Luettua: heinäkuu 2026

Mikko Samulinen: Ilmasilta. Hiljaisen joen aave. Helsinki 1977: Suuri Nuorten Kirjakerho. 116 [+ 2] s.

Vuonna 1977 Suuri Nuorten Kirjakerho julkaisi samoissa kansissa kaksi Mikko Samulisen ensimmäistä romaania. Ilmasilta (1969) ja Hiljaisen joen aave (1971) liittyvät toisiinsa, koska niissä seikkailee sama poikajoukko, mutta tarinoina ne ovat keskenään varsin erilaiset. Verrattain varhain kuollut Samulinen kirjoitti tiiviin uransa aikana lasten- ja nuortenkirjallisuutta mutta myös muutaman oikein mainion aikuisten kirjankin.

Kummankin romaanin päähenkilöinä on neljän pojan joukko. Vaikka heillä on korostuneet henkilökohtaiset ominaisuutensa, jotka erottavat heidät toisistaan, ei Samulisen porukkaa muodosta aivan niin kärjistetyn tyypitellyt hahmot kuin yleensä tämän kaltaisissa poikakirjoissa. (Olkoonkin että yksi pojista on saanut lempinimensä, koska muistuttaa ulkonäöltään Alkon pääjohtaja K.-A. Fagerholmia!) He ovat melko tasaväkinen katras, eikä edes selvää johtajahahmoa ole.

Ilmasilta kertoo, kuinka poikajoukko pääsee jyvälle huumekaupasta, joka on käynnissä heidän naapurustossaan. Alkusysäyksenä on tajuttomana löytyvä nuori nainen, jonka taskut pojat kollaavat kaikessa rauhassa mutta josta he eivät ilmoita poliisille, koska siitä koituisi vain ongelmia! Uhkarohkeuden, vapaan liikkuvuuden ja parin lajityypille ominaisen tee–se–itse-keksinnön avittamana he ratkaisevat, millä keinoin huumeliigan onnistuu kuljettaa nappeja ulkomailta kylille myyntiin.

Hiljaisen joen aaveessakin ratkaistaan mysteeriä, mutta teoksen laji on rikoskertomuksen sijasta jossain kummitus- ja eräjutun välimaastossa. Pojat ovat lähteneet telttailemaan johonkin salomaille, mutta siellä he kohtaavat asioita, jotka saavat heidät epäilemään yliluonnollista. Kauhutehoja ei yritetä luoda, mutta vaikka lukija luottaisikin siihen, että poikien epäilemälle aaveelle on arkisempi selitys, onnistuu tarina luomaan miellyttävän salaperäisen tunnelman.

Samulisen suurin vahvuus on taitava kielenkäyttö. Dialogi on nasevaa, ja muutamat kuvaukset ovat iskeviä. Kieli nostaakin nämä romaanit tavanomaisen poikakirjallisuuden yläpuolelle. Edes muutamat kirjoitusaikaansa sidotut slangi-ilmaukset eivät tunnu erityisen häiritseviltä. Sen sijaan ensimmäisen kirjan aloitus on turhan tymäkkä nykyään: kahdella ensimmäisellä sivulla ehditään kommentoida yhden pojan äidin lihomista, kuvata leikkisää parisuhdeväkivaltaa ja heittää eräs n-alkuinen sana.

Markus Harju & Samuli Antila (toim.): Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita. Espoo 2013: Espoon science fiction- ja fantasiaseura ESC ry. 180 s.

Espoon scifiseura ESCin julkaisema novelliantologia Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita on kenties eniten koulussa lukemani kirja. Sen sisältämistä novelleista nimittäin kolme on kuulunut jo pitkään valikoimaani, kun luen ja luetutan kasiluokkalaisille kauhua ja fantasiaa. Ne ovat myös niitä harvoja kertomuksia, joista oppilaani ovat aina pitäneet.

Markus Harjun ja Samuli Antilan toimittama Ken vainajia muistelee on URS-liikkeen (Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio) kirjoittajien kokoelma, joka – kuten alaotsikko paljastaa – koostuu suomalaisesta mytologiasta innoituksensa saaneista novelleista. Osassa ollaan hyvin lähellä alkuperäistä tarinamaailmaa, kuten kaukaiseen pseudo-Suomeen sijoittuvassa Mixu Laurosen tarinassa; sokeasta šamaanista, Kontiaisesta kertova fantasiadekkareitten sarja on muuten sellainen, joka aina silloin tällöin toistuu lukulistoillani. Toisaalta mytologia saattaa myös limittyä nykyajan kanssa, niin kuin käy Jussi Katajalan tarinassa eristäytyneestä miljonäärimaahisten suvusta.

Nyt uudellakin lukukerralla antologian kirkkaimmilta hetkiltä tuntuivat vanhat valintani. Shimo Suntilan Sauna on jokseenkin täydellinen raapale; yhden tilanteen novelli kertoo niin paljon laajemman tarinan kuin mihin sen sadan sanan luulisi riittävän. Anne Leinosen niminovelli sen sijaan on herkänhaikea kummitustarina muistista ja muistoista – yllättävä ja kaunis niille oppilaillekin, jotka jaksavat lukea sen ajatuksella loppuun. Samuli Antilan Rajat on puolestaan kauhistuttava kertomus henkimaailman rajapinnasta tuotuna maailman arkisimmalle näyttämölle: raksalle. Samalla se tuo moderniin kirjallisuuteen kansanperinteen rajahuutajahahmon. (Kaseja kertomuksessa häiritsee lähinnä jatkuva tupakointi.)

Näiden kestosuosikkien lisäksi pidin paljon Mari Saarion pitkästä novellista, jossa agraari-Suomeen vaivihkaa siitetään uutta messiasta. Maa ei kuitenkaan ole vielä valmis siihen. Maaseuturomanttisen kuvaston yhdistäminen fantastiseen ainekseen, joka saattaa mennä tarkkaamattomalta lukijalta jopa kokonaan ohi, on tyylikäs taidonnäyte. Yhtään huonoa tekstiä teoksessa ei ole, ja siksi pidänkin sitä eräänä onnistuneimmista URS-kokoelmista.

Leena Krohn: Viimeinen kesävieras. Kertomuksia ihmisten ilmoilta. Helsinki 1974: Tammi. 85 [+ 2] s. Leija-sarja

Leena Krohnin monipuolinen ura on koko ajan liikuskellut hämärillä rajaseuduilla: kirjallisuuslajien ja lajityyppien rajat hämärtyvät yhä uudestaan, samoin lasten- ja ns. aikuistenkirjallisuuden. Alkuun häntä luettiin nimenomaan lasten- ja nuortenkirjailijana. Jälkiviisas näkee, ettei asia ole ihan niin yksiselitteinen, kuten osoittaa Krohnin kolmaskin teos, Viimeinen kesävieras.

Äkkivilkaisulta Viimeinen kesävieras on kokoelma satuja. Valtaosa sen 12 tekstistä on ainakin tyyliltään satuja. Kerronta on näennäisen yksinkertaista ja keskittyy lähinnä pintatason tapahtumiin. Kuitenkin lähes aina kertomuksessa piilee elementti, joka ei tunnu enää pelkästään sadulta. Esimerkiksi Taikurin murhe kertoo miehestä, joka on hullaantunut taikureista mutta pettyy, kun hänelle paljastuu että taika onkin pelkkää sorminäppäryyttä. Lopussa kuitenkin saavutetaan ihmeen tuntu, joka metafyysisyydessään ylittää sadun konventiot. Maailman yksinkertaisen temppu puolestaan kertoo liki toimintakyvyttömästä miehestä, joka on tottunut siihen, että muut tekevät asiat hänen puolestaan – opettavaisuuden sijasta sävy on ironinen.

Selvimmin kertomusten typistäminen ”vain” saduiksi kyseenalaistuu selvimmin kolmen viimeisen kohdalla. Saaristo-Suomeen sijoittuvat tarinat eroavat muusta kokoelmasta selvästi novellimaisemalla tyylillään. Maailmanlopun saari voisi melkein olla maagista realismia, mutta Kuu paistaa Katkuruun on ihan ehta kummitusjuttu. Myös teoksen aloittava allegorinen Morsian on pikemminkin genrenovelli kuin satu.

Viimeisen kesävieraan ainoa selvä heikkous on sen muutamaan kertaan pinnalle nouseva raskasotteinen saarnaavuus. Kun kertomuksissa käsitellään ympäristöteemoja tai vanhan maailman väistymistä ”edistyksen” tieltä, Krohninkaan kynä ei ole se kaikkein kepeäpiirtoisin. Tarinoista Akka ja myrkkyruisku ja Kylä joka valitsi köyhyyden puuttuu yllättävyys ja silmänisku, joka nostaisi ne tarkoituksellisuutensa yläpuolelle.

Maininnan ansaitsevat useat runot, joita kertomukset sisältävät. Yksi kirjan teksteistä onkin silkka runo. Krohn ei ole näissä säkeissään erityisen hienovarainen lyyrikko, mutta proosakertomuksen seassa hänen runonsa puolustavat paikkaansa.

Arthur Conan Doyle: Western Wanderings. The Arthur Conan Doyle Encyclopedia. – Alun perin ilmestynyt The Cornhill Magazinessa, tammi–huhtikuu 1915; kirjana New York 1915: George H. Doran.

Vuonna 1914 Arthur Conan Doyle kutsuttiin Kanadaan tutustumaan vasta avattuun Jasperin kansallispuistoon. Moderni Kanada oli tuolloin vielä melko nuori ja vasta kasvamassa; itsenäinenkään se ei ollut vaan yhä tiukasti osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Doyle matkustikin maassa tuoreita rautatiereittejä myöten ja näki keskeneräisen maan kehityksen eri vaiheita. Havainnoistaan hän kirjoitti brittiläiseen The Cornhill Magazineen neliosaisen artikkelisarjan, joka julkaistiin myös omana niteenään ja jonka osia Doyle käytti myöhemmin muistelmiensa osana.

Western Wanderings -otsikon alla ilmestyneissä teksteissään Doyle kuvaa matkaansa sekä tekemiään havaintoja Kanadan nykyisyydestä ja arveluitaan sen tulevaisuudesta. Hänelle Kanada on hyvin vahvasti britti-imperiumin kaukainen kulmaus mutta samalla myös kiehtova liudentuma emämaasta kohti Yhdysvaltoja. Hän näkee Pohjois-Amerikan tulevaisuuden kahden suuren maan yhteistyönä mutta ei pysty kuvittelemaan, miksi Kanada haluaisi kuitenkaan irrottautua ja itsenäistyä Britanniasta. Tämä on aivan luonnollinen otaksuma, koska juuri ennen hänen matkansa ajankohtaa Kanada oli ottanut vastaan valtavia siirtolaismääriä emämaasta ja imperiumin taloudellinen tuki oli elinehto Kanadan kasvulle.

Joka tekstissään Doyle keskittyy johonkin yksittäiseen ilmiöön, jonka kautta tarkastelee Kanadan erityispiirteitä ja etenkin eroja Britanniaan ja Yhdysvaltoihin. Ensimmäinen niistä on kaikista puhtain matkakertomus. Siinä Doyle pysyttelee vielä rajan eteläpuolella ja kuvaa kohtaamiaan sisällissodan muistumia. Myöhemmin käsitellään paitsi talouskasvua ja luonnonpuistoa myös esimerkiksi vankeinhoitoa, laiva- ja junaliikennettä, uskontojen rinnakkaiseloa ja hieman alkuperäiskansojen asemaakin. Viimeksi mainitusta Doyle ei saa jälkipolvien silmissä erityisen paljon kiitosta.

Matkakertomuksena Western Wanderings jättää toivomisen varaa. Doylen etuoikeutettu vastaanotto ja kohtelu eivät päästä häntä näkemään todellista maata. Sen sijaan hänen näkökulmansa muovautuvaan Kanadaan ja aikakauden kehitysuskoon juuri ennen maailmansotaa on arvokas. Taitavana kielenkäyttäjänä hän pystyy pukemaan sanoiksi hyvin epämääräisen rakennusvaiheen.

