustaa huumoria ja fiksukin. Se käsittelee raflaavan pintansa alla yhteisöä, selviytymistä, teini-ikäisten nokkimiskulttuuria ja arvomaailmaa, valtaa, kostoa, luottamusta... Tietysti sen voi katsella ihan vain fantasiana tappavista ja kuolevista kersoista, mutta silloin menettää paljon. Erityisen vaikuttava on Kitano Takeshi luokan tapattavana opettajan.

Fukasaku Kinji kuoli kesken jatko-osan tekemisen, joten hänen poikansa Fukasaku Kenta ohjasi sen; alkuteksteissä se on kuitenkin isän nimissä. Battle Royale II: Requiem (Batoru rowaiaru tsū: "Rekuiemu", 2003) alkaa kolme vuotta ensimmäisen osan jälkeen. Alkuperäiset eloonjääneet ovat nyt terroristeja, ja uusi Battle Royale käydään heidän ryhmittymäänsä vastaan. Mukaan soppaan sekoittuu myös Yhdysvallat (tai siis "se maa") maailmanpoliisimaisuuksineen. Usein BR2 muistuttaakin sotaelokuvaa, jossa taistelijat ovat keskenkasvuisia. Sanoma on painava, mutta sitä hinkataan katsojan päähän niin voimakkaasti, että paikoin se muuttuu lähes koomiseksi. Ohjaus on paljon löysempää kuin ensimmäisessä osassa, minkä vuoksi on vaikea sanoa, yrittääkö elokuva tosi kovasti olla syvällinen vai satiirinen. BR2 on ikävän tasapaksu ja hengetön, etenkin kun sitä vertaa sen edeltäjään. Se on myös reilusti ylipitkä. Onneksi siinä vilahtavat Sonny Chiba ja Kitano. BR2 on mielenkiintoinen epäonnistuminen; tylsä mutta vaikuttava yhtä aikaa.

Ozawa Shigehiro: The Street Fighter. Return of Street Fighter

Bruce Leen vanavedessä länsimaissa kiinnostuttiin monesta muustakin taistelulajien taitajasta. Yksi ensimmäisistä oli japanilainen Sonny Chiba, ja hänen läpimurtonsa hetki lännessä puolestaan oli The Street Fighter (Gekitotsu! Satsujin ken, 1974). Ozawa Shigehiron ohjaama elokuva ei ole tarinaltaan kummoinen (on yakuzaa, on palkkasoturia, on kauniita siskoja) eikä kauhistuttavan kehno englanninkielinen dubbaus auta asiaa. Onneksi elokuvan pihvi on aivan muualla, tehokkaassa ja komeassa karatessa. Mustan vyön karateaka Chiba pääsee näyttämään taitojaan ja hurjaa naamanvääntelyään väkivaltabaletissa. Muuten elokuva onkin lähinnä puhuvia päitä, joskin komeasti laajakuvassa kuvattuja. Viimeinen jakso veneellä on komea sarja yhteenottoja, ja vaikkei ihan hongkongilaiseen eeppisyyteen ylletäkään, on helppo nähdä, miten paljon se on vaikuttanut myöhempiin elokuvantekijöihin.

Sitä samaa tarjoaa jatko-osa, Return of Street Fighter (Satsujin ken 2, 1974; ohj. Ozawa), mutta paljon dynaamisemmassa muodossa. On elokuvassa tarina, vaikkei siellä mitään väliä ole. Pääasia ovat taistelut, joissa on edelliseen osaa verrattuna enemmän meininkiä, kekseliäisyyttä ja huumoria. Äänihuulia irtoilee ihan sormituntumalla, ja muutenkin splatterhuumoria on yllättävän paljon. Lisäksi elokuva kuvaa alussa karaten harjoittelua melkein dokumentaarisella otteella, minkä jälkeen ei ole ollenkaan vaikea uskoa, että tuhannet länsimaalaisetkin innostuivat tämän nähtyään tatamille.

Walter Hill: Bullet to the Head. Sylvester Stallone: Rocky Balboa

Bullet to the Head (2012) on mukavan vanhanaikainen toimintaelokuva. Se on hyvässä ja pahassa sitä, mitä ohjaaja Walter Hill ja pääosan Sylvester Stallone ovat ison osan uristaan tehneet. Jos elokuva olisi tehty 80-luvun lopulla, voisi se nyt olla pienimuotoinen klassikko. Tällaisenaan se ei ole kuin haalea jälkilöyly. – Bullet to the Head perustuu ranskalaiseen sarjakuvaan. Kaksi palkkamurhaajaa tekevät keikan, jonka jälkeen toinen heistä tapetaan ja toinenkin melkein. Niinpä eloonjäänyt lyöttäytyy yhteen hänen omaa rikostaan tutkivan poliisin kanssa kostaakseen. Seuraa miehistä uhoa, ammuskelua ja muuta kliseistä. Kaiken keskellä suurimman vaikutuksen tekee se, miten jo aiemminkin niin ilmeettömästä miehestä kuin Stallone on loputtomien kasvojenkohotusten jäljiltä tullut vielä ilmeettömämpi. – Stallonen ja Jason Momoan kirvestaistelussa olisi aineksia klassikoksi, mutta eihän se sellaiseksi kohoa.