V. Arti: Etelämeren salaisuus. Seikkailuja salaperäisessä saaressa. Helsinki 1945: E. Viljanteen kirjakauppa ja kustannusliike. 145 [+ 1] s. – Teoksen aiemmat laitokset ilmestyneet nimillä Salaperäinen kaupunki ja Salaperäinen saari.

V. Artin eli Kaarlo Valveen romaanin Etelämeren salaisuus julkaisuhistoria on monipolvinen, mutta viimeisen laitoksensa se sai vuonna 1945 E. Viljanteen kustantamana kirjana. Tarina oli ilmestynyt aiemmin peräti kahdella eri nimellä, ja myöhäisimpään versioonsa sitä oli laajennettu. Etelämeren salaisuus on aikakaudelleen harvinainen suomalainen scifi-romaani, joka on mieluummin filosofinen kuin poliittinen (toisin kuin harvat muut vuosisadan alkupuoliskon kotimaiset tieteisromaanit).

Etelämeren salaisuus on seikkailukertomuksen asuun puettua yhteiskunnallista pohdiskelua. Sen lähtökohta on pienenpienen planeetan putoaminen Tyyneen valtamereen. Merenpinnan yläpuolelle jääneeseen osaan haaksirikkoutuu eräs japanilainen, joka alkaa tutkia outoa ”saarta”. Paljastuu, että sen sisäpuolella on toimiva kaupunkiyhteiskunta ja että sitä asuttavat monenmoiset, telepatiaan kykenevät olennot. Suuri osa teoksesta menee uutta kulttuuria ihmetellessä. Valve onnistuu luomaan melko hyvin maailman, joka tuntuu riittävän erilaiselta kuin ihmisten oma mutta kuitenkin sopivalta osin tuttuna. Hän selittää samankaltaisuudet elämään kuuluvana, vääjäämättömänä kehityssuuntana. Vaikka planeetan asukit ovat selvästi epäinhimillisiä, on heilläkin kielensä, uskontonsa ja yhteiskunnalliset luokkansa. Aluksi maahisiksi nimettyjen olentojen maailma vaikuttaa meikäläistä kehittyneemmältä, mutta pian pinnan alta paljastuu tuttuja säröjä. Luokkarakenne ei esimerkiksi ole kaikille reilu, ja olentojen mysteeriuskonto näyttäytyy ihmissilmiin massoja kontrolloivana teatterina. Uskonnollisten menojen kuvaus onkin yksi romaanin huippuhetkistä.

Valve välttää ihailtavan hyvin turhan toiminnallisuuden, joita tällaisiin kertomuksiin niin usein suotta sisällytetään. Oikeastaan ainoa action-jakso on lopun pelastautuminen uppoavalta planeetalta. Sen epätoivoisuus onkin sitten varsin vaikuttavaa. Ainoa irrallisen tuntuinen osa Etelämeren salaisuutta on teennäinen romanssintynkä päähenkilön ja toisen haaksirikkoisen välillä. Sekin saa silti painoarvoa viittauksillaan japanilaisen miehen ja englannittaren välisen suhteen mahdottomuuteen, mikä korostaa analogisuutta muukalaisten ja ihmisten maailmojen välillä.

[Jyrki Pitkä:] Kauhun ja himon ostari. Hahlokallion ostoskeskukseen liittyviä kertomuksia, kuulopuheita ja urbaanilegendoja. Osa 1. [Helsinki 2024:] Jyrki Pitkä. 38 [+ 2] s. Painos 150 kpl.

Kauhugenren ja huumorin välillä on tunnetusti vahva side. Tiedetään, että kauhuelokuvan ei tarvitse mokata paljoakaan, kun se jo muuttuu tarkoituksettomaksi komediaksi. Sen sijaan tarkoituksellinen (onnistunut) kauhukomedia on paljon vaativampaa, ja kirjallisuudessa hauska horror tuntuu olevan vielä vaikeampi yhdistelmä. Yleensä yrittäjä kompastuu jo lähtökohdissaan: huumori ei saa olla liian päällekäyvää, kauhuelementit eivät saa olla liian itsetarkoituksellisia ja kielenkäytön on oltava kohdillaan.

Jyrki Pitkän vihko Kauhun ja himon ostari on ottanut haasteen vastaan ja onnistuukin melko hyvin. Se esittäytyy kokoelmana ”kertomuksia, kuulopuheita ja urbaanilegendoja”, jotka liittyvät Vantaan Hahlokallion ostoskeskukseen. Koko miljöö on tietenkin keksitty, eikä julkaisun sisältökään yritä erityisemmin uskottelemaan olevansa todellista folklorea. Sen tekstit on kyllä laitettu monen eri ihmisen nimiin, mutta ne ovat tyyliltään hyvin selvästi fiktiivisiä, kirjallis(uudellis)ia kertomuksia tai runoja. Vain parissa tekstissä on hiukan jutusteleva, ”muistaakseni”-tyyppinen kerronta.

Mutta tarinat – jopas jotakin! Ne ovat visvankatkuisen lihallisia, ihastuttavan makaabereja, sairaalloisen kehollisia. Ostoskeskus pitää sisällään monenlaista irvokasta, joka usein kohdistuu ihmiskehon (tai muun solumassan) rajojen rikkomiseen, raastamiseen, muuntamiseen, hyödyntämiseen tavoin, joihin sitä ei ehkä ole tarkoitettu. On perinteistä irtopäätä mutta myös paiseista automaattia, lypsettäviä hyönteisten peräaukkoja, kehon täyttävää sienirihmastoa ja madonmunien täyttämiä jalkovälejä.

On ihan lukijan henkilökohtaisista mieltymyksistä kiinni, pitääkö kertomuksia hykerryttävinä vai vastenmielisinä. Oma lukutapani lienee selvä, mutta silti eniten mieleeni on kokoelman niukimmin irvokas teksti, painajaismainen todellisuusluuppi betoniladosta ja siellä tapahtuneesta väkivallasta. Sen sijaan selvästi heikoimmin onnistuvat runot, joissa kyllä on samaa raadollisuutta kuin proosateksteissä mutta jotka jäävät selvästi pinnallisemmiksi. Kokonaisuuden osina ne kuitenkin puoltavat paikkaansa.

Kauhun ja himon ostari on ”osa 1”. Jäämme luonnollisesti odottamaan limasekainen vaahto suupielistä pursuten jatkoa.

Olli Korjus: Hamina 1918. Nimi nimeltä, luoti luodilta. Jyväskylä 2008: Atena Kustannus. 391 s.

Kirjassaan Hamina 1918. Nimi nimeltä, luoti luodilta Olli Korjus käy läpi sisällissodan aikaisia tapahtumia Haminassa ja haminalaisiin liittyen. Koska ainuttakaan taistelua ei Haminassa käyty, on tapahtumien läpikäynti hieman erilaista kuin mihin yleensä sisällissotakirjallisuudessa yleensä keskitytään. Valokeilaan asettuvat korostetusti yksilöt, mihin teoksen alaotsikko viittaakin. Korjus esittelee likipitäen kaikki haminalaisiksi tai vehkalahtelaisiksi Sotasurma-projektissa merkityt henkensä menettäneet. Samalla ruopataan hieman myös lähialueiden vaiheita. Paavo Haavikon Kekkoselle kirjoittama ”pääpunaisten” teloituskin saa käsittelyn.

Korjus ei ole koulutettu historioitsija, mutta hänen otteensa on vankka ja osaamisensa laajaa. Yksityiskohtien runsaus, käsittelyn johdonmukaisuus ja valistuneisuus aiheesta ovat vaikuttavia. Toisaalta hänen näkökulmansa on avoimesti punainen, mitä akateeminen tutkija tuskin myöntäisi (valkoisuus sen sijaan ei tunnetusti ole ollut takavuosina mikään ongelma). Korjuksen isä kuului 1918 punaisten riveihin, ja kirjassa pyritään kirjoittajan mukaan oikomaan aiemman tutkimuksen punaisiin kohdistuneita väitteitä. Tämä kieltämättä saa lukijan olemaan koko ajan kriittisesti varpaillaan, mutta se ei yleensä ole paha juttu tietokirjallisuuden ääressä.

Hamina 1918 ei etene kronologisesti eikä esimerkiksi henkilö tai kylä kerrallaan. Sen sijaan sota-aikaa käydään läpi aiheittan; esimerkiksi kummankin puolen harjoittamaa terroria perataan omissa luvuissaan. Ratkaisu on ymmärrettävä, ja siinä on puolensa. Näin saadaan aikaan selvempiä kokonaisuuksia, jotka paljastavat säännönmukaisuuksia ja tapahtumien suhteita. Toisaalta kronologinen heittelehtiminen aiheuttaa helposti sekaannuksia, etenkin jos sodan yleiset vaiheet eivät ole kovin tarkkaan tiedossa. Vaikka Hamina 1918 on periaatteessa populaari tietokirja, se ei tee sisältöään helposti lähestyttäväksi, elleivät taustatiedot ole kunnossa.

Kirjan lukeminen on herättelevää näin kaksikymmentä vuotta ilmestymisensäkin jälkeen. Esimerkiksi Korjuksen esitellessä ja pohtiessa sodan syitä ja taustoja moni asia tuntuu pelottavan ajankohtaiselta: työnantajien haluttomuus maksaa kunnon palkkoja, sekatyömiesten leimaaminen loisiksi, epäreiluiksi koetut kiristykset lakeihin… ja tietysti vieraiden valtojen politiikka maailmansotineen.

Linda Rantalainen: Jos minä en sinua saa. Henkirikoksen motiivina mustasukkaisuus. [Helsinki] 2023: Deadline Kustannus. 224 s.

Linda Rantasen Jos minä en sinua saa edustaa modernia, kevyttä rikosaiheista tietokirjallisuutta, jota on helppo lukea (ja kai kuunnella) pienissä paloissa ilman sen suurempaa syventymistä. Aihe ei toki ole lainkaan kevyt, sillä Rantasen teoksen alaotsikkona ja aiheena on ”Henkirikoksen motiivina mustasukkaisuus”.

Kirja esittelee seitsemän kotimaista murhaa tai tappoa, jotka ovat tapahtuneet pääosin 2010- ja 2020-luvuilla, joskin vanhin rikos on vuodelta 1997. Näiden lisäksi käsitellään lyhyesti muutama muu tapaus, joissa on kyse alaikäisistä tekijöistä tai vainoamisesta. Yhteistä kaikille on, että rikoksen motiivina on ollut mustasukkaisuus. Uhrit ovat pääosin joko parisuhteen toisia tai (kuviteltujakin) kolmansia osapuolia, ja tekijät yhtä lukuun ottamatta miehiä.

Tänäkin vuonna vastaavan kaltaisia rikoksia on Suomessa tehty luvattoman suuri määrä, joten Rantasen teos käsittelee paitsi ajankohtaista myös tärkeää aihetta. Valitettavasti kirjan anti jää lopulta melko ohueksi. Tuntuu kuin ajatuksena olisi ollut tehdä jonkinlainen mustasukkaisuussurmien mixtape; kerätä sopivan monipuolinen esimerkkien sarja samoihin kansiin. Rikokset käydään läpi tarinamuodossa, eikä niitä juurikaan pohdita. Syvyyttä ja näkökulmaa tuomaan – ja jotta voisi puolustautua sosiaalipornosyytteitä vastaan? – tekijä on haastatellut joukkoa muun muassa psykologeja ja psykiatreja, jotka ovat yleensä työskennelleet rikollisten kanssa. Haastatteluissa on runsaasti hyvää asiaa, mutta kokonaisuus jää ikään kuin pitkitetyksi Hesarin Kuukausiliitteen artikkeliksi. Asiasisältö jää lopulta melko pinnalliseksi.

Hieman hassulta tuntuu tapa muuttaa kertomusten henkilöiden nimet. Käytänne on tietenkin perusteltu uhrien tapauksessa, mutta varsinkin rikoksistaan tuomittujen rikollisten kohdalla se tuntuu lähinnä sievistelyltä. Nimet ja usein kuvatkin nimittäin löytyvät yhdellä yksinkertaisella Google-haulla.