Paljon paremmin Stallone onnistui kuusi vuotta aiemmin. Yllättäen kuudes Rocky-elokuva, Rocky Balboa (2006) on aidosti koskettava vai vaikuttava elokuva. Varsinkin alkupuolisko surumielisine nostalgisuuksineen on hieno – minun puolestani koko elokuva olisi voinut olla sitä. Mutta pitäähän sitä nyrkkeilyäkin olla. Tarina ei etene yllätyksellisesti, mutta käsikirjoituksessa on sydäntä ja tarkkaa silmää. Nyrkkeilynkin maailma on muuttunut sitten ekan Rockyn, mutta Balboan maailmankuva on koko sarjasta lähimpänä juuri sitä.

Cecil B. DeMille: Carmen. The Whispering Chorus

Carmen on yksi niistä parin viime vuosisadan perustarinoista, joiden alkupistettä harvemmin enää muistetaankaan. Prosper Merimeen kertomus on jäänyt Bizet'n oopperan ja lukuisten elokuvasovitusten katveeseen. Yksi aiheen varhaisimmista filmatisoinneista oli DeMillen ohjaus vuodelta 1915 (joskin nykykatsojalle on säilynyt vain kolme vuotta myöhempi leikkaus). Se on perusvarma joskin hieman tunkkainen Hollywood-draama. Tarina petollisesta espanjalaisnaisesta, joka vie rakastuneen sotilaan turmioon, tulee kerrottua, ja siinäpä se. Elokuvassa on hyvin vähän mitään erityistä. Pääosassa oopperalaulaja Geraldine Farrar tuo liioitellut lavamaneerinsa myös valkokankaalle, mikä ei häiritse minua lainkaan niin paljon kuin monia muita –hyvä vain että kuvissa on edes jotain energistä.

Paljon onnistuneempi on DeMillen vuoden 1918 ohjaus The Whispering Chorus. Perley Poore Sheehanin romaaniin perustuva elokuva kertoo rahavaikeuksissa tuskailevasta miehestä, joka päätyy kavaltamaan rahaa työnantajaltaan ja lavastaa sen jälkeen kuolemansa. Tarina on lopulta miellyttävän pienimuotoinen ja yksinkertainen, ja elokuvan pääpaino onkin psykologian tarkkasilmäisessä havainnoinnissa. Ei syyllisyyden ja rangaistuksen pohdiskelu ihan Dostojevskia ole, mutta aikansa amerikkalaiselokuvaksi, ja etenkin DeMillen ohjaamaksi sellaiseksi, The Whispering Chorus osuu moneen oikeaan säveleen.

Bruce Beresford: Palveluksessanne, Miss Daisy. François Dupeyron: Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset

Palveluksessanne, Miss Daisy (Driving Miss Daisy, 1988): Kärttyisä juutalaismummo paskoo autonsa ja saa mustan kuskin, jolle ensin kiukuttelee mutta jonka kanssa pian ystävystyy. Jessica Tandyä ja Morgan Freemania katselee työssään ihan ilokseen, mutta muuten elokuva ei kyllä ole mielestäni maineensa veroinen. Joo, tarinassa eletään vuotta 1948 jossain Yhdysvaltojen syvässä etelässä, mutta silti – Freemanin hahmo on kirjoitettu niin stereotyyppiseksi mustaksi pölvästiksi, että jopa minä meinaan loukkaantua. Näin siitä huolimatta, että elokuva pyrkii jonkinlaiseen suvaitsevaisuuusdiskurssiin. Pohjana on Alfred Uhryn näytelmä, jonka hän itse muokkasi Oscarin arvoiseksi elokuvakäsikirjoitukseksi. Sovitus on kieltämättä onnistunut: lavadraama näkyy kyllä taustalla, mutta elokuvan dynamiikka ei tunnu päälle liimatulta tai teennäiseltä.

Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset (Monsieur Ibrahim et les fleurs du Coran, 2003): 1960-luvun Ranskassa juutalaisteini hyppää huorissa ja yrittää kituutella katkeroituneen yksinhuoltajaisänsä kanssa. Hän ystävystyy alakerran kaupan muslimiukon kanssa ja lähtee roadtripille. Herra Ibrahim on melko harmiton, lähes niin sanottu hyvän mielen elokuva, ei kuitenkaan mitenkään tyhjänpäiväinen. Kepeän pinnan alla on kipeitä teemoja ja painokkuutta. Omar Sharif nimiroolissa on vaikuttava. Elokuva perustuu Éric-Emmanuel Schmittin romaaniin.