Ilmiönä tämänkaltaiset mustasukkaisuus- ja kunniasurmat ovat kauhistuttava. Niiden syyt ovat syvällä ihmisen kasvuvaiheessa ja kasvatuksessa, monesti myös kulttuurissa johon on kasvettu. Huolestuttavaa on, että tämänkin kirjan rikollisista ainakin yksi saalistaa tiettävästi tälläkin hetkellä pitkin sosiaalista mediaa.

Jyrki Pitkä: Valaankesyttäjä. Helsinki 2026: Tajunta Media. 91 s. Kuv. Jyrki Pitkä.

Ihmiskunta on kitkenyt itsestään seksuaalisuuden. Kun rinnakkaistodellisuudet avautuivat ihmisille, heitä oli helppo käyttää muukalaisten synnytysalustoina. Kyse on siis ratkaisevasta olemassaolon kysymyksestä. Tämä on premissi Jyrki Pitkän tiiviissä romaanissa Valaankesyttäjä (Tajunta Media, 2026). Poikkeuksia kuitenkin on yhä – seksuaaliviettinsä säilyttäneet yksilöt joko tuhotaan tai sitten heistä tulee pappislahkoa, inkvisiittoreita jotka ovat vastuussa irstailijoiden tuhoamisesta.

Valaankesyttäjän päähenkilö on Vy, vieteiltään poikkeava siivoaja. Hän on lapsesta asti halunnut tulla niin sanottujen avaruusvalaiden, valtavien uhanalaisten olentojen kesyttäjäksi, johon asemaan hyvin harva kykenee nousemaan. Yhden yön insektoidijutun vuoksi hän joutuu inkvisition tähtäimeen, ja hänen peräänsä lähetetään arvonnousua ja sen myötä perheenlisäystä kärkkyvä Prrhan.

Harvoin minkään kirjallisen teoksen vakava ja satiirinen aines on niin tasapainossa, että kumpi tahansa lukutapa tuntuu oikealta ja nautittavalta. Valaankesyttäjän voi lukea ivallisena uskonnollisen kiihkoilun ja seksuaalipaniikin kuvauksena. Sen yksityiskohdissa on paljon humoristista, etenkin jos pystyy suhtautumaan lihallisiin asioihin – niin seksiin kuin väkivaltaan – huvittavina. Toisaalta tarina on myös aidosti ajatuksia ja tunteita herättävä. Vaikka esimerkiksi inkvisiittorin hahmo on irvokkuudessaan liioiteltu, hän ei ole kovin kaukana meidän maailmamme fanaatikoista. Toisaalta kertomuksen lopetus on lähes katarttinen.

Aiheensa vuoksi Valaankesyttäjä sisältää muutaman voimakkaan seksikohtauksen. Mistään jynkystä saati erotiikasta ei ole kyse. Pitkä onnistuu vieraannuttamaan seksin myös lukijalle niin, että se tuntuu yksinkertaisesti vieraalta (mikä saattaa johtua myös minusta lukijana). Kuvauksissa on jotain sellaista, mihin yleensä pystytään lähinnä sarjakuvissa ja animaatiossa.

Valaankesyttäjä on varmasti kirjoitettu, ja sitä on nautinto lukea. Sen toiminta saattaa rakentua yksinkertaisten takaa-ajon ja kotimatkan trooppien ympärille, mutta se käsittelytapa on hyvin omalaisensa. Maailma tuntuu kokonaiselta, vaikka tarina näyttääkin siitä vain pieniä paloja.

Luettua: maaliskuu 2026

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira. Helsinki 2008: Otava. 298 s. Sid. Keskiyön kirjasto VII. – Alkuteos The Hound of the Baskervilles (1901–1902).

Joskus on hyvä palata perusasioiden ääreen ja katsella niitä hieman eri vinkkelistä kuin on tottunut. Jaakko Kankaanpään suomennos Arthur Conan Doylen Baskervillen koirasta ilmestyi alkujaan Otavan mielenkiintoisessa mutta auttamatta torsoksi jääneessä Keskiyön kirjasto -sarjassa. Se on sikäli kiintoisa käännöshistoriallisesti, että koskaan muulloin ei Doylen romaania ole käännetty suoraan alkuperäisestä englanninkielisestä laitoksesta. Mainioissa jälkisanoissaan Kankaanpää todistaa, että Baskervillen koiran aiemmat suomennokset on tehty ruotsinnoksen pohjalta.

Kankaanpään Baskervillen koira tuntuu tuoreelta ja hengittää aivan eri tavoin kuin Fabritiuksen tai häntä edeltäneen nimimerkki Aatami H.:n käännöksissä. Suomennos on tarkka ja yksityiskohdissaankin alkutekstiä kunnioittava. Silti Doylen paikoin mutkikkaat virkkeet tuntuvat suomeksikin luontevilta ja vaivattomilta lukea. On sääli, että Kankaanpään käännöksen jälkeen Baskervillen koiraa julkaistaan yhä sata vuotta vanhana suomennoksena: A. A. Fabritiuksen käännös on julkaistu jo ainakin kolmesti uudelleen, ja edelleen se pannaan virheellisesti alkuperäisen kustantajan Yrjö Weilinin nimiin.

Itse romaani on tietenkin vanha tuttu, mikä ei kuitenkaan millään tavoin laske sen arvoa. Baskervillen koira on neljästä Sherlock Holmes -romaanista toimivin jo pelkästään siksi, ettei se eksy kertaakaan sivupoluille. Kolmessa muussahan Doyle keskittyi pitkiksi ajoiksi käsiteltävän rikoksen taustalla oleviin tapahtumiin, mikä tekee niistä jokseenkin epätasaisia. Baskervillen koiran ei alun perin ollut tarkoitus olla lainkaan Holmes-juttu vaan täysin erillinen goottilainen kertomus. Tämä todennäköisesti auttoi Doylea keskittymään oleelliseen.

Nimenomaan goottilaisena romaanina Baskervillen koiraa luenkin. Huomasin ärsyyntyväni Kankaanpään jälkisanoja lukiessani, koska hän käsittelee sitä dekkarin näkökulmasta ja itse olin suorastaan unohtanut tarinan luonteen rikoskertomuksena. Baskervillen koirahan ei ollut suinkaan ainut kerta, kun Doyle yhdisti salapoliisinsa kauhun kulisseihin. Holmes-novelleissa on muutama hyvin goottilaishenkinen kertomus.

Gigi Simeoni: Katse pimeydestä. Helsinki 2012: Egmont Kustannus. 294 [+ 1] s. Nid. Suom. Ville Mäkelä. Pulp. – Alkuteos Gli occhi e il buio (2007).

Italialaisen Gigi Simeonin sarjakuvaromaani Katse pimeydestä ilmestyi Egmontin Pulp-pokkarisarjassa. Pokkarikoko ei valitettavasti tee teokselle oikeutta. Katse pimeydestä on nimittäin sekä kuvallisesti että sisällöllisesti erittäin hyvää sarjakuvaa, joka typistyy ikävästi pienessä koossa. Toisaalta Simeonin tyyli on selkeä ja konstailematon, mikä mahdollistaa teoksesta nauttimisen vähän tunkkaisemmassakin muodossa.

Katse pimeydestä on historiallinen sarjamurhaajakertomus. Sen tarina sijoittuu 1900-luvun alun Milanoon, jossa autot ovat huipputeknologiaa, rikospaikkatutkimusta pidetään vielä pelleilynä ja taide-elämä etsii lakkaamatta uusia muotoja. Tämä kaikki on taustaa, jota vasten piirtyy perinteinen vaarallisen rikollisen ja nerokkaan rikoksen selvittäjän kaksinapainen asetelma. Toinen päähenkilöistä on lupaava taidemaalari, joka joutuu traumatisoivaan onnettomuuteen. Sen seurauksena hän alkaa pakkomielteisesti jahdata yhä uudestaan ja uudestaan mahdollisuutta nähdä kuolevan silmät ja hyödyntää näkyään rajoja rikkovassa taiteessaan. Hänen vastapoolinsa on kunnianhimoinen, uusia tutkintakeinoja hyödyntävä etsivä. Kuvio on tuttu, eikä tarina varsinaisesti mitään uutta luokaan. Se on kuitenkin niin nautittavan sujuva ja taiten tehty, että lukija antautuu helposti kerronnan vietäväksi.

Kuten sanottu, Simeoni ei kikkaile. Hän edustaa hyvin perinteistä tyyliä, jossa ruudut ovat tasakorkeuksisia ja sivulla on säännöllisesti neljästä kuuteen ruutua. Rakenne rikkoutuu vain harvoin, mutta silloin perustellun tehokkaasti. Simeonin piirrostyyli suosii tarkkaa, ohutta viivaa, dramaattisia mustia alueita ja elokuvallista kuvakulmien ja -kokojen vaihtelua. Vaikka sommitelmat ovat varsinkin dialogin aikana melkein näyttämömäisiä, kokonaisuutta leimaa liike: kertomus etenee joka kuvassa, katsojan näkökulma liikkuu alati.

Simeonilta ei tietääkseni ole ilmestynyt muita teoksia suomeksi. Tutustuisin mieluusti hänen muuhunkin sarjakuvatuotantoonsa – samoin kuin hänen kirjoittamaansa Katseen pimeydestä proosaversioon.

Saska Saarikoski (toim.): Sanojen alamainen. Helsinki 2012: Otava. 200 s. Sid.

Lykkäsin Saska Saarikosken toimittaman Sanojen alamaisen lukemista neljättätoista vuotta, koska ajattelin sen olevan pelkkä kepeä sitaattikokoelma, josta kaltaiseni paljon alaa lukenut ei mitään uutta saisi itselleen. Kenties silloin lukeminen olisikin ollut lattea kokemus. Nyt, kun en ole vuosiin lukenut toimittajan isää, Pentti Saarikoskea lähes lainkaan, Sanojen alamainen tuntui suorastaan raikkaalta. Kepeä sitaattikokoelma se on silti.

Pentti Saarikoski oli hieno runoilija, eksynyt ihminen ja ilmeisen huono isä. Saska-poika sai kasvaa käytännössä ilman isää, ja todellinen tutustuminen tähän tapahtui vasta liki kolmekymmentä vuotta isän kuoleman jälkeen tämän teosten kautta. Kattavan luku-urakan ohessa nuorempi Saarikoski merkitsi muistiin osuvia mietelauseita ja näppäriä ajatelmia, ja niiden pohjalta kokosi tämän kirjan. Mikään varsinainen aforistikko P. S. ei ollut, mutta varsinkin hänen päiväkirjoissaan on runsaasti napakkaan muotoon puettuja mietelmiä. Sitaatit sellaisinaan eivät ole kovin tyydyttävää luettavaa, koska tuotannon tunteva lukija tunnistaa myös lainaukset. Onneksi joukossa on paljon otteita myös sellaisista päiväkirjoista, joita ei ole vielä julkaistu.

Lyhyet katkelmat kuitenkin asettuvat hieman parempaan valoon hyvän toimitustyön vuoksi. S. S. on jakanut ne temaattisiin kokonaisuuksiin ja näiden teemojen sisällä kronologiseen järjestykseen. Tällä tavoin P. S.:n ajattelun kehittyminen (sikäli kuin tällainen pikku otanta voi sitä paljastaa) tulee näkyviin. Jokaista teemaa S. S. alustaa omilla pienoisesseillään. Parhaimmillaan ne ovat osuvia ja oivaltavia, huonoimmillaan kertakäyttöhöttöä (etenkin se, missä P. S.:n tunteneet lähettävät twiitin mittaisia tervehdyksiään). Kivulias isäsuhde kuuluu toistuvasti rivien väleissä ja välillä riveilläkin, ja toivoa voi, että S. S. vielä joskus ottaisi asiakseen kirjoittaa kokonaisen teoksen näkökulmastaan isäänsä. Ehkäpä meidän on kuitenkin tyytyminen vain omaelämäkerran lukuun…

Luettua: marraskuu 2025

Washington Irving: Old Christmas. From the Sketch Book of Washington Irving. London 1886: MacMillan & Co. Kuv. R. Caldecott. 5. l. – Project Gutenberg.

Sanotaan, että siinä missä Charles Dickens palautti englantilaisen joulun kummitustarinoillaan, amerikkalaisten innon joulun juhlintaan herätti Washington Irving. Hänen jouluaiheiset kirjoituksensa ilmestyivät alun perin kokoelmassa The Sketch Book of Geoffrey Crayon, Gent. vuonna 1820; sittemmin myös erikseen Old Christmas -nimisenä kirjasena ja usein kuvitettuna. Suomeksi niitä ei ole tietääkseni julkaista, vielä.

Jouluesseensä Irving kirjoitti Englannissa viettäminään vuosina. Niissä hän kuvaa havaintojaan englantilaisesta joulunvietosta – ja nimenomaan vanhojen perinteiden mukaisesta joulusta. Viisi toisiinsa kytkeytyvää kirjoitusta (joista en tiedä, ovatko ne fiktiota vai idealisoituja tositapauksia) vievät lukijan ja Irvingin kertojan keskelle Englannin maaseutua ja perinteitä vaalivaa kartanoelämää. Erikoislaatuinen kartanonherra pitää kunnia-asianaan, että hänen tiluksillaan noudatetaan entisaikain tapoja niin ruokapöydässä kuin rukoushetkessä.

Eri tekstit esittelevät joulunvieton eri puolia: joulun odotusta ja sen vaikutusta ihmisiin, jouluaattoa palvelusväen parissa, joulupäivän hartaushetkeä ja lähiseudun yhteisöllisyyttä sekä runsasta jouluateriaa ja sen jälkeistä ilonpitoa. Kristillinen puoli pilkistelee ajoittain tapahtumissa, mutta pääpaino on hauskanpidossa (jopa riehakkaassa sellaisessa) ja ihmisten välisessä lämmössä. Yllättävän paljon Irvingin kuvaamasta joulusta tuntuu tutulta nykypäivän Suomessakin, ainakin mielikuvissa ja ihanteellisissa odotuksissa.

Vaikka välillä Irvingin joulutekstit tuntuvat hiukkasen opettavaisuuteen pyrkiviltä, ne onnistunut samalla olemaan varsin kauniisti kerrottuja. Kertojan innostus englantilaisten ilosta, ihmisrakkaudesta ja kaikenpuolisesta hyväntuulisuudesta tarttuu lukijaankin. Ja vaikka joissain yksittäisissä kohdissa nykylukijan hieman vierastaakin luokkajaon asetelmaa ja satunnaista naisstereotypiaa, on kertomusten maailma hyvin vastaanottavainen ja luokseenkutsuva.

Irvingin esseet saivat yhdysvaltalaiset innostumaan jouluajan juhlinnasta uudella tavalla ja kehittelemään uusia, omia tapojaan. Ehkäpä merkityksellisin Irvingin yleiseen tietoon tuoma seikka – joskaan se ei esiinny juuri näissä teksteissä – oli Pyhän Nikolaoksen hahmo, josta sitten muut kehittelivät nykyaikaisemman Santa Clausin.

Arthur Conan Doyle: Dangerous Work. Diary of an Arctic Adventure. Chicago 2012: The University of Chicago Press. 368 s. Ed. Jon Lellenberg & Daniel Stashower.

Vuonna 1880 parikymppinen lääketieteen opiskelija Arthur Conan Doyle pestautui valaanpyyntialuksen lääkäriksi. Hänen opiskelijatoverinsa, joka oli alun perin ottanut pestin, joutui perumaan ja tarjosi paikkaa Doylelle, joka seikkailunhaluisena miehenä otti haasteen vastaan. Siitä alkoi puolisen vuotta kestänyt matka Arktiksella Hope-aluksen kyydissä. Koko matkan ajan Doyle piti päiväkirjaa, joka julkaistiin 2012 teoksessa Dangerous Work.

Jon Lellenbergin ja Daniel Stashowerin toimittama suurikokoinen kirja sisältää Doylen päiväkirjan kokonaisuudessaan sekä valokuvattuna faksimilena että puhtaaksi kirjoitettuna ja kommentoituna laitoksena. Jälkimmäinen onkin tarpeen, vaikka Doylen pieni käsiala ei olekaan mitenkään mahdotonta lukea. Toimittajien laaja kommentaari on taiten koottu ja avartava; se keskittyy etenkin mainittujen henkilöiden taustoihin sekä laajemman Britteinsaarten pohjoisen valaanmetsästyksen kontekstin avaamiseen.

Doylen teksti on vahvaa ajankuvaa. Valastus on ollut vakavaa puuhaa – ellei saalista tule, on koko miehistö saanut kituutella talven pelkällä silakanpyynnillä. Hopekin sai odottaa pitkään, ennen kuin kohdalle osui kaksi valasta, jotka saatiin kyytiin. Kilpailua on paljon, ja kuten jo Doylekin huomauttaa, eläimet alkavat käydä vähiin. Onkin kiintoisaa huomata, että jo 1880-luvulla tunnistettiin monia metsästyksen eettisiä kysymyksiä. Toisaalta se olikin brittiläisen valaanpyynnin viimeisiä aikoja. Erityisen kylmäävää on seurata melkein neljäntuhannen hylkeen teurastusta. Ja vaikka Doyle tunnustaakin työn raakuuden, on hän selvästi myös innoissaan jahdista. Nuorukaisen äänessä kuuluu usein myös pätemisen tarve, kun aloittele seilori latelee faktoja kuin vanha tekijä (tietäväinen sävy ei kyllä Doylelta koskaan katoa täysin). Tekstiään Doyle elävöittää myös monin piirroksin; hän oli sukunsa miesten tapaan kuvallisestikin taitava.

Paitsi päiväkirjan Dangerous Work sisältää tekstejä, joissa Doyle palaa valastusaikoihinsa. Toimittajien kirjoittama essee käy läpi hänen Portsmouthissa hieman myöhemmin pitämäänsä luentoa Arktiksen valloittamisesta. Lisäksi mukana on Doylen The Strand -lehteen kirjoittama muistelma kesästä 1880 sekä kaksi novellia, varhainen onnistuminen Captain of the ’Pole-Star’ ja Sherlock Holmes -juttu Black Peter. Tututkin kertomukset saavat uusia sävyjä, kun ne lukee Doylen kokemukset jäätiköltä tuoreessa muistissa. Varsinkin päiväkirjamuotoinen Captain… ammentaa runsaasti Doylen kokemuksista.

Emil Santtu Uuttu: Huomioita nimestä. Helsinki 2024: Tutkijaliitto. 142 [+ 1] s.

Kerrankin tartuin kirjaan ihan vain ulkoasun perusteella, ja se kannatti. Emil Santtu Uutun Huomioita nimestä -kirjan ulkoasusta on vastannut Samuli Saarinen, jonka jälki on yhtä aikaa omaperäistä ja teoksen sisältöä tukevaa. Sillä omaperäistä on Uutun tekstikin. Kirja sisältää hänen näytelmänsä Ihana tytär Erika – Huomioita nimestä sekä esseen, joka täydentää näytelmän teemoja.

Ihana tytär Erika on dokumenttinäytelmä, jonka henkilöhahmoissa on tosielämän ihmisiä, kuten tutkijoita ja Uuttu itse. Iso osa tekstistä pohjautuu hänen tekemiinsä haastatteluihin. Keskiössä 1960-luvulla SKS:n arkistoon saapunut hyvin lyhyt muistiinpano, jossa kerrotaan Karjalohjalla vuosisadan alussa eläneestä ”Jakovan Erikasta”, joka oli syntymässä ilmeisesti saanut miehen nimen ja pukeutui sekä naisten että miesten vaatteisiin. Muistelus on sittemmin painettu neljään otteeseen 1980–2000-luvuilla; vain toistaen kerrotun, ilman pohdintaa ihmisestä sen takana. Uutun näytelmä käsitteleekin sitä, miten todellinen ihminen voi pelkistyä arkistoissa pelkäksi kansanperinteen hahmoksi. Lopulta Uuttu ei löydä mitään varmaa tietoa Erikasta tai tämän henkilöydestä.

Kirjan toisen puoliskon muodostava essee että hän kirjoitti itsensä näkyviin ja sitten vapaaksi avaa erästä näytelmässä ohimennen mainittua tapausta. 1910-luvulla entinen opettaja muokkasi henkilöpapereitaan, vaihtoi niihin itselleen uuden nimen ja muutti merkinnän ”vapaa nuori nainen” muotoon ”vapaa nuorukainen”. Muutaman kuukauden hän sai elää sinä, miksi itsensä koki, pukeutua miesten vaatteisiin ja tehdä miesten töitä. Vaan sitten seurasi oikeudenkäynti ja mielentilatutkimus. Uutun essee käy asiakirjalähteiden pohjalta prosessia läpi ja yrittää hyvin eleettömän tyylin läpi selvittää tapahtunutta. Keskeinen ajatus kytkeytyy edeltäneeseen näytelmään: ihmisen itsestään käyttämään nimeen.

En voi väittää tuntevani sukupuolentutkimusta, queer-teoriaa ym. muuta kuin hyvin pinnallisesti. Silti ja siksi Uutun teos herätti voimakkaita reaktioita. Näiden historian unohdettujen ja vääristeltyjenkin tyypittäminen yksiulotteisiksi hahmoiksi, hämmästelyn ja naureskelun ja juorujen materiaaliksi on tietenkin surullista ja väärin. Mutta näinhän aina käy ajan kuluessa. Tärkeintä kai olisikin tehdä parhaansa, etteivät tämän hetken ihmiset jäisi jo eläessään sellaisiksi.

Oiva Ketonen: Kohtalon vaihtoehdot. Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus. Porvoo–Helsinki–Juva 1989: WSOY. 203 [+ 1] s.

Filosofi, akateemikko Oiva Ketonen tarttui teoksessaan Kohtalon vaihtoehdot suomenkielisen kulttuurin kuuluisimpaan kritiikkiin. Professori August Ahlqvistin kohtuuton murska-arvostelu Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä vuonna 1870 kuuluu Kivi-myytin oleellisiin rakennusaineksiin. Yleiseen muistiin se on jäänyt pahimmillaan tekona, joka mursi tulevan kansalliskirjailijan psyyken ja aiheutti hänen kuolemansa. Eihän asia tietenkään ole näin suoraviivainen, mutta myytit syntyvät yksinkertaistuksista.

Ketosen teesi on, että Kivelle suurin kolaus ei ollut Ahlqvistin yksittäinen arvio vaan se, kuinka hän jäi yksin. Kirjan alaotsikossa mainitaankin ”sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus”. Ahlqvistilla oli arvovaltaa, ja hän mielsi sen vielä todellista suuremmaksi. Hänen isänsä oli Suomen mahtavin poliittinen vaikuttaja, ja vaikka lapsi olikin aviottomasti syntynyt, isän leveät hartiat suojasivat häntä kyllä. Ketonen käyttääkin paljon aikaa pohtimalla Ahlqvistin luonnetta, jota hän kuvaa ehdottomaksi tosikoksi.

Kiven ja Ahlqvistin yhteentörmäyksen taustalla on ollut kaksi erilaista maailmankatsomusta; kirjan pisin luku, sen päättävä, käsittelee nimenomaan katsomuksen merkitystä yksilölle ja yhteisössä. Kiven (ehkä tiedostamatta) kapinallinen käsitys ihmisyydestä ja kirjallisuudesta sai vastaansa Ahlqvistin ”runebergiläiset” käsitykset. Kivelle todellisuutta oli se, mitä hän näki; Ahlqvistille se edusti ”raakuutta” ja todellisuutta oli vain ihanteeksi kelpaava.

Kiven kohtelu häntä tukeneiden puolelta oli kahtalaista. Kyllähän häntä tuettiin, mutta vaikkapa Seitsemästä veljeksestä saatu korvaus oli mitätön. Ja sitten kun Ahlqvistin tuomio ilmestyi, kukaan ei noussut puolustamaan kirjailijaa. Niin ei tehnyt edes professori Fredrik Cygnaeus, joka kuitenkin oli yleensä Kiven tukijoista vankin. Esimerkiksi ihmeellinen aikailu Seitsemän veljeksen uuden painoksen teosta puolustavan esipuheen kanssa on taatusti näyttäytynyt Kivestä katkeralta.