Ryysyistä rikkauksiin ja nyrkkiä turpaan - Rockyt I–V

Niin kuin kai kuka tahansa 1980-luvulla syntynyt, myös minun lapsuuteni popkulttuurimaisemaan kuuluivat Sylvester Stallonen Rocky-elokuvat. Koulunpihalla kiersi jutut uskomattomista turpasaunoista ja Rockyn mielikuvituksellisista vastustajista (joita elokuvissa ei lopulta ole kuin muutama). R-kioskilla sai katsella vuokra-vhs:ien kansikuvarivejä, ja ainakin näin jälkikäteen tuntuu, että elokuvasarja esitettiin televisiossa ainakin puoli tusinaa kertaa.

En muista, että olisin nähnyt ainuttakaan elokuvista aikuisiällä. Moneen kertaan siihen on kuitenkin tuntenut vetoa. Niin oleellinen osa Rockyt ovat 80- ja 90-luvun lasten nostalgiaa. Viimein viisi ensimmäistä elokuvaa yhteen keräävä The Rocky Anthology -dvd-boksi tuli vastaan kierrätysmyymälässä vitosen kohtuulliseen hintaan. Setissä on elokuvien lisäksi bonus-dvd:llinen etenkin ensimmäiseen Rockyyn liittyvää lisämateriaalia.

Ensimmäinen Rocky (1976; ohj. John G. Avildsen) on ihan syystä maineikas. Karun näköinen ja tunnelmallinen tuhkimotarina on vilpitön klassikko. Ykkös-Rocky edustaa 1970-luvun laatu-Hollywoodia parhaimmillaan. Se on yhtä aikaa viihdyttävä ja katu-uskottava. Rockyn tarina ei ole erityinen: köyhän kaupunginosan amatöörinyrkkeilijä nousee sattuman kautta kehään raskaan sarjan maailmanmestarin kanssa ja vieläpä pärjää siellä. Koskaan ei tasapeli ole maistunut niin ihanalta kuin Rockyssä. "Ryysyistä rikkauksiin" on tietysti klassinen tarinakaava, eikä Rockyssakaan ole mitään yllättävää. Kuitenkin sen käsittelytapa, karhea realistisuus yhdistettynä juuri ja juuri uskottavaan juoneen, on vaikuttava.

Nykynäkökulmasta on oikeastaan uskomatonta, että Sylvester Stallone oli Rockyn vuoksi Oscar-ehdokkaana. Ei kuitenkaan näyttelijäsuorituksensa vuoksi vaan käsikirjoituksensa. Sitä palkintoa hän ei voittanut, mutta Rocky sai silti parhaan elokuvan ja ohjauksen palkinnot. Stallone on kyllä varsin vakuuttava pääosassaan nimihenkilönä, vähän yksioikoisena italonyrkkeilijänä. Roger Ebert jopa vertasi häntä Marlon Brandoon! Stallonen roolin lumo hieman kärsi myöhemmin, kun tajuttiin, ettei hän osaa oikein muulla tavalla näytelläkään...

Rockyn menestyksen jälkeen alkoi tulla jatko-osia, ja Stallonekin ryhtyi ohjaamaan. Rockyissä ei enää ollut kyse siitä, ovatko ne hyviä elokuvia vaan ovatko ne hyviä Rockyjä. Toisaalta jatko-osien tulva teki Rockyn hahmosta kenties entistä kuolemattomamman: Rocky ei ollut vain laatuelokuva, joka sai kehnomman seuraajan tai pari, vaan se oli kokonainen sarja, ilmiö.

Ensimmäinen  jatko-osa, Stallonen ohjaama Rockyn uusintaottelu (Rocky II, 1979) on parhaimmillaan lopun ottelukohtauksessa, mutta muuten se jää oudon pintapuoliseksi.  Nimi paljastaa juonen. Siinä sivussa sitten kipuillaan menestyksen seuraamusten kanssa. Ykkösen draama on vaihtunut patsasteluun. Tarinan hahmot jäävät nimenomaan hahmoiksi. Syvyyttä niissä ei ole entiseen tapaan, joskin sympatiaa ne onnistuvat edelleen herättämään. Tarina on ennalta-arvattava, nimenomaan halvalla tavalla.