Samaan aikaan Ahlqvist sai jatkaa. Hän teilasi Kiven romaanin kolmesti, kolmessa eri arvostelussa joista kaksi ilmestyi ruotsiksi ja kolmas suomeksi. Viimeinen on Ketosenkin teoksen liitteenä ja julkaistiin alun perin Kiven kuoleman jälkeen, tätä ylistävien muistokirjoitusten vastineeksi. Edes Ahlqvistin paria vuotta myöhemmin julkaisema häväistysruno Kivestä ei aiheuttanut skandaalia, vaikka sen olisi pitänyt. Ketosen mukaan esteenä oli vapaan keskustelun puute suomalaisessa kulttuurissa; asiat ovat joko tai ja auktoriteetteja voi olla yksi kerrallaan.

Luettua: syyskuu 2025

Adrian Conan Doyle: The True Conan Doyle. Arthur Conan Doyle Encyclopedia. – Alun perin London 1945: John Murray.

Adrian Conan Doyle kirjoitti vuonna 1945 pienen kirjasen isästään, Arthur Conan Doylesta. The True Conan Doyle -niminen julkaisu syntyi reaktiona pari vuotta aiemmin ilmestyneeseen, Hesketh Pearsonin ACD-elämäkertaan. Nuorempi Doyle koki Pearsonin kirjan olleen petos (betrayal) isää ja tämän ajatuksia kohtaan. En tunne taustan yksityiskohtia, mutta ilmeisesti Adriania loukkasi suunnattomasi se, miten kirjassa ACD kuvataan ”kadunmieheksi”, siis tavalliseksi ihmiseksi.

Pearson selittää ACD:n suosiota kadunmiesten keskuudessa sillä, että kirjailija itse oli samanlainen kuin lukijansa. ACD käytti itsekin kerran tuota ilmaisua puhuessaan itsestään humoristisesti kaikkia hallituksia ja ministereitä mahtavampana, sillä hän on ”the man in the street”. Pearson lainaa ACD:ta suoraan ja mainitsee kyseessä olleen pilan. Adrian Conan Doyle ei tätä kuitenkaan hyväksy.

Hän käyttää pitkän esseensä jokseenkin kokonaan isänsä saavutusten luettelointiin. Ja mikäs siinä, ACD teki elämänsä aikana suunnattoman määrän monenlaista. Maininnan saavat tietenkin hänen kirjalliset meriittinsä, jotka poika kytkee osaksi suvun jatkumoa, etenkin ACD:n isoisän. Sitten ovat urheilulliset urotyöt (jalkapallomaalivahtina salanimellä!), sotilasura ja vaikutukset imperiumin armeijaan, politiikka, monet vaikutusvaltaiset ystävät ja tuttavat, ratkaistut rikostapaukset… Kaikki tunnettua, osa ACD:n legendaa – kuitenkin oma poika listaamassa, kuinka isi on päässyt postimerkkiin Espanjassa ja saanut nimikkovuoren Kanadassa, on omiaan aiheuttamaan myötähäpeää.

The True Conan Doylen paras osa on nuoremman Doylen henkilökohtaiset muistot isästään, joka tarjoaa apua seksitautien kanssa muttei siedä kaksimielisyyksiä; joka ei siedä etunimellä puhuttelua; joka ei salli tupakointia naisten läsnä ollessa; joka sulkeutuu viikoiksi kammioonsa luomisen kausinaan. Kuitenkin on pakko ihmetellä, miten ACD muka olisi pitänyt parhaana kirjallisena työnään novellia The Man from Archangel, kuten poika väittää!

No, Adrianilla on maine kovin epäluotettavana kronikoijana ja isänsä varallisuuden ahkerana kuluttajana.

Erkki Wuolijoki: Niskavuoren henki. Viljapellolta valkokankaalle. Hämeenlinna 2015: Karisto. 321 s.

Kuinkahan monta lukijaa Erkki Wuolijoen kirja Niskavuoren henki on menettänyt kirjastolaitoksen takia? Ainakin Kymenlaakson kirjastojen kaikki kahdeksan kappaletta teosta on sijoitettu luokkaan 77.4, siis elokuvan historiaan. Kuitenkin itse kirjassa elokuvista puhutaan korkeintaan muutaman sivun verran. Elokuvahistoriikin sijasta Niskavuoren henki on suuri ja painava lohkare kulttuurihistoriaa, jossa yksi hämäläinen ratsutila saa edustaa aikakausien vaihtumista ja maaseudun murrosta.

Kirjan pääosassa ei ole Niskavuoren tila, Hella Wuolijoen näytelmien fiktiivinen miljöö. Sen sijaan teos keskittyy Niskavuoren esikuvaan, hauholaiseen Wuolijoen kartanoon. Kirjan kirjoittaja, FT Erkki Wuolijoki on kartanon nykyinen isäntä, joka siis tietää mistä kirjoittaa.

Niskavuoren henki etenee monella tasolla. Yhtäällä se kuvaa Suomen historian suuria linjoja, jotka vaikuttivat tietenkin myös Sydän-Hämeeseen. Toisaalta se on sukukertomus, jossa seurataan Juho Erkinpoika ja Henriikka Loviisa Wuolijoen jälkeläisten tarinaa. Erityisesti tarkastelun polttopisteessä ovat valtiopäivämies Juho Robert ja hänen vaimonsa Serafina sekä heidän lapsensa. Kolmanneksi kirja on yhden tilan historiikki. Koko ajan taustalla häilyy myös Niskavuori – toistuvasti ennakoidaan, mitkä vaiheet ja henkilöt kuuluvat missäkin näytelmäsarjan osassa.

Niskavuoren henki on taiten kirjoitettu kronikka, joka koko ajan rönsyää sinne tänne mutta aina palaa pääjuonteeseensa, kuin niskavuorelaisen maahengen johdattamana. Erkki Wuolijoki onnistuu runsaudensarvimaisessa esityksessään luomaan elävän kuvan niin entisaikain maailmasta kuin sen ihmisistä. Huomiota eivät saa ainoastaan kartanon herraskaiset asukit vaan myös moni sen työväestä. Lisäksi omat alalukunsa saavat hetkensä Hauhon maisemissa viihtyneet runoilijat Paavo Cajander ja Eino Leino.

Kirjan loppupuolella valokeila kohdistuu Sulo ja Hella Wuolijokeen, ristiriitaiseen mutta aikaansaapaan pariskuntaan, sekä heidän kirjalliseen tuotantoonsa. Niskavuoren näytelmät ja lopulta niihin pohjautuvat elokuvatkin käsitellään pintapuolisesti. Teos tekee selväksi, miten paljon Hella hyödynsi Wuolijoella kuulemiaan tarinoita ja tuntemiaan henkilöitä.

Runar Schildt: Hirsipuumies. Sydäntalven tarina. Jyväskylä 1923: K. J. Gummerus. 69 s. Suom. Ilmari Ahma. – Alkuteos Galgmannen. En midvintersaga (1922).

Nuorena kuolleen suomenruotsalaisen Runar Schildtin tuotannossa on muutama mielenkiintoinen kauhufantasiaan viittaava juonne. Kaikkein selvin se lienee synkeässä, liki goottilaisessa näytelmässä Hirsipuumies.

 Yhden näytöksen ja kahden henkilöhahmon näytelmä sijoittuu kartanoon eräänä talvi-iltana. Talon isäntä, sodissaan voittoisa mutta muun elämänsä elostelullaan pilannut eversti Toll saapuu kotiin vastoin suunnitelmia, eikä vastassa ole muuta palvelusväkeä kuin talousmamselli Maria. Toll on ilkeä öykkäri, joka rienaa ja pilkkaa vasta muutaman kuukauden palveluksessaan ollutta Mariaa, ja on raiskatakin tämän. Maria puolestaan on isättömyytensä aiheuttamista huonoista lähtökohdista ja kylän juoruista huolimatta omanarvontuntoinen nainen. Eversti on kuolemassa, ja Mariasta tulee hänelle eräänlainen vapahtaja tai lunastaja.

 Schildt käyttää everstin ahdingon syynä vanhaa saksalaissatujen trooppia (varhaisin tuntemani tapaus on Wilhelm Hauffin Der Flaschengeist, jota R. L. Stevensonkin mukaili) taikakalusta, joka tuo haltijalleen onnen jossain tietyssä asiassa mutta josta on päästävä eroon ennen kuolemaa. Se täytyy myydä aina halvemmalla kuin millä sen on itse hankkinut. Everstillä on hallussaan hirsipuun kappaleesta veistetty mies, josta hän on maksanut hiekanjyvän. Halvempaa hintaa hänelle ei ole tiedossa. Hirsipuumies on tuottanut hänelle onnea sotakentillä, mutta nyt kuoleman lähestyessä hän pelkää sielunsa joutumista paholaisen käsiin.

 Hirsipuumies on ihailtavan kompakti näytelmä, jonka pienimuotoisuudessa on voimaa. Kahden hahmon kautta aukeaa paljon heitä itseään laajempi kuva yhteisöstä joka jättää ulkopuolelleen, ihmisistä joiden on vaikea toisiaan kohdata, kuolemasta joka on pelottava suurimmallekin sotasankarille ja rietastelijalle. Mielikuva pimeän talven sisäänsä sulkevasta, yksinäisestä kartanosta on voimakas, ja kun eversti ja Maria katsovat ikkunasta ilmestyvää kuunvaloa, tuntuu sen voima lukijallekin. Pienin, nopein havainnoin ja huomautuksin Schildt luo hahmoilleen historiaa ja heidän väliinsä monimutkaisen suhteen. Siinä ei lopun lievä banaalius haittaa ollenkaan.

Aale Tynni: Balladeja ja romansseja. Helsinki 1967: WSOY. 95 [+ 3] s.

Aale Tynni palasi mitallisen runouden pariin kokoelmallaan Balladeja ja romansseja. Modernistisessa kirjallisuusmaisemassa sitä voi pitää jossain määrin radikaalina tekona lyyrikolta. Lisäksi Tynni ei pelkästään ottanut metriikkaa käyttöön, hän vieläpä palasi vanhoihin lajityyppeihin.

Balladeja ja romansseja sisältää nimensä mukaisesti runomuotoisia kertomuksia. Paikoin aiheetkin ovat klassisia, sellaisia jotka vievät ajatukset mielikuviin "alkuperäisistä balladeista" – on puhetta Englannin ja Skotlannin kuninkaista, tataarisotureista, antiikin Kreikan heeroksista. Paikoin kuitenkin ollaan paljon modernimmassa kuvastossa, kun aiheena ovat moderni maalaustaide tai koulupojat.

Lisäksi runoja leimaa lähes koko ajan tuntu, että kirjoittaja kertoo paljon muustakin kuin vain siitä, mitä pinnalle näkyy, jostakin henkilökohtaisesta. Lukijalla ei kuitenkaan suinkaan aina ole keinoa päästä kuvien taakse. Esimerkiksi "Absurdiksi balladiksi" nimetty runo (jonka Pihasoittajat sittemmin sävelsi ja levytti) sisältänee viitteitä Tynnin perheeseen. Kuvasto kuitenkin on kauttaaltaan niin vahvaa, että lukija oikeastaan nauttii epäilyksistään ja onnettomista tulkintayrityksistään.

Henkilökohtaisten viittausten lisäksi Tynni pudottelee riveilleen liudan henkilöitä, joista osa on historiallisia, joku fiktiivinen. Tämä ei kuitenkaan tunnu knoppailevalta pätemiseltä vaan oppineen tekijän runoudelta, jossa mennyt elää nykyisyyden rinnalla. Riemukkaita esimerkkejä ovat "Velhojen ja näkijäin kongressi", jossa viisaat mystikot Merlinistä ja Teireesiaasta Roger Baconiin ja Thievenne Pagetiin kokoontuvat yhteiseen epäonnistumiseen, tai "Hopeinen legenda", jossa tärkeilevät Intian runoilijat jäävät toisiksi runoudelleen.

Mitallisuus ei läpäise koko kokoelmaa, sillä mukaan mahtuu vapaamuotoisempiakin tekstejä. Silti myös niissä on vahva rytmi, jonka mestareita Tynni on. Silti vapaamittaisia runoja lukiessa tulee tietoiseksi, miten tehokas hyvin käytetty runopolvi on. Rytmiä ja muotoa huomaa kaipaavansa heti, kun siitä poiketaan.

Thomas Brezina: Aaveratsastaja. Seikkailu Englannissa. Helsinki 2000: Helsinki Media. 143 s. Neljän keikka. – Alkuteos Der Geisterreiter (1995).

Itävaltalaisen Thomas Brezinan kirjoittamaa Neljän keikka -nuortenkirjasarjaa ilmestyi vuosituhannen vaihteessa suomeksi Sisters Club -kirjakerhossa. Suomennoksia saatiin yhteensä viisi, vaikka saksankielellä Die Knickerbocker-Banden seikkailuja ilmestyi yli seitsemänkymmentä. Sarja kertoo neljän 9–13-vuotiaan ”juoniorietsivän” joukosta, joka selvittelee mysteerejä.

Neljäs suomennettu Neljän keikka oli Aaveratsastaja, jossa nelikko on päätynyt Englantiin kielikurssille. Kaamean koulunkäynnin keskeyttää vihreää valoa pimeydessä hohtava ratsumies, jonka paikalliset tunnistavat puolisen vuotta aiemmin kuolleeksi taiteilijaksi. Yliluonnolliselta vaikuttavaan tapaukseen kytkeytyy joukko pienen englantilaiskylän varakasta väkeä sekä pankinjohtajan ottotytär. Tyttö käyttäytyy erikoisesti, ja hänen ympärillään tuntuu tapahtuvan kummia.

Kohdeyleisönsä makua mukaillen Aaveratsastaja etenee vauhdikkaasti tapahtumasta ja käänteestä aina seuraavaan. Mistään päättömästä kohelluksesta ei onneksi ole kyse, vaikka loppujen lopuksi erilaista sälää onkin sullottu tarinaan hieman liikaa. Tästä huolimatta Brezina onnistuu tarinankuljetuksesssa melko hyvin, enkä usko, että nuorikaan lukija tipahtaa hänen kyydistään. Itse olisin todennäköisesti nauttinut kertomuksesta paljonkin kymmenvuotiaana.

Vaikka aikuislukijalle onkin nopeasti selvää, ettei ratsastaja ole oikeasti aave, on sen ympärille koottu miellyttävä ja tunnelmallinen arvoitus. Kummitus- ja kauhutarinan osaset loksahtavat melko luontevasti dekkarijuoneen, vaikka loppuratkaisu tuntuukin hieman hätäiseltä ja pakotetulta. Parhaat kohtansa Aaveratsastaja lainaa Baskervillen koirasta – fosfori ei tule yllätyksenä, ja suokohtaus on tehokas nytkin. Lajityypin perinteiden mukaan lapsihahmot voittavat aikuiset hoksottimiltaan, mutta se ei tunnu kömpelöltä toisin kuin monesti muulloin. Ainoa looginen aukko, josta on hankala ryömiä läpi, on se, miten lapset onnistuvat käymään monimutkaisia keskusteluja englannilla, jota heidät on lähetetty kielikurssille oppimaan. Se on kuitenkin pieni kupru muuten sujuvassa tarinassa. Iästään huolimatta uskoisin Aaveratsastajan maistuvan tämänkin päivän nuorille lukijoille.

Kari Hotakainen: Kalikkakasa. Valitut runot 1982–1988. Helsinki 2000: WSOY. 113 [+ 7] s.

I

ennen myöhäistä työpäivää

istun lukemassa

Kari Hotakaisen runoja

satamakaupungin

lääkärikeskuksen

parkkipaikan

toisessa ruudussa vasemmalta

aamu on kaunis ja lämpenee

II

myöntäähän tuon itsekin

prosaisti runon ääressä

joskus säkeistä, joskus säkeetöntä

silti runon kieli kasautuu, tiivistyy

kulmikkaiksi todeten

rytmikkäästi ladellen

sanoilla leikkien mutta rosoisilla

aiheet ihmisen tasoa

epäonnisen arkisen, sentään

vinon hymyn takaa kuitenkin

ihan kuin meikähumanisti menis huoltsikan ukkojen pöytään, kilisyttämään kahvikuppia vasten vähän liian kovaa, nyökkäilemään, hörähtelemään, fiilistelemään mitä on olla aamusängenharmaa mies henki sisulta haisten ja Johnny Cash auton mankassa odotellen ja vähän ylimielisesti sittenkin aatellen, että olen minä onneksi vähän noita fiksumpi, vaikka tykkäänkin kattella mäkihyppyä. Pistän tarinat muistiin ja kirjoitan runon tai pari.

III

Kalikkakasa (2000) on valikoima Kari Hotakaisen runoja. Hotakainen julkaisi 1982–88 neljä runokokoelmaa, joista kolmen ensimmäisen teksteihin pääosin pätee edellä sanailtu. Neljännen kokoelman runot sen sijaan ovat valmista lyriikkaa, komeaa käsityötä kuin koristeellinen porraskaiteen päätypylväs. Lisäksi kirja sisältää sarjan Johnny Cash -aiheisia runoja 1990-luvun puolivälistä. Ne kuulostavat ihan Kari Hotakaiselta.

Angela Dorsey: Faaraottaren kirous. Malmö 2007: Stabenfeldt. 148 s. Suom. Pauliina Sykkö. Kuv. Jennifer Bell. Pollux-hevoskerho. Hevosenkeli. – Alkuteos Sobekkare's Revenge (2007).Kanadalaisen Angela Dorseyn Faaraottaren kirous alkaa lupaavasti: köyhä aarteenmetsästäjä löytää aiemman tuntemattoman egyptiläisen hautaholvin ja ottaa sieltä mukaansa valikoiman

esineistöä. Mukana on myös onyksinen hevospatsas, johon on kiinnittynyt muinaisen Sobekkare-faaraottaren kirous. Sobekkare (viittaus todelliseen Sobekneferu-hallitsijaan?) elää jonkinlaista kuolemanjälkeistä varjoelämää, jossa huvittelee armeijoidensa kanssa ja odottaa pääsyä kostamaan elämässään kokemansa tappion.

Egyptologisen gotiikan sijasta Faaraottaren kirous paljastuu kuitenkin aivan muuksi. Kirja on osa Hevosenkeli-sarjaa, jossa seurataan Angelica-nimistä tyttöä. Angelica on jonkinlainen puolijumalainen olento, joka kuulee hädässä olevien hevosten kutsut ja suojelee näitä. Sobekkarenkin kosto suuntautuu nimenomaan hevosiin, syystä joka vasta lopussa paljastuu väärinymmärrykseksi.

Faaraottaren kirous (ja käsittääkseni koko Hevosenkeli-sarja) sisältää kerronnallisesti mielenkiintoisen ratkaisun. Tarinaa kerrotaan neljän eri näkökulman kautta, ja eri kertojat on erotettu toisistaan symbolein ja erilaisin kirjasimin. Angelican omat osuudet ovat lyhyitä välähdyksiä, joissa hän puhuttelee suoraan hevosia. Kolme muuta näkökulmaa ovat faaraottaren, aarteenmetsästäjän ja tarinan varsinaiseksi päähenkilöksi nousevan Jumana-lapsen. Ne on kirjoitettu kolmannessa persoonassa mutta silti hyvin läheltä kutakin henkilöä. Tarina etenee kaikkein tehokkaimmin silloin, kun näkökulmanvaihtelut ovat tiheimmillään. Kun kerronta jää liian pitkäksi aika samaan asentoon (käytännössä vaiheessa, jossa Jumana yrittää autiomaan yössä tavoittaa aarteenmetsästäjää), menettää romaani heti tehoaan. Dorsey ei ole mikään erityinen sanataituri.

Voin vain kuvitella, miten vaikuttavia Hevosenkeli-kirjat ovat olleet (ja ovat?) kohdeyleisölleen. Pollux-hevosenkerhon sarjassa niitä ilmestyi 12, ja tiedän niiden olevan monelle nostalgista lapsuuden rakennusainesta. Itse lähestyin Faaraottaren kirousta varmasti aivan väärästä tulokulmasta, mutta kaikista heikkouksistaankin huolimatta  se onnistui parhaimmillaan viemään mukanaan.

[Robert Arthur (toim.):] Alfred Hitchcockin Kummitusgalleria. [Helsinki] 1980: Kirjateos. 190 [+ 1] s. Suom. Sirkka Salonen. – Alkuteos Alfred Hitchcock's Ghostly Gallery (1962).

Ohjaaja Alfred Hitchcock brändäsi itsensä niin tehokkaasti, että hänen sivuprofiilillaan myydään edelleen t-paitoja ja nimellään kirjallisuutta. Suomessakin on ilmestynyt Hitchcockin nimissä liuta lukemistopokkareita ja vaikkapa nuorille suunnattua 3 etsivää -sarjaa. Lähes aina niissä keskitytään rikosfiktioon, mutta selvän poikkeuksen kaavaan monellakin tapaa tekee suurikokoisena ja kovakantisena ilmestynyt Alfred Hitchcockin Kummitusgalleria.

Kummitusgalleria sisältää vain yliluonnollisia kertomuksia. Alkuperäisessä laitoksessa niitä on 11, suomennoksessa 9. Vaikka nimi johdattaa ajatukset kummitustarinan pariin, ei aaveita ole kuin parissa novellissa. Kauhukirjallisuuttakin odottava lukija saa pettyä, sillä kokoelman perusvire on erikoisen humoristinen.

Kummitusgallerian tekstit ovat peräisin 1890–1940-luvuilta. Suurin osa on peräisin genren klassikkokirjailijoilta. Algernon Blackwoodin Petojen laakso (The Valley of the Beasts, 1921) edustaa hänen tuotantonsa ”intiaanigotiikkaa” ja on eräänlainen ihmissusivariaatio. F. Marion Crawfordin novelli Hytti sataviisi (The Upper Berth, 1894) puolestaan on kirjan ainoa kunnon kauhukertomus, tehokas tunnelmapala kummittelevasta valtamerialuksen hytistä. R. L. Stevensonin Äänten saari (The Isle of Voices, 1893) on erikoinen sekoitus havaijilaista mystiikkaa ja lähes sadun kerrontaa. H. G. Wellsiltä ja lordi Dunsanylta on mukana melko vähäpätöiset hassuttelut. Myös Henry Kuttner, joka Suomessa tunnetaan parhaiten Lovecraft-yhteyksistään, esiintyy humoristisella tarinalla miehestä, jolla on alivuokralaisena haltioita ja muuta pikkuväkeä. Sen komiikan alla kulkee kuitenkin tummempi vire, joka nostaa kertomusta esiin.

Klassikkoja täydentää kolme Robert Arthurin tarinaa. Arthur tunnetaan etenkin 3 etsivän luojana, ja jotkin lähteet (esimerkiksi The Internet Speculative Fiction Database) osaavatkin kertoa, että juuri hän on toimittanut myös Kummitusgallerian. Muu ei oikein selittäisikään hänen tekstiensä yliedustusta. Arthurin kertomukset kummittelevasta asuntovaunusta, universumin olemassaoloa uhmaavasta itsepäisestä sedästä ja pojasta, joka panee pikkukaupungin ihmiset järjestykseen uinumalla yksisarvisen sarven kanssa, ovat viehättäviä mutta eivät oikeastaan muuta. (Viimeksi mainittu ennakoi mielenkiintoisesti Stephen Kingin Tarpeellista tavaraa -romaania.)

Luettua: tammikuu 2025

[Arthur] Conan Doyle – [Kristian] Huitula: Sherlock Holmes ja vampyyrit. [Tampere?] 1995: [Kristian Huitula?]. 62[+2] s.

Sarjakuvataiteilija Kristian Huitulan ensimmäinen julkaisu oli Sherlock Holmes ja vampyyrit vuodelta 1995. Albumissa ei tosin tekijän etunimeä mainita lainkaan. Sen sijaan siinä kyllä mainitaan sinänsä ihan oikeutetusta Arthur Conan Doylen nimi ja kerrotaan sarjakuvan perustuvan ACD:n kertomukseen. Kuitenkin hyvin pian käy selväksi, ettei asia ole näin yksioikoinen.