Kolmas ja neljäs Rocky (1982, 1985; ohj. Stallone) menevät sitten jo sarjakuvasankarien osastolle. Turhasta draamasta on luovuttu ja tilalla on lähinnä mättöä. Kolmosessa eli Tiikerinsilmässä on vastassa Mr. T ja Hulk Hogan, minkä pitäisi jo riittää kertomaan tyylilajista kaikki oleellinen. Ja soundtrackilla hemmetin "Eye of the Tiger"! Elokuva on perinteinen jatko-osa: se antaa faneille sen, mitä nämä kaipaavat, mutta mihinkään kummempaan ei edes yritetä päästä. Valmentaja-Mickeyn kuolema on yhtä diippi käänne kuin Hämähäkkimiehen kasvatti-isän murha, ja Mr. T:n esittämä Clubber Lang on kuin luotu toimintafiguuriksi.

Nelosessa mennään vielä pidemmälle. Rockyä vastaan asettuu se ikonisin valkokangasnyrkkeilijä, Dolph Lundgrenin esittämä neuvostoliittolaisterminaattori Ivan Drago. Hahmo on täysin yksiulotteinen pahis mutta juuri sen takia niin toimiva. Rocky IV toimii tasan kahdella tasolla. Toisaalta se on toimintaelokuva, toisaalta mustavalkoinen kannanotto maailmanpolitiikkaan. Yhdysvallat versus Neuvostoliitto -dikotomiaa hierotaan katsojan naamaan ihan vitsiksi asti. Ja sittenkin Rocky IV saattaa olla sarjan viihdyttävin elokuva. Ainakin se on puhdasta elokuvaa, jossa tarina ei häiritse liikaa kuvaa. Kuvapuoli nimittäin on erittäin tehokas. Ison osan elokuvan mitasta vievät monenlaiset montaasijaksot. Ylitulkitsija minussa haluaisi nähdä ne tietoisena kumarruksena neuvostoliittolaiseen pioneerielokuvantekijään Sergei Eisensteiniin.

Vuonna 1990 saatiin vielä viides elokuva. Sen ohjasi jälleen Avildsen. Rocky V yrittää palata ensimmäisen osan yhteiskunnallisuuteen mutta jää onnettoman ohueksi. Liikaa draamaa, liian vähän nyrkkeilyä - enpä olisi uskonut koskaan sanovani niin! Tarinassa Rocky alkaa olla jo kehäraakki, ja todellisuus tulottomana ja varattomana alkaa iskeä koukkujaan. Rocky päättää alkaa valmentamaan nuorta lupausta, jota esittää tosielämän tuleva maailmanmestari Tommy Morrison. Tämä kuitenkin hyppää opportunistisen bisnesmanagerin kelkkaa. Finaalissa Rocky ja Tommy mättävät toisiaan turpaan paljain käsin kapakan pihalla. Kauas on tultu edellisten osien eeppisistä kamppailuista.

Seuraava osa, Rocky Balboa, antoi odottaa itseään sitten 16 vuotta, mutta se ei sisälly tähän boksiin. Sittemin Rockyn tarina on jatkunut Creed-elokuvissa.

Rockyjä on helppo syyttää halpahintaisesta tarinankerronnasta. Ihan tottahan se on, eivät nämä elokuvat ole mitään muuta kuin hyvin perinteisiä kertomuksia altavastaajasta, joka nousee itsensä yläpuolelle. Niitä voi perustellusti syyttää myös väkivaltaisuudesta ja varsinkin väkivallan ihannoinnista. Niin muistelen lapsuudessani tehdyn. Rocky ottaa elokuvissa iskuja käsittämättömän määrän, ja silti hän pysyy itsenään eikä ala taantua niin kuin moni todellinen nyrkkisankari. Viidennessä elokuvassa Rocky poika opetetaan oikein mallikkaasti ratkaisemaan ongelmat nyrkeillään. Kuitenkin Rockyissä on toinen puoli. Ei kukaan unohda, miten fyysisiä ovat Ivan Dragon suorat nelososassa; katsoja huomaa helposti hätkähtelevänsä television edessä noista iskuista. Eikä kukaan voi olla vaikuttumatta siitä, miten muodottomaksi Rocky kerta toisensa jälkeen hakataan.

Ykkösosan lopetus, sen jälkeen kun mestaruusottelu Apollo Creediä vastaan on ohi, on yksi elokuvan klassikoista: Rockyn naama  turvonneena ja verisenä, silmät umpeen muurautuneina, huutamassa rakastamansa naisen nimeä. Se on kipeän näköistä, tuskaista. Pystyykö kukaan nykyään aloittamaan nyrkkeilyuraa miettimättä, että joskus hän itsekin saattaa olla samannäköinen kuin Rocky ulvahtelemassa Adrianinsa nimeä? Ehkä voi, mutta he eivät todennäköisesti ole nähneet Rockya.