Doylen novelli The Adventure of the Sussex Vampire (1924) on 53. Sherlock Holmes -kertomus, joka yhdistelee tavanomaiseen päättelydekkariin ripauksen gotiikkaa. Englantilaisen herrasmiehen perulainen vaimo jää kiinni heidän vastasyntyneen lapsensa kaulalta veri suupielistään noruen. On kuitenkin tapahtunut väärinkäsitys, ja lopulta vähemmän yliluonnollinen muta vääristynyt kiintymyssuhde on kaiken taustalla.

Huitulan versio sen sijaan pohjaa Doylen kertomuksen filmatisointiin Granadan tuottamassa tv-sarjassa. Sen The Last Vampyre -jaksossa (1993) tarinaa on laajennettu huomattavasti, ja siihen on esimerkiksi tuotu aivan uusi hahmo, kyläläisissä uskomuksiin pohjaavaa pelkoa herättävä herra Stockton. Jeremy Paulin käsikirjoitus onkin siirtynyt lähes sellaisenaan Huitulalle. Samoin Holmesin piirteet ovat selvästi sarjassa pääosaa esittäneen Jeremy Brettin.

Kuvallisesti sarjakuva on vaihteleva. Parhaimmillaan Huitulan kuvakerronta on melko hyvä. Varsinkin pari nopeaa toimintajaksoa on kuvattu vaikuttavasti. Yleisilme on kuitenkin liian tunkkainen ja levoton, mikä johtunee täyteen ahdetuista sivuista, jatkuvasti epäsäännöllisestä ruutujaosta ja paikoin runsaasta tekstistä. Huitulan toisaalta ilmeikkäät paksun tussin vedot saavat seurakseen hyvin terävän ja ohuen viivan. Jälki sopii mainiosti taustoihin ja maisemiin sekä erilaiseen efekteihin, mutta ihmiskasvoissa piilee sen heikkous. Paikoin hahmot näyttävät suorastaan rujoilta, ja useammin kuin kerran Holmesin ja Stocktonin hahmoja on vaikea erottaa toisistaan.

Ilmeisesti omakustanteena ilmestynyt albumi on kuitenkin keskimääräistä parempi yritys kotimaiseen, vakavaan sarjakuvaan aikana, jolloin sellainen oli vielä taaperovaiheessa. Hengeltään se rinnastuu helposti samoihin aikoihin ilmestyneiden Kari T. Leppäsen Doyle- ja muihin klassikkosovituksiin.

Lafcadio Hearn: Intohimon karma. Japanin kummitustarinoita. [Rauma] 2003: Orienta. Suom. & toim. Juhani Lompolo. 160 s. Kuv.

Sanovat, että Lafcadio Hearn olisi ollut japanilaisempi kuin japanilaiset itse. Oli miten oli, kreikkalais–brittiläinen Hearn eli myöhempi Koizumi Yakumo oli ainakin yksi tärkeimpiä japanilaisuuden välittäjiä länsimaiseen tietoisuuteen. Liikkuvaa elämää aiemmin viettänyt Hearn löysi, lähdettyään Japaniin sanomalehden kirjeenvaihtajaksi, todellisen kotimaansa. Länsimaissa hänet muistetaan ylipäänsä japanilaisen kulttuurin käsittelijänä mutta erityisesti kummitustarinoista, joita hän kokosi usean niteen verran.

Suomeksi Hearnin kummitusjuttuja on ilmestynyt kaksi kokoelmaa. Niistä tuoreempi on raumalaisen Orientan vuonna 2003 julkaisema Intohimon karma. Toimitus- ja käännöstyöstä on vastannut Juhani Lompolo. Hän on onnistunut urakasta kohtuudella, joskin kieli vilisee anglismeja, hän-pronominien korrelaatteja saa toistuvasti arvailla ja japaninkielisten sanojen käyttö ei ole aivan johdonmukaista (tosin se taitaa olla Hearnin itsensä aiheuttama ongelma). Toisaalta Lompolo on kirjoittanut mainion johdannon ja selittää paljon kertomuksissa esiintyviä sanoja ja ilmiöitä.

Valikoimana Intohimon karma on onnistunut. Mukana on joitain Hearnin kuuluisimpia tarinoita, esimerkiksi kaikki Kobayashi Masakin Kwaidan – kauhun kasvot -elokuvaan (1964) filmatut kertomukset. Osa teksteistä on lyhyitä, kansantarun tapaan kerrottuja juttuja, jotka rytmittävät kokoelmaa mukavasti pidempien tarinoiden välissä. Ei yksikään kirjan novelleista kuitenkaan erityisen pitkä ole; päätöskertomus, hieno nimitarina, on pisin ja vain alle kaksikymmentä kirjan sivua. Japanilaisen perinteen mukaisesti osa kertomuksista on kaikkea muuta kuin pelottavia. Monesti ilmestyvä kummitus on herättämässä jotain eksistentialistista kysymystä, joskus aiheuttamassa ihmeen tuntua ilman pelkoa. Toki kokoelmassa on monta ihan rehtiä kauhujuttuakin, joista itse olen aina pitänyt etenkin Kalman ratsastuksesta. Siinä mies pääsee kesyttämään pahansisuisen vaimovainaansa öisellä reppuselkäratsastuksella. Sekä kauhu- että kirjan muissa tarinoissa taustalla on kuitenkin aina buddhalainen maailmankuva. Suomalaiselle lukijalle se näyttäytyy helposti eksotiikkana ja vieraannuttajana, joka ihastuttaa toista ja vierottaa jonkun muun.

Luettua: helmikuu 2024

Helmi Krohn: Jack London. Elämä. Helsinki 1925: Otava. 159 s.

Helmi Krohn se ehti kirjoittaa monenmoista, niin kuin Jack Londonin elämäkerran (Otava 1925). Alaotsikko "Elämä" on tarkka, sillä Krohn ei juurikaan anna huomiota Londonin teoksille vaan keskittyy nimenomaisesti hänen elämänvaiheidensa kronikointiin.

Krohnilla on ollut käytössä vähäinen lähdeaineisto, mikä ei tietenkään ole yllättävää alle kymmenen vuotta Londonin kuoleman jälkeen. Hän mainitsee lähteikseen Londonin Charmian-lesken elämäkerran miehestään, ruotsalaisen(?) Osborne Le Moinen "herkällä ymmärryksellä kirjoitetun" teoksen sekä Londonin omat elämäkerralliset tai sellaisiksi osin tulkittavat kirjoitukset. Tällainen materiaali aiheuttaa tietysti sen, että kovin kriittinen ei Krohninkaan kirja voi olla. Tuleekin vahva tunne, että kirjoittaja on ollut kohteensa valloissa ja ihastunut tämän hahmoon niin, että on päätynyt välittämään lähinnä hyvin kiillotettua kuvaa. Eikä siinäkään välttämättä mitään vikaa ole, lukija vain saa pitää tuntosarvet pystyssä. Eipä Krohnin kirjaa enää kukaan varmasti luekaan kuin historiallisena kuriositeettina; tietolähteitä on varmempiakin.

Krohnia ymmärtää sikälikin, että London oli hänen maailmankuvaansa täydellisesti sopiva henkilö. Luontoa ja toverillisuutta korostanut London päätyi Suomessakin nopeasti "nuortenkirjailijaksi" ja oli sellaisena monen mielestä hieno esikuva ja malli kasvavalle nuorisolle. London oli elämänsä aikana monessa mukana – töissä merillä, seikkaili myöhemmin sotakirjeenvaihtajana, oli kansaa innostava sosialisti ja vaikuttava puhuja, ahkera ja työmoraaliltaan piinkova kirjailija, maanviljelijä ja luonnonystävä. Krohnille Londonin painoarvoa tuntuu entisestään lisäävän nuoruudenaikaiset ikävät kokemukset väkijuomien parissa. Raittiusihmisenäkin tunnettu Krohn käyttää Londonia häpeilemättä varoittavana esimerkkinä.

The Doyle Diary. The Last Great Conan Doyle Mystery. With a Holmesian Investigation into The Strange and Curious Case of Charles Altamont Doyle. New York & London 1978: Paddington Press. 91 s.

Teoksella on pitkä mutta kuvaava nimi: The Doyle Diary. The Last Great Conan Doyle Mystery. With a Holmesin Investigation into The Strange and Curious Case of Charles Altamont Doyle. Kyseessä on kahtalainen kirja. Valtaosan siitä muodostaa faksimile C. A. Doylen luonnoskirjasta vuodelta 1889. Sitä edeltää Michael Bakerin pitkä johdantoessee, jossa hän yrittää avata Doylen taustoja.

Charles Altamont Doyle tunnetaan nykyään lähinnä Arthur Conan Doylen isänä. Hän oli myös lahjakas ja työteliäs kuvittaja, joka kuvitti muun muassa poikansa ensimmäisen Sherlock Holmes -kertomuksen A Study in Scarlet. Kuvataiteilijoita perheessä oli enemmänkin: Charlesin isä John oli kuuluisa poliittisten pilakuvien tekijä, veli Dicky maineikas Punch-lehden kuvittaja ja kaksi muutakin veljeä taidemaalareina nimekkäitä. Charles kuitenkin on jäänyt historiassa heidän jalkoihinsa, ja ACD:kin mainitsee hänestä muistelmissaan kovin hämärästi vaikka toki myös ylistäen.

Tähän kirjaan sisältyvä luonnoskirja ilmestyi julkisuuteen vasta 1977, jolloin se löytyi erään englantilaisrouvan hallusta. Siihen asti Charles Doylen maalauksia ja piirroksia oli ollut nähtävillä lähinnä muutamissa edellisen vuosisadan painatteissa ja suvun kotien seinillä. Esseessään Baker ottaa ikään kuin Sherlock Holmesin keinot käyttöön ja koettaa selvittää, kuka Charles oli ja miksi hänet unohdettiin. Luonnoskirja (jollaisia Doyle teki useita) on tehty Sunnysiden mielisairaalassa, jossa Doyle vietti pitkiä aikoja. Nykyään tiedetään, varmaankin pitkälti Bakerin ansiosta, että syynä oli alkoholismi ja mahdollisesti sen puhkaisema epilepsia.

Luonnoskirja paljastaa että lahjakas kuvittaja eli vaihtelevissa mielialoissa sairaalassa. Paikoin kuvissa valmistaudutaan kuolemaan, mutta toisaalta suurin osa sisällöstä on kepeää satufantasiaa. Toistuvia aiheita ovat etenkin keijut ja muu pikkuväki, jota kuvataan luontokappaleiden, kasvien ja eläinten, seurassa. Doylen tyylistä tulee itselleni mieleen vahvasti Elsa Beskowin työt. Paljon on myös melko realistisia kuvia sekä karikatyyrisimpiä hahmotelmia. Runsaat oheistekstit osoittavat Charles Doylen alttiutta kekseliäisiin sanaleikkeihin.

Juha Keränen (toim.): Biblia Pauperum. Vaattojärvi 1984: Juha Keränen. 28 s.

1980-luvun alku oli zinejen, erilaisten nyrkkipajalehtien huippuaikaa. Lämpimimmin muistellaan etenkin punkzinejä, mutta osattiin sitä muillakin aloilla. Suomessa scififandom aktivoitui ja on sittemminkin kukoistanut seuralehtien kautta – turkulaisten Spin, sitten Ursan Aikakone – mutta onpa vuosien varrella ilmestynyt paljon yksityisyrittäjienkin lehtiä.

Ensimmäisenä ehti varmaankin Juha Keränen (kaikista mahdollisista paikoista Vaattojärveltä!). 1981 ilmestyi hänen Finnish Science Fiction -lehtensä, joka sisälsi hänen omia novellejaan (eli onko se kuitenkin novellikokoelma?). Kolme vuotta myöhemmin ilmestyneessä Biblia Pauperumissa Keräsen rinnalla on joukko muitakin varhaisen fandomin tekijänimiä.

Biblia Pauperum -nimellä viitataan yleensä keskiaikaisiin, lukutaidottomille tarkoitettuihin julkaisuihin, joissa Raamatun kertomuksia esitellään pelkillä kuvilla. Keräsen Biblia sen sijaan on kokoelma "pehmeämpiä sekä jopa avant gardeen yltäviä Jumala-aiheisia science fiction -novelleja". Näkökulmasta kertoo motoksi valittu Juice Leskisen "Kuinka Jumalaa pilkataan" -lauluteksti. Lehteä kehystää kaksi toisiinsa liittyvää kertomusta elostelevasta Jumalasta, joka enkelien hässimisen välissä luo maailman. Tekijänimen Sikailija-Sid taakse kätkeytyy toimittaja Keränen, joka sittemminkin on tunnettu usein SidSid Keräsenä.

Aihetta käsittelevät myös kekseliäänkömpelösti sekä Anetta Meriranta että Mika Niemi, tyypillisen anarkistisesti Toni Jerrman, julkaisun parhaassa tekstissä Veikko Rekunen. Sitä avantgardea lienee Tuomas Kilven visvainen proosaruno. Lisäksi on Keräsen ja Kivi Larmolan allegorinen länkkärisarjis Jesse James, kääntäjä. Kuvituksesta vastaavat esimerkiksi Pekka A. Manninen ja Antti Vaartimo.

Loppuun on vielä nyysitty Ilta-Sanomista Juicen pakina ehtaan zinetyyliin.

Margalit Fox: Conan Doyle for the Defence. Sensational Murder, the Quest for Justice & the World's Greatest Detective Writer. Bath 2019: Oakhill Publishing. 7 t 33 min. Luk. Crawford Logan.

Ei ole yllättävää, että Sherlock Holmesilla maineensa (ja omaisuutensa) luoneelle Arthur Conan Doylelle sateli ihailijakirjeiden seassa myös pyyntöjä auttaa rikosasioissa. Yllättävämpää sen sijaan on, että Doyle tarttui joihinkin noista tarjouksista ja oli jopa selvittämässä kahta melko isoa tapausta. Kummassakin niistä oli kyse syyttömänä tuomitun, ulkomaalaistaustaisen miehen vapauttamisesta vankilasta. Tunnetumpi on 1900-luvun alun tapaus, jossa Doyle auttoi intialaissukuista lakimiestä, George Edaljia, kun tämä tuomittiin eläinten silpomisesta ja oman perheensä häirinnästä. Myöhempi, liki kaksikymmentä vuotta kestänyt ja vain hetki ennen Doylen kuolemaa päätökseen yltänyt oli Oscar Slaterin juttu.

Margalit Foxin Conan Doyle for the Defence (2018; äänikirja 2019) käy ansiokkaasti läpi koko tapauksen. Alkupisteenä on rikkaan vanhuksen brutaali murha Glasgow'ssa 1908. Erinäisten ikävien sattumien perusteella teosta epäiltiin, vangittiin ja tuomittiin Saksasta kotoisin ollut juutalainen Slater, joka harjoitti uhkapeliä, monenlaista hämärää tavaranvälitystä ja mahdollisesti paritusta. Siinä oli viktoriaanisen ajan kasvateille monta hyvää syytä tuomioon, vaikka todisteet lopulta puhuivat Slateria vastaan. Fox käy näitä syitä läpi: ensimmäistä maailmansotaa edeltävän Britannian moraalikäsitykset, antisemitismi, muukalaispelko ja myöhemmin sitten mainittu sota ja saksalaisuuden mörkö. Doyle ajautui kuvioon mukaan Slaterin pyydettyä häneltä apua viestillä, jonka toinen vanki salakuljetti ulos suussaan. Lopulta Doylen rooli Slaterin vapautuksessa oli merkittävä, ja tapauksena johdosta Britanniaan syntyivät esimerkiksi vetoomustuomioistuin. Miehet tapasivat toisensa naamatusten vain kerran, ja jälkipyykistä tuli katkera, kun heidän näkemyksensä rahasta eivät kohdanneet.

Foxin kirjassa Slaterin tuomio on punainen lanka, jonka ympärille punotaan muita aiheita. Sekä Slaterin että Doylen taustat saavat tietenkin lukunsa, mutta läpi käydään myös silloista tuomiokäytäntöä, vankilaelämää, Edaljin tapausta, Slaterin kirjeenvaihtoa sukunsa kanssa jne. Äänikirja on miellyttävä, mutta huomasin usein kaipaavani lähdeluettelo silmien eteen.

Martti Haavio: Voittoisa ratsastaja. Välähdyksiä suurista miehistä. Porvoo 1928: WSOY. 194 s. W.S.O.Y:n koululaiskirjasto n:o 50.

"Miten kumman kauan nuo akat miehiksi saavat tehdä hallaa Suomen kansan keskuudessa, ennenkuin terve reaktio nousee." Näin kirjoittaa Martti Haavio kirjassaan Voittoisa ratsastaja. Välähdyksiä suurista miehistä. Vuonna 1928 Haavio oli julkaissut jo pari varhaiskauden runokokoelmaansa, mutta tieteellinen ura oli vielä edessä päin. Nykylukija tunnistaa tyypin jo ennen kuin muistaa Haavion kuuluneen suojeluskuntaan ja AKS:aan.

No joo, totuuden nimissä Voittoisa ratsastaja ei ole mikään kadotetun miehisyyden puolesta itkevä manifesti. Se on kokoelma pienoiselämäkerrallisia esseitä, joissa Haavio haluaa "välittää Suomen koulupojille ja -tytöille" miehiä, jotka ovat olleet hänelle itselleen "henkilökohtainen elämys". Osa teksteistä on ilmestynyt aiemmin Nuori Voima -lehdessä. 14 valitun joukossa on luonnollisesti paljon kirjailijoita – seikkailijat Kipling ja London; pohjoismaalaiset Holberg, Björnson, Ibsen, Hamsun; suomesta hieman yllättäen kansankirjailijat Päivärinta ja Meriläinen sekä murrepakinoitsija Nortamo – mutta mahtuupa mukaan myös Arabian Lawrence, folkloristi Axel Olrik ja antropologi Leo Frobenius. Joskus Haavio tosiaan kertoo tiiviin elämäkerran, niin kuin Londonin tapauksessa, ja korostaa ilmeisesti itseään säväyttäneitä miehuullisuuden osoituksia, kuten matkaamista ja muiden odotuksien uhmaamista. Joskus taas hänen tekstinsä on lähempänä kulttuurihistoriallista esseistiikkaa, vaikkapa käydessään läpi Diderot'n sanakirjaurakkaa tai kertoessaan kohtaamisesta Meriläisen kanssa tai esitellessään Kalevipoegin syntyä.

Voittoisan ratsastajan voi lukea vanhentuneena, ja siten koomisenakin, miehuullisuuden ylistyksenä mutta myös mielenkiintoisena vilkaisuna tulevan "suuren miehen" nuoruudenajatuksiin. Ja onpa sillä yhä arvoa ihan itsenäänkin – Wikipedia ei kerro näitä tarinoita ollenkaan yhtä lennokkaasti.

Hertta Vierula: Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta. Hämeenlinna 2020: Karisto. 69 s. Kuv. Broci.

Hertta Vierulan Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta vaikuttaa ensisilmäyksellä olevan kokoelma nuorille suunnattuja kauhunovelleja. Nopeasti käy selväksi, että se on hyvin rajattu näkökulma. Vierulan kertomukset liikkuvat pikemminkin synkän fantasian nyrjähtäneillä sivupoluilla, missä asioita ei tuomita "yliluonnolliseksi" vain siksi ettei se ole mahdollista lukijan arkitodellisuudessa.

Vierulan kieli on toisaalta tiukasti hallittua, toteavaa, iskevää – ei aivan vuosituhannen vaihteen suomalaisproosan sähkösanomatyyliä muttei kovin kaukanakaan siitä. Toisaalta se kuitenkin on runollista, vahvoja mielikuvia ja aistivaikutelmia luovaa kuvavyöryä. Tarinoissa kerrotaan maailmasta, joka lähes on omamme mutta jonka lävistää jokin vieras elementti – kelluvaa ruumista ihasteleva olento vedenpohjassa, lähimetsässä odotteleva peikko, ihmisiä ennalta pelastava kassialma tai roolipeliksi muuttuva lapsenelämä. Parhaimmillaan Vierulan intensiiviset tunnelmoinnit ovat hyvin vaikuttavia, huonoimmillaankin hieman tyhjiä mutta kauniita.

Miksi Kuollutta tyttöä tekisi mieli pitää nuorten- tai peräti lastenkirjana? Ensinnä se on kuvakirja – kannessa kuvittaja Brocin nimi on rinnakkain Vierulan kanssa. Kuvia on vain yksi joka tarinaa kohden, mutta kirjan tavallista isompi sivukoko lienee valittu juuri kuvat edellä. Isohkoista sivuista johtuen kirja on ohut, 69 sivua. Normaaleilla mitoilla, isommalla kirjasimella ja harvemmalla ladonnalla kirja olisi kuitenkin paljon paksumpi; moniko nuori lukija on huijattu lukemaan täysimittainen teos pienen sivumäärän avulla? Kolmas syy on kirjan alaotsikko, joka vie ajatukset välittömästi Magdalena Hain Uhriniituntakaisesta kertoviin novellikokoelmiin. Se on harmi, koska tyylilaji on tyystin toinen. Muutenkin jaettu tapahtumapaikka tuntuu turhalta gimmickiltä, sillä yhdistäviä elementtejä tarinoissa on hyvin vähän.

Juri Nummelin: Vaikea laji. Kirjoittajan muistelmia. Turku 2024: Kustantamo Helmivyö. 348 s.

Muuttokiireisen talviloman aikana on ollut suorastaan nautinnollista lukea Juri Nummelinin tuoretta Vaikea laji -kirjaa. Se on monipuolinen kokoelma monipuolisen kirjoittajan muistoja ja vaiheita. Perinteinen muistelmateos se ei ole vaan palapelimäinen sarja kaikenlaista uran varrelta. Muuta ei oikein voisi kuvitellakaan Nummelinin kohdalla, sillä hän on ehtinyt olla paitsi kirjoittaja ja kirjailija myös toimittaja (sanan monissa merkityksissä), kustantaja ja ylipäänsä merkittävä tekijäpersoona kirjallisuuden vähemmän tunnettujen reuna-alueiden kartoittajana ja arvonnostajana.

Kirjan viitisenkymmentä esseetä ovat isolta osin ilmestyneet aiemmin Nummelinin blogissa tai hänen teostensa esipuheena tms., mutta lähes aina tekstejä on päivitetty ja muokattua uudelleenjulkaisua varten. Joskus muutokset ovat merkittäviäkin päivityksiä ja joskus valitettavasti jäävät hieman puolitiehen, kun kieli paljastaa tekstin olevan vanhempaa perua, vaikka se yrittääkin esiintyä ajankohtaisena. Sellaiset kohdat ovat kuitenkin vähäiset ja niihin puuttuminen lähinnä nillitystä.

Vaikea laji on henkilökohtaisesta vinkkelistään huolimatta yhdenlainen kuva myös 2000-luvun muuttuneesta julkaisu- ja kirjallisuusmaailmasta. Muutosta korostaa etenkin jälkisanat, joissa muistutetaan lajin lisäksi vaikeaa olevan myös aika. Pienen yleisön ja vähäisen somenäkyvyyden kirjallisuutta julkaistaan aina vain nihkeämmin, äänikirjoja senkin edestä. Tekijä ei enää (vieläkään?) oikeasti tienaa työllään, ja apurahoja ei saa edes entiseen malliin. Muutos 2000-luvun alun tv-haastatteluista, kun Nummelin julkaisi amerikkalaista kioskidekkaria käsittelevän teoksensa, ja omista fanzineistä nykytilaan, jossa kirjailija yhä useammin saa julkaista itse taiten tekemänsä kirjan, koska se ei kuitenkaan myy tai näy somessa, on surullinen. Onneksi Nummelin kuitenkin jaksaa, viitsii ja kykenee.

(Mikael X. Messin kirjat pitäisi saada äänikirjoina.)